Kun elämä on pelkkää filmaamista

just
Kansallistettaerin just filming esityksen näyttämökuvat ovat todella hienoja. Kristian Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin ja hän rakentaa kohtauksia tavalla, joka on tyypillistä myös performanssille. Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat upea pari kansainvälisen tekijöjoukon toteuttamssa produksitiossa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri

Kielikuva itsetyydytystä harjoittavasta hautausmaasta on häijy. Uusimmassa näytelmässään just filming ohjaaja-dramaturgi Kristian Smeds kyseenalaistaa ja provosoi.

Tosin tässä tapauksessa näytelmästä puhuminen kertoo vain konventioiden voimasta. Kansallisteatterin kantaesitys just filming ei ole näytelmä, vaan huikea performanssi.

Kyseenalaistamien ja provosointi ovat molemmat tyypillistä avantgardea. Tosin provokaatio on itse asiassa meidän taiteen kokijoiden ominaisuus. Me provosoidumme, kun kyseenalaistetaan.

Smeds hylkäsi lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot jo Timo K. Mukan elämästä tekemässään esityksessä Tabu – ihmisen ääni.

Teatteri ei ole kuollut. Smedsiläisen teatterikäsityksen kiirastuli, hautajaiset ja ylösnousemus me koimme jo pari vuotta sitten, kun Smeds kuvataiteilija Kalervo Palsan roolissa kävi viimeiseen taistoon kalvavan epäuskon kanssa.

Jotkut kriitikot ovat ymmärtäneet esityksen niin, että Smeds iskee siinä pilkkakirveensä teatterin taidemuotona. Minusta he eivät voisi olla enemmän väärässä. Pilkan tai oikeammin kriittisen tarkastelun alle laitetaan esityksessä meidän luutuneet asenteemme estradin molemmin puolin.

Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti yö Natsi-Saksan propagandapäälliköksi suuren rakkautensa takia ajautunut romaanihenkilö, amerikkalainen Howard W. Campell Jr. lausuu suuren totuuden: ihminen on se, miksi hän tekeytyy. Jos me tekeydymme teatterissa, elokuvissa, television ääressä ja sosiaalisessa mediassa typeryksiksi, meistä ennen pitkää myös tulee typeryksiä.

Smedsin luoma kuva siitä, miten suuria typeryksiä me itse asiassa olemme, on toki aika lohduton.

Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin, eikä just filming tee tästä poikkeusta. Teatteri on mielentila, siis tila. Esityksen alussa meidät saateltiin Kansallisteatterin Willensaunan teatterisavun täyttämään katsomoon, jota valaisivat vain paikannäyttäjien taskulamppujen ja muutaman valonheittäjän valot. Olimme tulleet tilaan.

Näytelmän ensimmäinen pitkä kohtaus oli hyvin tyypillinen performanssille. Edellisen vuosisadan alun mykkäelokuvat ja Charles Chaplinin mieleen tuovaan rooliasuun pukeutunut maskeeraaja ehosti hiljaa paikallaan istuvaa Annamária Lángia japanilaistyyliseksi geisha hahmoksi.

Kohtauksessa ei ole yhtään vuorosanaa. Se päättyy siihen, että valmiiksi meikattu Láng tarttuu sinkkiämpäriin ja kaataa päälleen vettä.

Seuraavassa kohtauksessa keskiaikaiseen rintarautaan ja alushousuihin pukeutunut Juhán Ulfsak kertoo tarinan näyttelijän lapsuudesta. Pieni poika seuraa näyttämön sivuverhojen takana, miten hänen isänsä näyttelee Per Gyntissä velhoa.

Poika yrittää siepata yhden velhon pahvisienen näyttämöltä, koska se näyttää kauniimmalta kuin sienet luonnossa ikinä. Tarina päättyy siihen, että pojan vahdiksi määrätty teatteritekniikan käyttäjä, vanha eukko (!) sieppaa poikaa niskasta kiinni ennen kuin hän ehtii tehdä kolttosensa.

Monologi päättyy siihen, että Láng toteaa, että aikuiseksi tultuaan hän on tavannut vaikka kuinka monta näyttelijää, jotka jakavat tämän saman lapsuudenkokemuksen.

Niinpä niin. Tässä esityksessä riitti tasoja.

Seuraavaksi näytelmässä tai siis performanssissa ryhdyttiin puimaan sitä, miksi me emme ole enää yksilöitä, ihmisiä, vaan nimettömiä miehiä ja naisia. Näyttämökuvat ovat raastavia, ajoittain jopa julmia.

Smeds kuitenkin myös pehmentää karua maailmankuvansa hänelle tyypillisellä huumorilla. Hauska on varsinkin esityksen päättävä jakso, jossa Láng ja Ulfsak, dubaavat venäjäksi Bernardo Bertoluccin elokuvaa Suojaava taivas.

Bertolucci on ohjaaja, jonka minun ikäpolveni ihmiset muistavat parhaiten elokuvista Fasisti ja Viimeinen tango Pariisissa.

Ainakin me teatterin katsojat olemme Smedsin matkassa kulkeneet pitkän matkan Mathilda Wreden, Jääkuvien ja Rautavaaran maailmasta, jossa jollakin tavalla lutuisat roolihahmot puhkesivat viimeistään näytelmän loppuhuipennuksessa humanistiseen saarnaan ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Voi olla, että myös Smedsin usko jumalaan tai ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on matkan varrella horjunut. Humanismi Smedsistä ei ole kuitenkaan tässä kylvyssä lähtenyt. Sen näkee siitä herkkyydestä, jolla taiteellisten asioidensa takia varmasti myös suuren auktoriteetin omaava Smeds ohjaa näyttelijöitään.

Siinä on jotakin hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Myös just filming on tässä suhteessa edelleen korostetusti teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Virolainen ohjaaja ja näyttelijä Ulfsak on Smedsin kamu, samoin epäilemättä myös unkarilainen Láng, Smedsin kavereita ovat myös säveltäjät Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen, joiden musiikista esityksen puhutteleva äänimaisema on luotu. Samaan ystävien piiriin kuuluvat todennäköisesti myös valosuunnittelija Teemu Nurmelin, saksalainen videosuunnittelija Lennart Laberenz, unkarilainen äänisuunnittelija Krisztián Vranik ja koko ensemble.

Kansallisteatterin just filming on teatterin avantgardea, esitys, joka varmasti herättää joissakin katsojissa myös kiukunpuuskia. Uuden etsiminen on kuitenkin taiteessa välttämätöntä. Muuten jäädään polkemaan paikallaan.

 

 

 

 

 

 

Jonnin joutava Jonni – urheiluhulluuden lyhyt oppimäärä

Lappeenrannan kaupunginteatteri, Jonni, käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö, kantaesitys 4.11.2016, Turo Marttila, Stella Laine
Urheilusankaria ja maailmanmiestä Joonas Myyrää Lappeenrannan kaupunginteatteri Jonnissa näyttelee Turo Marttila, taustalla Stella Laine urheiluselostajan roolissa. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

 

Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kiskaistiin tiistain ensi-illassa komeita keihäskaaria. Draaman kaari sen sijaan jäi kovin vaatimattomaksi Tuomo Rämön käsikirjoittamassa ja ohjaamassa draamassa. Ainakin minulle Savitaipaleen ihme Joonas Myyrä oli ja on näytelmän jälkeenkin lähes tuntemattomaton suuruus.

Käsiohjelman mukaan Jonni on komedia Savitaipaleen parhaasta keihäänheittäjästä ja pahimmasta huijarista. Myyrä heitti useita maailmanennätyksiä ja voitti keihäässä kultaa Antwerpenin ja Pariisin olympialaisissa viime vuosisadan alkupuolella.

Urheilusaavutustensa ohella Myyrä kavalsi Savitaipaleen kunnan kassan ja saattoi omintakeisilla liikeideoillaan taloudelliseen perikatoon ystäviään ja sukulaisiaan. Näytelmässä vasaran alle jää muun muassa Myyrän omien vanhempien kotitila.

Tarinat Savitaipaleen urheilusankarista ovat toki kiinnostavia. Rämö kertoo Myyrän elämäntarinan kronologisessa järjestyksessä nuoruudesta varhaiseen kuolemaan. Me katsojat saimme vastuksia kysymyksiin kuka, mitä ja milloin? Ainakin minä olisin katsojana kaivannut myös vastusta kysymykseen miksi?

Ihmisten perimmäisiä motiiveja on lähes mahdoton tietää, tehdä näkyviksi tai ymmärtää. Siksi juuri tämä viimeksi mainittu kysymys on kaikkein kiinnostavin. Siinä piilee teatterin estetiikan ydin.

Rämön puolustukseksi voi tietenkin sanoa, että urheilu on teatterin tekijöille kinkkinen aihe. Urheilu on tavalla myös teatteria ja suomalaisittain sen tyylilaji on lähes aina tragikomedia.

Urheilu on toki jaloa kampailua ja parhaimmillaan esteettisesti ylittämättömän kaunista. Myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Jonni oli parhaimmillaan silloin, kun painopiste oli puhtaasti fyysisessä esittämisessä.

Meidän suomalaisten urheiluhulluus sen sijaan on jo lähtökohtaisesti naurettavaa. Tässä suhteessa mikään ei ole Myyrän päivistä muuttunut. Urheilusankaruus tekee meillä kenestä tahansa pölvästistä yhä kaikkein alojen erikoisasiantuntijan.

Ehkä toisenlainen toteutus ja luovempi aikakäsitys olisivat nostaneet näytelmän siivilleen. Aineksia oikeaan komediaan tai viiltävään satiiriin Myyrän tarinasta olisi kyllä löytynyt. Ehkä Rämö on savitaipalelaisten juuriensa vuoksi katsonut aihettaan liian läheltä.

Lappeenrannan kaupunginteatterin johdolla on kovat paineet tuoda näyttämölle harmitonta viihdettä, näytelmiä, joita ”ihmiset haluavat tulla katsomaan”. Kaupunginvaltuuston urheilupuolue vahtii katsojalukuja haukan katseella.

Rämö on ohjannut Jonnin juuri sillä tavalla, jolla meillä on tapana tehdä kesäteatteria, kun katsomot pitää saada täyteen, satoi tai paistoi. Teatterin osaavat näyttelijät vaihtavat rooliasua ja peruukkeja lennossa ja luovat vahvasti liioiteltuja hahmoja näyttämölle liukuhihnalta.

Rämön ohjauksessa tämä liukuhihna vain pyörii turhan hitailla kierroksilla. Toisto ja liioittelu ovat toki teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta roolihahmojen ja kohtausten ajoituksen pitäisi olla balanssissa keskenään. Nyt esimerkiksi Jarno Kolehmaisen sinänsä mainiosti tekemä pastori sai ainakin minut vääntelehtimään tuolissani myötähäpeästä.

Rämö ja Jonnin lavastanut ja valaissut Mika Haaranen ovat vierailijoita ja hyvä niin. Parivaljakko näyttää millaisia tehoja uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta irtoaa. Haaranen käyttää lavastuksessa taitavasti teatterin lukuisia nostimia ja luo niiden avulla yhdessä toisen valosuunnittelijan Timo Hämäläisen kanssa voimakkaisiin vertikaalisiin ja horisontaalisiin linjoihin perustuvia hienoja  näyttämökuvia.

Suuren näyttämön tila otetaan Jonnissa hienosti haltuun. Se antaa lupauksia myös tulevaisuuden suhteen. Teatterin tekijät Lappeenrannassa alkavat vähitellen päästä sinuiksi uuden teatteritalon ja sen tarjoamien mahdollisuuksien kanssa.

Potentiaalia on vaikka mihin, kunhan taiteellinen kunnianhimo jälleen pääsee voitolle teatterin taloutta koskevista peloista.