Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan uudistaa raikkaasti teatterin traditioita – striimatussa näytöksessä Jukka Leistin upea roolityö Pontius Pilatuksena korostui

Esityksen näyttämökuvat olivat huikean hienoja jopa televisioruudulta katsottuina. Kuvassa Eeva Hakulinen kenturio Rotantappajan roolissa ja Pia Piltz Ješua Ha-Notsrin roolissa. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on järkäle. Huikea romaani on ladattu täyteen kerroksia ja merkityksiä. Kirjailijan postuumisti ilmestynyt tarina on liian suuri mahtuakseen sellaisenaan mihinkään teatteriin. Kirjasta tehdyn näytelmän Tampereen Teatterille ohjanneen Antti Mikkolan sovitus on joka tapauksessa onnistunut, ehkä paras, minkä olen teatterissa nähnyt.   

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan ei totisesti ole toisen tuoreusluokan kamaa.

Harhaiset uskonnot ja poliittiset liikkeet saavat näytelmän tarinan Ješua Ha-Notsrin (Pia Piltz) hyvät ihmiset tekemään kammottavia tekoja. Tämä totuus kuullaan näytelmän loppupuolella itsensä saatanan, salaperäisen professori Wolandin (Esa Latvo-Äijö) suusta.

Mikkolan dramaturginen ratkaisu on varmasti perusteltu. Tarinan ydin pitää joskus vääntää rautalangasta. Myös teatterissa taivasten valtakunta kuuluu meille yksinkertaisille. Tampereen teatterin esityksen teatterisalissa nähneiden kriitikoiden arviot ovat suorastaan hengästyttävän ylistäviä.

Bulgakovin romaani on huikea satiiri ja tuikea moraliteetti samassa paketissa. Hän kirjoitti sitä aikana, jolloin miljoonia uhreja vaatinut stalinistinen terrori riehui Venäjällä, 30-luvun Neuvostoliitossa pahimmillaan.

Bulgakov edustaa samaa kirjallista perinnettä kuin muut venäläisen kirjallisuuden suuret mestarit. Tsaarin Venäjällä ja bolsevikkien 30-luvun Neuvostoliitossa sivistyneistöön kuuluvan eliitin toiveet, unelmat ja pyrkimykset olivat syvässä ristiriidassa yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Maanpäällistä onnea oli pakko tavoitella laput silmillä ja tulpat korvissa.

Anton Tšehov luonnehti omia näytelmiään komedioiksi. Bulgakov kirjoitti huikean terävää satiiria aikalaisistaan ja stalinistisen Neuvostoliiton todellisuudesta fantasialla maustettuna.

Jos ei nyt täysin ainutlaatuista, niin todella merkityksellistä Bulgakovin kirjassa on se, että hän nostaa tarinan päähenkilöksi historiallisen hahmon, Juudean roomalaisen prokuraattorin Pontius Pilatuksen. Samalla hän nostaa tarinan keskiöön meidän kristillisen perinteemme. Tekstiin ladattujen merkitysten ikajänne venyy parein vuosituhannen mittaiseksi.

Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään Pontius Pilatuksen mielen näyttämöllä. Pilatus tuomitsee mielisairaana pitämänsä Ješua Ha-Notsrin kuolemaan, mutta hyvittelee sitten tekoaan ja omaatuntoaan murhauttamalla Ha-Notsrin papeille kavaltaneen Juudaksen.

Näin meidän jokaisen mielessä vaikuttava reaalipoliitikko toimii. Me torjumme THL:n laskelmat koronaviruksen leviämisestä mahdottomina, mutta uskomme, että maailmantalous voi kasvaa eksponentiaalisesti hamaan maailmantappiin asti.

Kirjan ja tietenkin myös näytelmän Pontius Pilatus on kuin modernin länsimaisen ihmisen prototyyppi. Mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista antaa hänelle valtaa. Valta taas merkitsee sitä, että hän on myös vastuussa valinnoistaan.    

Verkon kautta striimattu antoi tietenkin vain kalpean kuvan siitä loistosta, jonka Tampereen Teatterin upeasti lavastettu näytelmä on tarjonnut teatterissa elävän yleisön edessä. Vaikka ruudun kautta katsotusta esityksestä puuttui vuorovaikutukseen perustuva teatterin magia, näkökenttää rajaava ja näyttelijät hyvin lähelle tuonut kamera todisti Mikkolan taituruuden ohjaajana.

Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat sulavia. Yhdestä pisteestä suppealla kuvakulmalla näytelmää kuvaava kamera on tässä suhteessa varmasti armoton väline. Näytelmän skenografiasta vastanneiden Teppo Järvisen, Tiiti Hynnisen, Hannu Hauta-ahon, Mari Pajulan ja Jonna Lindströmin yhteistyö ohjaajan kanssa on ollut saumatonta.

Näytelmän roolitus on hieno. Perinteinen ajatus miesten ja naisten rooleista on hylätty, tai ainakin painettu taka-alalle. Tarinan tematiikasta löytyvät vankat perusteet esimerkiksi sille, että Piltz näyttelee sekä Ješua Ha-Notsrin että Margaritan roolit. Molempia roolihahmoja yhdistää heidän kykynsä pyyteettömään rakkauteen.

Tosin pienen myönnytyksen vanhakantaisille traditioille tekijät ovat antaneet sillä, että Ješua Ha-Notsrin roolissa Piltz oli puvustettu ja maskeerattu näyttämään miesoletulta.

Pilatus nousee Mikkolan sovituksessa näytelmän keskeiseksi ja kokoavaksi roolihahmoksi. Jukka Leistin roolityö Pilatuksena oli ajateltu, hallittu ja koskettava. Ainakin minun ajatukseni Leistin näytteleminen vei välillä aivan uusille urille.

En tiedä, miltä näyttelijöistä tuntui näytellä ilman yleisöä. Uskon, että ainakin Ville Majamaan hyvin vaativa roolityö runoilija Bezdomnyin roolissa olisi saanut vielä jotakin lisää yleisön reaktioista. Tragikoomisen roolin esittämiselle yleisön läsnäolo ja välitön palaute on melkein elinehto.

Bulgakovin kirjassa ja kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ja televisiosarjoissa Wolandin seurueeseen kuuluva Hella ja Margaret sekä saatanan juhliin osallistuvat kadotetut sielut esiintyvät alastomina. Tampereen Teatterin esityksessä ketään ei riisuta kelteisilleen ja se on varmasti ainoa oikea valinta. Kysymys ei ole mistään uuspuritanismista, vaan ratkaisulle on muita hyvin painavia syitä.

Bulgakovin kirja on myös ja ennen kaikkea riemastuttava ja koskettava kuvaus luovuudesta. Mikkola ja muut ensemblen jäsenet ovat varmasti omalla kohdallaan kohdanneet ne riivaajat, joiden kanssa tarinan Mestari, Bulgakovin alter ego kamppailee. Tampereen Teatterin produktiossa tätä luovuutta on käytetty myös teatterin traditioiden uudistamiseen ja kehittämiseen.

Loistavaa! 

Minulle verkon suoratoisto oli jonkinlainen pappilan hätävara huikaisevaan teatterinälkään. Yllätyin positiivisesti. Suoratoistosta voi hyvin kehittyä vielä aivan oma taiteen lajinsa, joka sijoittuu jonnekin teatterin ja elokuvailmaisun välimaastoon. Suorat lähetykset toteuttavat ainakin yhden vain teatterille ominaisen piirteen: jokainen esitys on ainutkertainen taideteos, joka ei toistu koskaan aivan samanlaisena.

Striimattuja teatteriesityksiä katsotaan keikalla.fi sivuston kautta. Sivuston käytettävyydessä on vielä petraamisen varaa. Se pieni vaiva kannattaa kuitenkin nähdä

Saatana saapuu Moskovaan

Tampereen Teatterin esitys livestriimattuna 11.3.2021

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Peruukkien, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Vesa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Arttu Ratinen, Kirsimarja Järvinen, Mari Turunen, Ola Tuominen

Tampereen Teatterin HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys – Kaisa Hela ja Mari Turunen loivat vahvan illuusion itsensä alttiiksi panemisesta – näin stand up –komiikkaa pitää tehdä!

Mari Turunen ja Kaisa Hela laittoivat itsensä likoon Tampereen Teatterin Kivi-näyttämöllä. Turusen ja Helan käsikirjoittamissa sketseissä tarinan naiset työnnettiin kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ukopuolelle. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

En ole aikoihin nauranut yhtä paljon ja yhtä vapautuneesti. Kaisa Helan ja Mari Turusen käsikirjoittama ja esittämä HÄPEÄ!­­ – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys. Se erosi kuin yö ja päivä niistä latteuksista, joita televisiossa nykyisin tarjoillaan sketsiviihteenä. Illuusio itsensä alttiiksi panemisesta oli voimakas. Näin stand up –komiikkaa pitää tehdä ja esittää!

Hela ja Turunen esittävät Nolossa komediassa roolihenkilöinä itseään. Railakkaat tarinat oli sijoitettu teatterin maailmaan. Tarinoiden uskottavuus oli huippuluokkaa ja yllättävät käänteet meheviä. Tekijät ovat esityksessä astuneet kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Häpeä on hieno aihe nopearytmiselle komedialle. Jokainen tunnistaa tuon sydänalassa tuntuvat ikävän tunteen, kun on tullut mokattua. Ihminen on laumaeläin. Häpeä yhdessä myötätunnon kanssa ohjaavat meidän sosiaalista käyttäytymistämme. Se on meillä laumaeläiminä jo geeneissä. Jokainen koiranomistaja tunnistaa tuon tunteen myös lemmikistään.

Hela ja Turunen tutkivat häpeän eri osa-alueita älykkäästi, tarkasti ja railakkaasti. Häpeä ja häpeämättömyys eivät ole vain toistensa vastakohtia. Niillä on myös poikkeavia merkityksiä. Häpeäntunne säätelee kilpailua lauman sisällä omasta statuksesta. Häpeämättömyys rikkoo näitä kirjoittamattomia sääntöjä.

Esitys alkoi eksistä ja nyksistä. Parisuhteen status on yksi häpeän aiheista. Ensimmäisessä kohtauksessa tai sketsissä Hela ei kehdannut millään näyttää ja kertoa eksälleen, että on parisuhteessa Turusen kanssa. Ei vaikka pariskunnalla oli jo yhteinen asuntolaina. Sketsissä Hela ja Turunen peilasivat parisuhdedynamiikan kautta meidän itse kunkin ennakkoluuloja sukupuoliroolien suhteen.

Hulvattoman hauska oli myös seuraava sketsi, jossa Hela ja Turunen nyrkkeilivät käyttäen hanskoina lehtien heistä tekemiä haastatteluja, uutisia ja kritiikkejä. Iskut olivat mojovia ja ainakin minä punastuin muutaman kerran silkasta myötähäpeästä oman ammattikuntani kollegojen puolesta.

Mietin myös sitä, millaisia Kummeli-koomikkoryhmän sketsit ja komediat olisivat voineen olla, jos niiden käsikirjoitusten kirjoittaminen ja ohjaus olisi uskottu Turusen ja Helan kaltaisille virtuooseille.

Kyytiä saivat meidän vakiintuneet ja pinttyneet käsityksemme siitä, millaisia ovat viidenkympin kynnykselle ehtineet naiset. Mitä meidän pitäisi ajatella näiden tarinan ladyjen kännisekoiluista ja seksuaalisista harharetkistä erikokoisten kyrpien mikämikämaassa? Turusen ja Helan tarinoiden naiset antoivat kynttilän palaa kunnolla molemmista päistä.

Nämä naiset osasivat sikailla siinä missä miehetkin. Tosin ainakin yksi oleellinen ero on ja pysyy. Miesten itsetunto seksuaalisuuden alueella on ilmiselvästi yhä niin herkkä kapistus, että naiset joutuvat kantamaan siitä huolta ja vastuuta hamaan maailmantappiin asti.

Tarkastelun kohteena oli myös miehen katse. Tai ehkä kysymys lopulta on kuitenkin naisen katseesta. Epäilen että kovin naisen ulkonäköä koskeva sanaton kritiikki tulee tässä kilvoittelussa kansasisarten joukossa ja se kaikkein ankarin kriitikko napittaa vastaan peilikuvasta.

Hela pohti vartalonsa estetiikka ja ulottuvuuksia bikineissä. Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Turunen riisui itsensä näyttämöllä alastomaksi. Tällainen itsensä likoon laittaminen on nykyisenä internetin, sosiaalisen median ja älypuhelimien aikakautena uhkarohkea temppu. Ehkä hämmentävintä kohtauksessa oli kuitenkin se, että alastomuus toi Turusen roolihahmoon arvokkuutta ja charmia, eikä tätä vaikutelmaa vähentänyt edes reteä ”alapyllyn” esittely.

Hela kertoi meille, että kreikan kielen aidos tarkoittaa myös alastomuutta. Todennäköisesti aidos oli kuitenkin häpeä vain naisille. Antiikin Kreikan olympialaisissa miehet kilpailivat alastomina.

Häpeä on inha tunne. Kokoavassa sketsissä Hela ja Turunen vertasivat tätä tunnetta rinnan päälle mätkäistyyn haisevaan läjään kakkaa. Helan rooliasu häpeänä oli todella suuri läjä tätä luonnontuotetta. Helan häpeän ja Turusen välisessä hauskassa dialogissa käytiin läpi sitä, miten kulttuurisidonnaisia häpeän tunteet ovat. Ja mikseivät olisi. Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liimaa.

Helan häpeä osasi myös armahtaa. Naisten kokeman häpeän osalta #metoo-liike on muuttanut tätä häpeän kulttuuria. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole enää uhriksi joutuneen naisen häpeä, vaan häpeä lankeaa nyt valta-asemaansa väärin käyttäneiden miesten kontolle.

Jopa nolojen komedioiden maailmassa tapahtuu siis myös paljon hyvää.

Kohtaus, johon Nolo komedia päättyi, oli itseironisen arrogantti. Hela ja Turunen, suomalaisen estraditaiteen Supergirl ja Wonder Woman nousivat lavalle tanssimaan ihonmyötäisissä supersankariasuissa.

Lisää tällaista, pyydän!   

HÄPEÄ! – Nolo Komedia

Esitys Tampereen Teatterin Kivi-teatteriravintolassa 7.10.2020

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen

Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen

Valosuunnittelu Petra Honkaniemi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Videosuunnittelu Heikki Järvinen     

Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen

 

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.