Kategoria: Kesäteatteri

Pesää jaettiin Pyynikillä näkyvään tarpeeseen – Taitavalla näyttelijäntyöllä likilaskuisesta käsikirjoituksesta leivottiin kelpo kakku – Pesänjako on Tuure Kilpeläisen hittien varaan rakennettu potpuri

Pesää jaettiin uusintaensi-illassa hameenhelmat hulmuten ja housunpuntit tutisten. Mari Turusen ja Lari Halmeen esittämisessä oli voimaa ja duetossa volyymia. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Pesänjako oli juuri sitä, mitä me katsojat kesäteatteriesitykseltä osaamme odottaa. Pesänjako oli ensi-illassa Tuure Kilpeläisen ja hänen yhtyeensä Kaihon Karavaanin hittien ympärille rakennettu potpuri, jonka kappaleet Marika Vapaavuoren komediaksi viritetty tarina sitoi yhteen.

Tätä osattiin odottaa ja ehkä tällaista on myös kaivattu. Perjantain uusintaensi-illassa Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo oli loppuunmyyty ja esityksen päättyessä yleisö nousi osoittamaan seisten suosiotaan näyttelijöille.

Vapaavuoren ja työryhmän käsikirjoitus edusti nätisti sanottuna käyttötaidetta. Sen kaksimielisyyksiä viljelevää verbaalista estetiikkaa voi verrata halpamarketista ostettuun designiin, jolla me katamme kesämökin kahvipöydän. Ei kaunista, mutta käyttökelpoista, kotoista, tuttua ja turvallista.

Juristit, lääkärit, enkelit, hassun hauskat homot ja seksin puutteessa riutuvat lesket ja vanhat piiat kuuluvat kaiketi suomalaiseen kesäteatteriperinteeseen. Alati toistuessaan nämä hahmot tavallaan liittävät suomalaisen kesäteatterin teatteritaiteen traditioon. Ne ovat suomalaisen teatterin commedia dell’arte-hahmoja.

Näiden näkyvien ja näkymättömien hahmojen joukossa näyttämöllä hääräsivät jälleen myös Pekka ja Pätkä maalarimestareina. Armas Lohikosken vuonna 1959 ohjaaman elokuvan perussuomalaiset asenteen modernia taidetta kohtaan eivät ole kesäteatterin kuvastossa muuttuneet miksikään kuudessa vuosikymmenessä.

Ohjauksessa Vapaavuori oli valinnut tyylikeinoksi rankan liioittelun. Luvan saatuaan näyttelijät myös antoivat palaa koko rahan edestä. Kyllä teatterissa saa ja pitää huutaa silloin, kun on sen huutamisen paikka. Toki näyttelijöillä oli tukenaan otsamikrofonit ja sähköinen äänenvahvistus. Molemmat voivat myös jatkossa olla tarpeen, kun viereisellä Pyhäjärven selällä pitää omaa konserttiaan se toinen kesän ”vitsauksista”, vesiskoottereiden armada.

Mari Turunen, Lari Halme, Sari Siikander ja kumppanit näyttivät jälleen kerran, että taitavalla näyttelijäntyöllä vähän likilaskuisestakin taikinasta voidaan leipoa maistuva kakku. Turunen mutkattomuudessaan oikea ihme. Fanitus täällä jatkuu. Senni Raappanan upea lauluääni teki vaikutuksen.

Tukea esittämiselle näyttelijät ovat saaneet Timo Saaren laatimasta koreografiasta.

Pyynikin kesäteatterin toimintaedellytyksiä ja taloutta paikataan Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin tuella. Niukkuus näkyi myös tässä esityksessä, mutta jälleen hyvällä tavalla. Se että Pesänjakoa näyteltiin Täällä Pohjantähden alla näytelmän kulisseissa ei haitanut mitään. Näkymien avaruus alleviivasi näyttelijöiden taituruutta.

Resurssien niukkuudesta tietysti kertoi myös se, että kappaleiden musiikkitaustat oli tehty studiossa. Studiomuusikoista näyttämöllä oli vain kitaristi Loule So enkeliksi pukeutuneena.

Lari Halme näytteli lakimies Jarmo Pasalaa, Senni Raappana nuorta Lissu Mattilaa ja alpakat Jackson ja Suttura alpakoita Jackson ja Suttura. Oikealla ylhäällä Angeloa näytellyt Pasi Sarikoski. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Tunnen suomalaista populaarimusiikkia hävettävän huonosti. Rohkenen kuitenkin otaksua, että Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani ei ole pelkkä bändi, vaan ihan oikea orkesteri, joka on seurannut suomalaisilla tanssilavoilla Dallapeen ja Seitsemän seinähullun veljeksen jalanjälkiä.

Potpuriin valitut biisit on poimittu yhtyeen vuonna 2017 julkaistulta Kaihon karavaani albumilta. Itseäni jäi heti esityksen alussa askarruttamaan potpurin aloituskappale Hyvä, paha, ruma mies.

Suomalaisesta miehestä on tulossa uhanalainen laji. Kilpeläinen olisi voinut biisiään riimitellessään lisätä suomalaisen miehen ominaisuuksia kuvaavaan laatusanojen luetteloon myös määritteen tyhmä. Puolustusvoimissa alokkaiden suorittama palikkakoe antaa vertailukelpoisen aikasarjan ja tässä vertailussa suomalaisten nuorten miesten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kasvanut tällä vuosituhannella vuosi vuodelta samaan suuntaan kuin lehmän häntä, toki ei yhtä jyrkässä kulmassa.

Tosin tyhmistyminen koettelee jossain määrin koko kansaa. Norjalaisten ja tanskalaisten tutkimusten mukaan nuorten ihmisten kongitiivisten kykyjen alenemisesta on tulossa jonkinlainen kansantauti kaikissa länsimaissa sukupuolesta riippumatta.

Miesten pahoinvoinnista jotakin kertoo ehkä sekin, että enemmän kuin joka viides mies jää Suomessa tahtoattomaan lapsettomaksi, koska ei löydä lapsentekoon halukasta puolisoa. Pesää ei Suomessa ole todellakaan jaossa kaikille halukkaille miehille.

Viime eduskuntavaaleissa joka kolmas äänioikeuttaan käyttänyt 18-50-vuotias mies äänesti perussuomalaisia. Koettuun ahdistukseen ja pahaan oloon haetaan muutosta myös politiikan keinoin.

Näytelmän Jarmo Pasala (Halme) menettää nuorena muistinsa, kun hän saa purjehdusretkellä iskun päähänsä puomista. Tämän päivän peruskoulussa monen pojan psyykkinen kunto menee maitohapoille jo siinä vaiheessa, kun aloitusbiisin mukaan nukkaisilla poskilla pitäisi olla vain räkää ja raparperipiirasta.

Pesänjako

Uusintaensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 14.7.2023

Käsikirjoitus: Pinky Ponky Production ja Marika Vapaavuori

Ohjaus: Marika Vapaavuori

Musiikki Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Äänisuunnittelu: Pasi Ristolainen/Jaakko Luoma

Koreografia: Timo Saari

Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu: Johanna Paakkanen

Alpakat: Rockwood Alpacas

Rooleissa: Lari Halme, Sari Siikander, Mari Turunen, Sami Hintsanen, Ville Majamaa, Senni Raappana, Pasi Sarikoski, Loule So

Alpakat: Jackson , Suttura

Studio-orkesteri: Miika Perkiö, Ali Ahmaniemi, Loule So, Teemu Broman

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on hieno onnistuminen – Sami-Keski-Vähälä ja Antti Mikkonen ovat loihtineet näyttelijöidensä kanssa puhuttelevan tulkinnan Linnan suuresta klassikosta

Täällä Pohjantähden alla on ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa. Verneri Liljan ja Ella Mettäsen näytteleminä tämä Akselin ja Elinan rakkaustarina sai loisteliaan tulkinnan. Kuva © Vesa Holmala/Tampereen Teatteri

Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.

Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.

Antti Mikkola on käyttänyt ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivän katsomon ympärillä levittyvää tilaa. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa elokuvanomaisella tavalla. Puitteet vauhdikkaille toimintakohtauksille ja seesteisille tuokiokuville antoi Pyynikin Joselininniemen upea luonto. Kuvassa Verneri Lilja Akseli Koskelan roolissa. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.

Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.

Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.

Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.

Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.

Petra Ahola teki upealla tulkinnallaan Ellen Salpakarin roolihahmosta kyvyistään ja päämääristään tietoisen tahtoihmisen, omasta arvostaan tietoisen naisen, joka tämän päivän Suomessa voisi vaikka sanella Säätytalon neuvottelupöydässä, milloin pelut ovat pieniä. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.

Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.

Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.

Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.

Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.

Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.

Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.

Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.

Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.

Täällä Pohjantähden alla

Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023

Väinö Linnan romaanin pohjalta

Kirjailija: Sami Keski-Vähälä

Ohjaaja: Antti Mikkola

Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastaja: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelija: Jaana Aro

Äänisuunnittelija: Sami Silén

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki

Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén

Lapsiavustajat: Väinö Muje, Elian Ruokola

Hevoset Huvikummun Hevostalli: Kopsahovin Clara, Tuhkimon Wäinö

Hevosten ohjaajat ja ratsastajat: Henna Hieta-aro, Julia Hieta-aro, Maija Luomanperä, Eeva Laurila

Hevosten hoitaja: Helga Hieta-aro

Sofian maailma edustaa Ryhmäteatterin taattua laatua – Suvi Blickin tulkinta kiihkeästä oivaltamisen riemusta teki vaikutuksen – aika on kuitenkin tehnyt tepposensa Jostein Gaarterin kirjalle

Kuvassa etualalla Robin Svartström (näytelmän Alberto Knox), Suvi Blick (Sofia), Sari Mällinen (kuvassa Hildegard Bingeniläisen rooliasussa) ja takana Jouni Innilä (Tuomas Akvinolaisen rooliasussa). Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Sofian maailma oli ja on vielä syyskuun neljänteen päivään asti taattua Ryhmäteatterin laatua. Filosofian viisauksia parin vuosituhannen aikajatkumolta tuotiin näyttämölle komedian keinoin ja teatterin hienojen näyttelijöiden lavakarisma tuntui aina Suomenlinnan kesäteatterin viimeiselle piippuhyllylle asti.

Teatteritaiteen maisteriksi tänä vuonna valmistunut Suvi Blick tulkiksi näytelmän Sofiana mainiosti sitä kiihkeää oivaltamisen iloa, jota näytelmän dramatisoinut Johanna Freundlich on epäilemättä tuntenut, kun hän luki teini-ikäisenä Jostein Gaarterin kirjan ensimmäisen kerran.

Sofian roolin karaktääri on myös yksi Freundlichin hienoista oivalluksista näytelmän ohjaajana. Blickin upean tulkinnan hurja tempo laittoi ainakin minut katsojana kysymään miksi?

Tähän kysymykseen vastaus löytyi helposti omista muistoista ja kokemusmaailmasta. Paljon vaikeampia kysymyksiä herätti Freudlichin tajunnan 90-luvulla räjäyttänyt Gaarterin bestseller. Kirja ilmestyi vuonna 1991, jolloin antiikin Kreikasta alkanut länsimaisen filosofian kehityksen edistys- ja taka-askelineen uskottiin päättyneen rationaalisen ajattelun ja demokratian riemuvoittoon.

Gaarderin 40 kielelle käännetty romaani oli valtava myyntimenestys ja melkein yhtä huikea bestseller oli vuotta myöhemmin ilmestynyt yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Yoshihiro Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Toki sekä Gaarederilla että Fukuyamalla oli jo tuolloin omat epäilynsä ihmiskunnan pelastavaa lopullista viisastumista kohtaan.

Freudlichilla on näytelmän perusteella ollut myös omat epäilynsä. Haastattelussa hän on kertonut, että sovitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Eikä vaikeuksia aiheuttanut vain esseemuotoisen kirjan massiivinen koko. Maailma on tänään hyvin erilainen ja vielä monimutkaisempi paikka kuin 30 vuotta sitten.

Meidän käsityksemme todellisuudesta ja meidän taiteelliset mieltymyksemme ovat länsimaisessa kulttuurissa kulkeneet käsi kädessä viimeiset pari tuhatta vuotta. Länsimainen filosofia ja teatteritaide sellaisena kuin me sen edelleen ymmärrämme, eivät ehkä ihan sattumalta ole syntyneet samaan aikaan antiikin Kreikassa.

Helsingin Sanomien haastattelussa filosofi Thomas Wallgren kuvaa länsimaisen kulttuurin nykyistä henkistä tila alakuloisuudeksi. Freundlich kiteytti omat epäilynsä kohtaukseen, jossa Blick Sofian roolissa steppaili kiihkeästi näyttämöllä ja lateli meille suurten filosofien tunnettujen aforismien asemasta korvamadoiksi muodostuneita mainossloganeita, tai ainakin siltä ne kuulostivat.

Meidän ihanassa ”tietoyhteiskunnassamme” QAnon ja muut salaliittoteoreetikot ovat ehtineet napata jopa länsimaisen tieteenfilosofian keskeiseen ihanteen hämmentämään omia sontatynnyreitään. Ajattele itse ja ota selvää! Näin kuuluu nyt esimerkiksi rokotevastaisten hörhöjen iskulause sosiaalisesssa mediassa.

Näytelmän hienon dramaturgisen rakenteen Freundlich on saanut suoraan Gaarderin kirjasta. Juuri tähän rakenteeseen liittyivät myös monet Freundlichin dramaturgiset ja ohjaukselliset oivallukset, jotka nostivat Blickin roolityön siivilleen.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on Ryhmäteatterin näytelmän inspiroimana antanut palstatilaa suomalaisille filosofeille. Jussi Ahlrothin loistava juttu kannattaa lukea mieluummin jo ennen esityksen katsomista, tai ainakin sen jälkeen. Se antoi ainakin minulle perspektiiviä.

Ryhmäteatterin peruukkisulkeisissa näyttämölle marssitettiin kymmenkunta nimekästä filosofia roolihahmoina Platonista ja Sokrateesta Immanuel Kantiin ja John Lockeen. Pelkän maininnan varaan jäivät esimerkiksi sellaiset herrat kuin Nikolaus Kopernikus ja Charles Darwin.

Freundlichin tekemät valinnat ovat joka tapauksessa johdonmukaisia. Näytelmän alussa näytelmän Sofialta eli länsimaiselta filosofialta etsitään vastausta kahteen kysymykseen: kuka minä olen ja mistä maailma on peräisin?

Darwinin ja Kopernikuksen kohdalla kysymykset olisi pitänyt muotoilla toisin: mikä minä olen ja miten maailma toimii? Fyysikkojen ja kosmologien kohta 500 vuotta jatkunut aherrus viimeksi mainitun kysymyksen parissa on antanut meille jo myös empiiriseen evidenssiin vahvasti nojaavan paradigman, eli vastauksen myös kysymykseen, mistä maailma on peräisin.

Sofian maailma

Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnan kesäteatterissa 11.8.2021

Alkuperäinen teos Jostein Gaarter

Dramatisointi ja ohjaus Johanna Freundlich

Lavastus Janne Siltavuori

Pukusuunnittelu Niina Pasanen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Rooleissa Robin Svartström, Suvi Blick, Jouni Innilä, Aarni Kivinen, Sari Mällinen

Musta villapipo ja nahkatakki eivät tee Robin Svartströmistä Jack Nicholsonia, ja se on helvetin hyvä juttu. Minna Suuronen laittaa Hoitaja Ratchedin loistoroolillaan tarinan näkökulman kohdalleen.

Minna Suuronen tekee loistoroolin hoitaja Ratchedina. Suurosen ajatuksella sisäistetty roolihahmo dominoi koko näytelmää. Kuva Mitro Härkö/Ryhmäteatteri

Lähdin katsomaan Ryhmäteatterin tulkintaa Ken Keseyn romaanista ehkä hieman epäileväisellä asenteella. Aivan turhaan, Keseyn mielisairaalaan sijoitettu tarina ei ole reilussa puolessa vuosisadassa menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, tarinan sisältö on oikeastaan hätkähdyttävän ajankohtainen.

Ylen https://yle.fi/uutiset/3-10226798haastattelussa Minna Suuronen analysoi hyvin terävästi näytelmän keskeisimmän roolin, ylihoitaja Ratchedin olemusta ja luonnetta. Hyvin sisäistetty roolityö palkitsi myös meitä katsojia. Suuronen veti oman roolinsa niin hyytävän vakuuttavasti, että tarinan ydinsisältö tuli hyvin näkyväksi.

Tämän esityksen jälkeen myös katsojana piti tehdä itselleen aika ikäviä kysymyksiä. Millainen ”keskitysleirin vartija” itse olen urani aikana ollut. Tyhmyydelleen ihminen ei tietenkään mitään voi, mutta sekä laiskuus, että edellisestä johtuva tietämättömyys, ovat molemmat kuolemansyntejä.

Myös pahan tekeminen vaati kyvykkyyttä ja lahjakkuutta, äärimmäinen pahuus äärimmäistä kyvykkyyttä ja lahjakkuutta.

Maailmassa on sitten Ken Keseyn ja hänen kirjastaan loistavan elokuvan ohjanneen Miloš Formanin päivien tapahtunut varallisuuden uusjako. Maailman varallisuus on keskittynyt yhä harvempiin käsiin ja rikkaat ovat tulleet entistä rikkaammiksi.

Rahaeliitti, näytelmän johtokunta, ei voisi kuitenkaan hallita maailmaa, jollei sillä olisi hoitaja Ratchedin kaltaisia palvelijoita. Vallan ylläpitoon tarvitaan leegioittain älykkäitä ja pystyviä lakimiehiä, taloustieteilijöitä, lobbareita, tiedottajia ja toimittajia, joiden tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että sääntöjä ei voida muuttaa, ei ainakaan äänestämällä.

Talouden säännöistä on tehty luonnonlakeja. Tätä tutkainta vastaan on turha potkia, vaikka jokainen näkee, ettei näissä säännöissä ole mitään järkeä. Ihmiskunta tekee niiden kanssa hidasta itsemurhaa.

Suurosen huikean hyvä roolityö dominoi esitystä. Sen kautta näytelmän ohjannut Juha Kukkonen on onnistunut murtamaan ainakin minun katsojana esitykseen liittämät ennakkoasenteet. Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän ei ole mitään velkaa Formanin viisi Oscaria voittaneelle menestyselokuvalle.

Valittu lähestymiskulma on johtanut kuitenkin dramaturgisiin ongelmiin. Vaikka Kukkonen samassa, Sanna Vilkmanin Ylen verkkolehteen tekemässä haastattelussa puhuu vallan väärinkäytöstä, siviilirohkeudesta ja solidaarisuudesta, Ryhmäteatterin Randle P. McMurphy on luuseri jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Toki myös se on osuva kuva tämän päivän todellisuudesta. Jokainen vastarintaa ryhtyvä on jo lähtökohtaisesti tuomittu häviämään.

Hyvin taitava ja vahvan lavakarisman omaava Robin Svartström näyttelee tapansa mukaan upeasti. Silti näytelmä ei ennen väliaikaa noussut oikein siivilleen. Meitä tavallisia hulluja, omien pelkojen ja tietämättömyyden noidankehään juuttuneita näytelleet Tiia Louste professori Hardingin roolissa, Samuli Niittymäki Billy Bibbittinä, Amira Khalifa Scanlonina, Mikko Penttilä Cheswickinä, Tommi Eronen Martinina jäivät jotenkin varjoon. Repliikkien koukut eivät tarttuneet korvaan.

Keseyn romaanissa ja siitä tuoreeltaan näytelmäsovituksen tehneen Dale Wassermanin dramaturgiassa yhteiskunta näyttää hullujenhuoneelta, jossa jokainen sen asukas yrittää täyttää harhaisia kuvitelmiaan onnellisesta elämästä.

Tarinan rakenteen kannalta tällaisella, maanpäällisellä helvetillä pitää olla myös vastakohtansa, maanpäällinen paratiisi. Keseyn romaanissa tämä paratiisi sijoitetaan heimoyhteiskuntaan, jossa omistusoikeus ei ole yksilöillä, vaan yhteisöllä.

Päällikkö Bromdenia näyttelevällä Robert Kockilla on kokoa ja näköä tähän rooliin. Kirjan dramatisoinut Wasserman sijoitti kuvaukset tästä menetetystä paratiisista Bromdenin roolihahmon pitämiin monologeihin. Ainakaan ryhmäteatterin esityksessä tämä dramaturginen ratkaisu ei toiminut kovin hyvin.

Ryhmäteatterin näytelmän skenografia on laatutyötä. Varsinkin Jussi Kärkkäisen suunnittelema äänimaailma antoi oman sävynsä koko esitykselle. Rikkoutuneiden tai rikkoutumassa olevien loisteputkien räpsähdykset ovat rappeutuvan hyvinvointiyhteiskunnan ääniä.

Yksi lensi yli käenpesän. Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri.

Ken Keseyn romaanin dramatisointi Dale Wasserman.

Suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Juha Kukkonen, lavastus Janne Siltavuori, puvut Ninja Pasanen, maskeeraus Ari Haapaniemi, valot Ville Mäkelä, ääni Jussi Kärkkäinen.

Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Amira Khalifa, Mikko Penttilä, Tommi Eronen, Wanda Dubiel, Jutta Järvinen, Alex Anton.