Kuukausi: elokuu 2012

Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz — Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.

Terävä ja hauska satiiri

Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Tuula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola — Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Ursula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola

Terävä ja hauska satiiri. Näin maailman suurin ja monien mielestä myös maineikkain Edinburgh Fringe -teatterifestivaali mainostaa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Jatkuvaa kasvua (Continuous Growth).

The Scotsman-lehden teatterikriitikoista koostuva raati on ehtinyt palkita näytelmän Fringe First –palkinnolla. Arvovaltaisen raadin mielestä Jatkuvaa kasvua on tämän vuoden festivaaleilla paras uusi näytelmä.

Näytelmää esittää Edinburghissa sama skotlantilainen ryhmä, joka vuosi sitten otti ohjelmistoonsa Leskisen ja Keski-Vähälän Nikolai Gogolin novellista modernisoiman näytelmän Päällystakki. Skotlannin Martti Suosalo, näyttelijä Billy Mack pokkasi tuolloin Edinburghissa myös parhaan näyttelijän palkinnon roolistaan pankkivirkailija Akaki Akakijevitšina.

Suomessa ihmisistä globaalien markkinavoimien puristuksessa kertovan trilogian kolmas osa sai kohteliaan nuivan vastaanoton viime syksynä, kun Jatkuvaa kasvua tuli ensi-iltaan. Ihan kivaa ja hauskaakin, mutta eikö tätä lajia ole jo nähty ihan tarpeeksi.

Tampereen teatterikesän esityksessä yksi Aku Hirviniemen esittämistä hahmoista lausui myös ääneen nämä kritiikkien herättämät epäilyt: ”Kuinka kauan porukka jaksaa tehdä tämmöistä sketsiviihdettä peruukit päässä!”

Opetusministeriö on tukenut Ryhmäteatterin projektia näytelmänvientituella. Ei Edinburghiin silti pelkällä rahan voimala pääse, eikä rahalla voiteta tämän maailman merkittävimmän teatterifestivaalin pääpalkintoja.

Tänä vuonna Edinburghissa on Suomesta Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän lisäksi vain Bengt Ahlforsin näyttelijä Lasse Pöystille kirjoittama monologinäytelmä Mies joka pelkäsi käyttää hissiä (My Elevator Days).

Minulta Jatkuvaa kasvua –näytelmän katsominen jäi viimetippaan syksyllä sattuneen peruutuksen takia. Olimme Helsingissä Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen isolla porukalla ja jäimme silloin paitsi tätä hykerryttävän hauskaa herkkua.

Edinburghin festivaalien taiteellinen johto korostaa Leskisen ja Keski-Vähälän yhteiskunta-analyysin terävänäköisyyttä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Vaikka maailmantalous on äärettömän monimutkainen syys- ja seuraussuhteiden järjestelmä, sen keskeisten toimintaperiaatteiden ymmärtäminen ei vaadi kuin hieman kaupunkilaisjärkeä.

Esimerkiksi Leskisen ja Keski-Vähälän kuvaus perusinsinööri Antero Alapylpyrän nakkikioskibisneksestä käy hyvin vaikka mikrotaloustieteen peruskurssista.

Nopearytmisen komedian tekeminen on todella vaativaa puuhaa. Martti Suosalon ja kumppaneiden taitavuutta ei voi vain ihailla. Teatterikesän esityksessä ajoitukset napsahtivat kohdalleen, tosin alussa latausta taisi olla vähän liikaakin.

Leskinen ja Keski-Vähälän dramaturgia kaappaa otteen katsojan tunnerekisteristä heti näytelmän alussa. Videotallenteena toteutetussa kohtauksessa propellipäiselle perusinsinööri Antero Alapylpyrälle annetaan lapsuus.

Se on taitava veto. Alapylpyrä ei ole mikään sketsihahmokilpailun kertakäyttöhahmo, vaan oikea ihminen mielihaluineen ja pakko-oireineen. Viimeksi mainituista pitää ihan tässäkin mainita Alapylpyrän Jukka- ja Jämerä-talopaketteihin fiksoitunut pesänrakennusvietti.

Satiiri on lajityyppi, johon happy end ei elimellisesti kuulu. Leskinen onnistuu kuitenkin ohjaajana muuttamaan railakkaana farssina alkaneen satiirin koskettavaksi komediaksi. Kovia kokenut perusinsinööri Alapylpyrä saa vielä kokea ennen esiripun laskeutumista armon.

Ja sehän herkistää.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suna Vuori toivoi kritiikissään, että Ryhmäteatterin jokamiehen seikkailut globaalin maailmantalouden pyrteissä päätyisivät tähän.

Toivottavasti Ryhmäteatterin osaava tiimi ei kuitenkaan lopeta komedioiden tekemistä. Terävään yhteiskunta-analyysiin perustuva ja upeasti esitetty komedia on Suomessa niin harvinaista herkkua, että sitä lähtee hakeman matkojenkin päästä.

Harmittaa, että työelämän huononemisesta kertovan trilogian toinen osa, Euroopan taivaan alla, jäi meikäläiseltä näkemättä.

Vanja-enolla ei ole vaatteita

Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin. Kuva Christoffer Allén

Ukrainalaissyntyinen kohuohjaaja Andriy Žoldak tekee loputtomiin toistoihin perustuvaa aistilista ja mahtipontista teatteria. Ylistetyn ohjaajaneron Tšehov-tulkinnassa tunteet ovat kaikki kaikessa ja järjen käyttö kelpaa korkeintaan pilkan kohteeksi.

Žoldakin tapaa ohjata on verrattu ihan osuvasti säveltämiseen. Tyylilaji on pateettinen ja esityksen taustalla kovalla volyymilla soiva Sergei Patramanskijin musiikki on kuin suoraan Hollywoodin parhaiden perineiden mukaan tehdystä melodraamasta.

Tšehovin oman tulkinnan mukaan Vanja-eno on komedia hukkaan heitetystä elämästä. Kysymys on elämän tarkoituksesta ja tähän kysymykseen ei tietenkään sen paremmin Tšehovilta kuin Žoldakiltakaan löydy mitään patenttivastausta.

Vanhaksi tuleminen on tietenkin hemmetin ikävää, mutta sen me jo tiesimme entuudestaan. Eli se siitä ohjaajan terävänäköisyydestä ja näkemyksellisyydestä.

Žoldakin tulkinta klassikosta on perinteinen. Ihminen on pohjimmiltaan menneiden märehtijä, jonka mielestä ruoho on aina vihreämpää naapurin aidan toisella puolella.

Teatterissa hyvin ajateltu on jo ainakin puoliksi tehty. Edes valtoimenaan laukkaava mielikuvitus ja kekseliäisyys eivät voi korvata syvälle menevää analyysiä siitä, mitä halutaan ilmaista ja sanoa. Tässä mielessä Klockriketeaternin Morbror Vanja on kuin taitavan manipuloijan luoma temppukokoelma.

Näyttämötilan Žoldak ottaa haltuunsa jatkuvalla liikkeellä. Varsinkin näytelmän pitkässä johdanto-osassa näyttelijät käyvät suorastaan ADHD-kierroksilla.

Näyttämötilaa hallitsi sen keskelle asetettu allas, jonka vesissä Vanja-enoon käännösvirheen takia livahtanut vedenneitokin saattoi polskia sydämensä halusta.

Allasta kiersivät puiset lauteet ja tilaa jäsensivät ovet ja lasiset seinäelementit. Tietenkin näyttämöllä oli myös Žoldakin tavaramerkiksi muodostunut suuri peili.

Roolityöt ovat toki huikaisevan hienoja. Varsinkin nuori Alma Pöysti näyttelee näytelmän Sonjaa suorastaan hengästyttävällä intensiteetillä.

Žoldakin tehokeinona käyttämiin toistoihin kuului myös jatkuva vilauttelu. Katsoja sai jännittää, lähteekö Linda Zilliacukselta tai Pöystiltä seuraavaksi paita päältä tai pöksyt jalasta.

Miehiä toki riisutaan kelteisilleen suomalaisen teatterin lauteilla tämän tästä ja esimerkiksi Leea Klemola ohjauksissa munasillaan näyttämöllä toikkaroivista äijistä on tullut jo suorastaan jonkinlainen brändi.

Suomalaiset miesohjaajat eivät ole juuri riisuneet naisnäyttelijöitään näyttämöllä näyttävästi sitten Jussi Parviaisen loiston päivien. Žoldak on tässä asiassa selvästi meidän Jussin hengenheimolainen, mutta kuten sanottu, vanhaksi tuleminen on paskamaista. Žoldak on kuin satujen lumottu sammakkoprinssi, joka vain odottaa suomalaisen feministin suudelmaa.

Jessikan pentu

Kuopion kaupunginteatterin Ilkka Pentti näyttelee Jekku-terpiakoiraa, Annukka Blomberg Jessikaa ja Seija Pitkänen Jessikan äitiä, joka saa näytelmän alussa tehtävän näytellä Jessikan poikaa Ilvestä. Kuva Sami Tirkkonen

Ohjaaja-dramaturgi Leea Klemolan kirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä pidetään omituisina ja sellaisia ne totta vieköön myös ovat.

Klemolaa me voimme kuitenkin syyttää vain tarkkanäköisyydestä. Klemolan jäljiltä sekä maailma että me ihmiset näytämme omituisilta, koska maailma jossa me elämme on outo ja me ihmiset todella kummallisia.

Jessikan pentu on jatkoa kulttimaineeseen nousseelle näytelmälle Jessika – vapaana syntynyt, jossa 14-vuotias Jessika potee kasvukipuja. Molemmat ovat biisejä, joihin myös teatterin harrastajien kannattaisi ehdottomasti tarttua.

Jessikan pentu on näytelmä paniikkihäiriöistä. Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa Klemola kertoi, että hän kirjoitti näytelmän sen jälkeen, kun oli itse kokenut ensimmäisen kerran paniikkihäiriön.

Jessikan pentu on siten hyvin henkilökohtainen näytelmä tekijälleen kuten kaikki muutkin Klemolan itse kirjoittamat ohjaamat tekstit Kokkolasta alkanutta massiivista arktista trilogiaa myöten.

Klemolan mukaan paniikkihäiriö muistuttaa meidän eläimellisestä menneisyydestämme Afrikan savanneilla.

Refleksiä, jota nyt kutsutaan lääketieteessä paniikkihäiriöksi tarvittiin silloin, kun piti juosta kovaa ja kiivetä korkealle nälkäisen leijonan kiriessä aivan kantapäillä. Eksistentiaalista ahdistusta saattoi tuolloin potea vasta, jos sattui selviämään voittajana näissä varhaisissa olympialaisissa.

Näytelmän Jessika kaipaa elämää, jossa tietokoneet ja älypuhelimet eivät varasta meidän aikaamme. Jo aikaisemmin Jessika on kokenut, että hän ei pysty kilpailemaan näytelmän alussa jo kotoa pois muuttaneen poikansa Ilveksen ajasta ja läsnäolosta tietokoneiden kanssa.

Vertaistukea Jessika saa yrityksessään palata takaisin luontoon ja luonnolliseen elämään terapiakoira Jekulta.

Klemolan ohjauksille ominaiseen ja riemastuttavaan tapaan Kuopion kaupunginteatterin Annukka Blomberg, Seija Pitkänen, Pekka Kekäläinen ja Ilkka Pentti heittävät vapautuneesti aivan hervotonta läppää näyttämöllä. Blombergin näyttelemän Jessikan lisäksi paniikkihäiriöstä kärsii myös Pentin näyttelemä Jekku-koira, joka tuntee kalvavaa syyllisyyttä siitä, että on liian ihmismäinen ja liian vähän eläin.

Jekku-koiran syyllisyyteen kiteytyy varmaan myös Klemolan ajattelun kantava ydin. Me olemme eläimiä ja kannamme geeneissämme koko evoluutiohistoriaamme. Aivan samat vaistot ja tunteet ohjaavat meitä kuin pari miljoonaa vuotta sitten, jolloin vasta opettelimme hankaamaan kahta piikiveä vastakkain, eikä kukaan osannut ajatella, että tuota mainiota raaka-ainetta vielä joskus käytetään tulentekoakin vaativampien älyllisten ponnistelujen apuvälineissä.

Jessikan pentu on teatterikokemuksena vapauttavan hauska juttu. Klemola ei saarnaa tai idealisoi. Paluu johonkin romanttiseen metsäsuomalaisuuteen on mahdotonta jo sen takia, että metsässä on yleensä hemmetin tylsää.

Villisorsaa Mikko Roihan tapaan

Perheen tytärtä Elsaa näyttelee Elsa Saisio, isää Jarkko Alhoa Jarkko Pajunen ja äitiä Ritva Alhoa Ritva Sorvali. Kuva Lauri Rotko

”Asiat pitää ilmaista niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisemmin.”

Albert Einstein.

Ohjaaja Mikko Roihan tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta Villisorsa on Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto, jota syksyllä aletaan esittää myös Helsingissä Aleksanterin teatterissa.

Tampereen teatterikesän infossa Roiha arveli, että Villisorsan reseptillä toteutetut yhteistuotannot ovat malli, johon riutuvat maaseututeatterit voivat tarttua. Kysymyksessä on siten tärkeä produktio, johon on kohdistunut suuria odotuksia.

Viime syksynä ensi-iltansa saaneen esityksen kritiikit ovat olleet myönteisiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Lauri Meren Roihan Villisorsa on suorastaan häikäissyt selkeydellään.

Tavallisen katsojan mielipidettä edustaa todennäköisesti paremmin lahtelaisen teatterinharrastajan Kari Naskisen mielipide. Naskisen mustavalkoisen kritiikin keskeisen sisällön voi tiivistää toteamukseksi, ettei Roihan tulkinta Villisorsasta kaipaa muta kuin lisää järeitä hauleja ahteriinsa.

Ibsen lanseerasi vuonna 1884 kantaesitetyssä näytelmässään käsitteen elämänvalhe: ”Jos riistätte keskinkertaiselta ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen.”

Käsiohjelmassa suoraksi sitaatiksi Ibseniltä merkitty lause on ilmeisesti koko näytelmän kokoava motto. Omasta ajastaan ja tekstuaalisesta viitekehyksestään irrotettuna tämä lausahdus on paitsi ylimielisen elitistinen myös luvalla sanottuna typerä. Väite pitää sisällään olettamuksen, että se esittäjällä on itsellään objektiivinen tieto elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta, kuten tapana on sanoa.

Roiha on kääntänyt itse Ibsenin tekstin uudestaan alkuperäistekstistä. Käännöstyössään hän on käyttänyt apunaan Ibsenin näytelmän saksankielistä (!) käännöstä. Roihan käännöksessä Ibsenin henkilöt eivät puhu kirjakieltä, vaan Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteista koottua sekakieltä.

Ibsen itse käytti näytelmissään puhekieltä, runomittaisen teatterikielen asemasta. Tampereen Työväen Teatterin ja Lahden kaupunginteatterin näyttelijöille hämäläisaksentti varmaan luontuu ihan hyvin. Etelä-Pohjanmaan murteen oikeaoppisuudesta en menisi takuuseen, vaikka Roiha työskenteli 2000-luvun alussa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana.

Roihan pyrkimyksellä näkemyksen selkeyteen on kuitenkin hintansa. Ainakin minua jäi vaivaamaan ajatus, että Roihan tekemässä dramatisoinnissa on hukattu monia Ibsenin näytelmän nyansseja. Ibsenin teksti kestää huonosti tätä Roihan valaistumista.

Ibsenin omalla vuosisadalla kristilliseen etiikkaan perustuva porvarillinen ideaali ja todellisuus erottuivat toisistaan niin paljon, että Ibsen piti idealismia yhtenä sofistikoituneen valehtelun muotona.

Näytelmän tematiikan kannalta kysymys uskosta on tietenkin aivan keskeinen. Roiha tuo uskonnon näyttämölle näyttämökuvien avulla. Näyttämölle on asetettu pitkä pöytä, joka on sen äärellä istuvine näyttelijöineen kuin suoraan Leonardo da Vincin kuuluisasta seinämaalauksesta Pyhä ehtoollinen.

Samaa tarkoitusta palvelevat Särkänniemen akvaariosta videolle kuvatut ”Jeesus-kalat”, jotka heiluttavat pyrstöjään puolet näyttämötilasta valtaavalla videokankaalla.

Näyttelijäntyön osalta Roihalla on ohjaajana kaksoisstrategia. Murteen käytöllä hän arkipäiväistää Ibsenin suuruuteen kanonisoidun Ibsenin tekstiä. Samaan päämäärään tähtää varmaan se, että hän on antanut näytelmän roolihenkilöille suomalaiset nimet ja vieläpä niin, että roolihenkilöllä on sama etunimi kuin häntä näyttelevällä näyttelijällä.

Roiha ei kuitenkaan ole ihan turhaan asustelut viime vuosia Berlinissä. Hän osaa myös etäännyttää näytelmänsä ja näyttelijänsä yleisöstään tavalla, josta Bertolt Brechtkin olisi varmasti ylpeä.

Elämä on teatteria, ja varmaan siksi Roihan ohjaamat näyttelijät näyttelevät Villisorsassa ihan konkreettisesti toisilleen. Näytelmän alussa kaikki näyttelijät istuvat katsomon puolella ja katsomosta käsin tehdään myös jatkossa kaikki sisääntulot.

Minulle tutustuminen Elsa Saisioon äänikirjan lukijana oli rakkautta ensi kuulemalta. Saisio vakuuttaa myös näyttämöllä, vaikka Roiha on karsinut sovituksessaan Alhon perheen lasta (Elsa Alho/Hedvig Eklad) näyttelevältä Saisiolta pois kaikki vuorosanat.

Ibsenin Villisorsa on tragedia, jolle Roihan pelkistetty sovitus antaa koomisen vivahteen. Mistään camp-huumorista ei ole kysymys, vaan tietoisesta valinnasta. Ibsenin 1800-luvun totuudet eivät oikein tahdo nousta uudelle vuosituhannelle kuin ironian kannattelemana.

Omaa aikaamme kuvastaa näytelmässä sekin, että sen roolihahmojen joukossa ei ole veijareita tai pyhimyksiä. Kaikki hahmot näyttämöllä ovat Saision tulkitsemaa lasta lukuun ottamatta ainakin jossain määrin vastenmielisiä.

Käsiohjelmassa Roiha tunnustaa, että hän pelkää ennen muuta sitä, ettei ole ihmisenä mitenkään erityinen, vaan tuiki tavallinen. Toisaalta ehkä suurin elämänvalhe liittyy juuri menestymiseen. Erityinen ihmisestä tulee vasta, kun hän on varastanut muilta riittävän monta miljardia. Mammonaa palvovassa maailmassa ei armolle ole sijaa.