Hyvä tarina teon motiiveista on tehokkain tapa kertoa totuus tai salata se – Ryhmäteatterin Harriet tutkii dokumenttiteatterin mahdollisuuksia ja rajoja

Meidän Mirja Sarkolan totuuskomitean valamiesten tuomio oli selvä: Olof Lagus kuoli pariosuhdetragedian, onnettoman rakkauden uhrina. Kuvassa nuorta Harriet Thesleffia hienosti tulkinnut Roosa Söderholm ja Ryhmäteatterin kantaviin voimiin kuuluva Robin Svartström, jonka tulkitsi näytelmässä sotilaallisen muodollisesti käyttäytyvää, mutta henkisesti epävakaata Nils Ero Gandolinia. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Harriet oli yllättävä kokemus. Se on myös yksi tämän kauden tärkeimmistä näytelmistä. Tärkeäksi teoksen tekee se, miten näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Milja Sarkola tutkii siinä dokumenttiteatterin tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoja.

Meillä on vahva taipumus tulkita todellisuutta tarinoiden kautta. Dokumentaarisuus on aina tulkintaa objektiivisuuden varjolla, kuten Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa näytelmän saatesanoiksi. 

Yksi näytelmän keskeisistä kirjallisista dokumenteista ovat Harriet Thesleffin päiväkirjat. Harriet oli Milja Sarkolan isoäidin äiti. Kirjoittajan henkilökohtainen sukulaissuhde suvun pitkään vaiettuun tarinaan vain lisäsi näytelmän asetelmien ja pohdintojen kiinnostavuutta.

Näytelmässä etsitään dokumenttiteatterin keinoin vastausta kysymykseen, kuka surmasi jääkärikapteeni Olof Laguksen huhtikuun 20. päivänä 1918 Heinjoen Ristseppälässä? Lagus kuoli rekiajelulla sattuneessa ampumavälikohtauksessa.

Kuoliko Olof tapaturman, vahingonlaukkauksen, itsemurhan, tapon vai murhan uhrina? Hänen kuolemalla on kaksi silminnäkijää, Harriet ja Laguksen asetoveri ja ystävä jääkärikapteeni Nils Ero Gadolin.

Molemmat saattoivat olla paitsi silminnäkijöitä, myös mahdollisia tekijöitä, jos jompikumpi ampui Olofin joko vahingossa tai tahallaan.

Sarkola ei ole kirjoittanut tästä tragediasta yhtenäistä tarinaa, vaan 15:ssä eri kohtauksessa kerrotaan kirjallisten lähteiden perusteella miten kaikki olisi voinut tapahtua. Sarkolan kirjallisia lähteitä ovat olleet Thesleffin päiväkirjat, aikalaisten dokumentoidut kertomukset ja historioitsijoiden niistä tekemät kuvaukset ja johtopäätökset.

Kahdessa ensimmäisessä kohtauksessa sekä Gadolin että Thesleff kieltävät jopa osuutensa tapauksen silminnäkijöinä. Kylmissään ollut Olof ratsasti tämän ensimmäisen version mukaan kauemmas metsän suojaan. Gadolin ja Thesleff kuulivat vain kohtalokkaan laukauksen ja löysivät sen jälkeen Olofin maasta kuolleena.

Tämän jälkeen aletaan etsiä ensin syitä Olofin itsemurhalle ja sitten vahvistusta epäillyille, että kysymyksessä olikin henkirikos. Motiivien etsimisen myötä kohtauksien tarinallisuus voimistuu kohtaus kohtaukselta.

Henkirikoksen tapahtumapaikka, surmaamisessa käytetty ase, lähilaukauksesta kertovat ruutijäljet ampumahaavassa, surman ajankohta ja surmapaikka ovat tosiasioita, jotka voidaan, jos tahtoa ja tarvetta siihen on, varmentaa objektiivisesti.

Nämä objektiivisen, varmennettavat tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä mitään teon motiivista. Kysymys teon motiivista on meidän länsimaisen oikeuskäsityksemme ytimessä ja sitä se on tietenkin myös taiteessa, kun tehdään dokumenttiteatteria.  

Hyvä tarina on ylivoimaisesti tehokkain tapa sekä kertoa totuus että peitellä sitä. Sarkola on pyrkinyt tässä näytelmässä rikkomaan tarinan rakennetta vaihtamalla näkökulmaa kohtauksesta toiseen. 

Teon motiivi ei ole mikään mitattavissa oleva asia. Motiivin arvioinnin vaikeutta lisää vielä se, että meillä kaikilla on teoillemme paitsi tiedostettuja, myös tiedostamattomia syitä. Motiivien arviointi on aina subjektiivista tulkintaa tekijän tarkoituksista jopa silloin kun tekijä itse kertoo motiiveistaan.

Vaikka Olofin itsemurhan tai murhan motiivien arviointi perustuu aikalaisten levittämiin huhuihin, juoruihin ja kuulopuheisiin, niistä syntyy turhankin helposti uskottava tarina teon motiiveista. Me uskomme myös täysin sepitettyihin satuihin, kunhan niiden luoma kuva teon motiivista on uskottava.

Sarkola on tämän näytelmää kirjoittaessaan syvällisesti oivaltanut. Hänen mukaansa kertojan katse on aina jäävi, subjektiivinen totuus on todellisuuden ymmärtämisen lähtökohta. Motiivien ymmärtämisessä tämä subjektiivinen totuus on myös ainoa totuus.

Sarkolan kirjalliset lähteet ovat olleet tapaukseen liittyvien henkilöiden elämänkertoja ja Martti Backmanin tuore romaani Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918, joka on jo lähtökohtaisesti fiktiota.

Tässä tarinassa Olof surmaa itsensä onnettoman rakkauden takia. Toisessa versiossa Thesleff ampuu rakastettunsa vahingossa pariskunnan ankaran riidan päätteeksi.

Ehkä mielenkiintoisin versio kertoo tarinan, jossa Gadolin surmaa Olofin poliittisista syistä. Murha liitetään oletettuun upseeriston sisäiseen valtataisteluun, jossa venäjällä ja saksassa koulutetut valkoisen armeijan upseerit kamppailevat asemista. Gadolinin isä oli Venäjän armeijassa kenraalimajurina palvellut Guido Gadolin.

Näytelmästä kirjoitetun palautteen perustella me tämän Sarkolan totuustuomioistuimen valamiehet, Ryhmäteatterin katsojat, olemme nielaisseet kaikkein halukkaimmin eri motiiveista romanttisen rakkauden. Olof Lagus kuolee joko parisuhde- tai kolmiodraaman uhrina.

Harrit Thesleff kärsi morfiinin ja alkoholin väärinkäytöstä. Nils Ero Gadolin kärsi mielenterveysongelmista ja hän teki itsemurhan vuonna 1944. Muilla näytelmässä tapaukseen liitetyillä todistajilla John Rosenbröijerillä, Taavetti Laatikaisella ja Saara Rampasella oli onnettomasti päättyneen rekiretken tapahtumista vain toisen käden tietoa.

Lavastaja Raisa Rasilan ja valosuunnittelija Ville Mäkelän vitivalkoinen lavastus oli hieno oivallus. Sata vuotta sitten sattunutta tragediaa ja sen syitä pyrittiin nyt käsittelemään täysin puhtaalta pöydältä.

Sarkolan tinkimättömät, mutta dramaturgisesti pulmalliset ratkaisut käsikirjoittajana ja ohjaajana toimivat hienon näyttelijätyön ansiosta mainosti lähes loputtomista toistoista huolimatta. 

Sarkola iski näytelmällään ajan hermoon. Minulle tuli sitä katsoessani hakematta mieleen parhaillaan kohua herättäneet dokumenttielokuvat Mikael Jacksonista ja Josefin Nilssonista. Molempiin tarinoihin palataan todennäköisesti vielä monta kertaa vielä senkin jälkeen kun kaikki asianosasiet ovat kuolleet.

Harriet Thesleff oli epäilemättä tämän reilut sata vuotta sitten tapahtuneen tragedian uhri, mihin myös Sarkolan näytelmälle antama nimi varmasti viittaa. Tapahtumat jättivät tuolloin vasta 20-vuotiaaseen nuoreen naiseen lähtemättömät arvet riippumatta siitä, oliko hän onnettoman, itsemurhaan päättyneen rakkauden kohde vai kuolemaan johtaneen vahinkolaukauksen ampuja.

Nils Gadolinin karu elämänhistoria kertoo, että myös hänen elämälleen tapahtumalla on ollut ehkä ratkaiseva vaikutus.

Harriet

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola

Lavastussuunnittelu Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Roosa Söderholm

Robin Svanström

Minna Suuronen

Pyry Nikkilä

Santtu Karvonen