Avainsana: Eradj Nazimov

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

Brechtiläinen teatterikäsitys kukkii Helsingin kaupunginteatterissa kaikissa sateenkaaren väreissä – Lappeenrannan oma poika Pertti Sveholm oli vapautunut ja ihanan hullu Puntilan roolissa

Tiina Kaukasen upeat puvut, Markku Hakurin lavastus ja Mika Ijäksen valot muodostavat yhdessä esityksen upean värimaailman. Kuvassa nuoret rakastavaiset Anna-Riikka Rajanen, näytelmän Eeva ja Antti Peltola, näytelmän renki Matti – Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin on tänä syksynä tempaissut otteeseen jonkinlainen hyvän kierre. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hykerryttävän hauska esitys. Torstain ensi-illassa kaikki ankkurit olivat irti.

”Jos työryhmä lavalla onnistuu pääsemään estottoman luovuuden tilaan, syntyy raakamateriaalia, joka sohii ja osuu kaikkeen sellaiseen, joka elää vain katsojan päässä.”

Näin Puntilan kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen kuvaa käsiohjelmassa metodia, jolla produktiota on työstetty harjoituksissa.

Kun tämä kaikki luova sählääminen menee niin sanotusti putkeen, syntyy loistavaa teatteria. Bertolt Brechtin teatterikäsitys kylpi ensi-illassa kirkkaassa valossa ja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Eikä tämä kaikki tapahtunut vain sillä pienellä näyttämöllä, joka sijaitsee katsojan korvien välissä. Heiskanen on ohjaajana todellinen virtuoosi näyttämötilan hallinnassa.

Ensimmäisessä kohtauksessa meille näytettiin hyvin konkreettisesti, miten valtava Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on. Seuraavasta kohtauksesta käynnistyi jatkuva liike, joka imaisi ainakin minut katsojana auttamatta mukaansa.

Heiskasen, lavastaja Markku Hakurin, valosuunnittelija Mika Ijäksen ja koreografi Johanna Elomaan luomat näyttämökuvat olivat ilmiömäisen hienoa työtä. Tai ehkä karuselli kuvaa paremmin sitä dynaamista liikekieltä, joka puski esitystä vauhdilla eteenpäin.

Lappeenrannassa lapsena ja nuorena elänyt ja kasvanut Pertti Sveholm oli aivan huikeassa vedossa Puntilan isäntänä. Sveholm on tehnyt uransa aikana monta hienoa roolia. On väärin sanoa, että hän nyt on elämänsä roolissa. Näin vapautunutta, ihanan hullua ja hauskaa Sveholmia en kuitenkaan muista nähneeni koskaan aikaisemmin näyttämöllä.

Sama pätee myös Puntilan tytärtä Eevaa näyttelevään Anna-Riikka Rajaseen, Matti Aaltosta esittävään Antti Peltolaan ja kaikkiin muihinkin produktion näyttelijöihin. Puntilan katsomossa minulle tuli sama voimakas tunne kuin Kinky Boots –musikaalin katsomossa – tässä esityksessä on nostetta. Onnistumiset ruokkivat toisiaan, mikä minusta kertoo hyvää myös Helsingin kaupunginteatterista työyhteisönä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria isolla T:llä juuri siksi, että sen roolihahmoja ei tarvitse lähestyä samaistumisen vaan vuorovaikutuksen kautta. Tämä ominaisuus tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen.

Omat kehunsa ansaitsevat myös Tiina Kaukasen puvut, Maija Sillanpään naamiointi ja maskeeraukset ja Eradj Nazimon äänisuunnittelu. Hyvä teatteri on täynnä yllätyksiä. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria, jossa Brechtin teatterikäsitys, katsojan etäännyttäminen toimii juuri niin kuin pitääkin hyvin sävykkäänä ja värikylläisenä.

Käsiohjelmassa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmä. Teksti perustuu Wuolijoen näytelmään Sahanpuruprinsessa. Brecht oli välirauhan aikaan Suomessa pakolaisena ja Wuolijoella oli tapana viihdyttää saksalaisia vieraitaan lukemalla otteita näytelmästään heille saksaksi.

Brecht ja Wuolijoki muokkasivat yhdessä näytelmästä uuden version, joka lähetettiin suomalaiseen näytelmäkirjallisuuskilpailuun nimellä Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle.

Sahanpuruprinsessa oli käsiohjelman mukaan teattereiden hyljeksimä maalaiskomedia. Hyljeksinnälle oli varmaan myös syynsä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti näytti perjantaina ensin epäilyttävästi supisuomalaiselta maalaiskomedialta. Mukana on perisuomalainen humala, sääty-yhteiskunnasta peräisin olevat tapakulttuuri ja epäsäätyinen nuorten rakastavaisten pariskunta, joka yrittää voittaa patriarkaalisen luokkayhteiskunnan luomat esteet.

Perusasetelma on sama, jota on näytelty lukemattomia kertoja kesäteattereissa ja näytellään yhä esimerkiksi television maalaiskomedioissa.

Herra Puntilalla on esikuva, Wuolijoen sukulaismies. Matin esikuvana on pidetty Wuolijoen omaa autonkuljettajaa. Myös hämäläiset ihmiset ja hämäläinen maaseutu valoisine kesäöineen olivat Wuolijoelle tuttuja.

Silti Sahanpuruprinsessa ja ainakin Helsingin kaupunginteatterin Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on myös epäilemättä raikasta ja hienovaraista parodiaa tästä suomalaisten rakastamasta teatterin lajityypistä.

Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin traaginen, kuten hyvässä komediassa tapaa olla. Tämän tarinan tuntevat myös kaikki ne, joiden ystäväpiirissä tai sukulaisten joukossa on alkoholisteja. Kun kaikki sillat on poltettu ja myös yhteys omaan minuuteen liuennut viinanhuuruisten vuosien aikana, jäljellä on enää lohduton yksinäisyys ja ennenaikainen kuolema.

Toki Heiskanen saavuttaa työryhmineen myös Wuolijoen ja Brechtin näytelmille tunnusomaisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hyvin pelkistetty ja osuva kuvaus vallasta.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Puntila oli renkinsä kanssa värväämässä 30-luvun Suomen pestuumarkkinoilta uusia työntekijöitä, sai naurun juuttumaan kurkkuun. Miten vähän meno ja meininki ovat maailmassa muuttuneet. Väkisin tuli mieleen ne tavat, joilla ihmisiä nöyryytetään viranomaisten pikkutarkoilla säännöillä ja suoranaisella mielivallalla TE-toimistoissa.

Eikä tämä mielikuva syntynyt varmasti sattumalta, vaan ihan tekijöiden tarkoituksella.

Me, Puntilan ensi-illan yleisö olimme nimenomaan teatterissa ja ainakin minä nautin tuosta teatterissa olemisesta estottomasti. Esityksen laadusta kertoi jo se, että lähes kolme tuntia kestänyt näytelmä tuntui todellista kestoaan huomattavasti lyhyemmältä.

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti

Käsikirjoitus Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki

Suomennos Elvi Sinervo

Ohjaus Kari Heiskanen

Sävellys Arttu Takalo

Koreografia Johanna Elovaara

Lavastus Markku Hakuri

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

Kremlin kellot soivat yhä kovaa

Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.

Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)

Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.

Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.

Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.

Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.

Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.

Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.

Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?

Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.

Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.

Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.

Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.

Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.

Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.

Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.

Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.

Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?

Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.

Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!

Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.

Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.

Olin ensi-illassa havaitsevinani Sarkolan otteissa jonkinlaista epävarmuutta.

Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.

Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.

Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.

Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.

Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.

Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.

Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.

Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.

Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.

Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.

Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.

Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.

Metsäperkele

G. A Serlachiusta näyttelee Pertti Sveholm ja hänen vaimoaan Alicea Aino Seppo. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ryysyistä rikkauksiin. Filosofian tohtori Teemu Keskisarja luonnehtii G. A. Serlachiuksen elämäntarinaa ja uraa suomen teollisuuden uranuurtajana perkeleelliseksi luomiskertomukseksi.

Se on tarina, joka kannattaa kertoa ja se kannatta ehdottomasti myös lukea.

Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele perustuu Keskisarjan Serlachiuksen elämästä kirjoittamaan kirjaan Vihreän kullan kirous.

Helsingin kaupunginteatterin esityksen jälkeen jäin pohtimaan, kannattiko tämä tarina myös kokea teatterissa?

Kyllä kannatti. Ehdottomasti. Ainakin täällä Kaakkois-Suomessa tarinat metsäteollisuuden synnystä, uhosta ja tuhosta ovat aivan oleellinen osa meidän omaa suurta kertomustamme.

Esityksen perusongelma on siitä, että sen paremmin tekijöillä kuin meillä katsojillakaan ei pääsääntöisesti ole mitään tunnetason yhteyttä siihen maailmaan ja aikaan, joista tarina kertoo.

Suomessa koettiin 1860-luvulla ilmaston oikkujen takia useita peräkkäisiä katovuosia ja arkinen elämä maassa muuttui hirmuisten nälkävuosien takia eloonjäämistaisteluksi.

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Heiskasen on pitänyt päättää, onko Serlachius pohjimmiltaan traaginen vain koominen hahmo. Meidän oman viitekehyksemme kautta voi päätyä kumpaan tahansa tulkintaan.

Shaketteihin ja silinterihattuihin sonnustautunut kapitalismi porhaltaa Suomeen ja Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle heti ensimmäisessä kohtauksessa teatterisavua puuskuttavalla leikkijunalla.

Tämän jälkeen esitys kulkee kuin kiskoilla ja Heiskanen näyttelijöineen vain lisäävät pökköä pesään kohtaus kohtaukselta.

Kohtauksesta toiseen siirrytään lennossa ja jatkuvalla liikkeellä Heiskanen ottaa tapansa mukaan suuren näyttämön tilan haltuunsa. Pertti Sveholmin tulkitseman Serlachiuksen voittoja ja epäonnistumisia seurataan kuin urheilukilpailussa, maaottelutunnelmissa.

Pieni mutta sisukas maakuntien Suomi käy sankarinsa keralla voitokasta kamppailua suomenruotsalaista eliittiä vastaan.

Esityksen rytmi, joka vauhdikkuudessaan muistuttaa Mack Sennettin mykkäkomedioiden menoa, korostaa Serlachiuksen hahmon koomisia puolia. Tässä kertomuksessa on paljon myös veijaritarinan aineksia.

Suuren näyttämön hehtaarihallissa näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutukseen, läsnäoloon perustuvalla teatterilla on omat rajoituksensa.

Toki Heiskanen on aikaisemmin tehnyt tämänkin ihmeen. Ohjatessaan suurelle näyttämölle Lucy Trebblen Enronin, näyttämöllä olivat vain näyttelijät. Lavastukseksi ja rekvisiitaksi riitti yksi, keinonahalla päällystetty valkoinen sohva.

Metsäperkeleessä tavaraa on näyttämöllä ylen määrin. Dokumentaarisuudessa teatteri ei kuitenkaan pärjää elokuvalle Keskisarjan kirjasta nyt puhumattakaan. Katsojalle tämä on selvää Metsäperkeleen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Heiskanen tasapainoilee koomisen ja traagisen välillä. Tämä on kai tavallaan teatterin peruskauraa.

Ongelmallista katsojan kannalta on se, että tarinan henkilöhahmoilla ei ole juuri lainkaan yksilöpsykologisia ulottuvuuksia. Ihmisen teot ja olosuhteet, joissa hän on johonkin ratkaisuun päätynyt, ovat myös yksilötasolla ihmisen elämänhistoriaan liittyviä faktoja.

Tekojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Metsäperkeleen Serlachius on poikkeusyksilö, koska hän on poikkeusyksilö.

Yhtä hämäräksi jää myös esimerkiksi Serlachiuksen ja hänen poikansa välinen psykologia.

Lappeenrantalaisena minulle yksi peruste valita Helsingin teatteritarjonnasta juuri Metsäperkele, oli se, että pääroolin näyttelee Sveholm. Eikä huonosti näyttelekään.

Sveholm on viime vuosina kunnostautunut myös äänikirjojen lukijana. Suosikkeihini kuuluu hänen lukemansa Rosa Liksomin Hytti nro 6. Metsäperkeleessä Sveholmin äänessä ja uhossa on samaa rosoa.

Myös suomen sana perkele voidaan sanoa niin monella tavalla. Sveholmin tavassa kiroilla on uskottavuutta.

Faktatieto kuitenkin antaa katsojalle eväitä tehdä omia arvauksiaan. Hyvänä apuna tässä on esityksen erinomainen käsiohjelma. Se kannattaa ostaa ja lukea läpi jo ennen esitystä.

Helsingin kaupunginteatteri on profiloitunut viihteen tekijäksi. Metsäperkele ei ole poikkeus säännöstä. Aiheen kiinnostavuus ja tärkeys ei tietenkään takaa, että tällä kertaa tarjolla on hyvää viihdettä.