Teatteri Estradin Rautasorkka oli mukaansatempaavalla energialla toteutettu faabeli. Näytelmän käsikirjoittaneen Heidi Parkkisen inspiraation lähteenä on ollut George Orwellin Eläinten vallankumous. Bolševikkivallankumouksen pimeästä puolesta kertovan satiirin kärki oli nyt suunnattu kristillisen oikeiston Yhdysvalloissa käynnistämään vallankumoukseen.
Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat koulun opiskelijoita. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät
Esitys otti reippaasti kantaa tämän päivän poliittiseen todellisuuteen. Maailmaa jaetaan jälleen vahvemman oikeudella suurvaltojen etupiireihin. Eläinten vallankumouksen jälkeen itselleen vallan anastaneet siat oli helppo tunnistaa: ”Make Navetta Great Again!”
Rautasorkka oli oopperan estetiikkaan sovitettua voimakasta fyysistä esittämistä. Tämän navetan eläimet ilmaisivat itseään eleillä, ilmeillä ja voimakkailla äännähdyksillä. Esityksen äänimaiseman rungon muodostivat sitaatit tunnetuista oopperoista ja taistelukohtauksia rytmittänyt rytmimusiikki. Dialogi oli rajattu minimiin, ja se koostui lähinnä Orwellin kirjasta luetuista sitaateista: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut.”
Näytelmän ovat ohjanneet Parkkinen, Oona Vahvanen ja Oliver Rosenholm. Käsiohjelma ei kerro, mikä kunkin ohjaajan rooli on ollut produktiossa. Parkkinen on Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastaava opettaja. Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat ilmeisesti koulun opiskelijoita.
Lappeenrannassa toimivassa Taidekoulu Estradissa on kolme opintolinjaa: teatterilinja, sirkuslinja ja bändilinja. Lienee lupa otaksua, että ainakin Elina Rantalainen ja Santeri Löppönen ovat notkistaneet vartaloaan myös sirkuslinjan harjoituksissa. Molempien liikekielessä oli notkeutta ja voimaa. Molemmat pystyivät kehon kielellä ilmaisemaan vaikuttavasti sekä vallan täyteyttä että siihen sisältyvää hulluutta.
Rautasorkka oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lavastuksena käytettiin vain neljää kuormalavaa. Niistä syntyivät sekä navetan karsinat että se vallan torni, jonka päälle vallan kaapanneet siat kipusivat. Samoin kuormalavat symbolisoivat Ukrainaa ja Grönlantia, kun näytelmän Putin ja Trump jakoivat maailmaa etupiireihin.
Rautasorkka kantaesitettiin huhtikuussa 2025 Saksassa, Schwäbisch Hallissa. Esitys pääsi mukaan tammikuun alussa pidetyille nuorten teatterintekijöiden kansainvälisille #kulturontour2026-festivaaleille. Rautasorkka voitti festivaaleilla parhaan lavasuunnittelun palkinnon ja sijoittui toiseksi näytelmäsarjassa. Löppönen palkittiin parhaana pääroolin näyttelijänä ja Rantalainen parhaana sivuosan näyttelijänä. Palkintona ryhmä saa viikon mittaisen jakson ensi syksynä Espanjassa ETAK Theatre Academyssa.
Rautasorkka Teatteri Estradin esitys Työväen Näyttämöpäivillä 25.1.2026 Käsikirjoitus: Heidi Parkkinen Ohjaus: Heidi Parkkinen, Oona Vahvanen, Oliver Rosenholm Näyttelijät: Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen, Silja Aronpuro
Veijo Rönkkönen oli oman tiensä kulkija ja suomalaisen ITE-taiteen mestari, humanisti ja hersyvän huumorin taitaja.
Raamikas Aapo Stavén oli kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Kuva (c) Minna Mänttäri
Simpeleläinen Veijo Rönkkönen on Suomen tunnetuin ITE-taiteilija. Rönkkösen Parikkalan Patsaspuistoksi kutsutusta ITE-taiteen mestariteoksesta on tullut maailmanluokan nähtävyys. Jotakin Rönkkösen elämäntyön vaikuttavuudesta kertoo jo se, että maineikas amerikkalainen matkailulehti Condé Nast Traveller listasi Patsaspuiston yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Jokainen tuon merkkiteoksen nähnyt voi hiljaa mielessään pohtia, mitä lehden toimittaja on pelottavuudella tarkoittanut.
Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastuuopettaja Heidi Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama monologinäytelmä Rönkkösestä ja hänen taiteestaan kantaesitettiin Parikkalan Patsaspuistossa vuosi sitten heinäkuussa. Torstaina valtakunnallisen monologikilpailun Oulussa voittanut näytelmä Veijo esitettiin Aapo Stavénin tulkitsemana Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin näytöksessä.
Parkkisen lähestymiskulma tähän suomalaisen taiteen suurmieheen oli psykoanalyyttinen. ”Rakkaudettomuuden jäljet ja sosiaalinen eristyneisyys kasvattivat Veijo Rönkkösestä taiteilijan. Veijo on intiimi monologi kuvataiteilija Veijo Rönkkösestä – ulkopuolisesta, joka teki yksinäisyydestä taidetta ja säilytti sisäisen lapsensa.” Näin tekijät kiteyttävät näytelmän ydinajatuksen käsiohjelmassa.
Monologin ensimmäisissä kohtauksissa Stavén kuvaili sitä, miten lapsena sairastellut Veijo joutui tunnekylmän ja ankaran äitinsä simputtamaksi ja sitten koulussa koulutovereiden armottoman kiusaamisen uhriksi. Lohtua ja vapautta toivat yksin vietetyt tunnit paimenessa. Avain Rönkkösen taiteen aistillisuuteen löydettiin hienosti ajatellussa kohtauksessa, jossa näytelmän Veijo makaa uintiretken jälkeen alastomana auringon lämmittämällä rantakivellä.
Oletan, että Parkkinen on nähnyt Rönkkösessä kohtalotoverin. Kulttuuritoimittaja Petteri Värtö teki monologin kantaesityksen tiimoilta haastattelun, jossa Parkkinen kertoo lapsena ja nuorena kokemastaan kaltoinkohtelusta. Parkkinen kuvaa vuosi sitten heinäkuussa ilmestyneessä jutussa kotikasvatuksensa laatua hardcoreksi. Taiteessa ja pornoteollisuudessa käsitteellä tarkoitetaan äärimmäisyyksiin vietyä tyylisuuntaa.
Suuria ikäluokkia kutsutaan joskus osuvasti toisen polven sotavammasiksi. Heidät hankki maailmaan ja kasvatti sotatraumoista kärsinyt sukupolvi. Vaikka syntyvyys kääntyi hurjaan kasvuun Suomessa vasta vuonna 1945, silti viimeisenä sotavuonna -44 syntynyt Rönkkönen kuului epäilemättä joukkoon tässä monologissa.
Rönkkönen oli suuri mies myös fyysisesti. Miehen kehon mittasuhteet käyvät hyvin ilmi valokuvaaja Mika Strandenin hänestä ottamasta hienosta valokuvasta. Oletan, että kuva on otettu vuonna 2004, kun Rönkkönen täytti 60 vuotta. Tosin Itä-Savon jutun kuvatekstissä kerrotaan, että otos on arkistokuva vuodelta 2011. Rönkkönen kuoli vuonna 2010.
Aapo Stavénin näyttelijän työ oli ilmeikästä ja luontevaa. Stavén teki monologin Veijosta ujon sorttisen ja samalla sydämellisen hahmon. Kuva (c) Minna Mänttäri
Tässä mielessä Stavén on kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Monologin alussa illuusio oli lähes täydellinen, kun Stavén harppoi näyttämölle haalareissa ja jaloissaan vähintään 47 numeron Kontio-saappaat.
Rönkkönen oli itsekin taitava valokuvaaja. Mallina hän käytti omaa alastonta kehoaan. Näissä selfiekuvissa hän näyttää huippukuntoon treenatulta urheilijalta. Kuvien tunnelma ja estetiikka kielivät myös siitä, että Rönkkönen viihtyi Aatamin asussa. Ehkä tunnetuin yksityiskohta on Rönkkösen kertoma, että hän käytti omaa vartaloaan.
Alastomuus ei varmasti ainakaan vähentänyt pienellä eteläkarjalaisella teollisuuspaikkakunnalla eläneen Rönkkösen kylähullun mainetta. Stavén näytteli tätä Rönkkösen persoonan aistillista ulottuvuutta alastonpuvussa, koko vartalon peittävässä ihonvärisessä alusasussa. Tällainen ratkaisu oli hyvin perusteltu sekä meidän katsojien että ennen kaikkea näyttelijän kannalta.
Rönkkönen valoi sadat patsaansa betonista. Monologin Veijo oli pölkkytaiteilija. Tämä valinta on selkeästi käytännön sanelema. Käsiohjelmassa ei ole mainintaa lavastajasta. Lavastuksen ovat todennäköisesti suunnitelleet ja toteuttaneet Parkkinen ja Stavén yhdessä. Ratkaisu oli onnistunut. Se toi esille ITE-taiteen luonteen ja liitti teoksen traditioon, jonka ikoniksi ja toteemiksi nousee Kristian Smedsin vuonna 2009 käsikirjoittama ja ohjaama Mental Finland.
Määrite ITE-taiteen edessä on lyhenne sanoista itse tehty elämä. Parkkisen monologi pakotti ainakin minut kysymään itseltäni, miten määritellään onnellinen tai oikeammin hyvä elämä. Onko sellainen edes mahdollista? Tai onko edes oikein pyrkiä määrittelemään toisen ihmisen elämänlaatua?
Miksi amerikkalaisen laatulehden toimittaja määrittelee Parikkalan Patsaspuiston yhdeksi maailman kymmenestä kauhistuttavimmasta kohteesta, johon matkailija voi retkillään päätyä?
Olen itse käynyt Patsaspuistossa monta kertaa ja kirjoittanut juttuja näkemästäni ja kokemastani. Rönkkösen taide on minun tunnerekisterissäni aiheuttanut liikahduksia syvästä myötätunnosta kuplivaan nauruun. Rönkkönen on elämäntyöllään avannut meille avaran näköalan siihen suljettuun mustaan laatikkoon, jota uskossa vahvat sanovat sieluksi ja me jumalattomat mieleksi.
Joillekin näköala tähän pimeyden ytimeen voi olla kauhistuttava. Tai ehkä kysymys on vain siitä, etteivät matkailu ja taiteen ymmärtäminen aina kulje käsi kädessä.
Äärimmäisen introvertin Rönkkösen monet persoonallisuuden piirteet löytyvät siitä hyvin pitkästä ominaisuuksien luettelosta, jota mielenterveyden ammattilaiset kutsuvat autismin laajaksi kirjoksi. Oleellista on se, että nämä tavallisesta poikkeavat ajattelu- ja käyttäytymismallit eivät ole sairauksia, vaan ominaisuuksia.
Meillä on kaikilla oma yksilöllinen ja ainutkertainen neurologinen identiteettimme. Ääripäät näiden ominaisuuksien kirjossa voivat olla kaukana toisistaan. Ihminen on laumaeläin. Kovin poikkeava käytös voi myös helposti johtaa konflikteihin saman yhteisön muiden ihmisten kanssa. Harva meistä pystyy elämään yksin, mutta se ei tarkoita sitä, että erakon elämää elävä taiteilija olisi onneton tai epäonnistunut elämässään.
Freudilainen jääkaappiäiti ei todellakaan ole kaiken pahan alku ja kärsimyksen perimmäinen lähde.
Minun Rönkköseni oli terävä ajattelija ja suorastaan hersyvä humoristi. Monologissa Parkkisen Rönkkönen muuraa yhdelle patsaistaan äitinsä tekohampaat. Toisen todistuksen mukaan hän sai nämä tekohampaat siskoltaan.
Veijo
Monologinäytelmä Imatran teatterin näyttämöllä 31.7.2025. Näytelmä kuuluu Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ohjelmaan.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Heidi Parkkinen Veijon roolissa: Aapo Stavén
