Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.     

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Sofian maailma edustaa Ryhmäteatterin taattua laatua – Suvi Blickin tulkinta kiihkeästä oivaltamisen riemusta teki vaikutuksen – aika on kuitenkin tehnyt tepposensa Jostein Gaarterin kirjalle

Kuvassa etualalla Robin Svartström (näytelmän Alberto Knox), Suvi Blick (Sofia), Sari Mällinen (kuvassa Hildegard Bingeniläisen rooliasussa) ja takana Jouni Innilä (Tuomas Akvinolaisen rooliasussa). Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Sofian maailma oli ja on vielä syyskuun neljänteen päivään asti taattua Ryhmäteatterin laatua. Filosofian viisauksia parin vuosituhannen aikajatkumolta tuotiin näyttämölle komedian keinoin ja teatterin hienojen näyttelijöiden lavakarisma tuntui aina Suomenlinnan kesäteatterin viimeiselle piippuhyllylle asti.

Teatteritaiteen maisteriksi tänä vuonna valmistunut Suvi Blick tulkiksi näytelmän Sofiana mainiosti sitä kiihkeää oivaltamisen iloa, jota näytelmän dramatisoinut Johanna Freundlich on epäilemättä tuntenut, kun hän luki teini-ikäisenä Jostein Gaarterin kirjan ensimmäisen kerran.  

Sofian roolin karaktääri on myös yksi Freundlichin hienoista oivalluksista näytelmän ohjaajana. Blickin upean tulkinnan hurja tempo laittoi ainakin minut katsojana kysymään miksi?

Tähän kysymykseen vastaus löytyi helposti omista muistoista ja kokemusmaailmasta. Paljon vaikeampia kysymyksiä herätti Freudlichin tajunnan 90-luvulla räjäyttänyt Gaarterin bestseller. Kirja ilmestyi vuonna 1991, jolloin antiikin Kreikasta alkanut länsimaisen filosofian kehityksen edistys- ja taka-askelineen uskottiin päättyneen rationaalisen ajattelun ja demokratian riemuvoittoon.

Gaarderin 40 kielelle käännetty romaani oli valtava myyntimenestys ja melkein yhtä huikea bestseller oli vuotta myöhemmin ilmestynyt yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Yoshihiro Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Toki sekä Gaarederilla että Fukuyamalla oli jo tuolloin omat epäilynsä ihmiskunnan pelastavaa lopullista viisastumista kohtaan. 

Freudlichilla on näytelmän perusteella ollut myös omat epäilynsä. Haastattelussa hän on kertonut, että sovitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Eikä vaikeuksia aiheuttanut vain esseemuotoisen kirjan massiivinen koko. Maailma on tänään hyvin erilainen ja vielä monimutkaisempi paikka kuin 30 vuotta sitten.

Meidän käsityksemme todellisuudesta ja meidän taiteelliset mieltymyksemme ovat länsimaisessa kulttuurissa kulkeneet käsi kädessä viimeiset pari tuhatta vuotta. Länsimainen filosofia ja teatteritaide sellaisena kuin me sen edelleen ymmärrämme, eivät ehkä ihan sattumalta ole syntyneet samaan aikaan antiikin Kreikassa.

Helsingin Sanomien haastattelussa filosofi Thomas Wallgren kuvaa länsimaisen kulttuurin nykyistä henkistä tila alakuloisuudeksi. Freundlich kiteytti omat epäilynsä kohtaukseen, jossa Blick Sofian roolissa steppaili kiihkeästi näyttämöllä ja lateli meille suurten filosofien tunnettujen aforismien asemasta korvamadoiksi muodostuneita mainossloganeita, tai ainakin siltä ne kuulostivat.

Meidän ihanassa ”tietoyhteiskunnassamme” QAnon ja muut salaliittoteoreetikot ovat ehtineet napata jopa länsimaisen tieteenfilosofian keskeiseen ihanteen hämmentämään omia sontatynnyreitään. Ajattele itse ja ota selvää! Näin kuuluu nyt esimerkiksi rokotevastaisten hörhöjen iskulause sosiaalisesssa mediassa.  

Näytelmän hienon dramaturgisen rakenteen Freundlich on saanut suoraan Gaarderin kirjasta. Juuri tähän rakenteeseen liittyivät myös monet Freundlichin dramaturgiset ja ohjaukselliset oivallukset, jotka nostivat Blickin roolityön siivilleen.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on Ryhmäteatterin näytelmän inspiroimana antanut palstatilaa suomalaisille filosofeille. Jussi Ahlrothin loistava juttu kannattaa lukea mieluummin jo ennen esityksen katsomista, tai ainakin sen jälkeen. Se antoi ainakin minulle perspektiiviä.

Ryhmäteatterin peruukkisulkeisissa näyttämölle marssitettiin kymmenkunta nimekästä filosofia roolihahmoina Platonista ja Sokrateesta Immanuel Kantiin ja John Lockeen. Pelkän maininnan varaan jäivät esimerkiksi sellaiset herrat kuin Nikolaus Kopernikus ja Charles Darwin.

Freundlichin tekemät valinnat ovat joka tapauksessa johdonmukaisia. Näytelmän alussa näytelmän Sofialta eli länsimaiselta filosofialta etsitään vastausta kahteen kysymykseen: kuka minä olen ja mistä maailma on peräisin?  

Darwinin ja Kopernikuksen kohdalla kysymykset olisi pitänyt muotoilla toisin: mikä minä olen ja miten maailma toimii? Fyysikkojen ja kosmologien kohta 500 vuotta jatkunut aherrus viimeksi mainitun kysymyksen parissa on antanut meille jo myös empiiriseen evidenssiin vahvasti nojaavan paradigman, eli vastauksen myös kysymykseen, mistä maailma on peräisin.

Sofian maailma

Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnan kesäteatterissa 11.8.2021

Alkuperäinen teos Jostein Gaarter

Dramatisointi ja ohjaus Johanna Freundlich

Lavastus Janne Siltavuori

Pukusuunnittelu Niina Pasanen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Rooleissa Robin Svartström, Suvi Blick, Jouni Innilä, Aarni Kivinen, Sari Mällinen

Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö.  Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.   

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Hyvä tarina teon motiiveista on tehokkain tapa kertoa totuus tai salata se – Ryhmäteatterin Harriet tutkii dokumenttiteatterin mahdollisuuksia ja rajoja

Meidän Mirja Sarkolan totuuskomitean valamiesten tuomio oli selvä: Olof Lagus kuoli pariosuhdetragedian, onnettoman rakkauden uhrina. Kuvassa nuorta Harriet Thesleffia hienosti tulkinnut Roosa Söderholm ja Ryhmäteatterin kantaviin voimiin kuuluva Robin Svartström, jonka tulkitsi näytelmässä sotilaallisen muodollisesti käyttäytyvää, mutta henkisesti epävakaata Nils Ero Gandolinia. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Harriet oli yllättävä kokemus. Se on myös yksi tämän kauden tärkeimmistä näytelmistä. Tärkeäksi teoksen tekee se, miten näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Milja Sarkola tutkii siinä dokumenttiteatterin tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoja.

Meillä on vahva taipumus tulkita todellisuutta tarinoiden kautta. Dokumentaarisuus on aina tulkintaa objektiivisuuden varjolla, kuten Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa näytelmän saatesanoiksi. 

Yksi näytelmän keskeisistä kirjallisista dokumenteista ovat Harriet Thesleffin päiväkirjat. Harriet oli Milja Sarkolan isoäidin äiti. Kirjoittajan henkilökohtainen sukulaissuhde suvun pitkään vaiettuun tarinaan vain lisäsi näytelmän asetelmien ja pohdintojen kiinnostavuutta.

Näytelmässä etsitään dokumenttiteatterin keinoin vastausta kysymykseen, kuka surmasi jääkärikapteeni Olof Laguksen huhtikuun 20. päivänä 1918 Heinjoen Ristseppälässä? Lagus kuoli rekiajelulla sattuneessa ampumavälikohtauksessa.

Kuoliko Olof tapaturman, vahingonlaukkauksen, itsemurhan, tapon vai murhan uhrina? Hänen kuolemalla on kaksi silminnäkijää, Harriet ja Laguksen asetoveri ja ystävä jääkärikapteeni Nils Ero Gadolin.

Molemmat saattoivat olla paitsi silminnäkijöitä, myös mahdollisia tekijöitä, jos jompikumpi ampui Olofin joko vahingossa tai tahallaan.

Sarkola ei ole kirjoittanut tästä tragediasta yhtenäistä tarinaa, vaan 15:ssä eri kohtauksessa kerrotaan kirjallisten lähteiden perusteella miten kaikki olisi voinut tapahtua. Sarkolan kirjallisia lähteitä ovat olleet Thesleffin päiväkirjat, aikalaisten dokumentoidut kertomukset ja historioitsijoiden niistä tekemät kuvaukset ja johtopäätökset.

Kahdessa ensimmäisessä kohtauksessa sekä Gadolin että Thesleff kieltävät jopa osuutensa tapauksen silminnäkijöinä. Kylmissään ollut Olof ratsasti tämän ensimmäisen version mukaan kauemmas metsän suojaan. Gadolin ja Thesleff kuulivat vain kohtalokkaan laukauksen ja löysivät sen jälkeen Olofin maasta kuolleena.

Tämän jälkeen aletaan etsiä ensin syitä Olofin itsemurhalle ja sitten vahvistusta epäillyille, että kysymyksessä olikin henkirikos. Motiivien etsimisen myötä kohtauksien tarinallisuus voimistuu kohtaus kohtaukselta.

Henkirikoksen tapahtumapaikka, surmaamisessa käytetty ase, lähilaukauksesta kertovat ruutijäljet ampumahaavassa, surman ajankohta ja surmapaikka ovat tosiasioita, jotka voidaan, jos tahtoa ja tarvetta siihen on, varmentaa objektiivisesti.

Nämä objektiivisen, varmennettavat tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä mitään teon motiivista. Kysymys teon motiivista on meidän länsimaisen oikeuskäsityksemme ytimessä ja sitä se on tietenkin myös taiteessa, kun tehdään dokumenttiteatteria.  

Hyvä tarina on ylivoimaisesti tehokkain tapa sekä kertoa totuus että peitellä sitä. Sarkola on pyrkinyt tässä näytelmässä rikkomaan tarinan rakennetta vaihtamalla näkökulmaa kohtauksesta toiseen. 

Teon motiivi ei ole mikään mitattavissa oleva asia. Motiivin arvioinnin vaikeutta lisää vielä se, että meillä kaikilla on teoillemme paitsi tiedostettuja, myös tiedostamattomia syitä. Motiivien arviointi on aina subjektiivista tulkintaa tekijän tarkoituksista jopa silloin kun tekijä itse kertoo motiiveistaan.

Vaikka Olofin itsemurhan tai murhan motiivien arviointi perustuu aikalaisten levittämiin huhuihin, juoruihin ja kuulopuheisiin, niistä syntyy turhankin helposti uskottava tarina teon motiiveista. Me uskomme myös täysin sepitettyihin satuihin, kunhan niiden luoma kuva teon motiivista on uskottava.

Sarkola on tämän näytelmää kirjoittaessaan syvällisesti oivaltanut. Hänen mukaansa kertojan katse on aina jäävi, subjektiivinen totuus on todellisuuden ymmärtämisen lähtökohta. Motiivien ymmärtämisessä tämä subjektiivinen totuus on myös ainoa totuus.

Sarkolan kirjalliset lähteet ovat olleet tapaukseen liittyvien henkilöiden elämänkertoja ja Martti Backmanin tuore romaani Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918, joka on jo lähtökohtaisesti fiktiota.

Tässä tarinassa Olof surmaa itsensä onnettoman rakkauden takia. Toisessa versiossa Thesleff ampuu rakastettunsa vahingossa pariskunnan ankaran riidan päätteeksi.

Ehkä mielenkiintoisin versio kertoo tarinan, jossa Gadolin surmaa Olofin poliittisista syistä. Murha liitetään oletettuun upseeriston sisäiseen valtataisteluun, jossa venäjällä ja saksassa koulutetut valkoisen armeijan upseerit kamppailevat asemista. Gadolinin isä oli Venäjän armeijassa kenraalimajurina palvellut Guido Gadolin.

Näytelmästä kirjoitetun palautteen perustella me tämän Sarkolan totuustuomioistuimen valamiehet, Ryhmäteatterin katsojat, olemme nielaisseet kaikkein halukkaimmin eri motiiveista romanttisen rakkauden. Olof Lagus kuolee joko parisuhde- tai kolmiodraaman uhrina.

Harrit Thesleff kärsi morfiinin ja alkoholin väärinkäytöstä. Nils Ero Gadolin kärsi mielenterveysongelmista ja hän teki itsemurhan vuonna 1944. Muilla näytelmässä tapaukseen liitetyillä todistajilla John Rosenbröijerillä, Taavetti Laatikaisella ja Saara Rampasella oli onnettomasti päättyneen rekiretken tapahtumista vain toisen käden tietoa.

Lavastaja Raisa Rasilan ja valosuunnittelija Ville Mäkelän vitivalkoinen lavastus oli hieno oivallus. Sata vuotta sitten sattunutta tragediaa ja sen syitä pyrittiin nyt käsittelemään täysin puhtaalta pöydältä.

Sarkolan tinkimättömät, mutta dramaturgisesti pulmalliset ratkaisut käsikirjoittajana ja ohjaajana toimivat hienon näyttelijätyön ansiosta mainosti lähes loputtomista toistoista huolimatta. 

Sarkola iski näytelmällään ajan hermoon. Minulle tuli sitä katsoessani hakematta mieleen parhaillaan kohua herättäneet dokumenttielokuvat Mikael Jacksonista ja Josefin Nilssonista. Molempiin tarinoihin palataan todennäköisesti vielä monta kertaa vielä senkin jälkeen kun kaikki asianosasiet ovat kuolleet.

Harriet Thesleff oli epäilemättä tämän reilut sata vuotta sitten tapahtuneen tragedian uhri, mihin myös Sarkolan näytelmälle antama nimi varmasti viittaa. Tapahtumat jättivät tuolloin vasta 20-vuotiaaseen nuoreen naiseen lähtemättömät arvet riippumatta siitä, oliko hän onnettoman, itsemurhaan päättyneen rakkauden kohde vai kuolemaan johtaneen vahinkolaukauksen ampuja.

Nils Gadolinin karu elämänhistoria kertoo, että myös hänen elämälleen tapahtumalla on ollut ehkä ratkaiseva vaikutus.

Harriet

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola

Lavastussuunnittelu Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Roosa Söderholm

Robin Svanström

Minna Suuronen

Pyry Nikkilä

Santtu Karvonen

Musta villapipo ja nahkatakki eivät tee Robin Svartströmistä Jack Nicholsonia, ja se on helvetin hyvä juttu. Minna Suuronen laittaa Hoitaja Ratchedin loistoroolillaan tarinan näkökulman kohdalleen.

Minna Suuronen tekee loistoroolin hoitaja Ratchedina. Suurosen ajatuksella sisäistetty roolihahmo dominoi koko näytelmää. Kuva Mitro Härkö/Ryhmäteatteri

Lähdin katsomaan Ryhmäteatterin tulkintaa Ken Keseyn romaanista ehkä hieman epäileväisellä asenteella. Aivan turhaan, Keseyn mielisairaalaan sijoitettu tarina ei ole reilussa puolessa vuosisadassa menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, tarinan sisältö on oikeastaan hätkähdyttävän ajankohtainen.

Ylen https://yle.fi/uutiset/3-10226798haastattelussa Minna Suuronen analysoi hyvin terävästi näytelmän keskeisimmän roolin, ylihoitaja Ratchedin olemusta ja luonnetta. Hyvin sisäistetty roolityö palkitsi myös meitä katsojia. Suuronen veti oman roolinsa niin hyytävän vakuuttavasti, että tarinan ydinsisältö tuli hyvin näkyväksi.

Tämän esityksen jälkeen myös katsojana piti tehdä itselleen aika ikäviä kysymyksiä. Millainen ”keskitysleirin vartija” itse olen urani aikana ollut. Tyhmyydelleen ihminen ei tietenkään mitään voi, mutta sekä laiskuus, että edellisestä johtuva tietämättömyys, ovat molemmat kuolemansyntejä.

Myös pahan tekeminen vaati kyvykkyyttä ja lahjakkuutta, äärimmäinen pahuus äärimmäistä kyvykkyyttä ja lahjakkuutta.

Maailmassa on sitten Ken Keseyn ja hänen kirjastaan loistavan elokuvan ohjanneen Miloš Formanin päivien tapahtunut varallisuuden uusjako. Maailman varallisuus on keskittynyt yhä harvempiin käsiin ja rikkaat ovat tulleet entistä rikkaammiksi.

Rahaeliitti, näytelmän johtokunta, ei voisi kuitenkaan hallita maailmaa, jollei sillä olisi hoitaja Ratchedin kaltaisia palvelijoita. Vallan ylläpitoon tarvitaan leegioittain älykkäitä ja pystyviä lakimiehiä, taloustieteilijöitä, lobbareita, tiedottajia ja toimittajia, joiden tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että sääntöjä ei voida muuttaa, ei ainakaan äänestämällä.

Talouden säännöistä on tehty luonnonlakeja. Tätä tutkainta vastaan on turha potkia, vaikka jokainen näkee, ettei näissä säännöissä ole mitään järkeä. Ihmiskunta tekee niiden kanssa hidasta itsemurhaa.

Suurosen huikean hyvä roolityö dominoi esitystä. Sen kautta näytelmän ohjannut Juha Kukkonen on onnistunut murtamaan ainakin minun katsojana esitykseen liittämät ennakkoasenteet. Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän ei ole mitään velkaa Formanin viisi Oscaria voittaneelle menestyselokuvalle.

Valittu lähestymiskulma on johtanut kuitenkin dramaturgisiin ongelmiin. Vaikka Kukkonen samassa, Sanna Vilkmanin Ylen verkkolehteen tekemässä haastattelussa puhuu vallan väärinkäytöstä, siviilirohkeudesta ja solidaarisuudesta, Ryhmäteatterin Randle P. McMurphy on luuseri jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Toki myös se on osuva kuva tämän päivän todellisuudesta. Jokainen vastarintaa ryhtyvä on jo lähtökohtaisesti tuomittu häviämään.

Hyvin taitava ja vahvan lavakarisman omaava Robin Svartström näyttelee tapansa mukaan upeasti. Silti näytelmä ei ennen väliaikaa noussut oikein siivilleen. Meitä tavallisia hulluja, omien pelkojen ja tietämättömyyden noidankehään juuttuneita näytelleet Tiia Louste professori Hardingin roolissa, Samuli Niittymäki Billy Bibbittinä, Amira Khalifa Scanlonina, Mikko Penttilä Cheswickinä, Tommi Eronen Martinina jäivät jotenkin varjoon. Repliikkien koukut eivät tarttuneet korvaan.

Keseyn romaanissa ja siitä tuoreeltaan näytelmäsovituksen tehneen Dale Wassermanin dramaturgiassa yhteiskunta näyttää hullujenhuoneelta, jossa jokainen sen asukas yrittää täyttää harhaisia kuvitelmiaan onnellisesta elämästä.

Tarinan rakenteen kannalta tällaisella, maanpäällisellä helvetillä pitää olla myös vastakohtansa, maanpäällinen paratiisi. Keseyn romaanissa tämä paratiisi sijoitetaan heimoyhteiskuntaan, jossa omistusoikeus ei ole yksilöillä, vaan yhteisöllä.

Päällikkö Bromdenia näyttelevällä Robert Kockilla on kokoa ja näköä tähän rooliin. Kirjan dramatisoinut Wasserman sijoitti kuvaukset tästä menetetystä paratiisista Bromdenin roolihahmon pitämiin monologeihin. Ainakaan ryhmäteatterin esityksessä tämä dramaturginen ratkaisu ei toiminut kovin hyvin.

Ryhmäteatterin näytelmän skenografia on laatutyötä. Varsinkin Jussi Kärkkäisen suunnittelema äänimaailma antoi oman sävynsä koko esitykselle. Rikkoutuneiden tai rikkoutumassa olevien loisteputkien räpsähdykset ovat rappeutuvan hyvinvointiyhteiskunnan ääniä.

Yksi lensi yli käenpesän. Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri.

Ken Keseyn romaanin dramatisointi Dale Wasserman.

Suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Juha Kukkonen, lavastus Janne Siltavuori, puvut Ninja Pasanen, maskeeraus Ari Haapaniemi, valot Ville Mäkelä, ääni Jussi Kärkkäinen.

Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Amira Khalifa, Mikko Penttilä, Tommi Eronen, Wanda Dubiel, Jutta Järvinen, Alex Anton.