
Komedia on suruista tehty. Järvenpään teatterin Vastuuttomuuksissa keski-ikäisten naisten suurista ja pienistä murheista oli leivottu kokoon tragikomedia, joka jätti sanattomaksi. Saattoi vain nauraa vedet silmissä. Nauttia todella taitavasta ja vapautuneesta näyttelijäntyöstä, joka huipentui lopulta luovan energian ravistelevaksi ja vapauttavaksi purkaukseksi.
Tätä varten teatteri on. Osaavissa käsissä komedia on ilmaisuvoimainen tyylilaji. Nyt Pauliina Naala, Outi Pippuri ja Anu Uhlenius katkoivat niitä näkymättömiä kahleita, jotka kiinnittävät ja toisaalta kahlehtivat meitä sukupuoleen katsomatta elämään ja yhteisöön, jossa me elämme. Tarinan naisilla oli meille haastava kysymys. Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?
Komedia on taitolaji. Monien mielestä se on paitsi hauskinta myös vaikeinta, mitä näyttämöllä voi yrittää tehdä. Hauskuus perustuu tarinan yllättäviin käänteisiin ja se yllätys kohtauksen kehittelyn jälkeen seuraavan iskun oikeaan ajoitukseen. Järvenpään komediassa tämä kohtausten ajoitus toimi upeasti ja esityksen alun kolmiääniset joukkokohtaukset olivat lajissaan – niin kyllä – täydellisiä!
Olin haltioissani. Nämä tädit jaksoivat totisesti heilua. Kolmikon kyky vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa oli ilmiömäinen. Ainakin stand up -koomikon urasta ja miksei jo urallaan edenneen koomikonalun kannattaa lähteä opintomatkalle Järvenpäähän.
Käsiohjelman mukaan esityksen ohjaus on tehty kollektiivisesti työryhmässä. Jäin pohtimaan sitä väliajalla. Mutta itse itselleni tekemään kysymykseen oli myös luonteva vastaus. Taitavien ja toisensa läpikotaisin tuntevien muusikoiden orkesteri soittaa upeasti myös ilman kapellimestaria. Googlaamalla selvisi, että Naala, Pippuri ja Uhlenius ovat toteuttaneet yhdessä elämän iloja ja suruja käsitteleviä komedioita myös aikaisemmin.
Toinen selitys saattaa olla se, että tämän produktion on toteuttanut poikkeuksellisen laaja yhteisö. Käsiohjelmassa jaetaan lämpiä kiitoksia ihmisille, joiden nimet itse olen tottunut liittämään niihin suuriin teatterielämyksiin, joita minulla on elämäni aika olut ilo kokea.
Teatterin ohjaajagurun orjantappurakruunua Pippurin ohimoille ei siis ole syytä painaa, vaikka mieli vähän tekisi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.
Kolmas selitys on tietysti siinä, että orkesteri soi tenhoavan komeasti, kun nuotit ovat kunnossa. Sitä Pippuri ei voi kieltää, että hän on tämän mainion komedia käsikirjoittaja. Näytelmä käsittelee naisille sälytettyä hoivavastuuta ja kuten näytelmän nimestäkin voi arvata, sen unohtumattomassa loppuhuipennuksessa tehtiin kapina tätä yhteisön vain naisille sälyttämää taakkaa vastaan.
Komedian alku oli roisi. Pippurin näyttelemän naisen mies leikkaa sheivatessaan partaveitsellä syvän haavan, no arvaatte kyllä mihin. Näiden verikekkereiden merkeissä sukellettiin syvälle suomalaisen hoivabyrokratian kasvottomiin sokkeloihin. Toinen nainen yrittää hoivata dementoitunutta äitiään, kolmas nainen mielenterveysongelmista kärsivää teiniään. Oli parisuhdeongelmia, parisuhdeterapiaa ja välillä dementikon vaipan alta vuotanutta paskaa roiskui noin verbaalisessa mielessä näyttämölle asti.
Kasarisukupolven aikuiset eivät varmaan itse vielä ole täysin sisäistäneet, millainen taakka heillä on edessään, kun heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempansa tulevat siihen ikään, jossa Junnu Vainion sanoin ei enää toimi mikään. Kuka hoitaa? Kuka maksaa? Yhteiskunta on budjettileikkausten myötä hyvää vauhtia sanoutumassa irti omasta hoivavastuustaan. Jo pelkät luvut ovat musertavalla tavalla tämän päivän keski-ikäisiä vastaan tässä asiassa.

Aiheen perustellun rajauksen takia, nyt sivuutettiin ne vaatimukset, joita keski-ikään ehtinyt nainen kohtaa työelämässä. Sen parhaan ystävän mokailu pikkujouluissa on näistä pulmista pienimpiä. Hallitus viimeistelee parhaillaan potkulaiksi kutsuttua työlainsäädännön muutosta. Tuleva oikeuskäytäntö kertoo meille uuden lain tultua voimaa, onko nykyisessä huomiotaloudessa esimerkiksi lihavuus, nyrpeä naama tai omaisten aiheuttamat huolet sellainen asiallinen syy, joilla voidaan perutella potkuja.
Vastuuttomuuksissa dementoitunut äiti kantoi harhojensa lomassa huolta tyttärensä vartalon linjoista. Myös meidän yhteiskuntamme alkaa toimissaan kovasti muistuttaa muistisairasta vanhusta. Pippurin upealla mimmitiimillä riittää siis jatkossakin sarkasmin sarkaa kynnettäväksi.
Pippurin, Naalan ja Uhleniuksen räväkkä näyttelemistä voi luonnehtia ilotulitukseksi. Pippurilla oli neljä, Uhleniuksella viisi ja Naalalla peräti seitsemän eri roolia. Siirtymät roolista toiseen sujuivat salamannopeasti ja silti näyttämölle putkahti paitsi hauskoja myös tarpeeksi uskottavia roolihahmoja kuin kaninkolosta.
Itse kiinnitin huomiota siihen, miten hieno puhetekniikka kaikilla kolmella näyttelijällä on. Äänivaroja myös käytettiin sumeilematta esimerkiksi huikeassa synnytyksen kauhuja kuvaavassa kohtauksessa, jossa kipuihin manattiin apua jopa siltä alakerran isännältä – niin tiedättehän tämän hiilihankoa heiluttavan saunatontun, joka esiintyy nimellään myös esimerkiksi KAJ-yhtyeen Bara, bara, bastuu -biisissä.
Varmaan juuri tämä taituruus toi minulle alussa mainitun tunteen vapautuneesta näyttelijäntyöstä. Teatteri on parhaimmillaan vahvaan vuorovaikutukseen perustuvaa upeaa taidetta. Hienoinkaan äänentoistotekniikka ei voi korvata fyysistä läsnäoloa ja siihen liittyvää inhimillistä kosketusta. Itse olen varma, että siinä lähitulevaisuudessa, jossa tekoäly jo kirjoittaa meidän kirjamme ja runomme, säveltää ja sanoittaa meidän musiikkimme tanssista tulee se kaikkein ilmaisuvoimaisin ja ainakin rakastetuin esittävän taiteen muoto.
Sami Lambergin ja Pippurin suunnittelema lavastus oli ajateltu ja puhutteleva. Se yllätti jo ennen esityksen alkua arvoituksella. Jokin ”luova voima” oli lennättänyt mööpelit pitkin näyttämön seiniä ja kattoa. Katsojana jäin aprikoimaan, miksi erinäköisiä tuoleja oli ripustettu seinille ja kattoon ylöspäin johtavaksi kierteeksi. Minulle vastaus tähän kysymykseen oli se hurja ja hullu luovan energian purkaus, johon esitys päättyi.
Pippurin ja Lambergin hienoihin oivalluksiin kuului myös varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Näin syntyi puhuttelevia ja hienoja näyttämökuvia.
Vastuuttomuuksia
Kantaesitys Järvenpään teatterissa 14.3.2025
Käsikirjoitus Outi Pippuri
Ohjaus työryhmä
Valosuunnittelu Sami Lamberg
Äänet Harri ”Hape” Heiskanen
Tekniikka-ajo Harri ”Hape” Heiskaen/Mika ”Mylly” Hakkarainen
Lavastus Sami Lamberg, Outi Pippuri
Lavastusassistentit Sami Karppanen, Elisa Mattila
Valokuvaus Sami Lamberg
Näyttämöllä Outi Pippuri, Pauliina Naala, Anu Uhlenius
Tuotanto Teatteriryhmä Kolmassoitto