Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.
Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.
Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.
Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.
Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.
Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.
Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.
Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.
Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.
Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.
Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.
Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.
Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.
Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.
Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.
Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.
Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.
Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.
Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.
Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.
Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.
Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.
Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.
Kantaesitys KOM-teatterissa
Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio
Ohjaus Heini Junkkaala
Dramaturgia Elina Snicker
Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila
Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Kuiskaaja Linu Torniainen
Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio
