Tampereen Työväen Teatterin Matilda oli silkkaa teatterin taikaa – musikaali säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen iloa – näin tehdään loistavaa lastenteatteria

Roald Dahlin kirjoittamalla tarinalla on hieno rakenne, jonka myös musikaalin käsikirjoitus ja toteutus toivat hyvin esiin. Kuva on tarinan seesteisestä kulminaatiopisteestä. Kuvassa ovat lempeän Miss Honeyn roolin tehnyt Pihla Pohjolainen ja lauantaina Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri  

Tampereen Työväen Teatterin Matildan jälkeen poikkesin työväentalon kulmakuppilaan. Baaritiskillä selvästi jo alkuillasta viihteelle heittäytynyt herra teki minulle yllättävän kysymyksen: ”Miksi sinä olet itkenyt?”

Minä en voinut kuin hämilläni hieraista kädellä poskiani. Totta, ne olivat edelleen kyynelten kastelemat.

Hyvin tehty musikaali menee tunteisiin. Se on varmasti tämän lajityypin suuren suosion takana. Se on satu, joka antaa meille luvan olla ainakin hetken olla yhteydessä omiin syviin tunteisiimme ilman suodattimia. Voi heittäytyä lapsuuden suoraviivaiseen tunneälyyn ja järkevyyteen.

Matilda oli lauantai-iltana lajissaan silkkaa teatterin taikaa. Taikuutta oli tietenkin jo se, että teatterin ensemble oli jälleen onnistunut sovittamaan ja hiomaan suurproduktion kaikki osa-alueet täydellisyyttä hipovaksi kokonaisuudeksi. Aivan omiin sfääreihinsä esityksen nostivat siinä mukana olleet lapset. Esitys säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen tuottamaa iloa.

Matildan lauantai-illan esityksessä mukana olleet lapset ottivat ilon irti esittämisestä ja osaamisestaan ja tämä elämänilo oli hyvin tarttuvaa. Nimiroolin lauantain iltanäytöksessä näytteli Helinä Puusa luontevasti ja tomerasti. 

Englantilainen Roald Dahl oli omien lasteni ehdoton suosikkikirjailija ja Matilda Dahlin kirjoista se, jota piti lukea ääneen yhä uudelleen ja jota tytöt lukivat itse ja kuuntelivat äänikirjana. Matildan tarina on tuttuakin tutumpi.

Aikuisille tehdyt musikaalit perustuvat useimmiten aikuisten satuun, romanttiseen ja hieman naiviin tarinaan. Dahlin Matilda on tässä suhteessa toista maata. Se on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta on rakenteeltaan ja sisällöltään aito, monitasoinen romaani.

Matildassa on mukana Dahlin omia lapsuuden kokemuksia muun muassa opiskelusta englantilaisesta sisäoppilaitoksesta. Niiden oloista kertoo jotakin se, että ruumiillinen kuritus yksityisissä sisäoppilaitoksissa kiellettiin Britanniassa parlamentin säätämällä lailla vasta vuonna 1998.

Esityksen aikana assosiaatiot veivät ajatukset paitsi näytelmän teemaan myös muistikuviin Pink Floyd –yhtyeen The Wall albumin pohjalta tehtyyn samannimiseen elokuvaan ja tietysti myös omasta hieman kuoppaisesta koulutiestäni.

Matilda ilmestyi vuonna 1988. Ensimmäisen kerran kirja dramatisoitiin näyttämölle vuonna 1990 ja Danny DeVito ohjasi kirjan pohjalta elokuvan 1996. Matilda: The Musical kantaesitettiin vuonna 2010 Royal Shakespeare Companyssa.

Ehkä Matildan tuoreutta selittää se, etteivät romaanin pohjalta käsikirjoituksen kirjoittanut Dennis Kelly ja musikaalin musiikin säveltänyt Tim Michelin olleet tuolloin mitään alan suuria nimiä vielä tuolloin. Matilda oli kaksikolta Royal Shakespeare Companyn tilaustyö, josta on kehittynyt musiikkiteatterin kestosuosikki ja katsojia on ollut noin 10 miljoonaa eri puolilla maailmaa.

Kelly ja Minchin ovat molemmat kasarisukupolvea ja varmasti lukeneet Dahlin kirjat aikanaan nuoren ihmisen mielellä. Suomeksi musikaalin dialogin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulujen sanat Hanna Kaila.

Ohjaus on suomalaisen musiikkiteatterin kultasormen Samuel Harjanteen taidonnäyte. Matildaan valittiin suuresta hakijajoukosta parikymmentä 7-11-vuotiasta lasta, jotka aloittivat valmistautumisen esitykseen jo ennen produktion harjoitusten alkamista erityisessä Matilda-koulussa.

Tampereen Matildassa Dahlin tarinan eri juonteet ja tasot erottuivat selkeästi. Mukana olivat sekä laiminlyödyn lapsen henkinen hätä että kirjojen pariin ankeita oloja paenneen lahjakkaan lapsen vallaton mielikuvitus, joka purkautuu liioitteluna ja kapinallisena anarkiana. 

Nämä teemat toistuivat toinen toistaa upeammissa kohtauksissa ja tansseissa, joiden koreografia on Jari Saarelaisen käsialaa.

Matilda kertoo siitä, miten iso juttu kirjallisuus on ja miten tärkeää on lukea hyviä kirjoja. Kuvassa lauantai iltanäytöksessä Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa on Roald Dahlin tarinan ydinsanoman äärellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Dahlin kirjojen maailma on maustettu mustalla huumorilla. Sisäkkäiset tarinat ovat riemastuttavia. Aivan pienille lapsille tarinoiden humoristinen puoli ei välttämättä vielä avaudu ja sen kuvaama maailma saattaa tuntua myös pelottavalta, vaikka hyvä lopuksi voittaa pahuuden voimat kuten kunnon sadussa pitääkin.

Tätä pelottavuutta saattaa vielä lisätä esityksen huikean hieno ja vaikuttava skenografia. Lavastuksen suunnittelut Peter Ahlqvist ja valot suunnitellut Juha Haapasalo olivat valjastaneet oman luovuutensa lisäksi Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön kaikki tekniset mahdollisuudet todistamaan meille katsojille, miten suuri juttu kirjat ja lukeminen ovat.

Vanhemmat tuntevat omat lapsensa ja heidän herkkyytensä. Teatterin musikaalille laittama seitsemän vuoden ikärajasuositus kannattaa kuitenkin ottaa tosissaan. Se on harkinnan paikka.

Puvustuksen suunnitelleen Pirjo Liiri-Majavan koulupuvut yhdistivät ainakin meidät aikuiset katsojat niihin mielikuviin englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jotka ovat meille tuttuja ainakin elokuvista ja televisiosarjoista.

Näytelmän pahiksesta, Jani Karvisen näyttelemästä neiti Trunchbullisa Liiri-Majava oli puvustanut mielikuvituksellisen ja näyttävän drag queen –hahmon. Jäin miettimään tätä valintaa.

Tähän mennessä Matilda: The Musicalista on tehty noin 90 sovitusta ympäri maailmaa. Useimmissa Miss Trunchbullia näyttelee mies. Toisaalta esimerkiksi Netflix on värvännyt musikaalin elokuvaversiossa pahiksen rooliin Emma Thompsonin. Kuvien perusteella tämä ”moukarinheiton maailmanennätysnainen” on puettu näyttelijän sukupuolesta riippumatta hyvin maskuliiniseksi hahmoksi.

Toisaalta ainakaan vielä nykyisessä loukkaantumiskulttuurissa kukaan ei ole vetänyt hernettä nenään Harjanteen, Liiri-Majavan ja Karvisen hahmosta tekemästä tulkinnasta. Seksuaalista vähemmistöä kuvaavan hahmon ja pahuuden yhdistäminen samaan roolihenkilöön on kuitenkin aina vakavan pohdinnan paikka. 

Tim Minchinin musiikki oli mukaansa tempaavaa. Yksikään kappaleista ei kuitenkaan ainakaan ensi kuulemalta jäänyt korvamatona vaivaamaan jälkeenpäin. Minulla ei ole kompetenssia musikaalin musiikin laadun syvällisempään analyysiin. Joka tapauksessa Joonas Mikkilän ja Ville Myllykosken vuorovedoin johtama orkesteri on suuri, nimivahva ja soi upeasti.

Näin tehdään loistavaa lastenteatteria, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen myös meihin isoikähenkilöihin, joita joskus aikoja sitten on kutsuttu myös mummoiksi ja vaareiksi.

Matilda

Tampereen Työväenteatterin suurella näyttämöllä 27.11.2021

Perustuu Roald Dahlin romaaniin Matilda
Käsikirjoitus Dennis Kelly
Sävellys ja laulujen sanat Tim Minchin
Dialogin suomennos Reita Lounatvuori
Laulusuomennos Hanna Kaila
Ohjaaja Samuel HarjanneKoreografi Jari SaarelainenKapellimestari Joonas Mikkilä
Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava
Lavastussuunnittelija Peter AhlqvistValosuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Yhteistyössä Harjanne Company Ltd ja MD Company Oy
Tekijänoikeuksia valvoo MTI Europe

Esiintyjät

Alma Järvensivu, Villa Murtagh, Helinä Puusa (Matilda 27.11. kello 19 alkaneessa näytöksessä), Jani Karvinen, Pihla Pohjolainen, Jyrki Mänttäri, Anna-Maija Tuokko, Petra Karjalainen, Henry Huttunen, Väinö Muje, Frida Ratinen, Judith Äijö, Helmi Kallio, Viola Käki, Voitto Maasola, Eino Salonen, Elian Ruokola, Topi Sjöholm, Emmi Keski-Kapee, Maija Kurra, Emmi Mäkelä, Emily Shipway, Samuel Kärkkäinen, Niklas Normio, Jari Ahola, Pyry Kähkönen, Mikko Noponen, Anssi Valikainen, Jack Johansson, Hanna Mönkäre, Meeri Toivonen, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen, Miikka Wallin, Chris Bewsher, Laura Allonen, Soile Ojala, Ella Korppinen

Orkesteri
Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet)
Ville Myllykoski/Maritta Manner (kosketinsoittimet)
Tomi Hyttinen/Timo Hakala(rummut, perkussiot)
Ari Kataja (kontrabasso, sähköbasso)
Ville-Veikko Airaniemi/Peter Engberg (kitarat)
Mikko Mäkinen/Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu)
Ilona Heinonen (pasuunat)
Matti-Juhani Orpana/Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni)
Hanna Kilpinen/Oona Rosenlund(sello)
Jukka Tiirikainen/Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti)
Tero Saarti/Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)

Joonas Mikkilä / Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet)
Ville Myllykoski / Maritta Manner (kosketinsoittimet)
Tomi Hyttinen / Timo Hakala (rummut, perkussiot)
Ari Katja (kontrabasso, sähköbasso)
Ville-Veikko Airaniemi / Peter Engberg (kitarat)
Mikko Mäkinen / Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu)
Ilona Heinonen (pasuunat)
Matti-Juhani Orpana / Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni)
Hanna Kilpinen / Oona Rosenlund (sello)
Jukka Tiirikainen / Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti)
Tero Saarti / Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)

Kahden näyttelijän Révolution oli nimivahvaa teatteria – Red Nose Companyn ensemble antoi näyttämön näkymättömille – klovnerian keinoin syntyi ilmaisuvoimaista teatteria

Tekonenä ja suun ja silmien alueiden voimakas maskeeraus peittävät näyttelijän persoonalliset kasvonpiirteet ja tekevät hänestä tavallaan yksilönä näkymättömän. Kuvassa etualalla näytelmän Ré Hanna Seppä ja taempana näytelmän Babylon Minna Puolanto. Kuva Mark Sergeev/Red Noise Company

Red Nose Companyn Révolution oli korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Esityksen käsiohjelma on täynnä nimiä. Sieltä löytyvät tekijöiden nimien lisäksi myös hyvin kattavasti niiden ihmisten nimet, joiden ajattelu tai esimerkki on inspiroinut tekijöitä. Esityksen nimiä ovat muiden muassa Yoshi Oida, Peter Brooks ja kyllä, kyllä Charles Chaplin.

Itse esitys kertoi heistä, joilla ei yleensä ole nimiä. Heitä olivat näytelmässä esimerkiksi Espanjan tomaattiviljelmillä raatavat siirtotyöläiset ja ne nimettömät palvelijat, jotka palvelevat meitä, kun matkustamme Kaakkois-Aasiaan tai Afrikkaan nauttimaan lomalla halvoista hinnoista ja edellisten sukupolvien siirtomaaherrojen etuoikeuksista.

Révolution tarjosi torstain kantaesityksessä näyttämön näille näkymättömille. Näytelmän nimiä ovat olleet osattomuuden ja syrjinnän mekanismien kuvaajina muiden muassa Gloria Jean Watkins alias bell hooks, Toni Morrison ja Reni Eddo-Lodgie.

Klovneria oli minulle aivan uusi tapa tehdä teatteria. Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden vuonna 2005 RedNoseClub-nimellä perustama ja vuonna 2014 toimintansa vakiinnuttanut Red Nose Company on edelleen ainoa klovneriaan erikoistunut ammattiteatteri Suomessa.

Punanenäinen pellehahmo on meille kaikille tuttu populaarikulttuurista ja sirkuksesta. Klovneriaan perustuvan teatterin nimi Suomessa on Philip Boulay, joka on opettanut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa klovneriaa ja commedia dell’artea yli kaksikymmentä vuotta.

Näytelmän klovnit Ré (Hanna Seppä) ja Babylon (Minna Puolanto) antoivat esityksen alussa meille katsojille vinkkejä, miten klovnerian ja naamioteatterin saloihin voi syventyä jatkossa. Tässä näytelmän nimeksi nousi japanilainen näyttelijä, ohjaaja ja kirjailija Oida, jonka yhdessä brittiläisen ohjaajan Lorna Marshallin kanssa kirjoittama kirja Näkymätön näyttelijä on alan perusteoksia.

Vaikka kyseinen kirja kuuluu ainakin minun kohdallani niihin, jotka pitää vielä joskus ehtiä lukemaan, Sepän ja Puolannon upea näyttelijäntyö teki kirjan arvoituksellisen nimen ymmärrettäväksi. Punainen pallonenä, suun ja silmien alueiden voimakas ehostus valkoisella ihomaalilla ja mustilla rajauksilla häivytti näkyvistä näyttelijän persoonalliset kasvonpiirteet ja tekivät hänestä hahmon. Näyttelijästä tuli omana itsenään tavallaan näkymätön.

Klovneriassa kehonkieleen kuuluvat ilmeet ovat kuitenkin edelleen luettavissa, tosin pelkistettyinä. Näin syntyy hyvin ilmaisuvoimaista teatteria, jossa ei tarvita välttämättä edes vuorosanoja. Maailmankuulu esimerkki tästä on käsiohjelmassa mainittu Charles Chaplin, jonka englantilaisesta teatteriperinteestä ammentava klovneria teki hänestä ensimmäisen joka puolella maailmaa tunnetun megatähden mykkäelokuvan kultakaudella.

Klovnerian ja naamioteatterin kielimuurit ja kulttuurirajat ylittävä ilmaisuvoima kertoo epäilemättä myös näiden esitystapojen juurista. Ne ulottuvat syvälle esihistorialliseen aikaan.

Esityksen käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa nimetty Seppä, Puolanto ja Niina Sillanpää. Esityksen on ohjannut Sillanpää ja esitysdramaturgina on toiminut Milja Sarkola.

Osittain improvisaatioon perustuvan esityksen käsikirjoittajien ja ehkä myös esitysdramaturgien joukkoon voidaan hyvin laskea edellä mainittujen nimien lisäksi myös Red Nose Companyn Maija Kühn, Inka Virtanen ja Tuukka Vasama. Esityksen tiedotteessa Sillanpää kuvaa ensemblea unelmatiimiksi.

Myös katsojana saattoi esityksestä melkein lukea sitä yhteisön jäsenten välistä luovaa prosessia, jossa ajatuksia on vaihdettu ja esitetty nimien kautta. Lukeneiden ja sivistyneiden ihmisten nimiä heittelevän puhetavan ja klovnerialle ominaisen, lapsenomaisen esittämistavan välille syntyi huikea kontrasti.

Tapa, jolla näkymättömät tuotiin näyttämölle, oli perinteinen. Liikkeelle lähdettiin kahden ihmisen yksilötason konfliktista. Näytelmän Ré, teatterin näkymätön puurtaja, jota ei kukaan erottanut normaalisti näyttämölle asetetusta ruukkukasvista, haastoi teatterin tähden Babylonin. Valta-asetelmat käännettiin ylösalaisin, kuten kunnon vallankumouksessa tavataan tehdä.

Révolution oli tietenkin myös teatteria teatterista. Klovneria etäännytti tehokkaasti näytelmän roolihahmot niin, että myös tarinan yleinen taso tuli hyvin esiin alusta asti. Tosin itseään freelance-näyttelijäksi, käsikirjoittajaksi, teatteripedagogiksi ja pantteriksi (!) käsiohjelmassa luonnehtiva Seppä oli ainakin näyttämöllä niin räiskyvä persoonallisuus, ettei sitä voi peittää edes suurella pahvilaatikolla, johon hänet oli näytelmän alussa piilotettu.

Sirkuksessa pellen tehtävä on hauskuuttaa. Komiikkaa me katsojat odotimme myös klovneriaan perustuvalta teatterilta ja sitä me saimme. Sepän ja Puolannon tulkinta Igor Stravinskyn Keväturista osui ja upposi syvälle tämän kirjoittajan nauruhermoihin. Saatesanoiksi saimme vielä selonteon siitä, miten kantaesityksen alkuperäinen, toukokuussa 1913 esitetty ja valtavan skandaalin aiheuttanut Vatslav Nižinskin koreografia oli rekonstruoitu arkistolähteiden perusteella.

Esitys alkoi Adamski & Sealin Killerillä ja jatkui Keväturin jälkeen Desirelessin Voyage Voyage kappaleella, johon Marouf Majidi on runoillut persiankieliset sanat. Loppukohtauksen hurjaa rymistelyä tahdittivat Prodigyn Firestarter ja Underwordin Born Slippy.

Ré aloitti kapinan auktoriteetteja vastaan käskyttämällä Babylonia ja pian yhteenotto eskaloitu hurjaksi taisteluksi peltipurkeista. Rén vallankumoukselle kävi myös niin kuin vähäväkisten vallankumouksille on aina käynyt. Lopussa hän joutui kumoamaan itse kukkuroillaan olevan kärsimysten maljan, lasillisen tomaattimurskaa.

Révolution oli kekseliästä teatteria, joka laittoi katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Uusia assosiaatioita syntyi kuin itsestään. Nimien joukkoon oli hyvin voinut heittää myös Tove Janssonin nimen. Näytelmän alussa pahvilaatikkoon pakattu Ré oli temaattisesti kuin suoraan muumimaaliman sijoitetusta tarinasta Näkymätön lapsi.

Kaksoismerkitys näkymättömän näyttelijän idean ja yhteisön nurkkaan työntämien yksilöiden välillä oli todella monitasoinen ja kiinnostava.

Esityksen huikea loppuhuipennus vietiin läpi hurjalla energiatasolla. Anarkistisuudessaan se muistutti lasten leikkiä vaiheessa, jossa uteliaisuuden ruokkima luovuus on karannut käsistä ja muuttunut aggressiiviseksi tuhoamisvimmaksi.

Teatterissa kysymys oli tietysti illuusiosta. Esityksen katsojana ja kokijana nautin kuitenkin täysillä siitä tunteesta, että nyt on jarrut päästetty kerrankin kunnolla irti. Ainakin tämä kohtaus elää jatkossa varmasti ihan omaa elämäänsä ja siitä päästään nauttimaan myös Lahdessa ja Porissa. Révolution on Red Nose Companyn, Kanneltalon, Lahden kaupunginteatterin ja Rakastajat – teatterin yhteistuotanto.

Voimakkaat maskeeraukset tai naamioiden käyttö poistavat näyttelijöistä heidän yksilölliset kasvonpiirteensä ja tekevät heistä tiettyä ideaa tai persoonallisuutta edustavia tyyppejä. Samoja keinoja voidaan käyttää myös ihmisten epäinhimillistämiseen. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi rasismista tehonsa ammentanut blackface.  

Révolution – Näyttämö näkymättömille

Kantaesitys Kanneltalossa 18.11.2021

Käsikirjoitus Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää

Ohjaus Niina Sillanpää
Esitysdramaturgia Milja Sarkola

Valo- ja äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukujen suunnittelu ja valmistaminen Virve Karoliina Balk
Lavastus Työryhmä
Graafinen ilme Mark Sergeev

Näyttämöllä Hanna Seppä ja Minna Puolanto
Tuotanto Red Nose Company Maija Kühn, Inka Virtanen, Minna Puolanto, Hanna Seppä, Tuukka Vasama

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan  aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.  

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.       

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri  

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Fransiskus ja Hildegard oli älyllisesti haastavaa ja pirullisen hauskaa teatteria – näytelmä laittoi meidät katsojat pohtimaan uskon, taiteen ja todellisuuden kolmiyhteyttä – kenen muovaama kuva meitä katsoo peilistä?

Taiteen ja uskonnon suhdetta kuvattiin monitasoisesti kohtauksessa, jossa näytelmän Hildegard, Maija Rissanen kulki raamit kaulassa näytelmän Fransiskuksen, Tommi Raitolehdon rakentamalla kärsimyksen tiellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Fransiskus ja Hildegard oli ensi-illassa älyllisesti haastavaa, voimakkaita assosiaatioita herättänyttä ja suorastaan pirullisen hauskaa teatteria. Näytelmä kuvasi suhdettamme omaan minuuteen, taiteeseen ja todellisuuteen niin monitasoisesti, ettei aina tiennyt itkisikö kokemisenilon kyyneleitä sen sijaan, että yritin hillitä omia naurunpurskahduksiani.

Näytelmän tekijöiden mukaan näytelmän keskeisin teema on kutsumus ja sen hinta. Omat elämänvalintamme muokkaavat meitä ja sulkevat pois muita mahdollisuuksia. Se oleellisin kysymys kuuluu, kuka nämä vallinnat oikeastaan tekee?

Näytelmässä Jumalan ääni kehottaa Fransiskusta korjaamaan kirkon. Fransiskus alkaa korjata kustannuksista välittämättä vanhaa, raunioitunutta katedraalia. Katsojalle tuli heti mieleen, ymmärsikö hän saamansa tehtävän oikein? Ehkä Fransiskuksen sisäisen jumalan mielestä itse katollinen kirkko olisi instituutiona ollut jo 1200-luvulla kovasti remontin tarpeessa.

Oliko reaktiossa kysymys väärinymmärryksestä, silkasta sattumasta, sijaistoiminnosta mahdottoman haasteen edessä tai ehkä todellisuuden kieltävästä pelkuruudesta? Kaikki nämä vaihtoehdot ovat meidän tapojamme reagoida tämän päivän ylivoimaisilta tuntuviin ekologisiin, yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haasteisiin.  

Teatteri on taiteilijayhteisön tekemää teatteria ja tämä yhteisöllisyys vain korostui tässä esityksessä. Käsikirjoitus kirjoitettiin tohtorikoulutetun kolmikon Mikko Bredenbergin, Otso Kauton ja Hanna Suutelan tiimityönä. Alkusysäyksen produktiolle on käsiohjelman mukaan antanut näyttelijä Tommi Raitolehdon halu näytellä joskus Fransiskusta.

Produktion edetessä ja kypsyessä työryhmään on rekrytoitu nukketeatterin huippuammattilainen Mira Taussi ja näyttelijä Maija Rissanen tekemään mahdottomasta mahdollista.  

Näytelmän ovat ohjanneet Kautto ja Bredenberg .

Giovanni Francesco di Bernardone alias Franciscus Assisilainen ja Hildegard von Birgen ovat molemmat historiallisia henkilöitä, jotka katollinen kirkko on julistanut pyhimykseksi. Tosin Hildegardin kohdalla katolliselta kirkolta meni tovi (noin 800 vuotta), ennekuin se päätyi siihen, että myös Hildegard Birgeniläinen oli osoittanut elämässään kanonisoinnin edellyttämää sankaruutta ja hyveellisyyttä. Naisen yleneminen katollisen kirkon taivaallisessa hierarkiassa ottaa aikansa.

Molemmat olivat myös omanaikansa ajattelijoita, uudistajia, radikaaleja taiteilijoita. Näytelmän Fransiskuksen ja Hildegardin mukana produktion tekijät ovat lastanneet pulkkaan aate- ja kulttuurihistoriaa lukemattomine kerroksineen lähes tuhannen vuoden aikajanalta. Näytelmän peruskysymyksen kannalta mikään ei ole tässä ajassa oleellisesti muuttunut. Meidän kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa olemassaolo ja minuus ovat taidetta. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Biologisesti ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi meille jokaiselle on ainakin jossain määrin arvoitus, kenen luomus meitä peilistä katsoo. Toki tämä oman elämän produktio on pitkän prosessin ja tiimityön tulos.

Stand up komiikassa käsinuket ovat olleet koettu keino puhua asiasta, joista ei saa puhua kielellä, jota ei saa käyttää. Fransiskuksessa ja Hidegarissa tämä Jumalan kuva irrotettiin uskonnollisen kontekstin kehyksistä lähempää tarkastelua varten vulgaarin kielen avulla. Välillä mentiin jopa pienten rivouksien puolelle esimerkiksi kohtauksessa, jossa leprasairaiden halailusta tunnettu Fransiskus pelkäsi menettäneensä muitakin ruumiinsa ulokkeita kuin vain nenänsä.

Nukketeatteri- ja esinekohtauksissa ohjaajana on toiminut Taussi.

Fransiskuksen roolin näytellyt Raitolehto ja Hildegardin roolin näytellyt Rissanen olivat omaksuneet heille todennäköisesti ehkä vieraan esittämistavan loistavasti. Nuket nousivat hahmoina voimakkaasti esille ja näyttelijät jäivät niiden varjoon taka-alalle. Silti myös nukkekohtauksissa oli mukana sitä vaikeasti määriteltävää rosoisuutta ja inhimillistä läsnäoloa, joka tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen lajin.

Läheisyyden tunnetta lisäsivät esityspuvut, joita kukaan ei ole suunnitellut, vaan Raitalehto ja Rissanen näyttelivät niissä arkisissa työkamppeissa, joissa he ovat todennäköisesti näytelleet myös produktion harjoituksissa.

Hildegard kirjoitti omista hallusinaatioistaan tarinoita, sävelsi ja sanoitti lauluja. Hänen tunnetaan filosofian historiassa myös merkittävänä ajattelijana. Fransiskus puolestaan loi ensimmäisenä seimikuvaelman ja ideoi ristisaaton, jota voi pitää jo aitona teatterina.

Kautto määrittelee näytelmän toisen jakson karnevalistiseksi. Karnevalistinen on tietenkin esimerkiksi kohtaus, jossa näytelmän Hildegard käveli raamit kaulassa pitkin pyöreistä kivistä koottua Via Dolorosaa ja astui lopuksi paskaan. Sitä seuraa kohtaus, jossa Fransiskus pesee Hildegardin jalan.

Teatterissa uhrauksia ja ponnisteluja vaatinut kunnianhimoinen produktio voi päätyä katastrofiin. Tuli tehtyä ihan paskaa, on teatterin tekijöiden tällaisesta epäonnisesta produktiosta käyttämä ilmaisu. Fransiskuksessa ja Hidegardissa on paljon tällaista teatterin sisäistä puhetta. Tosin kysymys ei ole silloin aidosta epäonnistumisesta, vaan luovan työn synnyttämän euforian jälkeisestä depressiosta.

Rissasella on upea ääni ja hän lauloi itse näytelmän keskiaikaiset laulut, jotka Hildegard sävelsi ja sanoitti joskus 1100-luvulla. Näytelmän Hiltegardin nukkehahmo puolestaan kertoo, miten ainulaatuinen ja sopiva hän on teatterin musikaalien tähdeksi. Kohtaus oli kuin suoraan  jostain teatterin sisäisestä palaverista. Samoin Hildegardin nukkehahmo kuvasi osuvasti esittävään taiteeseen liittyvää narsismia. Minä, minä, minä…

Esityksen visuaalisen ilmeen on suunnitellut Kautto yhdessä työryhmän kanssa. Lavastus koostui suurista taulukehyksistä, pöydästä, pyöreistä kivistä ja näyttämön kattoon ripustetusta kivien täyttämästä katiskasta.

Kautto oli nuorena maajoukkuetaso uimari. Hän asui 90-luvulla pitkään perheineen Ranskassa lähellä Lourdesia, joka on yksi katollisen kirkon pyhiinvaelluskohteista. Kautolle rakas harrastus on mitä ilmeisimmin ollut lainelautailu myrskyistään tunnetun Biskajanlahden mahtavien maininkien rantautuessaan aikaansaamilla aalloilla, tai ainakin surffaus oli näkyvästi esillä näytelmässä ja näytelmä päättyi rantatyrskyjen aiheuttamiin meren ääniin.

Kautto on täyttänyt ne odotukset, joita hänen valintansa Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi sai aikaan. Heti johtajanuransa alussa Kautto joutui taistelemaan teatterinsa statuksen puolesta maan toisena päänäyttämönä. Tänä vuonna teattereiden toimintaa on varjostanut uhkaukset kulttuurimäärärahojen rajuista leikkauksista.

Suuren laitosteatterin johtaminen on varmasti yksi mahdottomimmista hommista, mitä ihminen voi taakakseen ottaa. Teatterin muodostaman työyhteisön voimakas yhteisöllisyys vain korostaa johtajan kantaman vastuun suuruutta. Toivottavasti Kauton mitta ei kuitenkaan ole vielä tullut täyteen, vaikka tämä 14-vuotiaana kulkurielämästä unelmoinut vesipeto on nyt uinut katiskaan, jonka raamit ovat varmasti välillä tukahduttavan ahtaat.  

Kutsumuksella on hintansa.   

Fransiskus ja Hildegard

Tampereen työväen Teatterin kantaesitys Kellariteatterissa 4.11.2021

Käsikirjoitus Mikko Bredenberg, Otso Kautto, Hanna Suutela

Ohjaaja Otso Kautto

Apulaisohjaaja Mikko Bredenberg

Nukke- ja esineteatteriohjaaja Mira Taussi

Valo- ja äänisuunnittelu Niklas Vainio

Visuaalinen ilme Otso Kautto ja työryhmä

Kampaukset ja maskit Pepina Granholm

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Tommi Raitolehto, Maija Rissanen

Kevyt ja raikas kuin ranskalainen punaviini – myös jälkimaku oli miellyttävä – Viiniä keittiössä on näytelmä, jota myös teatterin harrastajien kannattaa tutkia sillä silmällä

Näytelmässä liikuttiin kahdella aikatasolla. Takaumassa Pierre rakastuu keski-iän kynnyksellä ihanaan Mathildeen. Rakkauden huumaa kuvattiin hauskalla huumorilla. Kuvassa vastarakastuneille kyytiä antoi vanhan Pierren roolin näytellyt Seppo Halttunen. Elina Varjomäellä ja Jan-Christian Söderholmilla oli molemmilla kaksoisroolit. Kuva Keski-Uudenmaan Teatteri KUT     

Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä on elegantti kamarinäytelmä. Lija Ficherin dramatisoinnissa ja ohjauksessa oli käytetty tarkkaan hyväksi pienen teatterin rajalliset resurssit ja me katsojat saimme nauttia hienosta näyttelijäntyöstä. Fischerin dramatisointi Anna Gavaldan romaanista on helmi, jota myös teatterin harrastajien kannattaa tutkiskella sillä silmällä.

Ranskalainen Gavalda on kotimaassaan painosten kuningatar, jonka romaanit ja novellikokoelmat on myös säännöllisesti suomennettu tuoreeltaan. Kriitikot kuvaavat Gavaldan romaaneja katkelmallisiksi. Ne ovat kuin varta vasten elokuvan tai näytelmän käsikirjoituksiksi kirjoitettuja. Siksi on oikeastaan pieni ihme, että ensimmäinen dramatisointi suomeksi on tehty vasta nyt.

Viiniä keittiössä näytelmän ensi-ilta lokakuussa oli myös tämän näytelmän kantaesitys Suomessa.    

Gavaldan Je l’aimais ilmestyi Ranskassa vuonna 2002 ja Titia Schuurmanin kirjasta tekemä suomennos noin vuotta myöhemmin. Kirjan ranskankielinen nimi maistuu suoraan käännettynä meidän suomalaisten suussa niin imelältä, ettei Fischer ole muuttanut suomentajan ratkaisua nimiasiassa.

Silti Gavaldan on helppo leimata viihdekirjailijaksi: ”Kuinka kauan kestää ennen kuin unohtaa sen ihmisen tuoksun jolta sai rakkautta? Entä milloin lakkaa itse rakastamasta?”

Niinpä! Näin meillä on edelleen tapana mitätöidä naiskirjailijoita samaan aikaan, kun miesten (nykyään usein toki myös naisten) kirjoittamista roskadekkareista leivotaan vakavasti otettavaa genreä.  

Viiniä keittiössä näytelmän aiheena olivat elämänvalinnat. Tarina alkoi, kun näytelmän nuori, vastaeronnut äiti Chloé (Elina Varjomäki) ja hänen appensa Pierre (Seppo Halttunen) saapuivat appivanhempien mökille viettämään aikaa ja puimaan Chloén avioeroa Pieren pojasta Adrienista (Jan-Christian Söderholm). Keittiönpöydän ääressä ja hyvän viinin elähdyttäminä keskusteluissa liikuttiin kahdella aikatasolla, nykyajassa ja menneisyydessä, jolloin Pierre kohtasi elämänsä rakkauden Mathilden (Varjomäki kaksoisroolissa).

Australialainen Bronnie Ware kuunteli kuolevia toimiessaan saattohoitajana ja kokosi näistä tarinoista bestselleriksi ympäri maailmaa nousseen kirjan Viisi viimeistä toivetta. Anna Gavaldan kirja ja Fischerin näytelmä käsittelee tärkeintä näistä viidestä toivomuksesta, tai kai oikeammin syvintä katumuksen aihetta. Siinä kuoleva toivoo, että hänellä olisi ollut rohkeutta elää itselleen uskollista elämää, ei sellaista, jota muut häneltä ovat odottaneet.

Adrien jättää vaimonsa ja lapsensa toisen naisen, elämänsä rakkauden tähden. Keski-ikäinen Pierre (Söderholmin toinen rooli) ei pystynyt jättämään vaimoaan ja turvallisia ympyröitään kohdatessaan noin nelikymppisenä elämänsä rakkauden. Lähestymiskulma elämän suuriin valintoihin näytelmässä oli yllättävää kyllä korostetusti miehen näkökulma. Naisen elämänvalinnat näyttivät loppuvat siihen, kun hän oli päättänyt ryhtyä äidiksi.

Tämä oli tietysti näköharha, jota tavallaan vahvisti Halttusen loistava näyttelijäntyö Pierren roolissa ja Ficherin kirjan teemoihin ja henkilögalleriaan tekemät rajaukset. Näytelmässä Chloén lapset eivät ole mukana mökillä, vaan heidät on jätetty Pariisiin isoäidin hoteisiin ja heidän olemassaolonsa ilmaistaan vain yhden puhelinkeskustelun avulla.

Viiniä keittiössä oli kevyt ja raikas kuin ranskalainen punaviini parhaimmillaan. Siitä jäi myös mehevä jälkimaku. Andrienin brutaalia tapaa erota vaimostaan ja lapsistaan Fischer oli keventänyt omintakeisella huumorilla. Samoin ihan vakavalla naamalla ei esitetty keski-ikäisen Pierren ja Mathilden elämää suurempaa rakkautta. Rakkaus kun on ikuista ja yhtä ikuista on varmasti myös meidän individualistinen egoismimme. Jos Warea on uskominen, se nostaa päätään vielä kuolinvuoteellakin.

Myös lavastuksen ja puvustuksen suunnitellut Tinja Salmi on käyttänyt tehokkaasti pienen teatterin näyttämötekniikan rajoitetut mahdollisuudet. Jätetty Chloé kahlasi surussaan syksyn kirkkain värein värjäämissä vaahteranlehdissä ja samoissa lehdissä piehtaroivat myös näytelmän Mathilde ja Pierre rakkauden ensihuumassa.

Puvustuksen suunnittelussa Salmi on ilmeisesti hakenut inspiraatiota Zabou Breitmanin elokuvasta Viiniä keittiössä (Je l’aimais 2009).  Ainakin elokuvan Chloén (Florence Loiret Caille) ja näytelmän Chloén punertavat mekot näyttivät identtisiltä.

Näytelmän valaistuksen suunnitellut Kalle Tahkolahti oli pystyttänyt näyttämölle eräänlaiset huomiovalot, joiden väri ja samalla koko näyttämön valaistus vaihtui roolihenkilöiden vallitsevan tunnetilan mukaan. Jussi Östermanin näytelmää varten luoma äänimaisema oli elegantissa yksinkertaisuudessaan todella hieno.

Näytelmän käsiohjelma, jossa tekstit on upotettu valkoisilla fonteilla esitysvalokuviin, on varmasti tyylikäs ja hieno, mutta ainakin minun kaltaisen lukihäiriöisen luettavaksi lähes lukukelvoton paperi.

Viiniä keittiössä

Keski-Uudenmaan Teatterin esitys 3.11.2021

Alkuteos Anna Gavalda

Dramatisointi ja ohjaus Lija Fischer

Lavastus ja pukusuunnittelu Tinja Salmi

Äänisuunnittelu Jussi Österman

Valosuunnittelu Kalle Tahkolahti

Rooleissa Elina Varjomäki, Seppo Halttunen, Jan-Christian Söderholm

Niitä enkeleitä irokeesikampauksissaan – energinen ja rento PUNK antoi elävän kuvan punkrockin genrestä – kiinnostava kehystarina ja loistava näyttelijäntyö tekivät esityksestä hienoa musiikkiteatteria

Punkrock on leimallisesti itse tehtyä taidetta. Marjaana Mutasen suunnittelemissa rooliasuissa ja kampauksissa, Janne Vasaman suunnittelemassa lavastuksessa ja Samia Rautanevan valoissa ja videoissa tämän omatekoisen taiteen esteettinen ydin tuli näkyväksi. Kuvassa etualalla on näytelmän hyväntahtoista ja avuliasta Paulia näytellyt Saska Pulkkinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri  

Tampereen Työväen Teatterin PUNK oli energistä, rentoa ja vapauttavan hauskaa teatteritaidetta. Perjantain esityksessä syntyi aivan poikkeuksellisen voimakas vuorovaikutus esittäjien ja yleisön välillä. Se huipentui viimeisen biisin aikana tanssiksi, johon meidät katsojat kutsuttiin mukaan.

Kukaan meistä ei enää osannut tai muistanut pokoilla villisti, mutta punkin syvin olemus oli hyvin aistittavissa. Millään ei ole mitään väliä, vain kaikella on.

Esityksessä olivat mukana kaikki teatterin osatekijät ja vahvuudet punkille ominaisella itse tehdyllä taiteella maustettuna. Hyvät näyttelijät, vetävä kehystarina ja aivan poikkeuksellisen hieno ylöspano osoittivat jälleen, miten ilmaisuvoimaista taidetta yhteisön tekemä teatteri on.

Esityksen puvut, kampaukset ja maskeeraukset ovat ne suunnitelleen Marjaana Mutasen mestariteoksia. Välillä esitysasujen vaihto nopeatempoisessa esityksessä tuntui suorastaan taikuudelta. Miten nuo kaikki salamannopeat vaihdot olivat ylipäätään teknisesti mahdollista tehdä.

Näytelmän alussa nähty pukukavalkadi näyttämölle rakennetulla catwalkilla oli huikea punkhenkisen ITE-taiteen kavalkadi. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä oli myös näytelmän avauskohtaus, jossa tehtiin näkyväksi lehtien mielipidekirjoittajien ja kolumnistien tapa kuvata punkrockbändejä meluavina ja mölyävinä apinalaumoina.

Marko Järvikallaksen käsikirjoitus, tarina 1990-luvuan alussa nuoruuttaan vallatulla paloasemalla elävistä punkkareista ja heidän kohtaamisestaan uudelleen kuolemaa tekevän Tinden (Eriikka Väliahde) syntymäpäivillä 30 vuotta myöhemmin, toimi hyvin punkkulttuuria käsittelevät näytelmän kehystarinana.

Järvikallas on itse ohjannut näytelmänsä ja esityksen dramaturgina on toiminut Juho Gröndahl. Produktion harjoitusvaiheessa ohjaajan ja mukana olevien näyttelijöiden ajatukset ovat natsanneet hyvin yhteen. Jokaisella roolihahmolla oli oma tunnistettava persoonallisuutensa ja esittäminen tuntuivat katsomosta tarkasteltuna poikkeuksellisen vapautuneelta ja rennolta tekemiseltä. Sellainen on hienoa näyttelijäntyötä.

Näyttelijöistä vain Jari Leppänen ja Auvo Vihro ovat sen ikäisiä, että heillä voi olla omakohtaisia nuoruudenkokemuksia punk-genren alkuvuosilta. Ehkä siksi Vihron laulama punkbiisi oli se kaikkein mieliinpainuvin esityksen upeista tulkinnoista.  

Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Juntunen soittivat yhdessä esityksen bändinä ja hauskuuttivat meitä miehissä näyttelemällä paisti kolmea Pekkaa, punkluolan huolestuneita naapureita ja poliiseja myös kaikki kolme yhdessä Liidun isän tyttöystävää Marjukkaa ja keski-ikäisen Liidun koiria.

Punkrock syntyi 70-luvulla vastakulttuurina taiteeksi kanonisoidulle rockille. Sen alkuvuosien suuria nimiä olivat New Yorkissa perustettu Ramones ja englantilainen Sex Pistols. Punkrockissa palattiin rockin juurille yksinkertaisiin sointikuvioihin ja rytmiin taiderockin pitkistä ja mutkikkaista kitarakuvioista. Silloin piireissä vitsailtiin, että soittotaito pilaa hyvän punkrokkarin.   

Näytelmän nuoret fanittivat hardcore punkia, jossa sävelkuviot ja sanoitukset on pelkistetty äärimmilleen. Biisin nimi voi tässä alagenressä olla vaikka Kusi ja paska ja sitä esittävällä bändillä vähintään yhtä alatyylinen nimi. Itse olin tunnistavinani näytelmässä esitetyistä biiseistä Sex Pistolsien ja muiden 70-luvun punkbändien soudit. Varmuudella toki tunnistin vain Eppu Normaalin ensimmäisen hitin Poliisi pamputtaa taas, johon oma pikkuveljeni aikoinaan riimitteli sanoitusta.    

Punkia on edelleen vaikea määritellä tai rajata, mutta genre on yhä voimissaan 2020-luvulla. Tosin sen aatteellisuuden kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen. Yleiseen tietoon nykyisten suomalaisten punkbändien jäsenten edesottamukset ovat tulleet viime aikoina lähinnä Instagramissa käytävästä pukstoo keskustellusta.

Näytelmässä tuodaan esiin punkin ideologisen pyrkimyksen hyvään. Selitettiin parhain päin, miksi Sex Pistolsien Sid Vicious (Simon Ritchie) ja monet muut punkkarit käytti asuissaan hakaristitunnusta. Sid kuoli 21-vuotiaana heroiinin yliannostukseen ja nuoren miehen pää on varmasti ollut sekaisin paitsi huumeista myös valtavasta julkisuudesta.

Punkin genreä on kuitein yhtä vaikea määritellä kuin löytää osuvaa käännöstä sanalle punk. Lienee kuitenkin niin, että jotkut genren alakulttuureihin kuluvat ryhmät ovat flirtailleet fasismin kanssa myös ihan tosissaan aivan alusta asti. Yhdysvalloissa tällaista kehitystä ovat varmasti ruokkineen roturistiriidat.

Käsiohjelmassa Järvikallas näkee omassa punkin tuomisessa teatterin näytelmän aiheeksi paradoksin. Hän pohtii, onko hänen näytelmänsä lopulta vain kuva vainajasta? Merkitseekö se, että punkista tehdään verovaroin ylläpidetyssä laitoksessa musiikkiteatteria, koko punkiin liittyvän anarkistisen filosofian lopullista kuolemaa?

Esityksen dramaturgia ja ohjaus ovat epäilemättä Järvikallaksen oma vastaus hänen meille katsojille ja varmaan monta kertaa myös itselleen tekemään kysymykseen. Punksukupolven anarkian takana olivat sama vapauden, oikeudenmukaisuuden ja kauneuden kaipuu, joka sai 60-luvulla suurten ikäluokkien nuoret nousemaan barrikadeille. Punkkarit halusivat ulottaa ihmisoikeuksiin liitetyt humanistiset periaatteet koskemaan kaikkia eläimiä. Tätä radikaalia humanismia olivat punkliikkeessä kasvissyönti, kieltäytyminen kuluttamisesta ja radikaaleimmillaan iskut koe-eläimiä käyttäviin laboratorioihin ja turkistarhoille.  

Toisaalta ainakin ensimmäisen sukupolven nuorilla punkkareilla oli realistisemmat käsitykset mahdollisuuksista muuttaa maailma kuin edellisellä sukupolvella. Se toi aatteeseen oman nihilistisen vivahteensa ja syystä. Suurten ikäluokkien radikalismi jähmettyi Suomessa 70-luvulla kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Viranomaiset kielsivät punkaallon Britanniassa käynnistäneen kulttibändi Sex Pistolsien maahantulon vuonna 1978 poliittisten nuorisojärjestöjen ja muun muassa Musiikkialan ammattiyhdistysten federaation (!) vaatimuksesta.

Rääväsuita ei haluttu Suomeen.

Järvikallaksen kysymyksen voisi muotoilla myös kysymykseksi, mitä tekevät kuluvalla vuosikymmenellä syntyneet lapset, kun he huomaavat 10-15 vuoden kuluttua, että kaikki ilmastomuutokseen liittyneet lupaukset on rikottu?  

Kehystarinassa Järvikallas kertoo omia ajatuksiaan tulevasta. Näytelmän 90-luvun alun nuorista punkkareista yhdestä tulee keski-ikäisenä poliitikko, joka haaveilee äärioikealle radikalisoituneiden duunareiden vallankumouksesta. Sosiaalisessa mediassa käydään parhaillaan keskustelua, jossa kerrotaan punkin skeneen nykyään liitetystä naisvihasta, homofobiasta ja rasismista.

Järvikallas ei ole kuitenkaan tehnyt näytelmän Sakasta (Janne Kallioniemi) perussuomalaista populistia, vaikka katsojan näkökulmasta mielleyhtymä oli selvä. Verovaroilla toimivan laitosteatterin punkanarkialla on rajansa.

PUNK

Tampereen Työväenteatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.10.2021

Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas

Dramaturgi Juho Gröndahl

Lavastussuunnittelu Janne Vasama

Pukujen, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Musiikin harjoituttaminen ja lauluvalmennus Juha Junttu

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Heidi Kiviharju, Minerva Kautto, Suvi-Sini Peltola, Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Jari Leppänen, Hiski Grönstrand, Juha Junttu      

Kansallisteatterin Sokea piste on huikean hyvää teatteria – Susanna Kuparinen on tuonut näyttämölle korona-ajan hysterian – katovuosien maalaisjärki sumensi myös Helsingin päättäjien päät

Näytelmän karnevalistinen luonne tehtiin selväksi jo näytelmän alussa. Noora Dadu teki huikean hienon, itseironisen roolin näytelmän Susanna Kuparisena. Kuparisen nelivuotias lapsi oli mukana näytelmässä nukkehahmona. Nuken on suunnitellut ja toteuttanut Sanna Sucksdorff. Kuva Miro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Sokeasta pisteestä voi sanoa ainakin yhden asian yksinkertaisesti ja venkoilematta. Sokea piste on hätkähdyttävän ilmaisuvoimaista ja huikean hyvää, kerta kaikkiaan loistavaa teatteria. Susanna Kuparinen on työryhmineen tuonut näyttämölle tuoreeltaan sen joukkohysterian, jonka koronaepidemia on nostanut pintaan.

Sokea piste ei ole journalismia, vaan teatteria. Keskiviikon esityksessä toteutus oli karnevalistinen. Siinä pilkattiin avoimesti sitä kaikkein pyhintä, rahan mahtia ja tämän mammonan palvelijoita. Meille on opetettu, että taloudelliset prinsiipit ovat jumalan sanaa, jonka edessä on nöyrryttävä. Koronaepidemia on kuitenkin nyt nostanut esiin vielä rahanmahtiakin voimakkaamman käskijän, kollektiivisen kuolemanpelon.

Näytelmän karnevalistinen luonne tehtiin selväksi heti esityksen alussa viittauksilla meksikolaiseen vainajien päivään. Susanna Kuprista näytelleellä Noora Dadulla oli päällään luurankopuku ja hänen nelivuotiaan tyttärensä hahmoa esitti pienikokoinen luurankonukke. Nukkea liikutteli ja hahmolle äänen antoi Pirjo Määttä. Näytelmän alku perusteli ja pohjusti myös Helsingin poliitikkoja ja virkaeliittiä esittävien roolihahmojen hurjaa bakkanaalia, jonka näimme väliajan jälkeen.

Toki Kuparinen ja esityksen toinen käsikirjoittaja Jari Hanska jakoivat tapansa mukaan laiskanläksyä myös meille toimittajille. Kysymys ei tällä kertaa ollut faktoista, vaan niistä tehtävistä johtopäätöksistä. Se täkein kysymys kuului, mitä olisi tapahtunut maan taloudelle, jos Sanna Marinin hallitus olisi turvautunut samaan strategiaan kuin Helsingin kaupungin virkamieseliitti ja poliitikot varautumisessa koronaepidemian taloudellisiin seurauksiin?

Niitä tyhmiä ja sellaisina hyviä kysymyksiä on jälleen tehty aivan liian vähän.

Kuparisen ja Hanskan dramaturginen oivallus oli sijoittaa Kuparisen yksihuoltajaäidin asunto ja päätöksiä jauhava Helsingin kaupungin koneisto virkamiehineen ja valtuustoineen rinnakkain näyttämölle. Pienen ihmisen taistelu oman lapsensa tulevaisuudesta byrokraattista koneistoa vastaan sai konkreettisen muodon. Nerokkaaksi asetelman teki kohtauksiin liitetty itseironia, jonka Dadun huikean hieno näyttelijäntyö teki näkyväksi.

Ainakin minä seurasin Dadun otteita ja ilmeitä näyttämöllä lumoutuneena. Jotakin näin täydellistä näkee ani harvoin, ehkä vain kerran elämässään.

Sokea Piste tarjosi mahdollisuuden huikeisiin bravuureihin kaikille ensemblen näyttelijöille. Yksi näytelmän avainrooleista oli Joonas Heikkisen upea veto vihreiden kaupunginvaltuutettu Hannu Oskalana. Näytelmän Oksala kertoi meille konkreettisten esimerkkien kautta, miten kunnallisessa demokratiassa kunnan asukkaat jaetaan voittajiin ja häviäjiin. Voittajia ovat ne ihmiset, perheet ja asuinalueet, joiden asukkailla on resursseja puolustaa omia etuoikeuksiaan.

Tämä itsestäänselvyys näyttää välillä unohtuvan myös meiltä toimittajilta.

Opettajien, maahanmuuttajien ja oppimisvaikeuksista kärsivien lasten oikeuksia näytelmässä puolusti ja leikkauksia vastusti sanakarillisesti Kuparisen oma viiteryhmä vasemmistoliitto.  Aksa Korttilan tulkinta vasemmistoliiton kaupunginvaltuutetusta Mai Kivelästä on yksi näytelmän huikeimmista bravuureista. Korttila veti roolityössään liioittelun ja volyymin tasolle, jossa luotu hahmo alkoi olla aivan uudella tavalla kiinnostava. Roolityö oli kirjaimellisesti hengästyttävän hieno.

Vasemmistoliiton edustajien roolihahmojen karnevalisointi teki myös hyvää näytelmän taiteelliselle uskottavuudelle.

Perussuomalaiset Kuparinen ja Hanska sivuuttivat maininnalla, jossa kerrottiin, että vasemmistoliiton lisäksi vain perussuomalaiset vastustivat kasvatus- ja koulutusmenojen leikkauksia. Perussuomalaisten sivuuttaminen lähes kokonaan olisi kaivannut perusteluja.

Ajan henki oli kuitenkin näytelmässä läsnä Atte Kalevan roolihahmossa. Antti Pääkkösen maastopuku yllään ja rinta rottingilla tulkitsema roolihahmo tuomitsi muutosehdotusten tekemisen ja niistä äänestämisen demokratian vastaisena toimintana. Roolihahmon repliikit ovat ymmärtääkseni kopioitu sellaisinaan Helsingin valtuuston pöytäkirjoista.

En enää ihmettele, että kokoomusta edustavaa Kalevaa on kolumneissa ja somessa alettu kutsua  varttipersuksi.

Helsingin kaupungin talouden suunnittelussa käytetään niin kutsuttua tuottavuuskerrointa. Sillä pyritään leikkaamaan joka vuosi 0,5 prosenttia menojen kasvusta. Kasvatus- ja koulutusmenoista suurin osa on palkkoja ja kiinteistöjen vuokria. Näin oikeastaan ainoa tapa lisätä ”tuottavuutta” on suurentaa ryhmäkokoja kouluissa ja päiväkodeissa.

Tämä institutionaalinen julmuus voimistaa kaupungin asukkaita hyväosaisiin ja huono-osaisin jakavia sosiaalisia rakenteita. Kuparisen ja Hanskan kritiikin kärki kohdistui esityksessä niihin lisäleikkauksiin, joita kaupungin virkamiesjohto halusi tehdä koronaepidemian takia vuoden 2020 talousarvioon ja joista kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja vihreiden valtuustoryhmät tekivät budjettisopimuksen.

Näytelmän lopussa Kuparinen ja Hanska manasivat näyttämölle psykologeja selittämään, mikä ihmeen kollektiivien harha sai vihreät ja sosiaalidemokraatit toimimaan asiassa vastoin julki lausuttuja periaatteitaan. Näytelmän hurjissa bakkanaaleissa päättäjät juopottelivat ja vetivät ”kokaa nokkaan”.  Päättäjät olivat menettäneet järkensä.

Ilmiön selittämiseen ei kuitenkaan välttämättä tarvita käyttäytymistieteen hienoja teorioita. Sille on suomen kielessä käypä ja täsmällinen määritelmä. Kysymys on maalaisjärjestä. Me suomalaiset olemme muuttaneet maalta kaupunkiin vasta ihan äsken. Vähintään toinen puoli helsinkiläisistäkin on edelleen näitä vastaa maalta kaupunkiin muuttaneita. Eikä edes Helsinki ole asukasluvulla mitattuna vielä mikään oikea metropoli.

Maalaisjärki sanoo, että katovuoden tai kulkutaudin sattuessa kohdalle, vyö pitää vetää entistä kireämmälle. Se on henkiinjäämisen edellytys.

Talouspolitiikassa maalaisjärjen käyttö, suun paneminen säkkiä myöten, johtaa yleensä järjettömyyksiin. 1800-luvula vasta perustetun markan arvon puolustaminen pahensi oleellisesti katovuosien aiheuttamaa nälkäkatastrofia, kun lainanottoa ja elintarvikkeiden tuontia ulkomailta viivyteltiin. 1930-luvun laman aikana Suomi oli ainoa maa, joka maksoi Yhdysvalloille velkansa. Voimme vain kuvitella, miten paljon verta tämä silloisten hallituksten ”moraaliposeeraus” maksoi talvisodassa, kun maalla ei ollut varaa varustautumiseen kiristyvässä kansainvälisessä tilanteessa.

Esimerkkejä löytyy myös lähihistoriasta.

Jokainen fiksu poliitikko tietää, että myös hänen äänestäjänsä turvautuvat talouttaan ja tulevaisuuttaan pohtiessaan maalaisjärkeen. Tuoreiden mielipidemittausten mukaan 60–70 prosenttia äänestäjistä ajattelee samoin kuin Helsingin kaupungin päättäjät vuonna 2020 valtion nykyisestä velkaantumisesta.

Se ei tiedä hyvää nykyiselle hallitukselle. Eikä äänestäjien päätä tässä asiassa pysty kääntämään mikään. Meidän on mahdoton hyväksyä sitä, ettei arkea ja tulevaisuutta kartoittavassa järkevässä ajattelussamme ei ole juuri järjen häivääkään, kun yritämme hahmottaa talouden ja yhteiskunnan rakenteita ja niiden toimintaa.

Näytelmän koko nimi on enteellinen – Sokea piste – tuhon ja toivon karnevaali.   

Näytelmän alussa näyttämölle tuotiin Osmo Soinivaaran ja Björn Wahlroosin hyytävät ulostulot koronakriisin ensimmäisiltä kuukausilta. Molemmat korostivat sitä, että talouden toimivuuden turvaaminen vaatii omat kuolonuhrinsa.

Muistan Soininvaaran päivityksen twitterissä hyvin. Ajattelin tuolloin, että koronaepidemia on kuin kestävyysvajeesta huolestuneiden työeläkeyhtiöiden johtajien ja muiden taloushemmojen märkä päiväuni. Vielä tuolloin tauti tappoi lähinnä vain vanhuksia, mutta jätti perinnöt ehjiksi. Olen vieläkin tyytyväinen, etten tehnyt ajatuksistani päivitystä sosiaaliseen mediaan.

Sokea Piste – tuhon ja toivon karnevaali

Vallilan Kansallisteatterin esitys 27.10.2021

Käsikirjoitus Susanna Kuparinen ja Jari Hanska

Taustoitus Satu Linnapuomi, Laura Koljonen

Ohjaus Susanna Kuparinen

Musiikki Kerkko Koskinen

Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson

Pukusuunnittelu Saara Ryymin

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Livevideosuunnittelu Ida Järvinen

Äänisuunnittelu Mika Venhovaara

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Nuken suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Esiintyjät Noora Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Tero Koponen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa, Antti Pääkkönen

Karvalakistaan kansalliskirjailija tunnetaan – Tampereen Teatterin uusi kantaesitys oli näyttämöllä energistä ja irtonaista tekemistä – Väinö Linnan rintakuvasta pyyhittiin pölyt huumorilla

Kansalliskirjailijan näyttämökuvat olivat hyvin ilmaisuvoimaisia. Se näkyy myös Mikko Karsiston hienoista esityskuvista, joista oli runsaudenpulan takia vaikea valita tähän sitä parhaiten näytelmän tunnelmia kuvaavaa otosta. Tässä valinnan ratkaisi kuvassa olevan Arttu Soilumon loistava näyttelijäntyö. Kuva Mikko Karsisto/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Kansalliskirjailijassa Väinö Linnan näköispatsas nostetaan kansakunnan kaapin päältä lähempään tarkasteluun. Kansalliskirjailija ei ole näytelmän Linnasta, vaan kirjailija Karo Hämäläisen romaanista Kansalliskirjailija.

Hämäläisen romanissa tehdään dokumenttielokuvaa Linnasta. Frenckellin näyttämöllä tehtiin perjantai-iltana teatteria Väinö Linnasta kertovasta teatterista. Lähestymiskulma oli humoristinen ja kohtaukset ajoittain todella hauskoja. Varsinkin katsomossa istuneiden teatterin ammattilaisten oli välillä vaikea hallita nauruhermojaan.

Ohjaaja Mikko Kanninen oli ensemblensä kanssa koonnut näyttämölle todellisen kimaran niistä teatterin uusista esteettisen ilmaisun keinoista, joita on ideoitu tällä vuosituhannella. Näin näyttämölle ilmestyivät Linnan ja Hämäläisen edustamien kirjallisuuden hahmojen ohella myös suomalaisen teatterin oman aikamme auteur ohjaajat ja dramaturgit Kristian Smedsistä ja Juha Hurmeesta Leea Klemolaan.

Sami Keski-Vähälän dramaturgiassa ja Kannisen ohjauksessa esteettiset lainaukset oli tehty läpinäkyvästi ja hauskasti. Eikä kysymys ollut vain meidän katsojien hauskuuttamisesta. Esimerkiksi roolien vaihtaminen lennossa korosti näytelmän Linnan hahmon fiktiivistä luonnetta esityksessä.

Näin yhteisöllisyys taiteessa toimii. Tieteen puolella tiedeyhteisö etsii vuorovaikutuksen kautta totuutta, taiteessa etsitään vaikuttavuutta ja tässä mielessä kaikki taiteet ovat yhteisöllisiä. Jo olemassa olevien ideoiden toistot ovat kehityksen kannalta yhtä tärkeitä kuin uusien ideoiden keksiminen ja kokeileminen. Näin syntyy variaatioita ja kasvualustaa jälleen uusille ideoille.

Tässä näytelmässä roolihahmot lähtivät viimeiselle matkalle siivenräpytysten ja enkelipölyn saattelemina.

Esityksen alussa meidän katsojien annettiin nähdä, millaista on näyttelijöistä koostuvan työyhteisön arki. Samalla heittäydyttiin hetkeksi vakaviksi. Pohdittiin tarinoiden ja todellisuuden suhdetta. Hämäläisen kirja on romaani – siis määritelmällisesti fiktiota.

Miten sen kuva Linnasta eroaa siitä Panu Rajalan toimittamista Väinö Linnan muistelmista tai kirjallisuustieteen professori Jyrki Nummen johtaman tutkijaryhmän toimittamasta esseekokoelmasta Väinö Linna tunnettu ja tuntematon, jossa 25 taiteen ja tieteen ammattilaista kirjoittaa näkemyksiään kansalliskirjailijasta?

Tunnetuista henkilöistä kirjoitetut elämänkerrat ja elämänkertaromaanit ovat nyt pinnalla eikä tämän kirjallisen ilmiön syitäkään tarvitse kauan pohtia, kun muistaa millaisen tilin Kari Hotakainen on tehnyt kirjallaan Tuntematon Kimi Räikkönen (!).

Keski-Vähälä heittää näytelmän käsiohjelman saatesanoissa pyyhkeen kehään: ”En pidä totuuksista, tai oikeastaan en usko niihin. Tuskinpa on totuutta Väinö Linnastakaan – vain näkökulmia.”

Näkökulmia Keski-Vähälä, Kanninen ja heidän työryhmänsä ovat löytäneet kiitettävästi ja niistä varmasti tärkein on Suomen kaikkien aikojen kuuluisimman kirjallisuuskritiikin Helsingin Sanomiin laatineelta Toini Havulta, joka moitti Linnaa siitä, että hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa sodasta yksinomaan sammakkoperspektiivistä.

Se on juuri se perspektiivi, josta me tarkastelemme oman elämämme tarinaa. Tämän tarinan tai vakaumuksen perusteella me myös arvioimme muista ihmistä kerrottujen tarinoiden merkityksellisyyttä – totuutta (lainausmerkeissä). Näissä meidän sammakoiden tositarinoissa kaikella on aina syynsä ja seurauksensa eikä elämän satunnaisuutta tunnisteta edes silloin, kun lottovoitto sattuu omalle kohdalle.

Kansalliskirjailija oli teatteria teatterista ja tätä rinnakkaisnäytelmää varten jokaiselle oli luotu oma sammakkoperspektiivi, oma roolihahmo tämän produktiota harjoittelevan työryhmän näyttelijänä. Tämä esityksen metataso avautui katsojalle, joka oli ennättänyt lukea käsiohjelman ennen esityksen alkua.

En ymmärrä, miksi työryhmä on lähtenyt etäännyttämään näitä metafiktion roolihahmoja nimeämällä heidät kirjaimilla. Yhtä hyvin Näyttelijä A:ta näytellyt Jukka Leisti olisi minusta voinut näytellä metatarinassa fiktiivistä Jukka Leistiä, näyttelijä B Eeva Hakulinen fiktiivistä Eeva Hakulista ja niin edelleen. Dramaturgin ja ohjaajan ajatukset menivät tässä ainakin minulta yli hilseen. Kansalliskirjailijasta löytyi runsaasti kerronnan tasoja, mutta ei niiden esittämisen olisi tarvinnut mitään avaruusgeometriaa olla.

No se ei haitannut, kun näyttelijät näyttivät parasta osaamistaan itse tarinaan liittyvissä rooleissa. Esittäminen oli energistä, irtonaista ja hauskaa näyttelijäntyötä.

Messiaasta piti tulla Väinö Linnan kirjallisen uran suurteos. Kirjaa ei koskaan julkaistu. Epäonnistumien ja siitä seurannut syvä henkinen kriisi merkitsi taitekohtaa Linnan uralla. Tässä uran taitekohdassa Linnaa esitti Arttu Ratinen. Kuva Mikko Karsisto/Tampereen Teatteri

Katsomossa istuneiden teatterin ammattilaisten riemu repesi valloilleen aina kun Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja C astui näyttämölle. Käsiohjelman luonnehdinnassa C on nainen, joka ajattelee taidetta palveluna ja terveyshyötynä. Totuudesta voidaan viis veisata, ei se ole niin tärkeää, jos yleisö viihtyy ja tykkää. Onnistumiset C ottaa omaan piikkinsä ja kritiikit henkilökohtaisina loukkauksina. Toki C kantaa myös huolta johtamansa laitoksen menestyksestä ja tulevaisuudesta.

Niinpä. Pääasia on, että yleisö viihtyy ja tykkää.

Linna ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin työläiskirjailijaksi. Linnan ansiot kansakunnan henkisenä eheyttäjän ovat varmaan olleet kiistattomat, mutta en oikein tiedä, miten kansalliskirjailijankaan titteli tarttuu Linnan pirtaan. Ei ollut Linnan vika, että hänen fiktiivisiä romaaneitaan alettiin pitää jonkinlaisena historiallisena totuutena.

Tämän päivän näkökulmasta ainakin minusta kaikkein kiinnostavin teos Linnan tuotannossa on kirja, jota ei koskaan julkaistu. Messiasta kirjoittaessaan Linna joutui syvään henkiseen kriisiin. Linnan sanotaan hävittäneen osan käsikirjoituksesta, mutta osa on tiettävästi yhä Linnan perikunnan hallussa.

Kansalliskirjailijassa Messias toimii tarina taitekohtana, aallonpohjana, josta Linnan ura kirjailijana lähti nousuun. Messias näyttää arvoitukselta, jonka pohtiminen ansaitsisi ihan oman näytelmänsä.

Kansalliskirjailija

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell näyttämöllä 22.10.2021

Perustuu Karo Hämäläisen samannimiseen romaaniin

Sovitus näytelmäksi Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Mikko Kanninen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Saku Väänänen

Kampauksien, peruukkien ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Näyttämöllä Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Ville Mikkonen, Elina Rintala

Tampereen Teatterin Jane Eyre oli tyylikäs ja tiivistunnelmainen draama – näytelmän dramaturgia ja Jussi Nikkilän ohjaus sisälsivät useita arvoituksia – taidenautinto syntyi kiehtovasta oivaltamisen ilosta

Pia Piltzin näyttelemän Berthan ja Marketta Tikkasen näyttelemän Janen roolit kietoutuvat näytelmässä arvoituksellisella tavalla toisiinsa. Kuvan kohtauksessa eletään orvoksi jääneen Janen lapsuutta. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri    

Tampereen Teatterin Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre oli ensi-illassa tyylillä toteutettu tiheätunnelmainen draama. Englantilaisen Polly Tealen dramaturgiassa Jane Eyren tarina etäännytettiin Charlotte Brontën romaanin realismista ja romaanin tarinan psykologiset syvärakenteet tulivat näkyviin.

Brontën Jane Eyren tarina sovitettiin näyttämölle ensimmäisen kerran jo vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen vuonna 1848. Tampereelle Jane Eyren ohjannut Jussi Nikkilä on ensemblensä kanssa saanut hienosti esiin myös sen kerroksellisuuden, ajan patinan, joka tekee suurista klassikoista niin merkittäviä.

Nikkilä on täydentänyt opintojaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelemalla London Academy of Music and Dramatic Art – oppilaitoksessa. Tampereen Teatterin Jane Eyre kertoo jälleen sen, miten hyvää pyrkimys kansainvälisyyteen tekee suomalaiselle teatterille.

Näytelmän ajatuksia herättävän, hyvin funktionaalisen ja silmiä hivelevän tyylikkään lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut tämän taidelajin kansainvälisiin tähtiin kuuluva kreikkalainen suunnittelija, joka käyttää itsestään nimimerkkiä takis.

Brontën Jane Eyre on yksi kaunokirjallisuuden suurista rakkaustarinoista, josta on näytelmäversioiden lisäksi tehty kasapäin musikaaleja ja elokuvasovituksia. Varmaan siksi meille katsojille Tampereen Teatterin ensi-illassa tarjosi yllätyksellisen älyllisen haasteen Janen roolissa näytelleen Marketta Tikkasen ja Rochesterin roolissa näytelleen Esa Latva-Äijön välisen vuorovaikutussuhteen hyytävä kemia.

Teatteri on siitä ainutlaatuinen taide, että esityksessä ovat aina mukana myös ne lukuisat vuorovaikutussuhteiden mekanismit, joita me emme ainakaan juuri sillä hetkellä tiedosta. Meidän aivojemme laumaeläimen vaistotoimintoja ohjaavat algoritmit touhuavat omiaan meidän tietoisesta tahdostamme riippumatta. Silti tämä ohjaus näkyy ainakin mikroilmeissä, eleissä ja vaikkapa niissä feromoneissa, tuoksumolekyyleissä, joilla kehomme ihon kautta viestittää tunnetiloistaan.

Toisaalta meidän tunteitamme ohjaa myös se tieto, joka meillä on, vaikka emme sitä juuri sillä hetkellä tiedostaisikaan. Teini-ikäisen tytön ja keski-ikäisen miehen seksisuhteesta on tullut meidän aikanamme uusi tabu. Peter Nygårdin, Harwey Weinsteinin ja kumppaneiden tekojen synkkä varjo ulottuu pitkälle meidän mielemme yli.   

Tealen dramaturgia Brontën romaanista on vuodelta 1998. Se on siis syntynyt kauan ennen metoo -liikettä. Lähtökohdat ovat kuitenkin aivan samat. Tealen tiivistää Brontën romaanin ydinajatuksen kysymykseksi tasa-arvosta. Rakkaus kahden ihmisen parisuhteessa ei voi olla jumalaista, kaikkivoivan isän rakkautta lapsiaan kohtaan. Meillä kaikilla pitää olla oikeus kasvaa omat kyvyt ja rajat tunteviksi yksilöiksi ja tämä kasvu alkaa jo lapsena.

Myös koiran ja hänen isäntänsä toisiaan kohtaan tuntema rakkaus on varmasti aitoa, mutta se on luonteeltaan erilaista kuin kahden tasa-arvoisen ihmisen välinen rakkaus.

Itse olen varma, että Tikkasen ja Latva-Äijön roolihahmojen näyttämöllä elein ja äänensävyin ilmaisema etäisyys oli ohjaajan ja näyttelijöiden tietoisen harkinnan tulosta ja siis aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Näytelmän Jane Eyre joutuu typistämään omaa persoonallisuuttaan selvitäkseen patriarkaalisen yhteiskunnan ahtaista normeista. Kuvaus sisäoppilaitoksesta, johon orvoksi jääneen Janen täti tytön passitti, toi ainakin minun mieleeni tuoreet uutiset alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten tuhansista nimettömistä haudoista, jotka nyt ovat paljastuneet Kanadassa.

Me kauhistelemme Afganistanissa jälleen vallan kaapanneiden talibanien komentoa, mutta meidän on lähes mahdoton ainakin tunnetasolla ymmärtää, että vain reilut sata vuotta sitten naiset olivat toisen luokan kansalaisia myös Euroopassa.

Aikalaisten, Brontën sisarusten ja Jane Austinin romaanit eivät ole vain kasvukertomuksia, vaan ensisijaisesti naisten selviytymistarinoita yhteiskunnassa, jossa heillä ei ollut tasavertaisia oikeuksia kolutukseen, omiin tuloihin, omaan varallisuuteen tai edes oman ruumiin koskemattomuuteen. Neuvostoliitossa toisinajattelijoita suljettiin mielisairaaloihin. Sama kohtalo saattoi odottaa myös Victorian ajan Englannissa naista, joka haastoi patriarkaalisen yhteiskunnan valtarakenteet.

Näin saattoi käydä ainakin vähävaraiselle vastarannan kiiskelle myös Suomessa vielä viime vuosisadan alkupuolella. Yhteisönsä silmätikuksi joutunut nainen passitettiin Seilin saarelle ilman paluumahdollisuutta.

Brontën kirjassa ja näytelmässä ”Seilin keikalle” lähetetään Rochesterin ensimmäinen vaimo Bertha. Tavallaan Brontë oli tämän hahmon kuvaajana edellä aikaansa. Vasta vuosisadan loppupuolella Sigmund Freud keksi tälle tyydyttämättömässä suhteessa tai ajan julman moraalikoodin ja olosuhteiden takia selibaatissa elävien, seksuaalisesti aktiivisten naisten potemalle ”hulluudelle” diagnoosin. Kysymys oli hysteriasta.

Roolin näyttelevällä Pia Piltzillä ei ollut näytelmässä yhtään repliikkiä. Ingrid Andrén suunnittelema koreografia teki siitä huolimatta tästä näytelmän kolmannesta avainroolista hyvin vaikuttavan. Avoin ja pidäkkeetön seksuaalisuus ja oman minuuden puolustaminen tarvittaessa vaikka väkivaltaisen aggression kautta olivat 1800-luvulla naiselle kuolemansyntejä ja ovat ne sitä tavallaan edelleen.

Janen ja Berthan roolihahmot kietoutuvat myös toisiinsa tavalla, jota ei pidä tässä paljastaa. Jane Eyre on älykästä teatteria, jossa oivaltaminen on se kaikkein keskeisin taidenautinnon lähde.

En tiedä, kenen neronleimaus on näytelmän juliste, jonka kuvassa Marketta Tikkanen esiintyy purukumia jauhavana teinityttönä. Naulankantaan sanomallaan osuva juliste vie näytelmän katsojan ajatukset heti oikeille jäljille. Samalla siinä häivytetään näytelmän ainoa selkeä kauneusvirhe.

Ymmärrän toki, että meille Brontën kirjan lukeneille vanhuksille näytelmää pitää myydä kirjan vanhahtavalla suomenkielisellä nimellä. Nimi on peräisin Kaarina Ruohtulan 1970-luvun alkupuolella tekemästä käännöksestä. Olen varma, että myös Tealen dramatisoiman näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori olisi tyytynyt Brontën alun perin Currer Bellin salanimellä (!) julkaistun romaanin alkuperäiseen nimeen.

Kieli kuitenkin elää ja muuttuu kuten kaikki muukin. Suomi on poikkeuksellisen sukupuolineutraali kieli. Silti puhe opettajista ja opettajattarista sisältää nykyisin selvän arvottavan konnotaation vähän saman tapaan kuin puhe vaikkapa nakeista ja talousnakeista.  

Tampereen Teatteri tarjosi ennen näytelmän alkua kuohujuomaa meille katsojille. Kippis ja kiitos! Vieläkin mukavampaa oli havaita, miten onnellisia ja iloisia ihmiset olivat, kun nyt jälleen voi käydä teatterissa. Teitä on teatterin tekijöitä todella kaivattu.      

Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 20.10.2021

Dramatisointi Charlotte Brontën romaanista Polly Teale

Ohjaus ja musiikki Jussi Nikkilä

Lavastus- ja pukusuunnittelu takis

Koreografia Ingrid Adnré

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Marketta Tikkanen, Pia Piltz, Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Elisa Piispanen, Annuska Hannula, Antti Tiensuu, Matti Hakulinen

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka  

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.   

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.      

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela