Kuukausi: toukokuu 2025

Ekstaasi kaksiossa oli herkkä, koskettava ja lopulta vimmainen performanssi – Sen antaman elämyksen teki täydelliseksi lavastaja Virpi Niemisen upea ITE-istallaattio

*Tarinan Sylvi (Sara Paasikoski) nostaa teelasin huulilleen, ei juodakseen, vaan suudellakseen lasin lämmintä pintaa. Kuva © Tekla Vály*

Herkkää, koskettavaa ja ehdottomuudessaan kaunista. Teatteri Quo Vadisin monologinäytelmän Ekstaasi kaksiossa kosketti jotakin eletyn elämän sydänalaan iskemää mustelmaa.

Näin sen täytyy olla.

Monologin esittänyt Sara Paasikoski esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Louna-Tuuli Luukka olivat yhdistäneet jotakin pienen pientä ja ymmärrettävää ja jotakin suunnattoman suurta tavalla, joka teki vaikutuksen.

Juuri näin sen pitääkin olla.

Paasikosken monologi alkoi minimalistisella pantomiimilla. Hänen vasemman käden etusormensa ja keskisormi marssittivat kättä ja Paasikoskea lattiaa pitkin pienen korokkeen päällä seisseen vedenkeittimen luo. Sitten hänen molemmat kätensä tarttuivat keittimeen kuin siitä lämpöä etsien.

Kun seuraavissa kohtauksissa siirryttiin puheteatterin puolelle, meille avautui se äärellinen äärettömyys, joka ympäröi meitä kaikkialla. No sitä, onko meidän tuntemamme ”maailmankaikkeus” äärellinen vai ääretön, me emme vielä tiedä.

*Sylvi Keskosen ihmeellinen huone. Perfomanssi tarina alkoi seesteisellä teehetkellä. Kuvassa Sara Paasikoski ja vedenkeitin. Kuva (c) Tekla Vály*

Tarinan Sylvi Keskonen oli erakoitunut kerrostalon huoneeseen ja hän ajatteli suuria. Hän kertoi meille, miten antiikin Kreikan mytologiassa kaaos tarkoitti olemassaolon alkutilaa, tyhjyyttä, johon kaikki luotiin. Tämän päivän kosmologeille tuo kaaos sijoittui yhteen pisteeseen singulariteettiin, josta kaikki se mitä me nyt olemme ja näemme, sai alkunsa.

Tämä kertomus maailmojen synnystä suuressa alkuräjähdyksessä on kiehtova. Eikä sitä ole syytä epäillä. Jokainen voi katsoa tuon suuren pamauksen jälkihehkua antenniverkkoon kytketystä televisiosta. Tarinan Keskonen myös näytti meille tuon pisteiden villin tanssin omasta keltaisella karvalla koristellusta televisiostaan.

Tämä tarina eri nyansseineen oli minulle tuttu juttu. Minut lumosi Paasikosken upea ääni, matala altto. En tiedä, millaisen myllyn läpi tuo ääniala ja sen käyttäjä on myllytetty Taideyliopiston Teatterikoreakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä musiikkiteatterin opintokokonaisuudessa. Siellä Paasikosken ääniala on saanut määritteet kontra-altto tai mezzosopraano.

Ekstaasi kaksiossa on Teatteri Quo Vadiksen taiteelliseksi johtajaksi ja johtajakasi valitun Luukan ensimmäinen ohjaus ensemblen kanssa. Vaikka tämän kirjoittaja on tässä ehtinyt jo luokitella esityksen monologiksi ja määritellä Paasikosken upean äänen itse esitys pakeni määrittelyä. Rajat on tehty rikottaviksi. Näin ehkä tällä vuosikymmenellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneen dramaturgin ajatus kulkee.

Kaksion ekstaasi virittyi alun minimalistisesta pantomiimista lopun hurjaksi raivonpurkaukseksi. Sylvi nostaa teelasin huulilleen, ei juodakseen, vaan suudellakseen lasin lämmintä pintaa. Lämpöä Sylvi etsi myös huoneen patterista. Terapeuttinen leivontatuokio päättyi raivokkaaseen tanssiin, jossa sekä uuninpelti että pullataikina saivat kyytiä.

Joku voisi tätä esityksen rakennetta kutsua ihan oikeaoppiseksi draamankaareksi.

Terapialeivonta päättyi raivokkaaseen tanssiin, jossa sekä uuninpelti että pullataikina saivat kyytiä. Säyseä ja ihmisarka Sylvi Keskonen muuttui raivoavaksi mainadiksi. Käsiohjelma ei kerro, kuka on suunntellut Sara Paasikosken upean maskeerauksen. Kuva © Tekla Vály

Toki myös Luukka kuvailee Teatteri Quo Vadiksen verkkosivulla näytelmän esittelyssä tämän luomansa hahmon ominaisuuksia. Sylvi Keskonen on pienenä syntynyt. Hän haluaa nähdä kauas ja on siksi valinnut totaalisen erakoitumisen kerrostalokämppään, nimittäin kun joka puolella on liikaa ääniä ei koskaan pääse kuuntelemaan. Hän asuu alivuokralaisena kaksiossa, jossa on kirjoilla myös hänen vuokranantajansa, Norjassa eläkepäiviään viettävä Koivisto, jolta salaa Sylvi on rakentanut kodistaan kauttaaltaan keltaisen ITE-taideinstallaation.

Tällainen kyökkipsykologi löytää Sylvin kaikki kuvatut ominaisuudet autismin laajasta kirjosta. Sylvin ainoa ihmissuhde on tarinassa hänelle ruokaa tuova ruokalähetti, jota hän ei päästä ulko-ovea pidemmälle, vaikka lähetti anelee vessaan pääsyä.

Luukan sanoin Sylvi varjelee elämäntavallaan vuorta sisällään.

Sylvin ystävät löytyivät antiikin tarustosta. Hänen idoleitaan ovat muinaisen myytin mainadit, myyttien villit ja raivoisat naiset. Yksinäisyydessään hän odotti vapahtajaa, ei Uuden testamentin Messiasta tai Samuel Beckettin Godotaa, vaan hedonismin jumalaa Dionysosta.

Huomenna hän tulee!

Mainadit olivat Dionysoksen seuraajia. Myytin mukaan he palvelivat jumalaansa purkaen viinistä juopuneina mielihalunsa ylenpalttiseen väkivaltaa, sukupuoliakteihin ja vahingontekoon. Ero Sylvin asketismin ja Dionysosta seuraavien raivottarien bakkanaalien välillä oli kuin se vuori Sylvin sisällä.

Välillä on väitetty, etteivät uuden sukupolven tekijät osaa kirjoittaa tarpeeksi vetävää fiktiota. Ei se niin mene. Itse luulen, että kysymyksessä on halu vihdoin vapautua suomalaisen teatterin kirjallisesta pakkopaidasta.

Luukko on aikaisemmin kirjoittanut ja ohjannut myös kuunnelmia. Ylen Areenasta löytyy edelleen kuunneltavaksi hänen kirjoittamansa ja yhdessä äänisuunnittelija Antti Kainulaisen kanssa dramatisoima kuunnelma Janne menee uimahalliin. Kuunnelmassa on sama rakenne kuin Ekstaasissa kaksiossa. Kaksion Sylvin mielenliikkeitä kuvailee kertoja ja Paasikoski esitti molemmat roolit.

Vaikka alussa kehuin Paasikosken upeaa ääntä, en ole tästä kuitenkaan ihan varma. Esityksen äänisuunnittelijat Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä ovat tehneet hienoa työtä.

Alussa mainittuun ekstaasiin minut vei Virpi Niemisen lavastus ja puvustus. Nieminen oli loihtinut Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle installaation, jossa tarinan Sylvin itse tehty elämä loisti kaikissa keltaisen sävyissä. Nieminen edustaa samaa suupolvea kuin Luka ja Paasikoski. Nieminen valmistui kuvataiteilijaksi Imatran taidekoulusta (Saimaan ammattikorkeakoulusta) vuonna 2013 ja taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelmasta vuonna 2021.

Upea installaatio toi mieleen Kansallisteatterin Jäniksen vuoden. Keltainen huone oli feminiini versio Kati Lukan ronskia miehisyyttä henkivästä Jäniksen vuoden ITE-installaatiosta.

Ekstaasi kaksiossa

Teatteri Quo Vadisin kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjan näyttämöllä 14.4.2025

Ohjaus ja käsikirjoitus: Louna-Tuuli Luukka
Roolissa: Sara Paasikoski
Äänisuunnittelijat: Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä
Valosuunnittelija: Alpi Vaalaja
Lavastus- ja pukusuunnittelija: Virpi Nieminen
Videosuunnittelija: Tekla Vály
Koreografia: Oona Jama
Tuotanto: Krista Mäkinen

Miten teatterissa piirretään veteen viihteen ja taiteen välinen viiva? – Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa oli kurittoman höpsö ja ajatuksia herättävä performanssi teatteritaiteen reunaehdoista

”Toivon, että esitys kutsuisi yleisön osalliseksi johonkin maagiseen leikkiin ja rohkaisisi luottamaan siihen, että kun antaa, niin saa, ja kun lähtee mukaan, ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat lähteä merenneitojen lumoukseen mukaan”, Minna Lund sanoo esityksestä. kuvassa Salla Loper ja Emelie Zilliacus. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Alussa oli havaittavissa selvää vaaran tuntua. Havis Amandan patsaan alustalle istutetut, hurjiin rooliasuihin puetut merenneidot heräsivät henkiin. Heidän katseensa estivät meidän katsojien joukosta uhreja, joita he voisivat temmata meren syvyyksiin.

Sitten tunnelma muuttui. Näyttämön neljännen seinän puhkaisseet olennot olivat sittenkin pikemminkin niitä H. C. Andersenin rakastetun sadun pieniä merenneitoja kuin antiikin tarujen seireenejä. Helsingin Kaupunginteatterille lahjoitetun patsaan paljastustilaisuudessa juontajana toimineen näyttelijä Leenamari Unhon varpaat jäivät heidän hampaidensa jäljiltä aivan ehjiksi.

Kuritonta, vähän höpsöäkin ja kiehtovan haastavaa teatteria. Kyllä, kyllä, ja välillä niin vauhdikasta tekemistä, että kukaan näyttämön kolmesta näyttelijästä ei tainnut selvitä ensi-illasta ilman pieniä kolhuja.

Näytelmä, tai pitäisikö tätä kuvataiteeseen vahvasti kiinnittyvää esitystä kutsua performanssiksi, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Luulen, että jo esityksen nimi sisältää arvoituksen ja myös avaimen tämän arvoituksen ratkaisemiseen. Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui katsomoon asti henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä.

Siis miksi nimi Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa?

Onko teos taidetta, jos kukaan ei ole nähnyt sitä?

Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa hetken taidetta. Ainakin teatterin osalta tämä filosofinen kysymys on merkityksellinen. Yleisö reaktioineen on aivan oleellinen osa teatteritaiteen taideteosta. Agoran ohjanneen ja työryhmänsä kansa esityksen ideoineen Minna Lundin merenneidot eivät vain hyökänneet katsomoon tekemään omia rituaalejaan, vaan he komensivat osan meistä katsojista näyttämölle.

Komentaa on tässä tietenkin liioittelua. Sana kuvaa hyvin kuitenkin sitä, miten esityksessä näyttelijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksessa vakiintuneet valtasuhteet keikahtivat esityksessä päälaelleen. Merenneidot Salla Loper ja Emelie Zilliacus komensivat ja näyttämölle kutsutut katsojat muodostivat heidän ohjeidensa mukaan erilaisia eläviä patsaskuvaelmia.

Meillä aikuisilla on paljon luutuneita asenteita ja niihin lukkiutuneita tunnetiloja. Tällainen tekeminen, jossa leikki määrittelee itse omat sääntönsä, teki varmasti sekä näyttämölle kutsutuille että meille kaikille hyvää. Agora oli aikuisten leikkiä, jossa oli mukana myös elämälle merkitystä antavaa läheisyyttä ja aistillisuutta.

Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä katsomoon asti. Kuvassa merenneito Salla Loper ja nenäkannu. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Katsojat ovat suomalaisen teatterin valtiaita, jotka jakavat suosiotaan ja tuomioitaan peukuttamalla kuten Colosseumin verisiä näytelmiä aikoinaan seuranneet roomalaiset ikään. Yleisön koskemattomuutta ei laiteta kyseenlaiseksi, eikä niin tehty nytkään. Julmuuden teatterin isä Antonin Artaud halusi vapauttaa teatterin sanojen tyranniasta. Myös Lundille ja hänen ensemblelleen tarina ja juoni ovat tässä esityksessä olleet toissijaisia asioita. Ne kehystivät toimintaa kuin rakennukset toria, jolla patsas oli pystytetty.

Ulosteilla ja jauhesammuttimilla aseistautuneen Jumalan teatterin rynnäkkö vahvan vuorovaikutuksen rintamalla reilut 30 vuotta sitten Oulussa on jäänyt ainoaksi lajissaan. Ja hyvä niin.

Tuntemattoman tekijän lahjoittaman patsaan paljastustilaisuuden tervetulopuheessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Unho keroi tarinan vireästä teatterista, jonka toiminta vähitellen jähmettyi ja luutui. Unho edusti tarinan patsastoimikuntaa, johon kuuluivat myös kaupunginteatterin teatterinjohtaja Kari Arffman ja Nykyesityksen näyttämön kuraattori Riikka Thitz. Molemmat myös puhuivat meille videotallenteen välityksellä.

Teatteria ei tehdä yleisölle, vaan teatteria tehdään yleisön kanssa. Luulen, että näin veteen piirretään se viihteen ja taiteen välinen vaikeasti määriteltävä raja. Ehkä juuri tätä Lund on halunnut meille teroittaa Agorallaan.

*Leenamari Unho on kuulunut näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterin henkilökuntaan vuodesta 1995. Emelie Zilliacus ja Salla Loper näyttelivät esityksessä vierailijoina. Kuva © Jussi Ulkuniemi*

Nykyisen hallituksen ruhtinaat ovat viitanneet kulttuurin tarpeille kintaalla, sillä paljon puhuvalla kurkun yli kulkevalla kädenliikkeellä, jolla tarinoissa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV jakoi murskakritiikkejään. Toimitusten kulttuuriosastot kutistuvat kuin pyyt maailmanlopun edellä. Niin kutsuttu ajanhenki ei ole nyt teatterin puolella.

Teatterin kuolemaa on silti turha pelätä sen jälkeen, kun tämän kirjoittajan kaltaiset harmaat pantterit ovat lopullisesti poistuneet katsomoista. Lund ja muut uuden sukupolven lahjakkuudet ovat ottamassa vetovastuun teatteritaiteen tekemisestä ja jälki on ollut lupaavaa. Arffamin ja kumppanien huolta varmasti huojensi myös se, että kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -projektiin kuuluneen esityksen ensi-iltayleisö koostui pääosin Lundin sukupolveen kuuluvista nuorista aikuisista.

Wikipedia tietää kertoa, että Lund on suomalainen teatteriohjaaja, kirjoittaja ja esitystaiteilija. Hänellä on maisterintutkinto sekä Aalto-yliopistosta että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Helsingin Kaupunginteatterin verkkosivujen haastattelussa kerrotaan, että kurittomuus tai tarve tökkiä norminmukaista tapaa olla ja tehdä leimaa Lundin teoksia.

”Minulle kurittomuus tarkoittaa jonkinlaista leikkimielisyyttä ja muodosta poikkeamista tai konventioiden kysymistä”, Lund sanoo.

Antiikin Kreikassa sana agora tarkoitti toria. Lundin agoralla seisoi tiistain ensi-illassa Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda, jonka aikaisempi kuvanveistäjän patsaalleen antama työnimi oli Merenneito. Lundin mukaan tämä meren Amanda on ilkikurinen patsas.

Helsingin Sanomien haastattelussa Lund muistuttaa siitä ilmeisen näkyvästä tosiasiasta, että yleensä figuratiivisten patsaiden maailmassa torit ja aukiot on varattu suurmiehille ja naista esittäviä veistoksia pitää etsiä puistoista. Havis Amanda on esitellyt pronssiin valetun vartalonsa aistilista kauneutta Helsingin Kauppatorin paraatipaikalla yli sadan vuoden ajan.

Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa

Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön ensi-ilta Studio Pasilassa 29.4.2025

Ohjaus Minna Lund

Dramaturgi Martta Jylhä

Lavastus Riku Suvitie

Pukusuunnittelu Ella Snellman

Valosuunnittelu Tuomas Honkanen

Äänisuunnittelu Axel Ridberg

Naamioinnin suunnittelu Noora Laukkanen

Näyttämöllä Salla Loper, Emilie Zilliacus ja Leenamari Unho