Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara on lähes kaksi tutia kestävä monologi. Se on haastava tehtävä kenelle tahansa näyttelijälle. Helsingin Sanomien haastattelussa näyttelijä Timo Ruuskanen nosti esittämisen riman omalle tulkinnalleen korkealle.
”Rautavaaran erityistaito oli ihmisten kohtaaminen”.
Ruuskasen mukaan tämä kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa heidän taustastaan riippumatta teki Rautavaarasta rakastetun taiteilijan. Kansallissankariksi Rautavaara nousi voitettuaan keihäänheitossa olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948.
Ruuskanen on tullut tunnetuksi ja niittänyt mainetta Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Ruuskasen yhdessä Tuukka Vasaman kanssa esittämä Aleksis Kivi riemastutti meitä katsoja vuosi sitten. Ruuskanen, Vasama, dramaturgi Eva Buchwald ja ohjaaja Linda Wallgren saivat esityksestä tiedonjulistamisen valtionpalkinnon.
Nyt Ruuskanen kohtasi meidät katsojat ilman punaista nenää ja klovnin kasvomaskeerausta.
Monologin alussa Ruuskanen kertoi meille, miksi hän näyttelijänä halunnut esittää Rautavaara ja samaistua häneen. Rautavaara oli aikanaan fyysisiltä mitoiltaan suuri mies, Ruuskasen tavoin 188 senttimetriä pitkä. Ruuskasen mukaan hänen elopainonsa on sama kuin Rautavaaralla hänen miehuutensa vuosina.
Fyysisyyttä korosti myös Ruuskasen ja ohjaaja Olga Horilan esitykselle valitsema liikekieli. Ylöspäin vievä vertokalinen liike syntyi, kun Ruuskanen nousi tämän tästä näyttämölle laitetun, suuren vanerilaatikon päälle. Tällainen astuminen podiumille tietenkin sopi tarinan urheilusankarille.
Kehon kielen käytössä Ruuskanen osoitti taituruutta kohtauksissa, joissa hän esitti teini-ikäistä, nälän ja riisitaudin runtelemaa Rautavaaraa. Illuusio ja kokemus samaistumisesta olivat voimakkaita. Näihin tunnetiloihin johdatti toki myös itse hurja tarina tästä sinnikkäästä selviytyjästä.
Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa nyt viisikymppinen Ruuskanen kertoo, että radiossa soitetut Rautavaaran laulelmat kuuluvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Ruuskanen myös arveli, että hänen oma bassobaritoninsa sopii hyvin Rautavaaran laulujen tulkitsemiseen. Miksei, mutta jotakin oleellista tulkinnasta myös puuttui Tampereen teatterikesän esityksessä Frenckell-näyttämöllä.
Ruuskasen käsikirjoitus oli linjassa Red Nose Companyn aikaisempien produktioiden kanssa. Esitys oli hyvin informatiivinen ja kiltti. Rautavaaran hyvin köyhä ja karu lapsuus ja sitä seuranneet elämän vaiheet ja käänteet kuvattiin myönteisen kautta.
Rautavaara on yhä tuttu hahmo lähes kaiken ikäisille ihmisille Suomessa. Silti Rautavaara on ollut aina viime vuosiin asti meille myös tuntematon suuruus. Valtaosan Rautavaaran laulelmista sanoitti Reino Helismaa ja niiden sävellykset ja sovitukset teki Toivo Kärki. Rautavaaran sanoittamaksi ja säveltämäksi pitkään uskottu Yölinjalla on tällä vuosituhannella myönnetty plagiaatiksi. Suomen ääniarkiston tietokantaan on nyt merkitty sen säveltäjäksi ja alkuperäisen tekstin kirjoittajakasi Johnny Cash.
Rautavaaran omat käsikirjoitukset ja muistiinpanot katosivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Ruuskasen tulkinnassa Rautavaaran vaimo poltti ne takassa. Vaimo halusi suojella miehensä ja perheen mainetta skandaalin käryä haistavilta lehtimiehiltä.
Minun tulkintani on se, että Rautavaara torjui hotellikuolemaa alkoholin lisäksi myös muilla hetken lämpöä tuottavilla keinoilla. Miesoletettujen keikkamuusikoiden elämäntapa ja käytös eivät oikein kestä päivänvaloa ainakaan nykyisinä me too -aikoina
Rautavaaran omia, Juha Nummisen toimittamia muistelmia En päivääkään vaihtaisi pois pidetään epäluotettavana tietolähteenä. Kuten Ruuskanen esityksessä totesi, Rautavaaralle hyvä tarina merkitsi aina enemmän kuin usein arkinen ja tylsä totuus.
Ruuskasen käsikirjoituksen tärkein lähde on epäilemättä ollut Lasse Erolan vuonna 2012 ilmestynyt kirja Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä. Erola kertoo kirjassaan Rautavaarasta tarkkuudella, jossa jopa avioliiton ulkopuolella syntyneen Rautavaaran molempien vanhempien sukujuuret kaivetaan esiin kirkonkirjoista aina neljänteen sukupolveen asti.
Faktat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin. Erolan kirjan olisi ehkä voinut silti mainita esityksen käsiohjelmassa käsikirjoituksen tärkeimpänä lähteenä. Niin hyvin Erolan teksti oli tunnistettavissa Ruuskasen käsikirjoituksesta.
Ruuskasen mukaan esityksen nähneet Rautavaaran omaiset pitivät näkemästään. Korjattavaa oli vain sen verran, että Rautavaaran vaimo Liisa ei kutsunut miestään Tapsaksi, vaan Tapioksi.
Rautavaara
Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja tulkitseman monologinäytelmän esitys Tampereen teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2024
Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila Valosuunnittelu: Jukka Kuronen Äänisuunnittelu: Kari Paukola Tarpeisto: Karita Fallström-Autio Graafinen suunnittelu ja esityskuvat: Nils Krogell Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen
Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys Riihimäen Teatterissa 29.9.2023
Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana JulmastaVladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
Teatterikorkeakoulun opit ovat langenneet otolliseen maaperään. Tuolille istahtanut Youssef Asad Alkhatib aloitti monologinäytelmän ottamalla katsekontaktia meihin katsojiin. Etusormi ojentui eteen osoittamaan tietä, jota tämä nuori mies on kulkenut. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ensin oikealla, sitten vasemmalle ja lopulta selin meihin. Aikuisen elämän kynnyksellä elävän nuorella on pää täynnä haaveita. Elämä on yllätyksellistä. Oma väärä valinta tai silkka sattuma voi kääntää tien pystyyn valitulla uralla.
Elämä heittelee ja Alkhatibin elämä lennätti 16-vuotiaana kiintiöpakolaisena Helsinki-Vantaan lentokentälle Kreikassa sijaitsevasta ankeasta pakolaiskeskuksesta. Siinä samassa, jalat ehkä vielä tukevasti ilmassa, Alkhatib löysi myös, kops, kops kutsumuksensa – minusta tulee, minusta täytyy tulla näyttelijä!
Ehkä Alkhatibin ei edes tarvitse tulla näyttelijäksi, Teatteri Takomon Hajuvesi oli niin suvereeni näyttö lahjakkuudesta, että Alkhatib on varmaan syntynyt näyttelijäksi. Esitys oli mukaansa tempaavaa, hauskaa ja elämänmakuista teatteria. Hän osaa ne keinot, joilla näyttelijä luo itsensä ja yleisönsä välille voimakkaan tunteen vuorovaikutuksesta ja läsnäolosta. Elämänmyönteisessä positiivisuudessaan esitys oli lumovan kaunis kokonaisuus.
Kukaan ei tietenkään synny näyttelijäksi. Toisaalta totta lienee myös se, että huomattava osa niistä tavoista, joiden välityksellä me olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, ovat vaistomaisia, me emme tiedosta niiden olemassaoloa. Alkhatib on tietenkin hankkinut esiintymistaitonsa ahkeran opiskelun ja harjoittelun kautta. Torstain monologi kuitenkin todisti, että hänessä on myös yllin kyllin sitä vaikeasti määriteltävää karismaa.
Hajuveden käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Alkhatib ja näytelmän ohjannut Hassan Alsaleh. Sen tarinat kertoivat Alkhatibin oman elämän käännekohdista. Hän pakeni Syyriasta sotaa yksin alaikäisenä ja hän tuli Suomeen perheettömänä kiintiöpakolaisena Kreikasta 16-vuotiaana.
Näytelmän nimi viittaa Alkhatibin elämän ensimmäiseen suureen tragediaa. Tässä tarinassa hän oli pieni ekaluokkalainen, jolle selviää kuusivuotiaana, kun opettaja kyselee äidin ja isän nimiä, että hänen biologinen äitinsä on kuollut. Nainen, jota Alkhatib piti äitinä, oli hänen äitipuolensa.
Tarin siitä, miten pieni Alkhatib yritti myrkyttää allergisen äitipuolensa hajuvedellä, kerrottiin humoristisessa hengessä. Komiikan ytimessä olevasta tragediasta kuitenkin on kysymys. Siitä mitä ei sanottu, teki mieli myös päätellä, että Alkhatibin elämään on mahtunut muitakin ahdistavia tilanteita, jotka olisivat voineet murtaa lapsen herkän mielen. Tarinasta jätetty pois kuvaukset Alkhatibin paosta sodan runtelemasta Syyriasta ja lapsena eletyistä kuukausista tai vuosista Kreikan ylikansoitetuissa vastaanottokeskuksissa.
Ehkä niiden aika ei ole vielä. Valinta on ymmärrettävä. Hajuvesi ei ollut ensisijaisesti selviytymis- vaan kasvutarina.
Tässä kasvutarinassa Alkhatibin elämää vei kohti valittua päämäärää oma tahto, lahjakkuus ja uudesta kotimaasta löytyneiden aikuisten ihmisten antama tuki. Alkhatibin tukena ovat olleet häntä teatterissa sekä televisioproduktioissa ohjanneet ohjaajat ja Teatterikorkeakoulun opettajat. Erityisellä lämmöllä tarinassa puhuttiin hänet siipiensä suojaan ottaneesta naisesta, jota Alkhatib kutsui kolmanneksi äidikseen.
Kolmannella äidillä oli tarinassa talli, jonka hevosista yhdestä tarinassa myös teatterissa esiintynyt hevonen. Nuoren miehen ja hevosen ystävyydestä saatiin hyvä mitta sille, minkä kokoista rakkautta lapsena itsensä turvattomaksi kokenut nuori tarvitsee tuekseen selvitäkseen. Monologin tarinassa nuoren miehen tie unelmien päämärästä on eksyä väärille raiteille, kun koronaepidemia sulki teatterit ja esti harjoitukset. Kun oli tylsää.
Mitä muuta alastomuus lopulta on kuin sitä, että näyttää itsensä toisille täysin, suojaa vailla? Tämän kymyksen Asta Rentola oli kirjoittanut käsiohjelmaan ja hänen monologinsa Alasti antoi monta vastausta esitettyyn kymykseen. Kuva ei ole itse esityksestä, vaan se on otettu esityksen jälkeen, kun Rentola palasi näyttämölle suosionosoitusten ajaksi.
Näyttelijä Asta Rentola on opiskellut teatteria Guildford School of Actingissa. Hän teki lopputyönsä viime vuonna alastomana esiintymisestä. Otaksun, että Valtiomonteatterissa torstaina näkemäni Rentolan Alasti on suomenkielinen versio hänen opinnäytetyöstään.
En tiedä, millainen on teatterikoulujen taso Iso-Britanniassa, oletettavasti huiman korkea. Guildford, jossa Rentolan opinahjo toimii, sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Lontoosta, joka on yksi maailman teatteritaiteen keskuksista.
Ainakin suomalaisen mittapuun mukaan Rentolan Alasti on liki täydellinen, syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimaisesti esitetty näyttämötaiteen taideteos.
Rentola käytti monologissaan ilmaisukeinoina huikean hienoa mimiikkaa ja dramaattista, hallittua liioittelua tehokeinona käyttävää liikekieltä. Rentolan esittäminen näyttämöllä toi väkisinkin mieleen mykkäelokuvan suuret tähdet.
En tietenkään voi tietää englantilaisten taidekoulujen oppisisältöjä. Alasti kuitenkin vakuutti minut siitä, että lahjakas Rentola on saanut hyvät osaamisen eväät uralleen Guildfordissa. Charles Chaplin ja monet muut mykkäelokuvan mestarit eivät aloittaneen uraansa elokuvan parissa, vaan he kasvoivat taiteilijoiksi angloamerikkalaisen teatteriperinteen piirissä.
Vahva fyysinen esittäminen oli sopusoinnussa valitun teeman kanssa.
Havaintojensa ja ajatustensa rungoksi Rentola on kirjoittanut monologia varten tarinan Aino Virasta, näyttelijäuransa ja elämänsä päätepistettä lähestyvästä vanhuksesta.
Tämän tarinan kautta etsittiin vastausta kysymykseen, miksi tuntuu niin erilaiselta riisuutua alastomaksi omasta päätöksestä, kuin että joku toinen pyytää riisuutumaan? Lopputuloshan on ihan sama.
Tarinan kautta Rentola loi aikajänteen julkisesta alastomuudesta käydylle keskustelulle. Tarinan Virta on uransa alussa näytellyt alastonkohtauksia elokuvassa ja saanut tuntea tämän valintansa seuraukset.
Nuoren Viran hahmosta tuli hakemattakin mieleen Mirjami Manelius joka ensimmäisen joukossa teki Suomessa alastonkohtauksia Roland af Hellströmin ohjaamassa elokuvassa Noita palaa elämään. Alastomuuden esittäminen tuomittiin jyrkästi 50-luvun alun Suomessa, mutta varsinkin elokuva-alalla oli kovat paineet kaupallista syistä riisua nuoria naisia ilkosilleen.
Nykyhetkessä monologin Virta on vanhus, jolle ainoa tarjolla oleva rooli on esittää alastomana ruumista läpinäkyvään muoviin pakattuna. Hellströmin elokuvassa suohaudasta kaivettiin esiin alaston nuori nainen, vanha Viran viimeinen rooli oli esittää kuollutta. Ajallinen ympyrä sulkeutui.
Mikä on 90-vuotiaan naisen vartalon markkina-arvo?
Sekä teatterin että elokuvan puolella rajoja sopivan ja sopimattoman välillä on pyritty väljentämään. Teatterissa 60-luvun megahitti Hair oli uuden ajan airut kaikissa länsimaissa. Suomessa jopa maakuntateatterit suorastaan kilpailivat 80-luvulla siitä, missä uskalletaan tehdä se kaikkein rohkein tulkinta ja Helsingin Sanomien Kari Suomalainen pilkkasi trendiä vaatimalla pilakuvassa näyttämölle ilmeikkäämpiä pyllyjä.
Seuraavalla vuosikymmenellä alastomuus oli jo ihan luonteva tapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja ja persoonallisuutta esimerkiksi helsinkiläisessä Aurinkoteatterissa.
Englannissa ja Yhdysvalloissa alastomuus on voimakas tabu. Osa väestöstä ei pidä sitä hyväksyttävänä tai sallittuna edes perhepiirissä. Ei siten ole sinänsä ihme, että Guildfordin teatterikoulun keskusteluissa naisnäyttelijöiden alastomuuteen suhtauduttiin haastavana ja vaarallisena kysymyksenä, jossa pelissä oli näyttelijän maine, ura ja tulevaisuus.
Jokin on kuitenkin muuttunut kaikkialla maailmassa suhteessa julkiseen alastomuuteen. Eikä kysymys ole esteiikasta, erotiikasta tai puritaanien vaalimasta siveellisyydestä, muutoksesta epämääräisessä ”ajan hengessä”. Muutokselle on selvä syy.
Esityksessä Rentola kävi vuoropuhelua krusifiksin Kristus-hahmon kanssa. Miksi tässä meidän kristittyjen keskeisessä symbolissa jumala, mies voidaan kuvat lähes alastomana?
Alastomuudella normia rikkovan naisen mitätöinti perustuu ikivanhaan traditioon, jossa nainen on miehen omaisuutta. Eikä tämä syvään juurtunut tapa ajatella ja kokea maailma ole mihinkään kadonnut. Vaikka esimerkiksi Helsingissä enää puolet väestöstä kuuluu kirkkoon, isät saattelevat yhä tyttäriään alttarille meillä tyypillisissä häärituaaleissa.
Ainakin Suomessa miestä voidaan pyytää riisuutumaan näyttämöllä, eikä se leimaa näyttelijää tai vaaranna hänen uraansa. Tosin alaston mies ei enää ole estradilla kärsivä Kristus tai heroistinen sankari, vaan hänet mielletään koomiseksi hahmoksi. Alastomuus peittää näyttämöllä miehen habituksen vähän samalla tavalla kuin vahva maski ja punainen nenä sirkusklovnin kasvot.
Alastomuuden suhteen on teatterissa kaksi standardia, eikä kukaan edes ihmettele sitä.
Rentolan monologissa älypuhelin pysyi lähes satavuotiaan roolihahmon kädessä melkein kuin se olisi siihen kasvanut. Riippuvuus pysyy, vaikka roolihahmo välillä yritti pyristellä siitä irti paiskomalla sitä ja upottamalla puhelimensa välillä jopa akvaarioon.
Uuspuritaanisuus esittävässä taiteessa ei johdu #metoo-liikkeestä. Eikä esittävän taiteen parissa työskentelevien naisten keskuudesta lähtenyt liike alkanut ensisijaisesti siksi, että johtavassa asemassa olevan miehen olisivat käyttäneet valtaansa tai me miehen noin yleensä olisimme käyttäytyneet entistäkin törkeämmin.
Käänteen on aiheuttanut internet, joka uhkaa riistää naisilta yli sata vuotta kestäneen taistelun tulokset, oikeuden omaan kehoon.
Edes huippujuristien tekemillä alan sisäisillä sopimuksilla ei ole merkitystä, kun verkossa toimivat pornosivustot varastavat joka ikisen kuvan ja videon, jossa vain vilahtaa paljasta pintaa, tekijänoikeuksien tai moraalisten oikeuksien perään kyselemättä.
Eikä turvattomuutta ainakaan vähennä se, että jokaisen kansalaisen taskusta löytyy korkealaatuisella kameralla varustettu älypuhelin. Alastomuudesta on tullut naiselle myös teatterissa aidosti vaarallista. Alastomuus tekee oman julkisuuskuvan hallinnasta mahdotonta.
Eikä tämä koske vain työnsä takia julkisuudessa olevia ihmisiä. Kuka täysissä järjissään oleva menee enää paistattelemaan päivää nakurannalle?
Internetin algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse. Yksityisyyttä ei enää ole. Siinä mielessä me kaikki olemme paljaita, alasti. Kysymys kuuluu, olemmeko itse riisuneet vaatteemme, luopuneet yksityisyydestämme, vai onko joku pyytänyt meitä tekemään niin?
Lopputulos on ihan sama.
Rentola viljeli myös hirtehistä huumoria. Tarinan Aino Virta eläytyy viimeiseen rooliinsa pukeutumalla rooliasuunsa, siihen läpinäkyvään muoviin ja ottamalla yliannoksen unilääkkeitä.
Voin kuvitella, miten kovaa alan ihmisten kilpailu on jossain New Yorkissa tai Lontoossa. Eikä alan töiden löytymine ole helppoa Suomessakaan. Ulkomailla opiskelleen on tavallista vaikeampi päästä piireihin.
Rentola on tehnyt Suomessa sivurooleja muun muassa Ylen televisiosarjassa Karppi. Karpin ensimmäisen tuotantokauden avausjaksossa joutomaalta kaivetaan esiin nuoren naisen alaston ruumis, joka on haudattaessa kääritty läpinäkyvään muoviin. Sylissään tällä roolihahmolla on kimppu vakoisia liljoja.
Timo Torikka ja Katariina Kaitue näyttelivät Rakkauden päätöksessä lähes tyhjällä näyttämöllä. Lavasteina ja samalla esityksen valaistuksena toimivat näyttämön yllä roikkuneet loisteputkivalaisimet. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri
Näytteleminen
on rankka laji.
Tai ainakin jokin crossfit tai muu voimailun extreme laji tuntui äkkiä kevyeltä puuhastelulta, kun ranskalaisen huippuohjaajan Pascal Rambertin valmentamat Timo Torikka ja KatariinaKaitue aloittivat henkisen punnerruksensa Kansallisteatteri pienellä näyttämöllä.
Rambertin Rakkauden päätös on ollut iso hitti maailmalla. Näin vakuutetaan Kansallisteatterin verkkosivuilla ja perjantain ensi-illan jälkeen väitteeseen on helppo uskoa. Rakkauden loppu on teatteria, jossa näyttelijöistä otetaan todella mittaa.
Esitys
koostui kahdesta hurjalla intensiteetillä esitetystä pitkästä monologista,
joissa yhden parisuhteen kipupisteet purettiin niin, että tuskin mitään jäi
sanomatta. Ensimmäisessä lähes tunnin monologissa Timo Torikan näyttelemä Timo purki
syyllisyyttään ja huonommuudentunteitaan ylistämällä vaimonsa lahjakkuutta.
Toisessa
yhtä pitkässä monologissa Katariina Kaitueen näyttelemä Katariina antoi
takaisin samalla mitalla. Katariinan aseita tässä tahtojen taistelussa
mitätöinti ja tyly manipulointi.
Torikka on itse
kääntänyt Rambertin näytelmän. Hän kuvaa näytelmän kieltä arkiseksi, kohottavaksi,
julmaksi, kauniiksi, intiimiksi ja runolliseksi.
Näytelmän
ytimessä eivät kuitenkaan olleet parisuhteen kiemurat, vaan näyttelijän työ. Esitystä
saattoi hyvin katsoa eräänlaisena näyttelijäntyön Cooperin testinä. Rambertin
näytelmä ja ohjaus olivat teatteria teatterista.
Ensimmäinen
vihjeen esityksen tästä puolesta saimme, kun Torikka ja Kaitue tulivat
näyttämölle vesipullot käsissään. Vesipullot kuuluvat varmasti näyttelijäntyön
rutiineihin, kun harjoitellaan pitkiä dialogeja tai monologeja. Tunnin hurjalla
intensiteetillä ja ajoittain myös suurella volyymilla esitettävä monologi
kuivaa varmasti äänihuulet ja suun limakalvot.
Toinen selvä
viittaus harjoitustilanteeseen oli näyttelijöiden kehon kieli. Rambert on niittänyt
maailmalla mainetta myös koreografina ja Rakkauden päätöksessä jokainen ele
näyttämöllä oli selvästi tarkkaan mietitty. Psyykkisen pahoinpitelyn iskut
otettiin vastaan vaieten. Kun lyönnit sattuivat tarpeeksi kipeästi, osuivat
niin sanotusti vyön alle, niin aiheuttama tuska näytettiin vartalon liikkeillä.
Esittämisen
keskiössä oli näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan.
Lopullisen varmuuden tästä tulkinnasta antoi esityksen yllättävä käänne. Näyttämölle tuli suuri lapsikuoro laulamaan MarjattaPokelan ja Pirkko Koskimiehen lastenlaulua Ihme ja kumma. Pieni mutta ponteva kuoronjohtaja ilmoitti Torikalle ja Kaituelle, että harjoitustila oli varattu kuorolle.
Miten
Torikka ja Kaitue sitten pärjäsivät tässä kuntotestissä?
Torikka
esitti oman monologinsa ensin. Alkukiihdytyksessä
Torikan esittäminen oli mennä laukalle, mutta kun hän löysi oikean rytmin,
ainakin minä nautin hänen erinomaisesta puhetekniikastaan. Tällainen ikävamman
puoliksi kuurouttama seniorikansalainenkin sai selvää jokaisesta sanasta.
Hahmona Torikan juurevuus korvasi sen mitä ehkä ranskalaisesta eleganssista jäi
uupumaan.
Torikan oma
persoonallinen ominaislaatu, aito ihminen tuli upeasti esiin äärimmäisen
vaativassa roolissa. Ehkä juuri näin suomalainen miestaiteilija yrittää päästä
pälkähästä puhumalla.
Rambert on
käsiohjelmassa ylistänyt jo etukäteen Kaituen lahjakkuutta tavalla, johon ei
esityksen jälkeen ole mitään lisättävää. Kaituen esittäminen oli herkkää,
kaunista ja koskettavaa, jos näyttämöllä entistä rakastettuaan ääliöksi,
mulkuksi ja kyrväksi haukkuvasta raivottaresta voi näin sanoa ilman ikävää
sovinistista sivuvivahdusta.
Kaituella on
kyky vangita yleisönsä mieli huikealla läsnäolollaan.
Rakkauden päätöksen suurin ongelma liittyi itse tekstiin. Tunnin kiihkeässä monologissa ehtii sanoa toisesta kaikki perustellut loukkaukset tyhjentävästi. Meidän tunteemme ja pyrkimyksemme ovat kuitenkin aina ristiriitaiset. Siihen liittyy helposti paradoksi. Kun sanoo kaikesta kaiken, ei itse asiassa sano enään mitään, jolla oikeasti olisi merkitystä.
Sanat alkavat syödä toisiaan niin, ettei pöydässä kohta ole mitää, mihin nälkäinen voisi tarttua.
Kansallisteatterin omien näyttelijöiden aktiivisuus on tuonut Helsinkiin ranskalaisen teatterin huippuja. Terhi Panula toi Kansallisteatteriin Charles Gontzalèsin ohjaaman Jean Cocteaun klassikkonäytelmän Ihmisen äänija nyt Torikan innostus ranskalaista teatteria kohtaan toi tänne Pascal Rambertin.
Tällaisen
teatterin heavy userin tekisi mieli kiittää molempia oikein kädestä pitäen.
En tiedä, miten paljon Kansallisteatteri tai teatterin tekijöiden omat stipendirahastot tukevat taiteilijoiden opiskelua tai vierailuja ulkomailla. Tulokset tällaisista satsauksista koulutukseen ulkomailla ovat joka tapauksessa hienoja. Kansainvälistyminen antaa suomalaiselle teatterille tilaa ja uusia mahdollisuuksia kehittyä. Se on tiukasti ajassa elävän taiteen elinehto.
Hykerryttävän hauskaksi Miiko Toiviaisen yhden miehen show muuttui, kun hän esitti kritiikkiä kriitikon roolissa omasta esityksestään. Toiviaisen ironia ja satiirin piikit osuivat. Kuva Timo Suutarinen
Miiko ToiviaisenKepeä elämäni on hyvään käsikirjoitukseen perustuvaa teatteria. Keskiviikkoillan runoista, lauluista suorasanaisesta esittämisestä koottu teos Teatteri Takomossa osoitti Toiviaisen huikeat kyvyt näyttelijänä.
Monologinäytelmän käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa merkitty Toiviainen, esityksen ohjaaja Riikka Oksanen ja dramaturgi AinoPennanen. Ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä on ollut näiden kolmen käsikirjoittajan työnjako tekstiä luotaessa, mutta Toiviaisen vahva tulkinta vakuutti minut, että Toiviaisen omiin teksteihin perustuvia esityksiä on luvassa lisää.
Esityksen
alussa Toiviainen kertoi olevansa transihminen. Samalla hän kertoi, miksi Toiviaisen
omiin elämänkokemuksiin perustuva esitys on tehty. Tämä johtoajatus on painettu
myös esityksen käsiohjelmaan.
Miikon mukaan transihmisistä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta.
”Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan – joten tässä on mun omani”, Miiko kirjoittaa käsiohjelmassa.
Oman
identiteetin etsiminen ja itsensä löytäminen ei ole ihan helppo rasti kenellekään
meistä. Toiviaisen tietä tällä matkalla on epäilemättä valaissut mahtava
huumorintaju.
Esitykseen kuului kaksi kohtausta, joissa Toiviainen arvioi kriitikon roolista käsin omaa esitystään. Ensimmäinen kritiikki oli yltiöpositiivinen ja toinen sofistikoituun kieliasuun kääritty teilaus, jossa kyseenalaistettiin itse esitys sekä Toiviaisen ihmisyys.
Ainakin
minut näiden kohtausten lempeä ironia ja terävä satiiri saivat hytkymään
naurusta. Kritiikkien kirjoittaminen on varmasti suurin piirtein hölmöintä, mitä
ihminen voi ryhtyä duunaamaan. Toisaalta se on väistämätön paha. Jokainen
meistä joutuu toimimaan ainakin oman elämänsä studiokriitikkona.
Tässä Toiviaisen ajattelun kärki osui asian ytimeen. Elämä ei ole teatteria. Meillä ei ole oikeutta, eikä edellytyksiä asettaa kyseenalaiseksi toisten ihmisten elämänkokemusten tai tunteiden aitoutta.
Näin me kuitenkin teemme usein jopa omissa läheissuhteissamme. Me voimme rakastaa ja mitätöidä läheistämme samaan aikaan. Se on arkista vallankäyttöä ja pahimmillaan julmuutta, jonka olemassaolon me havaitsemme itsessämme suurin piirtein samalla, kuin pakkasessa kadunkulmissa värjöttelevät kerjäläiset.
Toiviaisen mukaan transihmisten masentuneisuus ja muut henkisestä kuormituksesta johtuvat psyykkiset oireet johtuvat enemmän heihin kohdistuvista ulkoisista, kuin sisäisistä paineista.
Toiviainen
on epäilemättä itse saanut viettää lapsuuttaan ja kasvaa tolstoilaisittain
onnellisessa perheessä.
Toisena punaisena
lankana Toiviaisen esityksessä kulki näkemys elämän ainutkertaisuudesta. Me
olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä, yksilöitä ja vasta sitten miehiä, naisia,
transihmisiä, heteroja, homoja, aseksuaalisia, näyttelijöitä, toimittajia,
insinöörejä ja opettajia.
Toiviainen
muistutti, että myös transihmisiä on miljoonia ja jokainen heistä on
omanlaisensa.
Entä jos oikeutesi
olla sellainen kuin olet, kiistetään?
Esityksessä Toiviainen kuvasi myös niitä pelkoja, joita hänellä oli tuoda esiin omaa todellista identiteettiään. Ehkä näiden pelkojen syvyyttä kuvasi hyvin se, että Toiviaisella oli omien sanojensa mukaan vaikea tuoda esiin omaa transihmisen identiteettiään omissa taiteellisissa produktioissaan, kun hän opiskeli vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Ihmisen,
jolle oma keho on aina tuntunut ainoalta oikealta, niin oikealta, ettei mikään
muu mahdollisuus ole koskaan edes juolahtanut mieleen, on lähes mahdoton
yrittää samaistumisen kautta asettua transihmisen nahkoihin.
Siihen, miltä oman itsensä löytäminen pitkän ja kivisen polun päästä voi tuntua, osaa jokainen varmaan samaistua. Toiviainen kohotti ajattelemaan, miltä tuntuu, kun hirvittävä migreeni vihdoin hellittää ja kipu lakkaa, tai miten hyvä olo tulee, kun noroviruksen runtelema suolisto vihdoin rauhoittuu. Kumpaakaan tunnetta ei voi edes verrata siihen transeuforiaan, jota transihminen kokee, kun oma vartalo tuntuu omalta.
Kepeä
elämäni
Miiko
Toiviaisen esitys Teatteri Takomossa 6.11.20
Ohjaaja
Riikka Oksanen
Dramaturgi Aino
Pennanen
Sävellys- ja
äänisuunnittelu Eeva Kontu
Visuaalinen
suunnittelu Sofia Palillo
Musiikin
tuotanto Mikko Renfors
Käsikirjoitus
Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen
Terhi Panulan tulkinta oli hienovireistä ja herkkää. Ihmisen ääni muistutti minua jälleen kerran, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle teatterille. Kuva Erik Uddström/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Ihmisen ääni tuli iholle. Terhi Panulan tulkinta Jean Cocteaun monologinäytelmästä oli tarkkanäköinen ja intensiivinen. Cocteaun 90 vuotta sitten kirjoittaman tekstin osumatarkkuus mielen järkkymisestä oli hämmentävän suuri. Tarinan naisen kokema tuska tuntui sydänalassa asti.
Hyvin herkän
ihmisen kannattaa varautua henkisesti jo ennakkoon esitykseen, joka voi olla
paitsi eheyttävä, myös ajoittain piinaava kokemus.
Yksinäisyys
ei ole vain mielentila. Se on myös prosessi. Cocteaun vuonna 1930 kirjoittama monologinäytelmä
kuvaa tarkasti, miten me sairastumme tähän nykyajan kansantautiin. Ihmissuhteet
muuttuvat yhä hauraammiksi iän karttuessa.
Panulan
näyttelemä nainen yritti näytelmässä soittaa elämänsä rakkaudelle viimeistä
puhelua. Yhteyden saaminen osoittautui joka kerta vaikeaksi. Me katsojat emme tienneet, puhuiko tarinan
nainen entiselle rakastetulleen, puhelinkeskuksen keskusneidille vai kertoiko
hän tunteistaan muistoistaan ja pariskunnan yhteisestä koirasta vain mykäksi
menneelle puhelimelle.
Cocteau oli
edellä aikaansa. Hän ymmärsi selvästi, millaisia vaikutuksia on sillä, että kahden
ihmisen väliin dialogissa laitetaan jokin tekninen laite. Tänään nuo 1920-luvun
käsivälitteisten puhelinkeskusten keskusneitien roolin ovat korvanneet
sosiaalisen median ja televerkkojen algoritmit.
Ihmisen mieli on kuitenkin täynnä arvoituksia ja Charles Gonzalèsin hieno ohjaus vain korosti Cocteaun näytelmän monimerkityksellisyyttä. Me emme saaneet yhtään vihjettä siitä, onko näytelmän naisen kokema suuri rakkaus todella koettu romanssi, vai vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.
Vastausta ei
tietenkään tullut myöskään siihen kysymykseen, johtuuko naisen mielen
järkkyminen siitä, että hän on menettänyt vähitellen kaikki merkitykselliset
ihmissuhteensa, vai onko hän menettänyt ystävänsä ja rakastettunsa oman
hulluutensa takia?
Lavastuksen
ja pukusuunnittelun kautta Gontzalès antoi kuitenkin paljon vihjeitä oman
tulkinnan tekemiseen. Näytelmän alussa Omapohjan näyttämön kahdella videoseinällä
näytettiin avaruuden tyhjiössä kelluvaa kotiplaneettaamme Maata. Myöhemmin
näimme taiteilijan näkemyksen jotakin toista tähteä kiertävästä eksoplaneetasta.
Esitykseen kuului myös video kuolemaa tekevästä vanhuksesta ja katkelmia Cocteaun 1940-luvulla ohjaamasta elokuvasta Kaunotar ja hirviö.
Panulan
rooliasuun kuului musta huppari, jonka selässä luki valkoisin kirjaimin
Kansallisteatteri, Finnish National Theatre. Kiinnostava ja varmasti harkittu yksityiskohta
olivat myös Panulan nilkkoja ja kenkiä peittävät nahkaiset säärystimet.
Israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin mielestä sukujen ja perheiden muodostamien yhteisöjen katoaminen on merkittävä käänne ihmiskunnan historiassa, jotakin aivan uutta. Suomessa kohta jo puolet ihmisistä elää yhden ihmisen taloudessa.
Vuorovaikutus myös läheisten ihmisten kanssa tapahtuu yhä enemmän erilaisten teknisten välineiden välityksellä. Cocteaun elämänkerran kirjoittanut Claude Arnaud on kiteyttänyt tämän kehityksen seuraukset mainiosti toteamalla: ”Monet ovat kuolleet tietämättä sitä itse.”
Näytelmässä
näytelmän henkilöhahmon jokaiselle tunnetilalle on oma ahdas lokeronsa. Todella
vaikuttava ja myös ahdistava tunnelma luotiin esityksessä valoilla.
Ajatus Kansallisteatterin
produktiosta syntyi Panulan ja Gonzalèsin kohtaamisesta Pariisissa. Gontzalès
kuvaa tätä tapaamista esityksen käsiohjelmassa.
Gontzalèsin
mukaan hän ohjasi Cocteaun näytelmästä täysin uuden ja varta vasten Panulalle
räätälöidyn version. Panulaa hän kuvaa Cocteaun henkilöhahmon täydelliseksi
tulkiksi.
Cocteaun näytelmän on kääntänyt Reita Lounatvuori ja esityksen dramaturgina on toiminut Eva Buchwald.
Terhi Panulan näyttelijänura alkoi elokuvasta Takiaispallo vuonna 1970. Kansallisteatterissa hän on näytellyt vuodesta 1980 alkaen.
Heidi Heralan näyttelijän työ, voimakas kehon kieli ja läsnäolo näyttämöllä olivat huikeaa seurattavaa. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri
Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.
Heralan
tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää
kokea itse.
Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.
Tarinan
Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen
parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin,
ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen
kammottaviin seurauksiin.
Everstinna
on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.
Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.
Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.
Kielen
tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa
huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen
ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun
takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.
Käsiohjelman
muukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen
jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin
koskettavan ja suuren äärellä.
Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.
Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.
No, ehkä
tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa
näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen
terävästi leikkaavalle kielelle.
Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.
Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.
Everstinna
antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen
elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa
koettu raju parisuhdeväkivalta.
Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.
Miksi me
sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille
vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?
Nämä ovat
Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden
avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.
Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.
Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.
Everstinna
haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä.
Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön
seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.
Samoin me
pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen
aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen
naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?
Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.
Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.
Me teemme
elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia,
vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.
Everstinnassa
näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide
on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä
Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.
Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.
Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.
Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.
Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.
Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.
Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.
Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.
”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.
Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.
Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.
Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan. Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.
Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.
Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.
Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.
Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.
Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.
Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.
Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.
Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.
