Kansallisteatterin Neljäs tie on säkenöivä satiiri. Voimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä ammentaa todellisuudesta, joka, kuten hyvin tiedämme, on aina taruakin ihmeellisempää.
Lyhyt oppimäärä Suomen taloushistoriaan käydään läpi kabareetyyliin. Esitys säteilee energiaa kuin megaluokan ydinvoimala ja on ajoittain lähes yhtä myrkyllinenkin. Tapa, jolla Suomen 1990-luvun pankkikriisin ja parhaillaan maanosan taloutta tuhoavan eurokriisin syyt ja seuraukset rinnastetaan, on riemastuttava.
Katsojan nauru alkaa kuitenkin viimeistään kolmannessa näytöksessä juuttua kummasti kurkkuun. Esityksen ansiot eivät ole vain loisteliaassa toteutuksessa ja kuvia kumartamattomassa käsikirjoituksessa. Neljäs tie on teatteria, joka pakottaa katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.
Oikeastaan käsiohjelmaan pitäisi painaa näkyvästi teksti: tämän esityksen katsominen voi pysyvästi vaarantaa mielenrauhasi.
Neljännen tien käsikirjoitus on toteutettu samalla tekniikalla kuin Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterin Eduskunta ja Eduskunta II. Poliitikkojen käyttämät repliikit on lainattu eduskunnan, pankkivaltuuston ja valtioneuvoston pöytäkirjoista.
Myös taustakirjoittajien joukossa on paljon samoja ihmisiä Voima-lehden päätoimittaja Susanna Kuparisesta lähtien.
Lähteenä on käytetty myös muun muassa Euroopan unionin komission puheenjohtajan José Manuel Barroson virallisia internetsivuja ja Arja Alhon, Eeva Kuuskosken ja Esko Seppäsen kaltaisten poliitikkojen muistelmia ja haastatteluja.
Tällaiseen, pääsääntöisesti kirjalliseen fakta-aineistoon meidän tulkintamme historiasta perustuu. Siinä ei ole mitään käsittämätöntä tai yli ymmärryksen menevää.
Tässä näytelmässä päättäjien hyvin pahat teot ovat tiedossa, samoin näihin tekoihin syylliset. Päättäjien tekemien valintojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Pääministeri Paavo Lipposen ja muiden näytelmän arkkikonnien vastaus ilmassa olevaan kysymykseen on aina ja jokaisessa kohtauksessa jäätävä hiljaisuus.
Muun muassa Arja Alho laitetaan myös todistamaan, että vastaus oli aivan sama myös silloin, kun näitä päätöksiä tehtiin tässä ja nyt.
Mikä näitä miehiä ja naisia laittaa toimimaan niin kuin he ovat toimineet? Ahneus? Vallanhimo?
Kysymys toiminnan motiiveista on tietenkin aivan oleellinen. Päätökset tehdään aina sen tiedon ja ymmärryksen varassa, joka päättäjillä on sillä hetkellä, kun päätös tehdään.
Neljättä tietä on luonnehdittu kritiikeissä dokumenttiteatteriksi. Teatteria Neljäs tie on mitä suurimassa määrin jo siksi, että kysymyksessä on oikeastaan pohjimmiltaan klassisesta tragediasta, kertomuksesta hyvän ja pahan taistelusta.
Pääperkeleen viittaa tässä näytelmässä sovitellaan niin kutsutun Chicagon koulukunnan nimekkäimmän taloustieteilijän Milton Friedmanin harteille.
”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että perustehtävämme on juuri se: kehittää nykyiselle talouspolitiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.”
Katsojan tehtäväksi jää arvioida kertooko käsiohjelmaan painettu sitaatti Ruotsin akatemian taloustieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1976 palkitseman Friedmanin saatanallisesta suunnitelmasta hyvinvointivaltion tuhomaiseksi, vai vain ylipäätään oppineen ihmisen käsityksestä, miten muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuvat.
Yhdysvaltojen ja Euro-alueen kriisistä puhuttaessa unohdetaan usein aktiivisesti, että viimeisten parin vuosikymmen aikana sadat miljoonat ihmiset Kiinassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ovat myös pystyneet nousemaan armottomasta köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nousu olisi tapahtunut nimenomaan monetaristien ultraliberaalien ajatusten voimalla.
Suomen pankkikriisin osalta Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin ja Englannin rautarouva Margaret Thatcherin ideologista oppi-isää on kuitenkin turha syyttää. Friedman ei ollut koskaan ”vahvan markan”, vaan vapaasti kelluvien valuuttakurssien kannattaja.
Aikaisemmin taloustieteen valtavirtaa edustaneet keynesiläiset tutkijat pilkkasivat Friedmanin monetaristisiin oppeihin perustuvaa reaganilaista talouspolitiikkaa voodootaloudeksi, ja olivat ilmiselvästi oikeassa. Suuret kansainväliset liikepankit saivat käytännössä oikeuden luoda rahaa tyhjästä, eikä tätä koneistoa ole vieläkään pysäytetty. Virtuaalisen finanssipääoman yhteenlaskettu arvo ylittää jo nyt moninkertaisesti koko maailman yhteenlasketun bruttokansantuotteen määrän.
Friedmanin povaama suuri kriisi on siten jälleen tulossa, tai kai oikeammin se vyöryy jo nyt päälle kuin Wall Streetin finanssinerojen hyppysistä karannut härkälauma. Pahimmissa peloissa Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta alkanut finanssikriisi ja euron kriisi ovat vasta kenraaliharjoittelua sen katastrofin rinnalla, joka seuraa Kiinassa pitkään muhineen finanssikuplan puhkeamisesta.
Oma aikamme muistuttaa Kansallisteatterin näytelmässä 1800-lukua. Meille on edelleen arvoitus, mistä kumpusi se ”pahuus”, joka johti viime vuosisadan hirvittäviin sotiin, kansanmurhiin ja marssitti historian näyttämölle Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisia hahmoja.
Neljännen tien tekijät muistuttavat näytelmän lopussa, että tämä kaikki voi vielä tapahtua uudestaan. Yli 50 prosentin nuorisotyöttömyys ei katoa jälkiä jättämättä, vaikka ajat jossain vaiheessa vielä paranisivatkin.
Historia ei toista itseään. Mutta meillä ihmisillä on oma, lajityypillinen tapa reagoida suuriin muutoksiin. Varmasti ahdistavinta tässä nykyisessä ajassa on se, miten sensuurimieliala leviää käsi kädessä tieteellisen tiedon halveksunnan kanssa.
Se on pelottavaa. Päättäjät ja tutkijat huutavat toistensa ohi ja kuuroille korville vähän samaan tapaan kuin me tavalliset pölvästit keskustelemme verkon keskustelupalstoilla.
Esityksen lopussa puheenvuoro on varattu Punaisen ristin pääsihteerille, sveitsiläiselle Yves Daccordille (Seppo Pääkkönen). Näytelmän Daccord kertoo meille, miten Punainen risti pitää jo nyt Eurooppaa kriisialueena ja varautuu järjestönä täällä puhkeaviin väkivaltaisiin levottomuuksiin.
Näytelmän Daccord vertaa Euroopat tilannetta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin, joissa kansa lähti kaduille viime keväänä. Kansaa ei ajanut kaduille yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, vaan ruuan puute, nälkä!
Todella kiinnostavaksi Kansallisteatterin Neljännen tien on tehnyt se, että esitys on alkanut elää omaa elämäänsä myös teatterin ulkopuolella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen näytelmästä Hesariin kirjoittama kolumni muistutti kovasti primitiivireaktiota.
Esitys nostaa esiin uusia kysymyksiä enemmän kuin se antaa vastauksia vanhoihin. Mutta se ei ole puute, vaan ansio. Leskisellä, Keski-Vähälällä ja käsikirjoituksen taustatyöryhmään osallistunneilla ei ole sen paremmin velvollisuutta kuin kompetenssiakaan vastata kattavasti kysymykseen, miten Suomen taloutta olisi pitänyt hoitaa?
Vastuu tulkinnasta on tietenkin kokonaan meillä katsojilla. Ihmisillä on sekä taito että oikeus ajatella myös ihan itse, ja jollakin tavalla sitä toivoisi, että myös suomalaisen talouseliitin keulakuvaksi asetettu Apunen jaksaisi luottaa tähän.
