Kuukausi: syyskuu 2014

Kuiskauksia ja huutoja Serebrjakovin kartanolla

Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Koskettavaa? Kyllä! Lumoavaa? Toki! Kansallisteatterin Vanja-eno on epäilemättä parasta, mitä suomalainen teatteri voi yleisölleen tällä hetkellä tarjota. Perjantain esitys oli ajatuksella tehtyä ja upeasti ylöspantua teatteria, jota me katsojat seurasimme luterilaisella hartaudella suu teatterietiketin mukaisessa yrmeässä körttimutrussa.

Paavo Westerbergin ohjauksessa Bertolt Brechtin opit ovat jälleen kunniassa. Westerberg etäännyttää Anton Tšehovin näytelmän tutut roolihahmot niin kauas, etteivät ne enää ole oikeastaan lihaa ja verta, vaan jonkinlaisia esteettisiä olioita, teatteritaiteen pyhiä. Näytelmän professori Serebrjakov ei aivan syyttä epäillyt, että hän on vahingossa ajautunut Maapallolta jollekin oudolle planeetalle.

Tässä maailmassa edes vesisade ei ole vain vesisadetta, vaan näyttämölle ropiseva vesi kantaa mukanaan vesisymbolien koko arsenaalia virvoittavista lähteistä meitä ilmastomuutoksen takia uhkaavaan vedenpaisumukseen. Humalan hurmio ja muistot lapsuuden hauskoista leikeistä kuralätäköissä kulkevat käsi kädessä.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain Westerbergin hienoista oivalluksista, vaan merkittävän klassikkonäytelmän ominaisuudesta. Tšehovin Vanja-enoa patinoivat lukemattomien tulkintojen kerrokset. Ne elävät näytelmän mukana omaa elämäänsä tahdoimme me sitä tai emme.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja valosuunnittelija Pietu Pietiläisen lavastus on sopusoinnussa Westerbergin taiteen korkeaveisuun tähtäävän sovituksen kanssa. Nyt ei näytellä missään torpassa, vaan 28 huoneen kartanossa, jonka seinät kurottivat perjantaina Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohti korkeuksia kuin katedraali ikään.

Tässä huushollissa rittää ovia paiskottaviksi.

Esteettisen kokonaisuuden kruunasi Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma. Kohti taiteen yleviä sfäärejä kurottava tunnetila sai siivet viimeistään siinä vaiheessa, kun Sibelius-lukion enkelikuoro aloitti ihanan laulunsa.

Tiheä ja intensiivinen, kuten on tapana sanoa. Tätä esityksen intensiteettiä lisättiin myös suomalaisen teatterin merkittävimmällä innovaatiolla – hiljaisuudella. Kohtauksia korostettiin pitkillä ja alleviivaavilla tauoilla, joiden aikana jopa tällainen sietämättömän hidasjärkinen hämäläinen ehti mukaan ja ymmärsi, että juuri nyt on oltu elämän perimmäisten kysymysten äärellä.

Kansallisteatterin Vanja-enossa ei näytellä vereslihalla, vaan ajatuksella ja tunteella. Eikä muuten voisi ollakaan. Kuka hitto jaksaisi esimerkiksi kuunnella sinfoniaorkesteria, joka soittaa Sergei Rahmaninovin tai Dmitri Šostakovitšiin musiikkia vereslihalla, jos tällainen vertaus sallitaan.

Näyttämöllä olivat suomalaisen teatterin parhaat voimat.

Näytelmän Ivan Petrovitš Voinitski (Kristo Salminen) mourusi ensimmäisessä näytöksessä Jelena Andrejevnan (Krista Kosonen) oven takana kuin kiimainen kolli.

Salminen teki näytelmän nimihenkilöstä pellen. Valittu näkökulma toimi. Me tunnistamme tämän keski-ikäisen, viinaan menevän mieshahmon jos ei nyt ihan peilikuvasta niin työtovereiden joukosta kuitenkin.

Ja kukapa pitkän työuran tehnyt ei tuntisi itseään Tšehovin näytelmän Vanja-enon tavoin idiootiksi tämän päivän yt-Suomessa. Optiorahat olisi kannattanut napata heti ja juosta.

Valittu lähestymiskulma Vanja-enon roolihahmoon perustelee myös yllättävän hyvin toisen näytöksen väkivaltaisen purkauksen. Suomalainen viha on kuin suolampi, tyyni pinnalta, mutta pohjattoman syvä.

Tohtori Mihal Astrovin hahmon Tšehov luonnosteli varmaan peilin ääressä näytelmää kirjoittaessaan. Luonnonsuojelusta innostunut kasvissyöjä oli uuden vuosisadan modernin ihmisen airut vuonna 1899, jolloin Vanja-eno kantaesitettiin Moskovassa.

Hahmo ei ole menettänyt tuoreuttaan. Me tunnistamme oitis tämän vihreän liikkeen visionäärin. Eero Aho teki kelpo tohtoristamme älykkään ja arrogantin besserwisserin, joka sublimoi omaa tunnekylmyyttään ideologisilla visioilla. Astrov halveksii itseään tyhmempiä ja haluaa pelastaa maailman meidän typerien turvenuijien kynsistä.

Westerberg on lisännyt näytelmään sanattoman kohtauksen, joka kuvaa Astroviin syvästi rakastuneen Sonjan seksuaalisia fantasioita. Yhdessä Ahon kanssa kohtauksen esittävän Emmi Parviaisen kehonkielestä ei voi erehtyä. Se kertoo tukahdetusta intohimosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.

Väärinymmärrettynä tämä kohtaus tekee kuitenkin tohtoristamme julman hyväksikäyttäjän. Vihjaileva äänensävy, jolla näytelmän Sonja seuraavassa kohtauksessa kertoo Jelenalle tohtorin käynnistä pienellä ”iltapalalla”, särähti pahasti korvaan.

Sonja on minusta Tšehovin näytelmän kiinnostavin roolihahmo. Parviaisen Sonja oli perjantaina näyttämöllä uuden vuosituhannen moderni nuori nainen, jonka kutreille itsensä uhraavan työn sankarin orjantappurakruunu ei oikein istunut.

Krista Kososen näyttelemän Jelenan hahmossa Tšehovin modernilta näyttävässä näytelmässä näyttämölle astuvat myös 1800-luvun lopun patriarkaalisen yhteiskunnan arvot. Kososen Jelena on lahjakkaiden miesten kaunis muusa, objekti, jonka omille huomattaville lahjoille tai omalle tahdolle ei tässä miesten maailmassa anneta mitään merkitystä.

Oman itsemääräämisoikeutensa rippeistä Jelena voi pitää kiinni vain pitäytymällä tiukasti oman aikansa siveellisyys- ja kunniallisuuskäsityksiin. Pitää valita, onko madonna vai huora, ja tällaisessa todellisuudessa suuri osa maailman naisista joutuu yhä elämäänsä elämään.

Kososen roolityö oli harkittu, hillitty ja hieno.

Näyttämöllä aina yhtä vangitseva ja valloittava Seela Sella jakoi tarinamme sankareille vodkaa ja äidillistä läsnäoloa vanhana lastenhoitajana, Marina.

Ivan Voinitskin ja hänen äitinsä Maria Voinitskajan (Terhi Panula) myrskyisen suhteen Westerberg jättää vähälle huomiolle.

Professori Serebrjakovin roolihahmolle on varmaan ollut elävä esikuva Tšehovin aikalaisten joukossa, niin ilkeän osuvasti tämä hahmo on kuvattu. Heikki Nousiainen näyttelee roolin ikään kuin sordiino päällä, mikä tietenkin johtuu Westerbergin sovituksessa valitsemasta lähestymiskulmasta.

Vanhaksi tuleminen on paskamaista. Ymmärsin hyvin Ivan Petrovitšin epätoivon, kun hän laski näytelmän lopussa elävänsä jopa 60-vuotiaaksi. Oli myös pakko naurahtaa tässä kirkjossa, kun kihtikohtauksen kynsissä ollut professorimme julisti elävänsä elämänsä parasta aikaa.

Suurten venäläisten klassikoiden yhteydessä on tapana puhua venäläisestä sielusta. Kansallisteatterin Vanja-enon yleisön eteen levittämä mielenmaisema löytyy kyllä paljon lähempää.

Paha maa.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo — Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.

Kiinalaisen kyökkiorjan kohtalokas hammassärky

Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.

Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.

Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.

Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.

Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.

Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.

Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.

Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.

Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.

Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.

Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.

Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.

Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.

Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.

Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.

Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.

Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.

Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.

Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.

Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.

Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.

Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.

Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.

Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle. Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.

Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.

Uusavuttomuuden aika

Katariina Kaitue, Paula Siimes, Sari Puumalainen ja Minttu Mustakallio ovat todellinen unelmajoukkue. Kuva Kansallisteatteri/Vertti Teräsvuori

Näytelmäkirjailija Minna Nurmelin kirjoittaa tarkkanäköistä psykologista draamaa. Q-teatterin Harvala säväytti kaksi vuotta sitten.

Kansallisteatterin Dreamteam pureutuu ilmiöön, jota iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa on tapana kutsua uusavuttomuudeksi. Kysymys kuuluu, miksi me emme selviä enää edes kaikkein arkisimmista askareista ilman asiantuntijoiden apuja ja neuvoja?

Nurmelinin vastaus tähän kysymykseen on puhutteleva. Me normikansalaiset elämme elämäämme hyvin huterien ihmissuhteiden varassa. Me emme enää tiedä paikkaamme yhteisössä ja samalla olemme kadottaneet oman identiteettimme. Edes seksuaalisuudessa ei ole enää kysymys kahden aikuisen ihmisen suhteesta, vaan atavistisesta pyrkimyksestä päästä ehdoitta rakastavan äidin syliin.

Me suhtaudumme maailmaan ja elämään kuin kehdossa nälkäänsä parkuva vauva. Todellisuus on pelottava ja täysin käsittämätön paikka, johon meillä ei ole mitään kosketuspintaa ilman äidin lämmintä syliä.

Nurmelin on tiivistänyt tämän todellisuuden neljän naisen työyhteisöksi, henkilövalmennusyritykseksi, joka on ottamassa ensimmäisiä horjuvia askeliaan.

Neljä numeroa riittää puhelimen tai pankkikortin pin-koodiksi. Taitavan kirjoittajan käsissä neljän ihmisen välisistä suhteista syntyy tavaton määrä tasoja ja sävyjä, joista varmasti osa jäi minulta tunnetasolla rekisteröimättä jo pelkästään näytelmän ymmärtämisen kannalta väärän sukupuolen takia.

Kansallisteatterin Dreamteam on niin naisten juttu, että ainakin kuutosrivillä vieressäni istunut nuori mies sai tarpeekseen jo ensimmäisestä näytöksestä.

Nurmelinin oma ohjaus on sopusoinnussa näytelmän tekstin kanssa. Ei kai muuten voisi ollakaan. Tarina tiivistyi ja tunnelma tiheni tavalla, joka piti katsojan otteessaan, mutta ei pudottanut edes tällaista hidasjärkistä hämäläistä rattailta.

Käsiohjelmassa korostetaan teatterin yhteisöllistä luonnetta. Kokonaisuus on syntynyt työyhteisön jäsenten välisen dialogin kautta ja ihan malliksi käsiohjelmaan on painettu otteita keskusteluista, joita Nurmelin ja ohjaajan assistenttina toiminut Leena Nuora ovat produktiosta käyneet.

Näyttelijät Katariina Kaitue, Sari Puumalainen, Paula Siimes ja Minttu Mustakallio ovat yhdessä unelmajoukkue kenelle tahansa ohjaajalle. Näyttelijöiden taitavuudesta kertoo jotakin se, että näytelmän roolihahmoista syntyneen työyhteisön, tämän toisen ”dreamteamin” jäsenten kemiat eivät kohdanneet oikeastaan millään tasolla.

Arkea ei voi näytellä sydänverellä, sitä eletään suuri ja kipeä möykky sydänalassa.

En tunne henkilökohtaisesti yhtään ravinto- tai ulkonäkövalmentajaa, sisutussuunnittelijoista ja suurista visionääreistä nyt puhumattakaan. Tosi-tv-ohjelmien perusteella olen tähän asti olettanut, että tällaisia asiantuntijatehtäviä on keksitty, jotta edes osalle pahimmista koulukiusaajista keksittäisiin jotain hommaa myös aikuisina.

Ihmiset ovat joka tapauksessa olleet biologisena lajina samanlaisia psykofyysisiä olentoja ainakin viimeiset satatuhatta vuotta. Ei Nurmelinkaan väitä, että ihmiset olisivat muuttuneet joksikin uusavuttomien lajiksi.

Yhteisöt ovat muuttuneet. Tai ehkä oikeammin monen ihmisen kohdalla yhteisöt ovat kadonneet kokonaan. Suvun, asuinpaikan, ammatin tai koulutuksen kautta ei enää muodosta selkeätä heimoa, jossa omasta asemasta ei tarvitsisi koko ajan kilpailla. Eikä edes perheestä ole enää jonkinlaiseksi miniatyyriyhteisöksi, koska kohta puolet suomalaisista kotitalouksista on jo nyt yhden ihmisen talouksia.

Näytelmän suuri visionääri Mia (Minttu Mustakallio) muistuttaa meitä tästä biologisesta tosiasiasta. Meidän autonominen hermostomme reagoi tilanteeseen, jossa me tunnemme itsemme uhatuksi. Se valmistelee elimistön pakoa tai taistelua varten pumppaamalla verta lihaksiin. Adrenaliinitaso nousee ja kun tällaisesta elimistön tilasta tulee pysyvä, me sairastumme stressioireisiin.

Eivätkä vain sosiaaliset rakenteet meidän ympärillämme muutu parhaillaan hurjaa vauhtia. Myös fyysinen todellisuus meidän ympärillämme muuttuu kiihtyvällä nopeudella, ja me suhtaudumme tähän muutokseen kuin huonot potkuhousuissa äitiään yön pimeydessä huutava pikkulapsi.

Huijarisyndrooma vaivaa työpaikoilla esimies- ja asiantuntitehtäviin nousseita lahjakkaita naisia. Sama tauti taitaa vaivat kuitenkin kaikkia vauraissa länsimaissa asuvia ihmisiä, joilla on kykyä ajatella edes hieman omaa napaansa pidemmälle.

Ilmastomuutos ei ole ainoa Ilmestyskirjan ratsastaja, joka on ilmestynyt taivaanrantaan. Maapallon biosfääriä meidän itsemme kannalta tuhoisalla tavalla muuttavat prosessit, jotka ovat meidän itsemme aiheuttavia, etenevät laajalla rintamalla.

Tätä totuutta Nurmelin ja hänen työryhmänsä alleviivaavat kohtauksissa ja näyttämökuvissa, joissa porukan visionääri Mia ja hänen unelmajoukkueensa jäsenet yrittivät kauhoa lomaparatiisin rantavedestä sinne mereltä ajautuvaa muovijätettä. Siinä oli epätoivoa matkailumainosten kimalluksen keskellä.

Porilaisten marssi parrasvaloihin on fyysisen teatterin juhlaa

Edessä Otava Enseblen näyttelijät Ida Sofia Fleming, Jarno Malinen ja Taru Huokkola. Takarivissä Sigi Tolon muusikot Jantso Jokelin, Sampo Laakkonen ja Chep Pippola. Kuva Otava Ensemble/Tomi Glad

Porilaisen Otava Ensemblen Afganistan käy kiinni hyvin ajankohtaiseen ja merkitykselliseen aiheeseen. Näytelmäkirjailija Paula Vesala on kirjoittanut oman veljensä kertomuksista näytelmän ISAF-joukoissa palvelleiden suomalaisten kokemuksista.

Ohjaaja Tapio Kankaanpää kirjoittaa käsiohjelmassa siitä, miten meillä jokaisella on tarve kokea oma elämämme mielekkääksi. Sanoilla ja teoilla pitää olla merkitystä. Afganistaniin parikymppiset värvätyt lähtevät hyvien ansioiden ja seikkaillun perässä.

Samat syyt houkuttelevat juuri nyt myös nuoria toisen polven maahanmuuttajia värväytymään Islamilaisen kalifaatin uskonsotureiksi Syyriaan ja Irakiin. Työttömyyden ja näköalattomuuden vaivaamassa Suomessa on vaikea kokea elämää mielekkääksi ja pyhäksi. Mahdollisuus tulla joksikin, vaikka sitten oman hengen uhalla, on syötti, jolla terroristien on helppo saada toimettomia nuoria miehiä pyydykseen.

Tällaisen vanhan jäärän pääkopassa kirjainyhdistelmä PMMP ei kilauta mitään kelloa. No tiedän toki, että kahden nuoren naisen Paula Vesalan ja Mira Luotin duo oli aikoinaan huippusuosittu.

Monipuolisesti lahjakkaan Vesalan nimi on kuitenkin tuttu teatterin piiristä. Hän on muun muassa säveltänyt musiikkia Susanna Kuparisen ja kumppaneiden dokumenttiteatteria edustavaan komediaan Neljäs tie. Tämä Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä on lokakuussa tulossa ensi-iltaan Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Vuonna 2011 Sibelius-Akatemian kouluttama Vesala ryhtyi opiskelemaan dramaturgiksi Teatterikorkeakoulussa. Tänä syksynä hän siirtyi opiskelemaan teatteria elokuvan pääkaupunkiin Los Angelesiin Yhdysvaltoihin.

Image lehden haastattelussa Vesala kertoo yhden syyn, miksi hän vaihtoi menestyksekkään muusikonuran näytelmäkirjailijan kapeaan leipään: ”Teatteri on minulle vielä vapaan taiteen Mekka, jossa parhaimmillaan kaikki on mahdollista.”

Olen teatterin intohimoisena katsojana ja kokijana ehdottomasti samaa mieltä.

Vesalalla on esikoisnäytelmässään aiheeseensa terävä näkökulma, joka poikii mielekkäitä kysymyksiä. Se tärkein kysymys on tällä hetkellä myös tavattoman ajankohtainen, missä kulkee sodan ja rauhan raja?

Suomi on ollut mukana Naton ISAF-operaatiossa kumppanimaana. Vaikka Suomi ei virallisesti ole sodan osapuoli, vaan turvaamassa Afganistanin heiveröistä rauhantilaa, hyvin monet suomalaissa ISAF-joukoissa palvelleet kärsivät sotaneuroosista, kuolemanpelon ja sodan kauheuksien näkemisestä aiheutuvista posttraumaattisista oireista.

Kesällä 2006 Maimanassa Pohjois-Afganistanissa suomalaiset joukot joutuivat useita tunteja kestäneeseen tulitaisteluun puolustaessaan tukikohtaansa. Neljä suomalaista upseeria palkittiin sen jälkeen Vapaudenristillä, kunniamerkillä, jota ei ole jaettu taiteluissa kunnostautuneille jakosodan jälkeen.

Vesalan mielestä Suomi on ollut Afganistanissa sotaa käyvä maa ja hän myös perustelee näkemyksensä.

Käsiohjelmassa Vesala kirjoittaa Naton joukkojen sotarikoksista, jotka ovat jääneet pimentoon. Näytelmässä suomalainen jääkäri Jesse ampuu vahingossa invalidin, joka on palauttamassa Jessen aseveljen Jaren varastettua rynnäkkökivääriä takaisin sen oikealle omistajalle.

Käsitteellä collateral damage on huono kaiku. Sodan oheisvahingoilla ja puolustuskyvyttömään siviiliväestöön kohdistuvalla terrorilla, johon myös liittoutuneet turvautuivat kauhistuttavan laajassa mittakaavassa toisessa maailmansodassa, on meidän länsimaisessa ajattelussa kuitenkin selvä ero. Motiivi ratkaisee. Suojatiellä lapsen päälle ajanutta autoilijaa ei tuomita murhasta, vaikka teko olisi ollut tuottamuksellinen.

Oheisvahingon aiheuttajan kokemaan syyllisyyteen ja siitä kumpuaviin posttraumaattisiin oireisiin länsimaisella oikeusfilosofialla ei tietenkään ole juuri vaikutusta.

Ohjaaja Tapio Kankaanpään lähestymiskulma Vesalan tekstiin on kiinnostava. Sovituksen lähtökohtana on kysymysten kysymys, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekkään? Sodan olosuhteissa ihmisen on lähes pakko kysyä tätä itseltään, koska elämä voi päättyä jo seuraavan silmänräpäyksen aikana. Vanhan hokeman mukaan juoksuhaudassa ei ole ateisteja.

Otava Ensemble on tehnyt Afganistanin yhdessä Sigi Tolo –yhtyeen kanssa. Valittu, kireisiin nahkahousuihin puettu rockestetiikka sopii yllättävän hyvin näytelmän aiheeseen. Jantso Jokelinin, Cleb Sippolan ja Sampo Laaksosen musiikki ja tanssija Tiina Santavuon koreografia lataavat raskaasti lastattuun tekstiin dynaamista liikettä.

Sigi Tolon poikien musiikin laatua en osaa määritellä. Huuliharppua bändissä soittavat Jokelin mukaan se on aitoa arjalaista paraatiheviä (vitsi, vitsi). Joka tapauksessa ilmeisesti Lähi-idästä vaikutteita saanut musiikki kuvasi ensi-illassa Afganistanin sodan kauhuja paremmin kuin hyvin.

Afganistanin näyttelijöillä Jarno Malisella, Ida Sofia Flemingillä ja Taru Huokkolalla oli Koko Teatterin ensi-illassa niin sanotusti henki päällä. Jokaiselta löytyi vahvaan fyysiseen läsnäoloon perustuvaan esittämiseen sekä fyysisiä että psyykkisiä muskeleita vähintäänkin tarpeeksi.

Kuolemanvakavasta aiheestaan huolimatta esitys sai joittain myös koomisia piirteitä. Koomisuus ei ollut tahatonta, vaan tarkkaan harkittua. Ohjaajana Kankaanpää on hyödyntänyt kuvastoa, joka elää omaa elämäänsä ainakin meidän vanhojen kalkkisten päänupeissa. Huokkolan tekemiin näköiskuviin suomalaisesta upseerista ei ollut ainakaan minulla mitään lisättävää.

Vuonna 2010 perustettu Otava Ensemble tekee teatteria nomadihengessä. Teatteri on yhteisön taidetta, joka ei ole paikkaa sidottu. Tähän nopeasti yleistyvään tapaan tehdä teatteri kuuluu myös kiertue-elämä. Bändien rockkulttuurista tekemisen tapa eroaa ainakin siinä, että yhteistyö eri ryhmien välillä on näkyvää.

Afganistan kantaesitettiin maanantaina Koko Teatterissa Helsingissä. Myöhemmin syksyllä ryhmä näyttelee kotikaupungissaan Porissa Rakastajat-teatterissa ja ensi keväänä Teatteri Telakassa Tampereella ja Tehdas Teatterissa Turussa.

Ingmar Bergman ja mustan laatikon arvoitus

Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa

Tarina on mielen peili. Tarina on meidän tapamme päivittää muistoja ja jäsentää maailmaa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on leimallisesti tarina ja mikäs siinä. Ohjaaja Essi Räisänen osaa kertoa tämän tarinan kiinnostavasti.

Räisäsellä on teatterin ilmaisukeinot hyvin hallussa. Lauantain ensi-illassa saimme nähdä, miten todella taitava ohjaaja täyttää ja käyttää tilan. Oivaltava tilan käyttö antoi myös ryhtiä kohtausten ajoitukselle. Kohtauksia vyörytettiin näyttämölle välillä jopa rinnakkain esimerkillisen napakasti.

Räisänen ohjaa kekseliäästi, ja vaikka Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan tarina on useimmille meistä hyvin tuttu, ainakin minut esitys piti pihdeissään alusta loppuun yllättävien käänteiden avulla.

Räisänen kuuluu epäilemättä siihen nuorten ja lahjakkaiden teatterintekijöiden joukkoon, josta ovat nousemassa parrasvaloihin Kristian Smedsin, Mikko Roihan, Leea Klemolan ja kumppaneiden manttelinperijöinä.

Räisäsellä on väline hallussa. Hän siteeraa ja yhdistelee viime vuosien merkityksellisistä näytelmistä tuttuja elementtejä. Yhdessä Tarja Jaatisen lavastuksen ja Pauli Riikosen luoman äänimaailman, Timo Hämäläisen valosuunnittelun ja Päivi Hanttu-Lindströmin puvustuksen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on vaikuttava kokonaisuus.

Bergmanin vuonna 1982 valmistunut elokuva Fanny ja Alexander palkittiin ulkomaalaisten elokuvien sarjassa aikanaan peräti neljällä Oscarilla. Bergmanin televisiosarja ja siitä muokattu elokuva ovat keikkuneet myös yli 30 vuotta kriitikkojen kaikkien aikojen parhaita elokuvia listaavilla rankinglistoilla.

Jokaisella elokuvan nähneellä on siitä vahva, tunnetasolla sisäistetty näkemys. Tämän vuoksi Fannya ja Alexanderia on syystä pidetty lähes mahdottomana sovittaa ja ohjata teatteriesitykseksi.

Fannyn ja Alexanderin suomenkielinen kantaesitys nähtiin vasta vuonna 2010, lähes 30 vuotta elokuvan jälkeen, kun Tampereen Työväen Teatteri toi näyttämölle Seija Holman kääntämän ja dramatisoiman näytelmän Fanny ja Alexander.

Holman dramaturgia on tarinana Bergmanin elokuvan näköinen. Pulmia aiheuttaa se, ettei Fanny ja Alexander ole aito draama, vaan pikemminkin hyvin monisyinen ja syvälle minuuteen sukeltava mielenmaisema.

Bergman on itse kirjoittanut tämän perustuvaa laatua olevan näkökulman salaperäisen Ismael Retzinskyn vuorosanoihin. Me elämme monen sisäkkäisen todellisuuden ympäröimänä.

Kysymys on siis nimenomaan sisäkkäisistä, ei rinnakkaisista todellisuuksista. Ilmankos Retzinsky kuvataan näytelmässä paitsi huippuälykkääksi yksilöksi, myös niin vaaralliseksi, että häntä on pidettävä lukkojen takana.

Bergman julkaisi vuonna 1987 omaelämänkerrallisen kirjan Laterna Maciga. Laterna maciga eli taikalyhty oli viime vuosisadan alkupuolella suosittu audiovisuaalinen laite, piirtoheittimen ja diaprojektorin edeltäjä. Ingmar osti tällaisen laitteen veljeltään ja kertoi sen avulla tarinoita. Muistelmissaan Bergman kertoo, että taikalyhdyllä oli lopulta ratkaiseva vaikutus hänen uravalinnoilleen.

Teatterin vahvuuksia ovat näyttelijöide läsnäolo ja esittäjien ja yleisön reaaliaikainen vuorovaikutus. Tämän vuoksi katsoja mieltää vaistomaisesti näyttämöllä esitettävän tarinan aidosti moniääniseksi.

Räisänen on omassa sovituksessaan epäilemättä oivaltanut hyvin tämän pulman. Myös keino, jolla hän pyrkii ratkaisemaan dramaturgisen ongelman, on luonteva, tai ainakin helppo ymmärtää. Lappeenrannan Alexander ei ole näytelmässä laterna magica, jonka muistot ja sisäiset mielenliikkeet heijastuvat tarinoina ulos tästä mustasta laatikosta, vaan camera obscura, joka taltioi ja dokumentoi Ekdalin perheen elämää ja teatterisuvun vaiheita.

Tällä perustavaa laatua olevalla dramaturgisella valinnalla on varmasti ollut ratkaiseva merkitys myös sille, miten Alexanderia näyttelevä Vilma Putro on sisäistänyt roolinsa. Puron Alexander ei ole leimallisesti tarinan kokija, vaan kapinahenkinen tarkkailija.

Hyvästä selityksestä huolimatta muitakin katsojia kuin minua jäi esityksen jälkeen askarruttamaan kysymys, mitä näytelmästä olisi tullut, jos Vilma Putro ja Fannya näyttelevä Liisa Sofia Pöntinen olisivat vaihtaneet rooleja keskenään.

Muilta osin näytelmän roolijako menee niin sanotusti putkeen. Ekdahlin perheen matriarkan, Helena Ekdalin rooli on kuin kirjoitettu Marja-Liisa Ketolalle ja aivan yhtä luonteva on Sami Lanki Helenan entisenä rakastajana ja nykyisenä sydänystävänä Isak Jacobina. Mielipuolen päiväkirjassa kunnostautunut Jarno Kolehmainen tekee Gustav Adolf Ekdahlin roolin lähes samalla intensiteetillä, millä hän näyttelee Herra K:ta.

Saimme nauttia lauantaina hienosta näyttelijäntyöstä.

Näytelmän hahmoksi nousi piispa Edvard Vergéruksen roolissa Jussi Johnsson.

Piispa Vergéruksen hahmossa on kaikuja jo aivan pienenä äitinsä menettäneen Bergmanin vaikeasta isäsuhteesta. Johnssonin roolityö kasvaa samalla kuitenkin myös hyvin tarkkapiirteiseksi kuvaksi tämän päivän uskonnollisista fundamentalistista, jonka pyrkimys hyvään ja puhtaaseen kokemukseen johtaa mieltä raastaviin hirmutekoihin.

Sanotaan, että Bergmanin suku ihaili ennen toista maailmansotaa fasisteja ja että myös Bergman itse oli nuorena siihen suuntaan kallellaan.

Oli miten oli, tai juuri siksi Bergmanin elokuvien, näytelmien ja oopperalibrettojen ihmiset eivät ole leimallisesti hyviä tai pahoja – vaan ihmisiä.

Tämä selittää hyvin myös sen, miksi piispa Vergéruksen hahmo on kaikessa pelottavuudessaan niin tiukasti tätä päivää.

Käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa Räisänen kirjoittaa perheen hajoamisesta ja merkityksen etsimisestä maailmassa, missä pahuus ryntää kimppuun kuin hullu koira.

Niin se tekee, mutta näytelmässä tämä ajatus viedään yhdessä lyhyessä kohtauksessa myös tasolle, joka on irti kokonaisuudesta. Kohtauksessa piispa taluttaa kädestä pitäen Fannyn näyttämöltä sivuverhojen taakse. Fannya näyttelevän Pöntisen kehon kieli kuvaa satuttavasti hyväksi käytetyn lapsen alistunutta epätoivoa. Katsojana jäin tietenkin pohtimaan, mitä Räisänen haluaa Bergmanin Fanyyn ja Alexanderiin tällä lyhyellä kohtauksella lisätä?

Taiteen kuulutettu kuolema ja yllättävä ylösnousemus

Intohimo ja kuolema. Kristian Smeds on laitettu Kansallisteatterin yömessussa arkkuun kalsena kritiikin kera. Kuva Kansallisteatteri/Ulla Jokisalo — Intohimo ja kuolema. Kristian Smeds on laitettu Kansallisteatterin yömessussa arkkuun kalsean kritiikin kera. Kuva Kansallisteatteri/Ulla Jokisalo

Kansallisteatterin Palsa on epäilemättä jonkinlainen kulminaatiopiste Kristian Smedsin uralla. Taiteen alttarin yläpuolelle näyttämöllä alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä.

En kuitenkaan usko, että Smedsin ”puukko- ja sinkkiämpäriestetiika” on tullut tiensä päähän. Pikemminkin sen pehmeän kuoren alta on kuoriutumassa esiin jotakin uutta. Ainakin symbolitasolla viesti oli vahva, kun Kansallisteatterin työyhteisössä työtovereiltaan lempinimen Krisu saanut Smeds kuulutetun kuolemansa jälkeen nousi ylös haudastaan.

Kansallisteatterin Palsa on yli kolme tuntia kestävä monologi, jonka Smeds itse tulkitsee. Smeds on moneen kertaan ”neroksi” kanonisoitu teatterintekijä ja ulkomaila Suomen tunnetuin ohjaaja.

Näyttelijänä myös mestariohjaaja on tietenkin tavallaan amatööri. Esityksen nosti lentoon se sama intensiteetti, joka tekee parhaista harrastajateattereiden esityksistä täysin ainutlaatuisia elämyksiä. Hyvin syvällisesti sisäistetty aihe ja hurja heittäytyminen esittämiseen korvaavat silloin monin kerroin puhetekniikan puutteet.

Smedsin teatteriestetiikan kivijalka on esitysten visuaalisuus. Smeds on kuvataiteilija, jonka ”ITE-taide” on hyvin tietoista. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle rakennetussa amfiteatterissa ympyrän keskiöön oli ylimmäksi ripustettu veistos, joka on ilmiselvä lainaus Louise Bourgeoisin kuuluisista hämähäkkiveistoksista.

Napakammin katsojaa ei voisi enää johdatella kysymykseen Palsan ongelmallisesta äitisuhteesta. Eikä tämä ole ainoa visuaalinen viesti, vaan näyttämö oli ladattu täyteen merkityksiä, jotka viittasivat elämän peruskysymyksiin.

Näytelmän lopussa Smeds otti esitykseen mukaan elementtejä, jotka ovat tyypillisiä teatterin ja kuvataiteen välimaastoon sijoittuvalle performanssille. Ehkä tässä on meille katsojille myös vihje mihin järjestykseen hän alkaa tulevaisuudessa mielensä palikoita koota.

Muusikko Timo Kämäräisen yhden miehen orkesterin musiikki on aivan oleellinen osa esitystä. Valosuunnittelija Pietu Pietiäinen myös esitteli kaikki näytelmän tekijät näytelmän puolivälin paikkeilla konserttietiketistä tuttuun tyyliin.

Kirjailija Rosa Liksomin ja Smedsin luoma kuva Kalervo Palsasta on ihmisen näköinen. Tunnistin heti sen syvän ahdistuksen, jonka Palsan taide on minussa aina herättänyt sen jälkeen, kun tulin tietoiseksi sen olemassaolosta.

Palsan elämä ja ura pakottavat kysymään, mikä on luovuuden ja neurologisten pakko-oireiden suhde. Nobel-palkitun John Forbes Nashin mukaan huikeat matemaattiset ideat ja skitsofrenia-diagnoosiin johtaneet harhat tulivat samasta lähteestä. Tai ainakin näin väitetään Nashin elämästä kirjoitetussa romaanissa Kaunis mieli.

Marssijärjestys lienee selvä. Vaikka meillä ihmisillä on tietoisuus, tämän tietoisuus ei hallitse sitä tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisinta organismia, joka tietoisuuden tuottaa.

Kirjailija-dramaturgi Juha Hurme osaa sanoa tämän asian Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan Väärässä olemisen taito minua paremmin: ”Ihmisen tietoisuus on biologinen, elävä systeemi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä.”

Ehkä osuvimman huomion tietoisuuden ja viettipohjaisten neurologisten pakko-oireiden suhteesta on tehnyt näytelmän ihminen, Kalervo Palsa itse kuvissa, joissa mies on hirttäytynyt jättiläiskokoiseksi paisuneeseen penikseensä.

Täytyy tunnustaa, että kriitikolle esityksessä uudelleen maalattu ja mielikuvatasolla raiskattu ”persereikä” jäi esityksen jälkeen jomottamaan, eikä se johtunut vain tilapäiskatsomon kivikovista penkeistä.

Muistan joskus vuosituhannen alussa, miten tuolloin Tampereen teatterikesän taiteelliseen johtotroikkaan kuulunut Vesa Valo moitti meitä teatterista kynäileviä yksisilmäisestä suhtautumisesta jo tuolloin teatterin nerona palvottuun Kristian Smedsiin. Valo muistutti, että myös ylistämällä voidaan alistaa.

Taiteilijalla ei tietenkään ole mitään etuoikeutta tulkita omia teoksiaan. Luultavasti Smeds on kuitenkin monta kertaa joutunut ihmettelemään päätään puistelleen juttuja, joita hänestä ja hänen näytelmistään kuulee ja saa lukea.

Tämän kritiikin kritiikin kärjen me näimme esityksen puolivälin jälkeen, kun näyttämölle astui valosuunnittelija Pietu Pietiäisen tulkitsema, tukevasti täti-ikään ehtinyt Suomi-neito Rautaristiin ja Wermachtin upseerin koppalakkiin sonnustautuneena ja taustalle levähtää valtava kuva Natsi-Saksan hakaristilipusta, jossa lukee teksti Keskiyön kansallisteatteri.

Pieneen maahan tahtoo mahtua kerrallaan vain yksi totuus ja se tekee elämän ahtaaksi myös niille, jotka sattuvat ratsastamaan tämän maineen aallon harjalla.

Yhden totuuden maailma on inhimillistä typeryyttä, eräänlaista arkipäivän fasismia.

Lippuun oli kirjoitettu myös ote Janten laista: Älä kuvittele, että sinä olet jotain! Minun sydänalassani kalkkarokäärmeet ja skorpionit eivät esityksen aikana lähteneet liikkeelle ”väärinymmärretyn” Smedsin tai edes Kalervo Palsan takia. Mieleen tulivat heti ne sadat ja tuhannet muut taiteen tekijät, joiden nimet tunnetaan hyvin vain paikallisessa sosiaalivirastossa ja mielenterveystoimistossa.

Olen tuntenut henkilökohtaisesti tällaisia äärettömän herkkiä, luovia ja lahjakkaita ihmisiä, jotka jakavat omassa elämässään Palsan kohtalon.

Häpeän omaa välinpitämättömyyttäni, kyvyttömyyttäni ymmärtää ja välittää aidosti.

Esimerkiksi Imatralla työskentelee taiteilija, joka on tehnyt satoja, ellei tuhansia öljyvärimaalauksia, akvarelleja ja grafiikanlehtiä siitä ideaalisesta naisvartalosta, jota pikkuruisiin bikineihin pukeutunut kirjailija Aina Bergroth edusti yön esityksessä. Hahmo oli näyttämöllä niin itsestään selvä, ettei se tarvinnut mitään selityksiä.

Kansallisteatterin keskiyön messuun kuului myös Smedsin hirtehinen ja itseironinen julistus toimivan teatteriesityksen elementeistä: provokaatio, runkkaus ja luova ovulaatio.

Provokaattorina Bergrothilla on myös toinen rooli näyttämöllä. Hän lukee otteita jostakin Palsan taiteilijakuvaa käsittelevästä rikkiviisaasta ja puppusanoja vilisevästä analyysista, jollaisilla aiheeseensa syvästi perehtyneet esteetikot saastuttavat tätä todellisuutta.

Ihmisillä on myös taipumus provosoitua, kun provosoidaan. Porvari nukkuu huonosti, kuten ohjaaja Lauri Maijalla on tapana selvittää omaa hyökkäävää esteiikkaansa.

Smeds provosoi sekä kuvien että kielen kautta. Kielen tasolla mielikuvat vietiin tappiin asti. Onanoivan ihmisen onni on hänen omissa käsissään ihan kirjaimellisesti. Julkinen masturbaatio on provokaatio. Vielä ankarampi provokaatio on joukkomurha.

Smedsin ja Liksomin yksilön ja yhteisön suhdetta koskeva eettinen pohdiskelu jää tältä osin ikään kuin kesken. Kittilän lestadiolaisyhteisön ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen suvaitsevaisuudella on ehkä muitakin kuin määrällisiä eroja. Sarjamurhaajan oikeudesta toteuttaa itseään meillä on vain yksi mielipide. Mielipiteiden hajonta alkaa kysymyksestä, onko ihmisellä oikeus vahingoittaa itseään?

Entinen uskonsoturi Smeds julistaa näyttämöllä esityksen lopussa, ettei jumalaa ole. Tai oikeammin Friedrich Nietzscheä siteeraten, Jumala on kuollut.

Smedsin käsikirjoitukset ja ohjaukset sisältävät aina melkoisen annoksen pirunkuria. Tosin mojovimmat vitsit on usein piilotettu visuaalisen ilotulituksen sekaan. Smedsin teatteriestetiikka on tavallaan naivismia, jos tällaista kuvataiteen käsitettä on lupa käyttää. Lapsenomaisuus ei kuitenkaan ole mikään puute, vaan nimenomaan se luovuuden voimakenttä, josta tunnetasolla tavattoman tiheät ja intensiiviset kokonaisuudet syntyvät.

Keskiyön messussa ei nukuttanut. Kolme ja puoli tuntia kului kuin siivillä.

Kansallisteatterin Palsa on 44 vuoden ikään ehtineen taiteilijan itsenäisyysjulistus myös ankara moraliteetti, jossa on paljon samaa hengenpaloa, kuin nuoren Kristian Smedsin varhaisissa töissä. Jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus toteuttaa omaa ainukertaista minuuttaan ilman, että henkinen ja fyysinen töniminen alkaa jo lastentarhassa vain siksi, että tämä minuus on niin omanlaisensa.