Kategoria: KOM-teatteri

Alun upean näyttämöluvan ja kauniin loppukohtauksen väliin mahtui paljon ajattelemisen aiheita – KOM-teatterin Lou Salomé pysyi paikattunakin hyvin pinnalla ajan virrassa

Lou Salomén näyttämäkuvat olivat upeita. Niistä syntyi helposti katsojan mielessä oma tarinansa ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa oli vaihdettu. Kuvassa näytelmän nimiroolin näytellyt Vilma Melasniemi. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri   

Arvio KOM-teatterin Lou Salomésta on ihan pakko aloittaa näytelmän lavastuksesta. Se oli häkellyttävän komea. En tiedä onko Janne Vasamaa, Tiina Kauhasta, Tomi Suovankoskea ja Riikka Oksasta inspiroinut eniten Frida Kahlo vai Monty Phytonin lentävän sirkuksen sketsejä yhteen nivoneet Terry Gilliamin animaatiot.

Itse odotin koko ajan, että taivaalta alas kurottavat kädet alkaisivat liikkua ja ruusutarhan ruusut ponkaista kohti korkeuksia. Toisaalta esityksen muusiko Eva Louhivuoren olemus ja rooliasu olivat kuin suoraan Kahlon maalaamasta omakuvasta.

Esityksen lavastus tarjosi katsojalle jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosana oli lausuttu monta koukku. Näyttämölle loihditussa paratiisissa luikerteli myös kaksikin pinkinpunaista jättiläiskäärmettä. Käärmeille oli helppo antaa vanhatestamentillinen tulkinta. Älykäs ja tiedonhaluinen nainen on saatanan asialla. Raamatun luomiskertomuksessa puolet ihmiskunnasta julistetaan jo heti kättelyssä vanhan vihtahousun agenteiksi, joita pitää rangaista yhä uudestaan sukupolvesta toiseen.

Aina Bergholmin kirjoittama näytelmä on kuvaus huippulahjakkaan Lou Andreas-Salomén elämästä. Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt Salomé raivasi itselleen tien akateemisiin opintoihin aikana, jolloin opiskelu yliopistoista oli naisilta pääsääntöisesti kielletty. Hänestä kasvoi kirjailija ja psykoterapian uranuurtaja, merkittävä länsimaalinen ajattelija. Näytelmän temaattisessa keskiössä oli kysymys, miksi emme tiedä, kuka oli Lou Salomé?

Kuten jo näytelmän lavastus antoi ymmärtää, KOM-teatterin Lou Salomé on komedia. Nautittavan siitä teki Bergrothin viljelemä terävä satiiri. Salomén aikalaiset, tuon ajan filosofian ja kirjallisuuden suuret nimet näyttäytyvät näytelmässä omissa sfääreissään leijuvilta ja omissa liemissään kiehuvilta ääliöiltä. Siis miehiltä.

Lähestymiskulma on kuitenkin perusteltu. Tunnetasolla meidän on lähes mahdotonta asettua 1800-luvun Euroopassa elävän naisen asemaan. Naisilla ei ollut äänioikeutta, ei oikeutta omaisuuteen tai opiskeluun yliopistoissa. Patriarkaalisessa yhteisössä nainen oli käytännössä isänsä omaisuutta ja ajan henki elää meillä yhä esimerkiksi perinteisiin häärituaaleihin liittyvissä ”lehmäkaupoissa”: Morsiamen isä taluttaa tyttärensä alttarille ja luovuttaa hänet sulhaselle.   

Ajatuskokeena voi matkustaa tämän päivän Kabuliin kysymään maan Afganistanin koulutetuilta naisilta miltä tämä kaikki nyt oikein tuntuu?

Näytelmän yhä kelloja kilauttavat nimet Friedrich Nietzschestä Sigmund Freudiin ja Cesare Lambrososta Ernst Heackeliin olivat Salomén työtovereita, ystäviä ja rakastajia. Luovuus ei synny itsestään, vaan älykkäinkin ihminen tarvitsee ympärilleen samoista aiheista kiinnostuneiden älyköiden yhteisön. Tämä pätee niin taiteessa kuin tieteessäkin eikä Salomélla ollut 1800-luvun Roomassa juuri valinnanvaraa kavereidensa sukupuolen suhteen.

Poikkeus tästä säännöstä on näytelmässä ruotsalainen ystävä kirjallisuuspsykologi ja ajattelija Ellen Key, jonka kanssa keski-ikään ehtinyt Salomé lähtee näytelmässä Ruotsiin nauttimaan alastomana ilmakylvyistä, koska sellainen on Skandinaviassa mahdollista.

Keskiajalla älykkään naisen ainoa mahdollisuus luoda ympärille lahjakkaiden ihmisten yhteisö oli vetäytyä luostariin. Katollinen kirkko palkitsi nämä ajattelijat, Hildegard Bisgeniläisen ja kumppanit, jos palkitsi, julistamalla heidät pyhimyksiksi.

Yliopistot kehittyivät kirkon yhteydessä ja luostareista ovat varmasti peräisin ne sadomasokistiset initiaatiorituaalit, joista näkyy kaikuja vielä nykyisinkin koulu- ja yliopistomaailmassa. Näytelmän Salomé aloittaa seisemänvuotiaana teologian opiskelun ja hänen ensimmäinen opettajansa hollantilainen pastori Hendrik Gillot rakastuu tyttöön palavasti tytön vartuttua teini-ikään. Näytelmässä Gillot haluaa piiskata tytön rangaistuksena tekaistun syyn perusteella ja Saloméa näytellyt Vilma Melasniemi asettui hänen eteensä alistumista ilmentävään asentoon.

Bergrothin Salomélla on kuitenkin voimia taistelemaan oman seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa puolesta. Roomassa hän muuttaa yhteen asumaan rakastajansa Nietzschen ja tämän henkiystävän, kirjailija Paul Réen kanssa. Yhdessä kohtauksessa näytelmän Nietzsche luki Salomén kirjoittamaa kuvausta naisen seksuaalisesta nautinnosta. Salomén kirjoituksessa naisen oma nautinto on yhdynnän päämäärä ja tarkoitus ja Nietzsche järkyttyy ja loukkaantuu, kun hänelle tässä maailmoja syleilevässä aktissa on annettu pelkkä avustajan rooli.

Valistuneen katsojan pelkästään tämä kohtaus pakotti miettimään, millaisissa oloissa Josef Bauer ja Freud kirjoittivat kirjansa Tutkielmia hysteriasta.

Sairastapauksen vuoksi Lou Salomé esitettiin Tampereen teatterikesässä paikattuna. Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu jakoivat keskenään pikakomennuksella Miiko Toiviaisen neljä roolia. Salomén ystävän Paul Réen rooli oli keskeinen ja Nikkilä joutui tukeutumaan nuorosanoissa käsikirjoitukseen.

Se ei oikeastaan haitannut millään tavalla näytelmän tyylilajista huolimatta, koska Riikka Oksasen ohjauksessa mentiin asia edellä kaiken näyttämölle pystytetyn koreuden keskellä.

Melasniemi näytteli Salomén roolin ja oli siinä luonnollisuudessaan loistava. Roolihahmon kotoinen arkisuus kuroi näytelmän teemat reilun sadan vuoden takaa tähän päivään. Maailma saattoi olla kummallinen 1800-luvun Italiassa, mutta ihmiset olivat aivan samanlaisia kuin nytkin. Toivottavasti me miehet olemme kuitenkin oppineet edes jotakin näiden vuosikymmenten aikana.

Ella Mettänen näytteli viidessä eri roolissa. Juha Milanoff urakoi Nietzschen, Gillotin, Lambroson ja Georg Ledebourin roolit. Niko Saarelan näimme Gustav Ludwig von Salomén, Freudin, Haeckelin, professori Bidermannin, kreivi Joukowskyn ja Friedrich Carl Andreasin rooleissa.

Esityksessä hypättiin tai kiivettiin tasolta toiselle usein jo ihan fyysisesti vertikaalisista tasoista kootulla näyttämöllä. Ainakin minulla oli välillä hieman vaikea hahmottaa, kun näytelmän parista kymmenestä roolihahmosta oli juuri sillä hetkellä äänessä. Eikä sillä oikeastaan ollut väliä. Näytelmän aloittaneen upean näyttämökuvan ja Salomén kuolemaa kuvanneen, hyvin kauniin kohtauksen väliin jäi paljon ajattelemisen aiheita.

Salomé ei ole ainoa unohdettu ajattelija. Lista näistä tiedon tyttäristä on lähes loputtoman pitkä. Salomén julkaisujen harvinaisuuteen on myös aivan konkreettinen syy. Vuonna 1933 valtaan Saksassa nousseet natsit pyrkivät aktiivisesti hävittämään vuonna 1937 kuolleen kirjailijan tuotantoa.

Lou Salomé

KOM-teatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.8.2022

Käsikirjoitus Aina Bergroth

Ohjaus Riikka Oksanen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen

Videosuunnittelu Janne Vasama ja Tomi Suovankoski

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Rooleissa Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela, Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden luonnontuote on yhä kovaa kamaa – todellisuudelle pitää nauraa, kun emme muutakaan voi

Wenla Reimaluoto, Aurora Manninen ja Anssi Niemi näyttelivät vahvalla intensiteetillä. Näyttelemisen fyysisyydestä kertoi jo se, että näyttelijöiden käyttämät polvisuojat olivat tällä kertaa varmasti tarpeen. Kuva Mikko Kelloniemi/KOM-teatteri

”Maailma tuhoutuu kymmenen vuoden kuluessa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen teoillasi mitenkään. Sori siitä!”

Tämän päivän todellisuus ei varmasti aina jaksa naurattaa alle kolmekymppisiä. Mutta mitä muutakaan oikeastaan voi tehdä? Itkeä omaa surkeuttaan ja maailman menoa?

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kovaa paskaa oli ihanan hullua ja anarkistista teatteria. Hauska ja kutkuttavalla tavalla räävitön esitys toi mieleen heti Teatteri Rujon esityksen Mannerheim eli lapsille ei mitään uutta, joka vuosia sitten herätti pahennusta paremmissa piireissä.

Veikka Heinosen käsikirjoittama komedia kantaesitettiin, kun sen tekijät opiskelivat Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Nyt he opiskelevat ohjaaja Esa-Matti Smolanderin mukaan neljännellä vuosikurssilla.

Näytelmä ei ole reilussa kolmessa vuodessa menettänyt tuoreuttaan. Heinonen kuvaa perhetarinan kautta tämän päivän nuorten aikuisten ajatuksista maailman menosta.

Samassa taloudessa asuvat isoisä, poika ja pojanpoika 21-vuotias Juho, joka näytelmän alussa pänttää yliopiston pääsykokeisiin. Isoisä on seitsemänkymppinen Koijärvi liikkeen veteraani ja isä neljäkymmentä ja rapiat päälle peruskonservatiivi virkamies.

Esityksen näyttelijäntyö oli riemastuttavan hauskaa seurattavaa. Isoisää näytteli Wenla Reimaluoto, isää Aurora Manninen ja perheen untuvikkoa Anssi Niemi.

Sukupuoliroolien ohella komediassa rikottiin varmasti kaikkia näyttelijäntyön pyhiä sääntöjä ja tarkoitan nyt niitä sääntöjä, joita meillä seniori-ikäisillä kriitikoilla on tapana löytää ja keksiä. Vahva mimiikka, hurja liioittelu ja slapstick-komiikka toivat heti mieleen vanhat mykkäkauden elokuvat.

Tarinan loppupuolella näyttämölle tuli vielä tarinan pojan äiti ja miehen eksä Jukka Ruotsalaisen pitkänhuiskeassa hahmossa.

Esitys oli yhdistelmä raikasta hulluttelua ja konstailemattomuutta. Smolanderilla on ohjaajana ollut homma hanskassa. Toki varmaan myös kulunut aika ja vuodet Teatterikorkeakoulussa ovat tuoneet esittämiseen sitä jotakin, jota kutsutaan kypsymiseksi tai henkiseksi kasvuksi.

KOM-teatterin aulanäyttämö tarjoaa mieleenpainuvan tilan tällaisten pienimuotoisten näytelmien esittämiseen. Esittäminen voidaan siellä siirtää aivan konkreettisesti kadulle yhdellä ulko-oven avauksella.

Kovaa paskaa

Uusintaesitys Komi+ -aulanäyttämöllä 9.11.2019

Käsikirjoitus Veikka Heinonen

Ohjaus Esa-Matti Smolander

Rooleissa Anssi Niemi, Aurora Manninen, Wenla Reimaluoto, Jukka Ruotsalainen

Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa KOM-teatterin tapaan – Häkellyttävän hieno Valehtelijan peruukki avasi näköalan teatteritaiteen ytimeen

Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri

Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.

Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.   

Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.

Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.

Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.

Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.

Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.

Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.

Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.

Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.

Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.

Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.

Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.

Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.

Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.

Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.

Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.  

Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.

Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.

Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.

Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.

Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.

Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.   

 Valehtelijan peruukki

Kantaesitys KOM-teatterissa

Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio

Ohjaus Heini Junkkaala

Dramaturgia Elina Snicker

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila

Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Kuiskaaja Linu Torniainen

Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan.  Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraus­suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.