Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.

Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

  • Koreografia: Fernando Melo
  • Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
  • Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
  • Valosuunnittelu: Aku Lahti
  • Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
  • Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Rakkaudesta sähköön on fyysisen teatterin mestariteos – Sen ilmaisuvoimainen genre edustaa nyt teatteritaiteen kuuminta hottia maailmalla

Tällä hetkellä teatteritaiteen ehkä kuumimpaan genreen voi nyt tutustua Tampereen Teatterissa. Rakkaudesta sähköön on surumielinen tragikomedia elämän sivuraiteille heittämästä miehestä. Maanantaina ensi-iltansa saaneen esityksen ohjannut Aitor Basauri on yksi maailman arvostetuimmista klovnerian opettajista ja esiintyjistä. Basauri kuuluu neljän taiteilijan ryhmään Spymonkey, joka on nostanut klovnerian jälleen korkeakulttuurin ja populaarin viihteen rajapinnalle.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Mykkäelokuvan suuret tähdet Charles Chaplin, Buster Keaton ja kumppanit tekivät reilut sata vuotta sitten klovneriasta salonkikelpoista ja maailmankuulua. Mykkäelokuvan slapstick-komiikan juuret olivat englantilaisessa music hall -perinteessä ja amerikkalaisessa vaudevillessä. Sekä music hallin että vaudevillen juuret ovat 1500-luvulla kehittyneessä italialaisessa commedia dell’artessa ja tätä traditiota muokanneessa sirkusklovneriassa. Slapstick oli aikoinaan ja on edelleen sirkusklovnien käyttämä keppi, jolla saadaan lyödessä aikaan kova napsahtava ääni lyönnin kohdetta vahingoittamatta.

Tampereella tätä commedia dell’arten perinteestä lähtevää estraditaidetta tehtiin suomalaisin maustein. Nyt tragikomedian ”Pierrot”, tämä tarinan yksinäinen ”Turmiolan Tommi”, rakasti peliä, jota ei tosimielessä pelata missään muualla maailmassa: näyttämöllä keitettiin huttua ja yritettiin lyödä kunnareita. Tämän sirkuksen klovnin, Marc Gassot’n, ”slapstick” oli pesäpallomaila.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Gassot valmistui näyttelijäksiTeatterikorkeakoulusta vuonna 2002. Hienon sukunimensä hän on saanut ranskalaiselta isältään.

Klovneria ei ole ihan uusinta uutta suomalaisessa teatterissa. Me olemme tottuneet jo parin vuosikymmenen ajan Teatteri Metamorfoosin ja Red Nose Companyn vahvasti meikattuihin ja punanenäisiin klovneihin ja klovneriaan ilmaisuvoimaisena teatteri-ilmaisun muotona. Alkusysäyksen näiden ryhmien synnylle ovat antaneet sveitsiläisen Davide Giovanzanan ja ranskalaisen Philippe Boulayn klovneriasta ja naamioteatterista järjestämät kurssit.

Marc Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Gassot marssi esityksen alussa näyttämölle päällään puku ja popliinitakki, päässään muotonsa jo menettänyt borsalino. Kädessään hänellä oli Alepan keltainen muovikassi, jonka reunan yli näkyi osittain kassiin sujautettu hirttoköysi. Elekielellä Gassot kertoi meille, että tarinan mies kurvasi kotinsa pihaan autolla. Kömpelöt otteet kertoivat, että tämä kuljettaja oli jo valmiiksi humalassa. Samasta ruumiin ja mielen tilasta kertoi se, että tämä nukkavieru herra oli hukannut kotinsa avaimet.

Sekä Chaplin että Keaton esittivät kovan onnen potkimaa pikkumiestä vahvasti meikattuina. Gassot aloitti hurjan fyysisen esittämisen ilman naamioita. Samalla hän riisui esityksen sirkuksen kontekstista, joka on estänyt meitä näkemästä sirkuksen, mykkäelokuvien ja slapstick-komiikkaan perustuvien animaatioiden huumorin perimmäistä traagisuutta. Vaikka Rakkaudesta sähköön hurjine, koomisine käänteineen nauratti, se jätti ainakin tämän kirjoittajan kohdalla mielenpohjalle voimakkaat surun ja säälin tunteet. Tämä mies oli ajautunut umpikujaan, mielentilaan, jossa seinät kaatuivat päälle. Tuo voimakas tunne kertoi esityksen esteettisestä ilmaisuvoimasta.

Tämä ei ollut mitään leikkiä. Esityksen merkillinen nimi liittyi ehkä sähkölaitteisiin, joita miehen kodista löytyi joka lähtöön. Tosin tämän vankilan kaikkinäkevää ja -tietävää vanginvartijaa, älypuhelinta, ei esityksen lauluissa erikseen mainittu. Vain sähkötuoli puuttui. Se olisi edesauttanut sen tavoitteen toteuttamista, johon tarinan mies koko esityksen ajan sinnikkäästi koheltaen pyrki. Joka tapauksessa Gassot’n tulkinnassa oli virtaa kuin pienydinvoimalassa.

Näitä tunne-elämänsä ja maailmankuvansa kanssa umpisolmussa eläviä yksinäisiä miehiä meillä riittää. Yksilöinä he ansaitsevat meidän jokaisen myötätunnon. Suurena, miljoonapäisenä joukkona he muuttuvat vaarallisiksi, kun joku moderni führer, politiikan populistinen helppoheikki, saa heidät otteeseensa. He ovat miehiä, joilla ei omasta mielestään ole enää mitään menetettävää. Heissä marginaalinen ja merkityksellinen henkilöityvät yhtä aikaa.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Kuva (c) Dimitri Härkönen.

Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Miehen ilmeisesti jo taakse jäänyt, loistava ura ja ammatti-identiteetti henkilöityivät näyttämöllä sähkönsiniseen, paljeteilla koristeltuun haalariin pukeutuneessa Karl Sinkkosessa.

Kaatuilijana Gassot on vähintäänkin Vesa-Matti Loirin veroinen virtuoosi. ”Voi ei, joko taas!” Tämä tahaton huokaus minulta pääsi jo siinä vaiheessa, kun Gassot oli kolmannen kerran kiivennyt sisään asuntoonsa ikkunasta ja päätynyt sukelluksensa jälkeen istumaan keittiön tiskialtaaseen. Tämän jälkeen hänen fyysinen esittämisensä ja konfliktit erilaisten esineiden kanssa saivat yhä hurjempia muotoja. Päänsä sisäisiä ajatuksia hän yritti ensin ajaa pois perinpohjaisen humalan avulla. Edellä mainitusta Alepan kassista hän kaivoi esiin kolme pulloa Finlandia-vodkaa. Sen jälkeen hän alkoi ajaa huonolla menestyksellä Räikkää ja Sinkkosta pois näyttämöltä ihan konkreettisesti.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Esityksen ankean tematiikan vastakohtana toimi Gassot’n ilmiömäinen kyky ja taito ottaa kontaktia yleisöönsä. Avustajan värvääminen viinapullojen korkkien avaajaksi ja pesäpallojoukkueen pelaajiksi kävi niin luontevasti ja sujuvasti, että epäilin hetken, oliko näistä kontakteista sovittu etukäteen.

Tavallaan Rakkaudesta sähköön oli myös läpisävellettyä teatteria. Sinkkonen on säveltänyt sen yhdeksän biisiä ja ne on sanoittanut esityksen tarinaksi Saara Törmä. Gassot’n tulkitseman miehen matka epätoivon yhä syveneviin syövereihin alkoi kappaleella Yksinäisyys ja se päättyi kappaleeseen Anteeksi kiitos moi. Sellaiset laulujen nimet kuin Tsemppaa, Maailmankaikkeus tai niinku sillee, Vanhuus ja Iso kaipuu kertoivat jo niminä, mistä tarinassa oli kysymys. Kappaleessa Akkuväännin laulettiin kaikista niistä sähköisistä härpäkkeistä, joilla mies oli yrittänyt tehdä elämästään helppoa (!). Laulut tulkitsi koskettavasti Räikkä Sinkkosen säestyksellä.

Rakkaudesta sähköön on toteutettu Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona. Esityksen yllätyksillä ladattu ja nerokas lavastus on toteutettu Kansallisteatterin lavastamossa. Tekninen toteutus on viimeistelty Tampereen Teatterissa.

Marc Gasot’n koulutusta koskeva asiavirhe on korjattu. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakolusta ei Nätystä, kuten jutusa virheellisesti kerrottiin.

Rakkaudesta sähköön Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 9.3.2026

  • Ohjaus: Aitor Basauri
  • Musiikki: Karl Sinkkonen
  • Laulujen sanat: Saara Törmä
  • Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
  • Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
  • Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuusi
  • Ohjaajan assistentti: Susanna Pukkila
  • Pyrotekniikka: Kansallisteatterin pyroteknikot
  • Näyttämöllä: Marc Gassot, Kari Sinkkonen, Tanjalotta Räikkä

Krispi Fraid – peilikuva, petos ja kananlento

Samuli Niittymäki muuttuu tässä performanssissa ihmisestä kanaksi – jokainen uutta keski-ikää parhaillaan elävä voi seurata tämän metamorfoosin edistymistä oman kylpyhuoneensa peilistä. Kripsi Fraid pohtii elämän tarkoitusta ja kaikkia muita vähäpätöisiä kysymyksiä, joilla emme yleensä itseämme kiusaa. Esitys oli ladattu niin täyteen merkityksiä, että katsojana olin tikahtua naurun ohella myös aivoähkyyn. Mitä pelättävää muka on siinä täydellisyyttään kimaltelevassa elämässä, jota me mielestämme elämme?

Samuli Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Samuli Niittymäen viljelemä huumori on hervottoman hauskaa ja kuolemanvakavaa. Näillä aseilla hän kuvaa terävästi taiteen keinoin todellisuutta, jota me pakenemme mainosten ja viihteen luomaan valetodellisuuteen. Esityksessä Kripsi Fraid Niittymäki muuttuu kanaksi. Saman metamorfoosin meistä itse kukin kokee, jos saa elää riittävän vanhaksi. Posket alkavat roikkua kuin kanan heltat ja nenä korostuu kasvonpiirteissä terävänä nokkana. Ruoto painuu kumaraan ja koko keho tärisee ja tutisee silkkaa haurauttaan. Eletyt vuodet ovat paistaneet sen rapeaksi!

Esityksen nimi on hauska ja moniselitteinen sanaleikki. Kun nimi Kripsi Fraid lausutaan ääneen, se kuulostaa sanoilta crispy fried. Mikä voisi olla arkisempaa ja tylsempää kuin pikaruoka? Sattumaa ei ole tietenkään sekään, että tämä ”rapeaksi paistettu” Kripsi Fraid on myös Niittymäen ja Joonas Heikkisen esityksessä mainoksia tehtailevan firman nimi.

Toisaalta kripsi on epäilemättä mainosten tekijöiden ammattislangia. Se on väännös englannin kielen sanasta crisp ja tarkoittaa täydellisyyden tavoittelua. Mainostoimistoissa ja jälkikäsittelyssä sanaa crisp käytetään kuvaamaan veitsenterävää, kirkasta ja huoliteltua lopputulosta. Englannin kielen sana fraid ei tässä yhteydessä kaipaa enää lisätulkintaa. Tulkintaa kaipaa sen sijaan se, miksi meidän pitää pelätä täydellisyyden tavoittelua?

Ilkikurinen tulkinta Niittymäen ja kumppaneiden moniulotteisesta performanssista on se, että me kotkotamme täällä oman aikamme ja sitten elämä päättyy kuin kananlento avuttomaan räpistelyyn. Vahingossa auki jäänyt mikrofoni paljasti, että maailman mahtavista ainakin Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping haaveilevat iankaikkisesta elämästä jo täällä maan päällä. Toistaiseksi biologinen tosiasia on kuitenkin se, että mainostajien ja viihdeteollisuuden luoma illuusio täydellisestä elämästä on silkkaa valetta, eikä edes vallan täyteys tätä tosiasiaa muuksi muuta.

Esitys oli täyslaidallinen aikamme suoritus- ja imagokulttuuria kohtaan. Meiltä vaaditaan terävyyttä ja edustavuutta, mutta ruumiimme ja psyykemme ovat hauraita ja pelokkaita.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaan oven. Heidän yhteisen firmansa menestyksen päivistä kertoi hotellihuoneen numero 778 ovessa. Numerologiassa 77 symbolisoi usein sisäistä viisautta, henkistä heräämistä ja tietoisuutta; 8 on universaali aineellisen menestyksen, vaurauden ja auktoriteetin symboli. Niiden yhdistelmä 778 tulkitaan usein viestiksi siitä, että kova työ kantaa hedelmää ja taloudellinen tai ammatillinen menestys on saavutettu.

Nyt Heikkisen koputuksiin, käskyihin, aneluihin ja rukouksiin ei vastattu. Tai vastattiin lopulta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti kiinni. Kohtaus oli siten eräänlainen muunnos perinteisestä ovifarssista. Yllätysmomentin tuotti se, että ovi ei todellakaan auennut. Samalla se oli todellinen Heikkisen bravuuri näyttelijänä. Kunnon tuottaja kävi tähän tahtojen taistoon aikaisempien taisteluiden tuomalla kokemuksella. Sitten päättäväisesti annetut käskyt ja huutaminen muuttuivat aneluksi ja lopulta rukouksiksi, kun ovi pysyi itsepintaisesti kiinni.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Joonas Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaa oven. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Seuraavassa kohtauksessa nämä menestyksen kulissit nostettiin Kiasma-teatterin lavastetorniin. Niittymäki makasi näyttämökorokkeelle asetetulla vuoteella pukeutuneena verenpunaiseen oloasuun. Alkoi maineensa kukkuloilla eläneen ohjaajan kivulias herääminen todellisuuteen. Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Vanhassa ja kuluneessa vitsissä tähän kauheuteen liitetään sekä kuolemanpelko että kuoleman kaipuu. Nyt ei kuitenkaan podettu alkoholin vieroitusoireita, vaan eletyn elämän aiheuttamaa krapulaa.

Niittymäen vierellä sängyllä oli firman logolla varustettu pahvimuki. Logossa oli kuva paistettua kanankoipea siivellään pitävästä kanasta. Kuvan kannibalismiin viittaava symboliikka oli groteskia, vaikkei sitä vielä edes katsottu kanan silmin. Oma mielleyhtymäni logosta vei kukkamultaa markkinoineen Biolanin takavuosien mainokseen, joka muistuttaa siitä, mitä kaikesta syömästämme ruoasta lopulta tulee: ”Yks kakkaa, kaks kakkaa…”

Onko kaikki, mitä olen elämässäni saanut aikaan, pelkkää paskaa? Aiheellinen kysymys jokaiselle, joka parhaillaan kelluu oman erinomaisuutensa aallonharjalla. Niittymäen synkälle itsetutkistelulle antoi tahtia näyttämöllä rumpupatterin takana rumpuja takonut muusikko ja äänisuunnittelija Ilkka Tolonen. Volyymia esitykselle antoivat valtavat kovaääniset. Ne olivat tuttu elementti jo Niittymäen esityksestä Kohina. Kysymys kuului myös tuolloin: miten kovaa pitää huutaa tässä kakofonian maailmassa, jotta edes joku kuulee?

Arvoituksellinen metamorfoosi ihmisestä kanaksi tuotiin näyttämölle videon välityksellä. Niittymäen käyttämä naamio oli hätkähdyttävä. Vielä hätkähdyttävämpää oli Niittymäen elekieli ja fyysinen esittäminen, kun hän palasi valkokankaalta näyttämölle ja sieltä katsomoon kotkottamaan. Valkokankaalla ja näyttämöllä tämä vanha kana onnistui munimaan vielä jopa pari munaa. Mieleen tulivat oman sukupolveni ikinuoret, joille 70 on mukamas vasta uusi keski-ikä.

Esitys päättyi Heikkisen työtoverilleen Niittymäelle pitämään kiitospuheeseen. Sitä ennen hän houkutteli Niittymäen katsomosta takaisin näyttämölle heittämällä eteensä jyviä nokittavaksi. Esityksen katsojille tarkoitettuja tiedonjyviä olivat puheessa vilahtaneet viitaukset Niittymäen uraan ohjaajana ja taiteilijana todellisessa elämässä. Ainakin minä vakuutuin siitä, että oman elämänsä ja minuutensa kautta Niittymäki on jälleen pystynyt sanomaan jotakin yleispätevää ihmisenä olemisesta. Miehen tinkimättömässä asenteessa on jotakin hyvin vetoavaa, ja taiteilijana hän on tarkkanäköinen ja aivan hervottoman hauska.

Niittymäki valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2010. Mainosten tekijöiden maailmasta hänellä on myös omakohtaista kokemusta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo lopettaneensa mainosten tekemisen vuonna 2019 ja keskittyneensä taiteen tekemiseen. Kiasman verkkosivulla kerrotaan, että hän on vuodesta 2021 lähtien keskittynyt itsenäiseen taiteelliseen työskentelyynsä. Samana vuonna hänen esikoisohjauksensa Plup Plup – Two Water Bottles sai ensi-iltansa Teatteri Takomon näyttämöllä, jossa esitettiin myös hänen toinen ohjauksensa Kohina (2024), joka syntyi yhteistyössä äänisuunnittelija Tatu Nenosen kanssa.

Niittymäki on näytellyt muun muassa Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Hänet on palkittu Jussi-palkinnolla elokuvasta Seurapeli (2020), ja televisiossa hänet on nähty esimerkiksi komediasarjassa Sunnuntailounas (2018–2025).

Kripsi Fraid Esitys Kiasma-teatterin näyttämöllä 3.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Samuli Niittymäki Muusikko ja äänisuunnittelija: Ilkka Tolonen Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen Valo- ja lavastussuunnittelija: Heikki Paasonen Näyttämöllä: Samuli Niittymäki ja Joonas Heikkinen Esityksen toteuttamiseen on saatu tukea Koneen Säätiöltä.

Ranskassa luokkaretki ei ole mikään huvimatka – Luokkayhteiskunta halkaisee retkeilijän habituksen

Itseen kirjoitettu oli teatteria ”valopäille”. Näytelmän ”Une tête d’œuf” oli sosiologian professori Didier Eribon, sosiologina maailmanmaineeseen noussut ranskalainen älykkö. Eino Salmelaisen näyttämön ensi-ilta oli haastava ja vaikuttava taide-elämys. Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Ohjaaja Davide Giovanzana on todellinen alansa velho. Absurdin koominen ja äärimmäisen vakava vuorottelivat esityksessä tavalla, joka vangitsi mielen ja vei ajantajun. Se on loistavan teatterin pettämätön merkki. Olin myyty. Tätä varten teatteri on!

Näytelmän Didier Eribon kohtaa veljensä 30 vuotta kestäneen välirikon jälkeen. Kuvassa Timo Torikka ja Sinikka Sokka sekä selin Miiko Toiviainen. Valokuva (c) Darina Rodionova.

Näytelmä alkoi kuin Suomi-Filmin elokuva. Sen jälkeen me katsojat saimme pikakurssin sosiologian peruskäsitteistä. Koomisen alun jälkeen esitys sai uusia, moniulotteisia sävyjä, kun sukelsimme ensemblen kanssa Didier Eribonin minuuteen. Synkempiä sävyjä Itseen kirjoitettu sai, kun näyttämölle astui Kansallisen rintaman karismaattinen poliitikko lumoamaan suvun miehet ja naiset.

Minä ja monet muut ympärilläni nauroimme vielä Timo Torikan huikealle bravuurille. Hymy kuitenkin hyytyi, kun Eribonin isän, äidin ja veljien työväenlaulut muuttuivat toisella jaksolla äärioikeiston viljelemäksi retoriikaksi. Heti toisen maailmansodan jälkeen Eribonin isovanhempien sukupolvi äänesti kommunistit 29 prosentin kannatuksella maan suurimmaksi puolueeksi. Ensi vuoden presidentinvaaleissa pojanpojat saattavat hyvinkin äänestää Ranskan seuraavaksi presidentiksi Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan – tai Marine Le Penin, jos hän onnistuu vapautumaan oikeuden langettamasta virkakiellosta.

Kysymys kuuluu: miksi äärimmäinen oikeisto on kulkenut voitosta voittoon Yhdysvalloissa ja miksi sen kannatus kasvaa kohisten nyt myös kaikissa keskeisissä Euroopan maissa – Ranskassa, Saksassa ja jopa Englannissa?

Sosiologia nousi tieteen eturintamaan toisen maailmansodan jälkeen, kun eri tieteenalojen tutkijat alkoivat selvittää, miksi kymmeniä miljoonia uhreja vaatineeseen katastrofiin päädyttiin. Eribon on sosiologi. Näytelmä perustuu hänen omaelämäkerralliseen kirjaansa Paluu Reimsiin. Tiedepiireissä maailmanmaineeseen Eribon nousi Michel Foucault’sta kirjoittamallaan elämäkerralla. Foucault’ta pidetään yhtenä aikakautemme merkittävimmistä filosofeista. Eribonin teos ei ollut vain elämäkerta, vaan sitä pidetään ”sukelluksena Ranskan älylliseen historiaan”, kuten tekoäly-yhteistyökumppanini Gemini asian runollisesti kiteyttää.

Onko Eribonilla vastausta yllä kirjoitettuun polttavaan kysymykseen? Mäkihyppääjä Matti Nykästä mukaillen: ”Ehkä on – ehkä ei ole.” Tuskin kenelläkään on vielä sellaista vastausta, jonka me haluaisimme kuulla.

Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Kuvassa Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja Sinikka Sokka. Valokuva (c) Darina Rodionova.

Tämän kirjoittajalla ei ole eväitä yrittää ymmärtää Foucault’n sofistikoitunutta filosofiaa syvällisellä tavalla. Itse tulkitsin näytelmää niin, että Eribonin mukaan kukaan meistä ei ole täysin valtaa vailla. Todellisuus on lukemattomista vuorovaikutussuhteista syntynyt kudos. Ihmiset eivät hyppää äärioikeiston kelkkaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään. Meillä jokaisella on oma elämämme, eikä ihminen elä vain leivästä. Näytelmän poliitikko ei myynyt Reimsin työläisille vain veronalennuksia, vaan arvokkuutta!

Miiko Toiviainen teki loistavasti sisäistetyn ja huikean hienon roolityön näytelmän Eribonina. Hahmon arroganssi nosti heti niskakarvat pystyyn. Kävi selväksi, että Ranska on toista maata. Suomessa kukaan akateemisen koulutuksen saanut ihminen tuskin osoittaisi omaa ylemmyyttään ja henkisen pääomansa paremmuutta samalla tavalla. Ei ainakaan vielä.

Ranska on luokkayhteiskunta. Suomesta on ehkä vasta tulossa sellainen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben kuvaama ”luokkaretki” ei ole Ranskassakaan täysin mahdoton – Eribon itse on elävä esimerkki sosiaalisesta noususta – mutta hyvin vaikeaa se varmasti on. Suomessa professorit erottuvat toisistaan toistaiseksi ehkä vain siinä, että työväenluokasta noussut nukkuu edelleen alusvaatteissaan heti, kun vaimon silmä välttää; toisen polven akateemikko taas käyttää yöpukua.

Näytelmän Eribonille jokainen poikkeama yläluokan tavoista ja normeista oli kauhistus. Hänen habituksensa oli halkaistu. Näin hän kuvasi lopullista eroaan työväenluokkaisesta taustastaan. Akateeminen kieli ja ”hienostunut” käytös vaativat tietynlaista koodiston hallintaa. Näytelmän Eribon halveksi veljiään siitä, ettei heillä ollut tähän riittäviä kognitiivisia ja kielellisiä kykyjä.

Näytelmän alussa meille pidetyllä sosiologian alkeiskurssilla tuo habituksen käsite jäi ehkä itse kullekin vähän epäselväksi. Olen itse ollut aikanaan henkeni pitimiksi töissä teurastamolla ja tiedän kokemuksesta, miltä ”sian habituksen” halkaiseminen kirveellä näyttää. Hyvä arvaus oli rinnastaa habitus identiteettiin.

Ranskassa luokka on ”perinnöllistä” tavalla, jota meidän on vaikea hahmottaa. Habitus on käsite, jolla kuvataan omalle yhteiskuntaluokalle tyypillistä tapaa seistä, puhua, syödä ja unelmoida. Meillä Suomessa on ollut mahdollista liikkua identiteetistä toiseen. Voi olla, että jotkut luokkanousun tehneet häpeävät omia vanhempiaan, mutta luulen sen olevan yhä harvinaista. Kirjakieli vaihtuu yhä lennossa Tampereen murteeksi. Asia on toisin, jos tämä luokkien välinen näkymätön kuilu halkaisee habituksen. Sen täytyy tehdä kipeää.

Biologisesta lähestymiskulmasta habitus vertautuu kaikille nisäkkäille ominaiseen leimautumiseen. Laumaeläiminä me leimaudumme yhteisöön, johon olemme syntyneet, ja tämä aiheuttaa pysyviä muutoksia hermostossamme. Habitus on ikään kuin lihaan kirjoitettu. Tähän myös näytelmän arvoituksellinen nimi viittaa.

Miiko Toiviaisen loistelias roolityö näytelmän Didier Eribon jää teatterin historiaan. Taustalla Timo Torikka. Valkuva (c) Darina Rodionova.

Näytelmän Eribonilla on ollut toinenkin kuilu ylitettävänään. Hän on ponnistellut välttääkseen toisen häpeän. Toisaalta homoseksuaalina hän sai voimaa toiseudesta. Tämä omaan seksuaalisuuteen liittyvän habituksen ”halkaiseminen” vaati kuitenkin sen, että hän katkaisi välinsä vanhempiinsa ja sukuunsa 30 vuodeksi. Hän ei mennyt edes isänsä hautajaisiin.

Näytelmän Eribon kuvasi isänsä väkivaltaiseksi kotityranniksi. Äidin suulla hän kuvasi vanhempiensa avioliiton rakkaudettomaksi. Äidin lapsuutta varjosti stigma, joka johtui siitä, että isoäiti oli sodan aikaan rakastunut saksalaiseen upseeriin ja lähtenyt vapaaehtoisesti Saksaan.

Itse asiassa näytelmä oli täynnä tällaisia merkityksellisiä huomioita ja yksityiskohtia. Vaikka näytelmän Eribon valittaa, ettei hänestä ole kirjailijaksi ja sanotaan, että kirja on vaikea, lähes ”lukukelvoton”, se on näytelmän perusteella myös hyvin monitasoinen ja vaikuttava kuvaus ihmisyydestä ja ajastamme. Se on tarina, joka ulottuu neljän sukupolven yli.

Ranskalaista kulttuuria tuntevat tietävät myös, ettei Reims – jonka lähiössä Eribonin vanhemmat ja veljet asuivat – ole mikään Ranskan Valkeakoski tai Kouvola. Se on yliopistokaupunki ja ranskalaisen kulttuurin henkinen keskus.

Kirjan on suomentanut Timo Torikka, ja hän on myös yhdessä ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle. Torikan kielitaidosta kertoo se, että hän näytteli vuosina 2005–2007 Ranskassa ja esiintyi pääroolissa Pantathéâtren näytelmässä Plus loin que loin. Giovanzana puolestaan on kotoisin Sveitsin ranskankieliseltä alueelta ja puhuu ranskaa äidinkielenään. Giovanzana on toiminut opettajana sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa että Nätyssä. Hän on myös ollut perustamassa klovneriaan erikoistunutta Teatteri Metamorfoosia.

Itseen kirjoitettu Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.2.2026.

Näyttämöllä: Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka, Maija Ruuskanen. Perustuu: Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana. Ohjaus: Davide Giovanzana. Musiikki: Maija Ruuskanen. Videosuunnittelu: Ilari Kallinen. Valosuunnittelu: Ville Virtanen. Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinde Lappalainen. Lavasterakennus: Damjan Krebl. Tuotantopäällikkö: Luc Gérardin. Tuotanto: Teatteri Metamorfoosi yhteistyössä Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner.

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

Aja aurasi vainajain luiden yli

Teatteri Avoimien Ovien ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Aja aurasi vainajain luiden yli oli teatteria tämän kirjoittajan makuun. Näytelmä perustuu kirjallisuuden Nobel-palkitun puolalaisen Olga Tokarczukin samannimiseen romaaniin. Teatteri Telakan ensi-illassa olivat mukana kaikki hienon teatterielämyksen elementit: ajatuksia herättävä teksti, oivaltava sovitus ja voimakasta läsnäoloa henkinyt näyttelijäntyö. Näytelmä oli kiehtova murhamysteeri, jota Telakan sivuilla kuvataan syystäkin sysimustaksi komediaksi.

Marja Myllylä teki näytelmässä huikean hienon roolityön tarinan kertojana. Näytelmässä olivat mukana myös tämän näytelmän Janina Duszejkon menneiden sukupolvien äidit ja isoäidit. Hanna Kirjavaisen koreografiassa tämä geenien virta ajassa, elämän suklisyys tehtiin näkyväksi leikin kautta. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Näytelmän tarina sijoittuu pieneen kylään Puolan ja Tšekin rajalla. Tässä vuoristokylässä asuu vain kolme vakituista asukasta: tarinan kertoja, Outolintu ja Isojalka. Kertoja on entinen opettaja, joka hoitaa naapureidensa kesämökkejä, viettää suurimman osan ajastaan opiskelemalla astrologiaa ja auttaa ystäväänsä Dizzyä kääntämään William Blaken runoja puolaksi.

Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Isojalka kuolee dramaattisesti. Kerronta saa tragikoomisia farssin sävyjä, kun Outolintu kutsuu kertojan apuun ja he alkavat yhdessä pukea alusvaatteisillaan lattialle tuupertunutta vainajaa. Sen jälkeen paikalle kutsutaan poliisi alueen keskuksena toimivasta suuremmasta kylästä.

Murhamysteeri syvenee, kun alueen poliisipäällikön ruumis löytyy kaivosta. Myöhemmin löydetään myös alueen varallisuuden itselleen kahmineen johtajan hyönteisten peittämä ruumis. Lopulta taivaallista esivaltaa edustava pappi kuolee kirkon syttyessä palamaan. Ennen kuolemaansa johtaja oli ehtinyt omien puheidensa mukaan tuoda rajan takaa uuden erän myytävää, ”takuulla alle 12-vuotiaita” – lampaita, lehmiä, hevosia? Tuskin! Tämän päivän suuret otsikot kertovat muusta.

Tarinan kertoja on sotajalalla alueen metsästäjiä vastaan. Hän on tehnyt rikosilmoituksen Isojalasta, joka on harrastanut salametsästystä ansalangoilla ja tehnyt muutakin ilkivaltaa. Kertoja epäilee myös, että metsästäjät ovat tappaneet hänen kaksi koiraansa, joita hän kutsuu tyttärikseen.

Kohtausten ajoitus oli Hanna Kirjavainen ohjaamassa näytelmässä kuin oppikirjasta. Näytelmän farssimaisia piirteitä korostettin slaptick-komiikalla. Kuvassa Päivi Suhonen ja Tarja Koskela. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Puolalaisen Emilia Sadowskan dramatisoimaa näytelmää on luonnehdittu myös ekologiseksi trilleriksi. Tokarczuk haastaa teoksessaan patriarkaattisen elämäntavan ja ne normit, joita pidetään maaseudulla itsestäänselvyyksinä niin Puolassa kuin Suomessakin. Puolassa kirkon asema luutuneiden asenteiden ylläpitäjänä on kenties vielä selkeämpi; näytelmässä metsästystorneja kutsutaankin osuvasti saarnastuoleiksi.

Näytelmän nimi on sitaatti englantilaisen William Blaken (1757–1827) tuotannosta. Lause on peräisin teoksesta The Marriage of Heaven and Hell, tarkemmin sen osiosta Proverbs of Hell. Blake kirjoitti sananlaskunsa provokatiivisiksi ohjeiksi, jotka kääntävät perinteisen moraalin päälaelleen. Blake oli valistusajan nero, jota aikalaiset eivät täysin ymmärtäneet. Hänelle ”vainajain luut” edustivat perinnettä ja kuollutta dogmaattisuutta. Hän kehottaa eläviä luomaan uutta, vaikka se tarkoittaisi pyhänä pidetyn menneisyyden päälle ajamista.

Tokarczukin tulkinta on ekologinen ja eettinen: ihminen ”ajaa aurallaan” kirjaimellisesti eläinten ja luonnon yli piittaamatta elämän pyhyydestä. Se heijastaa päähenkilön kokemaa radikaalia tarvetta toimia vääryyttä vastaan, vaikka se rikkoisi yhteiskunnan normeja.

Normien rikkomisella on seurauksensa. Tokarczuk joutui laajan vihakampanjan kohteeksi, kun hänen romaaninsa Jaakobin kirjat (Księgi jakubowe) ilmestyi vuonna 2014. Konflikti oli osa Puolan ”muistisotaa”, jossa hallituspuolue Laki ja oikeus (PiS) pyrki vaalimaan kuvaa Puolasta vain ulkoisen aggression uhrina. Tokarczukin teos puolestaan kuvasi juutalaisten monivaiheista elämää Puolan ja Liettuan alueilla. Kirjaa pidetään hänen pääteoksenaan, ja tappouhkauksien vuoksi kirjailijalle jouduttiin palkkaamaan henkivartijat.

Tärkeilevää ja ylimielistä, tarinan kertojan mielessään kylähulluksi määriteltyä poliisipäällikköä näytteli Tarja Koskela. Oikealla kuvassa Marja Myllylä. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Näytelmän kertoja, Janina Duszejko, kantaa huolta luonnosta. Hän ei pidä virallisesta nimestään, ja kutsuu naapureitaankin lempinimillä, koska heidän oikeat nimensä eivät vastaa heidän olemustaan. Astrologiaan uskova kertoja näkee planeettojen asennoista jopa Isojalan kuoleman – tosin vasta tapahtuneen jälkeen. Hänen mukaansa salaperäisten kuolemien takana on eläinten kosto.

Päärooleissa loistavat ammattinäyttelijät Marja Myllylä ja Ville Sandqvist. Eläiminä, kyläläisinä ja lukuisissa muissa sivurooleissa nähdään teatteriharrastajia, jotka on löydetty Teatteri Avoimien Ovien Ajan Aura -hankkeen kautta.

Hanna Kirjavaisen sovitus, ohjaus ja koreografia toimivat saumattomasti. Teatteri on leikkiä, joka ei katso ikää. Kohtausten ajoitus oli erinomainen ja esityksen rytmi vei mennessään. Harrastajanäyttelijöiden loistaminen kertoi sovituksen laadusta; näytelmässä oli sitä rosoa ja raikkautta, joka tekee harrastajateatterista parhaimmillaan ainutlaatuista. Roolituksen onnistumisesta kertoi esimerkiksi Päivi Suohosen bravuuri katollisen kirkon pappina.

Myllylä kertojana oli kuitenkin luku erikseen. Hänen roolityönsä oli todella hieno – sitä läsnäoloa on vaikea kuvailla sanoin, se on koettava itse.

Esitystiedot: Aja aurasi vainajain luiden yli, Teatteri Telakan ensi-ilta 7.2.2026. Alkuperäisromaani: Olga Tokarczuk | Dramatisointi: Emilia Sadowska | Suomennos: Tapani Kärkkäinen | Sovitus, ohjaus ja koreografia: Hanna Kirjavainen | Skenografia ja puvut: Ia Ensterä | Valosuunnittelu: Topias Toppinen | Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen Näyttämöllä: Marja Myllylä, Ville Sandqvist, Peter Andersen, Riitta Silvo, Päivi Suhonen, Maarit Luukkonen, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki. Tuotantoa on tuettu Suomen Kulttuurirahaston Maailma Näyttämölle -apurahalla.

Florian Zellerin näytelmä Isä on teatteritaiteen merkkiteos – Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin näyttelee rakastettu Esko Roine

Esko Roine on tamperelaisille teatterin Ilves ja Tappara samassa joukkueessa. Koko kansan tuntema koomikko Roineesta tuli jo reilut 40 vuotta sitten, kun televisiossa alkoi pyöriä komediasarja Reinikainen. Perjantaina Roine palasi Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle. Hän näyttelee pääroolin Florian Zellerin näytelmässä Isä, jota pidetään yhtenä tämän vuosituhannen tärkeimmistä näytelmistä. Viime kaudella Roine teki saman roolin Kuopion kaupunginteatterissa, ja näytelmästä tuli siellä jymymenestys.

Kuvassa Esko Roine ja Riikka Papunen sekä taustalla Miia Selin. Valokuva (c) Kari Sunnari.

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Le Père (Isä) palkittiin vuonna 2014 Ranskassa parhaan näytelmän Molière-palkinnolla. Näytelmän englanninkielinen versio keräsi useita Tony- ja Olivier-ehdokkuuksia Lontoossa ja New Yorkissa. Näytelmän elokuvakäsikirjoitus palkittiin parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarilla vuonna 2021.

Näytelmän kantaesityksessä vuonna 2012 dementiaa sairastavaa isää näytellyt Robert Hirsch voitti roolistaan parhaan näyttelijän Molière-palkinnon. Lontoossa roolin näytteli meille elokuvista tuttu Kenneth Cranham, joka palkittiin roolistaan arvostetulla Olivier-palkinnolla. New Yorkin Broadwaylla Frank Langella voitti suorituksestaan parhaan miespääosan Tony-palkinnon. Elokuvassa unohtumattomalla tavalla roolin näytellyt Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscarin.

Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän isän roolin näytteli vuonna 2017 Jari Pehkonen, ja Svenska Teaternissa roolissa nähtiin Asko Sarkola vuosina 2019 ja 2022. Näytelmä on tulossa myös Turun Kaupunginteatterin ohjelmistoon, ja sitä on esitetty myös ainakin Varkaudessa ja Seinäjoella.

Ehkä Tampereella on odotettu, että kaupungin oma poika ja teatterin Grand Old Man Esko Roine ehtii kasvaa myös ikänsä puolesta 82-vuotiaana toisen miespääosan Oscar-palkinnon voittaneen Hopkinsin mittoihin. Yhden ja teatterintekijöille varmasti sen kaikkein tärkeimmän ja mieluisimman palkinnon Roine on jo ehtinyt Andrén roolista saada: yleisön jakamattoman suosion. Roineen tähdittämä tuotanto sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa syksyllä 2024, ja se keräsi siellä huikean yleisömenestyksen, mikä on hieno saavutus Kuopion kokoisella talousalueella.

Me tunnemme Esko Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Kuva (c) Kari Sunnari.

Me tunnemme Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Tekijät luonnehtivat Isää traagiseksi farssiksi. Ensi-illassa tuli selväksi, että Roineen nopea reaktiokyky ja tarkkuus ovat yhä tallella. Vuonna 1944 syntynyt Roine täyttää edellä mainitut ”Oscar-mitat” eli 82 vuotta syyskuussa 2026.

Zellerin näytelmän suurimpiin ansioihin on laskettu se, että muistisairas vanhus on tarinan subjekti. Jokainen meistä ymmärtää, ja nykyisin yhä useammat tietävät kokemuksesta, että vitsit ovat vähissä, kun oma vanhempi tai puoliso sairastuu. Näytelmä kuvaa sitä, miltä sairastuneesta itsestään tuntuu, kun todellisuudentaju alkaa pirstoutua ja hämärtyä. Siinä liikutaan vuorovaikutukseen perustuvan teatteritaiteen omimmalla alueella. Ei siis ihme, että pääroolin näyttelijöille on ropissut palkintoja.

Näytelmän isän Andrén muisti toimii kuin sattumanvaraisesti leikattu elokuva tai kirja, jossa sivut ovat epäjärjestyksessä ja välissä on valtava määrä tyhjiä sivuja. Zeller symbolisoi tätä ahdistusta Andrén neuroottisella suhteella kelloon. Tarina alkaa siitä, että hän on riidellyt hoitajansa kanssa, koska epäilee tämän varastaneen kellonsa. André kuvittelee asuvansa yhä omassa asunnossaan, vaikka on todellisuudessa asunut jo vuosia tyttärensä Annen luona.

Kuten jokainen omaishoitaja tietää, aika on se elementti, joka tekee tästä draamasta tragedian. Meillä on itse kullakin vain rajallinen määrä tunteja, vuorokausia ja vuosia. Näytelmässä näin syntyneet jännitteet kulminoituvat kohtaukseen, jossa Paul, Annen mies, lyö Andréta. Minulle jäi tunne, että tämä tabun rikkova dramaattinen huipennus jotenkin liudennettiin; se meni ohi lähes huomaamatta.

Mutta ehkä vika ei ollut kokeneen konkarin Tommi Auvisen ja Kuopion kaupunginteatterille näytelmän ohjanneen Taava Hakalan ohjauksessa. Ehkä näyttelijävalinnoissa ja roolituksessa ihmisten kemiat eivät natsanneet parhaalla mahdollisella tavalla, tai sitten vika oli minussa katsojana. Näin leppoisuutta siellä, missä sitä ei ollut. Andrén perhettä kohdanneen toisen suuren tragedian tavoittaminen ja tajuaminen tunnetasolla olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta.

Kuvassa taaempana Esko Roine ja Miia Selin. Edessä Janne Kallioniemi. Valokuva (c) Kari Sunnari.

Zellerin näytelmästä tekee merkittävän myös sen ajankohtaisuus. Tutkimusten mukaan muistisairaat ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle, koska heidän kykynsä puolustautua tai kertoa tapahtuneesta heikkenee. Tätä alttiutta lisää se, että sairastuneet muuttuvat usein itse levottomiksi ja aggressiivisiksi sairauden edetessä. Se kuuluu taudinkuvaan.

Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu, kuten Zellerin näytelmässä, kotona. Usein taustalla ei ole pahuus, vaan omaishoitajan uupuminen. Kun sairaus etenee ja potilas muuttuu vaativaksi, hoitajan stressitaso nousee, mikä voi purkautua huutamisena, kovakouraisuutena tai laiminlyöntinä.

Näytelmän André joutuu lopulta laitoshoitoon. Siellä henkilökunnan tekemä väkivalta on useimmiten rakenteellista. Suoria fyysisiä pahoinpitelyitä tulee ilmi harvemmin, mutta kiire ja resurssipula lisäävät riskiä epäasialliseen kohteluun. Levottomien potilaiden kohdalla käytetään rajoitustoimia, joilla on joskus kohtalokkaat seuraukset. Esimerkiksi Turussa 79-vuotias lepositeisiin sidottu muistisairas nainen menehtyi hoivakodissa joulukuussa 2025.

Isä Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.2.2026. Käsikirjoitus: Florian Zeller | Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Tommi Auvinen & Taava Hakala | Pukusuunnittelu: Taava Hakala | Lavastussuunnittelu: Sari Paljakka | Valosuunnittelu: TJ Mäkinen | Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Rooleissa: Esko Roine, Miia Selin, Maiju Saarinen, Riikka Papunen, Janne Kallioniemi, Pentti Helin.

Siitä mistä ei voida puhua, pitää tehdä näytelmä

Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta tarjosi niin tuikean taide-elämyksen, että tällaista heikkohermoista hirvittää yhä. Michael Baran on käsikirjoittajana ja ohjaajana ekspressionistisen teatteri-ilmaisun mestari. Ensi-illassa näytteleminen oli herkkää ja latautunutta, kolmen monologin sisällöt puhuttelevia ja esityksen näyttämöestetiikka ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa. Näytelmä on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.

Näyttämökuvia hallitsi valtava kupoli. Kuvassa Pirjo Määttä ja Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.

Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta, ja Kansallisteatterin näytelmässä tuon vuorovaikutuksen aikaansaama emootio kasvoi pakahduttaviin mittasuhteisiin. Läsnä eivät olleet vain upeasti näytelleet näyttelijät, vaan se todellisuus, jolta me yritämme sitkeästi sulkea silmämme ja korvamme. Se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena totuutena, ei olekaan totta. Geopolitiikan mannerlaatat ovat liikkeessä, ja alitajuinen pelko kouristaa mieltämme. Tämän näytelmän tarinan salaperäinen runoilija näki hirviöiden unta.

Nyt näyteltiin sodassa tuhotun kaupungin raunioilla betonilohkareiden keskellä. Näyttämön yllä kaartuva rikki ammuttu kupoli on joskus kattanut jotakin rauhan tyyssijaa – moskeijaa, synagogaa tai kirkkoa. Teatterissa on tapana varoittaa katsojia savusta, voimakkaista äänistä ja kirkkaista valoista. Mutta olisiko mieltä varoittaa herkkiä ihmisiä myös siitä, että tässä esityksessä voi tunnetasolla sukeltaa liian syvään päätyyn? Ehkä. Oman tunnemyrskynsä sai padottua ryhtymällä analysoimaan Baranin ekspressionistisen teatteriestetiikan hienouksia.

Baranin estetiikka oli suorastaan uuvuttavan rikasta. Näytelmän kolme monologia olivat täynnä viitauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, filosofiaan ja politiikkaan – sitaatteja maailmankirjallisuuden suurilta nimiltä. Surumielisen pohjavireen kontrastina mukana oli myös älykkään ihmisen terävänäköistä huumoria. Ainakin minun rintani alla alkoi kuplia, kun Wenla Reimaluoto selitti monologissaan seitsemänvuotiaalle lapselle Richard Wagnerin Jumalten tuhon juonta. Pirjo Määtän monologissa suomalainen opettaja sai vihdoin soitettua israelilaiselle ystävälleen Edenille. Kun Eden kysyy kuulumisia, vastaus on ytimekäs: ”Meillä on paska hallitus!” ”Niin meilläkin!”

Näyttämökuvia hallitsivat pelkistetyt värit, musta, vankoinen ja harmaa. Kuvassa Niina Ranta, Inke Koskinen ja Sofia Smeds. Kuva (c) Tuomo Manninen

Baranin teksti ei liikkunut vain kulttuurin ylärekisterissä, vaan mukana oli myös arkisuutta tarpeiden suorittamiseen asti. Tarinat on sidottu tiukasti uutiskuvien todellisuuteen. Reimaluodon monologissa pianistiystävä lähtee Lääkärit ilman rajoja -järjestön anestesialääkäriksi Gazaan ja katoaa. Inke Koskisen monologin nimi on suora viittaus Hamasin terrori-iskuun lokakuussa 2023 Re’imin musiikkifestivaaleilla. Tarinan salaperäisen runoilijan matkassa purjehdittiin myös lokakuun 2025 aktivistien mukana Gazaan suuntautuneessa avustussaattueessa.

Kuvat raiskattujen nuorten ruumiista ja raunioiden alle murskaantuneista lapsista ovat välittyneet verkossa silmiemme eteen sensuroimattomina. Psyykeämme suojelee kyvyttömyytemme ymmärtää suuria lukuja. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta Gazan sodan kymmenet tuhannet uhrit muuttuvat tilastoiksi. Käsiohjelmassa tämä sanotaan minua fiksummin: näytelmä on yritys käsitellä aiheita, jotka pakenevat hahmotuskykyämme.

Baran on kääntänyt ja dramatisoinut useita teoksia, jotka käsittelevät juutalaista historiaa ja identiteettiä. Minulle Tooran lakeja noudattava ortodoksijuutalaisuus on merkitysten kieltä, jota en osaa lukea. Inke Koskisen tulkitsema syvästi masentunut nainen tapaa linja-autoasemalla ortodoksijuutalaisen naisen ja kokee hänet kaksoisolennokseen. Hän seuraa tuntematonta kotiin ja saa häneen yhteyden, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä.

Kaikki kolme roolihahmoa kertovat avoimesti seksuaalisuudestaan, mutta ikään kuin ohimennen. Eronneelle opettajalle ja sinkkupianistille satunnaiset kohtaamiset olivat eräänlaisia itsenäisyysjulistuksia. Seksi ei ollut hääviä, mutta heillä oli valta valita. Koskisen monologissa nuori nainen herää masennuksesta eroottiseen hehkuun, joka kuitenkin päättyy väkivaltaiseen katastrofiin.

Kuvan kohtauksessa suuri näyttämökuvaa hallinnut kupoli alkoi elää ja näytelmän ”mannerlaatat” alkoivat liikkua ihan konkreettisesti. Kuvassa on Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.

Näyttämöllä geopoliittisten mannerlaattojen liike sai visuaalisen vastineensa. Kristityn oikeiston käynnistämä hyökkäys on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Siksi ei varmasti ollut sattumaa, että Baran ja hänen ensemblensä kuvasivat todellisuutta juuri kolmen naisen elämäntarinan kautta.

Esitys on kirjoitettu neljälle näyttelijälle ja pianistille. Koskisen, Määtän ja Reimaluodon rinnalla Sofia Smeds näytteli sanattomasti saman roolin kehon kielellä. Läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kimmo Viskarin suunnittelema visualisointi oli häkellyttävän hieno. Sen paino tuntui: maailma, jota pidimme vakaana, on rikki revitty ja saattaa romahtaa milloin tahansa.

Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.2.2026.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran, Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari, Musiikki: Juhani Nuorvala.
Näyttämöllä: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds. Muusikot: Mariola Aniolek ja Niina Ranta.

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.   

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.    

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki

Kummeliakin kummempaa menoa!

Pöhkökomedia on teatterin kuninkuuslaji ja Tampereen Teatterin Alivuokralainen nousi heittämällä lajityypin valtaistuimelle. Ajateltu sovitus, tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö virittivät nauruhermot katsomossa. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.  

Mikko Saastamoisen suunnittelemissa näyttämökuvissa on mukailtu vuonna 2003 kantaesitetyn farssin alkuperäislavastusta. Kuvan kohtauksessa Mikko Nousiainen, näytelmän Pauli Granfelt, Lari Halme, näytelmän Lauri Mustonen ja Arttu Soilumo, näytelmän Robban. Kuva © Maria Atosuo

En ole nähnyt vuonna 2003 kantaesitettyä versiota tästä farssista, joka seitsemän vuoden ajan jyräsi Tampereen Teatterin katsojalukuja uuteen uskoon. Jos Matti Grönbergin ohjaamaa Kummeli-elokuvaa Alivuokralainen on lupa käyttää mittatikkuna, kierroksia on nostettu nyt aivan uudelle tasolle. Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana tästä retrofarssista kehittyi torstain ensi-illassa nauruhermoja repivä crazy-komedia.

Komediaa on syystä sanottu teatterin kuninkuuslajiksi. Se vaatii ohjaukselta ja näyttelijöiltä äärimmäistä tarkkuutta kohtausten ajoituksessa. Nyt Kannisen orkesteri soitti tämän hurjalla vauhdilla edenneen vyörytyksen jokaisen tahdin oikein. Kehittelyt ja niitä seuranneet yllättävät käänteet, punchlinet napsahtivat paikoilleen kuin pyssynsuusta.

Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen käsikirjoittama Alivuokralainen on nuoren katsojan heidän silmissään varmasti retroa. Lankapuhelin, mummonmarkka ja videokasetti ovat tämän päivän parikymppiselle outoja tai täysin vieraita esineitä. Minua tuo aivan tarkoituksellinen vintage näyttämökuvien estetiikassa viehätti ja nauratti. Tämän farssin kantaesityksestä on kohta kulunut neljännesvuosisata! Jumalauta, on se vaan pitkä aika jopa tällaiselle vanhalle ukolle.

Kannisen sovituksen ja ohjauksen yksi hienous oli siinä, että hän on taitavasti häivyttänyt Robbanin roolista leiriestetiikan. Arttu Soilumo teki roolin tavalla, jossa oli sydäntä. Soilumon karisma ja upea näyttelijäntyö muovasivat käsikirjoituksen karikatyyrihomosta yksilön, jonka läsnäolo näyttämöllä näkyi ja tuntui. Soilumon ilmiömäinen kyky salamannopeisiin rytminvaihdoksiin auttoi epäilemättä myös pitämään kiivaasti edenneiden kohtausten ajoituksen kohdallaan.

Esityksen näyttävien tanssikohtausten koreografian on suunnitellut Chris Whittaker. Kuvassa Matti Hakulinen, Mikko Nousiainen, Katriina Lilienkampf. Kuva © Maria Atosuo

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä. Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta ja kyllä, tämä tunne välittyi katsomoon asti. Näyttelijäntyö oli tarkkaa, mutta vapautunutta tekemistä. Luulen, että esimerkiksi Ville Mikkonen on nauttinut, kun hän on saanut luvan perästä vetää John ”vääpeli” Molotovin roolissa liioittelun överiksi. Lari Halmeen äänen voimakkuudessa ja läsnäolossa oli juuri sitä volyymia, jota autoritaarisuuteen taipuvaisen munuaiskirurgi Lauri Mustosen rooli vaati.

Tampereen Teatteri on joutunut jonkinlaiseen hyvän kierteeseen, jossa onnistumiset johtavat uusin onnistumisiin.

Määritelmät eivät koskaan ole kovin tärkeitä. Jäin kuitenkin pohtimaan, mihin genreen Vihisen ja Kahilaisen komedian voisi sijoittaa. Farssi on tilannekomedia, jossa yllättävien käänteiden pohjalla on jonkinlainen tarina ja juoni. Teatterissa termiä crazy-komedia käytetään usein silloin, kun halutaan korostaa esityksen anarkistisuutta ja järjen käytön tuolle puolelle karannutta vapautta. Alivuokralainen huojui ja sekoili näiden kahden toisilleen läheisen lajityypin raja-aidalla.   

Alivuokralainen, Tampereen Teatterin ensi-ilta 29.1.2026 päänäyttämöllä.

Käsikirjoitus: Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen Sovitus ja ohjaus: Mikko Kanninen Ohjauksen assistentti: Heikki Vihinen Lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Maarit Kalmakurki Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen Tanssikoreografia: Chris Whittaker

Rooleissa: Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi