Kategoria: Dokumenttiteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.  

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Hyvä tarina teon motiiveista on tehokkain tapa kertoa totuus tai salata se – Ryhmäteatterin Harriet tutkii dokumenttiteatterin mahdollisuuksia ja rajoja

Meidän Mirja Sarkolan totuuskomitean valamiesten tuomio oli selvä: Olof Lagus kuoli pariosuhdetragedian, onnettoman rakkauden uhrina. Kuvassa nuorta Harriet Thesleffia hienosti tulkinnut Roosa Söderholm ja Ryhmäteatterin kantaviin voimiin kuuluva Robin Svartström, jonka tulkitsi näytelmässä sotilaallisen muodollisesti käyttäytyvää, mutta henkisesti epävakaata Nils Ero Gandolinia. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Harriet oli yllättävä kokemus. Se on myös yksi tämän kauden tärkeimmistä näytelmistä. Tärkeäksi teoksen tekee se, miten näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Milja Sarkola tutkii siinä dokumenttiteatterin tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoja.

Meillä on vahva taipumus tulkita todellisuutta tarinoiden kautta. Dokumentaarisuus on aina tulkintaa objektiivisuuden varjolla, kuten Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa näytelmän saatesanoiksi. 

Yksi näytelmän keskeisistä kirjallisista dokumenteista ovat Harriet Thesleffin päiväkirjat. Harriet oli Milja Sarkolan isoäidin äiti. Kirjoittajan henkilökohtainen sukulaissuhde suvun pitkään vaiettuun tarinaan vain lisäsi näytelmän asetelmien ja pohdintojen kiinnostavuutta.

Näytelmässä etsitään dokumenttiteatterin keinoin vastausta kysymykseen, kuka surmasi jääkärikapteeni Olof Laguksen huhtikuun 20. päivänä 1918 Heinjoen Ristseppälässä? Lagus kuoli rekiajelulla sattuneessa ampumavälikohtauksessa.

Kuoliko Olof tapaturman, vahingonlaukkauksen, itsemurhan, tapon vai murhan uhrina? Hänen kuolemalla on kaksi silminnäkijää, Harriet ja Laguksen asetoveri ja ystävä jääkärikapteeni Nils Ero Gadolin.

Molemmat saattoivat olla paitsi silminnäkijöitä, myös mahdollisia tekijöitä, jos jompikumpi ampui Olofin joko vahingossa tai tahallaan.

Sarkola ei ole kirjoittanut tästä tragediasta yhtenäistä tarinaa, vaan 15:ssä eri kohtauksessa kerrotaan kirjallisten lähteiden perusteella miten kaikki olisi voinut tapahtua. Sarkolan kirjallisia lähteitä ovat olleet Thesleffin päiväkirjat, aikalaisten dokumentoidut kertomukset ja historioitsijoiden niistä tekemät kuvaukset ja johtopäätökset.

Kahdessa ensimmäisessä kohtauksessa sekä Gadolin että Thesleff kieltävät jopa osuutensa tapauksen silminnäkijöinä. Kylmissään ollut Olof ratsasti tämän ensimmäisen version mukaan kauemmas metsän suojaan. Gadolin ja Thesleff kuulivat vain kohtalokkaan laukauksen ja löysivät sen jälkeen Olofin maasta kuolleena.

Tämän jälkeen aletaan etsiä ensin syitä Olofin itsemurhalle ja sitten vahvistusta epäillyille, että kysymyksessä olikin henkirikos. Motiivien etsimisen myötä kohtauksien tarinallisuus voimistuu kohtaus kohtaukselta.

Henkirikoksen tapahtumapaikka, surmaamisessa käytetty ase, lähilaukauksesta kertovat ruutijäljet ampumahaavassa, surman ajankohta ja surmapaikka ovat tosiasioita, jotka voidaan, jos tahtoa ja tarvetta siihen on, varmentaa objektiivisesti.

Nämä objektiivisen, varmennettavat tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä mitään teon motiivista. Kysymys teon motiivista on meidän länsimaisen oikeuskäsityksemme ytimessä ja sitä se on tietenkin myös taiteessa, kun tehdään dokumenttiteatteria.  

Hyvä tarina on ylivoimaisesti tehokkain tapa sekä kertoa totuus että peitellä sitä. Sarkola on pyrkinyt tässä näytelmässä rikkomaan tarinan rakennetta vaihtamalla näkökulmaa kohtauksesta toiseen. 

Teon motiivi ei ole mikään mitattavissa oleva asia. Motiivin arvioinnin vaikeutta lisää vielä se, että meillä kaikilla on teoillemme paitsi tiedostettuja, myös tiedostamattomia syitä. Motiivien arviointi on aina subjektiivista tulkintaa tekijän tarkoituksista jopa silloin kun tekijä itse kertoo motiiveistaan.

Vaikka Olofin itsemurhan tai murhan motiivien arviointi perustuu aikalaisten levittämiin huhuihin, juoruihin ja kuulopuheisiin, niistä syntyy turhankin helposti uskottava tarina teon motiiveista. Me uskomme myös täysin sepitettyihin satuihin, kunhan niiden luoma kuva teon motiivista on uskottava.

Sarkola on tämän näytelmää kirjoittaessaan syvällisesti oivaltanut. Hänen mukaansa kertojan katse on aina jäävi, subjektiivinen totuus on todellisuuden ymmärtämisen lähtökohta. Motiivien ymmärtämisessä tämä subjektiivinen totuus on myös ainoa totuus.

Sarkolan kirjalliset lähteet ovat olleet tapaukseen liittyvien henkilöiden elämänkertoja ja Martti Backmanin tuore romaani Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918, joka on jo lähtökohtaisesti fiktiota.

Tässä tarinassa Olof surmaa itsensä onnettoman rakkauden takia. Toisessa versiossa Thesleff ampuu rakastettunsa vahingossa pariskunnan ankaran riidan päätteeksi.

Ehkä mielenkiintoisin versio kertoo tarinan, jossa Gadolin surmaa Olofin poliittisista syistä. Murha liitetään oletettuun upseeriston sisäiseen valtataisteluun, jossa venäjällä ja saksassa koulutetut valkoisen armeijan upseerit kamppailevat asemista. Gadolinin isä oli Venäjän armeijassa kenraalimajurina palvellut Guido Gadolin.

Näytelmästä kirjoitetun palautteen perustella me tämän Sarkolan totuustuomioistuimen valamiehet, Ryhmäteatterin katsojat, olemme nielaisseet kaikkein halukkaimmin eri motiiveista romanttisen rakkauden. Olof Lagus kuolee joko parisuhde- tai kolmiodraaman uhrina.

Harrit Thesleff kärsi morfiinin ja alkoholin väärinkäytöstä. Nils Ero Gadolin kärsi mielenterveysongelmista ja hän teki itsemurhan vuonna 1944. Muilla näytelmässä tapaukseen liitetyillä todistajilla John Rosenbröijerillä, Taavetti Laatikaisella ja Saara Rampasella oli onnettomasti päättyneen rekiretken tapahtumista vain toisen käden tietoa.

Lavastaja Raisa Rasilan ja valosuunnittelija Ville Mäkelän vitivalkoinen lavastus oli hieno oivallus. Sata vuotta sitten sattunutta tragediaa ja sen syitä pyrittiin nyt käsittelemään täysin puhtaalta pöydältä.

Sarkolan tinkimättömät, mutta dramaturgisesti pulmalliset ratkaisut käsikirjoittajana ja ohjaajana toimivat hienon näyttelijätyön ansiosta mainosti lähes loputtomista toistoista huolimatta. 

Sarkola iski näytelmällään ajan hermoon. Minulle tuli sitä katsoessani hakematta mieleen parhaillaan kohua herättäneet dokumenttielokuvat Mikael Jacksonista ja Josefin Nilssonista. Molempiin tarinoihin palataan todennäköisesti vielä monta kertaa vielä senkin jälkeen kun kaikki asianosasiet ovat kuolleet.

Harriet Thesleff oli epäilemättä tämän reilut sata vuotta sitten tapahtuneen tragedian uhri, mihin myös Sarkolan näytelmälle antama nimi varmasti viittaa. Tapahtumat jättivät tuolloin vasta 20-vuotiaaseen nuoreen naiseen lähtemättömät arvet riippumatta siitä, oliko hän onnettoman, itsemurhaan päättyneen rakkauden kohde vai kuolemaan johtaneen vahinkolaukauksen ampuja.

Nils Gadolinin karu elämänhistoria kertoo, että myös hänen elämälleen tapahtumalla on ollut ehkä ratkaiseva vaikutus.

Harriet

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola

Lavastussuunnittelu Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Roosa Söderholm

Robin Svanström

Minna Suuronen

Pyry Nikkilä

Santtu Karvonen

Dokumenttiteatteri näyttää ilmaisuvoimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän demokratia- trilogian toisessa osassa – Yhdestoista hetki on hätähuuto demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta

Järjen ääntä näytelmässä edustavat roolihahmoina taloustoimittaja Jani Hurri (Markku Maalismaa) ja Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala (Jani Karvinen). Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Yhdestoista hetki on tiivis ja voimakas teatteriesitys. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä kertoo syvästi ajattelevan ja sivistyneen suomalaisen, oikeammin näistä maailmankansalaisista koostuvan yhteisön maailmankuvan tiedolliset ja eettisen perusteet kahdessa ja puolessa tunnissa.

Esitys naulitsi ainakin minut tuoliini niin tehokkaasti, ettei aikaa jäänyt edes huokailuun – miten tavattoman tehokas tapa jakaa informaatiota teatteri parhaimmillaan on. Älyllisesti haastava teksti ja teatterin keinoin luotu tunnetila tekivät tehtävänsä.

Näytelmän nimen käsikirjoituksen tehnyt parivaljakko on napannut J.R.R. Tolkien kirjasta Taru sormusten herrasta. Tarinan juonen kertoo sattuvasti Albert Einsteiniin liittyvällä anekdootilla: “Hulluutta on saman asian tekeminen uudelleen ja uudelleen, odottaen eri tulosta.”

Leskinen ja Keski-Vähälä ovat työryhmineen keränneet esitystä varten valtavan määrän faktatietoa Juha Sipilän hallituksen politiikasta ja sen taustoista, kansainvälisestä finanssitaloudesta ja ilmastomuutoksesta, ilmiöiden syistä ja seurauksista.

Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Sen sivuilla kerrotaan näytelmän tarinan rinnakkaistarina. Lainaukset antiikin filosofeilta ja oppineilta kertovat, että samat virheet, jotka johtivat viime vuosisadan maailmnsotiin, tehtiin jo antiikinajan Kreikassa ja Roomassa.

Tulossa olevan inhimillisen katastrofin mittakaava vain ylittää kaiken sen, mitä ihmiskunta on tähän mennessä kokenut. Se yhdestoista hetki tehdä jotain tämän katastrofin estämiseksi on tosin tainnut jo lipua meidän ulottumattomiimme. Jokaisen ajattelevan ihmisen sisimmässä kasvaa koko ajan pelko ja myös hyvin ikävältä tuntuva varmuus siitä, että kaikki se paha, mitä voi tulevaisuudessa tapahtua, myös tapahtuu.

Näytelmän ajatusmaailman eettinen perusta on kiteytetty osuvasti käsiohjelman kansikuvaan. Kuvassa näytelmän kaikki näyttelijät on istutettu kuvamanipulaation avulla pieneen soutuveneeseen, joka kelluu keskellä vielä tyyntä ulappaa.

Samaan kuvaan kiteytyy myös Leskisen ja Keski-Vähälän viljelemä ironia ja musta huumori. Vaikka tässä Suvi-merkkisessä muumimaailmassa kaikki on vielä hyvin, veneen miehistö, pukumiehet ja –naiset katselevat huolestuneen näköisinä ympärilleen.

Yhdestoista hetki on tietenkin paitsi ehtymättömältä näyttävä tiedon virta myös ennen muuta teatteria. Politiikan ja talouden lakien ohella esitys seurasi ensi-illassa tiukasti myös teatterin omia lainalaisuuksia.

Vesa Vierikko tekee huikean hienon roolityön tarinan konnana. Kohtauksessa Matti Apusen (näytelmässä roolin tekee Antti Pääkkönen) haastattelee ja Vierikon näyttelemä Björn Wahlroos kertoo kirjastaan Hiljainen vallankumous.

Yhdestoista hetki on dokumenttiteatteria ja kohtaukseen on kirjoitettu sanasta sanaan kaikki se, mitä Apunen ja Wahlroos kirjan julkistamistilaisuudessa sanoivat pilkkuakaan muuttamatta. Tämän voi jokainen esityksen katsoja tarkistaa Apusen EVA:n verkkosivuilla julkaisemasta broadcastista.

Vierikon humoristinen imitaatio Wahlroosin puheesta tekee kuitenkin hämmästyttävällä ja vähän hämmentävälläkin tavalla näkyväksi sen, mitä tämä suomalaisen finanssikapitalismin palvottu messias todella sanoo. Wahlroosin mielestä perustuslakiin kirjatuista perusoikeuksista on tullut tehokkaan hallinnon este. Käytännössä todellinen valta on jo siirtynyt demokraattisesti valituilta elimiltä Wahlroosin kaltaisille pankkiireille ja tämä tosiasia pitäisi tehokkuuden nimissä kirjata myös lakiin.

Raha ei ole miljardöörille vain oman ylivertaisen kyvykkyyden mitta, vaan ennen kaikkia vallan väline. Tavallaan jotenkin syvästi inhimillistä on siinä, että monelle miljardöörille rikkaudet ovat myös omiin geeneihin perustuvan dynastian rakennuspuita ja siksi perintöveroa ei haluta maksaa senttiäkään.  

Tietenkin mieleen hiipi aina välillä myös epäily. Vuorovaikutukseen perustuva teatteri on huikeassa ilmaisuvoimassaan hieman pelottavakin väline. Ehkä on hyväkin, että se on myös määrältään rajallisen ja valistuneen yleisön suosima taidemuoto.

Huoli maailman tilasta on yhteinen. Maapallo on avaruusalus, jossa ei ole pelastusveneitä ainakaan toistaiseksi edes kaikkein rikkaimmille, sille yhdelle prosentilla maailman ihmisistä.

Oli riemastuttavaa kuulla, miten Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen luki alkukielellä, ranskaksi otteita ekonomisti Thomas Pikettyn kirjasta Le Capital au XXIe siècle (Pääoma 2000-luvulla). Monet pitävät Pikettyn kirjaa tämän vuosituhannen toistaiseksi merkittävimpänä taloustieteellisenä julkaisuna.

Antiikin Kreikan mytologiaan kuuluva tarina hybriksestä kerrotaan japaniksi terhakkaan matkaoppaan toimesta. Työnjakoon perustuvaa yhteiskuntaa kuvaavat näyttämökuvat, joissa kasvoton joukko ahertaa koneidensa ääressä sotilaallisessa järjestyksessä ovat tuttuja maailmantaiteesta, elokuvista, sarjakuvista ja julistetaiteesta.

Näytelmän skenografia lavastuksesta videoihin oli yksinkertaisesti upeaa työtä.

Näytelmässä on mukana kymmeniä henkilöhahmoja politiikan, talouden ja tieteen saroilta omilla nimillään Päivi Räsäsestä Juha Sipilään, Bengt Holmströmistä Erkki Liikaseen ja Jan Hurrista Osmo Soininvaaraan. Mielenkiintoisin ja minulle myös arvoituksellisin hahmo oli filosofi ja tekoälyn tutkija Tere Vadén, jota kaikki näyttelijät esittivät näytelmän aikana.

Suomalainen Vadén on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita ja esseitä muun muassa hakkerietiikasta sekä kielen ja ajattelun suhteesta. Viimeksi mainittu ajattelu osuu nähdäkseni suoraan myös teatterin ytimeen. Yhdennessätoista hetkessä Paula Lehtosen ja Ida Järvisen loistavasti toteutettu videosuunnittelu toi näyttelijöiden kasvot hyvin lähelle ja heidän ilmeensä kertoivat koko ajan omaa tarinaansa huolellisesti dokumentoitujen faktasitaattien rinnalla. 

Yhdestoista hetki on aitoa teatteri myös siinä, että sen emotionaalinen imu ja teho syntyivät loisteliaasta näyttelijäntyöstä.      

Yhdestoista hetki on jatko-osa Leskisen ja Keski-Vähälän Neljännelle tielle, joka kantaesitettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kevättalvella 2013. Dokumenttiteatterina se on samanlaista erittäin huolellista työtä, jossa on käytetty lähteenä kirjallisten dokumenttien ohella haastatteluja.

Ei siis ihme, että kolmiosaiseksi suunnitellun trilogian toisen osan kypsyttelyyn kului aikaa viisi vuotta.

Yhdestoista hetki

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Tutkiva journalisti Jarno Liski

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen

Videografiikan ja animaatioiden suunnittelu Ville Virtanen

Rooleissa Katariina Kaitue, Annikka Poijärvi, Jani Karvinen, Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa, Anna-Riikka Rajanen, Sari Mällinen, Timo Tuominen, Cécile Orbin, Juha Varis, Jukka-Pekka Palo, Vesa Vierikko