Tämän Päivän Teatterin esitys oli raikas, koskettava ja valloittavalla tavalla hauska – juuri sellainen kuin nuorten teatteriharrastajien esitykset parhaimmillaan ovat. Esityksessä oli sitä esittämisen ja esilläolon iloa, joka saa katsojan hykertelemään. Ohjaaja Pete Ihonen on ottanut ilon irti nuorten näyttelijöiden kyvyistä eläytyä näyttämöllä anarkistiseen teinihuumoriin. Näytelmän esillepano oli toteutettu vaativalla tyhjän tilan estetiikalla.
Esitys otti reippaasti kantaa, ja sen poliittisuus kiteytyi upeaan kohtaukseen, joka oli suora sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Spartacus. Avainkohtauksessa Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt ja Aino Keskinen nousivat näyttämöllä toinen toisensa jälkeen todistamaan: ”Minä olen Sanna Marin”. Tuo ikoninen kohtaus elokuvassa ei kerro orjien rajattomasta ihailusta antiikin Rooman orjakapinan johtajaa kohtaan, vaan solidaarisuudesta. Jokainen meistä voi nousta, ja jokaisella meistä on velvollisuus nousta sortovaltaa vastaan.
Minä olen Sanna Marin -näytelmän kaikki viisi näyttelijää ovat syntyneet tällä vuosituhannella. He ovat syntyneet maailmaan, jota maailmanmitassa johtavat nyt häikäilemättömän ahneet, yli 70-vuotiaat miehet. Naisten oikeuksia kavennetaan pala palalta. Venäjällä aviovaimon pahoinpitely ei ole enää rikos. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevien kristittyjen vaikutusvaltaiset saarnaajat vaativat naisten äänioikeuden poistamista. Ryminällä maailmalla etenevä äärioikeisto on kyseenalaistanut naisten täydet ihmisoikeudet.
Mikään idoli Marin ei tämän näytelmän nuorille ollut, pikemminkin esikuva tai symboli. Tulkinta on tämän blogin kirjoittajan. Jussi Mankkisen Ylelle tekemässä haastattelussa Mönttinen kertoo, että Marin on hänelle naishahmo, jota hän katsoo ylöspäin. Allt säestää häntä sanomalla olevansa naisena iloinen siitä, että nainen menestyy.
Tyylilajiltaan esitys oli komedia. Avainkohtausta pedattiin avauskohtauksella, jossa näyttämölle sijoitettuihin vauvapaljuihin pulahti kerralla kolme vaippaikäistä Sannaa. Esitys oli ajoittain todella hauskaa poliittista satiiria. Sen kärki osui poliittisen todellisuuden kovaan ytimeen: Näin on, jos siltä näyttää! Ryhmän oma kuvaus esityksestä on osuva: näytelmä ei ollut henkilökuva, vaan se kuvasi tämän päivän nuorten ihmisten ajatuksia politiikasta ja maailmanmenosta. Ilkikurisen teinihuumorin takaa katsoja aisti myös nuorten tulevaisuutta koskevat pelot ja ahdistuksen.
Hieman pitkäksi venähtäneessä, mutta hauskasti toteutetussa kohtauksessa näytelmän Sanna Marin johti puheenjohtajana Tampereen kaupunginvaltuuston kokousta, jossa päätettiin raitiovaunujen hankkimisesta. Puhemylly pyöri, kunnes näytelmän Marin ampui kirjaimellisesti rivit suoriksi. Nykypolitiikan nimihenkilöitä puhuteltiin pesäpallomailalla: Petteri Orvon ja Jussi Halla-ahon puhuvia päitä edustivat kohtauksessa melonit. Antti Lindtmanin puhuvaa päätä esitti arbuusi, ja sen hajotessa joku näyttelijöistä totesi: ”Löytyihän Antista jotain punaista.”
Ryhmän viides näyttelijä, taitava ja näyttämöllä hyvää itseluottamusta osoittanut Eetu Katila, loisti jo näytelmän alussa Sanna Marinin aviomiehen Markus Räikkösen roolissa. Pidot vain paranivat, kun Kattila pääsi näyttelemään ”pahisten” rooleja ja kohtauksia, joissa hahmoteltiin farsimaisin ottein tulevaisuutta, joka meitä odottaa, jos äärioikeisto – Anne Applebaumin ”varkaiden ja huijareiden Autokratia Oy” – nousee valtaan meilläkin.
Helsinkiläisillä nuorilla on varmasti kokemuksia poliisin toiminnan siitä ikävästä puolesta, joka on noussut näkyvästi julkisuuteen vasta aivan viime aikoina. Tämän päivän teatteria Keskisen ja Katilan muodostaman ratsupoliisikaksikon otteissa oli se, että kohtaukset toivat mieleen uutiskuvat Yhdysvaltojen ICE-agenttien tragikoomisista otteista heidän pidättäessään viisivuotiasta lasta. Suomen Sinimustan liikkeen vallantäyteisenä natsina Katila ohjasi tyylikkään sujuvasti ”punikkeja” ja ”viherpipertäjiä” leireille. Alltin esittämän roolihenkilön kuolemansynniksi todettiin opiskelu Kallion ilmaisutaidon lukiossa, ja hänet Kattila passitti suoraan saunan taakse lopetettavaksi.
Ihonen opettaa teatteri-ilmaisua Helsingin kaupungin nuorisotyön (Nuori Helsinki) palkollisena. Ylen haastattelussa hän kertoo, että näytelmän teema löytyi aiheeksi puolivahingossa. Kohtausten ideoinnissa on käytetty lähteenä ainakin Lauri Nurmen kirjoittamaa elämäkertaa Sanna Marin sekä Marinin omaa teosta Toivo on tekoja.
Ihonen tietää varmasti työnsä kautta, mitä helsinkiläiset nuoret ajattelevat ja mitkä ovat eri ryhmiin kuuluvien nuorten elämän kipupisteet. Hänen edellinen ohjauksensa, huumenuorista kertova Piritori, oli viime kesänä mukana Tampereen Teatterikesän OFF-sarjassa. Marin-näytelmän kohdalla jäin kuitenkin miettimään, miten relevantteja nuorten omassa ajattelussa ovat esimerkiksi kysymykset sosiaalidemokraattisen puolueen sisäisistä valtataisteluista. Ylen haastattelussa Ihonen asettaa sanansa kieli keskellä suuta, ja syystä: ”Idea syntyi tilanteessa, jossa ei oikeastaan pitänyt syntyä mitään ideaa.” Niinpä! Taiteen autonomiaa on viime vuosina haastettu poliittisten intohimojen perusteella yhä kiivaammin.
Farsimaisesti etenevien kohtausten anarkistinen sävy toi mieleeni Kristian Smedsin Kansallisteatteriin vuonna 2007 ohjaaman Tuntemattoman sotilaan, jossa silloisten poliitikkojen kuvia käytettiin maalitauluina. Kaalinpäitä ja vesimeloneja on viime vuosikymmenten aikana toki murskattu ahkerasti muidenkin ohjaajien näytelmissä. Esikuvat ilmaisulle ovat ilmeisiä, mutta silti asemansa vuoksi Ihonen laittaa itsensä rohkeasti alttiiksi. Esityksen anarkistinen slapstick-komiikka antaa paljon tarttumapintaa, johon sosiaalisen median ”väärinymmärtämisen mestarit” voivat tarttua.
Tekijöiden mukaan näytelmä käsittelee kotimaisen politiikan nykymenoa, josta se antaa vähemmän mairittelevan kuvan. Minusta se ei tyytynyt käsittelemään vain pääministerin aamiaismuroista ja tanssivideoista syntynyttä pintakohua. Ehkä se olennaisin löytyi yhdestä repliikistä: ”Sosiaalidemokraatit on vasemmistopuolue!” Tämä on minun ikäluokalleni itsestäänselvyys, mutta kun sen julistaa näyttämöltä lukioikäinen Saaga Mönttinen, sen voi tulkita myös toiveeksi, kysymykseksi tai jopa hätähuudoksi.
Myös teatterin instituutiolle Mönttisellä ja Alltilla on haastattelussa painavaa sanottavaa. Teatteria ei nuorten parissa pidetä erityisen seksikkäänä taidemuotona, mikä ei näiden kahden nuoren mielestä ole mikään ihme. Liput ovat kalliita ja ennakkoluulot jylläävät: teatteriin ei yksinkertaisesti ehkä edes uskalleta mennä.
Jutussa esiitynyt nimivirhe on korjattu, nimi on Eetu Katila.
Minä olen Sanna Marin Tämän Päivän Teatterin esitys Narrin näyttämöllä 21.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Pete Ihonen Näyttämöllä: Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt, Aino Keskinen ja Eetu Katila.
