Pöhkökomedia on teatterin kuninkuuslaji ja Tampereen Teatterin Alivuokralainen nousi heittämällä lajityypin valtaistuimelle. Ajateltu sovitus, tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö virittivät nauruhermot katsomossa. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.
En ole nähnyt vuonna 2003 kantaesitettyä versiota tästä farssista, joka seitsemän vuoden ajan jyräsi Tampereen Teatterin katsojalukuja uuteen uskoon. Jos Matti Grönbergin ohjaamaa Kummeli-elokuvaa Alivuokralainen on lupa käyttää mittatikkuna, kierroksia on nostettu nyt aivan uudelle tasolle. Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana tästä retrofarssista kehittyi torstain ensi-illassa nauruhermoja repivä crazy-komedia.
Komediaa on syystä sanottu teatterin kuninkuuslajiksi. Se vaatii ohjaukselta ja näyttelijöiltä äärimmäistä tarkkuutta kohtausten ajoituksessa. Nyt Kannisen orkesteri soitti tämän hurjalla vauhdilla edenneen vyörytyksen jokaisen tahdin oikein. Kehittelyt ja niitä seuranneet yllättävät käänteet, punchlinet napsahtivat paikoilleen kuin pyssynsuusta.
Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen käsikirjoittama Alivuokralainen on nuoren katsojan heidän silmissään varmasti retroa. Lankapuhelin, mummonmarkka ja videokasetti ovat tämän päivän parikymppiselle outoja tai täysin vieraita esineitä. Minua tuo aivan tarkoituksellinen vintage näyttämökuvien estetiikassa viehätti ja nauratti. Tämän farssin kantaesityksestä on kohta kulunut neljännesvuosisata! Jumalauta, on se vaan pitkä aika jopa tällaiselle vanhalle ukolle.
Kannisen sovituksen ja ohjauksen yksi hienous oli siinä, että hän on taitavasti häivyttänyt Robbanin roolista leiriestetiikan. Arttu Soilumo teki roolin tavalla, jossa oli sydäntä. Soilumon karisma ja upea näyttelijäntyö muovasivat käsikirjoituksen karikatyyrihomosta yksilön, jonka läsnäolo näyttämöllä näkyi ja tuntui. Soilumon ilmiömäinen kyky salamannopeisiin rytminvaihdoksiin auttoi epäilemättä myös pitämään kiivaasti edenneiden kohtausten ajoituksen kohdallaan.
Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä. Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta ja kyllä, tämä tunne välittyi katsomoon asti. Näyttelijäntyö oli tarkkaa, mutta vapautunutta tekemistä. Luulen, että esimerkiksi Ville Mikkonen on nauttinut, kun hän on saanut luvan perästä vetää John ”vääpeli” Molotovin roolissa liioittelun överiksi. Lari Halmeen äänen voimakkuudessa ja läsnäolossa oli juuri sitä volyymia, jota autoritaarisuuteen taipuvaisen munuaiskirurgi Lauri Mustosen rooli vaati.
Tampereen Teatteri on joutunut jonkinlaiseen hyvän kierteeseen, jossa onnistumiset johtavat uusin onnistumisiin.
Määritelmät eivät koskaan ole kovin tärkeitä. Jäin kuitenkin pohtimaan, mihin genreen Vihisen ja Kahilaisen komedian voisi sijoittaa. Farssi on tilannekomedia, jossa yllättävien käänteiden pohjalla on jonkinlainen tarina ja juoni. Teatterissa termiä crazy-komedia käytetään usein silloin, kun halutaan korostaa esityksen anarkistisuutta ja järjen käytön tuolle puolelle karannutta vapautta. Alivuokralainen huojui ja sekoili näiden kahden toisilleen läheisen lajityypin raja-aidalla.
Alivuokralainen, Tampereen Teatterin ensi-ilta 29.1.2026 päänäyttämöllä.
Käsikirjoitus: Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen Sovitus ja ohjaus: Mikko Kanninen Ohjauksen assistentti: Heikki Vihinen Lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Maarit Kalmakurki Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen Tanssikoreografia: Chris Whittaker
Rooleissa: Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi
Tarinan kekseliäs juoni toimi näyttämöllä, mutta Satu Rämön kuvailevan tekstin dramatisointi on varmasti tuottanut päänvaivaa sekä dramaturgille että ohjaajalle. Helsingin kaupunginteatterin tapaan näyttelijäntyö oli vaikuttavaa, mutta dekkarin lajityypille ominaisesti henkilökuvat jäivät hieman ohuiksi.
Murhamysteerin loppuratkaisu on kuvan kohtauksessa vielä myrskyisän venematkan päässä. Kuvassa näytelmän Hoilduria näyttelevä Elena Leeve ja Jacobia näyttelevä Paavo Kinnunen. Kuva (c) Mitro Härkönen
Satu Rämön dekkareista on tullut ilmiö. Kirjojen käännösoikeudet on myyty kymmeniin eri maihin, ja niistä on tehty televisiosarja. Suomen teattereista tarinan eksoottisessa Islannissa murhia ratkovasta Hildurista ehti tuoda näyttämölle ensimmäisenä Helsingin Kaupunginteatteri. Ensi-illassa yleisö osoitti tyytyväisyyttään raikuvilla ja pitkillä aplodeilla. Rämön kirjoja lukeneelle näytelmä saattaa kuitenkin herättää myös ristiriitaisia tunteita.
Rämön kerronta on saanut kiitosta dekkari-genren kliseiden lempeästä purkamisesta ja huumorin käytöstä perinteisen synkkyyden rinnalla. Yksi murha ei riitä nykypäivän dekkaristeille, vaan liikkeelle pitää laittaa sarjamurhaaja. Rämö on kuitenkin luonut oman tyylinsä tähän pohjoismaiseen synkistelyyn. Kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot ovatkin käyttäneet hänen romaaneistaan alakäsitettä Nordic blue.
Matkakirjailijana uransa aloittaneen Rämön romaanin dramatisointi ei ole ollut helppo tehtävä. Muuttaessaan kuvailevaa tekstiä dialogiksi Satu Rasila on korostanut voimakkaasti kohtauksiin liittyvää tilannekomiikkaa, jota romaanissa ei ole kirjoitettu auki. Esimerkin tästä saimme kohtauksessa, jossa näytelmän Jakob kärsii lentopelosta. Kirjan muutamat lyhytsanaiset repliikit muuttuivat Paavo Kinnusen esittämäksi tragikoomiseksi yksinpuheluksi.
Dekkareiden juonet noudattavat usein tuttua kaavaa, mutta Rämön tappajalla on yllättävä motiivi. Tämän kautta kirjailija tarkastelee kiinnostavasta näkökulmasta lajityypin usein mustavalkoista jakoa hyvän ja pahan välillä. Kirjassa ainoa minämuotoinen kertoja on murhaaja. Rasila ja ohjaaja Tuomas Parkkinen olivat jättäneet tämän elementin pois ja korostivat tarinan dramaattisia käänteitä. Mukaan oli jopa ympätty poliisitarinoista tuttu ristiriita, jossa päällikkö osoittaa auktoriteettiaan omapäiselle alaiselleen.
Hienovireinen näyttelijäntyö pääsi oikeuksiinsa, kun sitä sai katsoa läheltä Arena-näyttämän toiselta penkkiriviltä käsin. Kuvassa Elena Leeve ja Hildurin ystävän Freysin roolia näyttelevä Mauno Terävä. Kuva (c) Mitro Härkönen
Lukijan kannalta kiinnostavinta eivät ole juoni tai raakuudet, joita esimerkiksi norjalainen Jo Nesbø levittää lukijoidensa eteen. Usein kiehtovinta on ajan ja elämäntapojen kuvaus. Rämön päähenkilöt ovat tässä mielessä poikkeuksellisia: Hildur on opiskellut historiaa tohtoritasolla ja kirjan Jakob biologiaa. Molemmat ovat vaihtaneet akateemisen uran poliisityöhön. Fyysisestä tekemisestä – Hildurilla surffauksesta jääkylmässä meressä ja Jakobilla neulomisesta – on tullut selviytymisväline traumoista selviämiseen.
Nordic noir eroaa kyynisistä ja seksuaalisesti motivoituneista rikostarinoista yhteiskunnallisella ulottuvuudellaan. Rämön kirjoissa tämä yhteiskunta on kutistettu pienen islantilaiskylän mittoihin, mutta uhkakuvat ovat yleismaailmallisia. Hildurin kahden nuoremman siskon katoamisesta 20 vuotta sitten alkaneen tragedian syvyyttä kuvasi se, että Hildur ja hänen tätinsä jäävät sukunsa viimeisiksi.
Ehkä mieleenpainuvimman roolin teki Jari Pehkonen, joka urakoi näytelmässä neljä roolia. Hän luonnosteli narsistisen lakimiehen näyttämölle tavalla, joka sai yleisön nauramaan. Kirjailijan kuvaus menestyvän miehen sikamaisista käytöstavoista muuttui tässä herkulliseksi monologiksi. Pehkosen bravuuri alleviivasi näyttelijätyön muuten pelkistettyä tyyliä. Ohjaaja ja näyttelijät ovat luottaneet siihen, että Rämön tarina kantaa ilman liioittelua.
Sain seurata esitystä Arenan toiselta riviltä, mistä käsin näyttelijäntyön hienous ja herkkyys pääsivät oikeuksiinsa. Arenan näyttämöä hallitsi musta, ylöspäin viettävä muuri, ja valkoiset sivuseinät toimivat videoskriineinä. Värimaailmaa hallitsivat musta, valkoinen ja tietenkin Islannin kaamosajan sininen. Antti Mattilan ja kumppaneiden skenografia oli saumattomassa suhteessa esityksen pelkistettyyn dramaturgiaan.
Hildur, ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 28.1.2024 (Huom: tarkista vuosiluku, tekstissäsi luki 2026). Alkuperäisteos: Satu Rämö, Dramatisointi: Satu Rasila, Ohjaus: Tuomas Parkkinen. Lavastus: Antti Mattila : Elina Kolehmainen, Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen, videosuunnittelu: Toni Haarainen, Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov, Naamioinnin suunittelu: Jutta kainulainen, Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Elena: Leeve (vier.), Paavo Kinnunen (vier.), Ursula Salo, Mauno Terävä, Sari Haapamäki, Sanna June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen
Teatteri Estradin Rautasorkka oli mukaansatempaavalla energialla toteutettu faabeli. Näytelmän käsikirjoittaneen Heidi Parkkisen inspiraation lähteenä on ollut George Orwellin Eläinten vallankumous. Bolševikkivallankumouksen pimeästä puolesta kertovan satiirin kärki oli nyt suunnattu kristillisen oikeiston Yhdysvalloissa käynnistämään vallankumoukseen.
Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat koulun opiskelijoita. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät
Esitys otti reippaasti kantaa tämän päivän poliittiseen todellisuuteen. Maailmaa jaetaan jälleen vahvemman oikeudella suurvaltojen etupiireihin. Eläinten vallankumouksen jälkeen itselleen vallan anastaneet siat oli helppo tunnistaa: ”Make Navetta Great Again!”
Rautasorkka oli oopperan estetiikkaan sovitettua voimakasta fyysistä esittämistä. Tämän navetan eläimet ilmaisivat itseään eleillä, ilmeillä ja voimakkailla äännähdyksillä. Esityksen äänimaiseman rungon muodostivat sitaatit tunnetuista oopperoista ja taistelukohtauksia rytmittänyt rytmimusiikki. Dialogi oli rajattu minimiin, ja se koostui lähinnä Orwellin kirjasta luetuista sitaateista: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut.”
Näytelmän ovat ohjanneet Parkkinen, Oona Vahvanen ja Oliver Rosenholm. Käsiohjelma ei kerro, mikä kunkin ohjaajan rooli on ollut produktiossa. Parkkinen on Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastaava opettaja. Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat ilmeisesti koulun opiskelijoita.
Lappeenrannassa toimivassa Taidekoulu Estradissa on kolme opintolinjaa: teatterilinja, sirkuslinja ja bändilinja. Lienee lupa otaksua, että ainakin Elina Rantalainen ja Santeri Löppönen ovat notkistaneet vartaloaan myös sirkuslinjan harjoituksissa. Molempien liikekielessä oli notkeutta ja voimaa. Molemmat pystyivät kehon kielellä ilmaisemaan vaikuttavasti sekä vallan täyteyttä että siihen sisältyvää hulluutta.
Rautasorkka oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lavastuksena käytettiin vain neljää kuormalavaa. Niistä syntyivät sekä navetan karsinat että se vallan torni, jonka päälle vallan kaapanneet siat kipusivat. Samoin kuormalavat symbolisoivat Ukrainaa ja Grönlantia, kun näytelmän Putin ja Trump jakoivat maailmaa etupiireihin.
Rautasorkka kantaesitettiin huhtikuussa 2025 Saksassa, Schwäbisch Hallissa. Esitys pääsi mukaan tammikuun alussa pidetyille nuorten teatterintekijöiden kansainvälisille #kulturontour2026-festivaaleille. Rautasorkka voitti festivaaleilla parhaan lavasuunnittelun palkinnon ja sijoittui toiseksi näytelmäsarjassa. Löppönen palkittiin parhaana pääroolin näyttelijänä ja Rantalainen parhaana sivuosan näyttelijänä. Palkintona ryhmä saa viikon mittaisen jakson ensi syksynä Espanjassa ETAK Theatre Academyssa.
Rautasorkka Teatteri Estradin esitys Työväen Näyttämöpäivillä 25.1.2026 Käsikirjoitus: Heidi Parkkinen Ohjaus: Heidi Parkkinen, Oona Vahvanen, Oliver Rosenholm Näyttelijät: Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen, Silja Aronpuro
Vantaan Näyttämön The Addams Family oli yllättävä valinta Työväen Näyttämöpäivien juhlavuoden kutsuvierasnäytökseksi. Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoittama musikaali ei taida kuulua lajityypin suurimpiin valioihin, mutta ajankohtainen se toki on. Olemme jo vuoden ajan seuranneet, miten eräs toinen ”hirviöperhe” pystyttää omaa kultaa kimmeltävää palatsiaan Yhdysvaltojen pääkaupunkiin Washingtoniin.
Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia. Kuva (c) Vantaan Näyttämö
Musikaalin tekijät osoittivat näyttämöllä taituruutta, joka veti vertoja ammattilaisten tekemiselle. Musikaali on teknisesti hyvin vaativa laji, ja tekijöiden vakuuttava osaaminen kertoo siitä, mitä vuosikymmenien aikana kehitetty koulutusjärjestelmä on saanut aikaan. Harrastajateatterin leveä kärki muodostuu niistä tuhansista nuorista, jotka vuosittain pyrkivät opiskelemaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Nämä lahjakkaat nuoret ovat valmiita tekemään kaikkensa unelmiensa eteen.
Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Elämme kovia aikoja, mutta toivoa on: teatterialan koulutusrakenteet ovat yhä pystyssä. Alan koulutusta annetaan korkeakoulujen lisäksi neljässä ammattikorkeakoulussa, kolmessa toisen asteessa ja useissa kansanopistoissa. Ehkä ajan merkki on kuitenkin se, että lopettamisuhan alle on näistä yksiköistä joutunut Tampereella toimiva Voionmaan opisto, joka on toiminut vuosia Työväen Näyttämöiden Liiton tärkeänä koulutuspaikkana.
The Addams Family oli lajityyppinsä puolesta ajan hermolla. Mitä pelottavampia aikoja eletään, sen kevyemmin askelin teattereissa usein tanssitaan. Musikaali koki renessanssin Broadwaylla juuri 1940-luvun alussa, kun Yhdysvallat joutui mukaan toiseen maailmansotaan.
Kolmatta maailmansotaa ei vielä onneksi ole julistettu alkaneeksi. Siti suomalaisissa teattereissa tanssitaan ja lauletaan kuin viimeistä päivää. Suomen ammattiteatterit ovat tuottaneet tällä esityskaudella seitsemän Broadway-tyyppistä musikaalia, joiden budjetit liikkuvat 0,5–5 miljoonan euron välillä. Ajat ovat kovat, ja kuten tiedämme, rahasta on huutava puute.
Vantaan Näyttämön tuotanto on syntynyt huomattavasti pienemmillä panostuksilla, mutta harrastajateatterin voima näkyy yhteisöllisyydessä: näyttämölle saadaan suuri joukko esiintyjiä ja näyttämön taakse elävä orkesteri. Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia.
Ohjaaja Simo Lappalaisen ja koreografi Reetta Aarre-Ahtion luoma liikekieli oli hiottu viimeisen päälle. Ryhmä soi kuin orkesteri, ja joukkokohtauksissa jokainen tanssija toi mukaan oman yksilöllisen mausteensa. Kohtausten ajoitus osui nappiin. Vaikka huumori on perusluonteeltaan ”patavanhoillista”, nauru maistui. Ira Venäläinen raudanlujana Morticiana ja Jyrki Lepomäki luovivana Gomezina loivat hienon vastaparin. Sallamari Tervonen Wednesdayna alisti tahtoonsa niin isänsä kuin sulhasensa Mal Beineken (Tatu Lääveri). Sofia Grönbergin Mumma puolestaan oli herkullinen arkkityyppi noitahahmoineen.
Vahvatahtoinen nainen ja tossun alla oleva mies on komediaperinteessä piilosovinistista vakiokamaa – hahmo, joka on elänyt vahvasti Siiri Angerkosken Justiina Puupäästä Marjatta Raidan rooleihin Uuno Turhapuroissa.
Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät
Tämä tuotanto osoitti, etteivät suuret musikaalit onnistu ammattiteattereiltakaan ilman harrastajien panosta, ja kääntäen: harrastajakenttä tarvitsee ammattilaisia. Työryhmän taustat ovat vakuuttavia: kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio ja ohjaaja Simo Lappalainen tuovat esitykseen vankan ammattitaidon. Esiintyjät, kuten Tervonen, Lääveri ja Venäläinen, edustavat sitä korkeaa osaamista, jota suomalainen teatterikoulutus tuottaa – olipa kyseessä sitten ammattilaisuus tai intohimoinen harrastaminen.
Charles Addamsin 1930-luvulla luoma goottilainen estetiikka elää ja voi hyvin, aina New Yorkerin sarjakuvista nykyisiin Netflix-hitteihin. Addams pilkkasi amerikkalaista ydinperheihannetta. Hänen ”hirviöperheensä” on kuitenkin loppujen lopuksi inhimillisempi kuin monet kiiltokuvakulissit. Vantaan Näyttämö toi tämän lämmön ja outouden Mikkelin lavalle tavalla, joka muistutti meitä teatterin voimasta – silloinkin, kun maailma ympärillä tuntuu synkältä.
The Addams Family, Vantaan Teatteriyhdistyksen esitys Työväen Näyttämöpäivillä 23.1.2026
Ohjaus Simo Lappalainen, käsikirjoitus Marshall Brickman ja Rick Elice, musiikki ja laulujen sanoitukset Andrew Lippa, kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio, tuottaja Iida Carter, musiikin sovitus ja nuotinnus Vesa Hiidenmaa, laulunopetus Vesa Hiidenmaa, musiikkituotanto ja ohjelmointi Vesa Hiidenmaa, Elmeri Putkonen, äänisuunnittelu Teemu Mäkinen, äänitehosteet ja maisemat Esa Lindroos, valosuunnittelu Ari “Valo” Virtanen, näyttämöllä Jyrki Lepomäki, Ira Venäläinen, Sallamari Tervonen, Leo Monnet, Elmeri Putkonen, Sofia Grönberg, Rihard Kangasniemi, Jaakko Sippola, Anna Hynninen, Tatu Lääveri, Emmi Tiainen, Anna Hietaneva, Enjalinnea Nieminen, Jasmine Lindberg, Nea Lustila, Armi Salli, Riina Smolander, Hansu Keskinen, Pietari Kantonen, Mailis Toivanen, Tiina Nieminen, Eeva Tiitta, Lina Carlsson, Sara Lohiniva, Emmi Tiainen, äänenjohtajat Jaakko Sippola, Emmi Tiainen, Mailis Toivanen, Hansu Keskinen, orkesteri Jere Pehkonen, Esa Lindroos, Lauri Peltonen, Mika Perälä, Noora Harjula
Väylä on vaellustarina, nuoren tytön kasvutarina ja kuvaus taitekohdasta, jossa elämänehdot pienessä lappilaisessa kylässä ja samalla koko maassa muuttuivat. Rosa Liksomin romaanissa ihminen ja luonto ovat yhtä. Mikko Roihan sovituksessa Liksomin aistivoimainen kieli oli tiivistetty kaksi tuntia kestäväksi monologiksi, ja Ella Mettäsen upea tulkinta muutti tuon kiehtovan tekstin näkyväksi Kellariteatterin näyttämöllä.
Ella Mettäsen tulkinta Kellariteatterin näyttämöllä oli vangitsevan upea. Mettänen antoi herkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Nuren naisen kasvutarina oli koskettava ja uskottava. Kuva (c) Juho Uusitalo
Väylän dramatisoinut ja ohjannut Roiha taitaa katsella maailmaa kuvataiteilijan silmin. Roiha myös lavastaa omat ohjauksensa, eikä Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle pystytetty lehmä jättänyt kylmäksi. Tuo hyvin outo ja samalla hyvin tunnistettava veistos toi mieleen viime vuosisadan alun kuvataiteen mestarit. Se, että tämän lehmän raajat oli sommiteltu kahdesta maalaustelineestä, ei jättänyt sijaa epäilykselle.
Liksomin kirja kertoo ajasta ja maasta, jossa ihmiset ja heidän kotieläimensä elivät symbioosissa ympäröivän luonnon ehdoilla. Talon lehmillä, joita Mettäsen näyttelemä nuori tyttö alkaa paimentaa kohti Väylää ja Ruotsia, on jokaisella oma nimi ja yksilöllinen luonne. Kirjaa lukiessa voi melkein tuntea noista suurista nisäkkäistä huokuvan lämmön ja hajut – muistaa, miltä lehmän karkean kielen nuolaisu lapsena tuntui.
Liksomin äidinkielellään, Tornionjokilaakson murteella, kirjoittaman kirjan kieli ja Roihan näyttämölle pystyttämä veistoksellinen lehmä olivat yhtä. Molemmat taiteilijat ovat omalla sarallaan pelkistämisen mestareita. Liksomin romaanissa on 191 sivua. Roihan siitä tekemä monologinäytelmä kesti väliaikoineen vain kaksi tuntia. Silti molempiin on luotu monta sisäkkäistä maailmaa ja todellisuutta.
Kaksi tuntia kestävä monologinäytelmä lähes tyhjällä näyttämöllä on näyttelijän kiirastuli. Mettäsen tulkinta oli vangitsevan upea. Hän antoi oman herkkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Roolissaan Mettänen oli teini-ikäinen nuori suurten haasteiden edessä. Tarinan alussa sotaan lähtevä isä vannottaa tyttöä pitämään huolta äidistään. Sitten tyttö lähtee paimentamaan talon lehmiä, kun kylän väki vaeltaa metsien halki sotaa pakoon Ruotsiin. Paikallisten Väyläksi kutsuma Tornionjoki oli heille elämän ja kuoleman raja.
Näytämölle asetettu valokuva kertoi äidin poissaolosta. Tarinan alussa kertoja joutuu ottamaan vastuun sekä talon karjasta että äidistään. Lapsen ja aikuisen suhde kännettiin ylösalaisin. Kuva (c) Juha Uusitalo
Yhdellä tasolla Väylä oli kasvutarina. Liksom kuvaa suorasukaisesti ja hyvin aistillisesti nuoren naisen seksuaalisuuden heräämistä: oma käsi hipaisee nuppuista rintaa ja hakeutuu jalkoväliin, uidaan alasti kuutamossa parhaan ystävän Katrin kanssa. Tämän kehityskaaren päässä rakastellaan kertojan omasta päättäväisestä aloitteesta talon rengin kanssa. Ensikerrassa ei kuitenkaan ole kyse ensirakkaudesta. Kertoja kuvailee tätä finninaamaista poikaa meänkielisellä sanalla ”klossi” (hidas, kömpelö). Mikään varsinainen adonis tämä taloon palkattu renki ei ilmeisesti ollut.
Jo tarinan aloitus kertoi, ettei tyttären ja äidin suhde ole tavallinen. Sodan ja pakolaisuuden aiheuttamassa kriisissä lapsen ja vanhemman suhteet kääntyivät päälaelleen. Alun jälkeen kertoja etsii yhteyttä äitiinsä. Pakolaisvirran aiheuttamassa kaaoksessa äiti on välillä hukassa myös konkreettisesti. Mettäsen upeassa tulkinnassa oli valtavasti nyansseja, joiden kaikkien todellista merkitystä minun kaltaiseni vanha mies ei varmaan edes ymmärtänyt: ”Katri letitti minun tukan neljällä suortuvalla niiko Karjalassa pruukathaan tehä”.
Viime vuosien upeat naisten tekemät roolityöt kertovat minusta pelkkää hyvää Roihasta ohjaajana. Esimerkiksi Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren HetassaAnnukka Blomberg teki nimihenkilöstä unohtumattoman hienon roolityön. Tommi Kinnusen romaaniin perustunut Ei kertonut katuvansa on tavallaan Roihan produktioissa Väylän rinnakkaisteos. Kinnusen romaanissa viisi saksalaisten matkaan lähtenyttä naista palaa Lapin sodan jälkeen internointileiriltä Norjasta tuhotulle kotiseudulleen. Mari Turunen, Liisa Peltonen, Mari Pöytälaakso, Tiina Winter ja Ulla Koivuranta tekivät tulkinnoillaan – tai ehkä oikeammin tanssillaan – tämän kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen.
Temaattisesti näitä tarinoita yhdistää historiallisen viitekehyksen ohella se, että molemmissa sodan kokemukset ja paluu juurille ovat kulminaatiopisteitä, joissa käsityksemme todellisuudesta muuttuu. Tarinan kertoja ajattelee tätä muutosta jo matkalla kohti Ruotsin rajaa. Liksomin hienoissa kielikuvissa tätä muutosta symbolisoi kohtaus, jossa vanha mies kulotti ojanvarsia. Kertojan mieleen liekit ja niistä nouseva musta savu eivät tuoneet vain sotaa, vaan kysymyksen tulevaisuudesta: ”Minun miehleeni ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alkoivat pulputtahman huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aatelin, että aika muuttuu niinko kuin kaikki muukin, liukenee, haijaantuu, rapautuu muuksi ja siitä tulee syntyhmään ja kasuahmaan jotakin uutta”.
Pakolaisleirillä syntynyt kertojan pikkuveli Kalle saa niemensä Ruotsin kuninkaallisilta. Lapsi kuolee kuumetautiin. Kuva (c) Juha Uusitalo
Tämän tarinan nuori nainen oli Roihan dramatisoinnin jäljiltä uuden ajan ihminen. Hän ei ollut Tuntemattoman sotilaan Hietanen, joka lapsenuskolla fundeeraa luomakunnan ihmeitä. Hän on perillä evoluutioteoriasta ja avaruuden suunnattomuudesta. Oppaana on ollut hänen setänsä, jonka kanssa hän on päässyt katsomaan tähtiä kaukoputkella.
Taustalla kuului äänisuunnittelija Jani Rapon luoma äänimaisema. Välillä sitä jäi tosissaan kuuntelemaan. Mettäsen monologia säesti hiljaa soitettu rytmi. Ei linnunlaulua tai hyönteisten surinaa, vaikka matkalle oli lähdetty kesällä. Sateen ropinaa, ehkä, tuulen tuiverrusta, kun ihmiset värjöttelivät pakolaisleirillä talven tultua. Sodan ääniä? Kohtauksessa, jossa Liksomin kirjassa taivaan poikki kiitävät jyristen mustat pisteet, näytelmän äänimaiseman halki pauhasi suihkuhävittäjä.
Tekstin ja esityksen tiivistämisellä on tietenkin puolensa, ja Roihan dramaturgiassa yllättävissä käänteissä esityksen draaman kaari muistutti vuoristorataa. Matkalla nousuja ja laskuja edustivat muun muassa dramaattinen kuvaus lehmän synnytystuskista sekä lossin ja rantalaiturin väliin pudonneen lehmän väkivaltainen kuolema. Pakolaisleirillä miehet ja naiset ajettiin alasti samaan täisaunaan, kertojan äiti synnytti lapsen ja lapsi kuoli kuumetautiin, johon kuoli myös 16 muuta pikkulasta. Kertojan isä selvisi ehjin nahoin kolmesta sodasta, mutta kuoli vahingossa huolimattoman lämmittäjän aiheuttamaan häkämyrkytykseen. Renki, se ”klossi”, astui miinaan, joita saksalaiset olivat perääntyessään kylväneet kaikkialle.
Tarinan kauhugalleriaan kuuluu myös kertomus siitä, että tämän nuoren kertojan äiti hylkäsi hänet heti synnytyksen jälkeen metsään kuolemaan. Isä kulki vaimonsa jälkiä ja pelasti lapsen. Kotiinpaluun jälkeen mahan sai ”pulputtahman” äidin viimeinen petos: hän myi perheen maatilan kertojan sedälle ja passitti kertojalle rakkaat lehmät teurastamoon. Setä nai kertojan parhaan ystävän Katrin ja hankkii uuden, tuottoisamman karjan.
Jäin pohtimaan näytelmän ihmiskuvaa. Mitä me oikeastaan tiedämme noista 80 vuotta sitten eläneistä ihmisistä? Millaisia tunteita ja motiiveja on ollut heidän kirjoittamiensa tarinoiden, runojen, aikalaiskuvausten ja dokumenttien takana? Lapin sota on ainoa sota, jonka Suomen armeija on voittanut. Silti se on myös vaiettu sota, joka vasta nyt kelpaa Jalmari Helanderin viihteellisten väkivaltaelokuvien kehykseksi. Lapin sotaan liittyy yhä jonkinlainen stigma, tarkoin määrittelemätön häpeä.
Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi vuonna 2020. Rosa Liksomin Väylä ilmestyi vuonna 2021.
Väylä, Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta Kellariteatterissa 15.1.2026
Kirjoittanut: Rosa Liksom Ohjaus, dramatisointi ja lavastus: Mikko Roiha Näyttämöllä: Ella Mettänen Äänisuunnittelu: Jani Rapo Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri
Tällaista harrastajateatteri on parhaimmillaan. Viiden näyttelijän läsnäolossa oli aitoa harrastajateatterin taikaa. Näiden nuorten naisten omat elämänkokemukset ja todellisuutta syväluotaava teksti kuvastivat viisaasti elämää itäsuomalaisessa rajakaupungissa kasvaneen ihmisen perspektiivistä.
Kirjailija Riina Tanskanen on määritellyt sarjakuva-albuminsa tietokirjoiksi. Imatralaisen Teatteri Vaientamattoman esitys Tympeät tytöt – Luokkakipuja oli silmiä avartava kokemus. Siinä maailmaa ja sen yhteiskunnallisia rakenteita tarkasteltiin nuoren naisen näkökulmasta. Dramaturgian Tanskasen palkituista teoksista on tehnyt Lauri Haltsonen, ja käsikirjoitusta on muokannut koko työryhmä. Tekijöitä yhdistävät sama sukupolvi ja imatralaiset juuret.
Tanskasen kieli on todella ilmaisuvoimaista. Hän osaa kääriä maailmantalouteen, köyhyyteen ja tasa-arvoon liittyvät vaikeat käsitteet ja tilastofaktat meheviksi kielikuviksi, jotka vertautuvat hänen piirrostensa omaleimaiseen muotokieleen.
Alle 30-vuotias Tanskanen käyttää myös kielikuvia, joiden kaikki merkitykset eivät varmasti täysin auenneet minun laiselleni muinaisella kivikaudella syntyneelle ”setämiehelle”. Jo Tanskasen alun perin Instagramissa julkaiseman sarjakuvan nimi saattaa eksyttää tällaisen luolamiehen oikean ymmärtämisen kapealta kinttupolulta. Jyväskylän Ylioppilaslehdenhaastattelussa Tanskanen kuvaakin ihannemaailmaansa sellaiseksi, jossa jokaisella on vapaus olla rehellisesti ja rauhallisesti monimutkainen.
Omien sanojensa mukaan pari sataa kirjaa vuodessa lukeva Tanskanen voi kysyttäessä varmasti kertoa ulkomuistista useiden feministiteoreetikon käsityksiä tytöttelystä. Ajan merkki tytöttelyn tarkoituksellisuudesta on verkossa leviävä video, jossa amerikkalainen pastori Jared Longshore sanoo kannattavansa Yhdysvaltain perustuslain 19. lisäyksen (naisten äänioikeuden) poistamista. Hälyttävää on se, että Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth jakoi tätä videota viestipalvelu X:ssä.
Tanskasen sarjakuvat ovat ”pilluenkeleineen” toisaalta karnevalistisen ilottelevia ja toisaalta painavaa faktaa maailman tilasta. Haltsosen dramaturginen ratkaisu tekstin runsauteen oli selkeä: ei kompromisseja. Teoksina sarjakuva-albumit ovat persoonallisia, pohdiskelevia ja hyvin perusteltuja esseitä, ja Haltsonen on tuonut ne näyttämölle sellaisinaan. Kohtauksia ei ole yritetty liittää toisiinsa keinotekoisella kehyskertomuksella, vaan viisi näyttelijää siirtyivät näkökulmasta toiseen rooliasuja tiuhaan vaihtamalla.
Lopputulos oli kaksi ja puoli tuntia kestänyt, voimakkaasti kantaa ottava esitys. Tanskasen rikas kieli ja ryhmän raikas esittäminen pitivät katsojan otteessaan. Esitys oli merkityksillä raskautettu – sen tarkoitus ei selvästi ollut vain viihdyttää, vaan haastaa katsojansa.
Olen itse asunut Imatralla pari vuosikymmentä. Ehkä siksi esityksen puhuttelevin hetki oli imatralaisella kielellä kirjoitettu osuus niistä nuorista aikuisista, jotka eivät lähteneet: ”Mie oon autioituvat keskustat ja puupellot. Kolea itätuuli. Katseilta syrjässä. Muuttotappiot ja työttömyyskäyrät. Rappeumat ja syövät. Mie tunnen syrjän miun joka solulla.”
Esitys alkoi ilmiöstä, jota Anja Kauranen on kutsunut ”pelon maantieteeksi”. Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt sisäistävät jo lapsena. Näyttämölle asetetun peilin edessä käytiin läpi koko kasvuun liittyvien ristiriitaisten tunteiden kirjo – itseinhosta aina voimauttavaan vihaan asti.
Karnevalistiseen kevennykseen päästiin liioittelun kautta. Nuoret naiset muuntuivat törkeyksiä laukoviksi nuoriksi miehiksi vartalo hyökkäävässä etunojassa ja lippis takaraivolla. Me setämiehetkin pääsimme näyttämölle tekoviiksien ja vatsatoppausten muodossa. Näyttämölle tuotiin koko ahdistelun repertuaari arvioivista katseista kikkelikuviin ja raiskausfantasioihin.
Luokkakipuja kertoi tarinan tytöstä, joka lähtee vaatimattomista oloista taidelukioon ja edelleen korkeakouluun. Se oli näytelmän tarinallisin ja minulle tuttu joidenkin naiskirjailijoiden esikoiskirjoista. Duunarivanhempien kodista lähteneen on opeteltava elämäntapoja, jotka yläluokkaiselle opiskelutoverille ovat itsestäänselvyyksiä. Luokkanousu tekee kipeää. Jäin miettimään, olenko koskaan törmännyt vastaavaan vertailuun taloudellisen ja henkisen pääoman eroista miesten kirjoittamissa romaaneissa?
Tanskasen havainnot länsimaisesta elämäntavasta ovat tarkkoja, eikä feminismi säästynyt kritiikiltä. Menestyksen lumossa on toisinaan unohdettu ne naiset, jotka joutuvat siivoamaan ne lasikaton sirpaleet, jotka uranaiset tieltään rikkovat.
Sorron ytimessä oli patriarkaatin ja kapitalismin liitto. Hauskassa kohtauksessa patriarkaatti livahtaa kirkon helmoista kapitalismin kainaloon. Ajatus oli, että talous kukoistaa naisten tekemän ilmaisen kotityön varassa. Vaikka näin on ollut kaikissa järjestelmissä, rahatalouden myötä tälle eriarvoisuudelle voidaan laskea hinta – ja se liikkuu triljoonissa dollareissa.
Esitys on otettu Imatralla hyvin vastaan. Vaikka aihe on monelle konservatiiville kuin punainen vaate, paikallislehtien Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen kritiikit ovat olleet ylistäviä. Imatran teatterilla on asiantunteva ja omiaan kannustava yleisö, ja teatteriharrastus jatkuu paikkakunnalla vahvana sukupolvelta toiselle.
Esitys on toteutettu yhteistyössä Teatteri Imatran kanssa. Suuren suosion vuoksi Tympeistä tytöistä järjestetään lisäesityksiä vielä tammikuussa. Ryhmä vierailee myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, ja Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä se nähtiin tammikuun alussa. Werstaalla on myös esillä Tanskasen sarjakuvanäyttely 11. tammikuuta asti.
