Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta tarjosi niin tuikean taide-elämyksen, että tällaista heikkohermoista hirvittää yhä. Michael Baran on käsikirjoittajana ja ohjaajana ekspressionistisen teatteri-ilmaisun mestari. Ensi-illassa näytteleminen oli herkkää ja latautunutta, kolmen monologin sisällöt puhuttelevia ja esityksen näyttämöestetiikka ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa. Näytelmä on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.
Näyttämökuvia hallitsi valtava kupoli. Kuvassa Pirjo Määttä ja Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.
Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta, ja Kansallisteatterin näytelmässä tuon vuorovaikutuksen aikaansaama emootio kasvoi pakahduttaviin mittasuhteisiin. Läsnä eivät olleet vain upeasti näytelleet näyttelijät, vaan se todellisuus, jolta me yritämme sitkeästi sulkea silmämme ja korvamme. Se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena totuutena, ei olekaan totta. Geopolitiikan mannerlaatat ovat liikkeessä, ja alitajuinen pelko kouristaa mieltämme. Tämän näytelmän tarinan salaperäinen runoilija näki hirviöiden unta.
Nyt näyteltiin sodassa tuhotun kaupungin raunioilla betonilohkareiden keskellä. Näyttämön yllä kaartuva rikki ammuttu kupoli on joskus kattanut jotakin rauhan tyyssijaa – moskeijaa, synagogaa tai kirkkoa. Teatterissa on tapana varoittaa katsojia savusta, voimakkaista äänistä ja kirkkaista valoista. Mutta olisiko mieltä varoittaa herkkiä ihmisiä myös siitä, että tässä esityksessä voi tunnetasolla sukeltaa liian syvään päätyyn? Ehkä. Oman tunnemyrskynsä sai padottua ryhtymällä analysoimaan Baranin ekspressionistisen teatteriestetiikan hienouksia.
Baranin estetiikka oli suorastaan uuvuttavan rikasta. Näytelmän kolme monologia olivat täynnä viitauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, filosofiaan ja politiikkaan – sitaatteja maailmankirjallisuuden suurilta nimiltä. Surumielisen pohjavireen kontrastina mukana oli myös älykkään ihmisen terävänäköistä huumoria. Ainakin minun rintani alla alkoi kuplia, kun Wenla Reimaluoto selitti monologissaan seitsemänvuotiaalle lapselle Richard Wagnerin Jumalten tuhon juonta. Pirjo Määtän monologissa suomalainen opettaja sai vihdoin soitettua israelilaiselle ystävälleen Edenille. Kun Eden kysyy kuulumisia, vastaus on ytimekäs: ”Meillä on paska hallitus!” ”Niin meilläkin!”
Näyttämökuvia hallitsivat pelkistetyt värit, musta, vankoinen ja harmaa. Kuvassa Niina Ranta, Inke Koskinen ja Sofia Smeds. Kuva (c) Tuomo Manninen
Baranin teksti ei liikkunut vain kulttuurin ylärekisterissä, vaan mukana oli myös arkisuutta tarpeiden suorittamiseen asti. Tarinat on sidottu tiukasti uutiskuvien todellisuuteen. Reimaluodon monologissa pianistiystävä lähtee Lääkärit ilman rajoja -järjestön anestesialääkäriksi Gazaan ja katoaa. Inke Koskisen monologin nimi on suora viittaus Hamasin terrori-iskuun lokakuussa 2023 Re’imin musiikkifestivaaleilla. Tarinan salaperäisen runoilijan matkassa purjehdittiin myös lokakuun 2025 aktivistien mukana Gazaan suuntautuneessa avustussaattueessa.
Kuvat raiskattujen nuorten ruumiista ja raunioiden alle murskaantuneista lapsista ovat välittyneet verkossa silmiemme eteen sensuroimattomina. Psyykeämme suojelee kyvyttömyytemme ymmärtää suuria lukuja. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta Gazan sodan kymmenet tuhannet uhrit muuttuvat tilastoiksi. Käsiohjelmassa tämä sanotaan minua fiksummin: näytelmä on yritys käsitellä aiheita, jotka pakenevat hahmotuskykyämme.
Baran on kääntänyt ja dramatisoinut useita teoksia, jotka käsittelevät juutalaista historiaa ja identiteettiä. Minulle Tooran lakeja noudattava ortodoksijuutalaisuus on merkitysten kieltä, jota en osaa lukea. Inke Koskisen tulkitsema syvästi masentunut nainen tapaa linja-autoasemalla ortodoksijuutalaisen naisen ja kokee hänet kaksoisolennokseen. Hän seuraa tuntematonta kotiin ja saa häneen yhteyden, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä.
Kaikki kolme roolihahmoa kertovat avoimesti seksuaalisuudestaan, mutta ikään kuin ohimennen. Eronneelle opettajalle ja sinkkupianistille satunnaiset kohtaamiset olivat eräänlaisia itsenäisyysjulistuksia. Seksi ei ollut hääviä, mutta heillä oli valta valita. Koskisen monologissa nuori nainen herää masennuksesta eroottiseen hehkuun, joka kuitenkin päättyy väkivaltaiseen katastrofiin.
Kuvan kohtauksessa suuri näyttämökuvaa hallinnut kupoli alkoi elää ja näytelmän ”mannerlaatat” alkoivat liikkua ihan konkreettisesti. Kuvassa on Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.
Näyttämöllä geopoliittisten mannerlaattojen liike sai visuaalisen vastineensa. Kristityn oikeiston käynnistämä hyökkäys on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Siksi ei varmasti ollut sattumaa, että Baran ja hänen ensemblensä kuvasivat todellisuutta juuri kolmen naisen elämäntarinan kautta.
Esitys on kirjoitettu neljälle näyttelijälle ja pianistille. Koskisen, Määtän ja Reimaluodon rinnalla Sofia Smeds näytteli sanattomasti saman roolin kehon kielellä. Läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kimmo Viskarin suunnittelema visualisointi oli häkellyttävän hieno. Sen paino tuntui: maailma, jota pidimme vakaana, on rikki revitty ja saattaa romahtaa milloin tahansa.
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.2.2026. Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran, Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari, Musiikki: Juhani Nuorvala. Näyttämöllä: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds. Muusikot: Mariola Aniolek ja Niina Ranta.
Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Kuva (c) Petteri Aartolahti
Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.
Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.
Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.
Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.
Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.
Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan.Kuva (c) Petteri Aartolahti
Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”
Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.
Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.
Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.
Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.
Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.
Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa. Kuva (c) Petteri Aartolahti
Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.
Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.
Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”
Carlos Orjueran tulkinnassa teini-ikäisen nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä nuoren ihmisen kuplivaa elämäniloa. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielissämme oikeudeksi.
Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut. Kuva (c) Marko Mäkinen
Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhdessä tuottama A.K.A. (Toiselta nimeltään) on tarina nuoren pojan ensirakkaudesta ja oikeusmurhasta. Se on myös trillerimäisesti etenevä tarina perusteettomasta kostosta. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielessämme oikeudeksi.
Kataloniaa äidinkielenään puhuva Meyer on syntynyt ja opiskellut teatterialalle Argentiinassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Espanjassa, Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa. Jotakin hyvin oleellista meidän ajastamme kertoo se, että Lumi Erosen kääntämä tarina olisi aivan hyvin voinut syntyä Suomessa. Elämme nyt maailmankylässä, jossa yhteistä on myös se kaikki paha, mitä ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen välisiin suhteisiin liittyy: yksilötasolla muukalaisviha ja rasismi, yhteisötasolla kiristyvät, ihmisoikeuksia polkevat lait ja mielivaltaiset käytännöt.
Monologin esitti tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi valmistunut Carlos Orjuela. On vaikeaa kuvitella aikuiselle vaikeampaa roolia kuin näytellä teini-ikäistä poikaa. Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut.
Monologi ei näytelmän muotona muuta miksikään sitä perustotuutta, että teatteri on aina yhteisön tekemää taidetta. Tuomas Parkkisen ohjaus kertoi näyttelijän ja ohjaajan dialogin kautta syntyneistä hienoista oivalluksista. Orjuelan psyykkiset ja fyysiset vahvuudet nousivat hienosti esiin tulkinnassa. Orjuelan näytteleminen oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää.
Ohjaaja Tuomas Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Kuva (c) Marko Mäkinen
Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Ima Iduozeen laatima koreografia tanssitti Orjuelan välillä myös katsomon puolelle. Alle puoli metriä oli paljon vähemmän kuin se viiden metrin turvaväli, mukavuusalue, johon me suomalaiset olemme jopa teatterissa tottuneet. Näyttelijän fyysinen läsnäolo ja kohtaus kohtaukselta intensiteettiään kasvattanut tarina sulkivat meidät otteeseensa.
Tarinan Carlos on koulussa ja kaveripiirissä hyvin pärjäävä nuorukainen. Hänen elämäänsä varjostaa kuitenkin pitkä sarja salaisuuksia ja arvoituksia, joita katsojille avattiin näytelmän edetessä. Hiivana Meyer on käyttänyt keitoksessaan meidän syvältä kumpuavien halujemme ja pelkojemme lähdettä – seksuaalisuutta. Tarinan juonta ei ole syytä avata pidemmälle, koska näytelmä lähtee syksyllä kiertueelle.
Meyerin palkitun monologin suomenkielinen teatteriesitys on ollut osa Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -hanketta, jonka tavoitteena on saada suomalaiset teatterit käännättämään ja esittämään suomeksi laadukkaita näytelmiä anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Orjuela on erinomainen valinta teatterin tulkiksi. Hän on aidosti kaksikielinen. Suomen lisäksi hän puhuu toisena äidinkielenään espanjaa.
Orjuelassa henkilöityy yleiselläkin tasolla se hyvä, mitä kansainvälistyminen on tuonut suomalaiselle teatterille. Parhaillaan Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen Nätyssä opiskelee alalle, tai alalle on jo valmistunut viime vuosina koko joukko uuden sukupolven tekijöitä, jotka puhuvat kahta natiivia kieltä.
Vähän lampaita, paljon villoja?
Määrärahojen leikkaukset ja kustannusten kasvu ovat pakottaneet teatterit tiivistämään yhteistyötä. Aikaisemmin yhteisillä ponnistuksilla on toteutettu esimerkiksi musikaalien kaltaisia, paljon resursseja vaativia produktioita.
Monologi on kustannustehokas vaihtoehto, kun produktiota on tarkoitus kierrättää. Oletan, että sama logiikka on ohjannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johdon valintoja jo usean vuoden ajan. Tänä vuonna pääohjelmiston esityksistä valtaosa on ollut monologeja tai muita pienimuotoisia kahden tai korkeintaan neljän näyttelijän produktioita. Tulee halvemmaksi ruokkia ja majoittaa pienen ensemblen näyttelijät, ohjaajat ja muut työntekijät ja tällaisen produktion lavasteet ja tekniikka mahtuvat yleensä yhteen pakettiautoon.
Tampereen Teatterikesä on Suomen suurin ja tärkein teatterifestivaali. Pieni on toki kaunista, eikä esitysten taiteellisia ansioita voida rahassa mitata. Voidaan kuitenkin kysyä, miten tällainen minimalismi sopii maan suurimman ja maailmanlaajuisestikin merkittävän teatterifestivaalin taiteelliseen profiiliin? Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että Teatterikesään kutsuttujen produktioiden koko pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?
Itse oletin talvella, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä saisi kutsun. Mikhail Durnenkovin käsikirjoittama ja Kamran Shahmardanin ohjaama Ennusmerkkejä oli kuin itsestään selvä pari festivaaleilla nähdylle, Helsinki 98 -ryhmän näytelmälle Neuvostoihmisen loput. Yhdistävä konteksti näille teoksille on venäläiseen perinteeseen pohjautuva moderni teatteriestetiikka, venäjänkielinen kirjallisuus ja maanpakolaisuus.
Imatralla asuva Shahmardan on Azerbaidžanissa syntynyt, Moskovan elokuvainstituutista valmistunut ohjaaja, joka muutti Suomeen 90-luvulla ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Muut nimet näiden kahden produktion takana eivät kaipaa alan tuntijoille sen kummempia esittelyjä.
Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Maria Säkö toi kolumnissaan oman huolensa tarkoituksellisen provokatiivisella kysymyksellä: ”Miksi Teatterikesä on tylsä ja kallis?”
Tylsyys ja kalleus ovat molemmat tietysti suhteellisia asioita. Itse huoli on kuitenkin erittäin perusteltu ja kärjekäskin provosointi on tarpeen ihmisten herättämiseksi ajattelemaan asiaa. Se on journalismin tehtävä. Loukkaantumisen sijaan alan ihmisten kannattaisi syventyä siihen, miten Säkö on perustellut ravistelevan otsikkoaan.
Säkön laskennallinen esimerkki Tampereen ja Berliinin festivaalin hinnoittelusta oli valaiseva. Toki Tampereella lippunsa itse maksavat tietävät, ettei niiden hintoihin ole tullut ainakaan merkittävää tasokorotusta viime vuodesta. Mutta siihen löytyy selitys tämän vuoden ohjelmaprofiilista. Ei tarvitse olla sen kummempi merkonomi, kun arvaa, että hintapaineita on pyritty patoamaan kustannuksia alentamalla. Kysymys on siitä, miten pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?
A.K.A (Toiselta nimeltään), Tampereen Teatterikesän esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 9.8.2025. Ohjaus, kirjoittanut Daniel J. Meyer, suomentanut Lumi Eronen, ohjannut Tuomas Parkkinen, näyttämöllä Carlos Orjuela, lavastus Mimmi Resman, valo- ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen, koreografia Ima Iduozee.
Näytelmässä sairaanhoitaja hoitaa post-traumaattisista oireista kärsivää ja kuolemaa tekevää Vasili Petrovitšia, toveri N:ää. Sairaanhoitajan kasvoilla on kaasunaamari ja käsissään paksut kumihansikkaat. Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin romaaniin perustuvan näytelmän tekijät halusivat näin varoittaa meitä: fasismina ja kommunismina viime vuosisadalla oireillut tappava sairaus, kollektiivinen hulluus, ei ole kadonnut minnekään. Se tarttuu yhä herkästi ja on saamassa jälleen pandemian mittasuhteet.
Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi.Kuva (c) Helsinki 98
Helsinki 98 -teatterin vuonna 2023 kantaesitetyn näytelmän suosiota ei oikeastaan tarvitse ihmetellä. Neuvostoihmisen loppu oli loistavaa, kirjallisuuteen pohjautuvaa puheteatteria. Käsikirjoitus perustuu kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen romaaniin. Jo lähtökohdiltaan loistava näytelmä sai viimeisen silauksen tiistaina Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen -näyttämöllä tavasta, jolla Sami Lanki tulkitsi roolinsa. Aleksijevitšin romaanin intersubjektiivinen olio, homo sovieticus, muuttui näyttämöllä lihaksi ja vereksi. Tuota oliota edusti tarinassa 87-vuotias Vasili Petrovitš N, kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922.
Klassisen puheteatterin perinteitä rikkoi – tai ehkä oikeammin täydensi – Pavel Semchenkon esitystä varten tekemä video. Sen vaihtuvat kuvat kertoivat kommunistidiktatuurin kauheuksista, joiden kuvaamiseen meillä ei ole sanoja. Tapahtumat menevät täysin meidän eläytymiskykymme ulkopuolelle. Ainakin minulle kuvat nälkään kuolleiden lasten ruumiista, joita oli koottu suuriksi kasoiksi, olivat jälleen liikaa.
Ukrainassa syntynyt ja nykyisin Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš on kirjoittanut romaaninsa venäjäksi. Hän kuuluu siten epäilemättä siihen venäjänkielisen kirjallisuuden loistavaan kaanoniin, jota suomalaiset lukijat ja ennen kaikkea suomalaiset teatterintekijät ovat ihailleet ja rakastaneet poliittisista suhdanteista riippumatta. Aleksijevitšin teksti on aidosti moniäänistä, eikä vain fiktiivisessä mielessä. Hän haastatteli romaanejaan varten vuosina 1991–2012 satoja ihmisiä, jotka olivat eläneet ja kokeneet hänen laillaan tuon 70 vuotta kestäneen neuvostoajan.
Usko ja vallankumous
Viime vuosisadalla kommunismi myytiin älymystölle tieteellisenä maailmankatsomuksena. Neuvostoälymystöön epäilemättä kuulunut, näytelmän N puolustelee kuoleman lähestyessä tätä kollektiivista hairahdusta sillä, että kysymys oli uskosta. Kommunismi ei ollut poliittinen ideologia, vaan uskonto.
Ehkä tämäkin osittain selittää sitä, että näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille jo kolme vuotta. Se on ehkä toiminut jonkinlaisena puhdistavana katumusretriittinä taistolaisajan kokeneelle sukupolvelle. ”Kyllä me tiesimme totuuden, ja olihan sen vähän hölmöä, jopa naurettavaa, mutta me uskoimme vilpittömästi tähän tulevaan paratiisiin maan päällä.”
”Halusimme rakentaa Jumalan valtakunnan maan päälle. Kaunis toteutumaton haave, ihminen ei ole vielä valmis. Ihminen ei ole täydellinen”, näytelmän N kiteytti tämän uskon merkityksen.
Tänään tämä rajaton usko oman asian oikeutukseen on palannut tavallaan juurilleen. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevista evankelisista kristityistä on muodostunut radikaali vallankumouksellinen liike. Yuval Noah Harari kutsuu kirjassaan Nexus tätä hämmentävää täyskäännöstä konservatiivien itsemurhaksi.
Tarinan N kaipasi vallankumouksellisesta innosta kiiluvia silmiä ympärilleen. Näytelmän lopussa hän hakkasi vielä päätään toteutumattomien unelmien betoniseinään niin, että veri lensi: ”Minä haluan kuolla kommunistina!” Tosin kukaan meistä ei osannut etsiä noita vallankumouksellista intoa kiiluvia silmiä 90-luvulla horisontin oikealta reunalta.
Tämän uskonnon ensimmäinen paavi, Vladimir Lenin, taisi jopa kopioida oppinsa kommunistisen puolueen erehtymättömyydestä suoraan katoliselta kirkolta. Myös näytelmään oli ladattu paljon meille kaikille yhteistä uskonnollista symboliikkaa. Hoitajan N:lle tarjoama vesi muuttui hiekaksi, ja hiekkaa valui myös kastelukannusta, jolla N yritti kastella huoneensa ruukkukasvia. N sai uskonsa takia juoda katkeran kalkin, ja hänen talonsa oli vahvasta uskosta huolimatta rakennettu hiekalle.
N:n tarina
Näytelmän ensimmäisessä jaksossa N pohtii vanhuksena suhdettaan kommunismiin ja Neuvostoliiton todellisuuteen. Toisessa jaksossa hän muisteli nuoruuttaan, elämänsä rakkautta ja miehuutta kunnon kommunistina ja valtion virkamiehenä. Sitten koitti tämän vankkumattoman uskon kiirastuli: 30-luvulla alkaneet Josif Stalinin käynnistämät puhdistukset. Ensin vangittiin N:n vaimo ja sitten myös N joutui salaisen poliisin kynsiin.
Ohjauksen taiturimaisuus näkyi nytkin yksityiskohdissa. Painajainen vankilamiljöö syntyi kolmesta harmaaksi maalatusta laudasta, jotka Lanki nosti eteensä pystyyn ja työnsi sitten kaulansa niiden väliin jääneeseen rakoon. Olet nalkissa! Itse kohtauksen kuvaamaa todellisuutta, vankiselliä, johon on ahdettu 50 vankia niin, ettei kukaan pysty istumaan ja jossa tarpeet tehdään nurkassa lojuvaan tynnyriin, meidän on mahdotonta sisäistää tai edes ymmärtää.
N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. Kuva (c) Helsinki 98
N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. N:stä tuli pieni ratas vankityövoiman käyttöön, eli käytännössä orjuuteen perustuvassa neuvostotaloudessa. Vapautuksen gulagin kahleista antoi Hitlerin natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Gulagin uhreille komennus rintamalle merkitsi pientä toivonkipinää, mahdollisuutta edes jollakin tavalla selvitä muuten toivottomalta näyttäneestä tilanteesta.
Jo tsaarien Venäjällä harjoitettu venäläistämispolitiikka sai Stalinin valtakaudella kansanmurhan luonteen. Saksalaisten edetessä Ukrainassa kohti Kiovaa salaisen poliisin NKVD:n vankiloissa olevia poliittisia vankeja ei evakuoitu tai rekrytoitu armeijaan, vaan heidät teloitettiin järjestelmällisesti. Näytelmässä N näki painajaisia hirttäjäisistä.
Semchenkon videoiden kuvamontaasit kertoivat Ukrainan nälänhädän Holodomorin uhreista. Stalin halusi lannistaa itsenäisyydestä haaveilevat ja omasta kulttuuristaan haaveilevat ukrainalaiset ruotuun tahallaan aiheutetulla nälänhädällä.
Aikaisemmin maailman vilja-aittana pidetyssä Ukrainassa kuoli 1930-luvun ensimmäisinä vuosina varovaistenkin arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä nälkään. Nälkäkuolemat olivat yleisiä tuolloin myös muualla Neuvostoliitossa. Niiden syyksi on esitetty maatalouden pakkokollektivisointia. Samaan aikaan Neuvostoliiton kommunistinen johto kuitenkin myi suuria määriä viljaa ulkomaille saadakseen rahaa teollisiin investointeihin.
Näytelmän tekijät ja merkitys
Näytelmän ohjaajan nimeä tai kansalaisuutta ei kerrota. Ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia. Silti näytelmän tekijöiden näkyvä nimiluettelo paljastaa sen, miten Vuosaaren lukion tyhjilleen jääneisiin tiloihin näyttämön ja 80 katsojan katsomon pystyttänyt Helsinki 98 on ponkaissut hurjaan maineeseen kolmessa vuodessa.
Nykyhetki ja peilikuva
Vallankumouksellisuus, horjumaton usko siihen, että ollaan eettisesti ja moraalisesti muita ylempänä ja politiikassa jumalan tai vähintään täydellisen totuuden asialla, ei ole kadonnut mihinkään. Tänään vallankumoukseen on ryhtynyt radikaali oikeisto. Se on miljardöörien sotaa maailman köyhiä vastaan.
Jäin kerettiläisesti miettimään, mitä meille kertoisi kirja hyvinvointivaltion lopusta ja kuka tämän avainromaanin meille kirjoittaa. Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi.
Suomessa moni levoton vanhus elää suuren osan elämänsä viimeisistä kuukausista ja päivistä vuoteeseensa lepositeillä kahlittuna. He kuuluvat kuitenkin niihin onnenmyyriin, jotka ovat jonkinlaisen hoitopaikan saaneet.
Neuvostoliiton kaaduttua länsimaiden johtajia ja älymystöä elähdytti naiivi usko siihen, että tuotantovälineiden yksityistäminen ja markkinavoimat muovaavat Venäjästä demokratian. Amerikkalainen taloustieteilijä ja historioitsija Timothy Snyder on verrannut tätä uskoa kommunistien uskoon kommunismin vääjäämättömyyteen. On kuviteltu, että taloudelliset lainalaisuudet olisivat jonkinlaisia luonnonlakeja, joita kehityksen kulku seuraa vääjäämättömästi.
Pettymys on ollut sitäkin rajumpi, kun näin ei käynyt. Vähän hampaan irvessä ja kaula takakenossa omaksuttu ystävyys tämän merkillisen olennon, homo sovieticuksen, kanssa on muuttunut jälleen viholliskuviksi. Nyt venäläisyys symbolisoi toisaalta tyhmyyttä ja taitamattomuutta, toisaalta kataluutta, viekkautta ja hirviömäistä pahuutta. Suomen kielessä on tällaiselle viholliskuvien intersubjektiiviselle venäläiselle ollut jo ainakin sortovuosista asti kaksitavuinen käsite ryssä.
Neuvostoihmisen loppu
Helsinki 98 -teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2025. Esitys kuului Tampereen Teatterikesän pääsarjan ohjelmistoon.
Käsikirjoitus: Svetlana Aleksijevitš Suomennos: näytelmän ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski Ohjaus: (ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia) Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semchenko Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen Rooleissa: Sami Lanki ja Elli Närjä
Veijo Rönkkönen oli oman tiensä kulkija ja suomalaisen ITE-taiteen mestari, humanisti ja hersyvän huumorin taitaja.
Raamikas Aapo Stavén oli kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Kuva (c) Minna Mänttäri
Simpeleläinen Veijo Rönkkönen on Suomen tunnetuin ITE-taiteilija. Rönkkösen Parikkalan Patsaspuistoksi kutsutusta ITE-taiteen mestariteoksesta on tullut maailmanluokan nähtävyys. Jotakin Rönkkösen elämäntyön vaikuttavuudesta kertoo jo se, että maineikas amerikkalainen matkailulehti Condé Nast Traveller listasi Patsaspuiston yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Jokainen tuon merkkiteoksen nähnyt voi hiljaa mielessään pohtia, mitä lehden toimittaja on pelottavuudella tarkoittanut.
Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastuuopettaja Heidi Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama monologinäytelmä Rönkkösestä ja hänen taiteestaan kantaesitettiin Parikkalan Patsaspuistossa vuosi sitten heinäkuussa. Torstaina valtakunnallisen monologikilpailun Oulussa voittanut näytelmä Veijo esitettiin Aapo Stavénin tulkitsemana Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin näytöksessä.
Parkkisen lähestymiskulma tähän suomalaisen taiteen suurmieheen oli psykoanalyyttinen. ”Rakkaudettomuuden jäljet ja sosiaalinen eristyneisyys kasvattivat Veijo Rönkkösestä taiteilijan. Veijo on intiimi monologi kuvataiteilija Veijo Rönkkösestä – ulkopuolisesta, joka teki yksinäisyydestä taidetta ja säilytti sisäisen lapsensa.” Näin tekijät kiteyttävät näytelmän ydinajatuksen käsiohjelmassa.
Monologin ensimmäisissä kohtauksissa Stavén kuvaili sitä, miten lapsena sairastellut Veijo joutui tunnekylmän ja ankaran äitinsä simputtamaksi ja sitten koulussa koulutovereiden armottoman kiusaamisen uhriksi. Lohtua ja vapautta toivat yksin vietetyt tunnit paimenessa. Avain Rönkkösen taiteen aistillisuuteen löydettiin hienosti ajatellussa kohtauksessa, jossa näytelmän Veijo makaa uintiretken jälkeen alastomana auringon lämmittämällä rantakivellä.
Oletan, että Parkkinen on nähnyt Rönkkösessä kohtalotoverin. Kulttuuritoimittaja Petteri Värtö teki monologin kantaesityksen tiimoilta haastattelun, jossa Parkkinen kertoo lapsena ja nuorena kokemastaan kaltoinkohtelusta. Parkkinen kuvaa vuosi sitten heinäkuussa ilmestyneessä jutussa kotikasvatuksensa laatua hardcoreksi. Taiteessa ja pornoteollisuudessa käsitteellä tarkoitetaan äärimmäisyyksiin vietyä tyylisuuntaa.
Suuria ikäluokkia kutsutaan joskus osuvasti toisen polven sotavammasiksi. Heidät hankki maailmaan ja kasvatti sotatraumoista kärsinyt sukupolvi. Vaikka syntyvyys kääntyi hurjaan kasvuun Suomessa vasta vuonna 1945, silti viimeisenä sotavuonna -44 syntynyt Rönkkönen kuului epäilemättä joukkoon tässä monologissa.
Rönkkönen oli suuri mies myös fyysisesti. Miehen kehon mittasuhteet käyvät hyvin ilmi valokuvaaja Mika Strandenin hänestä ottamasta hienosta valokuvasta. Oletan, että kuva on otettu vuonna 2004, kun Rönkkönen täytti 60 vuotta. Tosin Itä-Savon jutun kuvatekstissä kerrotaan, että otos on arkistokuva vuodelta 2011. Rönkkönen kuoli vuonna 2010.
Aapo Stavénin näyttelijän työ oli ilmeikästä ja luontevaa. Stavén teki monologin Veijosta ujon sorttisen ja samalla sydämellisen hahmon. Kuva (c) Minna Mänttäri
Tässä mielessä Stavén on kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Monologin alussa illuusio oli lähes täydellinen, kun Stavén harppoi näyttämölle haalareissa ja jaloissaan vähintään 47 numeron Kontio-saappaat.
Rönkkönen oli itsekin taitava valokuvaaja. Mallina hän käytti omaa alastonta kehoaan. Näissä selfiekuvissa hän näyttää huippukuntoon treenatulta urheilijalta. Kuvien tunnelma ja estetiikka kielivät myös siitä, että Rönkkönen viihtyi Aatamin asussa. Ehkä tunnetuin yksityiskohta on Rönkkösen kertoma, että hän käytti omaa vartaloaan.
Alastomuus ei varmasti ainakaan vähentänyt pienellä eteläkarjalaisella teollisuuspaikkakunnalla eläneen Rönkkösen kylähullun mainetta. Stavén näytteli tätä Rönkkösen persoonan aistillista ulottuvuutta alastonpuvussa, koko vartalon peittävässä ihonvärisessä alusasussa. Tällainen ratkaisu oli hyvin perusteltu sekä meidän katsojien että ennen kaikkea näyttelijän kannalta.
Rönkkönen valoi sadat patsaansa betonista. Monologin Veijo oli pölkkytaiteilija. Tämä valinta on selkeästi käytännön sanelema. Käsiohjelmassa ei ole mainintaa lavastajasta. Lavastuksen ovat todennäköisesti suunnitelleet ja toteuttaneet Parkkinen ja Stavén yhdessä. Ratkaisu oli onnistunut. Se toi esille ITE-taiteen luonteen ja liitti teoksen traditioon, jonka ikoniksi ja toteemiksi nousee Kristian Smedsin vuonna 2009 käsikirjoittama ja ohjaama Mental Finland.
Määrite ITE-taiteen edessä on lyhenne sanoista itse tehty elämä. Parkkisen monologi pakotti ainakin minut kysymään itseltäni, miten määritellään onnellinen tai oikeammin hyvä elämä. Onko sellainen edes mahdollista? Tai onko edes oikein pyrkiä määrittelemään toisen ihmisen elämänlaatua?
Miksi amerikkalaisen laatulehden toimittaja määrittelee Parikkalan Patsaspuiston yhdeksi maailman kymmenestä kauhistuttavimmasta kohteesta, johon matkailija voi retkillään päätyä?
Olen itse käynyt Patsaspuistossa monta kertaa ja kirjoittanut juttuja näkemästäni ja kokemastani. Rönkkösen taide on minun tunnerekisterissäni aiheuttanut liikahduksia syvästä myötätunnosta kuplivaan nauruun. Rönkkönen on elämäntyöllään avannut meille avaran näköalan siihen suljettuun mustaan laatikkoon, jota uskossa vahvat sanovat sieluksi ja me jumalattomat mieleksi.
Joillekin näköala tähän pimeyden ytimeen voi olla kauhistuttava. Tai ehkä kysymys on vain siitä, etteivät matkailu ja taiteen ymmärtäminen aina kulje käsi kädessä.
Äärimmäisen introvertin Rönkkösen monet persoonallisuuden piirteet löytyvät siitä hyvin pitkästä ominaisuuksien luettelosta, jota mielenterveyden ammattilaiset kutsuvat autismin laajaksi kirjoksi. Oleellista on se, että nämä tavallisesta poikkeavat ajattelu- ja käyttäytymismallit eivät ole sairauksia, vaan ominaisuuksia.
Meillä on kaikilla oma yksilöllinen ja ainutkertainen neurologinen identiteettimme. Ääripäät näiden ominaisuuksien kirjossa voivat olla kaukana toisistaan. Ihminen on laumaeläin. Kovin poikkeava käytös voi myös helposti johtaa konflikteihin saman yhteisön muiden ihmisten kanssa. Harva meistä pystyy elämään yksin, mutta se ei tarkoita sitä, että erakon elämää elävä taiteilija olisi onneton tai epäonnistunut elämässään.
Freudilainen jääkaappiäiti ei todellakaan ole kaiken pahan alku ja kärsimyksen perimmäinen lähde.
Minun Rönkköseni oli terävä ajattelija ja suorastaan hersyvä humoristi. Monologissa Parkkisen Rönkkönen muuraa yhdelle patsaistaan äitinsä tekohampaat. Toisen todistuksen mukaan hän sai nämä tekohampaat siskoltaan.
Veijo
Monologinäytelmä Imatran teatterin näyttämöllä 31.7.2025. Näytelmä kuuluu Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ohjelmaan.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Heidi Parkkinen Veijon roolissa: Aapo Stavén
Herkkää, koskettavaa ja ehdottomuudessaan kaunista. Teatteri Quo Vadisin monologinäytelmän Ekstaasi kaksiossa kosketti jotakin eletyn elämän sydänalaan iskemää mustelmaa.
Näin sen täytyy olla.
Monologin esittänyt Sara Paasikoski esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Louna-Tuuli Luukka olivat yhdistäneet jotakin pienen pientä ja ymmärrettävää ja jotakin suunnattoman suurta tavalla, joka teki vaikutuksen.
Juuri näin sen pitääkin olla.
Paasikosken monologi alkoi minimalistisella pantomiimilla. Hänen vasemman käden etusormensa ja keskisormi marssittivat kättä ja Paasikoskea lattiaa pitkin pienen korokkeen päällä seisseen vedenkeittimen luo. Sitten hänen molemmat kätensä tarttuivat keittimeen kuin siitä lämpöä etsien.
Kun seuraavissa kohtauksissa siirryttiin puheteatterin puolelle, meille avautui se äärellinen äärettömyys, joka ympäröi meitä kaikkialla. No sitä, onko meidän tuntemamme ”maailmankaikkeus” äärellinen vai ääretön, me emme vielä tiedä.
Sylvi Keskosen ihmeellinen huone. Perfomanssi tarina alkoi seesteisellä teehetkellä. Kuvassa Sara Paasikoski ja vedenkeitin. Kuva (c) Tekla Vály
Tarinan Sylvi Keskonen oli erakoitunut kerrostalon huoneeseen ja hän ajatteli suuria. Hän kertoi meille, miten antiikin Kreikan mytologiassa kaaos tarkoitti olemassaolon alkutilaa, tyhjyyttä, johon kaikki luotiin. Tämän päivän kosmologeille tuo kaaos sijoittui yhteen pisteeseen singulariteettiin, josta kaikki se mitä me nyt olemme ja näemme, sai alkunsa.
Tämä kertomus maailmojen synnystä suuressa alkuräjähdyksessä on kiehtova. Eikä sitä ole syytä epäillä. Jokainen voi katsoa tuon suuren pamauksen jälkihehkua antenniverkkoon kytketystä televisiosta. Tarinan Keskonen myös näytti meille tuon pisteiden villin tanssin omasta keltaisella karvalla koristellusta televisiostaan.
Tämä tarina eri nyansseineen oli minulle tuttu juttu. Minut lumosi Paasikosken upea ääni, matala altto. En tiedä, millaisen myllyn läpi tuo ääniala ja sen käyttäjä on myllytetty Taideyliopiston Teatterikoreakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä musiikkiteatterin opintokokonaisuudessa. Siellä Paasikosken ääniala on saanut määritteet kontra-altto tai mezzosopraano.
Ekstaasi kaksiossa on Teatteri Quo Vadiksen taiteelliseksi johtajaksi ja johtajakasi valitun Luukan ensimmäinen ohjaus ensemblen kanssa. Vaikka tämän kirjoittaja on tässä ehtinyt jo luokitella esityksen monologiksi ja määritellä Paasikosken upean äänen itse esitys pakeni määrittelyä. Rajat on tehty rikottaviksi. Näin ehkä tällä vuosikymmenellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneen dramaturgin ajatus kulkee.
Kaksion ekstaasi virittyi alun minimalistisesta pantomiimista lopun hurjaksi raivonpurkaukseksi. Sylvi nostaa teelasin huulilleen, ei juodakseen, vaan suudellakseen lasin lämmintä pintaa. Lämpöä Sylvi etsi myös huoneen patterista. Terapeuttinen leivontatuokio päättyi raivokkaaseen tanssiin, jossa sekä uuninpelti että pullataikina saivat kyytiä.
Joku voisi tätä esityksen rakennetta kutsua ihan oikeaoppiseksi draamankaareksi.
Toki myös Luukka kuvailee Teatteri Quo Vadiksen verkkosivulla näytelmän esittelyssä tämän luomansa hahmon ominaisuuksia. Sylvi Keskonen on pienenä syntynyt. Hän haluaa nähdä kauas ja on siksi valinnut totaalisen erakoitumisen kerrostalokämppään, nimittäin kun joka puolella on liikaa ääniä ei koskaan pääse kuuntelemaan. Hän asuu alivuokralaisena kaksiossa, jossa on kirjoilla myös hänen vuokranantajansa, Norjassa eläkepäiviään viettävä Koivisto, jolta salaa Sylvi on rakentanut kodistaan kauttaaltaan keltaisen ITE-taideinstallaation.
Tällainen kyökkipsykologi löytää Sylvin kaikki kuvatut ominaisuudet autismin laajasta kirjosta. Sylvin ainoa ihmissuhde on tarinassa hänelle ruokaa tuova ruokalähetti, jota hän ei päästä ulko-ovea pidemmälle, vaikka lähetti anelee vessaan pääsyä.
Sylvin ystävät löytyivät antiikin tarustosta. Hänen idoleitaan ovat muinaisen myytin mainadit, myyttien villit ja raivoisat naiset. Yksinäisyydessään hän odotti vapahtajaa, ei Uuden testamentin Messiasta tai Samuel Beckettin Godotaa, vaan hedonismin jumalaa Dionysosta.
Huomenna hän tulee!
Mainadit olivat Dionysoksen seuraajia. Myytin mukaan he palvelivat jumalaansa purkaen viinistä juopuneina mielihalunsa ylenpalttiseen väkivaltaa, sukupuoliakteihin ja vahingontekoon. Ero Sylvin asketismin ja Dionysosta seuraavien raivottarien bakkanaalien välillä oli kuin se vuori Sylvin sisällä.
Välillä on väitetty, etteivät uuden sukupolven tekijät osaa kirjoittaa tarpeeksi vetävää fiktiota. Ei se niin mene. Itse luulen, että kysymyksessä on halu vihdoin vapautua suomalaisen teatterin kirjallisesta pakkopaidasta.
Luukko on aikaisemmin kirjoittanut ja ohjannut myös kuunnelmia. Ylen Areenasta löytyy edelleen kuunneltavaksi hänen kirjoittamansa ja yhdessä äänisuunnittelija Antti Kainulaisen kanssa dramatisoima kuunnelma Janne menee uimahalliin. Kuunnelmassa on sama rakenne kuin Ekstaasissa kaksiossa. Kaksion Sylvin mielenliikkeitä kuvailee kertoja ja Paasikoski esitti molemmat roolit.
Vaikka alussa kehuin Paasikosken upeaa ääntä, en ole tästä kuitenkaan ihan varma. Esityksen äänisuunnittelijat Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä ovat tehneet hienoa työtä.
Alussa mainittuun ekstaasiin minut vei Virpi Niemisen lavastus ja puvustus. Nieminen oli loihtinut Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle installaation, jossa tarinan Sylvin itse tehty elämä loisti kaikissa keltaisen sävyissä. Nieminen edustaa samaa suupolvea kuin Luka ja Paasikoski. Nieminen valmistui kuvataiteilijaksi Imatran taidekoulusta (Saimaan ammattikorkeakoulusta) vuonna 2013 ja taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelmasta vuonna 2021.
Upea installaatio toi mieleen Kansallisteatterin Jäniksen vuoden. Keltainen huone oli feminiini versio Kati Lukan ronskia miehisyyttä henkivästä Jäniksen vuoden ITE-installaatiosta.
Ekstaasi kaksiossa
Teatteri Quo Vadisin kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjan näyttämöllä 14.4.2025
Ohjaus ja käsikirjoitus: Louna-Tuuli Luukka Roolissa: Sara Paasikoski Äänisuunnittelijat: Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä Valosuunnittelija: Alpi Vaalaja Lavastus- ja pukusuunnittelija: Virpi Nieminen Videosuunnittelija: Tekla Vály Koreografia: Oona Jama Tuotanto: Krista Mäkinen
Missä kaikki ovat? Tähän kysymykseen kiteytyy niin kutsuttu Fermin paradoksi. Pelkästään omassa galaksissamme on noin 200 miljardia tähteä ja lähes luvuton, siis toistaiseksi tuntematon määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita. Silti kukaan ulkoavaruuden muukalainen ei ole käynyt moikkaamassa. Eikä heistä ole edes kuultu pihaustakaan, vaikka heidän peräänsä on huhuiltu muun muassa 1960-luvulla aloitetun SETI-projektin puitteissa jo vuosikymmeniä.
Teatteri Takomon monologinäytelmässä Existential Jukola vuoden 2025 Jukolan viestiä selostava radiotoimittaja ajautuu eksistentiaalisen ahdistuksen valtaan yösuunnistuksen kuudennella rastilla keskellä sysimustaa suomalaista korpea. Kaksi kilpailun johdossa ollutta suunnistajaa on puuskuttanut ohi, mutta sen jälkeen ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.
Manhattan-projektiin osallistunut ja tiedemiehenä maailmankuulu Enrico Fermi perusteli ihmettelevää kysymystään luvuilla, joiden perusteella muukalaisten vierailu meidän planeetallamme ei ole vain todennäköistä, vaan lähes väistämätöntä. Hän muotoili paradoksin 50-luvulla, jolloin atomipommi oli tuore keksintö. Todella suurien lukujen logiikan perusteella ihmiskuntaa aiemmin puusta laskeutuneen sivilisaation olisi Fermin mukaan pitänyt valloittaa Linnunradan asuttavat planeetat jo aika päiviä sitten 5-50 miljoonaa vuotta kestäneiden löytöretkien aikana.
Valaistakseen näiden suurten lukujen dilemmaa Samuli Niittymäen urheilutoimittaja sytytti otsalamppunsa ja alkoi selvittää tätä lukujen todellisuutta sen pienimmistä osatekijöistä lähtien. Suomen asukastiheys on 16 ihmistä neliökilometrillä. Koko maapallon maapinta-ala on 150 miljoonaa neliökilometriä. Jos tuo ala jaetaan nykyisellä 8 miljardin asukasluvulla, saadaan keskimääräiseksi asukastiheydeksi 53 ihmistä neliökilometrillä. Todellisuudessa asukastiheys on asutuilla alueilla paljon suurempi. Vain 42 prosenttia maapallon maapinta-alasta on asumiskelpoista, eikä tilanne tässä suhteessa ole muuttumassa ilmastomuutoksen takia ainakaan parempaan suuntaan.
Ehkä Niittymäen Jukolan jussit eivät ole tarinassa eksyneet suomalaiseen, asumattomaan erämaahan, vaan he ovat kadonneet väenpaljouteen.
Elämää maailmankaikkeudessa esiintyy. Se on varma asia. Tällainen kotitarvefilosofi voi kuitata tämän toteamalla, että se on yhtä varmaa kuin se, että tämä on minun oikea käsivarteni ja motata varmuuden vakuudeksi nyrkillä omaan silmään.
Fermin paradoksiin liittyy kuitenkin kolkko oletus, joka antaa kelpo urheilutoimittajallemme hyvän syyn ahdistukseensa. Millä todennäköisyydellä avaruudessa sinänsä yleisesti esiintyvät orgaaniset yhdisteet alkavat muodostaa itseohjautuvia molekyylejä ja saada aikaan lopulta ensimmäisen lisääntymiskykyisen mikrobin. Niittymäen monologissaan heittämä todennäköisyyttä kuvaava luku sisälsi hyvin pitkän rivin nollia ensimmäisen nollan ja pilkun jälkeen.
Voi siis olla myös niin, että elämää esiintyy vain maapallolla tämän suunnattoman avaruuden keskellä ja me tuhomme sitä parhaillaan suruttomasti parhaiden kykyjemme mukaan.
Todella suurten lukujen taikuutta on se, että mahdotonkin on mahdollista. Olemme elävä esimerkki tästä. Niittymäki muistutti meitä siitä, että nykyisin tunnetussa maailmankaikkeudessa on uusimman tutkimuksen mukaan ainakin biljoona eli tuhat miljardia galaksia. Tähtiä on triljoonia ja niitä kiertäviä planeettoja lähes luvuton määrä.
Nimensä tuntemattoman taiteilijan keskiajalla tekemä puupiirros on saanut 1800-luvulla eläneeltä ranskalaiselta tähtitieteilijä Camille Flammarionilta. Kuva on Flammarionin teoksesta L’atmosphère : météorologie populaire (Pariisi: Hachette, 1888).
Ehkä kukaan ei vain ole viitsinyt piipahtaa täällä Linnunradan periferiassa sijaitsevalla planeetalla numero kolme. Tai sitten Douglas Adamsin veikeässä scifi-parodiassa Käsikirja Linnunradan liftareille luonnosteltua ääretöntä epätodennäköisyyttä synnyttävää generaattoria avaruusalusten voimanlähteenä ei ole vielä missään päin maailmankaikkeutta keksitty.
Niittymäki kuvasi tätä valtavien välimatkojen ongelmaa tutulla hiekkajyvävertauksella. Tässä mittakaavassa lähin toinen tähti Alfa Centauri on meidän omasta auringostamme 40 kilometrin päässä. Tähtitieteen termein tuo välimatka on 4,2 valovuotta. Valo kulkee vuodessa 9,4 biljoonaa kilometriä. Nopein ihmisen rakentama luotain Parker Solar Probe on saavuttanut planeettojen ja auringoin vetovoiman avittamana nopeuden 635266 kilometriä tunnissa. Tällä vauhdilla matka Alfa Centaurille kestäisi yli 6500 vuotta.
Avaruuteen noustaan yhä periaatteessa samalla tekniikalla, jolla Wernher von Braun insinööreineen pommitti natsikomennon alla Lontoota. Fermi laski, että pitkien etäisyyksien vuoksi linnunradan asuttamiseen kuluisi joka tapauksessa 50-luvulla näköpiirissä olleella tekniikalla miljoonia vuosia. Ihmiskunnan pulma on siinä, mistä nuo vuodet otetaan.
Evoluutiolta kului 3,8 miljardia vuotta tuottaa maapallolle laji, jonka edustajien mielestä kapitalismi ja höyrykone ovat vallan mainioita keksintöjä. Sen jälkeen ihmiseltä kului vain reilut 200 vuotta luoda maailmanlaajuinen teknokulttuuri ja saattaa samalla oma olemassaolonsa kuilun partaalle.
Edes tuntemamme maailmankaikkeus ei ole ikuinen. Kaikki alkoi niin kutsutusta alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten. Tästä vallitsee tiedeyhteisön keskuudessa vankka yksimielisyys. Havaintoihin perustuva evidenssi on vahvaa.
Aikaa on kulunut tämän suuren pamauksen jälkeen siihen, että ensimmäisen sukupolven pelkästään vedystä ja heliumista koostuneet tähdet ovat polttaneet itsensä loppuun ja suurimmat niistä ovat räjähtäneet supernovina. Tällaisissa paukuissa ovat syntyneet ne meille tutut alkuaineet, joista sekä oma kehomme, että kaikki muukin mitä ympärillämme havaitsevamme koostuu.
Me olemme tähtien lapsia
Näin syntyneet kaasupilvet ovat ylittäneet avaruuden valtavat etäisyydet ja niistä on muodostunut uusia aurinkokuntia. Näihin uusiin aurinkokuntiin kuuluu myös oma aurinkomme, joka on jaksanut pitää yllä ydinfuusioon perustuvaa roihuaan jo viisi miljardia vuotta.
Paitsi tähtien lapsia me olemme myös tähtivaeltajia. Me kierrämme planeettamme kanssa omaa aurinkoamme. Aurinko planeettoineen kiertää Linnunradan keskustaa ja vauhti on huimaa, 220 kilometriä sekunnissa. Kyyti on siis kovempaa kuin mihin ihmisen rakentamilla laitteilla on toistaiseksi päästy. Silti yksi kierros, tämä yhteinen seuramatka Linnunradan keskustassa sijaitsevan suuren mustan aukon, Sagittarius A:n ympäri kestää 250 miljoonaa vuotta.
Elon Muskin messiaanisessa pelastussuunnitelmassa on sinänsä järkeä. Aurinko syö omat lähimmät lapsensa. Jo sitä ennen kuolinkouristuksissaan punaiseksi jättiläiseksi kasvanut tähti on kärventänyt hengiltä kaiken elollisen maapallolla.
Aurinko kuitenkin paistaa vielä tavalliseen tapaan muutamia miljardeja vuosia. Aikatauluongelmia aiheuttaa se, että on kyseenalaista, pysyykö ihmiskunta toimintakykyisenä tai edes hengissä seuraavat sata vuotta. Monien mielestä jo Muskin passittamisella Marssiin on jo tulenpalava kiire ja projekti näyttää kestävän aivan liian pitkään.
Monologissa Niittymäki ei tyytynyt Flammarionin piirroksen pyhiinvaeltajan tavoin kurkottamaan vain taivaankannen yli, vaan hän sukelsi myös ihmisen sisäiseen universumiin, joka koostuu keskimäärin neljästä oktiljoonasta atomista. Oktiljoona (eng. octilljon) on luku, jossa ykkösen perässä on 27 nollaa.
Sukellus oman kehon arvotuksiin antoi lohtua avaruuden suunnattomuuden aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen. Vaikka lopulta tulisi todistettua se täydellisen epätodennäköinen vaihtoehto, että elämää on vain maapallolla, meidän ei tarvitse tehdä silti tätä matkaa täysin yksin. Elämme symbioosissa tuhansien miljardien mikrobien kanssa. Näitä bakteereja, arkeoneja ja aitotumaisia elää kerallamme saman verran kuin ihmisellä on omia soluja.
Kokonaisuuteen kuuluu myös viruksia ja bakteriofageja. Näiden kaikkien kehoonmuuttajien soluja ohjaavaa DNA:ta on meissä enemmän kuin ihmisen omaa DNA-koodia.
Onneksi mikrobit menevät pieneen tilaan. Aikuinen kantaa näitä kanssamatkaajia mukanaan noin 1,5 kiloa. Ne suojelevat meidän ihoamme, auttavat ratkaisevalla tavalla ruuansulatusta ja sitä kautta parantavat myös aivojemme toimintaa. Ne puolustavat meitä kunnon vahtikoirien tavoin etulinjassa kehon ulkopuolelta tulevien mikrobien hyökkäyksiltä. Ne ovat myös siinä mielessä ainutlaatuisia, että ihmisen kantamia mikrobeja löytyy luonnossa vain ihmisistä.
Teatteri Takomon verkkosivulta löytyy hieno muunnelma Flammarionin kuuluisasta puupiirroksesta. Teatterin versiossa taivaankannen taakse ei kurkista keskiaikainen pyhiinvaeltaja, vaan vuoden 2025 Jukolan yösuunnistuksessa kartalta eksynyt suunnistaja. Kuvan on tehnyt Cecilia Ebbe Belinskij.
Tuntemattomaksi jääneen keskiaikaisen taiteilijan puupiirros on kutenkin vielä kiinnostavampi kuin tämä muunnelma. Kuva perustuu maailmankuvaan, jossa maa oli litteä kuin pannukakku. Mitä taivaankannen läpi taivaaseen päänsä työntänyt pyhiinvaeltaja kuvassa näkee? Enkeleitä ja iankaikkisen elämän privilegiosta nauttivia harpunsoittajia?
Ei sinne päinkään! En tietenkään osaa tulkita kuvan keskiaikaista symboliikkaa. Tämän päivän ihmiselle pyhiinvaeltajan näky tuonpuoleiseen tuo mieleen hallusinaation tulevien aikojen industrialismista ja paratiisista maan päällä.
Existential Jukola alkoi Niittymäen monologilla ja päättyi Eva Louhivuoren. Denisa Snyderin ja Ilkka Tolosen bändin konserttiin. Esitys kesti vain reilun tunnin. Silti se laajensi minun mailamankuvaani luvattujen 93 miljardin valovuoden mittoihin.
Louhivuoren ja Snyderin lauluissa oli sitä jotakin ja laulujen sanat niin runollisen kauniita, että minun silmäkulmani kostuivat. Olen pahoillani siitä, ettei minulla ole kykyjä eikä edellytyksiä tätä syvällisempään musiikin analysointiin. Jollakin tavalla musiikin tavaton kauneus ja Fermin paradoksi synnyttivät yhdessä mielikuvan sielunmessusta.
Nuori Kristian Smeds puhui vuosia sitten tekemässäni haastattelussa näyttelijän, tai oikeammin näyttämötaiteessa piilevästä syvällisestä viisaudesta. Vuosikymmenten varrella minulla on aina välillä ollut myös omat epäilykseni tämän asian suhteen. Existential Jukolan toteuttanut ensemble on joka tapauksessa näyttöjensä perustella todellinen valopäiden tihentymä. Plup Plup – Two Water Bottles oli ravisteleva täysosuma ja Existential Jukola todellinen herkku jokaiselle, jonka aivot vielä ainakin jollakin tavalla toimivat.
Aivosuunnistuksen Jukola meille kaikille, jotka olemme juuri putoamassa kartalta tässä alati pimenevässä yössä.
Existential Jukola
Työryhmä:Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen
Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara on lähes kaksi tutia kestävä monologi. Se on haastava tehtävä kenelle tahansa näyttelijälle. Helsingin Sanomien haastattelussa näyttelijä Timo Ruuskanen nosti esittämisen riman omalle tulkinnalleen korkealle.
”Rautavaaran erityistaito oli ihmisten kohtaaminen”.
Ruuskasen mukaan tämä kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa heidän taustastaan riippumatta teki Rautavaarasta rakastetun taiteilijan. Kansallissankariksi Rautavaara nousi voitettuaan keihäänheitossa olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948.
Ruuskanen on tullut tunnetuksi ja niittänyt mainetta Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Ruuskasen yhdessä Tuukka Vasaman kanssa esittämä Aleksis Kivi riemastutti meitä katsoja vuosi sitten. Ruuskanen, Vasama, dramaturgi Eva Buchwald ja ohjaaja Linda Wallgren saivat esityksestä tiedonjulistamisen valtionpalkinnon.
Nyt Ruuskanen kohtasi meidät katsojat ilman punaista nenää ja klovnin kasvomaskeerausta.
Monologin alussa Ruuskanen kertoi meille, miksi hän näyttelijänä halunnut esittää Rautavaara ja samaistua häneen. Rautavaara oli aikanaan fyysisiltä mitoiltaan suuri mies, Ruuskasen tavoin 188 senttimetriä pitkä. Ruuskasen mukaan hänen elopainonsa on sama kuin Rautavaaralla hänen miehuutensa vuosina.
Fyysisyyttä korosti myös Ruuskasen ja ohjaaja Olga Horilan esitykselle valitsema liikekieli. Ylöspäin vievä vertokalinen liike syntyi, kun Ruuskanen nousi tämän tästä näyttämölle laitetun, suuren vanerilaatikon päälle. Tällainen astuminen podiumille tietenkin sopi tarinan urheilusankarille.
Kehon kielen käytössä Ruuskanen osoitti taituruutta kohtauksissa, joissa hän esitti teini-ikäistä, nälän ja riisitaudin runtelemaa Rautavaaraa. Illuusio ja kokemus samaistumisesta olivat voimakkaita. Näihin tunnetiloihin johdatti toki myös itse hurja tarina tästä sinnikkäästä selviytyjästä.
Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa nyt viisikymppinen Ruuskanen kertoo, että radiossa soitetut Rautavaaran laulelmat kuuluvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Ruuskanen myös arveli, että hänen oma bassobaritoninsa sopii hyvin Rautavaaran laulujen tulkitsemiseen. Miksei, mutta jotakin oleellista tulkinnasta myös puuttui Tampereen teatterikesän esityksessä Frenckell-näyttämöllä.
Ruuskasen käsikirjoitus oli linjassa Red Nose Companyn aikaisempien produktioiden kanssa. Esitys oli hyvin informatiivinen ja kiltti. Rautavaaran hyvin köyhä ja karu lapsuus ja sitä seuranneet elämän vaiheet ja käänteet kuvattiin myönteisen kautta.
Rautavaara on yhä tuttu hahmo lähes kaiken ikäisille ihmisille Suomessa. Silti Rautavaara on ollut aina viime vuosiin asti meille myös tuntematon suuruus. Valtaosan Rautavaaran laulelmista sanoitti Reino Helismaa ja niiden sävellykset ja sovitukset teki Toivo Kärki. Rautavaaran sanoittamaksi ja säveltämäksi pitkään uskottu Yölinjalla on tällä vuosituhannella myönnetty plagiaatiksi. Suomen ääniarkiston tietokantaan on nyt merkitty sen säveltäjäksi ja alkuperäisen tekstin kirjoittajakasi Johnny Cash.
Rautavaaran omat käsikirjoitukset ja muistiinpanot katosivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Ruuskasen tulkinnassa Rautavaaran vaimo poltti ne takassa. Vaimo halusi suojella miehensä ja perheen mainetta skandaalin käryä haistavilta lehtimiehiltä.
Minun tulkintani on se, että Rautavaara torjui hotellikuolemaa alkoholin lisäksi myös muilla hetken lämpöä tuottavilla keinoilla. Miesoletettujen keikkamuusikoiden elämäntapa ja käytös eivät oikein kestä päivänvaloa ainakaan nykyisinä me too -aikoina
Rautavaaran omia, Juha Nummisen toimittamia muistelmia En päivääkään vaihtaisi pois pidetään epäluotettavana tietolähteenä. Kuten Ruuskanen esityksessä totesi, Rautavaaralle hyvä tarina merkitsi aina enemmän kuin usein arkinen ja tylsä totuus.
Ruuskasen käsikirjoituksen tärkein lähde on epäilemättä ollut Lasse Erolan vuonna 2012 ilmestynyt kirja Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä. Erola kertoo kirjassaan Rautavaarasta tarkkuudella, jossa jopa avioliiton ulkopuolella syntyneen Rautavaaran molempien vanhempien sukujuuret kaivetaan esiin kirkonkirjoista aina neljänteen sukupolveen asti.
Faktat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin. Erolan kirjan olisi ehkä voinut silti mainita esityksen käsiohjelmassa käsikirjoituksen tärkeimpänä lähteenä. Niin hyvin Erolan teksti oli tunnistettavissa Ruuskasen käsikirjoituksesta.
Ruuskasen mukaan esityksen nähneet Rautavaaran omaiset pitivät näkemästään. Korjattavaa oli vain sen verran, että Rautavaaran vaimo Liisa ei kutsunut miestään Tapsaksi, vaan Tapioksi.
Rautavaara
Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja tulkitseman monologinäytelmän esitys Tampereen teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2024
Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila Valosuunnittelu: Jukka Kuronen Äänisuunnittelu: Kari Paukola Tarpeisto: Karita Fallström-Autio Graafinen suunnittelu ja esityskuvat: Nils Krogell Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen
Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys Riihimäen Teatterissa 29.9.2023
Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana JulmastaVladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
Teatterikorkeakoulun opit ovat langenneet otolliseen maaperään. Tuolille istahtanut Youssef Asad Alkhatib aloitti monologinäytelmän ottamalla katsekontaktia meihin katsojiin. Etusormi ojentui eteen osoittamaan tietä, jota tämä nuori mies on kulkenut. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ensin oikealla, sitten vasemmalle ja lopulta selin meihin. Aikuisen elämän kynnyksellä elävän nuorella on pää täynnä haaveita. Elämä on yllätyksellistä. Oma väärä valinta tai silkka sattuma voi kääntää tien pystyyn valitulla uralla.
Elämä heittelee ja Alkhatibin elämä lennätti 16-vuotiaana kiintiöpakolaisena Helsinki-Vantaan lentokentälle Kreikassa sijaitsevasta ankeasta pakolaiskeskuksesta. Siinä samassa, jalat ehkä vielä tukevasti ilmassa, Alkhatib löysi myös, kops, kops kutsumuksensa – minusta tulee, minusta täytyy tulla näyttelijä!
Ehkä Alkhatibin ei edes tarvitse tulla näyttelijäksi, Teatteri Takomon Hajuvesi oli niin suvereeni näyttö lahjakkuudesta, että Alkhatib on varmaan syntynyt näyttelijäksi. Esitys oli mukaansa tempaavaa, hauskaa ja elämänmakuista teatteria. Hän osaa ne keinot, joilla näyttelijä luo itsensä ja yleisönsä välille voimakkaan tunteen vuorovaikutuksesta ja läsnäolosta. Elämänmyönteisessä positiivisuudessaan esitys oli lumovan kaunis kokonaisuus.
Kukaan ei tietenkään synny näyttelijäksi. Toisaalta totta lienee myös se, että huomattava osa niistä tavoista, joiden välityksellä me olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, ovat vaistomaisia, me emme tiedosta niiden olemassaoloa. Alkhatib on tietenkin hankkinut esiintymistaitonsa ahkeran opiskelun ja harjoittelun kautta. Torstain monologi kuitenkin todisti, että hänessä on myös yllin kyllin sitä vaikeasti määriteltävää karismaa.
Hajuveden käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Alkhatib ja näytelmän ohjannut Hassan Alsaleh. Sen tarinat kertoivat Alkhatibin oman elämän käännekohdista. Hän pakeni Syyriasta sotaa yksin alaikäisenä ja hän tuli Suomeen perheettömänä kiintiöpakolaisena Kreikasta 16-vuotiaana.
Näytelmän nimi viittaa Alkhatibin elämän ensimmäiseen suureen tragediaa. Tässä tarinassa hän oli pieni ekaluokkalainen, jolle selviää kuusivuotiaana, kun opettaja kyselee äidin ja isän nimiä, että hänen biologinen äitinsä on kuollut. Nainen, jota Alkhatib piti äitinä, oli hänen äitipuolensa.
Tarin siitä, miten pieni Alkhatib yritti myrkyttää allergisen äitipuolensa hajuvedellä, kerrottiin humoristisessa hengessä. Komiikan ytimessä olevasta tragediasta kuitenkin on kysymys. Siitä mitä ei sanottu, teki mieli myös päätellä, että Alkhatibin elämään on mahtunut muitakin ahdistavia tilanteita, jotka olisivat voineet murtaa lapsen herkän mielen. Tarinasta jätetty pois kuvaukset Alkhatibin paosta sodan runtelemasta Syyriasta ja lapsena eletyistä kuukausista tai vuosista Kreikan ylikansoitetuissa vastaanottokeskuksissa.
Ehkä niiden aika ei ole vielä. Valinta on ymmärrettävä. Hajuvesi ei ollut ensisijaisesti selviytymis- vaan kasvutarina.
Tässä kasvutarinassa Alkhatibin elämää vei kohti valittua päämäärää oma tahto, lahjakkuus ja uudesta kotimaasta löytyneiden aikuisten ihmisten antama tuki. Alkhatibin tukena ovat olleet häntä teatterissa sekä televisioproduktioissa ohjanneet ohjaajat ja Teatterikorkeakoulun opettajat. Erityisellä lämmöllä tarinassa puhuttiin hänet siipiensä suojaan ottaneesta naisesta, jota Alkhatib kutsui kolmanneksi äidikseen.
Kolmannella äidillä oli tarinassa talli, jonka hevosista yhdestä tarinassa myös teatterissa esiintynyt hevonen. Nuoren miehen ja hevosen ystävyydestä saatiin hyvä mitta sille, minkä kokoista rakkautta lapsena itsensä turvattomaksi kokenut nuori tarvitsee tuekseen selvitäkseen. Monologin tarinassa nuoren miehen tie unelmien päämärästä on eksyä väärille raiteille, kun koronaepidemia sulki teatterit ja esti harjoitukset. Kun oli tylsää.
