Avainsana: Tanssivirtaa festivaali

Tanssia unohtuneiden ideoiden kukkaiskedolla – katsojalle Annamari Keskisen ja Ryan Masonin arvoituksellinen teos avautui tarinana – Se kertoi kohtauksista eräästä parisuhteesta

Kohtauskia eräästä parisuhteesta. Katsojalle Ryan Masonin ja Annamari Keskisen arvoituksellinen tanssiteos avautui tarinana. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Esityksen tekijäluettelossa on tyhjä rivi kodassa, jossa yleensä kerrotaan esiintymisasujen suunnittelijan nimi. Se ei ole sattuma, vaikka myös sattumilla on ollut aivan ratkaiseva osuus tässä suunnittelussa. Tämän teoksen esiintymisasut on luonut lähes neljä miljardia vuotta vaikuttanut evoluutio. Niiden tekijästä todistaa asujen vertaansa vailla oleva funktionaalisuus ja universaali kauneus.

Esityksen nimeä Resurrecting Dead Darlings on vaikea kääntää suomeksi. Tekijöiden mukaan teos kuvaa meidän aivoissamme ajoittain jylläävää ennakoimatonta ja vaikuttavaa prosessia, jota kutsutaan luovuudeksi. Esitys on kuvaus siitä, miten käyttämättömät ideat ja henkilökohtaiset dokumentaatioarkistot voidaan herättää henkiin uudelleenarvioinnin kautta.

Resurrecting Dead Darlings on siis taidetta taiteen tekemisestä. Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Tällä jo unohduksen yöhän välillä painuneiden ideoiden kukkaiskedolla vaeltaa löytöjä tekemässä Thar Be Dragons -kollektiivi.

Tapa, jolla tanssitaiteilijat Ryan Mason ja Annamari Keskinen sekä äänisuunnittelija Timo Tikka kuvaavat teostaan Tassivirtaa festivaalin verkkosivulla, tekee minut vähän epätoivoiseksi. Ehkä nykytanssi ei ole sitenkään minun kaltaistani pölkkypäätä varten.

Olen nähnyt alastomia ihmisiä näyttämöllä ensimmäisen kerran vuonna 1969, kun Tampereen ortodoksisen seurakunnan teatterikerhon nuorista koottu Popteatteri esitti Hair-musikaalia Sampolan näyttämöllä.

Teatterissa alastomuudelle on harvoin kritiikin kestäviä perusteita. Pahimmillaan se on ilmentänyt alistamista ja seksististä naisvihaa. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli aikoinaan Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja 80-luvulla. Sen jälkeen Leea Klemola on maksattanut kasarisukupolven sovinistisille miesneroille potut pottuina riisuttamalla produktioiden miesnäyttelijöitä ilkosilleen oikein Kokkolan mitalla.

Tanssitaiteessa alastomuus ei samalla tavalla kategorioi alastomia naisia seksistisen katseen kohteiksi ja miehiä koomisiksi hahmoiksi kuin teatterissa. Tanssitalossa vuosi siten esiintynyt Itävaltalaiskoreografi Florentina Holzingerin kohuttu ja ylistetty tanssiteos Tanz ei saanut yleisöä hysterian partaalle ja katsojia pyörtyilemään siksi, että siinä tanssittiin alasti, vaan aivan muista syistä.

Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Tanssissa alastomuus vertautuu kuvataiteen estetiikkaan. Ihminen on epäilemättä yksi kauneimmista luonnon luomista eläimistä. Meille kristityille ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuvanveistäjät ikuistivat tämän ihmisen fyysisen kauneuden marmoriin ja pronssiin, ja jo paleoliittisella kivikaudella tuntemattomaksi jäänyt mestari muotoili naisen muodot figuuriksi, joka tunnetaan nimellä Willendorfin Venus.

On osittain omista valinnoista ja elintavoista kiinni, millaiseksi tämä kohdussa neulottu sukelluspuku itse kunkin päällä venyy. Tanssijan yllä tämä alastomuus ei menetä ilmaisuvoimaansa. Ajan tuomat muutokset tanssijan vartalossa vain korostavat elämän perimmäistä kauneutta. Hyvin eläväinen todiste tästä on 1980-luvulla tanssimisen aloittaneen koreografi Sanna Kekäläisen taiteilijanura.

Kysymys lienee siitä, mitä alastomuudella halutaan ilmaista. Masonin ja Keskisen tanssissa tähän pukukoodiin mentiin hyvin mutkattomasti. Ensimmäisessä kohtauksessa molemmilla oli vaatteet päällä. Sitten Mason siirtyi oikealle ja Keskinen vasemmalle riisuutumaan.

Sen jälkeen he istuivat näyttämölle ikoniseen asetelmaan, joka on meille tuttu kivikauden ihmisiä kuvaavista piirroksista – pariskunta leirinuotiolla. Illuusion särki kuitenkin tanssijoiden välissä olevasta laitteesta lähtenyt ääni, jonka katosta roikkuva mikrofoni vahvisti korvia särkeväksi meluksi. Se oli työn ääni. Tämä kuvaelman mies on kumartunut sorvinsa äärelle, keskittynyt uraansa.

Liike alkoi tästä staattisesta tilasta Keskisen palleasta. Se alkoi kohoilla voimakkaasti. En tiedä miksi, mutta minulle tuli voimakas assosiaatio Ingmar Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta. Keskisen esittämän naisen mitta oli selvästi tullut täyteen. Mies oli kenties fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Nyt riittää!

Mason laittoi sorvin yläpuolella roikkuvan mikrofonin heilumaan. Se sai laitteesta lähtevän äänen resonoimaan ja toimi kuin keskisormella osoittelu: Siinähän menet!

Tanssin edetessä mielikuva vain vahvistui. Tämä on tarina. Ihminen on laumaeläin. Tunteet sitovat meitä toisiimme. Tunteet ovat kuin elastista liimaa. Ja suurin kaikista on rakkaus, kuten sanassa sanotaan.

Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan. Kun Mason lopulta kahmaisi käsivarsillaan kiinni Keskisen reidestä, minulta pääsi tahaton naurahdus: Rakas! Älä jätä minua! Tuota miehen emotionaalista hätää oli mahdoton tulkita väärin.

Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Kuva (c) Raekallio Corp.

Missä sitten olivat ne ”kuolleet”, unohdetut ideat, joita esitys käsitteli ja kommentoi? Mahdoton sanoa. Kuvataiteen tapaan tanssi ei ole sidottu kieleen. En ole ihan varma, mutta otaksun, ettei edes tanssijan ja koreografin välinen dialogi, jossa oivallusta etsitään yrityksen ja erehdyksen kautta, vaadi sanoja. Ehkä tämän luovan prosessin kaikille ilmiöille ei löydy ilmausta edes englannin kielen massiivisen suuresta sanastosta.

Tanssijat itse osaavat tulkita ja lukea tätä sanatonta viestintää. Meidän ulkopuolisten pitää vain yrittää ymmärtää sitä usein kovin koukeroista kieltä, jolla taiteilijat itse kuvaavat sanallisesti teoksiaan. Se ei kuitenkaan ole iso pulma, sillä taiteilijoilla ei ole etuoikeutta omien teostensa tulkintaan. Oma emootio, tunnetila, jonka teos herättää, on katsojan kannalta juuri se oikea tulkinta.

Tanssiteoksen Resurrecting Dead Darlings ensi-ilta tanssittiin lokakuussa 2024 Kaapelitehtaalla Helsingissä. Teos on osa Thar Be Dragonsin, Raekallio Corpin ja Kekäläinen & Co:n yhteistuotantoa, ja se jakautuu kolmeen vaiheeseen: incubation, gestation ja birth/resurrection.

Resurrecting Dead Darlings
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025
Tanssijat: Annamari Keskinen, Ryan Mason
Äänisuunnittelu: Timo Tikka
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Tuotanto: Thar Be Dragons, Raekallio Corp. sekä Kekäläinen & Co
Ensi-ilta: 17.10.2024, Helsinki
Kuvat: Jussi Ulkuniemi

Hällä-näyttämöllä me nostimme kätemme väkivallattoman vastarinnan merkiksi – Hands Up! oli vahvasti poliittinen performanssi – Särmää fyysisesti voimakkaalle esittämiselle antoi viisto feministinen huumori

Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa Agnietė Lisičkinaitė riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä. Kuva (c) Dainius Putinas, Marco Pavo

Tanssivirtaa-festivaalin Hands Up! -performanssi alkoi Hällä-näyttämön lämpiöstä. Valkoiseen toppiin ja hopeanhohtoisiin housuihin pukeutunut Agnietė Lisičkinaitė asetteli lattialle valkoiselle pohjalle mustalla tussilla kirjoitettuja kylttejä. Me katsojat valmistauduimme yhdessä taiteilijan kanssa Hämeenkadulla järjestettävään protestimarssiin.

Kylttien iskulauseet olivat kokoelma radikaalin vasemmiston, liberaalin keskustan, demokratian puolustajien, rasisminvastaisen liikkeen ja feministien käyttämiä lauseita. Lisičkinaitė oli maustanut tämän kokoelman terävällä, ironian sävyttämällä huumorilla. Oma suosikkini oli heti iskulause ”Make America Think Again”. Ronskimpaan päähän kuuluivat kyltit, joista toiseen oli piirretty erektiossa oleva penis ja toiseen tissiemoji: ”Fuck the system.”

Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.”

Hands Up! on noussut maailmanmaineeseen, eikä syyttä. Vuonna 2021 kantaesitetty teos on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Käynnissä on jälleen hyökkäys maailman suurinta sorrettua enemmistöä vastaan. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on paitsi taistelua vallasta myös sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Venäjän äärikonservatiivisten slavofiilien ja Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston voitto tässä sodassa mitätöisi lähes kaikki naisliikkeen saavutukset, joita 1800-luvulla suffragettien äänioikeustaistelusta alkanut feministinen liike on saavuttanut kuluneiden kahden vuosisadan aikana.

Venäjällä oman vaimon pahoinpitely ei enää ole rikos. Yhdysvalloissa korkein oikeus avasi portit aborttilainsäädännön radikaaleille muutoksille osavaltioissa. Naisen oikeus omaan kehoon on jälleen kyseenalaistettu. Äärioikeiston piirissä syntyneen alakulttuurin, incel-liikkeen, kylvämän naisvihan seurauksista olemme saaneet nähdä järkyttäviä uutisia aivan viime päivinä.

Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.” Kuva (c) Matti Saarela

Jalkavaivojeni takia en pystynyt osallistumaan itse marssiin. Esitystä seuraamaan tulleen yleisön reaktiot olivat innostavia. Kylttejä oli kymmeniä, ja kaikille löytyi kantaja. Minulta jäi kuitenkin näkemättä, miten katuyleisö reagoi tähän tihkusateessa toteutettuun demonstraatioon.

Esitys ei jättänyt tässäkään tapauksessa katsojaa kokonaan ulkopuolelle. Konseptiin kuului tapahtumien reaaliaikainen dokumentointi. Odeta Riškutė kuvasi videokameralla alussa kerrotun valmistautumisen mielenosoitukseen ja itse marssin. Kun kokoonnuimme jälleen takaisin Hällä-näyttämön katsomoon, tämä marssijoita ja heidän kantamiaan kylttejä kuvannut video oli osa Lisičkinaitėn näyttämöperformanssia.

Eleestä, jossa molemmat kädet nostetaan ylös, on tullut aseettoman vastarinnan symboli. Siinä käännetään heikkous voimaksi. Perinteisesti käsien nostaminen on ollut antautumisen merkki. Voimauttavassa, vastarintaa tarkoittavassa merkityksessä käsien nostoa on alettu käyttää edellisellä vuosikymmenellä rasismia vastustaneissa mielenosoituksissa. Lausahdus “Hands up, don’t shoot” tuli laajasti tunnetuksi Fergusonin tapahtumien yhteydessä Yhdysvalloissa vuonna 2014, kun poliisi ampui aseettoman mustan nuoren, Michael Brownin.

Näyttämöllä Lisičkinaitėn performanssi alkoi hiljentymisellä. Hän pyysi meitä nostamaan kätemme ja ajattelemaan. Itse kiinnitin huomioni hänen tapaansa katsoa sekä tanssiosuuden alussa että sen lopussa. Tuo katse oli hyvin haastava.

Samaa haastavuutta oli Lisičkinaitėn tanssissa. Kehonkieli oli voimakasta. Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa hän riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä.

Alastomuus ei ole poikkeuksellista feministien mielenosoituksissa. Alastomuus toimii provokaationa ja julistuksena – minun kehoni, minun päätökseni! Usein myös iskulauseet kirjoitetaan paljaalle iholle. Niiden viestiä on helppo tulkita.

Myös valkoisen värin levittäminen keholle pitää sisällään viestin, jota ei ole yhtä helppo tulkita. Uskon, että Lisičkinaitė on teosta tehdessään inspiroitunut ukrainalaislähtöisen Femen-ryhmän kohua herättäneistä mielenosoituksista. Nykyisin Ranskassa toimiva järjestö tuli tunnetuksi yläosattomissa järjestetyistä mielenosoituksista seksismiä, seksiturismia ja homofobiaa vastaan.

Valkoinen väri voi tässä kontekstissa olla puhtauden ja viattomuuden ironinen kommentti. Valkoinen väri liitetään länsimaisessa kulttuurissamme puhtauteen ja viattomuuteen. Meillä myös häärituaaleihin kuuluu tavallisesti se, että isä taluttaa valkoisiin puetun tyttärensä ja ”luovuttaa” hänet vihkiseremoniassa sulhaselle. Se on jäänne patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa vaimo ja tyttäret ovat miehen omaisuutta.

Valkoinen voi viitata myös ruumiiseen uhrina – esimerkiksi väkivallan, sodan tai sortojärjestelmän kohteena. Lisičkinaitėn katseen voima ei kuitenkaan tukenut tällaista tulkintaa. Kädet nostettiin nyt ylös väkivallattoman mutta päättäväisen vastarinnan merkiksi. Valko-Venäjällä monet naiset ovat menettäneet vapautensa tai joutuneet lähtemään maanpakoon Aljaksandr Lukašenkan sortovaltaa vastaan. Ukrainassa tuhannet naiset ovat kuolleet Venäjän hyökkäyssodan uhreina.

Se koskettaa ja sitä on vaikea ajatella. Lisičkinaitėn ja hänen ensemblensä viesti kuului: ole rohkea, nosta kätesi ylös ja katso totuutta silmiin. Siinä pohtimisen aihetta minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle pelkurille.

Lisičkinaitė päätti esityksensä sanoilla ”Slava Ukraini!”

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Hands Up! -performanssia on ollut tekemässä kansainvälinen joukko. Esityksen dramaturgia on Bush Hartshornin käsialaa. Englantilaisesta Dartington College of Artsista 80-luvulla valmistunut Hartshorn on eräänlainen esittävän taiteen Grand Old Man.

Agnietė Lisičkinaitė valmistui Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiasta nykytanssin kandidaatiksi vuonna 2013 ja koreografian maisteriksi vuonna 2015.

Hands Up!
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hämeenkadulla ja Hällä-näyttämöllä 21.5.2025
Alkuperäinen idea, koreografia, esiintyminen: Agnietė Lisičkinaitė
Dramaturgia: Bush Hartshorn
Video: Odeta Riškutė
Pukusuunnittelu: Morta Nakaitė
Musiikki: Jokūbas Tulaba
Valosuunnittelu: Povilas Laurinaitis
Kuvat: Dainius Putinas, Marco Pavo

Taivallus julisti Nadja Pärssisen tanssissa haltioitumisen ilosanomaa – Harmaa maailma puhkeaa väreihin, kun ruumis ja mieli ovat yhtä – Koreografiassa säväytti tuntoaistiin perustuva haptinen liike     

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmaan painettu kuva on promokuva Nadja Pärssisestä ja esityksestä, joka tuolloin oli nimeltään Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan. Kuva on ottelu Liisa Pentti + Co -residenssissä Helsingissä. Kuva © Ingrid Andre & Gabriele Goria.

Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.

Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.

Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.

Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.

Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.

Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan -esityksen esityskuva on otettu LakeStudio Berlin -residenssissä. Kuva © Maria Kousi

Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.

Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.

 ”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.

Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!

Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.

Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.

Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.   

Taivallus puhukoon

Nadja Pärssisen soolotanssi Tanssivirtaa festivaaleilla Hällä-näyttämöllä 22.5.2024

Koreografia, tanssi: Nadja Pärssinen

Äänisuunnittelu: Ruby Rose

Valosuunnittelu: Mia Jalerva

Tanssivirtaa festivaali alkoi huikean hienolla esityksellä – Flowers also cry herätti ajatukset ja kävi tunteisiin – Sen konseptin luonut Anastasia Krasnoshchoka on huippulahjakas koreografi ja tanssija

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Näyttämöllä tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Kuva © Eva T. Anker

Nykytanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto. Assosiaatioita ja tunnereaktioita herättävä tanssi on myös mahdollisuus käsitellä taiteen keinoin poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Näin kirjoittaa koreografi Anastasia Krasnoshchoka kotisivulla ja on oikeassa. Ilmeet ja eleet eivät valehtele.

”Rakastan valloittavien ilmapiirien luomista ja voimakkaiden tunteiden herättämistä. Pidän improvisaatiota tärkeänä elementtinä teoksessa, jonka avulla voi luoda spontaaneja ja autenttisia liikeitä. Lisäksi uskon vakaasti tanssin kielen käyttämiseen tärkeiden yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten käsittelyssä”, Krasnoshchoka kirjoittaa.

Tanssivirtaa festivaalin tiistaina aloittanut Krasnoshchokan ja ryhmän tanssijoiden luoma Flowers also cry oli häikäisevän upea näyttö nykytanssin voimasta. Teos perustuu ukrainalaisten naisten kokemuksiin sodasta. Tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Krasnoshchoka omassa soolossaan kuvasi raiskatun naisen kokemaa häpeää ja tuskaa, oli melkein pakko itkeä niiden kukkien tavoin.

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Pitkä ja viipyilevä aloitus kertoi heräämisestä sodan todellisuuteen. Tanssijat makasivat liikkumatta puoliksi pimennetyllä näyttämöllä. Taustalla kuuluva voimistuva kohina kertoi omaa tarinaansa. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa helmikuussa 2022 sota Itä-Ukrainassa oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.

Alun säikähdys ja epätoivo muuttuivat kohtaus kohtaukselta päättäväisyydeksi. Oivaltava ja voimauttava oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijat marssivat näyttämön poikki sotilaalliselta näyttävässä muodostelmassa. Mukana oli toki myös kohtaus, joka selvästi heijasteli sitä äärimmäistä väsymystä, jota nyt osissa Ukrainaa jo kymmenen vuotta kestänyt sota on aiheuttanut. Joukkokohtausten sarja päättyi upeaan finaaliin, jossa tanssijat näyttivät, miten Ukrainaa rakennetaan tulevaisuutta varten. Siinä Ukrainasta tuli demokratian ja vapauden pysyvä tukipilari, linnoitus vartiotorneineen.

Teoksessa oli mukana kaksi sooloa, jota molemmat olivat yhtä sydäntä särkeviä. Sen toisen soolon tanssi virolainen Maria Solei Järvet. Tämän soolo sanoma oli se, että lapsi on lapsi sodankin keskellä. Järvetin lapsi ryömi esiin pommisuojasta raunioiden keskellä ja leikki, hyppäsi ruutua ja purki sitä luovaa energiaa, joka on lapsille ominaista. Järkyttäväksi soolon teki se, että tämä lapsi äkkiä vain katosi kesken leikkiensä.

Näin kuolema tulee Ukrainan taivaalta. Henkiin jääneiden osalta ensimmäinen merkki ohjuksen iskusta on tärykalvotpuhkova ja kuuloluut pirstova paineisku. Kauempana olevat kuulevat ensin valtavan jyrähdyksen vasta sitten kuuluu monikertaisella äänennopeudella lentäneen ohjuksen ujellus.

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetto oli koskettava ja todella kaunis. Kuva © Eva T. Anker

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetossa toinen nainen lohdutti ja tuki surun murtamaa sisartaan. Ehkä Toiviaisen tanssissa esittämä nainen oli juuri lapsensa menettänyt äiti tai sodassa katuneen miehen vaimo. Tuo duetto oli hyvin koskettava ja todella kaunis.

Kotisivullaan Krasnoshchoka kertoo aloittaneensa tanssiharrastuksen Ukrainassa seisemänvuotiaana. Lapsena hän tanssi kansantanssia. Lukioikäisenä mukaan tulivan salitanssi ja erityisen kiinnostuksen kohteena tango. Tanssista tuli hänen ammattinsa vasta Tanskassa. Kööpenhaminan nykytanssikoulussa (Copenhagen Contemporary Dance School) hän aloitti tanssiopinnot vuonna 2019. Sitä ennen hän suoritti kaksi vuotta CCDS:n opintoihin valmentavia tanssiopintoja Sceneindgangen tanssistudiossa.

Tavallaan Krasnoshchokan oma elämäntarina liittyy suoraan Lowers also cry -tassiteoksen teemoihin. Huippulahjakkaalla Krasnoshchokalla on myös fyysikon koulutus. Hän valmistui Ukrainassa fotoniikan maisteriksi ja muutti sen jälkeen Tanskaan aloittaakseen alan tohtorikoulutuksen Tanskan teknillisessä yliopistossa.

Jo lukioaikana Krasnoshchoka teki omia koreografioita ja yliopistossa opiskellessaan hän suunnitteli esityksiä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Hän ei silti tehnyt tanssista itselleen Ukrainassa ammattia. Verkkosivullaan Krasnoshchoka kertoo, että syynä mutkikkaaseen polkuun kutsumusammattiin olivat ne valtavat rajoitukset, joita Ukrainassa oli tanssikoulutuksen ja työmahdollisuuksien suhteen.

Tsaarin Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri pyrkivät systemaattisesti tukahduttamaan ja lopulta tuhoamaan ukrainan kielen ja ukranailaisen kulttuurin. Samaan pyrkii jälleen Putinin hallitseman Venäjän hyökkäyssota. Tunnen toki huonosti vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Ukrainan kulttuuria, mutta olen varma, että vuosikymmeniä ja vuosisatoja kestäneellä venäläisten harjoittamalla venäläistämispolitiikalla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Krasnoshchokasta ei tullut maailmanluokan tanssijaa ja koreografia jo Ukrainassa.

Flowers also cry kantaesitettiin Kööpenhaminassa vuonna 2023. Sen ja muiden loppuunmyytyjen esitysten lipputulot lahjoitettiin tuolloin Ukrainalle ja samaa perinnettä jatkoi myös Tanssivirtaa festivaali tiistaina.

Teoksen luomista ovat tukeneet taloudellisesti Tanskan esittävien taiteilijoiden liitto, William Demant Fonder, Augustinus Fonden, Tanskan ukrainalaisten yhdistys ja Tanskan ihmisoikeuskomissio (Dansk Helsinki Commission for Human Rights).

Flowers also cry

Tanssivirtaa festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 21.5.2024

Ohjaus ja konsepti: Anastasia Krasnoshchoka

Koreografia: Anastasia Krosnoshchoka yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Äänisuunnittelu: Karl Chueiri Heding

Esiintyjät: Anastasia Krasnoshchoka, Anette Toiviainen, Natalie Cox, Maria Solei Järvet, Kim Strobel