Teatteri Takomon Leipuriakatemia on tekijöidensä rakkaudentunnustus opinahjolleen – suorasukaisuudessaan raikas ja rento komedia nojasi vankasti teatterin traditioihin

Jatkuva liike liitti Kiia Laineen ohjauksessa Leipuriakatemian kohtaukset toisiinsa. Volyymia performansseille antoi Satu Kakkosen suunnittelema rikas äänimaisema. Kuvassa keskellä Isla Mustanoja, jonka rooli näytelmän sisäänpäin kääntyneenä Hetana oli hienosti sisäistettyä ja nyansseissa tarkkaa näyttelijäntyötä. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttama Leipuriakatemia on ensi-illan perusteella suorasukaisuudessaan raikas, rento ja ajoittain jopa hysteerisen hauska komedia.

Leipuriakatemian käsikirjoitus on Liila Jokelinin teatteritaiteen maisterin tutkinnon taiteellinen opinnäyte. Käsikirjoituksessa Jokelin on käyttänyt taitavasti kielen eri vivahteita. Yrityskonsulttien ja tiimimanagereiden puhumasta jargonista syntyy parodiaa todennäköisesti kuin itsestään, mutta Jokelin on käyttänyt ilmaisuvoimaisesti myös monia muita kielen tasoja alatyylistä lähtien.

Elämä panee yhä uudestaan näytelmän tarinan Kaisaa sekä työelämässä että henkilökohtaisissa ihmissuhteissa niin sanotusti kakkoseen hänen haaveistaan, lahjakkuudestaan ja tarmokkaista yrityksistään huolimatta.

Jokelinin käsikirjoituksen ansioihin kuului myös se, että hän näytti ainakin minun kaltaiselleni, kuudenkympin ja kuoleman välissä vaeltavalle tossunkuluttajalle, miten nopeasti kieli muuttuu. Sanat ja lauseet lukuisine anglismeineen olivat vielä täysin ymmärrettäviä, mutta niihin liittyvät tunnetilat eivät välttämättä enää auenneet oikealla tavalla. Globalisoituvassa maailmassa ihmiset ovat heimoutumassa yhä tiukemmin niin, ettei sanojen ja käsitteiden merkityksistä ole enää vallalla mitään sopimusta.

Tosin näin on voinut olla aina ennenkin ja kansakoulupohjalta ponnistaneet käsitykset sivistyksestä ja yhtenäiskulttuurista silkkaa harhaluuloa.

Komiikka Jokelinin tekstissä syntyi ilmiöiden vastakkainasettelun kautta. Tämä vastakkainasettelu korostui jo näytelmän nimessä. Sokeri, rasva, vehnäjauhojen gluteeni ja lehmän eritteeksikin näissä piireissä kutsuttu maito ovat suurin piirtein turmiollisimpia ravintoaineita, joita nuori, tiedostava nainen voi kuvitella.

Leipuriakatemia on helppo mieltää eräänlaiseksi allegoriaksi maailman onnellisimpien ihmisten makeasta ja pullantuoksuisesta ihmemaasta, jossa vakavasta masennuksesta on tullut todellinen kansantauti. Toisaalta näytelmän nimi on epäilemättä myös sisäpiirivitsi ja eräänlainen rakkaudentunnustus Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoululle. Tekijöillä on kirkas ja raikas näkemys teatteritaiteesta. Se ei kuvia tai ideologioita kumartele.

Voittajan elkeet. Aurora Manninen (kuvassa vasemmalla, hänen vieressään Eeva Mäkinen) käytti taitavasti liioittelua tehokeinona luodessaan ulospäin suuntautuneen ja vahvan Kaisan roolihahmon. Vaikka näytelmän Kaisa käytti välillä karkeaa kieltä ja hyvin kovia otteita, Manninen piti roolin hienosti kasassa. Roolihahmosta ei tullut tyyppiä, vaan aito ja persoonallinen hahmo. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Kaisan hahmossa toteutui myös Jokelinin ajatus siitä, että sama ihminen voi olla sekä omaa agendaansa rationaalisesti perusteleva, muutoksen puolesta äänensä korottava feministi että mitään keinoja kaihtamaton pyrkyri, tai siis oman sisäisen ”herruuden” saavuttanut menestyjä.

Leipuriakatemian ohjaus on Kiia Laineen teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäytetyö.

Laine yhdisti kohtauksia liikkeen avulla. Käsiohjelmassa ei mainita erikseen koreografia. Lienee lupa otaksua, että esityksen harjoituksissa hioutunut dynaaminen liikekieli perustuu Laineen ideoihin. Tanssilliset kohtaukset olivat hyväntahtoista ja ehkä jo vähän nostalgistakin parodiaa tansseista, joilla nuoret nyt ilmaisevat itseään sosiaalisessa mediassa. Volyymia performansseille antoi Satu Kankkosen suunnittelema vaikuttava äänimaailma.

Esitys kupli sisäistä, rentoa energiaa silloinkin, kun näyttämöllä ei itse asiassa tapahtunut juuri sillä hetkellä mitään. Humoristiset käänteet huipentuivat slapstick-komiikan periteille kunniaa tehneeseen kakutukseen.  

Ohjaajana Laine on antanut reilusti tilaa näyttelijöilleen ja ainakin minulle syntyi esityksen aikana voimakas tunne yhteisön tekemästä taiteesta.  

Teatteri Takomon taitavien kollegojen seurassa näytelmän Hetan roolin näytellyt Isla Mustanoja ja Kaisan roolin näytellyt Aurora Manninen pääsivät näyttämään osaamistaan. Roolityöt olivat näiden kahden pian valmistuvan teatteritaiteen maisterin taiteellisia opinnäytteitä.

Ainakin minun kodallani teatterin katsojaa ja kokijaa alati vaaniva myötähäpeän tunne oli nyt poissa ja eläydyin näytelmän tarinaan hienosti sisäistettyjen roolitöiden kautta.

Näytelmän ystävykset Heta ja Kaisa olivat näytelmän tarinan Jin ja Jang, Heta introvertti suorittaja ja Kaisa ekstrovertti taistelija. Molempien roolit näyttämöllä olivat ajateltuja ja nyansseissa tarkkoja tulkintoja tarinan roolihenkilöistä.

Minua viehätti erityisesti Mannisen taitavasti tehokeinona käyttämä liioittelu. Se sopi tarinan raameihin ja rentoon meininkiin. Kyllä teatterin näyttämöllä saa ja pitää myös huutaa, kun roolihenkilöstä siltä tuntuu.

Mustanoja on puolestaan saanut jo huomenlahjaksi vaikeasti määriteltävää karismaa, joka ei liity esittämiseen tai edes fyysiseen habitukseen, vaan on näitä henkimaailman juttuja. Biologisessa mielessä ihminen on älykäs laumaeläin ja sen vuoksi meidän välisten vuorovaikutusmekanismien kirjo on hyvin laaja ja varmasti joltain osin meidän tietoisen ymmärryksemme ulottumattomissa.

Iida Ukkolan suunnittelemat puvut tukivat näytelmän koomisia käänteitä. Jättiläiskokoinen ihmistäytekakku oli pukusuunnittelun vastine näytelmän kakutukselle. Pidin myös Mikko Hirvosen valosuunnittelusta. Lasikupuiset palovalaisimet näyttämön katossa henkivät ajattomuutta, uusi sukupolvi teatterin tekijöitä ponnistaa eteenpäin teatterin traditioista.

Leipuriakatemia

Kantaesitys Teatteri Takomossa 15.9.2021

Käsikirjoitus Liila Jokelin

Ohjaus Kiia Laine

Valosuunnittelu Mikko Hirvonen

Äänisuunnittelu Saku Kankkonen

Lavastussuunnittelu Helka Saariniemi

Pukusuunnittelu Iida Korpiranta

Esiintyjät Isla Mustanoja, Aurora Manninen, Eeva Mäkinen, Otto Nyberg, Tuuli Paju, Daniel Virtanen, Ona Korpiranta

Aleksi Sauran upea äänimaailma teki Helsingin kaupunginteatterin Bollasta elämyksen – Pajtim Statovcin romaanin lumoa sovitus ei tavoittanut – herkälle ihmiselle hienosti sisäistettyyn näyttelijäntyöhön perustuva esitys voi tarjota voimakkaan tunnekokemuksen

Jo näytelmän esityskuvista saa aavistuksen Mikko Kauppilan ja Samuli Niittymäen ajatuksella sisäistetyn ja vähäeleisen näyttelijäntyön laadusta. Jopa Helsingin pienen näyttämön katsomo oli kuitenkin ehkä liian suuri tila näin intiimille esittämiselle. Kuva Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri  Helsingin Kaupunginteatteri – Bolla – Kuvassa Mikko Kauppila ja Samuli Niittymäki – Kuva Ilkka Saastamoinen

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on hyvin monitasoinen tarina. Parhaiten se avautuu katsojalle, joka on lukenut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmän roolityöt perustuivat sisäistettyyn, vähäeleiseen ja elokuvanomaiseen näyttelijäntyöhön. Näytelmä oli vahvasti etäännytetty. Meille takarivien taaveille toteutus saattoi jättää tunteen ulkopuolisuudesta.

Minua herkemmille katsojille esitys voi varmasti tarjota myös pitkään mieltä vaivaavan tunnekokemuksen. Yksi tarinan avainkysymyksistä on, miksi Balkanin alueella vuosikymmeniä naapureina sovussa eläneet ihmiset alkoivat jälleen vainota ja tappaa toisiaan?           

Tyylikeinona Tuomas Timosen dramatisoimassa ja Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä on käytetty voimakasta etäännyttämistä. Valinta tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa tarinan Miloš, sotapsykoosista kärsivä parikymppinen lääkintäjoukkojen veteraani tilittää kokemuksiaan. Mitä kauheampia nuo muistot ja mielikuvat olivat, sitä hiljaisemmaksi, lopulta lähes kuiskaukseksi roolin näytelleen Mikko Kauppilan ääni kävi.

Dramaturginen ratkaisu on looginen ja luonteva, ehkä myös ainoa mahdollinen. Meillä ei voi olla mitään kokemusperäistä kosketusta Statovcin kuvaamaan pidäkkeettömän väkivallan maailmaan eikä siten mitään järjellistä tapaa samaistua siihen. Tämä tuntematon kuitenkin kiinnostaa meitä suorastaan patologisella tavalla, mistä kertoo esimerkiksi holokaustikirjallisuuden uusi renessanssi.

Kontrastin tarinan etäännyttämiselle antoi Aleksi Sauran näytelmää varten luoma äänimaisema. Sauran sävellykset ja kohtauksia varten luomat äänimaisemat vapauttivat esityksen kuvaamat tunnetilat kielen asettamista kahleista. Jäin ihan tosissani miettimään, miten upea kuunnelma näistä aineksista olisi syntynyt.

Romaanin minäkertoja on kirjailijan urasta haaveileva Arsim. Näytelmässä hänestä sukeutui nuori kotityranni, joka pahoinpiteli ja petti vaimoaan, laiminlöi lapsiaan ja jätti elämänsä suuren rakkauden kuolemaan, ensin velvollisuudentunnosta, tai oikeammin pelkuruuttaan ja lopulta toistamiseen silkasta mukavuudenhalusta.

Hahmona näytelmän Arsim muistutti siis kovasti monia muita, siekailemattomia lauseita viljeleviä länsimaisia mieskirjailijoita, joiden kirjalliset alter egot ovat ajan saatossa muuntuneet parodioiksi itsestään. Tosin muslimina näytelmän Arsim ei ole kehittänyt itselleen alkoholiongelmaa, tapaamisissa ravintolan pöytään kannetaan vain kahvia ja itsemurhaakin hän yritti, tai oikeammin uhkaili sillä vasta jäätyään kiinni seksistä alaikäisen kanssa.

Tästä näkökulmasta Samuli Niittymäen kasvot totisilla peruslukemilla näyttelemä roolihahmo vaikutti välillä egomaaniselta paskiaiselta, jonka luomisen tuskaan tai hätään omasta toiseudesta oli vähän vaikea samaistua suurella myötätunnolla.

Ehkä jokin oleellista Statovcin tavattoman tiiviin ja monikerroksisen romaanin tasoista on jäänyt näytelmästä pois. Ilkeä ajatus tahattomasta komiikasta jäi nyt vain kielenmitan päähän. Mihin hittoon Statovcin kirjan kielen lumoava kauneus oli hävinnyt?

Pelastukseksi koitui se, ettei edes Kosovon albaanien patriarkaalisessa perheyhteisössä perheen todellinen peruskallio ei ole Pietari, vaan Maria. Tarinan Arsimin vaimo Ajshe ei anna tehdä itsestään kertaakaan uhria.

Näytelmän ehdottomasti vaikuttavimmassa kohtauksessa poikiensa käytöksen takia koulun rehtorin puhutteluun kutsuttu Ajshe puolustaa uudessa kotimaassaan poikiaan ja itseään hyväntahtoisuuden verhoon kätkettyä arkipäivän rasismia vastaan. Samalla Ajshen roolin upeasti näytellyt Jessica Grabowsky nousi koko näytelmän kokoavaksi ja kantavaksi hahmoksi.     

Statovcin romaanissa elämän arvoituksellisuus ja elämää ohjaavat psykologiset lainalaisuudet ovat tasapainossa. Balkanin etnisten ryhmien vihapidolle on pitkät ajalliset juurensa alueen historiassa. Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen ja joukkomurhineen repivät nuo kaikki haavat auki.

Tarinan rakastavaisista Arsim on albaani ja Miloš serbi maassa, jossa aivan vähän aikaa sitten albaanit ja serbit yrittivät kaikin keinoin tappaa tosiaan.

Yhteistä kaikille alueen etnisille ryhmille on patriarkaalinen kulttuuri. Homoseksuaalisuus on tällaisessa kulttuurissa äärimmäisen häpeällistä. Tarinan Milošin karu kohtalo on tavallaan vääjäämätön, mutta ei tyttömäisten poikien kiusaaminen ja systemaattinen syrjintä ole mitenkään tavatonta, pikemminkin päinvastoin.

Tarinan Arsim on kasvanut ja kasvatettu patriarkkakariseen traditioon. Homoseksuaalisuutensa hän kieltää ja kieltää viimeiseen asti vielä asuessaan pakolaisena Saksassa.  

Näytelmän alussa eletään vuotta 2000. Serbien ja albaanien välisen sodan päättymisestä on kulunut vajaa vuosi. Väkivallan uhka on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä. Rynnäkkökiväärillä aseistautuneen ja armeijan maastopukuun pukeutuneen Otto Rokan näyttäytymisen merkitys avautui kuitenkin paremmin, jos historiatiedot parin vuosikymmen takaa olivat vielä hyvin muistissa.

Samoin katsojalta vaadittiin hoksottimia ja vankkaa tietoa, jotta hän mielsi näytelmän sairaalakohtauksen kuvaukseksi läpi yhteiskunnan ulottuvasta korruptiosta.

Nimensä romaani ja näytelmä ovat saaneet vanhasta balkanilaisesta tarusta. Tarujen Bolla on hirviö, pahuuden ruumiillistuma. Näytelmän Arsim kirjoitta tarina, jossa Bolla on naisen kanssa liiton tekevä käärme. Tarina on muunnos Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta. Eroa on siinä, että bollan ja soturiksi tämän olennon rinnalla kasvavan naisen liitto on pysyvä.

Sarkolan ohjauksessa kohtauksesta toiseen siirryttiin sujuvasti. Itse näyttämö tuntui kuitenkin tällä kertaa ylilavastetulta. Mihin noita kaikkia seiniä ja ovia oikeastaan tarvittiin?

Helsingin kaupunginteatterin Bolla on joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen ja kokemisen arvoinen. Lippu kannattaa ottaa katsomon keskeltä. Reunapaikoilla pyörivälle näyttämölle rakennetun lavastuksen reuna saattaa jäädä joissakin kohtauksissa ikävästi keskelle näkökenttää.  

Bolla

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4. 9.

Käsikirjoitus perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Bolla

Dramatisointi Tuomas Timonen

Ohjaus Milja Sarkola

Lavastus Kaisa Rasila

Puvut Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänet Aleksi Saura

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Jessica Grabowsky, Mikko Kauppila, Samuli Niittymäki, Jouko Klemettilä, Otto Rokka, Ursula Salo

Salaisuuksien ilta on produktiona kiinnostava kokeilu – katsoja voi kokea näyttelijöiden ohjaamassa teatterissa itsenä ulkopuoliseksi – voimakas kokemus yhteisöllisyydestä voi olla myös poissulkevaa

Salaisuuksien ilta on tragikomedia, jonka dramaattisessa huipennuksessa tarinan aviopari Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) selvittävät välejään painiottein. Farssimaisia piirteitä saanut kohtausten ketju alkoi Lelen yrityksestä peittää omaa uskottomuuttaan ovelalla tempulla illallisille kokoontuneiden ystävien totuus tai tehtävä -leikissä. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhdessä toteuttama Salaisuuksien ilta on draamakomedia. Määritelmä on tässä paikallaan, koska näytelmän käsikirjoitus perustuu Paolo Genovesen ohjaamaan elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen), joka sai ensi-itansa Italiassa vuonna 2016.

Aivan erityiseksi torstaina ensi-iltansa saaneen produktion tekee se, ettei näytelmällä ole lainkaan ohjaajaa. Tai toisesta näkökulmasta ohjaajia on ollut peräti kahdeksan. Käsiohjelman mukaan esityksen ovat ohjanneet yhdessä kaikki produktiossa mukana olevat näyttelijät.

Näytelmän vahvuuksia ovat hieno näyttelijäntyö ja oivaltava käsikirjoitus.

Valittu lähestymistapa ja poikkeava toteutus ovat lisänneet uuteen produktioon aina väistämättä liittyviä riskejä, joista tässä osa on myös toteutunut. Tätä ei pidä kuitenkaan pelästyä. Uuden kokeileminen on teatterille elinehto.    

Näytelmän tarina kertoo ystäväpariskuntien yhteisistä illallisista, joissa pelataan aikuisten ihmissuhdepelejä. Totuus tai tehtävä -korttien asemasta pöytään ladotaan näillä illallisilla kaikkien osanottajien älypuhelimet. Komiikan kärki syntyi siitä, että meille niin rakkaat ja välttämättömät puhelimemme tietävät ja muistavat meistä kaiken senkin, minkä me itse haluamme unohtaa tai ainakin peittää huolellisesti. Nämä salaisuudet paljastuvat, kun puhelimeen leikin aikana tulleet tekstivietit pitää lukea ääneen ja vastata muiden kuulten puheluihin.

Näytelmän on suomentanut ja dramatisoinut Marianna Stolbowin raakakäännöksen pohjalta Juha Siltanen.

Elokuvalla on ollut viisi käsikirjoittajaa. Se ei liene elokuva-alalla mitenkään poikkeuksellista paitsi siinä, että kaikkien käsikirjoittajien nimet kerrotaan. Kirjallisuustermein tällaisen kirjoitustavan pitäisi kuitenkin tuottaa aidosti moniäänistä tekstiä ja luulen, että juuri tämä seikka on inspiroinut myös Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian näyttelijöistä koostuvan työryhmän kokeilemaan produktiota, jolla on kahdeksan ohjaajaa.

Mitä on tavoiteltu? Teatteri on luonteeltaan aidosti moniäänistä. Näyttelijä tuo näyttämölle esittämänsä roolihenkilön lisäksi myös oman ainutlaatuisen persoonallisuutensa piirteitä. Teatterin erityislaatu korostuu elokuvaankin verrattuna siinä, että teatterissa jokainen esitys on uniikki, ainukertainen.

Mitä tapahtuu, kun yksi tekijä produktiota työstävästä porukasta on poissa luovasta työyhteisöstä? Sitä on pohdittu, ja poikkeuksellisen produktion työyhteisössä herättämät kysymykset ja epäilyt on painettu myös näytelmän käsiohjelmaan: ”Lisääntyykö koko työryhmän kokemus esityksen yhteisestä omistajuudesta, kun yhtä ohjaajaa ei ole? Mitä tapahtuu kun katsomossa ei ole ketään kertomassa, miltä työskentely näyttää ja miten työskentelyssä edetään?”

Viimeksi mainittu kysymys on näkemäni ja kokemani perusteella se tärkein, minkä produktion tekijät ovat itselleen tehneet. Teatteri on yhteisöjen taidetta. Vuorovaikutusten kentässä on kuitenkin yksi merkittävä poikkeus. Ainakin perinteisessä teatterikäsityksessä katsojalla on itsevaltiaan oikeudet, ellei peräti hirmuhallitsijan rooli. Päät putoavat, jos esitys ei satu miellyttämään.

Itse en ole tullut koskaan ajatelleeksi ohjaajaa jonkinlaisena Nottinghamin seriffinä, joka valvoo tämän oikukkaan hirmuhallitsijan etua. Oma ennakkoasenteeni tähän kokeiluun oli joka tapauksessa, kuinkas muutenkaan, ikävän kyyninen. Pitääkö hirmumyrsky Koronan puhureissa merihätään joutuneesta teatterilaivasta lastin keventämiseksi viskata ensimmäisenä kapteeni yli laidan? Hölmö kun olen, vahtasin silmä kovana kohtausten ajoituksia, näyttämötilan käyttöä ja roolihenkilöiden asemointia näyttämöllä.  

Se on tietenkin täysin väärä tapa katsoa ja kokea teatteria. Tekijöiden vilpitön tarkoitus on ilmiselvästi ollut jakaa meidän katsojien kanssa se uuden löytämisen ilo ja kokemus voimakkaasta vuorovaikutuksesta, jonka he itse ovat kokeneet produktion harjoitusvaiheen aikana: ”Koemme, että työskentelymme kautta syntyi kohtauksia ja hykerryttäviä hetkiä, joita kukaan meistä ei yksin osannut kuvitella.”

Ehkä todella voimakas yhteisöllinen kokemus voi olla teatterissa myös poissulkevaa. Ainakin minulle tuli olo, että tirkistelin Eeva Hakulisen, Annuska Hannulan, Marika Heiskasen, Tuukka Huttusen, Esa Latva-Äijön, Ville Mikkosen, Elisa Piispasen ja Jarkko Tiaisen yhteistä illallista ikään kuin ikkunan takaa. Näytelmän teksti on ladattu täyteen sekä dramaattisia että koomisia käänteitä, mutta jotenkin ne menivät hieman ohi.

Näytellä Tampereen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa osataan. Esimerkiksi Tiaisen hieno ja koskettavan herkkä roolityö näytelmän työttömänä opettajana, jonka elämänsalaisuudet avataan kohtaus kohtaukselta, kaivoi minut esiin ennakkoasenteideni valamasta teatterikriitikon bunkkerista. Myös Teatteri Siperian näyttelijäkuntaan kuuluva Huttunen oli mainio naisiin menevänä insinöörinä, jonka oma juoni johti näytelmän tapahtumat traagisten ja koomisten kohtausten vyörytykseen.

Salaisuuksien ilta on jo toteutukseltaan jos mikä näyttelijöiden teatteria. Mika Hiltusen valosuunnittelussa näyttelijät ikään kuin esiteltiin yksi kerrallaan tai pariskuntina näytelmän alussa. Mikko Saastamoisen tummasävyinen ja vähän yksityiskohtia sisältävä lavastus tuki samaa päämäärää.

Ehkä parasta Salaisuuksien illassa oli itse teksti, jossa tämän päivän tärkeitä teemoja. Juice Leskisen sanoin, monet meistä elävät kaksoiselämää, vaikka emme oikein jaksaisi sitä yhtäkään. Se toinen elämä on sosiaalisessa mediassa. Suuret yhteisöpalvelut ja hakuyhtiöt tietävät meistä lähes kaiken meidän unelmia ja haaveita myöten. Kännykkää juhlitiin 90-luvulla lasten kaukosäätimenä. Nyt samoissa valjaissa ovat myös aikuiset yötä päivää 24 tuntia vuorokaudessa.

Olemme kaikki mukana globaalissa ihmiskokeessa, jonka lopputulosta ei vielä tarkkaan tiedetä. Sen kuitenkin jo tiedämme, että niin vapaamielisessä Piilaaksossa Yhdysvalloissa kuin kommunistisen diktatuurin hallitsemassa Kiinassa näiden digitaalisten huumeiden käyttöä pyritään jo voimaperäisesti rajoittamaan.

Salaisuuksien ilta

Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteisen produktion ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 2.9.2021

Suomennos raakakäännöksen pohjalta ja näyttämösovitus Juha Siltanen

Raakakäännös italiasta Marianna Stolbow

Ohjaus työryhmä

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Tuukka Huttunen, Ville Mikkonen, Marika Heiskanen, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Jarkko Tiainen, Annuska Hannula

Puhelinäänet Elina Rintala, Jukka Leisti, Matti Hakulinen, Antti Tiensuu, Ola Tuominen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Pia Piltz