Wenla Reimaluoto, Aurora Manninen ja Anssi Niemi näyttelivät vahvalla intensiteetillä. Näyttelemisen fyysisyydestä kertoi jo se, että näyttelijöiden käyttämät polvisuojat olivat tällä kertaa varmasti tarpeen. Kuva Mikko Kelloniemi/KOM-teatteri
”Maailma tuhoutuu kymmenen
vuoden kuluessa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen teoillasi mitenkään. Sori
siitä!”
Tämän päivän todellisuus ei
varmasti aina jaksa naurattaa alle kolmekymppisiä. Mutta mitä muutakaan
oikeastaan voi tehdä? Itkeä omaa surkeuttaan ja maailman menoa?
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kovaa paskaa oli ihanan hullua ja anarkistista teatteria. Hauska ja kutkuttavalla tavalla räävitön esitys toi mieleen heti Teatteri Rujon esityksen Mannerheim eli lapsille ei mitään uutta, joka vuosia sitten herätti pahennusta paremmissa piireissä.
Veikka Heinosen käsikirjoittama komedia kantaesitettiin, kun sen tekijät opiskelivat Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Nyt he opiskelevat ohjaaja Esa-Matti Smolanderin mukaan neljännellä vuosikurssilla.
Näytelmä ei ole reilussa kolmessa
vuodessa menettänyt tuoreuttaan. Heinonen kuvaa perhetarinan kautta tämän
päivän nuorten aikuisten ajatuksista maailman menosta.
Samassa taloudessa asuvat
isoisä, poika ja pojanpoika 21-vuotias Juho, joka näytelmän alussa pänttää yliopiston
pääsykokeisiin. Isoisä on seitsemänkymppinen Koijärvi liikkeen veteraani ja isä
neljäkymmentä ja rapiat päälle peruskonservatiivi virkamies.
Esityksen näyttelijäntyö oli riemastuttavan hauskaa seurattavaa. Isoisää näytteli Wenla Reimaluoto, isää Aurora Manninen ja perheen untuvikkoa Anssi Niemi.
Sukupuoliroolien ohella
komediassa rikottiin varmasti kaikkia näyttelijäntyön pyhiä sääntöjä ja
tarkoitan nyt niitä sääntöjä, joita meillä seniori-ikäisillä kriitikoilla on
tapana löytää ja keksiä. Vahva mimiikka, hurja liioittelu ja slapstick-komiikka
toivat heti mieleen vanhat mykkäkauden elokuvat.
Tarinan loppupuolella näyttämölle tuli vielä tarinan pojan äiti ja miehen eksä Jukka Ruotsalaisen pitkänhuiskeassa hahmossa.
Esitys oli yhdistelmä raikasta
hulluttelua ja konstailemattomuutta. Smolanderilla on ohjaajana ollut homma
hanskassa. Toki varmaan myös kulunut aika ja vuodet Teatterikorkeakoulussa ovat
tuoneet esittämiseen sitä jotakin, jota kutsutaan kypsymiseksi tai henkiseksi
kasvuksi.
KOM-teatterin aulanäyttämö
tarjoaa mieleenpainuvan tilan tällaisten pienimuotoisten näytelmien
esittämiseen. Esittäminen voidaan siellä siirtää aivan konkreettisesti kadulle
yhdellä ulko-oven avauksella.
Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri
Me
muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva
tunnekokemus.
Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.
Junkkaalan
terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja
muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset
prosessit tuottavat molempia.
Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.
Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.
Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.
Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.
Se
on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi
itse itseään.
Lopputulos
oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen
kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi
uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.
Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.
Yhdellä
taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän
kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus
vaikuttaa meidän muistoihimme.
Saisi
kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla
työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun
muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.
Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.
Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.
Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.
Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.
Valehtelijan
peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle
astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén
yrittivät komentaa loitommalle.
Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.
Pitkässä
parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä,
joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.
Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.
Näytelmässä
Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen
vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.
Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.
Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.
Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta. Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri
Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.
Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.
Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.
Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.
Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.
Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.
Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.
Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.
Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan. Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.
Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.
Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.
Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.
Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.
Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.
Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.
Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.
Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.
Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.
Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.
Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.