Avainsana: Timo Teräväinen

Juha Jokelan Esitystalous on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen – briljantti teksti antaa näyttelijöille tilaisuuden ja tilaa huikeaan toteutukseen

Ria Katajan upeasti näyttelemä Karoliina pääsee heiluttelemaan tahtipuikkoa Radio Stagen toimituksessa, kun kun mediayhtiö määrittelee omistamalleen kanavalle uuden soudin. Karoliinaan henkilöityy käynnissä oleva suuri muutos. Juha Jokela kuvaa tätä muutosta tavalla, jossa ei ole arvolatausta. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 3 – Radio on teatteria älyköille. Sama pätee koko Juha Jokelan Esitystalous trilogiaan. Jokela vetoaa katsojan järkeen. Tunne-elämys tulee vasta oivalluksen kautta.

Jokelan näytelmistä on vaikea kirjoittaa. Jokela käyttää kieltä niin mestarillisesti, että kaikki mitä yrittän hänen näytelmästään sanoa näyttää kokoelmalta latteuksia. Jokelan lauseet ovat arkisia, herkän runollisia, hyvin syvällisiä ja aina myös informatiivisia.

Tätä kaikkea ei tietenkään ole ahdettu yhteen lauseeseen. Oleellista on se, että Jokela kirjoittaa aidon moniäänisesti. Teatterissa tätä eroa ei aina tunnista, koska jokaista kirjoitettua roolia tulkitsee elävä ihminen. Espoon kaupunginteatterin näyttämöllä se kuitenkin kuului ja tuntui.

Ainakin minut esitys liimasi penkkiin. Piti keskittyä kunnolla. Silti lähes kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen toivoi, ettei se vielä olisi loppunut.

Tällaista teatterin pitää olla. En oikein tiennyt, pitäisikö langeta loveen Jokelan lahjakkuuden edessä, vai kiemurrella naama kateudesta vihreänä.

Jokelan näytelmä on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö vahingossa ovenpieleen ja ulosottovirasto lähettää ikävää posti, kun pikavippikierre on ehtinyt finaalivaiheeseen. Faktat ovat kunnossa, Esitystalous 3 radio on myös tietopaketti radiosta mediana.

Näytelmän alussa Radio Stagen toimitukseen astuu tämän pienen paikallisradion omistavan mediayhtiön yrityskonsultti ja saneeraaja Marika (Vera Kiiskinen) ja kaikki se, mitä työyhteisössä on jo osattu jo pelätä, muuttuu todellisuudeksi.

Asetelma on tuttu jokaiselle työikäiselle ihmiselle. Jokelan tapa kuvata roolihenkilöidensä reaktioita tähän edessä olevaan muutokseen on juuri sitä todellisuutta, josta tulee kuhmu otsaan.

Kaupallisten radioiden ohjelmavirtatekniikalla pyritään vakuuttamaan kuulijat siitä, ettei mikään muutu, tuutista tulee aina sitä samaa, avasi sen mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Silti näytelmä kuvasi hyvin osuvasti ja monitasoisesti juuri sitä jatkuvien muutosten virtaa, jossa me kaikki elämme. Talouden ja sitä myötä yhteiskunnan rakenteet, asenteet ja ajatukset muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Eikä vain meidän sosiaalinen todellisuus, vaan myös fyysinen todellisuus, ilmakehä, meret ja maa-alueet ovat kiihtyvän muutoksen tilassa.

”Muutoshirviö henkäilee jo tuolla jossain katonrajassa”, näytelmän nuori radio-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) sanoo näytelmässä sattuvasti.

Käsiohjelman esipuheessa Jokela kuvaa niitä suuria muutospaineita, joita mies kohtaa juuri nyt. Käsiohjelman saatesanoissa hän pohtii juuri tätä kysymystä myös hyvin omakohtaisesti.

Jokelan kyvystä moniäänisyyteen kertoo se, että hän on kirjoittanut huikean hienot ja hyvin uskottavat ja upeat roolit Vera Kiiskiselle, Hanna Hakkaraiselle ja Ria Katajalle.

Kiiskinen säkenöi mediayhtiön saneeraajana. Hänen esittämänsä roolihenkilö pyrkii vilpittömästi hyvään ja työntekijöiden kannalta mahdollisimman kivuttomaan lopputulokseen. Yrityskonsultti Marika osaa myös ne hienovaraisen yhteisön manipuloinnin ja yksilöihin kohdistuvan syyllistämisen keinot, joilla orastava muutosvastarinta murretaan.

Kiiskisen ja näytelmän ohjelmapäällikkö Jamin, Martti Suosalon rap-tyylillä toteutettu henkien taisto oli jo silkkaa runoutta. Aivan upeasti toteutettu ja näytelty kohtaus.

Katajaa on Radio Stagen aamujuontaja Karoliina, ihminen joka polskii myötävirtaan muutoksen vuoksessa. Karoliina kantaa huolta oman vatsansa hyvinvoinnista, mutta kieltäytyy johdonmukaisesti ajattelemasta asioita, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa.

Yrityskonsultti Marikan näkökulmasta Karoliina on uuden ajan ihminen, jolla pitää antaa kanavauudistuksessa sekä valtaa että vastuuta. Karoliina epäröi ensin ottaa tätä valtaa, mutta tarttuu siihen tilaisuuden tullen yhtä häikäilemättömästi kuin urallaan etenevät miehet.

Henna Hakkaraisen näyttelemä uutistoimittaja Tintti on Karoliinan vastakohta, työlleen omistautunut journalisti, joka jaksaa väsymättä tutkia taustoja. Näytelmän Tintti ymmärtää myös hyvin, että Radio Stagen kanavauudistus merkitsee hänen kohdallaan potkuja. Yhtä hyvin hän on myös selvillä siitä, ettei viisikymppisen journalistin ammattitaidolle ole enää maksukykyistä kysyntää.

Jokela pohtii Tintin suulla journalismin asemaa yhteiskunnassa. Näytelmän Tintti kertoo radiokolumnissaan, miten keskustelu tarinan kuolemasta alkoi jo 60-luvulla.

Tintin hahmossa otetaan kantaa totuuden jälkeiseen aikaan. Loppupäätelmä voi olla vaikka se, että totuus ei ole mihinkään kadonnut. Sillä ei vain ole enää mainittavaa kysyntää. Näytelmän Karoliinan tavoin ihmiset eivät käännä selkäänsä todellisuudelle siksi, että se tekee kipeää, vaan siksi, että asioihin ei voi vaikuttaa.

Ei ole sattuma, että juuri 60-luvulla ääneen pääsivät ensimmäisen kerran ne, joiden mielestä sodanjälkeisinä kasvun vuosia hallinnut suuri tarina jatkuvasta vaurastumisesta ja ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta on vailla todellisuuspohjaa. Esimerkiksi biologi Rachel Carsonin kirja Silent Spring ilmestyi vuonna 1962.

Kataja, Hakkarainen ja Kiiskinen näyttelevät upeasti. Mutta aivan pitelemättömiä olivat myös Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Raimo Grönberg ja Tommi Taurula näytelmän miesrooleissa.

Suosalon ohjelmapäällikkö Jami on perustanut omien ideoidensa pohjalta Radio Stagen. Jami on luomuksensa lempeä ja empaattinen yksinvaltias, mediayrityksen muodostaman työyhteisön sielu. Jamille muutos merkitsee nöyryytystä ja luopumista, eikä hän olisi suomalainen mies tai keski-ikäinen mies ylipäätään, ellei hän menisi henkisesti lukkoon tällaisessa kriisissä.

Se, miten Suosalo teki näyttämöllä näkyväksi tämän roolihahmon sisäisen herkkyyden, oli melkein kuin taikuutta. En tiedä, voiko tuollaista edes näytellä. Kokemus oli ainakin katsomon puolella aika vavahduttava.

Rajamaan näyttelemä nuori dj Mysli ja Grönbergin näyttelemä veteraanijuontaja Eero olivat yhdessä näytelmän toinen toisiaan täydentävä vastinpari. Molempien kohdalla tapa, jolla Jokela on käyttänyt kieltä näiden roolihahmojen luonnostelemiseen, hakee vertaistaan suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Molemmissa rooleissa Jokela käyttää hyvin taitavasti ja hauskasti liioittelua tehokeinona.

Ei siis oikeastaan ihme, että Rajamaa että Grönberg tekevät hyvin uskottavat ja huikean hienot roolityöt. Tällaisella kuusikymppisellä katsojalla Grönbergin Eerona lausumat väristykset menivät suoraan selkäytimeen. Rajamaa taas veti anglismeja vilisevät repliikkinsä pyörryttävällä tempolla.

Tommi Taurulan näyttelemällä myyntipäällikkö ja aamujuontaja Arilla oli duunarin rooli tässä ”hipsterien” miehittämässä työyhteisössä.

Yhteiskunnan pirstoutuminen, heimoutuminen ei näy vain ajatuksissa ja asenteissa. Myös ihmisten puhuma kieli muuttuu nopeasti niin, että eri kuplissa elävien on yhä vaikeampi ymmärtää, mitä toinen sanoo. Minun on jo pahasti ikävammaisena tietenkin mahdoton tietää, miten tarkasti Jokela kuvaa tämän päivän nuorten aikuisten käyttämää slangia. Hyvin uskottava Myslin roolihahmo joka tapauksessa oli.

Jokela on mies, joka ei tee lapsiaan hosumalla. Edellinen näytelmä, Esitystalous 2 sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa viisi vuotta sitten.

Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että hän teki Esitystalous kolmosen tekstistä ensin äänidemon, kuunnelmaversion, jossa hän itse esitti kaikki roolit.

Kuunnelman muuntaminen näytelmäksi osoittautui Jokelan mukaan yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki oli äkkiä toisin. Käsiohjelmassa hän antaa ymmärtää, että esitys oli vielä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa vielä niin sanotusti vaiheessa.

Ehkä siksi esityksen luonnetta korostetaan jopa radioaseman nimessä. Esityksen aikana usein toistettu lause, tämä on teatteria, on varmasti esityksen harjoituksissa käynyt jo vitsistä.

Teatteria Esitystalous 3 – Radio oli, siitä ei ole epäilystäkään. Hienojen näyttelijöiden lisäksi Jokelalla on ohjaajana ollut tukenaan taitava tiimi, jonka käsialaa Esitystalouden skenografia on.

Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa ei ole lainkaan lavastetornia tai nostimia. Itse hieman ihmettelin ensin kohtausten vaihdoissa käytettyjä, kauko-ohjattuja tasoja. Aika pian niiden olemassaolon kuitenkin unohti kokonaan. Teppo Järvisen lavastus toimi siten, kuin sen pitikin.

Radion näkyvin ominaisuus on se, että ketään tai mitään ei näy. Siksi myös Esitystalouden valaistus ja videosuunnittelu ovat olleet vaativia tehtäviä. Heikki Örnin valot ja Timo Teräväisen videot tihensivät esityksen tunnelmaa ja korostivat hienosti näytelmän käännettä, jossa muutoksen aiheuttaman ahdistuksen kuvauksessa siirryttiin omaa työpaikkaa ja uraa koskevista peloista niihin suuriin ongelmiin, jotka aiheuttavat ahdistusta jokaisessa ajattelevassa ihmisessä.

Näytelmässä on mukana sitaatteja, lyhyitä katkelmia yli 30 musiikkikappaleesta. En tiedä, ovatko ”soittolistan” valinnat tehnyt Jokinen. Niin tai näin, äänisuunnittelija Tommi Koskiselle Esitystalous on varmasti ollut haastava tehtävä. Teräväinen on myös onnistunut äänisuunnittelussa hienosti. Volyymit oli säädetty tasolle, joka sopi näytelmän luonteeseen.

Juha Jokelan ja työryhmän radio soi yhä siellä jossakin ajatusten taustalla.

Espoon kaupunginteatteri

Esitystalous 3 – Radio

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Teppo Järvinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Puvustus Sari Suominen ja Noora Salmi

Valosuunnittelu Heikki Örn

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta

Rooleissa Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

Jeesus Kristus itse asiasta kuultuna

22796927620_2b9a976b61_k — Heikki Pitkänen tekee bravuurin näytelmän lespaavana homokarikatyyrinä, joka haastattelee Jeesusta television suorassa keskusteluohjelmassa. Jeesusta näyttelevällä Antti Pääkköselle kunnon toimittajamme ei anna suunvuoroa.. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kirjailija Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet antoi paljon ajattelemisen aihetta. Junkkaala ja Sarkola ovat annostelleet esitykseen Porvoon mitalla itseironiaa ja sarkasmia. Esityksestä kasvoi terävä ja ajoittain myös hulvattoman hauska aikalaissatiiri.

Pinnalta esitys näytti tositelevision ja Maikkarin Putouksen risteytykseltä. Television ”itse asiasta kuultuna” syvähaastatteluun kutsuttu Jeesus ei saa suulaalta ja itseään täynnä olevalta toimittajalta suunvuoroa ja näytelmän kuvitteellisen näytelmäkirjailijan luomat roolihahmot, neuroottinen aviovaimo ja psykopaatti aviomies ovat kuin suoraan jostain sketsihahmokilpailusta.

Mutta niin tietysti pitääkin olla. Junkkaala ja Sarkola käyttivät näytelmän tehokeinoina liioittelua ja toistoa taitavasti. Junkkaala ja Sarkola tasapainoilivat kuitenkin hienosti tämän vaikea tyylilajin trapetsilla. Ryhtiä näytelmälle antoivat näyttelijöiden todella hienot roolityöt.

Kun kuvataan teatterin keinoin tämän päivän ihmisen pinnallisuutta, syntyy kuva pinnallisista ihmisistä. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun katsoja näkee sen vaivan, että jaksaa ajatella pintaa syvemmälle.

Näytelmän nimi kertoo, että tekijät peilaavat tämän päivän todellisuutta korostetusti omakohtaisten kokemusten ja tunnetilojen kautta. Näytelmän kehystarinassa näyttämöllä tehdään teatteria. Esitys on analyysi teatterin tekemisen reunaehdoista tämän päivän Suomessa.

olipa — Heini Junkkaalan ja Milja Sarkolan tyylikeinoja ovat liioittelu ja toisto. Jessica Grabowsky tulkinta neuroottisesta aviovaimosta sopisi lähes sellaisenaan tekevision sketsihamokilpailuun. Lohduttamassa aviomistä näyttelevä Antti Pääkkönen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Aika suosii itsestään suurta meteliä pitäviä tyrkkyjä, ihmisiä, jotka eivät kätke omaa sisäistä sankariaan vakan alle.

Itsensä brändäämisessä on tietenkin puolensa. Oma minuus voi hävitä kokonaan tämän kulissin taakse. Junkkaala ja Sarkola eivät jätä tätä itsensä esillä pitämisen problematiikkaa tähän. Jo näytelmän nimen toinen osa on ladattu rankalla itseironialla ja sarkasmilla. Näiden kahden ”narsistin” kootuissa totuuksissa myös san totuus kannattaa laittaa heti lainausmerkkeihin.

Meidän itse kunkin korvien välistä löytyvä pururata lienee maailman kivisin pelto viljeltäväksi. Ajatteleminen on erittäin työlästä ja aikaa vievää ja usein myös tuloksettomaksi jäävää puuhaa. Nykyisessä instant yhteiskunnassa me mielellämme turvaudumme ennakkoluuloihin ja asenteisiin.

Narsismista on tullut tässä mielessä oikea kyökkipsykologien puuhamaa, yhtään väheksymättä Junkkaalalle käsiohjelman mukaan omakohtaisia kokemuksiaan narsismista purkaneen nimettömäksi jäävän naisen kokemusten aitoutta.

Esityksen toteuttanut työryhmä on tästä hyvin tietoinen ja teki sen selväksi nopeasti myös esityksen katsojalle. Junkkaala tarkastelee alter egonsa kautta hyvin kriittisesti myös omaa kykyään jäsentää tietoa. Sarkasmi astuu kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun näytelmän kirjailija tuomitsee homouden narsistiseksi persoonallisuudenhäiriöksi.

olipa kerran — Apinapukuun puettuja Jussi Parviaisia näyttämölle marssitetaan kolmin kappalein. Kuvassa koko show’n Antti Pääkkösen kanssa varastaneen Heikki Pitkäsen Parviainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Yksi näytelmän roolihahmoista on ohjaaja-dramaturgi Jussi Parviainen, jonka kirjoittamaa ja Ryhmäteatteriin vuonna 1983 ohjaamaa Jumalan rakastajaa voi ehkä pitää jonkinlaisena lähtölaukauksena keskustelulle narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tekijöiden mukaan näytelmässä on katkelmia Parviaisen Jussi Parviaiset tekemästä elokuvasta Yksinteoin kaksi.

Näytelmän Parviaisen tai oikeammin Parviaisten (!) sisään tulosta näyttämölle syntyi kohtaus, josta en katsojana tiennyt oikein nauraisinko itseni tärviölle, vai olisinko luontodokumenttien suurkuluttajana loukkaantunut apinoiden puolesta.

Samaan sarjaan kuului myös näytelmän Jari Sarasvuon saarna Kallion kirkossa 2013.

Junkkaalla laitta itsensä alttiiksi, eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi näytelmän satiirille. Näytelmän näytelmäkirjailija flirttaillee kunnon kiksejä saadakseen luovalle työlleen myös pahuuden kanssa. Pahuuden ruumiillistumaa näytelmässä edustaa norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivikin roolihahmo.

22796900220_27c5599ca3_n — Heini Junkkaala ja Milja Srakola käsittelevät näytelmässä kaiken muun lisäksi myös kiinnostavasti journalismin etiikkaa. Yksi näytelmän roolihamoista on Ander Breivikistä kirjan Yksi meistä kirjoittanut norjalainen tähtitoimittaja Åsne Seierstad, jota näytelmässä näyttelee Jessica Grabowsky. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Teatterilla on Suomessa pienet piirit. Kaikki ovat toistensa hyviä kavereita. Tällaisessa lasitalossa ei tienkään kannata heitellä kiviä, tai jos siltä tuntuu, pitää kivittää taiten. Käsiohjelmassa kerrotaan, että Junkkaala ja Sarkola ovat luetuttaneet käsikirjoituksen etukäteen Saravuolla, Parviaisella ja Hesarin teatterikriitikko Suna Vuorella, joka myös on hahmona mukana näytelmässä. Näytelmään henkilöhahmoksi niin ikään otetulta Mika Myllylältä hänen mielipidettään ei ole enää voitu kysyä.

Myös tämä metodi toimii. Parviaiselta pyydettiin myös pari lausetta käsiohjelman saatteeksi. Parviaisen pari lausetta on käsiohjelmassa seitsemän sivun mittainen essee aina kiinnostavasta aiheesta Jussi Parviainen. Parviaisen tekstiä ei löydy Kansallisteatterin verkkosivuilta, joten käsiohjelma kannattaa jo sen vuoksi ostaa.

Jokainen toimittajapolvi oppii kantapään kautta, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat tyylilajeja, joita pitää Suomessa välttää kuin ruttotautia. Tämän kirjoittajalle ne ovat joka tapauksessa niitä kaikkein makeimpia aivokarkkeja.

Junkkaalan dramaturgiassa ja Sarkolan ohjauksessa on kuitenkin myös muita hyvinkin henkilökohtaisia ja samalla yleispäteviltä tuntuvia tasoja kuten hyvässä näytelmässä pitää olla.

Tällaisia syviä ja samalla ikuisia aiheita on ainakin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Junkkaalan ja Sarkolan kaltaisia todella lahjakkaita ihmisiä kannustaa paitis kunnianhimo, myös jonkinlainen sisäinen pakko. Näytelmän kirjailija pyrkii ratkaisemaan tämän ajankäyttöön ja ennen muuta läsnäoloon liittyvän ristiriidan ottamalla puolisonsa mukaan tekeillä olevan näytelmän harjoituksiin.

Sarkola on aikaisemmin käsitellyt kahden naisen välisen parisuhteen hajoamista samalla tavalla näytelmässään Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia.

Periteisesti jätetyt vaimot ja hylätyt lapset ovat olleet ihmissuhteiden maamerkkejä, jolla miesnerot ovat merkinneet ”tuskaista” elämänpolkuaan.

Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas ja Katja Küttner näyttelevät näytelmässä vierailijoina ja upeasti näyttelevätkin. Kansallisteatterin omat pojat Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen tosin varastavat välillä koko show’n.

Haapkylä tekee näytelmän kirjailijasta viileän ja etäisen hahmon lukuun ottamatta kohtausta, jossa roolihahmo kertoo pitävänsä homoutta narsistisena persoonallisuudenhäiriönä.

Osin tämä vaikutelma saattoi johtua myös ihan fyysisestä etäisyydestä. Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomon viimeisiltä penkkiriveiltä on matkaa itse näyttämölle näyttämön nimestä huolimatta.

Haapkylän ominaislaadusta näyttelijänä saa kuitenkin hyvän kuvan videolta, jonka kuvaamassa kohtauksessa näytelmän kirjailija kertoo oman mielipiteensä Sarasvuon Kallion kirkossa pitämästä saarnasta. Samalla paljastuu totuus myös kirjailija Heini Junkkaalan alter egon ”narsismin” laadusta.

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Tappohauska komedia, joka hyytää hymyn

Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Politiikasta on tullut teatteria. Tämä meille todistettiin Juha Jokelan ja Espoon kaupunginteatterin terävässä yhteiskuntasatiirissa Esitystalous.

Seuraavaksi pitää tietenkin kysyä, mitä teatterista on tullut tässä mylläkässä?

Tähän kysymykseen Jokelan kirjoittama ja ohjaama, Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2 pyrkii vastamaan. Kysymyksessä ei ole siis yleisömenestykseksi osoittautuneen teatterikappaleen jatko-osa, vaan itsenäinen ja syvälle sukeltava analyysi luovan työn reunaehdoista tämän päivän maailmassa.

Teatteri on illuusiota, sen tekijöiden mielikuvituksen luomaa lumetodellisuutta. Se oleellisin kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut sille todellisuudelle, joka alkaa teatterin ovien ulkopuolella?

Entä jos myös se todellisuus, jonka varaan me olemme rakentaneet turvallisuudentunteemme, tulevaisuudensuunnitelmamme ja unelmamme, osoittautuu kuplaksi, silkan toiveajattelun tuotteeksi?

Ei siis ihme, jos Jokelan alter egoa näyttämöllä esittävä näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa) potee kroonista valkoisen paperin kammoa.

Teema on vahvasti esillä juuri nyt esimerkiksi Jokelan sukupolveen kuuluvien Kristian Smedsin ja Jari Juutisen Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa sekä Smedsin, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Ryhmäteatterin Jäniksen vuodessa.

Esitystalous 2 on näytelmä, joka pitää ehdottomasti kokea itse. Tuntui kuin sen tarinalla olisi ollut oma tahto, joka alkoi viedä myös katsojan tulkintaa ja tunnetiloja aivan oudoille poluille. Eläydyin esitykseen niin voimakkaasti, että minulta katosi kokonaan ajan taju.

On edelleen vaikea uskoa, että esitys kesti väliaikoineen yli kolme tuntia.

Näytelmä on aivan poskettoman hauska. Hauskuus ei kuitenkaan synny siitä, miten sanotaan, vaan mitä sanotaan. Esitystalous kakkonen on ajoittain hurjaa vauhtia etenevä vyörytys, jonka parissa myös katsojan on syytä kytkeä aivojen turboruuvi päälle.

Näytelmän keskiössä on tarina epäonnistumisesta. Kovasti Juha Jokelan oloinen kirjailija näytelmän minä kutsutaan mukaan brändityöryhmään, jonka tehtävänä on kehittää Espoon kaupungin imagoa ja luoda espoolainen identiteetti. Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Espoo on Jokelalle kuin Suomi pienoiskoossa. Näytelmän henkilöhahmot edustavat Espoon talouselämän ja kunnallishallinnon eliittiä ja sitä peesaavaa keskiluokkaa.

Jokelan kadehdittava, Kansallisteatterin Patriarkasta tuttu tarkkanäköisyys ihmiskuvaajana on jälleen voimissaan. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin uskottavia, että katsojalle syntyy illuusio: näinhän se on, tämän täytyy olla suoraan elävästä elämästä lainattua tai ainakin melkein totta.

Näyttämöllä on eräänlainen unelmajoukkue. Martti Suosalo esittää kaupunginjohtaja Kari Happosta ja turkulaista konsulttia OT Toivosta, Ria Kataja yritysjuristi Helena Partasta, Tommi Korpela Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuria, Raimo Grönberg Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevónia, Tommi Taurula Espoon Bluesin omaa miestä, it-yrittäjä Petri Huhtalaa ja Henna Hakkarainen kaupunginsihteeri Ilona Koskea. Toimittajan ääniroolissa näyttelee Vera Kiiskinen.

Jokelan alter egoa esittää sydämeen käyvällä herkkyydellä myös muusikkona tunnettu Rajamaa.

Tarinan politrukkeihin kuuluvilla hahmoilla on myös käsiohjelmaan kirjattu puoluekanta, mutta sillä ei taida nykypäivänä olla juuri merkitystä. Esitystalouden Espoo ei ole Timo Soinin Espoo.

On sanottu, että Jokela on räätälöinyt roolit näille näyttelijöille, mikä ei ainakaan vähennä tehtävän haastavuutta.

Kolmeen tuntiin mahtuu valtavasti tavaraa. Muistin pohjalta ei kuitenkaan löydy edelleenkään yhtään motivoimattomalta tuntunutta kohtausta tai tarpeettomalta tuntunutta sanaa.

Jokelan alter ego ottaa hengiltä näytelmän unijaksossa yhden luomansa hahmon, Esitystalous ykkösessä ihmisiä kuoliaaksi naurattaneen turkulaiskonsultin. Kohtaus, jossa Turun murretta hirvittävällä vauhdilla posottava OT päästetään viimeisen kerran irti, on jälleen Suosalon bravuuri.

Ehkä riipaisevinta Esitystalous kakkosessa ovat Jokelan huomiot siitä, miten esitystaloudeksi kutsuttu ilmiö on hiipinyt myös ihmissuhteisiin. Oman minän sulautumiseen johtavalle intohimolle ei ole enää tässä maailmassa tilaa. Sen esteeksi nousee tietoisuus oman vartalon pienistä virheistä. Ihmisen vartalo ei enää täytä niitä pakottavaksi standartiksi muodostuneita kauneusihanteita, jotka kuvamanipulaatioon tukeutuva viihdeteollisuus on luonut.

Teppo Järvisen lavastus, Timo Teräväisen videot, Heikki Örnin valot ja Tommi Koskisen äänet luovat yhdessä uutta ja ennen näkemätöntä teatteriestetiikkaa.

Espoon kaupunginteatteri toimii matalassa hallimaisessa tilassa. Näyttämö on keskellä salia ja katsomon penkkirivit nousevat portaittain sen molemmilla puolilla kuin antiikin Kreikan amfiteatterissa ikään.

Kohtausten sisääntulot on usein toteutettu liikkuvien tasojen avulla. Tavaraa on näyttämöllä välillä jopa runsaasti, mutta itse tilaa hallitaan pääsääntöisesti valojen, videoiden ja äänimaailman antamin keinoin. Videoskriininä toimii näyttämön valkoinen lattia.

Lopputulos on toimiva ja ajoittain häkellyttävän kaunis.

Esitystalous kakkonen tarjoaa katsojalleen täydellisyyttä hipovan teatterielämyksen. Minua jäi sen jälkeen kaivelemaan vain se, että Jokelan läpimurtotyö Fundamentalisti jäi aikoinaan näkemättä.

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta

Perhe on pahin ja paras

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo Järvinen, Timo Teräväinen, Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen.

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.