Avainsana: Inka Tiitinen

Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.

Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

  • Koreografia: Fernando Melo
  • Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
  • Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
  • Valosuunnittelu: Aku Lahti
  • Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
  • Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Unien maailmassa todellisuus otti niskalenkin tietoisuudesta – Helsinki Dance Companyn DREAMER oli hypnoottisen vaikuttava elämys – Omia polkuja kulkeneet askelkuviot korostivat tanssitaiteen alkuvoimaista aitoutta

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Kuva © Kai Kuusisto

Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.

Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.

Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.

Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?

Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.

Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Kuva © Kai Kuusisto

Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?

Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.

Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen DREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.

Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.

Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.

Herkkää ja koskettavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Meitä yhdistävä läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen. Kuvassa Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Sofia Hilli. Kuva © Kai Kuusisto

Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.

Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.

Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.

Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.

”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.

Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.

Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.

Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.  

DREAMER

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025

Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason

Lavastus ja valosuunnittelu William Iles

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka

Säestys ja sellisti Saara Viika

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund

Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth

Esityksen kesto 1 tutia 15 minuuttia