Kuukausi: maaliskuu 2019

Teatteri Telakalla tämän päivän huono-osaiset saavat kärsiä koko ihmiskunnan syntien takia – Tampereella maailmanloppukin etenee hitaasti kiiruhtamalla

Tomi Salmela on näytelmän Raimo. Vasemmalla kypäräpäinen Panu Valo, näytelmän Säpä ja oikealla Elina Saarela ja Tanjalotta Räikkä, näytelmän Aikku ja Pökö. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Luukku on lähitulevaisuuteen sijoitettu, mustalla huumorilla maustettu dystopia. Hyvinvointiyhteiskunta on sen maailmassa vain sana menneiltä ajoilta ja ilmastomuutos on edennyt vaiheeseen, jossa ulkona voi oleskella vain happinaamari kasvoilla.

Tekijöiden mukaan Luukku on kohtuuttoman huumorin satiiri ajasta, jossa elämme.  Ainakin ensi-illassa Luukun käsikirjoittaneen Antti Haikkalan valitsema tyylikeino oli hurja liioittelu.

Myös adjektiiville kohtuuton löytyi esityksestä katetta. Satiirin kärki osui oman aikamme häviäjiin. Tarinan luukussa, kerrostalon ullakon häkkivarastossa asuvista kämppiksistä Pökö (Tanjalotta Räikkä) oli koulupudokas, Säpä (Panu Valo)  oli koulukiusattu lukihäiriöinen ja Aikku (Elina Saarela) oli ikuinen ylioppilas, jonka gradu ei koskaan valmistu.

Hyvin ei mene myöskään tämän köyhälistön vastavoimana toimivalla Raimolla (Tomi Salmela). Kolmikon vuokraisäntä, näytelmän ”kapitalisti” kärsi peliriippuvuudesta ja oli menettänyt uhkapeleissä koko omaisuutensa.

Vuonna 1985 syntynyt Haikkala on varmasti katsonut teini-ikäisenä paitsi Kummeleita, myös tarkalla silmällä Jani Volasen ja kumppaneiden kulttimaineeseen noussutta sketsisarjaa Studio Julmahuvit. Hedonismin ja nihilismin hallitsemassa maailmassa myötätuntoa eivät ansaitse edes näytelmän nelikon kaltaiset luuserit, koska heillä on tässä dystopiassa kunnia edustaa koko ihmiskuntaa.

Parhaimmillaan Luukku oli idearikasta ja ilmaisuvoimaista esittämistä. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen unijakso oli upeasti toteutettua teatteria, joka sai katsojan mielikuvituksen heräämään. Samoin väliajan jälkeen alkanut ”raamatullinen” vaellus erämaan halki ja purjehdus kylpyammeella kohti luvattua maata toimivat satiirin ehdoilla.

Haikkala ei käsikirjoitusta tehdessään ole malttanut tappaa kaikkia rakkaitaan. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä vahvasti myös itseironinen teksti on varmasti syntynyt pakottavasta sanomisen tarpeesta. Tästä tulin myös katsojana vakuuttuneeksi.

Käsikirjoittaja Haikkalan tekemät ratkaisut aiheuttivat selvästi ohjaaja Haikkalalle dramaturgisia pulmia. Vuorovaikutus esityksen ja yleisön välillä jäi ajoittain heikoksi. Tarinan juoni kävi selväksi jo ensimmäisten kohtausten jälkeen ja tietynlainen ennalta arvattavuus jätti vähän tilaa katsojan omalle oivalluskyvylle.

Näytelmätekstin tautologia söi tehoa myös tarinan yllättäviltä käänteiltä. Loppukohtauksessa tarinan henkilöt eivät pääse luvattuun maahan, maailman viimeiseen hyvinvointivaltioon Norjaan. He kuolevat öisellä, kuun ja tähtien valaisemalla merellä, kuin oopperan sankarit ikään, lähes kuolemattomina.

Visuaalisesti loppukohtaus oli toki upea. Valosuunnittelija Nadja Räikän, äänisuunnittelija Antti Puumalaisen ja lavastaja Perttu Sinervon skenografia symbolisoi ja veti yhteen hienosti näytelmän tematiikkaa: me kellumme kaikki samassa ammeessa tulossa olevan vedenpaisumuksen kurimuksessa.

Dramaturgiset pulmat konkretisoituivat kohtausten ajoituksissa. Toistot ovat sinänsä myös tehokas tapa korostaa sanottavan tärkeyttä. Luukussa tätä tehoa söi esityksen hidas rytmi. Ainakin minulle jäi tunne, että huomattavasti vauhdikkaampi toteutus olisi tuonut esityksen paremmin katsojan iholle.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Luukku ei ole käsikirjoittaja ja ohjaaja Haikkalan sanelun tulos, vaan kohtaukset ovat syntyneet ensemblen jäsenten vuorovaikutuksen kautta. Näytelmän teema on kuolemanvakava, mutta otaksuttavasti sen harjoituksissa on usein naurettu vatsa kippurassa.

Ihmissyönteineen ja muine makaabereine yksityiskohtineen Haikkalan tekstissä on paljon kunnon kreisikomedian aineksia. Nyt näytelmän mojovat vitsit eivät oikein saaneet ilmaa siipiensä alle.

Suomalaisessa ammattiteatterissa näytellään yleensä hyvin, eikä Teatteri Telakan Luukku ole poikkeus tästä säännöstä. Tomi ”Topi” Salmela on suomalaisen elokuvan ja teatterin Tom Hanks. Salmelan ”jokamiehen” rooleissa on ja oli myös Luukussa paljon sitä vaikeasti määriteltävää jotakin, jota myös karismaksi kutsutaan.

Ehkä tässä pitää vielä varmuuden vuoksi sanoa, että lahjakas Elina Saarela ei ole mitään sukua tämän blogin kirjoittajalle.

Luukku

Teatteri Telakan kantaesitys 26.3.2019

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Haikkala

Lavastus Perttu Sinervo

Äänet Antti Puumalainen

Valot Nadja Räikkä

Rooleissa Tanjalotta Räikkä, Elina Saarela, Tomi Salmela, Panu Valo, Jaani Leinonen

Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria. 

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Siegfried on ajateltua ja ajatuksia herättävää näyttämötaidetta

Esityksen Siegfried Mikko Kauppila soittaa pianoa, tanssii, laulaa, näyttelee ja snorklaa Taideyliopiston Teatterikorkeakolun kokeellisessa näyttämätaideteoksessa. Kuva Santtu Salminen/Helsingin kaupunginteatteri

Heslingin kaupunginteatterin Siegfried on tekijöidensä mukaan näyttämötaideteos.

Käsiohjelmasta ei käy täysin selväksi, onko tämä teos myös Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevien tekijöiden opinnäyte.

Tekijöistä Mikko Kauppila esitteli ensi-illassa osaamistaan monipuolisesti. Hän tanssi, soitti pianolla klassista musiikkia ja näytteli.

Kauppila teki näyttämöllä vaikutuksen. Vielä oleellisempaa oli minusta tietenkin se, että produktio oli selkeästi teatterille ominaisesti yhteisön tekemä taideteos.

Kauppilan ja ohjaaja Katariina Havukaisen käsikirjoitus oli ajateltu ja laittoi myös minut katsojana ajattelemaan. Esitys herätti kysymyksiä vuorovaikutuksesta, tunteista ja ajattelusta. Mistä minuus ja tietoisuus oikeastaan syntyvät?

Kauppilan, Havukaisen ja valosuunnittelusta vastanneen Julia Jäntin yhteistyönä syntynyt Siegfried esittää tekijöidensä mukaan ei normatiivisen halun kuvia ja fantasioita: ” Tšaikovskin Joutsenlammen queer luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”.

Voiko sen enää selvemmin sanoa!

Esityksen fiktiivisiä hahmoja ovat Richard Wagneria palavasti rakastanut Baijerin kuningas Ludvig II ja säveltäjä Pjotro Tšaikovski, jonka seksuaalisesta suuntautuneisuudesta Venäjällä yhä kiistellään. Romantiikan ajan suuriin mestareihin kuulunut säveltäjä oli homo, mutta sitä ei Venäjän homopropagandalakien takia taida voida vieläkään maassa sanoa ääneen.

Nimensä esitys on saanut Jousenlampi baletin prinssi Siegfriedistä. Kauppilalle Sigfried tutkimusta pervosta ja sen mahdollisuuksista näyttämöllä.

Normatiivisella luokittelulla on taipumus latistaa sekä ilmiöitä että ihmisiä. Ihmisen seksuaalisuutta kuvaavien ilmiöiden määrittelyssä sanoihin liittyvät konnotaatiot, sivumerkitykset vielä voimistuvat.

Pervo on varmasti aivan kelpo vastine englanninkieliselle queer käsitteelle.

Normatiivinen, tai pitäisikö sanoa heteronormatiivinen puhe estetiikasta, on hanurista. Olen itse ollut teatterikriitikkona epäilemättä kiusallisen usein tällainen ”puhuva perse”. Tai ainakin Kauppilan ja hänen työryhmänsä tapa kuvata ilmiötä naurattaa minua yhä.

Tekijöiden queer oli aika ajoin myös hauskan ilkikurista. Kauppila muun muassa hukuttautuu onnettomasti rakastuneen prinssi Siegfriedin hahmossa isoon akvaarioon ilmaputken eli snorkkelin kanssa.

Tunteet ja ajattelu kulkevat käsi kädessä. Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Se on aivoissa tapahtuvien prosessien tulos. Nämä kognitiiviset prosessit ovat syy ja tietoisuus on seuraus.

Niin kutsuttu vapaa tahto, meidän seksuaalinen suuntautumisemme ja esteettiset mieltymyksemme noudattavat tätä marssijärjestystä. Omia kauneuskäsityksiä ei kannata nostaa ehdotoman totuuden jalustalle, koska ne eivät yleensä edes omia omia, vaan opittuja.

Kaikesta edellä kirjoitetusta käy varmaan selväksi, että Havukaisen, Jäntin ja Kauppilan Siegfried teki minuun vaikutuksen. Helsingin kaupunginteatterille pitää antaa tunnustusta siitä, että se on antanut foorumin ja resursseja näille teatteritaiteen tuleville tiennäyttäjille. Taide kehittyy vain kokeilujen kautta.

Siegfried, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Teksti Katariina Havukainen, Mikko Kauppila

Valosuunnittelu Julia Jäntti

Skenografia Katariina Havukainen, Julia Jäntti

Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Ohjaava opettaja Pauliina Hulkko

Lappeenrannan kaupunginteatterin Hirvimetsä oli teatterielämys – Elli Salon teksti valottaa terävästi meidän miesten mielenmaisemaa

Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Dramaturgi Elli Salon Hirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016.  Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.

Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.

Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.

Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.

Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.

Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.

Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.

Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.

Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.

Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.

Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.

Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.

Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.

Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.   

Hirvimetsä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Elli Salo 
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen, Jose Viitala, Jani Kassinen   

Dokumenttiteatteri näyttää ilmaisuvoimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän demokratia- trilogian toisessa osassa – Yhdestoista hetki on hätähuuto demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta

Järjen ääntä näytelmässä edustavat roolihahmoina taloustoimittaja Jani Hurri (Markku Maalismaa) ja Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala (Jani Karvinen). Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Yhdestoista hetki on tiivis ja voimakas teatteriesitys. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä kertoo syvästi ajattelevan ja sivistyneen suomalaisen, oikeammin näistä maailmankansalaisista koostuvan yhteisön maailmankuvan tiedolliset ja eettisen perusteet kahdessa ja puolessa tunnissa.

Esitys naulitsi ainakin minut tuoliini niin tehokkaasti, ettei aikaa jäänyt edes huokailuun – miten tavattoman tehokas tapa jakaa informaatiota teatteri parhaimmillaan on. Älyllisesti haastava teksti ja teatterin keinoin luotu tunnetila tekivät tehtävänsä.

Näytelmän nimen käsikirjoituksen tehnyt parivaljakko on napannut J.R.R. Tolkien kirjasta Taru sormusten herrasta. Tarinan juonen kertoo sattuvasti Albert Einsteiniin liittyvällä anekdootilla: “Hulluutta on saman asian tekeminen uudelleen ja uudelleen, odottaen eri tulosta.”

Leskinen ja Keski-Vähälä ovat työryhmineen keränneet esitystä varten valtavan määrän faktatietoa Juha Sipilän hallituksen politiikasta ja sen taustoista, kansainvälisestä finanssitaloudesta ja ilmastomuutoksesta, ilmiöiden syistä ja seurauksista.

Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Sen sivuilla kerrotaan näytelmän tarinan rinnakkaistarina. Lainaukset antiikin filosofeilta ja oppineilta kertovat, että samat virheet, jotka johtivat viime vuosisadan maailmnsotiin, tehtiin jo antiikinajan Kreikassa ja Roomassa.

Tulossa olevan inhimillisen katastrofin mittakaava vain ylittää kaiken sen, mitä ihmiskunta on tähän mennessä kokenut. Se yhdestoista hetki tehdä jotain tämän katastrofin estämiseksi on tosin tainnut jo lipua meidän ulottumattomiimme. Jokaisen ajattelevan ihmisen sisimmässä kasvaa koko ajan pelko ja myös hyvin ikävältä tuntuva varmuus siitä, että kaikki se paha, mitä voi tulevaisuudessa tapahtua, myös tapahtuu.

Näytelmän ajatusmaailman eettinen perusta on kiteytetty osuvasti käsiohjelman kansikuvaan. Kuvassa näytelmän kaikki näyttelijät on istutettu kuvamanipulaation avulla pieneen soutuveneeseen, joka kelluu keskellä vielä tyyntä ulappaa.

Samaan kuvaan kiteytyy myös Leskisen ja Keski-Vähälän viljelemä ironia ja musta huumori. Vaikka tässä Suvi-merkkisessä muumimaailmassa kaikki on vielä hyvin, veneen miehistö, pukumiehet ja –naiset katselevat huolestuneen näköisinä ympärilleen.

Yhdestoista hetki on tietenkin paitsi ehtymättömältä näyttävä tiedon virta myös ennen muuta teatteria. Politiikan ja talouden lakien ohella esitys seurasi ensi-illassa tiukasti myös teatterin omia lainalaisuuksia.

Vesa Vierikko tekee huikean hienon roolityön tarinan konnana. Kohtauksessa Matti Apusen (näytelmässä roolin tekee Antti Pääkkönen) haastattelee ja Vierikon näyttelemä Björn Wahlroos kertoo kirjastaan Hiljainen vallankumous.

Yhdestoista hetki on dokumenttiteatteria ja kohtaukseen on kirjoitettu sanasta sanaan kaikki se, mitä Apunen ja Wahlroos kirjan julkistamistilaisuudessa sanoivat pilkkuakaan muuttamatta. Tämän voi jokainen esityksen katsoja tarkistaa Apusen EVA:n verkkosivuilla julkaisemasta broadcastista.

Vierikon humoristinen imitaatio Wahlroosin puheesta tekee kuitenkin hämmästyttävällä ja vähän hämmentävälläkin tavalla näkyväksi sen, mitä tämä suomalaisen finanssikapitalismin palvottu messias todella sanoo. Wahlroosin mielestä perustuslakiin kirjatuista perusoikeuksista on tullut tehokkaan hallinnon este. Käytännössä todellinen valta on jo siirtynyt demokraattisesti valituilta elimiltä Wahlroosin kaltaisille pankkiireille ja tämä tosiasia pitäisi tehokkuuden nimissä kirjata myös lakiin.

Raha ei ole miljardöörille vain oman ylivertaisen kyvykkyyden mitta, vaan ennen kaikkia vallan väline. Tavallaan jotenkin syvästi inhimillistä on siinä, että monelle miljardöörille rikkaudet ovat myös omiin geeneihin perustuvan dynastian rakennuspuita ja siksi perintöveroa ei haluta maksaa senttiäkään.  

Tietenkin mieleen hiipi aina välillä myös epäily. Vuorovaikutukseen perustuva teatteri on huikeassa ilmaisuvoimassaan hieman pelottavakin väline. Ehkä on hyväkin, että se on myös määrältään rajallisen ja valistuneen yleisön suosima taidemuoto.

Huoli maailman tilasta on yhteinen. Maapallo on avaruusalus, jossa ei ole pelastusveneitä ainakaan toistaiseksi edes kaikkein rikkaimmille, sille yhdelle prosentilla maailman ihmisistä.

Oli riemastuttavaa kuulla, miten Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen luki alkukielellä, ranskaksi otteita ekonomisti Thomas Pikettyn kirjasta Le Capital au XXIe siècle (Pääoma 2000-luvulla). Monet pitävät Pikettyn kirjaa tämän vuosituhannen toistaiseksi merkittävimpänä taloustieteellisenä julkaisuna.

Antiikin Kreikan mytologiaan kuuluva tarina hybriksestä kerrotaan japaniksi terhakkaan matkaoppaan toimesta. Työnjakoon perustuvaa yhteiskuntaa kuvaavat näyttämökuvat, joissa kasvoton joukko ahertaa koneidensa ääressä sotilaallisessa järjestyksessä ovat tuttuja maailmantaiteesta, elokuvista, sarjakuvista ja julistetaiteesta.

Näytelmän skenografia lavastuksesta videoihin oli yksinkertaisesti upeaa työtä.

Näytelmässä on mukana kymmeniä henkilöhahmoja politiikan, talouden ja tieteen saroilta omilla nimillään Päivi Räsäsestä Juha Sipilään, Bengt Holmströmistä Erkki Liikaseen ja Jan Hurrista Osmo Soininvaaraan. Mielenkiintoisin ja minulle myös arvoituksellisin hahmo oli filosofi ja tekoälyn tutkija Tere Vadén, jota kaikki näyttelijät esittivät näytelmän aikana.

Suomalainen Vadén on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita ja esseitä muun muassa hakkerietiikasta sekä kielen ja ajattelun suhteesta. Viimeksi mainittu ajattelu osuu nähdäkseni suoraan myös teatterin ytimeen. Yhdennessätoista hetkessä Paula Lehtosen ja Ida Järvisen loistavasti toteutettu videosuunnittelu toi näyttelijöiden kasvot hyvin lähelle ja heidän ilmeensä kertoivat koko ajan omaa tarinaansa huolellisesti dokumentoitujen faktasitaattien rinnalla. 

Yhdestoista hetki on aitoa teatteri myös siinä, että sen emotionaalinen imu ja teho syntyivät loisteliaasta näyttelijäntyöstä.      

Yhdestoista hetki on jatko-osa Leskisen ja Keski-Vähälän Neljännelle tielle, joka kantaesitettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kevättalvella 2013. Dokumenttiteatterina se on samanlaista erittäin huolellista työtä, jossa on käytetty lähteenä kirjallisten dokumenttien ohella haastatteluja.

Ei siis ihme, että kolmiosaiseksi suunnitellun trilogian toisen osan kypsyttelyyn kului aikaa viisi vuotta.

Yhdestoista hetki

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Tutkiva journalisti Jarno Liski

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen

Videografiikan ja animaatioiden suunnittelu Ville Virtanen

Rooleissa Katariina Kaitue, Annikka Poijärvi, Jani Karvinen, Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa, Anna-Riikka Rajanen, Sari Mällinen, Timo Tuominen, Cécile Orbin, Juha Varis, Jukka-Pekka Palo, Vesa Vierikko      

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on visuaalisesti upea vyörytys – Ohjaaja Lauri Maijala tuo joukkoineen näyttämölle klassikkonäytelmän yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja juuret

Tšehovin ajan Venäjän rakennemuutoksen häviäjä ja voittaja. Heidi Herala herkisteli ja antoi palaa oikein kunnolla keskeisessä Ranevskajan roolissa. Chike Ohanwe loisti ryysyistä rikkauksiin nousseen Lopahin roolissa. Kuva Stefan Bremer/Helsinkin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.

Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.

Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.

Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.

Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Herala työpäiväkirjassaan.

Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.

Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.

Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.

Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.

Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.

”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.

Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä. 

Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.

Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.

Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.

Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.

Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää.
Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!

Anton Tšehov: Kirsikkatarha

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 28.2. 2019

Suomennos Martti Anhava

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys Lauri Porra

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Dramaturgi Marja Turunen

Rooleissa Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Aino Seppo, Unto Nuora, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Seppo Maijala, Niila Vasama