En usko jumalaan, mutta kaipaan häntä – Belgialaisen Ontroerend Goed -ryhmän performanssi Funeral oli haastava ja vaikuttava kokemus – Keksityt hautajaisrituaalit tekivät suruun eläytymisestä yhteisöllisen kokemuksen  

Hautajaisiin tuodut esineet muistuttivat vainajasta. Niiden joukossa ollut lelu kouraisi varmasti kipeästi, jos meidän katsojien joukossa oli joku, joka suri kuollutta lastaan. Kun lopullinen hyvästijätön aika koitti kuvan lamput samutenttin yksi toisensa jälkeen. Vielä hetken näyttämön valaisi vainajan muistoksi sytytetty kyntilälyhty. Sen sammuttua jäimme hetkeksi pimeyteen. Kuva © Ans Brys/Espoon Teatteri

Belgialaisen Ontroerend Goed ryhmän taiteellisella johtajalla Alexander Devriendtillä on ryhmän esitysten suhteen tinkimätön linja: Jos taide ei ole haastavaa, miksi vaivautua?

Teatteri luo tunnetiloja, mutta voiko katsoja tuntea myös surua, kun suremiseen ei ole mitään henkilökohtaista syytä? Ryhmän vuorovaikutteinen performanssi Funeral haastoi meidät katsojat hyvin konkreettisesti vastamaan tuohon kysymykseen.    

Yksi vastauksista on tietysti tavallaan hyvin ilmeinen. Me menemme teatteriin, tai ainakin useimmat meistä menevät näytökseen kokemaan tunteita. Jos itse esitys ei niitä meissä herätä, saatamme ehkä surra pääsylippuihin käyttämiämme pennosia.

Me emme ole tunteinemme Pavlovin koiria, joiden silmistä kyyneleet alkavat virrata heti, kun surumusiikki alkaa soimaan.

Hautajaiset on kaikissa kulttuureissa rituaalinen seremonia. Ontroerend Goed -ryhmän rituaaleista oli karsittu pois kaikki tunnistettavat uskonnolliset symbolit ja sanat. Tuonpuoleisesta tai iankaikkisesta elämästä ei puhuttu. Silti kaikki tuntui tavallaan hyvin tutulta ja tunnistettavalta.

Belgialaiseen DeMorgen lehteen esityksestä kritiikin kirjoittanut Ewoud Ceulemans löysi Funeralin rituaaleista kaikuja katollisuudesta, minä jäykistelin luterilaisen kirkon hautajaisissa körttiläistunnelmissa.  

Se mikä teki todella vaikutuksen, oli suora fyysinen vuorovaikutus esityksen tekijöiden ja meidän katsojien, tai pitäisikö mieluummin sanoa myötä kokijoiden välillä. Upeassa kättelyseremoniassa me kaikki kättelimme toisiamme ja ilmaisimme osanottomme hyvin hartaan tunnelman vallitessa.

Uskonnon ohella esityksen tekijät pyrkivät poistamaan esityksestä myös teatterin kontekstin. Mikä haastoi minun mielessäni sen ennakko-oletuksen, jolla olin ennen esityksen alkua turmellut herkkyyttäni ottaa vaikutteita vastaan.

Funeral ei alkanut näyttämöltä, vaan Espoon kulttuurikeskuksen näyttelytilasta. Siellä Somalia Williamson viritti oikeaan tunnelmaan opettamalla meitä laulamaan yhdessä muistoista, kaipauksesta ja surusta kertovaa laula. Tunsin itseni suomalaiskansalliseen tapaan lähinnä vaivautuneeksi. Toinen tunne oli haikeus, jonka Williamsin eloisa kauneus sai aikaan.

Siunauskappelin tilapäisistuimina toimivat mäntypölkyt. Niistä näyttelijät ja me katsojat rakensimme vainajallemme hautakummun. Kuva © Ans Brys/Espoon Teatteri

Lauluharjoitusten jälkeen Williamson jakoi meille lämpimät käsipyyhkeet. Niillä ei ollut tarkoitus pestä lähimmäisten jalkoja, vaan omat kädet upeaa kättelyseremoniaa varten. Siirryimme jonossa &Louhi-saliin ja siellä meitä odottivat ensimmäisenä käteltävien kasvavassa rivissä teoksen taiteilijat.

&Louhi-salista oli purettu pois katsomo. Näyttämön paikalle oli mustista valoverhoista rakennettu kuution muotoinen siunauskappeli. Sen niukasti valaistulla alueella seisoi pystyssä suorakulmion muotoinen sarkofagi alttarina. Joku taiteilijoista, ehkä Karolien De Bleser seisoi korokkeen edessä ja piti muistopuhetta vainajille. Sanoista ei tahtonut saada selvää. Pahvilaatikko ja siinä olleet, vainajalle kuluneet esineet kertoivat omaa tarinaansa.

Tunnelma oli harras. Hiljaisuus puhutteli.

Tätä ennen fyysiseen vuorovaikutukseen perustuvaan tunteeseen yhteisöllisyydestä palattiin uudella tempulla. &Louhi-salin kappelissa tilapäisistuimina toimivat mäntypölkyt, jotka me yhdessä siirsimme ketjussa paikoilleen. Myöhemmin me ladoimme näistä pölkyistä vainajallemme hautakummun.

Voi olla, että hautajaiset on se ihmisten maailman ensimmäinen rituaali, josta kulttuurin kehitys on alkanut. Esitys huipentui kohtaukseen, joka ei ollut tuttu, muta kuitenkin tunnistettava. Esityksen tekijät loivat konfeteista (värikkäästä paperisilpusta) siunauskappelin lattialle eräänlaisen jatulintarhan, kierteisen ympyrän. Siten tekijät ja me kaikki muut, katsojataiteilijat kiersimme jonossa tuota ympyrää pitkin alttaripylväälle ja ripottelimme kukin omalla persoonallisella tavallaan sarkofagille konfetteja.

Sen jälkeen sarkofagi käännettiin kyljelleen, siitä tuli vainajan arkku, jonka teoksen taiteilijat kantoivat juhlallisesti pois. Joku taiteilijoista luki niiden ihmisten nimiä, joita me katsojat olimme kertoneet kaipaavamme ennen esityksen alkua tehdyssä kyselyssä. Vainajan muistoksi sytytetty kynttilälyhty peitettiin lasisella kannella ja kynttilän liekki hiipui vähitellen pois.

Itse en kertonut, ketä suren, ketä kaipaan. Nimilistasta olisi tullut liian pitkä. Ehkä torjunta esti surun, nyt kun sitä voimallisesti houkuteltiin esiin. Rikoin silti tavallaan esityksen kirjoittamattomia sääntöjä. Kyynelet jäivät tulematta. Kokemus yhteisöllisyydestä oli voimakas, mutta katarsis jäi saavuttamatta.

Käsiohjelmaan on painettu esityksen motto: ”En usko jumalaan, mutta kaipaan häntä”. Ilmeisesti kirjailija Julian Barnesilta otettu sitaatti jatkui: ”Ei mitään pelättävää”.

Esitys päättyi meidän hautajaisvieraiden kestitsemiseen. Suomalaiskansalliseen tapaan nyt ei juotu hautajaiskahveja, vaan tarjolla oli kuumaa vettä toki posliinikupeista.

Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalilla lauantaina esitetty Funeral on palkittu Fringe First Awart -pakinnolla Edinburgh Fringe -festivaalilla vuonna 2023.   

Funeral

Ontroerend Goed -ryhmän esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 23.3.2024

Ohjaus: Alexander Devriendt

Esiintyjät: Karolien De Bleser, David Roos, Chris Thys, Somalia Williamson, Price K. Appiah

Musiikki: Joris Blanckaert

Pukusuunnittelu: Element (Katrien Baetsle & Eline Willemarck), Charlotte Goethals

Valosuunnittelu: Sarah Feyen

Vavastus: Angelo Tijssens

Grafiikka: Nick Mattan

Tekninen toteutus: Nick Dekeyser, Tuur Decoene

Onko ihmisen hauras kuori lupa rikkoa taiteen vuoksi? – Peeping Tomin absurdi tragikomedia kysyi ja vastasi – Tirkistelylläkin on rajansa

Tarinan ohjaaja vastaan hangoitelleen Romeu Runan jäähylle näyttelemään jäävuorta. Kuvassa selin puvustajaa ja maskeeraajaa esittänyt Yi-Chun Liu. Kuva © Darina Rodionova

Peeping Tomin S 62° 58’ W 60° 39’ on häijyn hauska tragikomedia. Esityksen pinnan alta paljastui kuitenkin niin paljon tasoja, syvälle meneviä eettisiä pohdintoja, huolta maailman tilasta ja loistavaa esittämistä, ettei naurulle jäänyt aikaa eikä sijaa.  

Haaksirikko on voimakas vertauskuva. Peeping Tomin monitasoisessa huikeassa performanssissa ei siirrelty päämäärättömästi vain Titanicin kansituoleja. Uppoamassa oli myös taidemuoto ja instituutio, jota me olemme oppineet kutsumaan teatteriksi. Yhden ihmisen traumasta kasvoi apokalyptinen kollaasi, surrealistin tragikomedia meidän narsistisesta elämäntavastamme ja sen seurauksista. Esitys huipentui Romeu Runan huikeaan monologiin.

Valkoinen, etuoikeutettu mies oli riisuttu vallastaan ja vaateistaan. Silti hän jaksoi yhä uhota, haastaa koko maailman puhumalla rumia, käyttäen äärimmäisen karkeaa kieltä. Mies oli uhrannut läheisensä, oman poikansa taiteensa alttarille. Nyt myös tämä hänen ainoa suuri rakkautensa oli hylännyt hänet. Syvällä sisimmässään mies haluaisi yhä näytellä suuria rooleja Tšehovin ja Shakespearen näytelmissä. Mutta kuka meistä dopamiini narkkareista enää jaksaa katsoa teatteria tämän ympärillämme ja puhelimissamme pyörivän 24/7-sirkuksen keskellä.

Runan on epäilemättä koulutukseltaan tanssija. Monologin rujo kieli sai vastineensa hänen rujon kauniissa liikekielessään ja mimiikassaan. Näin voimallisesti ja koskettavasti en ole vielä koskaan nähnyt kenenkään esittävän mieleltään murjotun miehen raivoa ja tuskaa.

Esityksen nimen koordinaatit veivät meidän Eteläiselle jäämerelle keskelle ei mitään. Tarinan toisessa todellisuudessa merihätään joutunutta alusta kuvattiin elokuvastudiossa. Alusta ympäröivät jäälautat ovat styroksia. Muovia on myös Chey Juradon taiturimaisin tanssiaskelin tästä muovimerestä virvelöimä lohi. Myrsky tässä hyperrealistisessa vesilasissa syntyi savukoneen, strobovalojen, kovaäänisten, puhaltimien ja kulissilaivaa keikuttavan koneisto avulla.

Kun elokuvassa liikutaan Antarktiksella, esiintymisasuihin kuuluu turkiksia ja näyttelijät kantavat lähes loputtomasti huolta, että turkikset ovat kierrätettyjä.

Laivan miehistä, eli elokuvan näyttelijät olivat nousseet kapinaan ja elokuvan ohjaajalta luovat ideat lopussa. Elokuvan ohjaajalla oli sama nimi kuin Peeping Tom -tanssiteatterin taiteellisella johtajalla Franck Chartierillä. Myös tämän fiktiivisen elokuvan näyttelijöillä on samat nimet tai lempinimet kuin heitä esittävillä tanssiteatterin tanssijoilla.

Tarinan viemisellä mylvivien leveysasteiden tuolle puolen arktisen luonnon keskelle oli syynsä. Tarinan leveysasteet antoivat kontrastia tarinan ydinteemalle. Ihminen on fyysisesti ja varsinkin psyykkisesti hauras. Jos teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja taide terapiaa, miten pitkälle taiteilija tai hänen ohjaajansa voi mennä omien henkilökohtaisten traumojensa purkamisessa? Mitkä ovat näyttelemisen ja henkilökohtaisen elämän rajat?

Tai oikeammin, voiko tällaista veteen piirrettyä viivaa edes olla olemassa?

Esityksen alussa oli kohtaus, jossa esityksen roolihahmo Franck vaati esityksen Romeuta tilittämään oman taiteilijanuransa aiheuttamaa traumaa. Sitä, miten hänen narsisminsa, keskittyminen taiteilijanuraan ja loputtomat kiertueet olivat tuhonneet hänen suhteensa omaan poikaansa.

Peeping Tom on belgialainen tanssiteatteri, jonka ovat perustaneet koreografi Gabriela Carrizo ja Franck Chartier. Peeping Tomin teosten lähtökohtana ovat hyperrealistiset lavastukset ja tapa näyttää yleisölle jotakin piiotettua ja ennenkuulumatonta. Kuva © Peeping Tom

Romeu tilittää, mutta kapinoi myös saamaansa tehtävää vastaa. Lopussa tämä kapina muuttuu alussa mainituksi hurjaksi purkaukseksi.

Seuraavaksi yritetään kuvata lemmenhetkeä, joka toteutettuna näyttää enemmän raiskausyritykseltä kuin yhteiseen sopimukseen perustuvalta näyttelemiseltä. Lauren Langloisin ja Runan suutelukohtauksesta tehdään yhä uusia ottoja, eikä yhteistä kemiaa löydy. Rangaistukseksi niskoittelusta Franck laittaa Romeun jäähylle näyttelemään jäävuorta.

Esityksen tematiikka sivusi keskustelua, jota meillä on käyty esimerkiksi Jouko Turkasta ja turkkalaisesta teatterista.

Peeping Tom on Gabriela Carrizon ja Chartierin 20 vuotta sitten perustama ensemble. Maailmanmaineeseen nousseen tanssiteatterin ilkikurinen ja itseironinen nimi on helppo liittää tämän esityksen aiheeseen. Se tavallaan kysyy, miten pitkälle taiteessa, eräänlaisessa tirkistelyssä voidaan mennä? Mikä meistä tekee meistä tirkistelijän? Kysymys on taiteen etiikasta ja moraalista?

On olemassa myös Michael Powellin vuonna 1960 ohjaama psykologien kauhutrilleri Peeping Tom, jossa psykopaatti sarjamurhaaja kuvaa kaitafilmille uhriensa kärsimykset ja kuoleman. Murhaaja ei kuvaa dokumentoidakseen hirmutekonsa. Hän halusi filmiä katsoessaan kokea uudestaan ne voimakkaat tuntee, jotka hän koki uhriaan kiduttaessaan ja surmatessaan.

Elokuva on fiktio, mutta tällaisia snuff elokuvia on tehty myös siinä reaalimaailmassa maailmassa, jossa me elämme. Jo pelkkä ajatus saa voimaa pahoin.

Nimien samanlaisuus lienee pelkkä sattuma. Sanapari on yleinen tirkistelijää tarkoittava sanonta. Powellin elokuvaa tuskin kukaan vielä jollakin mielekkäällä tavalla elossa oleva ihminen enää muistaa. Näitä muistavat vain minun kaltaiseni puolivalmisteet vainajiksi. Sen ja samasta aiheesta tehtyjen myöhempien elokuvien kysymystä taiteen rajoista ei voi kokonaan sivuuttaa. Ei varsinkaan tässä uudessa uljaassa maailmassa, jonka uuskielessä ihmisoikeuksia rajoittavat ja kumoavat lait ovat uudistuksia.

Tekijöiden mukaan S 62° 58’ W 60° 39’ tarkastelee 20 vuotta toimineen ensemblen historiaa ja sisäistä kehitystä fyysisen teatterin keinoin. Runan huikea ja hurja monologi ja samalla esitys päättyi kohtaukseen, jossa hän pyysi kyynelet silmissä jotakuta yleisön joukosta saattamaan hänen pois näyttämöltä. Häntä saattamaan lähti nuori mies, joka ikänsä puolesta olisi hyvin voinut olla Runan poika.

Sovinnon ja jäähyväisten aika? Tuskin! Lista Peeping Tomin vuosien varrella saamista kansainvälisistä ja kansallisista taidepalkinnoista ja maininnoista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Yli 20:n kansainvälisen palkinnon lista alkaa Prix du Meileur de Danse -palkinnosta vuonna 2005 ja uusin saavutus on viime vuonna saatu Premis de la Críca Prix (Paras kansainvälien teatterituotanto).

Kiinnostaa on tietenkin myös se, että nämä esittävän taiteen uudistajat tulevat tanssin piiristä. Carrizo ja Chartier ovat molemmat koreografeja.   

S 62° 58’ W 60° 39’

Peeping Tom tanssiteatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -teatterifestivaalilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 16.3.2024.

Esitys Espoossa oli Peeping Tomin ja &:n (Espoon Teatterin) yhteistuotanto.

Ohjaus: Franck Chartier

Esiin­ty­jät: Marie Gyselbrecht, Chey Jurado, Lauren Langlois, Yi-Chun Liu, Sam Louwyck, Romeu Runa, Dirk Boelens, Eurudike De Beulin avustuksella

Va­lo­suun­nit­te­lu: Tom Visser

Ää­ni­suun­nit­te­lu: Raphaëlle Latini

Pu­vus­tus: Jessica Harkay, Peeping Tom

Miten paratiisista voi tulla helvetti, jossa sen alkuperäisten asukkaiden on yhä vaikeampi elää? – Antigone in the Amazon on klassinen tragedia, jonka moraalista opetusta me emme halua nähdä emmekä kuulla

Esityksessä näyttämöllä näytellyt ja videoidut kohtaukset muuttuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Roolityöt olivat upeita. Kuvassa Kay Sara tragedian Antigonena hautaamassa veljeään Polyneikea, jota kohtauksessa näytteli näyttämöllä Federico Araujo. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Amazonin alueen alkuperäiskansoille maailmanloppu koitti 500 vuotta sitten. Eikä tämä tragedia ole päättynyt vieläkään. Esitystä ei ohjaaja Milo Raun mukaan ole tehty shokeeraamaan. Silti Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaalin Antigone in the Amazon järkytti. Esitys oli upeasti toteutettua ja näyteltyä dokumenttiteatteria ja monitasoinen ajatusten kudelma. Esityksen kuvaama todellisuus löi kasvoille. Siltä ei voinut eikä voi sulkea silmiään.     

Sotilaspoliisit ampuivat 17. huhtikuuta 1996 kylmäverisesti 19 mielenosoittajaa Trans-Amazonian valtatiellä Parán osavaltiossa Brasiliassa. Belgialaisen NTGent-teatterin taiteellinen johtaja Milo Rau organisoi brasilialaisten näyttelijöiden ja avustajien kassa 27 vuotta myöhemmin tuosta joukkomurhasta rekonstruktion. Videoidussa esityksessä kypäräpäiset ja luotiliiveihin pukeutuneet poliisit poimivat mielenosittajien joukosta joukon johtajat, pahoinpitelivät heitä ja teloittivat heidät lopuksi päähän ampumalla.  

Kohtaus oli kauhea, eikä sen todistusvoimaa tehnyt mieli epäillä. Näin joukkojenhallintaan erikoistuneet mellakkapoliisit toimivat kaikkialla maailmassa. Tosin oikeusvaltioissa ketään ei tapeta. Oikeus osoittaa mieltään kuuluu kasainvälisten sopimusten säätelemiin ihmisoikeuksiin. Tilapäisesti kiinniotettuja elokapinallisia rangaistaan korkeintaan sakolla niskoittelusta poliisia vastaan.

NTGent-teatterin näytelmässä Antigone in the Amazon todellisuus tunki näyttämölle hyytävällä tavalla. Eikä kohtauksen luomaa tunnetta helpottanut edes myöhempi kevennys, jossa paikalliset teatterin tekijät valmistautuivat kohtaukseen. Yksi mielenosoittaja kopautti rystysillään sotapoliisia esittäneen näyttelijän kypärää, molempien kasvoilla leppoisa virnistys.

Poliisi oli tuolloinkin läsnä ja väkivallan uhka oli aistittavissa näistä kuvista. Teatterin tekijät saivat luvan kohtauksen järjestämiseen ja tien katkaisemiseen sen ajaksi vasta alkuperäiskansojen aktivistin johdolla käytyjen sitkeiden neuvottelujen jälkeen.

Helsingin Sanomien haastattelussa esityksen konseptin luonut ja sen ohjannut Rau sanoo, ettei hän koskaan yritä shokeerata aiheillaan, vaan analysoida niitä. Järkyttävä alku oli rankkaa dokumenttiteatteria. Esimerkiksi New York Timesin kriitikko Laura Cappelle kirjoittaa krittikissään esityksestä, että se tuntui itse asiassa enemmän pitkäjänteiseltä journalismilta kuin teatterilta.

Amazonin alueen sademetsien tulevaisuus on meitä kaikkia koskeva asia. Se on yksi ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä. Yhtä polttava eettinen kysymys koskee meidän kykyämme tuntea myötätuntoa ja asettua sorrettujen puolelle. Antigone in the Amazon tavoitti minun mielestäni tasoja ja syvyyttä, joita ei voi tarkastella ja joihin ei voi päästä kuin taiteen keinoin. Sveitsiläistä Rauta ei ole syyttä juhlittu ja palkittu teatterin uutena tiennäyttäjänä.

Antigone in Amazon kuuluu niihin esityksiin, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Se oli vaikuttava ja älyllisesti haastava kokemus.  

Antigone on Sofokleen tragedia, joka on ajoitettu vuoteen 442 ennen ajanlaskun alkua. Näytelmässä prinsessa Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä Polyneikeen ruumiin, jonka kuningas Kreon on jättänyt häpeällisesti taistelukentälle ja kieltänyt hautaamisen. Antigone uhmaa tätä kuninkaan käskyä kuolemankin uhalla.

Rekonstruktio Trans-Amazonian valtatiellä vuonna 1996 sotilaspoliisien tekemästä mielenosoittajien joukkomurhasta oli järkyttävä. Kuvassa näyttämöllä Pablo Casella ja Frederico Araujo, videolla sotapoliisin roolissa Arne De Tremerie. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Ajatus eurooppalaisten näyttelijöiden esittämän antiikin tragedian viemisestä Parán osavaltion köyhien ja usein lukutaidottomien ihmisten katsottavaksi voi tuntua pahimman luokan kulttuurielitismiltä, henkiseltä kolonialismilta. Mutta ei ole sitä, vaikka näytelmässä mukana olleiden Sara De Bosscheren ja Arne De Tremerien rooleihin kuuluin punaisena lankana myös julkituotu omaan asemaan ja pyrkimyksiin liittynyt epäily.

Luku- ja kirjoitustaito ovat ihmislajin aikajanalla varsin tuore keksintö. Sofokleen tragedia sijoittuu ajallisesti eräänlaiseen saumakohtaan, josta me kuvittelemme yksilökeskeisen länsimaisen kulttuurimme voittokulun alkaneen.

Näytelmän kertojana ja muusikkona toiminut Pablo Casella muistutti meitä siitä, että antiikin Kreikan  tragediat oli alun perin kirjoitettu pelkästään kuorolle, roolihenkilöt, yksilöt tulivat antiikin teatteriin vasta myöhemmin.

Ennen kirjoitustaidon kehittymistä kaikki peritty tieto oli yhteisöllistä. Se siirtyi tarinoiden muodossa yhteisöjen kollektiivisessa muistissa sukupolvelta toiselle tuhansia ja taas tuhansia vuosia aina oman lajimme syntyyn asti.   

Brasilian valtion nykyisellä alueella on asunut ihmisiä ainakin 30000 vuotta. Amazonin alueella on asunut satoja eri heimoja. Paikallisia kieliä ja kulttuureja oli lähes yhtä paljon kuin heimojakin. Metsästykseen, keräilyyn ja kiertoviljelyyn perustuvien yhteisöjen elämäntapa muistuttaa meidän mielikuvia paratiisista, jossa ihmiset asuivat ennen ”syntiinlankeemusta”.

Portugalilaisten valloittajien tulo merkitsi Brasilian alkuperäiskansoille katastrofia. ”Meille maailmaloppu tuli viisisataa vuotta sitten”, sanoi esityksessä sokean tietäjän Teiresiaan roolin näytellyt Ailton Krenak. ”Mutta me olemme täällä yhä”. ”Länsimaiset eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä maailmaloppu tarkoittaa. Eivät ole tottuneet siihen.”

Krenak on kirjailija, toimittaja ja filosofi joka lapsena erotettiin väkisin omasta aimoré-kansastaan.

Historia on tulevaisuutta. Tämä Krenakin ajatus kehityksestä ei istu meidän kehitysuskoon kasvatettujen tajuntaan, mutta osuu asian ytimeen. Kaikki aikaisemmat historian tuntemat korkeakulttuurit ovat nousseet, kukoistaneet ja lopulta tuhoutuneet. Tuhon syynä on lähes poikkeuksetta ollut ilmastomuutos, jota ihmisen oma taloudellinen toiminta on usein vauhdittanut. Miksi meidän nykyisen, maailmanlaajuisen teknokulttuurin kohtalo olisi jokin toinen?

Amazonin alueen alkuperäiskansojen kollektiiviseen tajuntaan miljoonia uhreja vaatinut ”maailmaloppu” on vuosisatojen kuluessa jättänyt epäilemättä pysyvän jäljen.

Raun mukaan tulevaisuutta ei rakenneta uusliberalistien ajatuspajoissa. Tulevan aikakauden ajatukset ja aatteet syntyvät köyhien faveloissa ja monikulttuurisissa yhteisöissä. Niissä on myös tallella se tieto ja taito, joilla selvitään hengissä äärimmäisissä oloissa.

Sofokleen Antigonessa tarina kertoo kapinasta, väkivalan monopolin omaavan vallanpitäjän haastamisesta. Teatteritaiteen saralla esitys oli omimmillaan, kun se analysoi pahuuden olemusta. Alun pitkässä monologissa Casella luonnehti ihmistä hirviöksi ja viritti meidät kohtamaan shokeeraava joukkomurha. Tässä Raun analyysi jäi kauhistelun asteelle, eikä kysymykseen pahuuden luonteesta tietenkään ole olemassa helppoja vastauksia.

Hirviöitä meistä ihmisistä tekee kykymme kuvitella ja suunnitella tulevaisuutta. Me pystymme tappamaan päämääriemme saavuttamiseksi ilman aggressiotta. Tappamiseen liittyvät tunteet ja traumat voimme kiertää, teettämällä itse työn tappamiseen koulutetuilla ihmisillä, näytelmän esimerkkitapauksessa sotapoliiseilla. Suomen kielessä valta ja väkivalta ovat jopa samaa kantaa.

Suunnattomia alueita Amazonin alueen sademetsiä on kaskettu ja raivattu soijan suurviljelijöiden pelloiksi ja karjankasvattajien laitumiksi. Näytelmän videoissa näkyi kuitenkin yhä alueen luonnon tavaton kauneus. Kuvassa oikealla ja vasemmalla Sara De Bosschere ja Arne De Tremerie, jotka näyttelivät Antikogonen kyläläisille. Keskellä kuvassa Frederico Araujo, joka näytteli muun muassa mielenosoittajien johtajaa. Kuva © Kurt Van Der Elst/NTGent

Brasiliassa sotilasjuntta piti valtaa vuodesta 1965 aina vuoteen 1985. Näyttämöllä Casella muistutti, että fasistit nousivat valtaa uudestaan vaaleilla, kun Jair Bolsonaro valittiin vuonna 2018 presidentiksi. Bosonaron valtakausi päättyi vuona 2022, mutta muutokset tapahtuvat hitaasti. Brasilia on ollut ja on varmasti edelleen väkivaltainen luokkayhteiskunta. Hierarkian pohjalla ovat Afrikasta orjina tuotujen ihmisten jälkeläiset. ”Jos kuulut seksuaaliseen vähemmistöön tai olet musta, voit joutua milloin tahansa tapetuksi”, Casella muistutti.

Sofokleen tragedia päättyy Antigonen ja hänen rakastettunsa Haimon, Kreonin pojan itsemurhaan. Moraalinen opetus liittyy siihen, että Kreon ymmärtää olevansa tekojensa kautta syyllinen pokansa kuolemaan.

Raun näytelmässä sivutaan tässä kohtaa alkuperäisväestöön kuuluvien ihmisten korkeaa itsemurhariskiä. Survival International -järjestön mukaan raportissa Progress Can Kill (2015) todetaan, että ilmiö on maailmanlaajuinen. Alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten itsemurhariskit ovat kaikkialla moninkertaisia valtaväestöön verrattuna.

Esityksen videokuvista välittyi Amazonin alueen luonnon tavaton kauneus. Maan tuon elämää luovan ja elämää ylläpitävän Ylijumalattaren syli kukkii yhä. Silti Hänen, äiti maan lapsille maailmasta on tullut mahdoton paikka elää.  

Antigone in the Amazon

NTGent-teatterin esitys Espoon Teatterin &Fest Focus Gent -festivaaleilla Espoon kulttuurikeskuksen &Louhi-salissa 9.3.2024

Käsikirjoitus: Milo Rau ja työryhmä Frederico Araujo, Pablo Casella, Sara De Bosschere, Arne De Tremerie

Konsepti ja ohjaus: Milo Rau

Videolla: Sara Kay, Gracinha Donato, Célia Maracajà, MTS (Movimento dos Trabalhadores Rurais sem Terra) taiteilijakuoro ja Teiresiaan roolissa Ailton Krenal

Dramaturgia: Giacomo Bisordi

Dramaturginen yteistyö: Douglas Estevam, Martha Kiss Perrone

Dramaturgian assistentit: Kaatje De Geest, Carmen Hombostel

Yhteistyössä (konsepti, tutkimus ja dramaturgia): Eva-Maria Bertschy

Musiikin sävellys: Elia Rediger, Pablo Castella

Lavastussuunnittelu: Anton Lukas

Pukusuunnittelu: Gabriela Cherubini, Jo De Visscher, Anton Lukas

Valosuunnittelu: Dennis Diels

Videosuunnittelu: Moritz von Dungern

”Making of” video: Fernado Nogari

Videoeditointi: Joris Vertenten

Tuotanto: Joris Vertenten

Yllätyksen ja hämmennyksen kautta orastavaan ymmärrykseen – NTGent-teatterin ONE SONG oli raju trippi ja koskettava matka surun maailmaan – Espoon Teatterin kansainvälinen esittävän taiteen festivaali alkoi upeasti

Melvin Slabbinck oli esityksen hurja rumpali. Hänen takanaan juoksumatolla juossut ja laulanut Joppe Tanghe. Taustalla esityksen kisakatsomo. Esityksen urheiluselostaja Karin Tanghe oli puettu vangin oranssiin haalariin. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Ensin sitä yllättyy, sitten hämmentyy, alkaa tulkita näkemäänsä ja lopulta ehkä myös ymmärtää. Kun tämä tunteiden ja ajattelun yhdistelmä toistuu omassa mielessä, tietää kokeneensa jotain merkityksellistä. Tätä varten taide on. Hollantilais-belgialaisen teatterin NTGentin Histoire(s) du théâtre IV -sarjaan kuuluva ONE SONG oli keskiviikkona Tanssin talon suuressa salissa täräyttävä kokemus.

Belgian Gentistä käsin maailmaa kiertävä ryhmä kirjoittaa esityksensä nimen versaalilla. Siihen on syynsä. Urheilun, konsertimusiikin ja tanssitaiteen estetiikkaa luovalla tavalla yhdistelevä esitys oli ja on tuskanhuuto. Se kertoo suuresta surusta. ONE SONG on teoksen taiteellisen johtajan Miet Warlopin requiem nuorena kuolleelle veljelleen Jasperille.

Teoksen runollisessa kohokohdassa itse taivas alkoi pisaroida näyttämölle suuria surun kyyneleitä.

Esityksen alussa oli aistittavissa suuren urheilujuhlan tuntua. Näyttelijä Karin Tanghen esittämä urheiluselostaja loi tunnelmaa huutamalla kannustushuutoja megafonilla, tarinan urheilijat veryttelivät juoksuradalla ja näyttämölle rakennetussa katsomossa katsojat esittelivät kannattajahuivejaan.

Hämmentävää näissä ensimmäisissä näyttämökuvissa oli se, että Tanghen oli puettu oranssiin haalariin, jollaisiin maailman terrorismin vastaiset yksiköt pukevat vankejaan ja terroristit panttivankejaan. Hieman hämmentävää oli myös se, että tällä meidän mainiolla urheiluselostajalla näytti olevan kolme jalkaa.

Elisabetch Klinck soitti viuluaan ja tanssi voimistelupuomilla. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Tämän jälkeen Elisabeth Klinck hieroi jalkapohjiaan magnesiumjauheeseen, tarttui viuluunsa, käveli näyttämön toisella laidalla seisseelle voimistelupuomille, kapusi avustettuna ylös ja alkoi soittaa. Pian soittoon yhtyi kontrabasso (ihan oikea läskibasso), kosketinsoitin ja rummut. Esitys alkoi purkautua valtavalla energialla.

Klinckin pajaista jaloista jäi näyttämölle valkoiset jalanjäljet.

Sitten alkoi juoksumatolla juoksevan Joppe Tanghen hengästyttävä laulu, lähes tunnin kestänyt one song.

Run for your life, till you die, till I die, till we all die…

Voimakas suru muuttaa meitä pysyvästi. Esityksen laulussa sitä verratiin painoon, joka valtaa oman tilansa meidän tajunnastamme. Ehkä myös esityksen urheiluselostajan oranssit haalarit kuvasivat tämän tunteen pysyvyyttä. Suuri suru vangitsee meidän mielemme.

Urheilutrivia ei kuulu tämän blogin kirjoittajan vahvuuksiin. Osasin tulkita esityksen urheiluintoilijoiden kaulahuivien merkityksen. Myös kohtaus, jossa näyttämölle rakennetun urheilukatsomon katsojat alkoivat tapella keskenään, meni jakeluun. Väkivalta kuuluu oleellisena osana ja riesana europalaiseen jalkapallokulttuuriin ja tietenkin meillä täällä pohja perukoilla jääkiekkoon.

Esityksessä oli epäilemättä myös paljon urheiluun liittyviä yksityiskohtia, joita en osannut tulkita. Esimerkiksi esityksen urheilijoiden paitojen numerot saattavat hyvinkin kilauttaa jotakin kelloa urheilua taiteilijoiden kotimaissa Hollannissa ja Belgiassa aktiivistesti seuraavien mielessä.

Hurjan energianpurkauksen keskelle Warlop oli ensemblensä kanssa sijoittanut seesteisen hetken. Siinä esityksen äänimaailmaa hallitsivat viulu ja kontrabasso. Niiden sointi toi mieleen renessanssin ja barokin suurten mestareiden sielunmessut. Tulkitsin tämän kohtauksen sillaksi yksityisestä surusta yleiseen, koko maailman nykyistä tilaa koskevaan suureen murheeseen.

All we need is that it finds its way/ snap, break, crack, folds ripples/ grief is here to stay….

Esitys huipentui esineitä särkevään aggressioon, jonka jälkeen näyttelijät jäivät makaamaan valkoisen pölyn peittämälle näyttämölle tai istumaan pää peitettynä vaihtopenkille. Vain esityksen kolmijalkainen selostaja jatkoi selostustaan. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Esityksen dramaattisessa lopussa valkoinen pöly peitti näyttämön ja kaikki esiintyjät makasivat maassa tai istuvat päänsä peittäneinä vaihtopenkillä. Sitä ennen taivaalta tipahtavia surun kyyneleitä oli yritetty tarmokkaasti kuvata pyyhkeillä ja paidoilla. Näiden kahden kohtauksen symboliikkaa ei ollut vaikea tulkita. Se oli helposti aistittavissa. Maailma meni näyttämöllä pirstaleiksi.

Oh you think you are silent, and in a bubble/ but everyone around you smells your trouble.

Tulevaisuus pelottaa meitä ja syystä. Se haisee epäilyttävästi kuolemalta. Me laitamme silmämme kiinni. Kun se ei auta, käännymme niiden puoleen, joiden mielestä väkivalta on viime kädessä ainoa keino reagoida päälle kaatuviin ongelmiin. Geert Wildersin äärioikeistolainen vapauspuolue voitti joulukuussa Hollannin parlamenttivaalit. Far Raight on vahvoilla myös Belgiassa ja äärioikeiston ehdokkaille ennustetaan äänivyöryä kevään eurovaaleissa.

Ainakin minulla esityksen äänimaailmaan kuulunut, tahtia ja aikaa mitanneen metronomin tasainen, läpitunkeva naksutus sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Siinä kuuluivat raudoitettujen sotilassaappaiden marssiaskeleet.

Aika kuluu sydämenlyöntien tahtiin. Aika loppuu, kun sydän ei enää syki.

ONE SONG päättyi käsi sydämellä. Sen näyttelijät herkistyivät kuuntelemaan kansallishymniä oikea käsi rinnan päälle kohotettuna. En oikein tiedä, miten viimeinen kohtaus pitäisi tulkita. Kansallislaulun kuunteleminen oikea käsi sydämen päällä on tuttu lähinnä amerikkalaisista elokuvista ja baseball-kulttuurista

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV aloitti keskiviikkona Espoon Teatterin uuden esittävän taiteen festivaali &Fest -Focus Gent. Festivaalin esityksen jatkuvat Milo Raun esityksellä Antigone in the Amazon perjantaina 7.3. Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa. Antigone in the Amazon on vaikuttavaa dokumenttiteatteria Brasilian maattomien ihmisten taistelusta kolonialismia vastaan. Esityksessä on mukana esityksessä NTGent-teatterin näyttelijöitä ja Parán alueen asukkaita ja aktivisteja.

Espoon Teatteri haluaa olla Suomen kansainvälisin teatteri. &Fest – Focus Gent -festivaali on vahva näyttö kansainvälisyydestä. Festivaalin nimi viittaa NTGent- teatterin kotikaupunkiin. Espoon Teatterin johtaja Erik Söderblom perusteli katseiden kääntämistä Gentiin festivaalin avajaispuheessa sillä, että kaupungissa tehdään todella kiinnostavaa teatteria.

Niin tehdään!  

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV

NTGent-teatterin esitys Tanssin talon näyttämöllä 5.3.2024

Konsepti, ohjaus, lavasuunnittelu: Miet Warlop

Teksti: Miet Warlop neuvonantajanaan Jeroen Olyslaegers

Musiikki: Maarten Van Cauwenberghe ja työryhmä

Puvustus: Carol Piron, Filles à Papa

Valosuunnitteklu: Dennis Diels

Näyttämöllä: Simon Beeckaert, Elisabeth Klinck, Willem Lenaerts/Gilles Vandecaveye-Pinoy, Milan Schudel, Melvin Slabbinck, Joppe Tanghe, Karin Tanghe, Wieste Tanghe, Stanislav Bruynseels, Rint Dent, Judith Engelen, Marius Lefever, Luka Mariën, Flora Van Canneyt, Max Calonne  

Dokumenttiteatteri voi olla todella puhuttelevaa myös tunnetasolla – Transiteatret-Bergenin Tilstander av unntak oli vaikuttava rekonstruktio vuoden 2011 terrori-iskusta Norjassa – Espoon Teatteri lunasti kerralla lupauksensa kansainvälisyydestä  

Øystein Nesheim ja Arvid Pettersen piirsivät esityksen kuvat esityksen kuluessa reaaliajassa ja projisoitiin kahdelle monitorille. Tapahtumien faktoista kerrottiin muistilapuilla, jotka niin ikään projisoitiin monitoreille. Kuva © UXBAL & TRANSITEATRET-BERGEN

Me katsojat istuimme yhä Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa lähes hievahtamatta, vaikka esitys oli jatkunut jo yli kolme tuntia. Ruskealla tussilla piirretty viiva eteni yhä Utøyan kartalla. Piirtäjän piirtämä viiva kuvasi sekunti sekunnilta ja minuutti minuutilta murhaajan etenemistä tällä pienellä saarella.

Yhä uusia keltaisia valoja syttyi esityksen lavasteissa. Jokainen uusi valo kertoi uudesta uhrista. Jälleen yksi nuori aikuinen tai teini-ikäinen lapsi oli kuollut tämän äärioikeistolaisen kiihkoilijan toteuttaman joukkomurhan uhrina.

Norjalaisen Transiteatret-Bergenin yhteistyökumppaneiden kanssa toteuttama Tilstander av unntak on heinäkuun 22. päivänä 2011 tehdyn terroriteon rekonstruktio. Siinä kuvataan tämän 3 tuntia, 8 minuuttia ja 38 sekuntia kestäneen hirmuteon vaiheet hetki hetkeltä. Tapahtumien kulun kuvaus perustui dokumenttiaineistoon ja käsittelytapa oli neutraali. Hirmuteon suunnitelleen ja toteuttaneen nuoren norjalaismiehen nimeä ei mainita.

Silti seurasin esitystä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Olen nähnyt elämäni aikana satoja näytelmiä, tanssiesityksiä ja performansseja, mutta muistojen joukosta oli vaikea löytää mitään tähän verrattavaa. Espoon Teatteri & oli nyt kerralla lunastanut lupauksensa. Kyllä, Espoossa toimii Suomen kansainvälisin teatteri ja sen Skandiviikot sunnuntaina päättänyt Tilstander av unntak todellinen harppaus nykyteatterin maailmaan.

Esityksen intensiteetti oli mykistävän voimakas.

Esityksen audiovisuaalisen konseptin on luonut Tore Vang Lid.  Hän on myös ohjannut esityksen. Esityksen äänidokumentit olivat tallenteita Norjan ja muiden maiden uutislähetyksistä. Yhteistä näille kaikille uutislähetyksille oli se, että ne oli laitettu eetteriin terroriteon aikana. Näissä reaaliaikaisissa uutisissa haastateltiin terrorismin asiantuntijoita, poliisin edustajia ja Norjan tuolloista pääministeriä Jens Stoltenbergia.

Journalistina vanha ammattiminäni laittoi heti merkille, miten spekulaatiot syyllisistä alkoivat heti Oslon hallintokeskuksessa Agerskatanilla tapahtuneen räjähdyksen jälkeen. Norjan Radion ja P4 Radion haastattelemat asiantuntijat olettivat heti, että räjähdyksen takana oli al-Qaida tai jokin muu islamilainen terrorijärjestö. Spekulointi muslimien äärijärjestön syyllisyydestä jatkui myös muiden maiden medioissa aina esityksen viimeisille minuuteille asti.

Pääministerin viraston lähellä räjähtänyt autopommi ei Norjan radioiden uutisissa silti noussut heti pääuutiseksi, vaan pääuutisissa käsiteltiin heinäkuussa 2011 vuotta aikaisemmin puhjennutta eurokriisiä.  

Jos tässä kaivataan määritelmiä Tilstander av unntak oli loistavaa dokumenttiteatteria. Äänidokumenttien valinoilla Lid antoi myös esityksellä vavahduttavan kuvan todellisuudesta, jossa me yhä elämme. Oletukset vievät meidän tajunnassamme tilan vasta ajan myötä varmistuvilta faktoilta. Todellisuus karkaa yhä kauemmaksi.

Esityksen visuaalinen ilme syntyi piirtäjien, lavastajien ja kameratyöryhmän yhteistyöllä. Vangitseva ja alati tihenevä kauhuntunne saatiin aikaan ilman yhtään kuvaa tai videopätkää raunioituneista rakennuksista tai verisinä retkottavista ruumista. Tuo tunne alkoi tiivistyä, kun pieni, pahvista taiteltu Utøyan lossi lähti ensin saarelta ja palasi sitten sinne takaisin pitkin vedenpintana kiiltävää lavastetta.

Øystein Nesheim ja Arvid Pettersen piirsivät esityksen kuvat esityksen kuluessa reaaliajassa ja ne projisoitiin kahdelle monitorille. Tapahtumien faktoista kerrottiin muistilapuilla, jotka niin ikään projisoitiin monitoreille.

Pahvista tehty lossi, jonka vetovaijeria kelattiin pahvista tehdyllä vintturilla, kuului nukketeatterin tai esineteatterin maailmaan. Samoin Oslon hallintokorttelian kuvaavat pahviset rakennukset ja pahvista muotoiltu pieni auto, jolla murhaaja ajoi Oslosta Utøyan saaren lossille ja pääsi poliisiksi naamioituneena Norjan sosiaalidemokraattisen puolueen nuorisojärjestön AUF:n kesäleirille.

Esityksen esinemaailmaan kuului myös muun muassa valaistu pallokartta, jonka avulla meille havainnollistettiin, mistä päin maailmaa juuri kuulemamme uutinen Oslon pommi-iskusta oli peräisin.

Kolmas elementti esityksessä oli sen rikas ja hyvin ilmaisuvoimainen äänimaailma. Kattavan äänipohjan muille esityksen äänille ja musiikille antoi monitoreilla näkyvän kellon tikitys. Esityksen muusikoita olivat Terje Isungset, Per Jørgensen, Morten Skage ja Lid. Puhutteleva ja erilaisia tunnetiloja välittävän musiikin luomiseen käytettiin kitaroiden ja trumpetin ohella erilaisia omatekoisia soittimia.

Esityksen äänimaailman ja musiikin synnyttämän emootion viimeisteli upean kuoron laulamat hymnit terroriteon uhreille. En tietenkään osaa nimetä, kuka kuoron jäsenistä lauloi sillä kirkkaan kuultavalla sopraanolla, joka kyyneleet kihomaan silmiini.

Neljäs vaikuttava elementti esityksessä syntyi läsnäolosta. Esityksessä olivat mukana kaikki Transiteatret-Bergenin tanssijat. He eivät nyt tanssineet, vaan istuivat näyttämölle asetetuilla tuoleilla ja meidän katsojien joukossa Louhi-salin katsomossa.

Noin esityksen puolivälin aikoihin he jakoivat meille kaikille kupillisen lämmintä keittoa.

Terroriteko löi särön norjalaisten turvallisuudentunteeseen, haavan, joka ei ole varmaan koskaan parane täysin. Se rikkoi myös kuvan oman maan ainutlaatuisuudesta, josta vielä katastrofin alkaessa radion ja television eurokriisiä koskevista uutisista saattoi lukea kaikuja ikään kuin rivien välistä.  

Voimakas tunne läsnäolosta laajensi esityksen sen tiukasta aikaraamista hirmutekoja seuranneisiin päiviin. Stoltenberg vetosi kuuluisassa puheessaan kansan yhtenäisyyteen. Kolme päivää terrori-iskun jälkeen, 25 heinäkuuta noin 150.000 ihmistä kokoontui Osloon niin kutsutulle ruusumarssille.

Norjassa ei annettu vihalle valtaa eikä vaadittu kostoa. Varmasti tähän vaikutti se, että hyökkäys tuli maan sisältä.

Monen oli toki vaikea uskoa, että yksi ainoa ihminen oli saanut aikaan tällaista tuhoa. Terroriteon tehnyt nuorehko norjalainen mies surmasi omatekoisella pommilla Oslon keskustassa kahdeksan ihmistä ja haavoitti kymmeniä muita. Utøyan saarella hän murhasi kylmäverisesti ampumalla 67 ihmistä. Kaksi nuorta hukkui yrittäessään paeta tappajaa uimalla. Saarella terrori-iskussa haavoittui 66 ihmistä.

Tilstander av unntak kantaesitettiin Utøyan saarella 5. heinäkuuta 2021. Laaja kiertue, josta oli sovittu useiden produktiota tukeneen teatterin kanssa, meni kuitenkin jäihin, kun koronapandemia sulki teattereiden ovet.

Jokaisen katsojan mieleen jäin varmasti Terje Isungsetin sarvesta tehdyn torven kovaääniset tuskanparahdukset. Kuva © UXBAL & TRANSITEATRET-BERGEN

Terrori-iskun tekijä perusteli tekoaan 1500-sivuisella manifestilla. Sen perusteella tekijä seurasi tarkasti vasta-jihadiksi kutsuttua kansainvälistä bloggaajien verkostoa. Verkosto ei ole järjestäytynyt virallisesti, mutta se järjesti kokoontumisia eri puolilla Eurooppaa, ja sillä oli ja on edelleen Gates of Vienna -niminen keskustelublogi.

Väestönvaihtoa koskevasta salaliittoteoriasta on Suomessa keskusteltu muun muassa Jussi Halla-ahon blogin Scripta-sivustolla.

Populistisen äärioikeiston keskustelu väestönvaihtoteoriasta, ”Eurabia-salaliittoteoriasta” alkoi edellisen vuosikymmen vaihteessa. Suomen eduskunnan nykyinen puheenjohtaja ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Halla-aho on esittänyt tästä ajatuksiaan vierailevana kirjoittajana myös Gates of Vienna -sivustolla.

Terroriteon tekijä ei manifestissaan kuitenkaan siteerannut suoraan Halla-ahoa, kuten joskus on väitetty. Hän siteerasi norjalaista, äärioikeistolaista bloggaajaa Peder Jenseniä. Nimimerkillä Fjordman blogannut Jensen lainasi blogissaan Halla-ahon tekstejä.

Halla-aho reagoi Norjan terroriteon jälkeen uhriutumalla. Kun tämä epäsuora yhteys tekoon oli tullut julki, että hän sanoi joutuneensa noitavainon kohteeksi.

Hamasin järkyttävä terrori-isku teki Transiteatret-Bergenin esityksestä jälleen polttavan ajankohtaisen. Ainakin minun mieleni täytyi sen aikana tuoreista kuvista tappajia epätoivoisesti pakenevista ihmisitä ja verisistä ruumiista. Utøyan tapahtumien pitäisi antaa ajattelemisen aihetta niille, jotka nyt hampaat irvessä ja suu vaahdossa huutavat sosiaalisessa mediassa arabien pahuutta. Myös vaaleatukkainen ja sinisilmäinen norjalainen pystyy ampumaan sumeilematta täysin puolustuskyvyttömiä 14-vuotiaita lapsia.

Ajattelemisen aihetta on myös niille ymmärtäjille, joiden mielestä epätoivo ajaa ihmisiä tällaisiin tekoihin. Ei aja. Molemmissa tapauksissa hirmutekoihin on ajanut ihmiset vääristynyt ideologia ja jatkuva vihapuhe.  

Tilstander av unntak     

Transiteatret-Bergenin vierailu Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa 13.10.2023. Esitys kuului Espoon Teatterin & Skadiviikojen ohjelmistoon.

Ohjaus ja audiovisuaalinen konsepti: Tore Vagn Lid

Kuvittajat: Arvid Pettersen ja Øystein Nesheim

Muusikot: Terje Isungset, Per Jørgensen, Morten Skage ja Tore Vagn Lid

Tekniikka: Mathias Grønsdal

Kameratiimi: Anders Elsrud Hultgreen (kamera), Øystein Nesheim (piirustus) ja Tor Christian F. Bleikli (valo)

Basso/tekniikka: Morten Skage

Laulajat: Idar Aaserud Løvlid, Hilda Annine Hasselberg, Ingvill Espedal, Tora Kristiane Finne, Karl Reksten, Alexander Fiske Fosse ja Erlend Leinan Lund

Tarkastaja: Kikkis Holmaas

Tuottaja: Tor Christian F. Bleikli

Tuotanto: Transiteatret-Bergen yhteistyössä: Wrap Arts Centre, Dramatikkens hus, Festspillene i Nord-Norge, Mediatieteen laitos W. Goethe Universität (Frankfurt a.M), Det Westnorske Teateret ja Vega Scene.

Tukevat Norjan kulttuurineuvosto, Statens Kunstfond (DK), PAHN ja Bergenin kunta. Lisätietoa esityksestä www.transiteatret.no