Politiikan naisia hermoromahduksen partaalla – Nokun näyttämön Kuningatarleikeissä muisteltiin takavuosien lööppien kuningattaria – Poliittinen teatteri kestää huonosti aikaa

Noormarkussa toimivan Nokun näyttämön esityksessä ääneen pääsivät takavuosien lööppien kuningattaret. Kuvassa Teresa Kaaresmaa ja Kimmo Salokangas. Kuva © Anni Levonen     

Porilainen Nokun näyttämö toi Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville Kaarlo Kankaanpään sovittaman ja ohjaaman Antti Mikkolan näytelmän Kuningatarleikit. Näytelmän nimeltä mainittuja hahmoja ovat Skotlannin kuningatar Maria Stuart ja Englannin kuningatar Elisabeth I.

Lisäksi näytelmän tunnistettavia henkilöhahmoja näytelmän roolihenkilöiden taustalla ovat Suomen ensimmäinen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki, sosiaalidemokraattisen puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja Jutta Urpilainen, takavuosien hiihtokuningatar ja kokoomuslainen kansanedustaja Marjo Matikainen-Karlström ja Porissa miehensä murhasta epäilty ja tästä teosta myös Satakunnan käräjäoikeus tuomittu Anneli Auer, jonka tuomion Vaasan hovioikeus kumosi kahteenkin otteeseen.   

Lisäksi mukana ovat antiikin feminiinisiksi mielletyt merihirviöt, joista heti näytelmän alussa näyttämölle astuva Sigmund Freudin ystävän, muun muassa Maria Stuartin elämänkerran kirjoittaneen itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin roolihahmo kertoi meille katsojille. Näytelmän Zweig astui näyttämölle pistoolilla aseistettuna ja teki kohta teatraalisen itsemurhan.

Ohjaaja purkaa käsiohjelmassaan omaa epävarmuuttaan. Hänen mukaansa yli kahden tunnin esitys pitää sisällään tuhansia merkityksellisiä yksityiskohtia ja tasoja. Ohjaajan on vaikea tietää, mitä kaikkea esityksestä on luettavissa. Ei varsinkaan, kun käsissä on Kuningatarleikkien kaltainen näytelmä.

Näin varmasti on. Katsoja saattoi tulkita Nokun esityksen myös naispoliitikkojen vallantavoittelusta ja vallanhalusta tehdyksi ilkeäksi satiiriksi. Kansanedustaja kostaa häviönsä ministeriruletissa kakkaamalla ministeripestin saaneen kilpasisaren työpöydälle ministeriössä. Että sellaisia naishirviöitä.

Oikealle tielle tulkinnassa toki pääsi, kun luki käsiohjelmaan painetut käsikirjoittajan saatesanat. Ainakin hyvällä tahdolla Mikkolan näytelmää saattoi myös Nokun esityksessä katsoa ja kokea mediakritiikkinä. Näytelmä ei kerro näistä tunnistettavista poliitikoista, vaan pintajulkisuuden heistä maalaamista karikatyyreista.

Käsikirjoituksen kirjoittaja Mikkonen kertoo Nokun esityksen käsiohjelmassa, että hänet oli herättänyt aiheeseen Anneli Jäätteenmäen kohtelu julkisuudessa. Jäätteenmäki joutui eromaan vuonna 2003 pääministerin paikalta niin kutsutun Irak-skandaalin takia. Mikkola havahtui siihen, miten hän tuolloin toivoi Jäätteenmäen jäävän kiinni valehtelusta.

”Huomasin olevani osa lynkkausporukkaa. Mistä tämä kumpusi? Oliko sisälläni naisvihaaja?”

Suora lainaus on Nokun esityksen käsiohjelmasta.

Valta on luonnollisesti kiehtonut aina teatterin tekijöitä. Vallan mekanismeista ja vallan käyttäjistä on kirjoitettu monet näytelmäkirjallisuuden suurista klassikoista.  

Poliittinen teatteri on kuitenkin usein hyvin tiukasti kiinni ajassa. Kuningatarleikit kantaesitettiin vuonna 2012 Teatteri Telakan näyttämöllä Tampereelle. Tuolloin Jäätteenmäen rintasyöpä, Urpilaisen esiintymien verkkosukissa naistenlehden kuvissa, Matikainen-Kallströmin dopingepäily ja Auerin murhaoikeudenkäynti olivat vielä ajankohtaisia. Iltapäivälehtien lööpit ja verkkolehtien klikkiotsikot olivat vielä tuoreessa muistissa.

Nyt yli kymmen vuotta myöhemmin täytyy olla minun laiseni vakavasti ikävammainen, muistaakseen näin ikivanhoja juttua. Nykyinen hallitus on myös konkreettinen esimerkki siitä, miten naiset ovat tällä vuosituhannella vakiinnuttaneet asemansa politiikassa. Esimerkiksi yritykset sysätä kohu-uutisilla nykyinen pääministeri Sanna Marin poliittiseen paitsioon ovat toistaiseksi kaikki jääneet poliittisina uutispommeina suutareiksi.

Mikkola on kirjoittanut näytelmän kolmelle näyttelijälle ja heille kullekin kolmesta viiteen roolia. Hänen tarkoitusperänsä käyvät hyvin ilmi roolihenkilöille annetuista nimistä. Iltasanomien poliittinen toimittaja oli nimeltään Pekka Vittunen ja hiihtokuningatar Jaana Alapää. Ensin mainitun kohdalla oleellista on etunimi Pekka ja jälkimmäinen roolinimi varmaan viittaa käytäntöihin, joilla kiellettyjen aineiden käyttöä huippu-urheilussa valvotaan.

Kimmo Salokangas teki ihan mallikkaasti sekä Vittusen että Alapään roolit. Hän oli myös näytelmän Zweig, joka aloitti tarinan pysy kädessä.

Jenna Pukkila näytteli muun muassa näytelmän Maria Stuartia ja Teresa Kaaresmaa Elisabethia. Englannin kuningattarena Elisabeth harjoitti oman aikansa leikkauspolitiikkaa, kun hän antoi pyövelin leikata kilpailijansa Maria Stuartin pään irti hartioista vuonna 1587. Näiden kahden hallitsijan valtataistelu ja samalla katollisen ja anglikaanisen kirkon yhteenotto oli kova koitos ja suurta draamaa, ei pelkkää esitystaloutta kruunu päässä ja koreissa hepenissä.

Tästä draamasta on syntynyt viimeksi kuluneiden reilun 400 vuoden aika myös suurta taidetta.

Kaikkien kolmen näytteleminen oli mukavan luontevaa. Katsojana tietysti toivoo aina, että näyttelijät, niin ammattilaiset kuin teatterin harrastajatkin kiinnittäisivät huomiota ja uhraisivat voimavaroja puhetekniikkaan produktion eri vaiheissa, jos se vain suinkin on mahdollista.

Kuningatarleikit

Nokun näyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä 28.1.2023

Käsikirjoitus: Antti Mikkola

Ohjaus: Kaarlo Kankaanpää

Valo- ja äänisuunnittelu: Markku Lahti

Puvut ja tarpeisto: Työryhmä

Graafinen suunnittelu: Jenna Hietavirta

Valokuvaus: Anni Levonen

Rooleissa: Teresa Kaaresmaa, Kimmo Salokangas, Jenna Pukkila

Ykspihlajan Työväen Näyttämö teki Gogolin Reviisorin kieli poskella – Epäsovinnainen roolitus oli hauska lähtökohta – Toteutus kaipasi vielä pientä hiomista

Kuvassa näytelmän Anton Antonovitš Taija Hovatov, Anna Andrejevna Kimmo Oikarinen ja heidän Mar Antonovna ja Mar Antanovna Mika Hietanen ja Jari Hanhisalo. Kuva © Nea Palonen

Nikolai Gogolin Reviisori on veijaritarina. Ykspihlajan Työväen Näyttämön lähestymiskulma tähän klassiseen komediaan oli todella ronski liioittelu. Aidosti hauskaa Aku-Petteri Pahkamäen sovittamassa ja ohjaamassa esityksessä Työväen näyttämöpäivillä oli esimerkiksi hyvin epäortodoksinen roolitus.

Roolit myös vedettiin niin sanotusti urku auki. Kaupunginpäällikkö Anton Antonovitšin roolin näytelleen Taija Hovatovin mimiikka ja usein ärräpäitä vilisevässä puheessa oli puolensa, mutta ehkä joskus liika on myös liikaa. Minun mielestäni teatterissa saa ja pitää myös huutaa, kun on sen paikka, mutta omien äänivarojen puitteissa.

Pahkamäki on toki taitava ohjaaja. Kohtauksesta toiseen siirryttiin napakasti, mitä valittu farssimainen tyyli myös edellytti. Pahkamäki on itse suunnitellut myös esityksen lavastuksen, valot ja äänet. Näyttämön oikeassa reunassa oli seinämä, jonka kolme oviaukkoa antoivat tilaa sähäköille sisääntuloille ja lähdöille.

Vaikka nauru ei nyt ollut oikein irrotakseen, mukana oli myös aimo annos sitä teatterin taikaa. Esitys henki vahvasti yhteisöllisyyttä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, ja esityksen jälkeen ainakin minä olin vakuuttunut siitä, että tämän Ykspihlajan Työväen Näyttämö on ensemble, jossa sen jäsenillä on hauskaa.

Tekemisen ilo näkyi rooleissa. Esimerkiksi Elina Autio ja Elina Luhta tekivät koulutarkastaja Luka Lukitšin ja sairaalan esimies Artemij Filippovitš Zemljanikan rooleista hauskoja karikatyyrejä. Vaikka roolihenkilöt katoivat miehen nimeä, ei näiden pikkupomojen sukupuolesta syntynyt mitään epäselvyyttä. Tapa, jolla Pahkamäki ohjaajana ja näytelmän sovittajana on leikitellyt sukupuolirooleilla toimi ajoittain oikein hyvin.

Teatteria tehdään Ykspihlajassa varmasti suurella sydämellä. Tällainen rakkaus lajia kohtaan vaatii myös omien ja toisten luutuneiden asenteiden ravistelua ja hulluttelua. Teatterin kaltainen luova yhteisö on vapauden valtakunta.

Reviisori

Ykspihlajan Työväen Näyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä 27.1.2023

Käsikirjoitus: Nikolai Gogol

Ohjaus: Aku-Petteri Pahkamäki

Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Aku-Petteri Pahkamäki

Rooleissa: Taija Hovatov, Kimmo Oikarinen, Mika Hietanen, Jari Hanhisalo, Marjo Orava, Elina Autio, Elina Luhta, Sirkka Wikström, Marika Möttönen, Riikka Pellinen, Ronja Saarinen, Howa Morine Sesay, Roosa Isoaho ja Veeti Sinikallio

Athol Fugardin näytelmä on hieno ja monitasoisuudessaan todella vaativa teksti – Tikkurilan teatterin onnistunut tulkinta antoi paljon ajattelemisen aihetta

Tikkurilan teatterissa rima on nostettu korkealle. Athol Fugardin monitasoinen ja syvällinen teksti oli näyttelijöiden kannalta vaativa. Ilari Ristola ja Minna Laine näyttelivät hienosti. Kuva Leena © Tiuri/Tikkurilan teatteri

Eteläafrikkalaisen Athol Fugardin Piilopaikka eli siat on todella hieno näytelmä. Ei ihme, että sen ohjaaminen on ollut Tikkurilan teatterin johtajan Carita Välitalon pitkäaikainen unelma. Fugardin vuonna 1987 julkaisema näytelmä on erittäin vaativa. Näytelmän Pavel Navrotskia ja hänen vaimoaan Paraskovjaa Työväen näyttämöpäivillä näytelleet Ilari Ristola ja Minna Laine tekivät rooleissaan vakuuttavaa työtä. Näytelmän tunnelma ja teemat tihenivät ja syvenivät hienosti.

Juha Siltasen suomentaman näytelmän alkuperäisen nimen A Place with the Pigs: a personal paraple alaotsikko liittää näytelmän tarinan kirjailijan omaan elämään. Välitalon mukaan se viittaa nyt jo yli 90-vuotiaan näytelmäkirjailijan alkoholismiin. Itse tarina perustuu tositapahtumiin. Venäläinen rintamakarkuri Pavel Navrotski piileskeli 41 vuotta vaimonsa sikalassa välttääkseen karkureihin kohdistuneita julmia rangaistuksia.

Vuonna 1987 Etelä-Afrikassa oli vallalla rotusortoon perustuva totalitaarinen hallinto. Venäjällä demoratia on viimeisten 700 vuoden aikana pysynyt hengissä korkeintan kuukausia. Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainassa on tehnyt Fugardin näytelmästä jälleen polttavan ajankohtaisen. Ihmisten on taas pakko kysyä, mistä ammentaa voimansa se ääretön ihmishengestä ja ihmisarvosta täydellisen piittaamaton julmuus, jolla venäläiset yrittävät alistaa muita kansallisuuksia valtansa alle.

Tikkurilan teatterin esityksestä on tullut vielä ajankohtaisempi kuin tekijät osasivat pari vuotta sitten ajatella, kun produktio aloitettiin. Edellisen kerran Fugardin näytelmää on suomeksi näytelty Turun kaupunginteatterissa vuonna 2008.

Stalinin diktatuurin hallitsemassa Neuvostoliitossa tämä julmuus vietiin äärimmäisyyksiin. Palvel Navrotskin tarinan alku ajoitetaan näytelmässä vuoteen 1943 ja tästä juontaa ajatus, että hän oli sotilaskarkuri. Stalinin hallinto ei kuitenkaan teloittanut vain sotilaskarkureita, vaan kaikkia vihollisen vangiksi sodan aikana joutuneita kohdeltiin lähtökohtaisesti pettureina. Natsi-Saksan sotavankileirien hirvittävistä oloista hengissä selvinneitä odotti kotimaassa uusi vankeus vankileirien saaristossa tai niskalaukaus.

Etelä-Afrikan rotusortohallinto suhtautui ei valkoisiin ihmisiin ja Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Yksilöllä on arvoa vain tuotantokoneiston osana. Eikä tämä ajatusrakennelma ole vieras myöskään modernille taloustieteelle, ja näin me lähes kaikki ajattelemme tuotantoeläimistä ja niille aiheuttamistamme kärsimyksistä. Näytelmän tarinassa, Navrotskin yksinäisessä virikkeettömässä elämässä sikojen keskellä oli vahvaa symboliikkaa.

Välitalo on ohjaajana lähtenyt tarkastelemaan näytelmän teemoja yksilöstä käsin. Hänen mukaansa armottomuus itseään kohtaan johtaa kyvyttömyyteen ottaa apua vastaan. Ihmisen itse itselleen aiheuttama kärsimys ja siinä pyristely voi näyttäytyä läheltä katsottuna hyvinkin traagisena, mitä se usein onkin. Kauempaa katsottuna syyllisen etsiminen olosuhteista tai muista ihmisistä saa usein myös koomisia piirteitä.

Näytelmän Navrotski kaipasi yhteyttä omaan sieluunsa. Avioparia yhdisti paitsi kiintymys, myös yhteinen rikos. Sotilaskarkuria rangaistiin Stalinin Neuvostolitossa ankarasti, mutta lähes yhtä ankara rangaistus uhkasi myös tällaisen rikollisen piilottajaa ja suojelijaa.

Minun sukupolveni ihmiset oppivat jo nuorena ja nimenomaan teatterissa etsimään ja arvostamaan ”venäläistä sielua”. Suuriin venäläisiin klassikoihin tartuttiin kuin pyhiin kirjoihin. Tähän maailmaan ei oikein ajatus juoposta valkoihoisen kirjailijan ”sielusta” apartheidia harjoittavassa Etelä-Afrikassa oikein istunut. Fugardin näytelmä oli ainakin minulle jälleen vahva näyttö siitä, miten samanlaisia me ihmiset olemme kaikkialla. Väite, ettei venäläisiä tai venäläisyyttä voi ymmärtää, on pötyä. Kyllä voi, kun lukee näitä venäläisiä klassikoita ja päästää ääneen niiden tulkinnassa itseä viisaammat ja oppineemmat.

Piilopaikka eli siat

Tikkurilan teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 27.1.2023

Käsikirjoitus: Athol Fugart

Suomennos: Juha Siltanen

Ohjaus: Carita Välitalo

Puvustus ja rekvisiitta: Aila Pelkonen

Äänisuunnittelu: Miika Elmgren

Valo- ja lavastussuunnittelu Pikku-Markku Tuominen

Lavastuksen toteutus: Tomi Tikka

Tekniikan ajo esityksessä: Kalle Kivimaa

Kuvat: Leena Tiuri