Kuukausi: helmikuu 2016

Kuka meistä voi heittää ensimmäisen kiven?

Kyyhkyset038 — Uskottavuutta Sofi Oksasen tarinalle antoi Kuopiossa hieno näyttelijäntyö. Pekka Kekäläinen teki sekä natsikomendantti Menzelistä ja että politrukki Porkovista samanlaisen lempeästi hymyilevän hirmuhallitsijan. Mikko Rantaniva loistaa näytelmän pääroolissa Edgart Partsina. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Kirjailija Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat ansiot eivät oikein avautuneet minulle romaanin ilmestyessä. Enkä pitänyt myöskään Kansallisteatterin kantaesittämästä näytelmästä.

Tarton Vanemuine-teatterin produktiota Oksasen näytelmästä en ole nähnyt. Kuopion kaupunginteatterin johtaja Pekka Laasonen ehkä on. Ainakin Laasosen idea pyytää virolainen veteraaniohjaajan Priit Pedajas sovittamaan ja ohjamaan näytelmä Kuopioon toimii hyvin.

Pedajasin käsissä Oksasen tarina periaatteettomasta pyrkyristä, valokuvaaja Edgar Partsista herää Kuopion kaupunginteatterin näyttämöllä eloon.

Virolaiset joutivat toisen maailmansodan aikana valitsemaan ruton ja koleran välillä. Ensin Viron miehittivät venäläiset tuoden Neuvostoliittoa hallinneen Josif Stalinin hirmuvallan tulessaan. Puna-armeijan jälkeen maahan vyöryivät Hitlerin natsi-Saksan valloittajat, joita toki ensin tervehdittiin vapauttajina kunnes uuden miehityshallinnon oikea karva paljastui.

Sitten tulivat jälleen venäläiset ja stalinistinen diktatuuri.

Oksasen näytelmän alussa eletään aikaa, jolloin neuvostomiehitys vaihtuu saksalaisten miehitykseen ja aikaisemmin venäläisiä palvellut Parts tekee itsensä tykö uusille isännille. Hahmo nostetaan näytelmässä niin sanotusti tikun nokkaan. Parts on valmis kääntämään takkinsa nuolemaan kulloisenkin miehittäjän saapasta pysyäkseen leivän syrjässä kiinni tai ylipäätään elossa.

Pedajasin sovituksessa romaanin epäsuora kerronta muutetaan dialogiksi ja se toimii. Pedajasin ohjauksessa tarina eteni selkeinä kohtauksina, joissa perinteisen puheteatterin ilmaisuvoima pääsi oikeuksiinsa.

Sujuvuutta kohtauksiin antoi virolaisen Liina Untin kaikessa askeettisuudessaan kaunis ja toimiva lavastus liikuteltavine puuseinineen ja esiintymiskorokkeineen.

Pedasjasin tulkintaa tuki Mikko Rantanivan erinomainen näyttelijätyö Edgar Partsina. Rantanivan Parts on meidän silmissämme varsinainen nilviäinen, moraaliton kiipijä. Tämän päivän ihminen tunnistaa Partsin muodikkaasti narsistiksi, mutta yksilötaso ei ole tässä se oleellisin juttu. Partsin hahmossa tulee näkyväksi se, mitä diktatuuri tekee ihmiselle.

Me voimme yksilöinä valita, mutta jokaisella meistä on myös oma murtumispisteemme. Kuolemanpelko saa hyvätkin ihmiset tekemään kamalia asioita.

Oksanen on kirjoittanut tarinaansa myös kirkasostamisen sankarin, Partsin serkun Roland Simsonin (Karri Lämpsä), joka pelastaa keinoja kaihtamatta, mutta pyyteettömästi Virosta saksalaismiehityksen aikana henkensä kaupalla pakenevia juutalaisia.

Mukana on myös intohimoinen ja epäsovinnainen romanssi Partsin vaimon Juuditin (Anna Lipponen) ja saksalaisen upseerin Hellmuth Herzin (Antti Launonen) välillä. Ronaldin äidillä ja Edgarin tädillä (Annukka Blomberg) on selvänäkijänkykyjä, joiden avulla Rolandille selviää, ettei hänen rakastettunsa Rosalie Arm (Riina Björkbacka) tehnyt itsemurhaa, kuten viranomaiset väittivät, vaan hänet murhasi saksalainen sotilas.

Oksasen romaani Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus siitä, millaisista aineksista suuri historiallinen romaani kirjoitetaan Leo Tolstoin tapaan. Se on pikemminkin kirjallisuustiedettä kuin taidetta, eikä Pedajasin sovitus ja ohjaus tietenkään kokonaan vältä kirjan kerronnan karikoita, joiden keskellä tarinan uskottavuus vaatii katsojalta roppakaupalla hyvää tahtoa. Kuopion kaupunginteatterin päivänäytöksessä meitä katsojia auttoi kuitenkin uskossa erinomainen näyttelijäntyö. Rantanivan ohella kaikki muutkin näytelmän näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet esittämänsä roolihahmon.

Parhaimmillaan näytelmä on vasta väliajan jälkeen, kun siinä siirrytään sodan jälkeiseen aikaan, jolloin neuvostomiehitys ja poliittinen terrori näytösoikeudenkäynteineen jatkuvat Virossa. Eikä se ole sattuma. Kuvatessaan vapaudesta ja maan itsenäisyydestä haaveilevia opiskelijoita sodanjälkeisessä Virossa, myös Oksasen romaani on parhaimmillaan.

Rantanivan roolihahmo näytelmän konnana terävöityy entisestään ja näytelmä päättyy hienoon kohtaukseen, jossa Edgar tekee selväksi menetettyä rakkauttaan surevalle ja juopottelevalle vaimolleen, mitkä ovat elämisen ja hengissä pysymisen reunaehdot diktatuurissa.

Vuonna 1954 syntynyt Pedajas on lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliiton miehittämässä Viron sosialistisessa tasavallassa. Savon Sanomien haastattelussa hän kertoo muistavansa hyvin, millaista elämä oli Virossa 60-luvulla. Poliittinen suojasää loppui Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968.

Maailma näyttää jälleen menevän päin helvettiä. Kuopion kaupunginteatterin Kun kyyhkyset katosivat pakottaa katsojan ajattelemaan, mikä on yksilön vastuu silloin, kun moraaliset arvot yhteiskunnassa katoavat ja valtaan takerrutaan kyynisen valehtelun, vihankylvön ja lopulta avoimen väkivallan avulla.

Sofi Oksaselle Venäjä on tällainen pahan valtakunta. Tämän Oksanen tekee selväksi Kuopion kaupunginteatterin näytelmän käsiohjelmassa.

Oksasen kirjailijan terveisiin kiteyttämä visio tämän päivän Venäjän ulkopolitiikan luoneesta ja maan pienempiä naapureitaan kohtaan harjoittamasta kiristyksestä on ikävä kyllä osuva. Tosin sillä varauksella, etteivät maat tai kansat ole pahoja tai hyviä. Pahan valtakunta Venäjällä on valtaan takertunut silovikien nomenklatuura.

Mikä pitää Oksasen käsiohjelmassa manaamaa pahan valtakunta käynnissä? Näytelmän Edgar Partsin kaltaisia tuulenhaistajia löytyy myös niistä, joilla on valta pitää tätä tappavaa koneistoa käynnissä. Ehkä paras viime vuosina näkemäni Oksasen kirjan tematiikasta kirjoitettu näytelmä on venäläisen Edvard Radzinskin kirjoittama Toveri K suomalaisesta kommunistista ja Stalinin käskyläisestä Otto Wille Kuusisesta.

Venäjällä valkoisten ja punaisten tsaarien yksinvallalla ja tätä yksinvaltaa ylläpitävällä hirviömäisellä virkakoneistolla on pitkät, vuosisatojen taakse yltävät historialliset juuret.

Kuusisen kaltaiset lahjakkaat byrokraatit olivat sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa vankileirien saariston ja keskitysleirien kauhujen arkkitehteja. Näytelmän moraalinen dilemma on tuttu jokaiselle koulukiusatulle: kummat ovat suurempia syyllisiä, itse kiusaajat, vai se suuri enemmistä, joka vaikenee siinä pelossa, että joutuu itse kiusatuksi.

Edgar Partsin kaltaisten pikkupaskiaisten valinnoilla on merkitystä, me normikansalaiset omassa opportunismissamme muodostamme aina sen suuren ja hiljaisen enemmistön.

Puumanainen alaisensa pesämunan kimpussa

press91_TJ — Riitta Havukainen näyttelee Toimitusjohtajan Monikaa ja Oskar Pöysti Monikan alaisen Annan poikaystävää Simonia. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Seksuaalinen ahdistelu ei ole Suomessa tuontitavaraa. Meillä ei ole tarvinnut sahurin sormin laskea nuoria naisia, jotka ovat palanneet firman juhlista tai messuilta takapuoli nipistelystä mustelmilla. Esimiesasemassa tai vaikkapa asiakkaan asemassa valtaa saaneiden miesten törkeää seksuaalista häirintää on ollut pakko sietää maailman sivu.

Ruotsalainen Stig Larssonin näytelmä VD käsittelee vallan ja seksuaalisuuden suhdetta. Lähtökohtana ei kuitenkaan ole ollut tavallinen työpaikkakähmintä, vaan vanha myytti ensiyön oikeudesta. Myytin mukaan feodaaliyhteiskunnassa paikallisella ruhtinaalla oli oikeus maata alustalaistensa tyttäret ennen heidän avioliittoaan.

Kysymys on nimenomaan myytistä, jolle ei ole todellisuuspohjaa sen enempää kuin vaikkapa kreikkalaisella tarusankarilla Oidipuksella. Mutta muiden myyttien tavoin se kuvastaa hyvin meidän psyykkistä todellisuuttamme. Valta ja seksuaalisuus kulkevat käsi kädessä. Ihmiset ovat laumaeläimiä. Käyttäytymismallimme laumassa eivät taida oleellisesti erota siitä, miten esimerkiksi vaippapaviaanit osoittavat valtasuhteitaan.

Larssonin vuonna 1987 kantaesitetyssä näytelmässä VD, firman toimitusjohtaja Sven hyväksikäyttää alaisensa tyttöystävää seksuaalisesti vallan ja rahan voimalla.

Näytelmästä tuli pari vuotta sitten iso hitti Tukholman kaupunginteatterissa, kun ohjaaja Edward af Sillén käänsi näytelmän sukupuoliroolit ylösalaisin. Hänen sovituksessaan toimitusjohtaja on keski-ikään ehtinyt nainen, joka iskee huolella lakatut kyntensä alaisensa poikaystävään.

Seksuaalisesti aktiivinen ja kokeilunhaluinen nainen mielletään populaarikulttuurissa edelleen koomiseksi hahmoksi. Koska Espoon kaupunginteatterissa ei tehdä populaarikulttuuria, vaan ihan oikeaa taidetta, Jaakko Saariluoma on ohjaajana pyrkinyt kaikin keinoin välttämään hahmon koomisuuden korostamista.

Saariluoma on ohjannut Toimitusjohtajasta, Larssonin näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä sisäsiistin salonkikomedian. Lopputulos oli oudon ponneton. Katsojana minulle tuli vahva tunne siitä, etteivät näytelmän näyttelijätkään oikein uskoneet esittämäänsä tekstiin.

Aineksia Larssonin lähes 30 vuotta sitten kirjoittamassa näytelmässä on vaikka mihin. En tiedä, miten paljon Sillén on muokannut itse tekstiä dramatisoinnissaan, mutta joka tapauksessa näytelmä on temaattisesti hyvin ajankohtainen ja kuvaa tarkasti sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa me juuri nyt elämme.

Näytelmän Monika (Riitta Havukainen) edustaa modernia eliittiä, jolle varallisuus myös Suomessa kiihtyvällä vauhdilla kasautuu. Hänen alaisensa Anna (Linda Wiklund) ja Annan poikaystävä Simon (Oskar Pöysti) edustavat kuilun partaalla sinnittelevää keskiluokka. Epäselväksi ei jää, kenen pillin tahdissa Annan on pakko tanssia, kun raha puhuu.

Annan veli Henrik (Arttu Kapulainen) ja Henrikin tyttöystävä Lina (Mervi Takasalo) edustavat puolestaan näytelmässä yhteiskunnan kasvavaa, syrjäytettyjen köyhien joukkoa. Mukana on jopa se meneillään olevan yhteiskunnallisen kehityksen seuraava aste, kun näytelmän Henrik tarttuu puukkoon ja uhkaa leikata hänelle raskaasti vittuilevalta Monikalta kurkun auki.

Saariluoma edustaa suomalaisten stad up –koomikoiden terävintä kärkeä. Siksi on tietenkin paha mennä sanomaa, että Toimitusjohtajan kohtausten kehittelyt ja ajoitukset jättivät minusta toivomisen varaa. Toki kohtausten ennalta-arvattavuus on tavallaan kirjoitettu jo Larssonin näytelmän tekstiin.

Mutta eihän tässä oikeastaan komediaa olla oltu tekemässäkään farssista nyt puhumattakaan.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

topo2 — Alina Tomikov näyttelee Töppöhörön Vikin karjalanmurretta puhuvaa omaatuntoa. Jarkko Lahti purkaa Vikinä pitkässä monolgissa suomalaisen miehen myyttejä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Töppöhörö on tekijöiden mukaan komedia myyttisestä hahmosta, suomalaisesta miehestä. Juha Hurme on kahlannut suomalaisen miesmyytin suonsilmäkkeisiin niin syvälle, että kaiken ravan alta nousi esiin myös tämän hahmon traagisuus.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana Hurme kertoi meille myös sen, miten vaikea prosessi Töppöhörön kirjoittamisesta lopulta tuli.

Tarinan Vikin, tämän perussuomalaisen antisankarin pakki oli sekaisin. Huikean roolityön tehnyt Jarkko Lahti kertoi meille Vikinä, miten suomalaisen miehen tunteikkaammasta päästä tuli ulos ensin vain löysää kuraa. Sitten Vikin pakki meni kokonaan umpeen. Vasta venäläisen lääkärin toimittua jonkinlaisena katalysaattorina pakki laukesi ja pytty tuli kerralla täyteen sitä itseään.

Harvoin olen kuullut yhtä tyhjentävää kuvausta kirjoittamisen luovasta prosessista.

Näytelmän suomalainen mies Viki on rasisti, homofoobikko ja sovinisti. Lahden väliaikaan asti kestävässä pitkässä monologissa meidän katsojien päälle kaadettiin sitä samaa höyryävää sontaa, jota sosiaalinen media, Hommaforum ja MV-lehti ovat pullollaan.

Näyttämöllä älämölöä pitänyt Viki ei vihannut mitään muuta niin paljon kuin maahanmuuttajia, paitsi taidetta noin yleensä ja kaikkia taiteilijoita vielä erikseen. Vikin mielestä taide tuli valmiiksi jo 1800-luvulla ja sen jälkeen on tehty vain tekotaiteellista roskaa.

Hurme ja Töppöhörön toinen ohjaaja Hanna Brotherus tekevät Vikistä koomisen hahmon rankalla liioittelulla. Vaikutelmaa vielä korosti Matti Rasin ja Hurmeen hieno oivallus lavastuksessa. Näyttämöllä seissyt valtavan kokoinen tuoli antoi tarinamme sankarille inhimilliset mitat, Viki oli kaikella tavalla pieni mies.

Tästä asetelmasta kasvoi myös vähitellen, kuin varkain jonkinlainen myötätunto tätä typeryyksiä suustaan suoltavaa hahmoa kohtaan. Eronnut, työtön ja alkoholisoitunut Viki on myös omalla tavallaan uhri, jonka alati kiihtyvä, globalisaatioksi sanottu muutos taloudessa ja yhteiskunnassa on sysännyt yhteiskunnan sivuraiteille.

Meillä on vahva taipumus ajatella, että luotaantyöntäviä mielipiteitä esittävät ihmiset ovat itse syypäitä onnettomaan tilaansa. Eikä aina tarvitse edes avata suutaan, vaan samaan kategoriaan kuuluvat kaikki lihavat, rumat, huonosti käyttäytyvät ja kehnosti omasta hygieniastaan huolehtivat ihmiset.

topo — Juha Hurmeen rosoinen ja epäkorrekti teksti ja Jarkko Lahden hurja fyysinen esittäminen loihivat Jouko Turkan hengen Kansallistettaerin näyttämölle. Kuva Tuomo Manninen

Huonot käytöstavat, avoin rasismi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen on meille vain merkki jonkinlaisen mystisen pahan läsnäolosta. Rasistit, fasistit ja muut kiihkoilijat ovat ikään kuin tyhjästä pullahtaneet keskuuteemme.

Voin hyvin kuvitella, miten naurettavaan lopputulokseen päästään, jos minun laiseni suvakin ennakkoluulot, tietämättömyys ja suoranainen tyhmyys laitettaisiin samalla tavalla suurennuslasin alle.

En silti väitä, että kaikki verkossa huutelevat rasistit olisivat yhteiskunnan pohjalle sortuneita luusereita.

Hurmeelle ominainen humanismi sipsutteli näyttämölle Alina Tomikovin hahmossa väliajan jälkeen. Tomikov esitti Vikin venäjää ja karjalanmurretta haastavaa omatuntoa, joka ilmoitti ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tehtäväkseen pitää Viki hengissä. Suuren joutsenolaisen ajattelija sanoin tämä Helinä-keiju muistutti, että elämä on ihmeisen parasta aikaa.

Hurmeen tekstin Simpeleen seudun karajalanmurteelle ovat kääntäneet Helena Anttonen ja Ilmari Pursiainen.

Hurme uskoo ilmiselvästi, että meillä on aina mahdollisuus myös muutokseen. Hurme ja Brotherus toivat näyttämölle itse asiassa hyvin koskettavalla tavalla armon käsitteen. Kaikkein paksukalloisinkin pölkkypää ansaitsee toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin mahdollisuuden yrittää muuttua itseään paremmaksi ihmiseksi.

Armon käsite ja sille rakentuva humanismi ovat meidän oman kristillisen kulttuurimme ja siitä ponnistavan ajattelun jatkumon ehdottomasti tärkein saavutus ja kestävintä pääomaa.

Tosin Töppöhörön Vikin mahdollisuudet selvitä ovat Matti Nykäsen sanoin fifty-sixty. Lahti esittää Vikinä todella riipaisevalla tavalla sen jokaisen juopon elämässä vastaan tulevan selvänäköisyyden hetken, joka kiteytyy sanoiksi, minä olen niin lohduttoman yksinäinen.

Lahti ja Tomnikov joutuivat rooleissaan lujille. Raju fyysinen esittäminen ja rujo kieli toivat ainakin minun mieleeni heti lähtemättömät muistot Jouko Turkan ohjauksista. Lahti ja Tomikov myös selvisivät mahdottomista rooleistaan upeasti. Loistava näytteleminen nosti merkityksillä raskaasti lastatun ja raadollisen tekstin aivan omalle tasolleen.

Wilhelm Blombergin näytelmää varten tekemä koreografia oli ajoittain suorastaan huikea.

Hurmeen ja Brotheruksen näytelmä on laitettu Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Ehkä tällä on haluttu korostaa puheenvuoron tärkeyttä yhteiskunnassa, jossa keskustelu saa yhä kärjekkäimpiä muotoja kun rasistit, tolkun ihmiset ja suvakit ottavat mittaa toistaan kiihtyneessä mielentilassa.

Muotonsa ja sisältönsä puolesta Töppöhörö toimisi todennäköisesti paremmin pienellä näyttämöllä.

Tukkateatterin esityksessä tarve kertoa oma totuus meni muodon edelle

Varjoelämää_12 — Näytelmän pumpulitehtaan Annaa näytteli Anni Kangas ja hänen rakastettuaa, maalaistalon tyttöä Hanna Lahtinen. Kuva Kaisa Vuorinen/Tukkateatteri

Tamperelaisen Tukkateatterin esitys Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Työväen näyttämöpäivillä oli sarja toinen toistaan kauniimmin toteutettuja kohtauksia. Niihin oli helppo mennä mukaan myös katojana tunteella.

Yhteiskunnan asenteet, rikoslaki ja lääketieteen kaapuun viimekädessä naamioidut patavanhoilliset asenteet ja uskonnollinen ahdasmielisyys pakottivat homoja elämään Suomessa varjoelämää. Homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksista homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Homoseksualismin dekriminalisointi vuonna 1970 ei ollut täydellistä, vaan eduskunnassa lakiin lisättiin niin kutsuttu kehotuspykälä.

Näytelmän Tukkateatterille ohjanneen Terhi Tuomisen oma käsikirjoitus perustuu osin homojen elämästä sotien jälkeisessä Suomessa Tampereen yliopistossa vuonna 2002 väitelleen Tuula Juvosen väitöskirjaan.

Toimittaja Anne Välinoron Aamulehteen tekemän haastattelun perusteella on lupa olettaa, että näytelmän aihe on ollut Tuomiselle hyvin läheinen. Samaistumisen kautta hyvin omakohtainen aihe on tuonut esitykseen paitsi vahvan koetun ja eletyn tunteen myös dramaturgisia ongelmia. Tuominen ei ole pystynyt tappamaan osaa rakkaimmistaan, jotta itse tarina jäisi henkiin.

Tavallaan Tukkateatterin esitys oli näytelty hidastempoinen kuvaelma Juvosen väitöskirjasta, josta mukaan oli otettu 50-luvulla nuoruuttaan eläneen Annan tarina. Kohtaukset ovat intensiivisiä, mutta ne toistuivat kerta toisensa jälkeen samanlaisina.

Annan tarinan rinnalle Tuominen on kirjoittanut 80-luvulle ajoittuvaa tarinaa homojen järjestäytymisestä ja oikeustaistelusta. Näyttämöllä nämä kaksi aikatasoa lomittuvat kohtaus kohtaukselta.

Sisältö on ollut tekijöille selvästi muotoa tärkeämpi asia. Voi olla, että Tuominen on aivan tarkoituksella korostanut roolihamojensa tavallisuutta aina kuivakkaan asiallisuuteen asti.

Tukkateatterilla on erinomaisen hyviä harrastajanäyttelijöitä. Tosin esimerkiksi Kokkolan Centriassa Teatteri ilmaisun ohjaajaksi opiskellutta Jarmo Sköniä ei oikein millään muotoa pitää teatterin harrastajana. Koulutusjärjestelmästä, joka tuottaa Skönin kaltaisia osaajia harrastajateattereiden ohjaajiksi ja vetäjiksi ei voi olla kuin hyvää sanottavaa.

Muissa rooleissa näyttelivät Tinja Juutilainen, Anni Kangas, Karri Kuusela, Hanna Lahtinen, Harri Manninen, Markku Soikkeli ja Karenina Tulppo. Esittämisen tasosta ja laadusta kertoo varmaan jotakin se, että Tukkateatteri on esittänyt näytelmää kotinäyttämöllään Tampereella jatkuvasti loppuunmyydyille katsomoille.

Osaamisesta kertovat myös Tukkateatterin omat verkkosivut. Niistä moni muu pitkälle ehtinyt harrastajateatteri voisi käydä katsomassa esimerkkiä siitä, miten teatterin katsojia palvellaan. Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia –esityksen graafisen suunnittelun on käsiohjelman mukaan tehnyt Meri Kailanto.

Onnen pieniä pipanoita poimimassa

Jyväskyläläisen AdAstra teatterin tragikomediassa kirjailija (Mikko Maasola) etsii yhdessä taiteilijakaverinsa Hannun (Petteri Olkinuora) kanssa vastausta kysymykseen, mitä onni on? Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Jyväskyläläinen AdAstra-teatteri on tarttunut vuosien varrella todella vaativiin teksteihin. Työväen näyttämöpäiville valittu Petri Tammisen ja Antti Viitamäen tuore tragikomedia Mitä onni on merkitsi tässä suhteessa ehkä pientä riman laskua.
Naistenlehdissä ja muissa viihdelukemistoissa julkkikset ja joskus tavallisetkin ihmiset löytävät tämän tästä uuden onnen. Tammisen ja Viitamäen teksti laiduntaa näillä samoilla hieman kuluneilla laitumilla. Onnen tavoittelu on myös elokuvien ja television saippuasarjojen vakiokauraa. Näytelmän nimeen kirjattu kysymys on toki perusteltu, niin kutsuttu hyvä kysymys.
Viitamäki on dramatisoinut ja ohjannut tästä hieman kliseisestä tarinasta todella nautittavan ja hauskan teatteriesityksen. Esitettävän tekstin kliseet ja näyttelijöiden maneerit eivät aina ole heikkouksia näytelmässä, jonka vaikuttuvuus perustuu nimenomaan liioitteluun ja toistoon.
Rakenteeltaan näytelmä muistutti Ryhmäteatterin parhaita bravuureja, esimerkiksi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittamaa Jatkuvaa kasvua tai Susanna Kuparisen ja kumppaneiden Eduskunta kolmosta. Viitamäen dramatisoinnissa ja ohjauksessa ihmisen onnen syvintä olemusta etsitään yli 40 roolihahmon voimin.
Siinä on kuudelle teatterin harrastajalle hommia näyttämöllä ihan riittämiin.
Viitamäki on ohjaajana tarkka. Kohtausten ajoitus oli esimerkillisen hyvää työtä. Janne Kuljun, Marjut Matalan ja työryhmän yhdessä suunnittelema lavastus toimi hyvin. Näyttämölle pystytetty irtoseinä auttoi tekijöitä siirtymään lennossa, tai pitäisikö sanoa juoksujalkaa kohtauksesta toiseen. Lukuisten roolihahmojen varaan rakennettu kerronta ei jäänyt kertaakaan junnaamaan paikallaan.
Tamminen ja Viitamäki tarkastelevat ihmisen onnen olemusta korostetusti yksilötasolta käsin. Tarinan keskiössä on kirjailija (Mikko Maasola), joka ryhtyy kirjoittamaan kirjaa onnesta. Idean hän varastaa vaimoltaan Liisalta (Annu Sankilampi) ja apulaiseksi projektiin hän värvää tulevaa teosta kuvittamaan taiteilijakaverinsa Hannun (Petteri Olkinuora).
Ylen Radio Keski-Suomessa myös Maallikkosaarnaaja Maasolan hahmossa pakinoiva toimittaja Maasola on oikein hyvä kirjailijan roolissa. Katsomossa herännyt myötähäpeä ei kohdistunut Maasolan näyttelemiseen, vaan hänen tulkitsemassa kirjailijan parantumattomaan hölmöyteen.
Tämä oli varmaan myös ohjaajan ja työryhmän tarkoitus. Hölmö, hölmömpi, keski-ikäinen suomalainen mies, näin varmasti Tammisen ja Viitamäen ehkä hieman itseironinenkin ajatuksenkulku on kulkenut heidän kirjoittaessaan tätä näytelmää.
Siivilleen esitys nousi Maasolan luomaa kirjailijahahmoa säestäneen Petteri Olkinuoran erinomaisen hienon näyttelijätyön ansiosta. Olkinuoralla on roppakaupalla sekä osaamista että luontaista lavakarismaa. Mies jäi mieleen jo viime kesänä, kun AdAstra esitti Tampereen teatterikesässä Jari Juutisen näytelmän Minä olen Adolf Eichmann, jossa Olkinuora näytteli näytelmän nimiroolin.
Mutta samaa voi sanoa myös Sankilammesta, Johanna Kankaasta, Joonas Purojärvestä ja Aleksi Keurulaisesta. Kaikkien kohdalla esittäminen oli luontevaa, vapautunutta ja varmasti tekijöiden itsensäkin mielestä hemmetin hauskaa. Esitysten kohtauksiin oli ladattu monta oikein mojovaa vitsiä ja esittämisen ilo tuli katsomoon asti.
AdAstran Mitä onni on sijoittui Työväen näyttämöpäivien yleisöäänestyksessä toiseksi. Kolmanneksi tuli Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa.
Tänä vuonna yleisön suosikiksi nousi Ulla-Maija Aho-Harnettin ohjaama Porin Teatterinuorten esitys Oivaa hoivaa! Ei oo vanhaks’ tulemista, jota en nähnyt.

Hieno sovitus, loistava ohjaus ja taitavaa näyttelijäntyötä – Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa on hauska kuin mikä

kolme2 — Tuomas Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Danina ja Pekka Ahonen mykkänä Beninä käyttivät taitavasti liioittelua kukin omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä. Kuva Riku Suonio/Jyväskylän Huoneteatteri

Ranskalaisen Lauret Baffien vuonna 2011 kantaesitetty Kolme apinaa (Les Bonobos) on hauska ja tuore farssi. Myös Reita Lounatvuoren tekemä suomennos Baffien tekstistä on erinomaista työtä. Jos itse vetäisin pitkälle harrastuksessaan edennyttä harrastajateatterilaisten ryhmää, Baffien näytelmä olisi se tärkein tuominen tämän vuoden Työväen näyttämöpäiviltä Mikkelistä.

Seuraavaksi pitää kehua Jyväskylän Huoneteatterin tulkintaa tästä roisista komediasta.

Matti Tolvasen sovitus ja ohjaus menivät Työväen näyttämöpäivien esityksessä Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä nappiin.

Komedia on teatterin kuninkuuslaji ainakin siinä mielessä, että sen tekeminen on todella vaativaa. Yleisö saadaan hytkymään naurusta vain, jos kohtausten ajoitus menee oikein. Suomen kieli pitkine sanoineen ja sijapäätteineen asettaa omat vaikeutensa ja vaatimuksensa nopearytmisen farssin kehittelyjen ja iskujen ajoitukselle.

Tolvanen oli löytänyt sovituksessaan ja ohjauksessaan hienon tasapainon näiden eri elementtien välillä. Pariisiin sijoitettu tarina sokeasta Alexista, kuurosta Danista ja mykästä Benistä ja heidän yrityksistään piilottaa vammansa ja iskeä naisia tuntui hyvin luontevalta, vaikka esitys alkoi kello kymmeneltä aamupäivällä loskaisessa Mikkelissä.

Tolvasella on ollut ohjattavinaan todella taitavat näyttelijät. En tiedä, miten paljon Huoneteatterissa on panostettu oikean puhetekniikan harjoitteluun, mutta Tuomas Koskela, Pekka Ahonen, Jani Ahonen, Marianna Räsänen, Siru Kovala ja Maija Lehtoranta olivat tässä mielessä aivan omalla levelillää. Baffien ronski kieli ja Lounatvuoren loistava suomennos pääsivät tässä esityksessä oikeuksiinsa.

Eikä näyttämöllä vain puhuttu hykerryttävällä tavalla, vaan myös nopearytmiseen farssiin oleellisesti kuuluva fyysinen esittäminen oli nautittavalla tasolla. Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Beninä ja Pekka Ahonen mykkänä Dania käyttivät kukin liioittelua omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä.

Toki yhtä taitavaa työtä tekivät myös netin kautta sokkotreffeille houkuteltuina naisina Räsänen näytelmän Léana, Kovala Juliena ja Lehtoranta Angéliguena. Kaikki kolme tasapainoilivat mimiikassaan upeasti sillä uskottavan ja epäuskottavan rajalla, joka saa onnistuessaan farssin katsojan haukkomaan henkeään.

Kolmessa apinassa koominen ja traaginen kohtaavat, kuten oikeassa komediassa pitää. Katsojaa uitetaan kuin huomaamatta hyvin syvissä vesissä. Rakkautta etsiessämme, hapuillessamme toinen toistemme luo me olemme kaikki enemmän tai vähemmän sokeita, kuuroja ja mykkiä.

Kolme apinaa oli minun Mikkelissä kokemistani kuudesta esityksestä se mieleenpainuvin. Teatterin harrastajat tekevät harvoin komediaa, koska hyvän komedian tekeminen on niin vaikeaa.

Jyväskylän Huoneteatteri esittää Kolmea apinaa vielä helmikuussa. Komediasta on vielä tätä kirjoittaessani neljä esitystä.

Jutun nimivirheet korajattu 2.2.2016