Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa.
Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Kellariloukko 2.0

Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo.  Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuva Patrik Pesonius/Suomen
Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo. Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuvat Patrik Pesonius/Suomen

Toimittaja Tuomas Enbusken kolumni Helsingin Sanomien Nyt liitteessä 12. huhtikuuta käy hyvin johdatuksesta Fjodor Dostojevskin Kellariloukon maailmaan. Enbuske todistaa meille, miten veroparatiisien kautta tapahtuva laillistettu veronkierto on laskenut hintoja ja nostanut miljardeja ihmisiä armottomasta köyhyydestä vaurauteen.

Ihmiskunnan kokonaisedun kannalta veronkierto on siis hyvä ja siunauksellinen asia. Kun ihminen tiedostaa oman todellisen etunsa, hän ei voi tehdä kuin hyvää.

Ääriliberaali friedmanilainen monetarismi ja Dostojevskin nuorena palavasti kannattama utopistinen sosialistien ajattelu näyttävät olevan sukua toisilleen.

Ei siis ihme, että Dostojevski alkoi kutsua kirjoissaan näitä nuoruutensa sankareita idiooteiksi. Siperia opettaa.

Kellariloukon ohjaaja Mika Leskinen kutsuu työpäiväkirjassaan tätä eksistentialistista vaivaa tiedostamisen ongelmaksi ja tiedostamisen taakaksi.

Tämä yksilön harteille sälytetty taakka on myös ollut eurooppalaisen kaunokirjallisuuden keskeinen, ellei peräti kattava teema Dostojevskin päivistä lähtien, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan toteaa.

Dostojevskin tuotanto on innoittanut monia 1800-luvun ja viime vuosisadan merkittäviä ajattelijoita ja työpäiväkirjan perusteella Leskinen nostanut kotialttarilleen filosofian suurista nimistä Friedrich Nietzschen ja Ludwig Wittgensteinin oppilaan, suomalaisen Georg Henrik von Wrightin ajatukset älyllisestä omastatunnosta ja ihmisen liitosta paholaisen kanssa.

Dostojevskin Kellariloukon eksistentialistista pulmaa ei käy kiertäminen. Dostojevskin vuosisadalla tiedostamisen taakka saattoi lamauttaa ihmisen kokonaan rypemään itseinhossa jossakin kellariloukossa, kuten Dostojevskin ikuiselle opiskelijalle on käynyt.

Tänään sama tauti tappaa.

Leskinen on päivittänyt Dostojevskin Kellariloukkoa Pentti Linkolan ajatuksilla. Ikivanha dystopia maailmanlopusta on muuttunut varteenotettavaksi, jopa todennäköiseksi vaihtoehdoksi. Hyvinvoinnin keskelle syntyneiden ihmisten kuvitelmat siitä, että kaikki on hyvin, ovat muuttuneet painajaismaisiksi mielikuviksi tulevan ekokatastrofin kauhuista.

Ihmisestä tulee lopulta luomansa teknokulttuurin uhri.

Ajatus on musertava. Tästä umpikujaan johtavasta kehästä voi päästä vain kieltämällä tunteet tai kieltämällä todellisuus.

Kellariloukon mies on katkaissut tunnesiteen sekä toisiin ihmisiin että omaan mieleensä. Hän on yhtä kyvytön sekä vihaamaan että rakastamaan. Sopimus paholaisen kanssa ei ole tehnyt hänestä kaikki voivaa yli-ihmistä ja vaan täysin toimintakyvyttömän luuserin.

Kiinnostavinta Leskisen Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä on se, että Dostojevskin vuonna 1864 julkaistu pienoisromaani toimii myös hyvin johdatuksena tämän päivän poliittisen terrorin syiden ymmärtämiseen.

Syy ja seuraussuhteiden loputon ketju voidaan myös katkaista tietoisesti. Putken päähän kierretään tulppa, jossa lukee: tämän jumalan laki ja jumalan tahto. Kumpaakaan ei voi tai tarvitse laittaa kyseenalaiseksi.

Leskinen ei työpäiväkirjassaan turhaan puhu Dostojevskin ajattelun näkemyksellisyydestä.

Viime vuosisadalla tämä ajattelutapa kivettyi poliittiseksi fundamentalismiksi. Tieteellisen maailmankatsomuksen auktoriteettia ei ollut syytä kiistää ainakaan, jos asui Josif Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa.

Suuren talouslaman aiheuttamat kärsimykset johtuivat juutalaisten salaliitosta ja arjalaisilla yli-imisillä oli sekä oikeus että velvollisuus valloitta itselleen elintilaa ali-ihmisiksi luokitelluilta.

Entä nyt, kun ihmiskunta elää jo laina-ajalla? Nopeasti hupenevia luonnonvaroja ei saada takaisin edes Enbusken ylistämällä globaalilla veronkierrolla. Ratkaisevat tärkeät uudet keksinnöt ja tuotteet pitäisi joka tapauksessa tehdä jossain ihan muualla kuin finanssisektorilla.

Leskinen on analysoinut aihettaan perin pohjin. Ajattelun tarkkuus ja syvällisyys näkyy hienolla tavalla toteutuksessa.

Ensimmäinen näytös on Markku Maalismaan esittämäpitkä monologi kellariloukun ikuisena ylioppilaana.

Puhetta on paljon, mutta siihen ei sisälly yhtään merkityksetöntä lausetta tai tarkoituksetonta sanaa. Katsojana teki mieli monta kertaa väittää myös vastaan, mutta sehän kuuluu pelin henkeen.

Tosin Maalismaalla ei ollut ehkä viime lauantain (13.4.2013) päivänäytöksessä se paras vire päällä.

Toisessa näytöksessä esitys sai lisää sävyjä ja intensiteettiä, kun Leskinen marssitti näyttämölle Juhani Laitalan esittämän demonin ja Ulla Raition näyttelemän prostituoidun Liisan, jossa näyttämöllä ruumiillistui sarasvuolainen oman elämänsä toimitusjohtaja, modernisaation iskurityöläinen.

Toisessa näytöksessä kellariloukon mies ja Liisa palautetaan hetkeksi myös Dostojevskin kirjan aikakauteen. Narsistin ja prostituoidun kohtaamisesta ei kehity myrskyisää, vaan myrkyllinen. Katsoja pakotetaan miettimän sitä, miksi suomen kielessä sanat rakkaus ja raiskaus ovat foneettisesti niin lähellä toisiaan.

Leskinen muuttaa esityksen koko sävyn vielä kerran huikean komeassa loppukohtauksessa, jossa hän jälleen kääntää faustilaisen ajattelun päälaelle. Laitilan näyttelemä riivaaja ryhtyy lausumaan Paavalin Rakkauden korkeaa veisuuta.

Näytelmän Liisa on taka-alalla ihailemassa puuhun lehahtanutta lintuparvea.

Ehkä tämä viimeinen näyttämökuva on myös koko esitystä yhteen kokoava symboli. Ihmisestä kasvaa ihminen vain yhteisön jäsenenä. Yksilöinä meidän ainukertainen, ainulaatuinen ja rajallinen elämämme perustuu siihen, että me synnymme yhteisön jäseniksi ja sama yhteisö, lauma antaa meille takeet siitä, että elämä jatkuu myös meidän jälkeemme.

Tämän vuosisadan ja uuden vuosituhannen  ihmiset eroavat ehkä Dostojevskin ajan ihmisistä siinä, että yhä useammat meistä ovat rakentaneet oman maailmankuvansa tiedostamisen kautta. Kulkutaudit voidaan voittaa, pihasudet ampua, vaurautta lisätä ja ennenaikainen kuolema torjua omilla ponnisteluilla tieteen ja edistyksen luomilla keinoilla.

Kun sama raudanlujaan logiikkaan perustuva päättelyketju jo seuraavan nurkan takana johtaa sietämättömältä tuntuvaan elämään työpaineiden ja kiristyvän kilpailun takia ja horisontissa ovat jo odottamassa apokalyptiset näyt lopullisesta tuhosta, se aiheuttaa ahdistavaa turvattomuuden tunnetta.

Se tuntuu petokselta, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan pohtii.