Avainsana: Alma Pöysti

Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria.

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.