Avainsana: Pipsa Lonka

Rikos ja rangaistus Monika Fagerholmin tapaan – Helsingin kaupunginteatterin sovitus kirjasta on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen – Kuka tappoi bambin? on tarina kasarisukupoven lapsista

Misa Lommin näyttelemä Emmy on tarinassa Gusten elämän rakkaus. Nuorta 16-vuotiasta Gustenia näyttelee Jaakko Hutchings ja tarinan kertojaa, 26-vuotiasta Gustenia Pyry Nikkilä, kuvassa taustalla. Eläinklinikalla harjoittelijana työskentelevän Emmyn suuri rakkaus ovat koirat. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.

Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?

Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”

Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”

Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.

Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?

Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?

Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.

Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.

Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.

Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.

Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.

Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.

Kuka tappoi Bambin? alkoi tyhjän tilan teatterina. Kuvan kohtauksen huonekalut siirrettiin näyttämölle tämän kohtauksen ajaksi. Kuvassa Jaakko Hutchings (näytelmän nuori Gusten), Nathanin isää Abbea näyttelevä Kari Mattila, Nathanin äitiä Annelisea näyttelevä Heidi Herala ja näytelmän Nathan Justus Pienmunne. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.

Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.

Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.

Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.

Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.

Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.

Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.

Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.

Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.

Mika Haarasen projisoinnit näyttelijöiden katseista olivat vaikuttavia. Justus Pienmunnen koreografian aggressivinen liikekieli kuvasi tarinan nuorten taipumusta väkivaltaan, joka tarinan ytimessä purkautuu brutaaliksi joukkoraiskaukseksi. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.

Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemen kritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.

Kuka tappoi bambin?

Helsingin kaupunginteatterin esitys pienellä näyttämöllä 2.9.2023

Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Vem dödade bambi?

Suomennos: Laura Jänisniemi

Dramatisointi: Pipsa Lonka

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Koreografia: Justus Pienmunne

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Projisoinnit: Mika Haaranen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Henna Piirto

Kuvat: Noora Geagea

Rooleissa: Jaakko Hutchings, Pyry Nikkilä, Justus Pienmunne, Elias Keränen, Leena Rapola, Heidi Herala, Kari Mattila, Misa Lommi, Aksinja Lommi

Nuori näyttämö on naisten valtakunta – teatterin vanha mieskuva elää yhä, mutta Veikko Nuutisen ON ISIS on muutoksen airut

Kallion taidelukion esityksessä oli panostettu näyttämökuviin. Muun muassa voimakkailla maskeerauksilla tekijät loivat esitykseen sadun tuntua. Kilttiä Ainoa näytteli etualalla kuvassa oleva Siiri Kinnari. Kuva Saana Ott/Kallion lukio

Jokaisen suomalaisen näytelmäkirjailijan sisällä asuu pieni Shakespeare. Hän elää ja hengittää mukana ainakin silloin, kun keski-ikään ehtinyt kirjailija kirjoittaa tilaustyönä näytelmän nuorille teatterin harrastajille. Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää, kun näissä pienoisnäytelmissä pohditaan elämän suuria kysymyksiä.

Nuoren Näyttämön tilaustyöt Gunilla Hemmingin Carmina ja Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä ovat selkeästi nuoren naisen kasvutarinoita. Ehkä vielä paremmin nuorten harrastajien tarpeet ilmaista itseään on hahmottanut ruotsalainen Rasmus Lindberg, jonka näytelmän Sannas Sanna Jag vuodelta 2014 Johanna Virsunen on kääntänyt ja dramatisoinut näytelmäksi Ainon aito mä.

Helsingissä Nuori Näyttämö tapahtumassa esiintyneistä 13 ryhmästä viisi oli valinnut esitettäväkseen Lindbergin näytelmän. Kolme ryhmää esitti oman tulkintansa Hemmingin Carminasta ja kolme Longan näytelmästä Tuntemattoman eläimen jäljillä.

Vain kaksi ryhmää oli tarttunut neljästä tapahtuman järjestäjien tarjoamasta vaihtoehdosta Veikko Nuutisen isäksi tulemisen ”kauhuista” kertovaan komediaan ON ISIS.

Jako vastaa hyvin teatterin nuorten harrastajien sukupuolijakaumaa. Nuutisen vahvoihin miesrooleihin perustuvalle näytelmälle on ryhmissä ehkä vaikea löytää näyttelijöitä.

Toisaalta Nuutisen näytelmä on myös aiheensa ja sisältönsä puolesta suunnattu nuorille aikuisille. Tapahtuman järjestäjien, Työväen Näyttämöiden Liiton ja seitsemän ammattiteatterin ensisijaisena kohderyhmänä ovat olleet teatteria harrastavat 13–19 –vuotiaat nuoret.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esiintyivät pääkaupunkiseudun nuoret harrastajat. Parhaimmillaan nuorten harrastajien esitykset olivat lumoavia. Eikä tuo lumous särkynyt silloinkaan, kun ryhmän jäsenet olivat vasta teatteriharrastuksen alkutaipaleella.

Esillä olon ja esittämisen ilo vei helposti myös katsojan mukanaan. Harrastajateatterissa korostuu teatterin yhteisöllinen luonne. Yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän jäsenten välillä oli selvästi havaittavissa eleistä ja ilmeistä. Yhtä helppoa oli myös samaistua katsomon puolella jännittäneiden omaisten, luokkatoverien ja teatterin harrastajien myötäelämiseen. Harrastajateatterissa näyttämön neljäs seinä tuntuu välillä katoavan kokonaan.

Ehdin viikonlopun aikana katsoa yhdeksän Helsingin tapahtuman 13 esityksestä. Ryhmien taitoerot olivat suuret, kuten ennakolta saattoi odottaa. Parhaat esitykset olivat samalla tavalla nautittavia kuin Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.

On vahinko, että ohjelmaani mahtui vain yksi Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä – näytelmästä tehty versio. Longan näytelmä käsittelee niitä elämän vakavia peruskysymyksiä, joita yleensä teini-iässä ryhdytään pohtimaan toden teolla. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Vaskivuoren lukion teatteriryhmä on palkittu aikaisemmin Ramppikuume- teatterikatselmuksen pääpalkinnolla viime vuonna. Ryhmän osaaminen näkyi myös nyt.

Tosin Longan näytelmän filosofointi lipsahti aina välillä kaikessa totisuudessaan tällaisen aikuisen katsojan korvissa camp-huumorin puolelle. Kuolemaa ei ole, koska elämä on pelkkää harhaa. Niinpä niin.

Lonka, Lindberg ja Hemming ovat käyttäneet näytelmissään tehokeinona rankkaa liioittelua. Varsinkin Hemmingin Carmina on perusvireeltään komedia.

Ryhmien esityksiä leimasi kuitenkin aika usein tietynlainen totisuus. Komiikka on teatterin vaikein laji ja tässä suhteessa ryhmien osaamiserot korostuivat.

Tapiolan lukion musiikkilinja on onnistunut luomaan todella hersyvän version Hemmingin Carminasta. Esityksen kepeyttä korosti vielä se, että Anna Marinin, Tuula Tikkasen, Jari Huvilan ja Aleksi Ojalan muodostama ohjaustiimi oli sovittanut näytelmästä musikaalin.

Jo ohjaajien määrä kertoo siitä, että harrastajateatterissa enemmän on usein enemmän. Tapiolan produktiossa oli mukana kymmeniä nuoria tekijöitä.

Mukana oli iso orkesteri, bändi ja suuri joukko tanssijoita. Ryhmästä löytyi myös lauluvoimaa. Tavallaan koko show’n kuitenkin varasti ajanhenkeä näytellyt Jesse Hänninen. Hänen vapautunut ja hervottoman hauska esiintymisensä antoi Tapiolan lukion Carminalle aivan oman koomisen sävynsä.

Myös Kallion Lukion ryhmälle Lindbergin näytelmän ohjannut Annemari Untamala oli pyrkinyt etäännyttämään näytelmää arkirealismista. Temppu onnistui, koska Kallion taidelukiosta löytyy tietysti huikean hyviä ja osaavia tyyppejä rooleihin. Kohtausten sisään rakennettu huumori taittoi kärjen Lindbergin näytelmän totisuudelta. Esimerkiksi Marie Vilkin seimikohtauksessa esittämä lammas jäi mieleen.

Kallion lukion Jere Hartikainen veti näytelmässä Aino isän roolin vahvasti yli. Sama toistui myös Martinlaakson lukion ja Annantalon Teatteri Viren esityksissä. Veikko Nuutisen ON ISIS –näytelmässä näyttämölle manaama piru, teatterin vanha mieskäsitys karjahtelee siten harrastajateatterissa yhä vahvana.

Martinlaakson lukion Ainon aito mä korosti ohjauksen merkitystä. Vaikka Martinlaakson lukiolaiset eivät ole henkilökohtaisessa osaamisessaan vielä Kallion lukion opiskelijoiden tasolla, Heli-Maria Suomen ohjaus, upeasti toteutetut kohtaukset antoivat ryhtiä esitykselle. Esitys oli niin vaikuttava, että silmät välillä kostuivat jopa tällaiselta vanhalta ukolta.

Toisaalta kaikki voi mennä myös pieleen. ILMI Ö:n esityksestä ja Anne Korhosen ohjauksesta Hemmingin Carminasta tuli mieleen lähinnä muotinäytösten catwalk. Tekijöiden idea on sinänsä ollut varmaan hyvin ajateltu. Hämärillä näyttämökuvilla, vastavalon käytöllä ja vähäeleisellä näyttelemisellä on pyritty vetämään Hemmingin välillä täysin mahdoton teksti Marssin ja Broxima Centauri B:n sfääreistä lähemmäksi maan pintaa.

Esitys ei silti antanut kovin vakuuttavaa kuvaa Teatteri ILMI Ö:n ylläpitämästä, kurssimuotoisesta teatterikoulusta ja sen tasosta. Ehkä koulutuksessa kannattaisi jatkossa panostaa enemmän ainakin puhetekniikkaan.

Veikko Nuutisen ON ISIS paini Nuori Näyttämö tapahtumassa ihan omassa, miesten sarjassa. Nuutisen näytelmässä on useita todella puhuttelevia rooleja nuorille ja miksei myös vähän varttuneemmille miehille. Nuutisen näytelmää myös eteläkarjalaisten harrastajien kannattaa lukea sillä silmällä.

Katsoin tapahtuman molemmat esitykset ON ISIS -näytelmästä. Hyrdet ja Järdet on ilmeisesti vasta perutettu ryhmä, jossa on mukana Keski-Uudellamaalla opiskelevia nuoria myös Kiinasta, Saksasta ja Boliviasta. Ryhmän näyttelijöillä ei ole varmaan vielä paljon kokemusta näyttelemisestä, mutta esimerkiksi suomen kielen tuottamat hankaluudet klaarattiin hienosti.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä oli huikean hauska. Se itketti ja nauratti.

Myös Teatteri Wernerissä on mukana ainakin nimien perusteella maahanmuuttajataustaisia tekijöitä. Mutta sama pätee oikeastaan lähes kaikkiin Helsingin tapahtumassa esiintyneisiin ryhmiin.

Tämäkin kertoo varmasti omaa kieltään siitä, miten tärkeä ja hieno taiteen muoto teatteri on.

Kappaleessa 20 ollut virheellinen arvaus Jere Hartikaisen iästä on korjattu. Hartikainen on syntynyt vuonna 2000 ja opiskelee Kallion lukiossa.

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta

Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz — Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.