Kuukausi: lokakuu 2026

Lija Fischer ja hänen ensemblensä ovat lähteneet tekemään mahdottomasta mahdollista – ja juuri näin taidetta pitääkin tehdä!

Tampereen Työväen Teatterin Passio on juuri sitä, mitä suuri yleisö Suomessa on tottunut teatterilta hakemaan: kirjallisuuteen perustuvaa, taidolla ja sydämellä näyteltyä puheteatteria. Pirkko Saision Passio ei ole historiallinen romaani tai fantasiagenren vaellustarina, vaan koskettavan runollisella kielellä kirjoitettu moderni moraliteetti. Passion sovituksen ja ohjauksen tehnyt Lija Fischer on produktiossa tarttunut rohkeasti todelliseen järkäleeseen.

Viron 1800-luvun Haapsaluun sijoitetun tarinan kreivitär Magdalena von Weissburgin (Sonja Arffman) ja taidemaalari Jaan Haamerin (Miko Helppi) romanssista kertovat kohtaukset olivat teatteria minun makuuni. Kuva (c) Kari Sunnari

Fischerin edellinen ohjaus Pienen hauen metsästys perustui Juhani Karilan samannimiseen romaaniin. Tampereen Työväen Teatterin mukaan näytelmä oli sekä yleisö- että arvostelumenestys. Tuolloin Fischer kertoi innostuksestaan fantasiaan. Passiossa rima on asetettu vielä korkeammalle. Passio ei ole fantasiaa, vaan siinä meitä puhuttelevat kaunokirjallisuuden ”jumalattaret”.

Saision kieli on todella koukuttavaa. Ei siis ihme, että myös Fischer ja hänen ensemblensä olivat vähällä jäädä tämän virtuoosimaisen kielen panttivangeiksi lähes koko ensimmäisen jakson ajaksi. Toteutus oli erinomaista puheteatteria, mutta Saision kirjan lukeneille nähty ja kuultu saattoivat tuntua pettymykseltä – ja niille, jotka eivät tarinaa tunteneet ennakolta, näytelmän käänteet saattoivat jäädä jopa täysin käsittämättömiksi.

Todelliseen loistoonsa esitys puhkesi toisen jakson alussa, kun Fischer työnsi hetkeksi Saision kielen syrjään ja antoi teatterin oman, läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan estetiikan vaikuttaa täydellä voimalla. Viron 1800-luvun Haapsaluun sijoitetun tarinan kreivitär Magdalena von Weissburgin (Sonja Arffman) ja taidemaalari Jaan Haamerin (Miko Helppi) romanssista kertovat kohtaukset olivat teatteria minun makuuni. Latinankielinen sana passio tarkoittaa kärsimystä. Johanneksen evankeliumissa Pontius Pilatus osoittaa ruoskittua Jeesusta ja käskee katsomaan ihmistä (Ecce homo).

Näytelmän alussa, sen ensimmäisten sekuntien aikana, takanäyttämöllä liikkui jokin hirvieläintä muistuttava hahmo. Se oli viittaus Saision kirjan prologiin, joka toimii avaimena teoksen tematiikkaan. Prologi on lyhyt kertomus muinaisesta metsästäjästä Artjomista, joka surmaa peuran työntämällä puukon sen kurkkuun. Surmaamisen jälkeen Artjomis leikkaa peuran pään irti, pyyhkii kätensä puhtaiksi verestä lumella ja pyytää sitten uhriltaan muinaisten animististen uskontojen oppien mukaan anteeksi. Peuran pää vastaa: ”Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä.”

Ihmisen on nostanut maapallon valtalajiksi kyky kertoa tarinoita ja muodostaa näin syntyneistä uskomuksista kollektiivisia, lähes kaikkivoipia intersubjektiivisia olioita. Hirviöitä meistä tekee se, että käytämme näitä voimia lajikumppaneidemme tappamiseen. Passio alkoi 1500-luvun kaupunkivaltio Firenzestä, jossa katolinen kirkko piti valtaansa yllä polttamalla toisinajattelijoita kerettiläisiksi tuomittuina roviolla. Ajan ympyrä sulkeutui noin 500 vuotta myöhemmin Vienanmeren Solovetskissa, jonne vankileirien saariston, Gulagin, ensimmäiset työleirit perustettiin. Toisinajattelijat, nuo ideologian vastaiset ”kansanviholliset”, eliminoitiin siellä tappavalla orjatyöllä.

Passio alkoi 1500-luvun kaupunkivaltio Firenzestä, jossa katolinen kirkko piti valtaansa yllä polttamalla toisinajattelijoita kerettiläisiksi tuomittuina roviolla. Ajan ympyrä sulkeutui noin 500 vuotta myöhemmin Vienanmeren Solovetskissa, jonne vankileirien saariston, Gulagin, ensimmäiset työleirit perustettiin. Kuvassa Sonja Arffman ja Minna Hokkanen. Kuva (c) Kari Sunnari

Saision tarinassa ei ole varsinaista juonta. Vuosia ja tapahtumia ajanvirrassa 1500-luvun Firenzestä Venetsian, Wienin, Krakovan, Goluboje Selon, Haapsalun ja Solovetskin kautta 1950-luvun Helsinkiin yhdistää vain kullasta tehty esine. Ensin se on firenzeläisen ruhtinatar Vasarin kultainen kaulakoru, sitten käärmeen muotoon valettu ja rubiineilla koristeltu rintaneula, muuttuakseen sitten ristiksi, ikoniksi ja lopulta mitaliksi, johon on kaiverrettu sirppi ja vasara.

Tarinan prologin muinainen metsästäjä Artjomis saattoi vielä ihmetellä, miksi ihmiset palvovat maasta kaivettua kylmää metallia. Tämän päivän ihmisen ei tarvitse asiaa edes miettiä. Rahan mahti on täysin kiistaton ja itsestään selvä asia. Raha on ihmisen toistaiseksi luomista intersubjektiivisista olioista, noista itse luoduista ”jumalista”, se kaikkivoipaisin, ja sen mahti joukkojen sekä kansojen liikuttajana on ylittänyt jo ajat sitten kaikki ne tarinat, joilla kirkko on ihmismieliä ja maailmaa aikaisemmin hallinnut. Saision missio ei sattumalta kohdistu vuosisatoihin, joiden aikana tämä muutos meidän ihmisten mielissä tapahtui.

Kustantajan mukaan Saision 732-sivuisen kirjan sisältöä kuvaavia avainsanoja ovat: myytit, historia, korut, kokemukset, ideologiat, kristinusko, kuolema, ruhtinattaret, kultasepät, elämän tarkoitus, elämänkatsomus, kronikat, legendat, tarinat, pyhimystarinat, legendasadut, suvut, sukulaiset, Eurooppa, Italia, Venäjä. Fischer on ensemblensä kanssa ottanut itselleen mahdottoman tehtävän ryhtyessään muokkaamaan kirjasta näytelmää, mutta juuri niin taidetta pitääkin tehdä!

Mikä on yksilönvastuu, kun nämä ”kollektiiviset pakot” ja ”itsestäänselvyydet” manipuloivat ajatuksiamme ja tunteitamme? Otaksun, että Saisio käy uusimmissa kirjoissaan sisäistä keskustelua nuoren Pirkko Saision kanssa. Nuori Saisio oli yksi keskeisistä toimijoista, kun taistolaisiksi kutsutut, äärivasemmistoa edustaneet kommunistit ottivat Suomen kulttuurielämän ja ennen kaikkea teatterin raudanlujaan otteeseensa. Saision tapa käsitellä 1970-luvun taistolaisuutta ja kommunismin perintöä ei kirjoissa jää minusta pelkäksi historialliseksi muisteluksi, vaan se nousee yleisihmismilliseksi tutkimukseksi siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen luovuttaa oman eettisen vastuunsa jollekin ”suuremmalle idealle”.

Ensin tuo esine oli firenzeläisen ruhtinatar Vasarin kultainen kaulakoru, sitten käärmeen muotoon valettu ja rubiineilla koristeltu rintaneula, muuttuakseen sitten ristiksi, ikoniksi ja lopulta mitaliksi, johon on kaiverrettu sirppi ja vasara. Kuvassa etualalla Sonja Arffman ja Pentti Helin. Kuva (C) Kari Sunnari

Helsinkiläisessä Q-teatterissa esitetään parhaillaan Juha Mantereen Saision Suliko-romaanista sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää, jossa Josif Stalinia näyttelee Elina Knihtilä. Mietin, mikä on saanut vuonna 1978 syntyneen Fischerin valitsemaan Saision kirjoista juuri Passion uuden näytelmänsä aiheeksi. Taistolaisuus oli kuollut omaan mahdottomuuteensa jo ennen hänen syntymäänsä. Toisaalta olen varmaan myös tässä todistanut itse itselleni miksi: Passio on syvällinen ja filosofinen romaani, sitä lajia, josta syntyy maailmankirjallisuutta.

Pekka Korpiniityn ja kumppaneiden skenografia oli vaikuttava. Hienojen näyttämökuvien peilimaailma natsasi hienosti Saision episodimaiseen tarinaan.

Passio

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.10.2026

Perustuu Pirkko Saision romaaniin Passio Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer
Dramaturgi: Hanna Suutela Lavastussuunnittelu: Pekka Korpiniitty Pukusuunnittelu: Iida Ukkola Valosuunnittelu Lauri Lundahl Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Rooleissa: Sonja Arffman, Pentti Helin, Mikko Helppi, Pontus Mäenpää, Maiju Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Maiju-Riina Huttunen, Minna Hokkanen, Konsta Okkonen

Maailman onnellisin mies horjui keskiviikon ensi-illassa sanottavan paljouden alla

Muusikko Pekko Käppi tekee väitöskirjaa kansanlaulaja Taavi Uutelan taiteesta ja elämästä. Tutkijana hän varmasti pystyisi pitämään kahden tunnin esitelmän tuon kansantaiteilijan hengästyttävän vaiherikkaasta elämästä juuri henkeä vetämättä. Näyttämöllä Käpiltä kesti tämän ”esitelmän” pitämiseen teatterin keinoin tunti ja 40 minuuttia. Nuo viimeiset 40 minuuttia kuluivat ainakin katsomon puolella piinallisen hitaasti esityksen dramaattista huipennusta odotellessa.

*Nyt piti jo pidättää henkeä, kun jännitti, miten Pekko Käppi selviää mahdottomasta urakastaan. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Esiintymiskokemusta ja rutiinia Käppi on hankkinut keikkailemalla Suomessa ja maailmalla solistina ja bändinsä kanssa. Hänet tunnetaan jouhikonsoiton virtuoosina. Näyttelijänä Käpillä on kuitenkin käsissään puheäänen suhteen sama ongelma kuin hänen aloittaessaan jouhikonsoiton: tuon perinnesoittimen hento ääni kuuluu huonosti ilman sähköistä vahvistamista.

Kun Käppi kääntyi kohtauksessa selin meihin katsojiin, hänen äänensä katosi ainakin minun kuulokynnykseni taakse kokonaan, vaikka istuin eturivissä vain parin metrin päässä hänestä. Se tuntui selän kääntämiseltä myös tunnetasolla vuorovaikutukseen perustuvassa teatteritaiteessa. Toki Käppi ja muut hänen ensemblensä jäsenet eivät ole millään tavoin vastuussa siitä, että tämän kirjoittajan kuulo ei enää edusta sitä parhainta kolmen A:n luokkaa.

Näyttämölle oli kasattu suuri määrä teknistä rekvisiittaa villasukista sinkkiämpäriin ja videotykistä Genelecin huippukaiuttimeen. Käppi myös itse käytti ajotietokonetta, jolla näitä teatterin teknisiä välineitä ohjataan. Uutelan jäämistöön on kuulunut suuri määrä magnetofonilla tehtyjä äänityksiä. Me saimme myös kuulla Uutelan omaa puheääntä ja hänen laulujaan. Varmasti tällaiset fyysiset kainalosauvat olivat tulkinnalle ja tulkitsijalle valittu ihan tarpeeseen.

Nautittavimmillaan esitys oli, kun Käppi oli oma itsensä ja tulkitsi näitä Uutelan säveltämiä ja sanoittamia lauluja itseään mandoliinilla säestäen. Tulkinnat olivat taiten pelkistettyjä.

Näyttelijänä Käppi on teatterin harrastaja. Käsikirjoituksen kirjoittanut ja monologin ohjannut Tanjalotta Räikkä on kokenut teatterin ammattilainen. Elämäkerran kirjoittajien vakiintuneena tapana on kirjoittaa kohteensa elämäntarina kronologisesti. Jäin miettimään, voisiko teatterissa tarinan kertoa jotenkin toisin? Millaiset yhteiskunnalliset olot pakottavat seitsenlapsisen perheen kuopuksen lähtemään paljasjaloin kerjuulle iässä, jossa nyt aloitetaan peruskoulu?

Maailman onnellisimman miehen tarinassa Uutela aloittaa henkisen vaelluksensa ajan halki okkultismiin taipuvaisena taikauskoisena miehenä, ja hänen henkinen kasvunsa huipentuu vanhan miehen ruutuvihkoon kirjoittamaan teokseen Kirjantaitamattoman tohtorinhattuväitöskirja. Siinä hän luonnontieteisiin ja insinööritaitoon tukeutuen todistaa, ettei esimerkiksi Raamatun kertomus Noakin arkista ole totta, vaan pelkkää tarua. Tämä oli myös se tarinan dramaattinen huipennus, jota me niin kärsimättöminä odotimme ja odotimme.

Nikolai Gogolin maailmankuulun Mielipuolen päiväkirjan esittäminen suomen kielellä monologina on esittäjästä riippuen kestänyt noin tunnin ja 30 minuuttia. Tavallisesti ilman väliaikaa esitettävä monologi kestää noin tunnin, ja siihen on epäilemättä hyvä syy. Nyt piti jo pidättää henkeä, kun jännitti, miten Käppi selviää mahdottomasta urakastaan. Kriitikon ei koskaan pidä sanoa, miten näytelmä olisi pitänyt toteuttaa. Ehkä tekijöiden kannattaisi kuitenkin miettiä, miten monta kertaa esimerkiksi tuo Uutelan mainio ”väitöskirja” kannattaa tuoda näytelmään.

Iitistä maailmalle lähtenyt Taavi Uutela (1883–1969) ehti elämänsä aikana seilata merillä, toimia autonkuljettajana, taistella punakaartissa, toimia pirtutrokarina ja kerätä talteen kansanperinnettä. Käppi tekee Uutelan jälkeensä jättämän aineiston pohjalta artikkeliväitöskirjansa, jonka työnimi on Kansanlaulaja Taavi Uutelan muusikkous, lauluperinne ja arkistoaineisto mikrohistoriallisena performanssina. Käpin aihetta koskeva haastattelu löytyy sanomalehti Iitinseudun verkkosivulta.

Maailman onnellisin mies

Ensi-ilta Teatteri Telakan näyttämöllä 7.10.2026

Esiintyjä: Pekko Käppi Käsikirjoitus ja ohjaus: Tanjalotta Räikkä Musiikki: Pekko Käppi
Laulut: Taavi Uutela Esityksen kesto: Noin 1 h 40 minIkäsuositus: Yli 12-vuotiaille

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra oli hypnoottisen vaikuttava teatterielämys – Minna Lundin äitiyden puolustuspuhe on jo käsiohjelmassa silkkaa runoutta

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra on moniulotteisuudessaan todella kiehtovaa teatteria. Ainakin minun mieleni tiistaina ensi-iltansa saanut esitys vangitsi hypnoottisella otteella. Minna Lund ei purkanut vain äitiyden myyttejä, vaan hän haastoi myös teatteriestetiikan kirjoittamattomia sääntöjä. Läpisävelletyssä esityksessä ylinäyteltiin, toistettiin välillä lähes loputtomasti samoja vuorosanoja ja silti kaikki tuntui sulavan yhteen täydellisesti näyttämön räikeitä värejä ja ilmassa leijunutta paistetun maksan tuoksua myöten. Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi.

*Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Näytelmässä Lund tilittää omia ja kanssasisartensa kokemuksia äitiydestä. Tuo äitiydeksi kutsuttu tunnemyrsky on pitänyt ihmislajia elossa hamasta ensimmäisestä mitokondrioäidistä tähän päivään asti. Näytelmässä kuvattiin lähes naturalistisesti raskauden paisuttaman vatsan ja maidon turvottamien rintojen psykologiaa. Se hämmentynyttä onnea, omahyväisyyttä ja hiipivää kauhua tihkuva cocktail, jonka mies joutuu odotuksen aikana nielemään, on pientä tämän hormonien vauhdittaman pyörteen rinnalla.

Tämä maailma on meiltä miehiltä tunnetasolla salattu ja ehkä juuri siksi olemme kehittäneet oikean myyttien arsenaalin naisen kehon ja tunteiden hallitsemista varten aina Raamatun luomiskertomuksesta lähtien. Lundin analyysin keskeisin havainto koskee kuitenkin myös meitä miehiä. Suojellaksemme lapsiamme, perhettämme ja ennen kaikkea omaa psyykeämme, meidän vanhempien pitää sulkea silmämme todellisuudelta.

Näytelmässä tytär Elektra kysyy äidiltään, lukeeko hän koskaan uutisia. Ei Klytaimestra lue uutisia. Hänelle riittää aniliininpunainen unelmakeittiö ja maailmoja syleilevä äidinrakkaus, jota hän ilmentää valmistamalla perheelleen herkullista ruokaa.

Näin on tietysti ollut aina, ihmiskunnan käydessä loputtomia sotiaan. Koskaan aikaisemmin päätös lasten hankkimisesta ei ole kuitenkaan ollut näin pitkälle tietoinen valinta kuin nyt. Biologian sanelemista, syvistä ja osin tiedostamattomista inhimillisistä tunteista lähtevät tarpeet ja älykkäiden nuorten aikuisten tietoisuus todellisuudesta eivät ole olleet vielä koskaan näin syvässä ristiriidassa keskenään. Meidän on pakko teeskennellä sekä itsellemme että niille, joita rakastamme, että kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin.

Näin tulkitsin näyttämöllä taivaansinisissä toogissa häärineiden jumalattarien, edellisten sukupolvien hyväntahtoisten ja ”kaikkitietävien” äitien koomiset hahmot. Näiden hahmojen auki revähtäneet äidinsilmät oli lyöty sokeudella. Toki Santtu Karvosen, Robin Svartströmin ja esityksessä selloa ja syntikkaa soittaneen Mila Laineen kantamat ”toogat” muistuttivat vahvoine toppauksineen kovasti myös äitien paremmissa piireissä käyttämiä aamutakkeja.

Mikään maailmanlopun profeetta ei Lund käsikirjoittajana ja ohjaajana ole. Lundin käsiohjelmaan minämuodossa kirjoittamat ohjaajan sanat sopivat kenelle tahansa äidille kannustavaksi juhlapuheeksi äitienpäivänä. Lund kuvaa siinä äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita niin humoristisesti ja vaikuttavasti, että jopa minun kaltaiseni ummikko, siis mies, pääsee ainakin jonkinlaiselle ymmärryksen esiasteelle siitä, millaista äitiys on. Se on äidin puhetta toisille äideille. Tosin tapana lienee edelleen, että äitienpäivän juhlapuheen pitää lähes aina mies. Se on osa meidän ylistämällä alistamisen strategiaamme ja kulttuuriamme.

Klytaimestran perheen olohuoneessa ei häärinyt virtahepoa. Sen korvasi keitiöön ovesta sisään tunkeva lehmä. Kuvan Sonja Kuittinen näytteli upeasti murrosikäistä ja kestovihaista Elektraa. Taustalla selin Minna Suuronen Kuva. (c) Mitro Härkönen

Lund on kehystänyt äitiyteen liittyvän pohdiskelunsa äidinmurhasta kertovalla antiikin tragedialla. Tytär Elektra surmaa yhdessä veljensä Oresteen kanssa äitinsä Klytaimestran. Motiivina on kosto. Sisarukset uskovat, että Klytaimestra on yhdessä rakastajansa Aigisthoksen kanssa murhannut heidän isänsä Agamemnonin. Psykologisessa keskustelussa äidinmurha voidaan nähdä vertauskuvana: aikuisen lapsen on ”surmattava” lapsuuden riippuvainen suhde diktaattorimaiseen tai vaativaan äitiin irtautuakseen omaksi itsekkääksi, terveeksi persoonakseen.

Antiikin tragedian hahmojen sijoittaminen nimikaimoja myöten komealla saarekkeella varustettuun keskiluokkaiseen keittiöön on temppu, joka vaatii paljon tekijöiltään. Se onnistui loisteliaan näyttelijäntyön ansiosta. Psykologisesti tarkkaa näyttelemistä kevennettiin, tai oikeammin alleviivattiin, ajoittaisella hurjalla liioittelulla. Ryhmäteatterin takavuosien rempseydestä kertoi pikkupoikien merimiespukuun puettu Karvonen. Svartström vaihtoi lennossa aviomiehestä äidin rakastajaksi kampaamalla hiukset sivulta otsatukaksi. Elektraa näytellyt Sonja Kuittinen kävi imeväisikäistä vauvaa näytellen kuin röhkivä peto käsiksi äitinsä paljaaseen rintaan: ”Maitoa, maitoa, maitoa…”

Ohjaus tasapainoili loppuun asti onnistuneesti sen pohjalla olevan traagisen tematiikan ja toteutuksen absurdin komiikan väliin viritetyllä kireällä nuoralla. Loppuratkaisun aikana ajattelin, että Elektra on niin kutsuttu sidottu lapsi, joka vapautuu äitinsä kuristavasta henkisestä otteesta. Esityksen hieno symboliikka oli kuitenkin vielä monitasoisempaa. Se liitti leivän ja vapauden avaimet toisiinsa hyvin monitulkintaisella tavalla.

Mila Laine soitti läpi esityksen säveltämäänsä musiikkia sellolla. Hän näytteli loppukohtauksessa myös yhtä tragedian jumalattarista, entisaikojen hyväntahtoista äitiä, jonka aukirävähtäneet silmät oli lyöty sokeudella. Kuva (c) Mitro Härkönen

Maailma ei ole koskaan täysin toivoton paikka niin kauan kuin joku vielä soittaa selloa. Sello soi ihmisen äänellä. Laine soitti näytelmää varten säveltämäänsä musiikkia sellolla näyttämön edessä, ja ainakin minä olin haltioissani. Välillä hän korosti näytelmän dramaattisia käänteitä sähköisellä laitteella, jota tässä paremman tiedon puutteessa kutsun syntetisaattoriksi. Se sai selkäpiin väreilemään.

Näyttämön lavastus ja Laineen yhden naisen orkesterin paikka näyttämön edessä loivat aluksi mielikuvan mykkäelokuvien vaudeville-estetiikasta. Näyttämörakenteiden muoto ja räikeät värit olivat selvästi sukua tivolille. Riku Suvitien ja kumppaneiden luoma ilmaisuvoimainen skenografia oli oleellinen osa näytelmän monikerroksellista rakennetta.

Mistä sitten syntyi se näytelmän tematiikan perimmäinen traagisuus? Miksi Elektra voi lunastaa vapautensa ja itsenäisyytensä vain viiltämällä äitinsä vatsan auki veitsellä? Me emme ainakaan vielä tiedä, mitä tietoisuus on. Ehkä superälyksi kehittyvä tekoäly vielä kertoo sen meille joskus. Rohkenen kuitenkin olettaa, että biologisina olentoina meillä on voimakas tarve lisääntyä, siirtää geenejämme seuraavalle sukupolvelle. Miljardeja vuosia jatkunut ja myös meidät ihmiset lajina luonut evoluutio ei ole väärässä. Tai ainakaan sen kanssa ei maksa vaivaa väitellä.

Suomalaisten naisten hedelmällisyysluku oli vuoden 2024 lopussa 1,25. Pääkaupunkiseudulla se on laskenut 1,13:een. Kansallisesti se ei ole mikään katastrofi, mutta yksilötasolla se merkitsee tuhansille ja taas tuhansille tragediaa, jonka aiheuttamalle surulle ei oikein ole sanoja tai edes täysin tiedostettua syytä. Lundin käsiohjelmaan painetut ohjaajan kannustavat sanat sopisivat vaikka huoneentauluksi hedelmällisessä iässä oleville aikuisille.

Äitisi, Klytaimestra

Ryhmäteatterin ensi-ilta 6.10.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Minna Lund Dramaturgi: Martta Jylhä Lavastussuunnittelu: Riku Suvitie Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen Teoksen musiikki: Mila Laine Rooleissa: Santtu Karvonen, Sonja Kuittinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström Muusikko: Mila Laine

Mysterio Buffo teki riemastuttavan paluun KOM-teatterin näyttämölle – Dario Fon monologinäytelmä vei meidät modernin teatterin juurille

Dario Fon Mysterio Buffo on palannut KOM-teatterin näyttämölle. Uuden, loistavan tulkinnan Erkki Saarelan bravuurista teki meille Pyry Äikää. Hänessä vanha mestari on löytänyt itselleen vertaisensa kisällin. Miehessä on kokoa, näköä ja aivan valtavasti karismaa. Äikään ilmaisuvoimainen kehonkieli oli yhtä Fon räiskyvän kielen kanssa. Äikää on kuin syntynyt ilveilijäksi. Näyttelijänä hän on varmasti ainakin nuoremmalle polvelle tuttu hahmo Ylen Aikuiset-sarjasta.

Näyttelijä Pyry Äikään upea kehonkieli ja Dari Fon sähäkkä kieli olivat yhtä. Äikäällä on ilmiömäinen kyky olla riemastuttvan vallottava ja syvällinen kahden hengenvedon välisä. Kuva (c) Mirto Härkönen

Fon Mysterio Buffo ei ole mikä tahansa monologinäytelmä. Fon arkistojen kätköistä keräämät neljä lyhyttä ilveilyä veivät meidät nykyaikaisen teatterin juurille. Keskiaikaisen katuteatterin historia kertoo meille, ettei teatteri ole ollut poliittista ja radikaalia vain 60-luvun Suomessa. Teatteri oli poliittista ja suorastaan vallankumouksellista myös 1400-luvun Euroopassa. Keskiajalla hovinarrien tehtävä oli kertoa totuus ruhtinaille, katuteattereiden ilveilijät kertoivat totuuden kansalle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, se on ihmisten puolella.

Parhaiten tätä katuteatterin vallankumouksellista radikalismia kuvasi Äikään esittämistä neljästä monologista Ilveilijän synty. Tarinan alussa tuleva ilveilijä on vielä pienen maatilkun omistava independentti talonpoika. Sitten paikallinen linnanherra raiskaa hänen vaimonsa, riistää hänen maansa ja haluaa alistaa miehen maaorjaksi. Kirkko siunaa nämä linnanherran rikokset. Vaimon karattua mies aikoo hirttäytyä. Paikalle ilmestyy Jeesus opetuslapsineen, ja hän opettaa miehen puhumaan ihmisille. Hän lähtee ilveilijänä kaduille ja toreille puhkomaan terävällä kielellään feodaalisen yhteiskunnan mätäpaiseita.

Kirkko oli keskiajalla betonoinut oman valtansa kielimuurin taakse. Kirkko siunasi tästä linnakkeesta käsin sekä oman että aatelisten harjoittaman mielivallan. Harva ihminen osasi lukea, eikä lukutaidosta ollut edes mitään hyötyä, jos ei osannut latinaa. Kirkon opetuksia tehtiin rahvaalle ymmärrettäviksi organisoimalla mysteerinäytelmiä. Näiden kuvaelmien tekemiseen osallistuttiin koko kylän voimin.

Samalla tavalliselle kansalle raotettiin salaisuuksien verhoja. Heille tuli tilaisuus pohtia, mitä Jeesus sanomisillaan oikeasti tarkoitti. Kirkon konservatiivisia tulkintoja ja sensuuria ei purematta nielty.

Mysterio Buffon ensimmäisessä monologissa Kaanaan häissä Äikään ilveilijä pilkkasi karnevalistisessa hengessä kirkon tekopyhyyttä. Tarinan ilveilijä oli häihin sattumalta eksynyt juoppo. Äikään kyvyt fyysiseen esittämiseen pääsivät oikeuksiinsa, kun hän kuvasi hääväen epätoivoa pitojen viinin muututtua etikaksi. Terävin piikki tuli Jeesuksen ihmeteon jälkeen: ”Miten viini voi olla saatanasta, kun Jeesus on itse sitä valmistanut?”

Teatteritaiteessa kytevä vastarinta ei jäänyt kirkolta huomaamatta. Kirkko kielsi katuteatteriesitykset ja ilveilyn vuonna 1464. Sen jälkeen kirkon ”kritiikki” ei vain satuttanut taiteilijoita, se oli suorastaan tappavaa. Aikakirjojen mukaan Juomingit-nimistä näytelmää esittänyt saksalainen ilveilijä poltettiin roviolla vuonna 1465. Saman kohtalon jakoivat todennäköisesti myös monet muut teräväkieliset ilveilijät.

Kisälli ja mestari harjoitustauolla. Erkki Saarela esitti Dari Fon Mysterio Buffoa ensimmäisen kerran KOM-teatterissa vuonna 1982. Sen jälkeen hän on esittänyt sitä kiertueilla yli 40 vuotta. Keskiviikkona vetovuoro siirtyi Pyry Äikäälle. Kuva (c) Mitro Härkönen

Modernin teatterin dramaturginen rakenne näkyi ehkä selvimmin monologinäytelmässä Lasaruksen kuolleista herääminen. Se ei ole sinänsä ihme, koska tämä teksti ei perustu arkistolöytöihin, vaan Dario Fo kirjoitti sen itse. Tosin tavallaan sama pätee lähes kaikkiin vanhoihin teksteihin. Niiden muistinvaraiset tarinat ovat alun perin levinneet suullisesti sukupolvelta toiselle ja saaneet lopulta kirjallisen muotonsa jonkun kirjoitustaitoisen ja luovan taiteilijan toimesta. Kirjoitetut tekstit ja lukutaito yleistyivät Euroopassa vasta 1500-luvulla. Lukutaidon yleistymistä alkoi vauhdittaa Johannes Gutenbergin 1400-luvun puolella keksimä painokone.

Äikään mukaan Lasaruksen kuolleista herääminen on näistä neljästä esittäjän kannalta ehkä vaativin. Monologissa on mukana parikymmentä roolihahmoa. Äikää suoriutui tästä kuolleista herättämisestä mestarillisesti. Temaattisesti näistä neljästä monologista vaikuttavin oli Ilveilijän synty, mutta luulen, että Mysterio Buffoa lähes 40 vuotta kiertueilla esittänyt Saarela on kokenut jotain erityistä tämän monologin kohdalla. Saarelan tulkinnasta löytyy videotallenteita YouTubesta.

Neljännessä monologissa Bonifacius VIII tapaa Jeesuksen käytiin suorasukaisesti kirkon kaksinaismoraalin kimppuun. Katolisen kirkon selibaattisääntö astui voimaan 1100-luvulla. Bonifacius VIII:n kohtaloksi koitui se, että hän ajautui rajuihin riitoihin Ranskan kuninkaan Filip IV:n sekä italialaisen Colonnan mahtisuvun kanssa. Paavin kukistamiseksi hänen vihollisensa järjestivät vuonna 1303 oikeudenkäyntejä, joissa paavia syytettiin muun muassa ”luonnottomista seksuaalisista teoista”, aviorikoksista, insestistä sekä miespuolisten jalkavaimojen pitämisestä.

Ilveilijöiden katuteatteri 1400-luvulla oli siten ainakin lähes vallankumouksellista avantgardea. Seuraavalla vuosisadalla kirkon latinan kielellä kivetyn linnoituksen kimppuun kävivät uskonpuhdistajat. Äikään mukaan myös Fo korosti monologinäytelmänsä vallankumouksellista luonnetta pihistämällä sen nimen Vladimir Majakovskin vuonna 1918 kirjoittamasta näytelmästä Mysterio Buffa (Misterija-buff).

Mysterio Buffo

Ensi-ilta KOM-teatterin näyttämöllä 1.10.2026

Näyttämöllä: Pyry Äikää Teksti: Dario Fo Ohjaus: Erkki Saarela
Sävellys: Joel Mäkinen Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou
Julistekuvitus: Minna Kommeri

Kun liika on liikaa, mutta kohtuus aina liian vähän – Missä kulkee taiteilijan kutsumuksen ja vahingollisen narsismin raja?

Helsingin Kaupunginteatterin Nauravan kulkurin tarinan herkullisimpiin hetkiin kuului kohtaus, jossa kaikki Vesa-Matti Loirin luomat sketsihahmot tanssivat luojansa johdolla letkajenkkaa näyttämöllä. Loiri oli suurten ikäluokkien ja suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeisiä titaaneja. Tekijät olivat lähteneet kuvaamaan Loiria ja hänen elämäntyötään teatterin näkökulmasta. Esityksen tematiikka kiteytyi viimeisiin näyttämökuviin. Ne kertoivat Loirin laulujen lunnaista. Sama kuva ulkopuolisuudesta oli ikuistettu jo käsiohjelman kannen piirroskuvaan.

Vierailijana Helsingin Kaupunginteatterissa näytellyt Oliver Kollberg loisti nuoren Vesa-Matti Loirin roolissa. Kuvan kohtauksessa hän maskeeraa ensimmäistä kertaa itsestään Uuno Turhapurona kansan sydämet voittanutta klovnia. Esa Pakarisen ja Esa Niemen kuvat muistuttivat rillumarei-perinteestä. Kuva (c) Mirto Härkönen

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa nuorta Loiria näytellyt Oliver Kollberg ja jo ikääntynyttä Loiria näytellyt Santeri Kinnunen lauloivat yhdessä Eino Leinon runoon perustuvaa laulua Mua pelottaa. Tämä Loirin koko kansan tuntojen tulkiksi sovittama teos on sama, jolla Antti Lehtisen Radioteatterille dramatisoima kuunnelma Rakastitko, Vesku? alkaa. Runo käsittelee syvää sisäistä pelkoa, ulkopuolisuuden tunnetta ja ihmisen yksinäisyyttä.

Näytelmän alussa Loirin elämäkertaa kirjoittava fiktiivinen kirjailija (Maria Ylipää) kuvaa Loiria taiteilijaksi, joka pystyi tekemään näyttelijänä sekä eliitin arvostamaa korkeataidetta että suuren yleisön makuun sopivaa viihdettä. Loirista on kirjoitettu kolme elämäkertaa. En ole lukenut niistä yhtäkään, joten ei kannata edes arvailla, kenen elämäkertaan Sami Keski-Vähälä on mahdollisesti tukeutunut käsikirjoitusta kirjoittaessaan. Eikä sillä ole edes merkitystä, koska julkisuus oli Loirin neljäs näyttämö, jossa hänen oli pakko esittää hänelle osoitettua roolia, halusi hän tai ei. Anekdootteja ja juoruja riittää loputtomasti.

Suomi on pieni maa. Teatterintekijät ovat meillä kuin yhtä suurta perhettä: kaikki tuntevat toisensa. Tämän suurperheen sisäiset tarinat ja anekdootit elävät omaa elämäänsä. Näytelmän luoma kuva ohjaaja Kalle Holmbergista oli voimakkaalla kädellä ja rakkaudella luonnosteltu karikatyyri. Hurjalla intohimolla työhönsä näytelmässä suhtautunut Holmberg oli hahmona Loirin kiinnostava peilikuva. Holmbergin hahmossa näyttämölle saatiin myös 60- ja 70-lukujen ajanhenki. Tänä päivänä tuota aikaa on välillä vaikea ymmärtää.

Itse olin vielä lapsi, kun Loiri teki taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolana Holmbergin Ylioppilasteatterille ohjaamassa ja Arvo Salon käsikirjoittamassa Lapualaisoopperassa. Minulla ei ole mitään mielikuvaa myöskään Holmbergin ja Ralf Långbackan kausista Turun Kaupunginteatterissa. Loirin luomat sketsihahmot ja edellä aikaansa kulkenut klovneria olivat epäilemättä nerokasta, mitä alussa mainittu huikea kohtaus alleviivasi.

Ne eivät ole koskaan oikein napanneet, vaikka Turhapurojen nerokkuutta joskus puitiin yötä myöten jopa Imatran semiotiikan symposiumissa. Ehkä vika oli siinä, että Spede Pasasen sirkuksen pellekatraasta ei koskaan löytynyt toista yhtä tasokasta klovnia Loirin vastapariksi. Yksi mieleenpainuvimmista myöhemmistä rooleista oli elokuvassa Tie pohjoiseen, joka herätti minussa lähinnä myötätuntoa, jota kai voi sääliksikin kutsua. Voimakkain pysyvä mielikuva Loirista liittyy siis edelleen hänen teini-ikäisenä tekemäänsä rooliin Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. Westerberg avasi sivujuonteen Loirin elokuvauraan juuri kohtauksella, jossa hän Niskasen kanssa harjoittelee elokuvan otosta, jossa Loirin näyttelemä Jake roikkuu äitiään Saksaan kuljettavan junan perässä.

Nauravan kulkurin tarinassa Vesa-Matti Loirin uraa kartoitetaan teatterin näkökulmasta. Kuvan kohtauksessa Oliver Kollbergin näyttelmä Loiri tekee taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolan roolissa Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa. Kuvassa Kullberg keskellä ja hänen takanaan Vuokko Hovatta, Jari Pehkonen, Joel Hirvonen ja Kaisa Torkkel. Kuva (c) Mitro Härkönen

Voimakkaan taiteellisen ja uskonnollisen kokemuksen ero taitaa olla veteen piirretty viiva. Riippuu kaiketi tarkastelukulmasta, onko kysymys kutsumuksesta, vakaumuksesta vai pakkomielteestä. Tätä äärimmäisen kyynistä näkökantaa näytelmässä edusti Loiria Lapinlahden mielisairaalassa hoitanut psykiatri (Jouko Klemettilä). Toki myös teatteritaide ja meidän ”tieteellinen” käsityksemme ihmismielen toiminnasta ovat kulkeneet jo pitkään rinnakkain ja välillä jopa käsi kädessä.

Loiri oli herkkä ihminen, joka näki näkyjä jo lapsena. Taiteilijana hänellä oli kyky laittaa itsensä likoon, tuoda ”sielunsa” näyttämölle, kuten tarinan Holmberg asian ilmaisi. Tähän kykyyn epäilemättä perustui myös Loirin suosio muusikkona ja tulkitsijana. Loirilla oli taipumus okkultismiin, ja se vei hänet näytelmän tarinassa hakemaan vastauksia selvänäkijä Aino Kassiselta. Radioteatterin kuunnelmassa samainen Kassinen puhuttelee Loiria kaiken aikaa.

Helsingin Sanomien haastattelussa vanhenevaa Loiria näytellyt Kinnunen pohtii luovaan taiteilijan työhön liittyvän narsismin ongelmaa. Missä kulkevat työhön liittyvän itsekkyyden rajat? Onko taiteen nimissä oikeus tuhota sekä läheisten että omaa elämää? Suositussa vitsissä niillä, joille viina maistuu, on tapana määritellä tämä raja niin, että liika on aina liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.

Loirin kolmannen vaimon, Monan kuolema auto-onnettomuudessa oli esityksen dramaattinen taitekohta. Mona kuoli pian Loirien avioeron jälkeen vain 23-vuotiaana. Syyllisyys sai Loirin yrittämään tässä elämänsä kulminaatiopisteessä itsemurhaa aivan tosissaan. Tarinan mukaan hänen henkensä pelasti lääkäri (Jari Pehkonen), joka kirjoitti Loirille tämän aikeet oikein aavistaen niin mietoja unilääkkeitä, ettei niillä henkeä saa pois.

Kollberg loisti nuoren Veskun roolissa. Myös roolin kaksoismiehitys toimi. Lapsesta asti Loirin tunteneen Kinnusen läsnäolo näyttämöllä antoi aavistuksen siitä, millaista elämä tässä suomalaisen teatterin suuressa perheessä on. Ylipäällä on upea ääni, ja hän esitti näytelmässä ne laulut, joista Loiri muusikkona tuli tunnetuksi. Ratkaisu oli onnistunut.

Muilla näyttelijöillä oli kolmesta kahdeksaan eri roolia. Kuten jo näytelmän nimestä saattoi ennakolta ennustaa, Keski-Vähälä ja Westerberg olivat sovittaneet Loirin elämän tragedian komedian genreen. Pehkonen imitoi mainiosti Spede Pasasta. Vappu Nalbantoglun bravuureihin kuului hulvaton tulkinta Loirin luomasta drag queen -hahmosta Tyyne. Vuokko Hovatta nauratti samassa hahmojen kavalkadissa Herra Kuselana. Hovatta tulkitsi myös arvoituksellisen Aino Kassisen roolin.

*Teatteri muistuttaa Suomessa suurta perhettä. Vanhenevaa Loiria näytellyt Santeri Kinnunen tunsi Vesa-Matti Loirin pikkupojasta lähtien. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Näytelmän skenografia, suurten videotaulujen ja teatteritekniikan taidokas käyttö toivat mieleen kesällä Tampereen Teatterikesässä esitetyn Eesti Draamateaterin loisteliaan Rahamaan. Juuri näin suuren näyttämön vaikeasti hallittava tila otetaan haltuun, tuodaan näyttelijät lähelle ja tehdään sitten tuosta tilasta se autiomaa, jossa näytelmän Loirit lauloivat pelostaan. Toki vilkaisu lavastaja Antti Mattilan portfolioon kertoi, että lavastuksen suorissa pinnoissa ja tilankäytössä näkyi ennen kaikkea hänen oma kädenjälkensä.

Nauravan kulkurin tarina

Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 30.1.2026

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Näytelmän käsiohjelma