Vaimoni, Casanova on hullunhauska tragikomedia, jonka parissa ei tiedä pitäisikö itkeä vain nauraa – Leea Klemolan näytelmässä tiivistyvät meidän miesten kaikki pelot ja ennakkoluulot, joiden vuoksi juuri nyt käydään loputonta identiteettisotaa  

Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.

Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.

Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.

Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.

Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.

Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.

Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.

Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?

Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.

Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.

Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.

Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.

Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.

Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).

Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.

Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?

Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.

En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.

Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.

Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.

Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.

Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!

Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.

Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.

Vaimoni, Casanova

Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min

Käsikirjoitus Leea Klemola

Ohjaus Antti Mikkola

Lavastus Miko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Opa Pyysing

Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala

Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen

Pesää jaettiin Pyynikillä näkyvään tarpeeseen – Taitavalla näyttelijäntyöllä likilaskuisesta käsikirjoituksesta leivottiin kelpo kakku – Pesänjako on Tuure Kilpeläisen hittien varaan rakennettu potpuri

Pesää jaettiin uusintaensi-illassa hameenhelmat hulmuten ja housunpuntit tutisten. Mari Turusen ja Lari Halmeen esittämisessä oli voimaa ja duetossa volyymia. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Pesänjako oli juuri sitä, mitä me katsojat kesäteatteriesitykseltä osaamme odottaa. Pesänjako oli ensi-illassa Tuure Kilpeläisen ja hänen yhtyeensä Kaihon Karavaanin hittien ympärille rakennettu potpuri, jonka kappaleet Marika Vapaavuoren komediaksi viritetty tarina sitoi yhteen.

Tätä osattiin odottaa ja ehkä tällaista on myös kaivattu. Perjantain uusintaensi-illassa Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo oli loppuunmyyty ja esityksen päättyessä yleisö nousi osoittamaan seisten suosiotaan näyttelijöille.

Vapaavuoren ja työryhmän käsikirjoitus edusti nätisti sanottuna käyttötaidetta. Sen kaksimielisyyksiä viljelevää verbaalista estetiikkaa voi verrata halpamarketista ostettuun designiin, jolla me katamme kesämökin kahvipöydän. Ei kaunista, mutta käyttökelpoista, kotoista, tuttua ja turvallista.

Juristit, lääkärit, enkelit, hassun hauskat homot ja seksin puutteessa riutuvat lesket ja vanhat piiat kuuluvat kaiketi suomalaiseen kesäteatteriperinteeseen. Alati toistuessaan nämä hahmot tavallaan liittävät suomalaisen kesäteatterin teatteritaiteen traditioon. Ne ovat suomalaisen teatterin commedia dell’arte-hahmoja.

Näiden näkyvien ja näkymättömien hahmojen joukossa näyttämöllä hääräsivät jälleen myös Pekka ja Pätkä maalarimestareina. Armas Lohikosken vuonna 1959 ohjaaman elokuvan perussuomalaiset asenteen modernia taidetta kohtaan eivät ole kesäteatterin kuvastossa muuttuneet miksikään kuudessa vuosikymmenessä.   

Ohjauksessa Vapaavuori oli valinnut tyylikeinoksi rankan liioittelun. Luvan saatuaan näyttelijät myös antoivat palaa koko rahan edestä. Kyllä teatterissa saa ja pitää huutaa silloin, kun on sen huutamisen paikka. Toki näyttelijöillä oli tukenaan otsamikrofonit ja sähköinen äänenvahvistus. Molemmat voivat myös jatkossa olla tarpeen, kun viereisellä Pyhäjärven selällä pitää omaa konserttiaan se toinen kesän ”vitsauksista”, vesiskoottereiden armada.

Mari Turunen, Lari Halme, Sari Siikander ja kumppanit näyttivät jälleen kerran, että taitavalla näyttelijäntyöllä vähän likilaskuisestakin taikinasta voidaan leipoa maistuva kakku. Turunen mutkattomuudessaan oikea ihme. Fanitus täällä jatkuu. Senni Raappanan upea lauluääni teki vaikutuksen.

Tukea esittämiselle näyttelijät ovat saaneet Timo Saaren laatimasta koreografiasta.

Pyynikin kesäteatterin toimintaedellytyksiä ja taloutta paikataan Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin tuella. Niukkuus näkyi myös tässä esityksessä, mutta jälleen hyvällä tavalla. Se että Pesänjakoa näyteltiin Täällä Pohjantähden alla näytelmän kulisseissa ei haitanut mitään. Näkymien avaruus alleviivasi näyttelijöiden taituruutta.

Resurssien niukkuudesta tietysti kertoi myös se, että kappaleiden musiikkitaustat oli tehty studiossa. Studiomuusikoista näyttämöllä oli vain kitaristi Loule So enkeliksi pukeutuneena.

Lari Halme näytteli lakimies Jarmo Pasalaa, Senni Raappana nuorta Lissu Mattilaa ja alpakat Jackson ja Suttura alpakoita Jackson ja Suttura. Oikealla ylhäällä Angeloa näytellyt Pasi Sarikoski. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Tunnen suomalaista populaarimusiikkia hävettävän huonosti. Rohkenen kuitenkin otaksua, että Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani ei ole pelkkä bändi, vaan ihan oikea orkesteri, joka on seurannut suomalaisilla tanssilavoilla Dallapeen ja Seitsemän seinähullun veljeksen jalanjälkiä.    

Potpuriin valitut biisit on poimittu yhtyeen vuonna 2017 julkaistulta Kaihon karavaani albumilta. Itseäni jäi heti esityksen alussa askarruttamaan potpurin aloituskappale Hyvä, paha, ruma mies.

Suomalaisesta miehestä on tulossa uhanalainen laji. Kilpeläinen olisi voinut biisiään riimitellessään lisätä suomalaisen miehen ominaisuuksia kuvaavaan laatusanojen luetteloon myös määritteen tyhmä. Puolustusvoimissa alokkaiden suorittama palikkakoe antaa vertailukelpoisen aikasarjan ja tässä vertailussa suomalaisten nuorten miesten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kasvanut tällä vuosituhannella vuosi vuodelta samaan suuntaan kuin lehmän häntä, toki ei yhtä jyrkässä kulmassa.

Tosin tyhmistyminen koettelee jossain määrin koko kansaa. Norjalaisten ja tanskalaisten tutkimusten mukaan nuorten ihmisten kongitiivisten kykyjen alenemisesta on tulossa jonkinlainen kansantauti kaikissa länsimaissa sukupuolesta riippumatta.

Miesten pahoinvoinnista jotakin kertoo ehkä sekin, että enemmän kuin joka viides mies jää Suomessa tahtoattomaan lapsettomaksi, koska ei löydä lapsentekoon halukasta puolisoa. Pesää ei Suomessa ole todellakaan jaossa kaikille halukkaille miehille.

Viime eduskuntavaaleissa joka kolmas äänioikeuttaan käyttänyt 18-50-vuotias mies äänesti perussuomalaisia. Koettuun ahdistukseen ja pahaan oloon haetaan muutosta myös politiikan keinoin.

Näytelmän Jarmo Pasala (Halme) menettää nuorena muistinsa, kun hän saa purjehdusretkellä iskun päähänsä puomista. Tämän päivän peruskoulussa monen pojan psyykkinen kunto menee maitohapoille jo siinä vaiheessa, kun aloitusbiisin mukaan nukkaisilla poskilla pitäisi olla vain räkää ja raparperipiirasta.

Pesänjako

Uusintaensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 14.7.2023

Käsikirjoitus: Pinky Ponky Production ja Marika Vapaavuori

Ohjaus: Marika Vapaavuori

Musiikki Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Äänisuunnittelu: Pasi Ristolainen/Jaakko Luoma

Koreografia: Timo Saari

Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu: Johanna Paakkanen

Alpakat: Rockwood Alpacas

Rooleissa: Lari Halme, Sari Siikander, Mari Turunen, Sami Hintsanen, Ville Majamaa, Senni Raappana, Pasi Sarikoski, Loule So

Alpakat: Jackson , Suttura

Studio-orkesteri: Miika Perkiö, Ali Ahmaniemi, Loule So, Teemu Broman  

Hylkäämisen päivät oli ajatuksia herättävä kasvutarina – Mari Turusen huikea veto ei jättänyt kylmäksi Tampereen Teatterin kantaesityksessä

Mari Turunen näytteli upeasti Tampereen Teatterin ensi-illassa. Esityskuvan kohtausta ei voi ehkä kuvata tarinan päähenkilön Olgan lopullisen valaistumisen hetkeksi, mutta keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä saanut Elena Ferranten romaaniin perustuva Hylkäämisen päivät oli hieno kasvutarina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tämän näytelmän keskiössä oli Mari Turusen persoonallinen ja voimakas tulkinta hylätyksi tulleen naisen epäuskosta, tuskasta, vihasta ja toipumisesta. Virpi Haataisen ja Liisa Mustosen sovitus Elena Ferranten yksiäänisestä romaanista oli onnistunut. Teatterissa illuusio aidosta polyfoniasta syntyy kuin itsestään, kun yhden ihmisen näkökulmasta kerrotun tarinan henkilöille annetaan näyttämöllä roolit. Se on sitä teatterin taikaa.

Aika riensi ja jokainen kohaus tuntui merkitykselliseltä. Sovitus ja Mustosen dramaturgiset ratkaisut tekivät tarinasta kirjaa viihteellisemmän kokonaisuuden.  

Ferranten salanimellä kirjoittavan italialaisen kirjailijan romaanit ovat suosittuja. Hänen kirjoistaan on tehty myös televisiosarjoja. Parhaillaan Netflixissä pyörii hänen kirjaansa perustuva draamasarja Aikuisten valheellinen elämä. Vaikka myös Tampereen Teatterin keskiviikkona näytelty kantaesitys Hylkäämisen päivät oli tavallaan todella viihdyttävä, viihdekirjailijan leimaa Ferranten kirjojen kansiin on turha lyödä.

Hylkäämisen päivät on teksti, joka toi heti mieleen Ingmar Bergmanin 1970-luvun alussa kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nyt tarina erään parisuhteen päättymisestä kerrottiin puhtaasti naisen näkökulmasta. Ferranten kieli oli Taru Nyströmin kääntämänä modernia ja ajoittain niin häijyä, että siinä miehen petokseen liittyvissä mielikuvissa sormi työnnetiin aina anukseen asti.

Jäin silti pähkäilemään, millainen monologinäytelmä Turusen bravuurin pohjalta olisi syntynyt?

Teatterin verkkosivuilla Hylkäämisen päivät on merkitty draamaksi ja tragikomediaksi. Toteutuksessa tarinan Olgan rajut tunteet ja haavoittuvuus näkyivät tragikoomiset mittasuhteet saaneina paniikkikohtauksina. Ilmaan jäi kuitenkin roikkumaan myös kysymys, onko katkeruuttaan ja vihaansa rujoon kieleen ja fyysiseen väkivaltaan purkava nainen koominen hahmo? Tänään itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön palavasti rakastunut keski-ikäinen mies on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen elämän narri, mutta entä mies, joka pahoinpitelee erotilanteessa puolisoaan?

Turunen näytteli upeasti näytelmän pääroolissa. Ferranten kirjan Olga on kirjailija, jonka ura taiteilijana on vuosien varrella ajautunut umpikujaan, kun hän on uhrannut aikansa lapsille, perheelle ja menestyneen miehensä uralle. Turunen toi näyttämöllä tähän hahmoon kansallisia ominaispiirteitä, kuten on tapana sanoa. Turusen Olga ei ollut kotoisin Italiasta, vaan jostakin paremman väen asuttamasta Tampereen kaupunginosasta.

Turusen luomassa hahmossa oli mukana herkkyyttä ja kovuutta, hysteriaa ja juurevuutta jäljittelemättömällä tavalla. Hänen suussaan Ferranten Olgan italian ryöppyävä tajunnanvirta muuttui kunnon kiroiluksi. Suomalaisessa kulttuurissa naisilla on ollut itsenäisempi ja vahvempi asema kuin patriarkaalisen ajattelun edelleen hallitsemassa maailmassa yleensä. Se näkyy kirjallisuuden, näytelmäkirjallisuuden ja elokuvataiteen luomissa vahavoissa naishamoissa ja Turusen upea tulkinta sulautui hyvin tähän jatkumoon.

Tarinan Olga (Mari Turunen) ei tyytynyt purkamaan vihaansa petollista miestään Mariota (Henry Hanikka) ja tämän uutta rakasta Carlaa (Elina Hietala) kohtaan vain katkerilla sanoilla, vaan hän kävi heidän kimppuunsa kuvan kohtauksessa myös fyysisesti nyrkein ja genitaalialueelle suunnatuin potkuin. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri           

Ohjaajana Mustonen on nähnyt näytelmän kasvutarinana: ”Joskus matka erillisyyteen menee rikkoutumisen kautta. Se miten kiinnymme, liittyy kiintymyssuhteisiimme ja se, miten turvassa kasvamme rakkaussuhteissamme erillisiksi, heijastaa näitä kiintymyksiä.”

Elämä on matka erillisyyteen, joka alkaa napanuran katkaisemisesta ja päättyy siihen äärimmäiseen erillisyyden kokemukseen, jota kuoleminen merkitsee. Mustosen mukaan Ferraten kirja kertoo matkasta riippuvaisuudesta erillisyyteen, itsensä hylkäämisestä toisen tähden, itsensä löytämiseen ja subjektiksi kasvamiseen. Hylkäämisen päivät on leimallisesti naisen, tai pitäisikö sanoa naisoletetun kasvutarina.

Yhden tason Ferranten kirjassa muodostaa se, että hän on kirjoittanut ikään kuin rivien väliin teräviä huomioita romanttisen rakkauden todellisesta luonteesta. Näytelmässä Turusen tulkitsema Olga pohtii sitä, miksei hän enää ole, tai ei ehkä koskaan ole ollut miehensä Marion seksuaalisen intohimon kohde. Hän epäilee syyksi sitä, että häneen on tarttunut äidinmaidon tuoksu.

Näytelmässä Olgan poika sairastuu ja oksentaa vuoteeseensa, muurahaisia torjutaan voimakkaasti tuoksuvalla myrkyllä, perheen myrkkyä saanut koira ulostaa alleen kuolinkamppailussaan, Olga ehostaa itsensä viimeisen päälle kylpyhuoneessa ja hänen kauneuttaan ylistävä tytär Ilaria halusi vaikka väkisin tehdä samoin. Yhdessä kohtauksessa tarinan Olga kävi jopa kyykkykakalla talonsa pihamaalla koiraa ulkoiluttaessaan.

Jäin pohtimaan tätä. Me olemme sosiaalisia olentoja ja valitsemme seurustelukumppanimme ja elämänkumppanimme statukseltaan suurin piirtein kaltaistemme joukosta. Ehkä Ferrante on halunnut sanoa, että runoilijoiden ylistämä romanttinen rakkaus ei kuuntele järjen ääntä. Pitää olla oikeanlaista kemiaa, kuten on tapana sanoa. Romanttinen rakkaus on vahva todiste siitä, että olemme evoluution muovaamia eläimiä. Vaistot ohjaavat meitä ja näitä aivojen algoritmejä huijaamaan on syntynyt kokonaisia kukoistavia teollisuudenaloja valmistamaan hajuvesiä, ehostusaineita ja vartaloa korostavaa pintamuotia.

Kertokaa minulle miesoletettu runoilija, joka ei olisi ylistänyt rakastettunsa ihon raikasta tuoksua?

Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu toimivat hienosti. Näyttämön sivuilla oli pyörien päälle rakennetut tilaelementit, jotka kääntyivät katsomosta katsottuna vasemmalla kintaalla vaivattomasti lasten makuuhuoneeksi ja oikealla perheen kylpyhuoneeksi. Näyttämön päälle rakennettu silta antoi vertikaalista ulottuvuutta ja takanäyttämölle kalustettu työhuone yhdessä Tiiti Hynnisen suunnitteleman valaistuksen kanssa tilan tuntua. Takanäyttämö ja tilaelementtien ovet rytmittivät vaihtoja kohtauksesta toiseen.

Näytelmän rakenteen ja sen semanttisten merkitysten takia Henry Hanikalle, Ville Mikkoselle, Tomi Alatalolle ja Elina Hietalalle jäi sivuosien esittäjien roolit. Tampereen Teatterin näyttelijöiden tavassa olla läsnä näyttämöllä on silti lähes aina jotakin hurmaavan kodikasta ja tämä henki selvästi tarttuu myös vierailijoihin. Jos hommat eivät mene aina ihan kohdalleen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin ne kuitenkin menevät. Teatteri on Tampereella silkkaa magiaa.

Tampereen Teatterin suuriin vahvuuksiin kuuluu selvästi myös yhtä hurmaava ensi-iltayleisö. Näin kannustavan joukon edessä on aina olemassa verraton riski onnistua yli kaikkien odotusten.

Hienoa!

Hylkäämisen päivät

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 8.2.2023

Perustuu Elena Ferranten manannimiseen romaaniin

Suomennos: Taru Nyström

Sovitus: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen

Dramatisointi ja ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala

Näyttämöllä: Mari Turunen, Tomi Alatalo, Ville Mikkonen, Elina Hietala, Henry Hanikka        

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.  

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.  

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.  

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf  

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan uudistaa raikkaasti teatterin traditioita – striimatussa näytöksessä Jukka Leistin upea roolityö Pontius Pilatuksena korostui

Esityksen näyttämökuvat olivat huikean hienoja jopa televisioruudulta katsottuina. Kuvassa Eeva Hakulinen kenturio Rotantappajan roolissa ja Pia Piltz Ješua Ha-Notsrin roolissa. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on järkäle. Huikea romaani on ladattu täyteen kerroksia ja merkityksiä. Kirjailijan postuumisti ilmestynyt tarina on liian suuri mahtuakseen sellaisenaan mihinkään teatteriin. Kirjasta tehdyn näytelmän Tampereen Teatterille ohjanneen Antti Mikkolan sovitus on joka tapauksessa onnistunut, ehkä paras, minkä olen teatterissa nähnyt.   

Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan ei totisesti ole toisen tuoreusluokan kamaa.

Harhaiset uskonnot ja poliittiset liikkeet saavat näytelmän tarinan Ješua Ha-Notsrin (Pia Piltz) hyvät ihmiset tekemään kammottavia tekoja. Tämä totuus kuullaan näytelmän loppupuolella itsensä saatanan, salaperäisen professori Wolandin (Esa Latvo-Äijö) suusta.

Mikkolan dramaturginen ratkaisu on varmasti perusteltu. Tarinan ydin pitää joskus vääntää rautalangasta. Myös teatterissa taivasten valtakunta kuuluu meille yksinkertaisille. Tampereen teatterin esityksen teatterisalissa nähneiden kriitikoiden arviot ovat suorastaan hengästyttävän ylistäviä.

Bulgakovin romaani on huikea satiiri ja tuikea moraliteetti samassa paketissa. Hän kirjoitti sitä aikana, jolloin miljoonia uhreja vaatinut stalinistinen terrori riehui Venäjällä, 30-luvun Neuvostoliitossa pahimmillaan.

Bulgakov edustaa samaa kirjallista perinnettä kuin muut venäläisen kirjallisuuden suuret mestarit. Tsaarin Venäjällä ja bolsevikkien 30-luvun Neuvostoliitossa sivistyneistöön kuuluvan eliitin toiveet, unelmat ja pyrkimykset olivat syvässä ristiriidassa yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Maanpäällistä onnea oli pakko tavoitella laput silmillä ja tulpat korvissa.

Anton Tšehov luonnehti omia näytelmiään komedioiksi. Bulgakov kirjoitti huikean terävää satiiria aikalaisistaan ja stalinistisen Neuvostoliiton todellisuudesta fantasialla maustettuna.

Jos ei nyt täysin ainutlaatuista, niin todella merkityksellistä Bulgakovin kirjassa on se, että hän nostaa tarinan päähenkilöksi historiallisen hahmon, Juudean roomalaisen prokuraattorin Pontius Pilatuksen. Samalla hän nostaa tarinan keskiöön meidän kristillisen perinteemme. Tekstiin ladattujen merkitysten ikajänne venyy parein vuosituhannen mittaiseksi.

Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään Pontius Pilatuksen mielen näyttämöllä. Pilatus tuomitsee mielisairaana pitämänsä Ješua Ha-Notsrin kuolemaan, mutta hyvittelee sitten tekoaan ja omaatuntoaan murhauttamalla Ha-Notsrin papeille kavaltaneen Juudaksen.

Näin meidän jokaisen mielessä vaikuttava reaalipoliitikko toimii. Me torjumme THL:n laskelmat koronaviruksen leviämisestä mahdottomina, mutta uskomme, että maailmantalous voi kasvaa eksponentiaalisesti hamaan maailmantappiin asti.

Kirjan ja tietenkin myös näytelmän Pontius Pilatus on kuin modernin länsimaisen ihmisen prototyyppi. Mahdollisuus valita eri vaihtoehdoista antaa hänelle valtaa. Valta taas merkitsee sitä, että hän on myös vastuussa valinnoistaan.    

Verkon kautta striimattu antoi tietenkin vain kalpean kuvan siitä loistosta, jonka Tampereen Teatterin upeasti lavastettu näytelmä on tarjonnut teatterissa elävän yleisön edessä. Vaikka ruudun kautta katsotusta esityksestä puuttui vuorovaikutukseen perustuva teatterin magia, näkökenttää rajaava ja näyttelijät hyvin lähelle tuonut kamera todisti Mikkolan taituruuden ohjaajana.

Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat sulavia. Yhdestä pisteestä suppealla kuvakulmalla näytelmää kuvaava kamera on tässä suhteessa varmasti armoton väline. Näytelmän skenografiasta vastanneiden Teppo Järvisen, Tiiti Hynnisen, Hannu Hauta-ahon, Mari Pajulan ja Jonna Lindströmin yhteistyö ohjaajan kanssa on ollut saumatonta.

Näytelmän roolitus on hieno. Perinteinen ajatus miesten ja naisten rooleista on hylätty, tai ainakin painettu taka-alalle. Tarinan tematiikasta löytyvät vankat perusteet esimerkiksi sille, että Piltz näyttelee sekä Ješua Ha-Notsrin että Margaritan roolit. Molempia roolihahmoja yhdistää heidän kykynsä pyyteettömään rakkauteen.

Tosin pienen myönnytyksen vanhakantaisille traditioille tekijät ovat antaneet sillä, että Ješua Ha-Notsrin roolissa Piltz oli puvustettu ja maskeerattu näyttämään miesoletulta.

Pilatus nousee Mikkolan sovituksessa näytelmän keskeiseksi ja kokoavaksi roolihahmoksi. Jukka Leistin roolityö Pilatuksena oli ajateltu, hallittu ja koskettava. Ainakin minun ajatukseni Leistin näytteleminen vei välillä aivan uusille urille.

En tiedä, miltä näyttelijöistä tuntui näytellä ilman yleisöä. Uskon, että ainakin Ville Majamaan hyvin vaativa roolityö runoilija Bezdomnyin roolissa olisi saanut vielä jotakin lisää yleisön reaktioista. Tragikoomisen roolin esittämiselle yleisön läsnäolo ja välitön palaute on melkein elinehto.

Bulgakovin kirjassa ja kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ja televisiosarjoissa Wolandin seurueeseen kuuluva Hella ja Margaret sekä saatanan juhliin osallistuvat kadotetut sielut esiintyvät alastomina. Tampereen Teatterin esityksessä ketään ei riisuta kelteisilleen ja se on varmasti ainoa oikea valinta. Kysymys ei ole mistään uuspuritanismista, vaan ratkaisulle on muita hyvin painavia syitä.

Bulgakovin kirja on myös ja ennen kaikkea riemastuttava ja koskettava kuvaus luovuudesta. Mikkola ja muut ensemblen jäsenet ovat varmasti omalla kohdallaan kohdanneet ne riivaajat, joiden kanssa tarinan Mestari, Bulgakovin alter ego kamppailee. Tampereen Teatterin produktiossa tätä luovuutta on käytetty myös teatterin traditioiden uudistamiseen ja kehittämiseen.

Loistavaa! 

Minulle verkon suoratoisto oli jonkinlainen pappilan hätävara huikaisevaan teatterinälkään. Yllätyin positiivisesti. Suoratoistosta voi hyvin kehittyä vielä aivan oma taiteen lajinsa, joka sijoittuu jonnekin teatterin ja elokuvailmaisun välimaastoon. Suorat lähetykset toteuttavat ainakin yhden vain teatterille ominaisen piirteen: jokainen esitys on ainutkertainen taideteos, joka ei toistu koskaan aivan samanlaisena.

Striimattuja teatteriesityksiä katsotaan keikalla.fi sivuston kautta. Sivuston käytettävyydessä on vielä petraamisen varaa. Se pieni vaiva kannattaa kuitenkin nähdä

Saatana saapuu Moskovaan

Tampereen Teatterin esitys livestriimattuna 11.3.2021

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Peruukkien, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Vesa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Arttu Ratinen, Kirsimarja Järvinen, Mari Turunen, Ola Tuominen

Tampereen Teatterin HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys – Kaisa Hela ja Mari Turunen loivat vahvan illuusion itsensä alttiiksi panemisesta – näin stand up –komiikkaa pitää tehdä!

Mari Turunen ja Kaisa Hela laittoivat itsensä likoon Tampereen Teatterin Kivi-näyttämöllä. Turusen ja Helan käsikirjoittamissa sketseissä tarinan naiset työnnettiin kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ukopuolelle. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

En ole aikoihin nauranut yhtä paljon ja yhtä vapautuneesti. Kaisa Helan ja Mari Turusen käsikirjoittama ja esittämä HÄPEÄ!­­ – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys. Se erosi kuin yö ja päivä niistä latteuksista, joita televisiossa nykyisin tarjoillaan sketsiviihteenä. Illuusio itsensä alttiiksi panemisesta oli voimakas. Näin stand up –komiikkaa pitää tehdä ja esittää!

Hela ja Turunen esittävät Nolossa komediassa roolihenkilöinä itseään. Railakkaat tarinat oli sijoitettu teatterin maailmaan. Tarinoiden uskottavuus oli huippuluokkaa ja yllättävät käänteet meheviä. Tekijät ovat esityksessä astuneet kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Häpeä on hieno aihe nopearytmiselle komedialle. Jokainen tunnistaa tuon sydänalassa tuntuvat ikävän tunteen, kun on tullut mokattua. Ihminen on laumaeläin. Häpeä yhdessä myötätunnon kanssa ohjaavat meidän sosiaalista käyttäytymistämme. Se on meillä laumaeläiminä jo geeneissä. Jokainen koiranomistaja tunnistaa tuon tunteen myös lemmikistään.

Hela ja Turunen tutkivat häpeän eri osa-alueita älykkäästi, tarkasti ja railakkaasti. Häpeä ja häpeämättömyys eivät ole vain toistensa vastakohtia. Niillä on myös poikkeavia merkityksiä. Häpeäntunne säätelee kilpailua lauman sisällä omasta statuksesta. Häpeämättömyys rikkoo näitä kirjoittamattomia sääntöjä.

Esitys alkoi eksistä ja nyksistä. Parisuhteen status on yksi häpeän aiheista. Ensimmäisessä kohtauksessa tai sketsissä Hela ei kehdannut millään näyttää ja kertoa eksälleen, että on parisuhteessa Turusen kanssa. Ei vaikka pariskunnalla oli jo yhteinen asuntolaina. Sketsissä Hela ja Turunen peilasivat parisuhdedynamiikan kautta meidän itse kunkin ennakkoluuloja sukupuoliroolien suhteen.

Hulvattoman hauska oli myös seuraava sketsi, jossa Hela ja Turunen nyrkkeilivät käyttäen hanskoina lehtien heistä tekemiä haastatteluja, uutisia ja kritiikkejä. Iskut olivat mojovia ja ainakin minä punastuin muutaman kerran silkasta myötähäpeästä oman ammattikuntani kollegojen puolesta.

Mietin myös sitä, millaisia Kummeli-koomikkoryhmän sketsit ja komediat olisivat voineen olla, jos niiden käsikirjoitusten kirjoittaminen ja ohjaus olisi uskottu Turusen ja Helan kaltaisille virtuooseille.

Kyytiä saivat meidän vakiintuneet ja pinttyneet käsityksemme siitä, millaisia ovat viidenkympin kynnykselle ehtineet naiset. Mitä meidän pitäisi ajatella näiden tarinan ladyjen kännisekoiluista ja seksuaalisista harharetkistä erikokoisten kyrpien mikämikämaassa? Turusen ja Helan tarinoiden naiset antoivat kynttilän palaa kunnolla molemmista päistä.

Nämä naiset osasivat sikailla siinä missä miehetkin. Tosin ainakin yksi oleellinen ero on ja pysyy. Miesten itsetunto seksuaalisuuden alueella on ilmiselvästi yhä niin herkkä kapistus, että naiset joutuvat kantamaan siitä huolta ja vastuuta hamaan maailmantappiin asti.

Tarkastelun kohteena oli myös miehen katse. Tai ehkä kysymys lopulta on kuitenkin naisen katseesta. Epäilen että kovin naisen ulkonäköä koskeva sanaton kritiikki tulee tässä kilvoittelussa kansasisarten joukossa ja se kaikkein ankarin kriitikko napittaa vastaan peilikuvasta.

Hela pohti vartalonsa estetiikka ja ulottuvuuksia bikineissä. Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Turunen riisui itsensä näyttämöllä alastomaksi. Tällainen itsensä likoon laittaminen on nykyisenä internetin, sosiaalisen median ja älypuhelimien aikakautena uhkarohkea temppu. Ehkä hämmentävintä kohtauksessa oli kuitenkin se, että alastomuus toi Turusen roolihahmoon arvokkuutta ja charmia, eikä tätä vaikutelmaa vähentänyt edes reteä ”alapyllyn” esittely.

Hela kertoi meille, että kreikan kielen aidos tarkoittaa myös alastomuutta. Todennäköisesti aidos oli kuitenkin häpeä vain naisille. Antiikin Kreikan olympialaisissa miehet kilpailivat alastomina.

Häpeä on inha tunne. Kokoavassa sketsissä Hela ja Turunen vertasivat tätä tunnetta rinnan päälle mätkäistyyn haisevaan läjään kakkaa. Helan rooliasu häpeänä oli todella suuri läjä tätä luonnontuotetta. Helan häpeän ja Turusen välisessä hauskassa dialogissa käytiin läpi sitä, miten kulttuurisidonnaisia häpeän tunteet ovat. Ja mikseivät olisi. Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liimaa.

Helan häpeä osasi myös armahtaa. Naisten kokeman häpeän osalta #metoo-liike on muuttanut tätä häpeän kulttuuria. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole enää uhriksi joutuneen naisen häpeä, vaan häpeä lankeaa nyt valta-asemaansa väärin käyttäneiden miesten kontolle.

Jopa nolojen komedioiden maailmassa tapahtuu siis myös paljon hyvää.

Kohtaus, johon Nolo komedia päättyi, oli itseironisen arrogantti. Hela ja Turunen, suomalaisen estraditaiteen Supergirl ja Wonder Woman nousivat lavalle tanssimaan ihonmyötäisissä supersankariasuissa.

Lisää tällaista, pyydän!   

HÄPEÄ! – Nolo Komedia

Esitys Tampereen Teatterin Kivi-teatteriravintolassa 7.10.2020

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen

Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen

Valosuunnittelu Petra Honkaniemi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Videosuunnittelu Heikki Järvinen     

Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen

 

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.