Vielä tämän kaivon pohjalta nousee naisten oikeus itsenäiseen elämään!

Red Nose Companyn About The Kevätuhri oli ajoittain terävä kuin Humen giljotiini, ja välillä mieleen juolahti ne kaksi asiaa, joita ei kaskun mukaan pidä koskaan kokeilla. Se toinen, kansantanssi, johtui esiintymispuvuista. Esityksen tematiikka osui joka tapauksessa loistavasti ajan hermolle. Se herätti ajatuksia siitä pelottavasta vauhdista ja voimasta, jolla radikaalin oikeiston hyökkäys naisten oikeuksia vastaan etenee. Kun velkajarrusta vedetään ensi kevään hallitusneuvottelujen jälkeen, junan alle jäävät ensimmäisenä tulevaisuuden mahdollisuuksistaan parhaillaan haaveilevat nuoret ja köyhät naiset.

Vielä tämänkin kaivon pohjalta nousee naisten valta ja oikeus itsenäiseen elämään! Kuva (c) Jolle Onnismaa

Punanenäisten komppaniassa tehdään taidetta taiteesta. Tällä kertaa inspiraation lähteenä on ollut Igor Stravinskyn musiikki ja tarkastelun kohteena Vatslav Nižinskin koreografia baletissa Kevätuhri. On vaikea keksiä ajankohtaisempaa aihetta klovnerialle. Baletin tarinassa kyläläiset uhraavat nuoren naisen lepyttääkseen jumalia hyvän sadon toivossa. Tänään hyvin monen nuoren naisen koko tulevaisuus on tarkoitus uhrata talouskasvun alttarille. Luokkayhteiskunta tekee paluutaan, ja tässä prosessissa nainen voi olla naiselle susi lampaiden vaatteissa, kuten esityksen päättäneessä burleskissa tanssibakkanaalissa meille näytettiin.

Esityksen nimi About The Kevätuhri näytti ja kuulosti ääneen lausuttuna sisäpiirivitsiltä. Esityksellä ei ole käsikirjoittajaa, vaan kohtaukset ja koreografia ovat syntyneet improvisaatioharjoituksissa: ”Ensimmäisten työskentelyjaksojen materiaalin luomisvaihe on aina erityisen riemastuttavaa. Noilta jaksoilta muistuu heti mieleen paljon ikimuistoisia improja, joista osa jää harjoitushuoneeseen ja osa päätyy esitykseen”, esityksen ohjaaja Niina Sillanpää kirjoittaa ohjauksestaan Facebookissa.

Klovnerian esityskieli on ”jonkinlainen” englanti. Tästä en löytänyt mainintaa käsiohjelmasta, mutta kuvaavan humoristinen määritelmä esityskielelle löytyy Red Nose Companyn kotisivuilta. Esityskielen valinnalle oli helppo löytää taidelajin sisäiseen logiikkaan liittyviä syitä. Klovneria on tanssin tavoin kielimuurit helposti ylittävää maailmantaidetta, ja myös tanssitaiteessa englannista on tullut eräänlainen työkieli. Tällä kertaa ongelmaksi koitui kuitenkin pakottava sanottavan tarve. Sanaton komiikka jäi nyt pahasti sanatulvan alle. Puuduttavimmillaan esitys alkoi muistuttaa kansallispukuineen körttien herätysjuhlia.

Kielen täsmällisyys, joka on tieteessä hyve, muuttuu taiteessa helposti latteudeksi. Musiikkitermejä mukaillen: äidinkielen konnotaatioiden alitajunnassa aiheuttama resonanssi ei soi samalla intensiteetillä, kun esittäjät eivät puhu kieltä äidinkielenään. Klovneria muuttui paljosta puheesta johtuen eräänlaiseksi stand up -komiikaksi. Osa vitseistä osui ja sai yleisön nauramaan, mutta esityksessä oli myös selvästi aistittavaa kireyttä.

Sanaton komiikka jäi nyt pahasti sanojen tulvan alle. Puuduttavimmillaan esitys alkoi muistuttaa kansallispukuineen körttien herätysjuhlia. Syytä ilmiölle voi ehkä hakea myös tämän kirjoittajan hidasjärkisyydestä. Kuva (c) Jolle Onnismaa

Keveyttä esitykselle antoivat Paula Koivusen lavastus ja Juha Tuiskun valosuunnittelu. Luonnonvaloa jäljittelevä valaistus ja näyttämön keskelle tukien varaan pingotetut kankaat edustivat sitä ikivanhaa näyttämöestetiikkaa, jonka parissa klovnit, ilveilijät ja katuteatterit ovat esiintyneet satoja vuosia kaduilla ja toreilla.

Djagilevin baletti kantaesitti Kevätuhrin (Le Sacre du printemps) 29. toukokuuta 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä. Ensimmäinen maailmansota alkoi vuotta myöhemmin. Esityksessä klovnit loivat tarkan ajankuvan tuosta ajasta ennen kymmeniä miljoonia uhreja vaatineiden maailmansotien alkua. Käsiohjelmassa klovni RÉ (Hanna Seppä) kertoo, että juuri tuo historiallinen ajankohta puhutteli häntä Kevätuhrissa.

Nimensä mukaisesti About The Kevätuhri oli myös eräänlainen tutkielma tästä mestariteoksesta. Siinä käytiin läpi tulkintoja, joita teoksesta on eri vuosikymmenillä tehty. Sillanpään oman inspiraation lähteenä on ollut Radion sinfoniaorkesterin konsertti. Stravinskyn musiikki on säilynyt nuoteissa, mutta Nižinskin koreografiasta ja sen esittäjistä on jäljellä vain aikalaisten muistelmat sekä tuon ajan sanomalehtien tyrmistyneet ja tuomitsevat kritiikit.

Tämän päivän tulkinnoista kiinnostavin oli ekofeministinen lähestymistapa. Klovnit kokoontuivat yhteen katsomaan maahan löytääkseen ratkaisuja nykyajan ongelmiin. Alkuperäisessä baletissa korostuu yhteisön vanhimpien (usein miesten) rooli: he valvovat rituaalia ja osoittavat sormella uhrin. Rituaali ei olekaan pyhä välttämättömyys, vaan vallankäyttöä.

Kevätuhrin tarinassa kylää hallitsee taikausko, jonka mukaan tappamalla yksi kylän nuorista naisista ihmiset voidaan pelastaa muut nälkäkuolemalta. Tämän päivän taikauskoa ovat väitteet, joiden mukaan taloudelliset lainalaisuudet olisivat luonnonlakeja. Esimerkiksi valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelältä ja valtiovarainministeri Riikka Purralta näyttää opiskeluajoilta unohtuneen niin kutsuttu Humen giljotiini. Tämän 1700-luvulla eläneen David Humen luoman lain mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisia sääntöjä: siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten niiden pitäisi olla.

Helsingin Sanomien haastattelussa Niemelä kehotti suomalaisia ryhdistäytymään ja ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, kenen harteille tämä palkaton lisätyö kodeissa on tarkoitus sälyttää. Koulutetut ja hyvin ansaitsevat naiset voivat päästä pinteestä, mutta tavallaan edellisten vuosisatojen piikaorjuus on jo tehnyt paluuta myös Pohjoismaihin. Kun ”vanhaan hyvään aikaan” piiat ja rengit piti kurissa huoltopoliisi irtolaislain antamin valtuuksin, nyt modernin orjuuden viimeisenä lukkona on poliisi ulkomaalaislain antamilla valtuuksilla.

Luokkayhteiskunta tekee paluutaan, ja tässä prosessissa nainen voi olla naiselle susi lampaiden vaatteissa, kuten esityksen päättäneessä burleskissa tanssibakkanaalissa meille näytettiin. Kuva (c) Jolle Onnismaa

Kun paluu luokkayhteiskuntaan on alkanut, sen taloudelliset mekanismit voimistavat toinen toistaan. Lasten lukukausimaksut, joita on jo ehditty usein ehdottaa, varmistavat sen, ettei nainen voi luopua työpaikastaan. Toisaalta raskas tuloverotus menettää oikeutuksensa, kun sen vastineeksi ei saa enää palveluja. Veropohja romahtaa, ja samalla on tietenkin ”pakko” supistaa sosiaaliturva ja lakiin perustuva työsuhdeturva olemattomiksi. Mahapalkalla tehtäviin orjatöihin riittää silloin tulijoita.

Helsingin entinen pormestari ja kokoomuksen entinen kansanedustaja Juhana Vartiainen on kiertoilmauksin antanut ymmärtää, ettei köyhien perheiden lasten koulutukseen kannata uhrata resursseja. Vartiaisen mukaan akateeminen koulutus alkaa olla yhä selvemmin periytyvää; se on köyhien kustantama privilegio hyvätuloisille. Köyhien perheiden pojille löytyy varmasti tässä ajattelussa – geopoliittisesti äärimmäisen jännittyneessä maailmassa – muuta käyttöä ”tykinruokana”. Tyttöjen tulevaisuutta koskevat haaveet voidaan uhrata tälle alati kasvavan ahneuden alttarille.

About The Kevätuhri, Red Nose Companyn esitys Stoassa 9.4.2026 Käsikirjoitus ja koreografia: Työryhmä Ohjaus: Niina Sillanpää Näyttämöllä: Johanna Keinänen, Kaisa Niemi, Minna Puolanto ja Hanna Seppä Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Tommi Lindell Valosuunnittelu: Juha Tuisku Puku- ja lavastussuunnittelu: Paula Koivunen Koreografinen konsultaatio: Sanni Kriikku Innoittajina: Igor Stravinsky, Nikolai Roerich, Vatslav Nižinski… Yhteistuotanto: Red Nose Company, Tanssiteatteri Tsuumi, Stoa Kuvat: Jolle Onnismaa

Tämän Päivän Teatteri kulkee eilisen mestareiden jalanjälkiä

Tämän Päivän Teatterin esitys oli raikas, koskettava ja valloittavalla tavalla hauska – juuri sellainen kuin nuorten teatteriharrastajien esitykset parhaimmillaan ovat. Esityksessä oli sitä esittämisen ja esilläolon iloa, joka saa katsojan hykertelemään. Ohjaaja Pete Ihonen on ottanut ilon irti nuorten näyttelijöiden kyvyistä eläytyä näyttämöllä anarkistiseen teinihuumoriin. Näytelmän esillepano oli toteutettu vaativalla tyhjän tilan estetiikalla.

Näytelmän ”fillarikommunisti” Sanna Marin johtamassa Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokousta. Kuvassa Tämän Päivän Teatterin esiintyjät Eetu Katila, Aino Keskinen, Saaga Mönttinen, Vanamo Altt ja Lina Miiros. Kuva (c) Matti Hirvonen

Esitys otti reippaasti kantaa, ja sen poliittisuus kiteytyi upeaan kohtaukseen, joka oli suora sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Spartacus. Avainkohtauksessa Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt ja Aino Keskinen nousivat näyttämöllä toinen toisensa jälkeen todistamaan: ”Minä olen Sanna Marin”. Tuo ikoninen kohtaus elokuvassa ei kerro orjien rajattomasta ihailusta antiikin Rooman orjakapinan johtajaa kohtaan, vaan solidaarisuudesta. Jokainen meistä voi nousta, ja jokaisella meistä on velvollisuus nousta sortovaltaa vastaan.

Minä olen Sanna Marin -näytelmän kaikki viisi näyttelijää ovat syntyneet tällä vuosituhannella. He ovat syntyneet maailmaan, jota maailmanmitassa johtavat nyt häikäilemättömän ahneet, yli 70-vuotiaat miehet. Naisten oikeuksia kavennetaan pala palalta. Venäjällä aviovaimon pahoinpitely ei ole enää rikos. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevien kristittyjen vaikutusvaltaiset saarnaajat vaativat naisten äänioikeuden poistamista. Ryminällä maailmalla etenevä äärioikeisto on kyseenalaistanut naisten täydet ihmisoikeudet.

Mikään idoli Marin ei tämän näytelmän nuorille ollut, pikemminkin esikuva tai symboli. Tulkinta on tämän blogin kirjoittajan. Jussi Mankkisen Ylelle tekemässä haastattelussa Mönttinen kertoo, että Marin on hänelle naishahmo, jota hän katsoo ylöspäin. Allt säestää häntä sanomalla olevansa naisena iloinen siitä, että nainen menestyy.

Tyylilajiltaan esitys oli komedia. Avainkohtausta pedattiin avauskohtauksella, jossa näyttämölle sijoitettuihin vauvapaljuihin pulahti kerralla kolme vaippaikäistä Sannaa. Esitys oli ajoittain todella hauskaa poliittista satiiria. Sen kärki osui poliittisen todellisuuden kovaan ytimeen: Näin on, jos siltä näyttää! Ryhmän oma kuvaus esityksestä on osuva: näytelmä ei ollut henkilökuva, vaan se kuvasi tämän päivän nuorten ihmisten ajatuksia politiikasta ja maailmanmenosta. Ilkikurisen teinihuumorin takaa katsoja aisti myös nuorten tulevaisuutta koskevat pelot ja ahdistuksen.

Tampereen plikka, näytelmän Sanna Marin (Saaga Mönttinen) päätti maratonkokouksen ampumalla kirjaimellisesti rivit suoriksi. Kuva (c) Matti Hirvonen.

Hieman pitkäksi venähtäneessä, mutta hauskasti toteutetussa kohtauksessa näytelmän Sanna Marin johti puheenjohtajana Tampereen kaupunginvaltuuston kokousta, jossa päätettiin raitiovaunujen hankkimisesta. Puhemylly pyöri, kunnes näytelmän Marin ampui kirjaimellisesti rivit suoriksi. Nykypolitiikan nimihenkilöitä puhuteltiin pesäpallomailalla: Petteri Orvon ja Jussi Halla-ahon puhuvia päitä edustivat kohtauksessa melonit. Antti Lindtmanin puhuvaa päätä esitti arbuusi, ja sen hajotessa joku näyttelijöistä totesi: ”Löytyihän Antista jotain punaista.”

Ryhmän viides näyttelijä, taitava ja näyttämöllä hyvää itseluottamusta osoittanut Eetu Katila, loisti jo näytelmän alussa Sanna Marinin aviomiehen Markus Räikkösen roolissa. Pidot vain paranivat, kun Kattila pääsi näyttelemään ”pahisten” rooleja ja kohtauksia, joissa hahmoteltiin farsimaisin ottein tulevaisuutta, joka meitä odottaa, jos äärioikeisto – Anne Applebaumin ”varkaiden ja huijareiden Autokratia Oy” – nousee valtaan meilläkin.

Helsinkiläisillä nuorilla on varmasti kokemuksia poliisin toiminnan siitä ikävästä puolesta, joka on noussut näkyvästi julkisuuteen vasta aivan viime aikoina. Tämän päivän teatteria Keskisen ja Katilan muodostaman ratsupoliisikaksikon otteissa oli se, että kohtaukset toivat mieleen uutiskuvat Yhdysvaltojen ICE-agenttien tragikoomisista otteista heidän pidättäessään viisivuotiasta lasta. Suomen Sinimustan liikkeen vallantäyteisenä natsina Katila ohjasi tyylikkään sujuvasti ”punikkeja” ja ”viherpipertäjiä” leireille. Alltin esittämän roolihenkilön kuolemansynniksi todettiin opiskelu Kallion ilmaisutaidon lukiossa, ja hänet Kattila passitti suoraan saunan taakse lopetettavaksi.

Näytelmän Sari Essayah, Riikka Purra ja Petteri Orpo Tämän Päivän Teatterin a-studiossa osoittelemassa sormella kenen syytä maan talouden katastrofaalinen tila on. Kuva (c) Matti Hirvonen

Ihonen opettaa teatteri-ilmaisua Helsingin kaupungin nuorisotyön (Nuori Helsinki) palkollisena. Ylen haastattelussa hän kertoo, että näytelmän teema löytyi aiheeksi puolivahingossa. Kohtausten ideoinnissa on käytetty lähteenä ainakin Lauri Nurmen kirjoittamaa elämäkertaa Sanna Marin sekä Marinin omaa teosta Toivo on tekoja.

Ihonen tietää varmasti työnsä kautta, mitä helsinkiläiset nuoret ajattelevat ja mitkä ovat eri ryhmiin kuuluvien nuorten elämän kipupisteet. Hänen edellinen ohjauksensa, huumenuorista kertova Piritori, oli viime kesänä mukana Tampereen Teatterikesän OFF-sarjassa. Marin-näytelmän kohdalla jäin kuitenkin miettimään, miten relevantteja nuorten omassa ajattelussa ovat esimerkiksi kysymykset sosiaalidemokraattisen puolueen sisäisistä valtataisteluista. Ylen haastattelussa Ihonen asettaa sanansa kieli keskellä suuta, ja syystä: ”Idea syntyi tilanteessa, jossa ei oikeastaan pitänyt syntyä mitään ideaa.” Niinpä! Taiteen autonomiaa on viime vuosina haastettu poliittisten intohimojen perusteella yhä kiivaammin.

Farsimaisesti etenevien kohtausten anarkistinen sävy toi mieleeni Kristian Smedsin Kansallisteatteriin vuonna 2007 ohjaaman Tuntemattoman sotilaan, jossa silloisten poliitikkojen kuvia käytettiin maalitauluina. Kaalinpäitä ja vesimeloneja on viime vuosikymmenten aikana toki murskattu ahkerasti muidenkin ohjaajien näytelmissä. Esikuvat ilmaisulle ovat ilmeisiä, mutta silti asemansa vuoksi Ihonen laittaa itsensä rohkeasti alttiiksi. Esityksen anarkistinen slapstick-komiikka antaa paljon tarttumapintaa, johon sosiaalisen median ”väärinymmärtämisen mestarit” voivat tarttua.

Tekijöiden mukaan näytelmä käsittelee kotimaisen politiikan nykymenoa, josta se antaa vähemmän mairittelevan kuvan. Minusta se ei tyytynyt käsittelemään vain pääministerin aamiaismuroista ja tanssivideoista syntynyttä pintakohua. Ehkä se olennaisin löytyi yhdestä repliikistä: ”Sosiaalidemokraatit on vasemmistopuolue!” Tämä on minun ikäluokalleni itsestäänselvyys, mutta kun sen julistaa näyttämöltä lukioikäinen Saaga Mönttinen, sen voi tulkita myös toiveeksi, kysymykseksi tai jopa hätähuudoksi.

Myös teatterin instituutiolle Mönttisellä ja Alltilla on haastattelussa painavaa sanottavaa. Teatteria ei nuorten parissa pidetä erityisen seksikkäänä taidemuotona, mikä ei näiden kahden nuoren mielestä ole mikään ihme. Liput ovat kalliita ja ennakkoluulot jylläävät: teatteriin ei yksinkertaisesti ehkä edes uskalleta mennä.

Jutussa esiitynyt nimivirhe on korjattu, nimi on Eetu Katila.

Minä olen Sanna Marin Tämän Päivän Teatterin esitys Narrin näyttämöllä 21.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Pete Ihonen Näyttämöllä: Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt, Aino Keskinen ja Eetu Katila.

Rautavaaran saappaissa maahanmuuttajan askelin

KOM-teatterin Kuinka tulla Tapio Rautavaaraksi alkoi todella terävällä oivalluksella. Samalla Youssef Asad Alkhatibin ensimmäinen sisääntulo näytti hänen poikkeukselliset lahjansa näyttelijänä. Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Tähän vaikuttavaan sisääntuloon oli myös kiteytetty ”supisuomalaisen” rillumarei-kulttuurin syvin olemus.

Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Youssef Asad Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Kuva (c) Janne Vasama

Sodan jälkeisen iltamakulttuurin tekijöiden inspiraation lähteinä olivat ilmiselvästi englantilainen music hall ja amerikkalainen vaudeville. Nämä estraditaiteen muodot välittyivät meille elokuvista. Rillumarei oli mukaelma amerikkalaisesta vaudevillestä tukkikämpien ja jälleenrakennustyömaiden sarkastisella huumorilla höystettynä. Esimerkiksi Esa Pakarisen luoma hahmo Severi Suhonen oli klassinen vaudeville-tyyppi: hieman absurdi, karikatyyrimäinen ja vahvasti yleisökontaktiin pyrkivä.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty haalarihommiin. Suomalaisen iltamakulttuurin juuriin pureuduttiin myös seuraavassa kohtauksessa. Työkaveria näytelleen Taavi Hasusen ja meidän katsojien yllätykseksi ummikoksi epäilty Alkhatib alkoi laulaa Tapio Rautavaaran ikivihreäksi tekemää laulua.

Rautavaaran, Pakarisen ja kumppaneiden muodostaman kiertävän, suomalaisen vaudeville-teatterin esittämän musiikin oli pääsääntöisesti säveltänyt Toivo Kärki ja laulut oli riimitellyt Reino Helismaa. Kärki oli ennen kaikkea jazz-mies. Ennen sotaa ja sen aikana hän seurasi tiiviisti amerikkalaista orkesterimusiikkia. Vaikka yleisölle hänen sävellyksensä olivat humppaa tai jenkkaa, orkestraatiot ja soinnutus saattoivat usein olla suoraan swing-aikakauden tai varhaisen rhythm and bluesin oppikirjoista. Helismaan sanoitukset olivat puolestaan taidokkaasti riimiteltyjä kupletteja. Ne edustivat lajityyppiä, jonka juuret ovat ranskalaisessa coupletissa.

Vuonna 1911 syntyneen Pakarisen ensimmäisen oman orkesterin nimi ei ollut ”Humppa-veikot” tai ”Molli-Jorit”, vaan Rytmi. Suomalaiset iskelmät ja laulelmat saattoivat olla tunnelmaltaan angstisia, mutta niitä soitettiin ja soitetaan yhä yleensä duurissa.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty Taavi Hasusen keralla haalarihommiin. Yhteys suomen kieleen ja Tapio Rautavaaran elämään löytyi Koskenkorvan ja slapstic-komiikan kautta. Kuva (c) Janne Vasama

Rautavaara oli paitsi rakastettu viihdetaiteilija, myös populaarikulttuurin heroistisen arkkityypin mitat täyttävä sota- ja urheilusankari: suomalainen teräsmies nimeä myöten. Rautavaara oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja huippu-urheilija, joka voitti keihäänheiton olympiakultaa Lontoossa vuonna 1948 ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruuden vuonna 1958.

Näytelmän nimen suoraan kysymykseen oli yksilötasolla helppo vastata, kun tiesi, millaista reittiä Alkhatibin elämänpolku oli KOM-teatterin näyttämölle kulkenut. Hänen ei tarvinnut enää tulla Rautavaaraksi. Hän oli jo – jos ei sotatantereiden ja urheiluareenoiden Rautavaara – niin varmasti ainakin oman elämänsä ”Tapio Metallimäki”, lujan tahdonvoiman omaava lahjakkuus.

Omaelämäkerrallisessa monologinäytelmässä Hajuvesi Alkhatib kertoi, miten hän saapui 16-vuotiaana pakolaisena Suomeen. Syyriasta Kreikan pahamaineisten pakolaisleirien kautta tullut poika päätti ryhtyä täällä näyttelijäksi, vaikka hän ei osannut sanaakaan suomea. Kipinän teatteriin hän kertoi saaneensa tehdessään keikkatyötä 15-vuotiaana kreikkalaisen teatterin siivoojana. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opinto-ohjelmaan hänet valittiin vuonna 2021.

KOM-teatterin verkkosivuilla Alkhatib kertoo löytäneensä maahanmuuttajana yllättävän ystävän suomalaisesta äänimaisemasta ja Rautavaaran lauluista. Niihin hän samaistui ja tunnisti niissä jotakin itsestään.

Charles Chaplinin ohella Youssef Asad Alkhabitin mimiikan arsenaalista löytyi myös kivikasvoinen Buster Keaton. Kuvan kohtauksessa ei olla risusavotassa, vaan keihäänheiton harjoituksissa. Kuva (c) Janne Vasama

Näytelmän nimeen piilotettu toinen kysymys on: miten tulla suomalaiseksi? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia. Suomen hallitukseen on nostettu puolue, jonka ideologien mielestä suomalaiset ovat jonkinlainen Suomen karuissa olosuhteissa jalostunut ihmistyyppi, oma rotunsa – samaan tapaan kuin näihin oloihin aikoinaan valintamenetelmällä jalostettu suomenkarja, nuo mainiot nutipäälehmät.

Suomen alueelle on muuttanut koko ajan ihmisiä muualta sen jälkeen, kun maa vapautui mannerjään alta jääkauden päättyessä noin 10 000 vuotta sitten. Mitään vain Suomessa asuville ihmisille ainutkertaista genomia ei ole olemassa, ellei sellaisiksi poikkeuksiksi lasketa geenivirheiden aiheuttamia perinnöllisiä sairauksia, joita esiintyy lähes yksinomaan suomalaisilla. Hyvin harvaan asutulla ja pitkien etäisyyksien maalla on ollut puolensa.

Perussuomalaisten ”rotuopit” ovat kokoelma väestötieteen ja kansalaisuutta koskevan juridiikan väärinymmärrettyjä käsitteitä. Otaksun, että ”väestönvaihdolla” he tarkoittavat kulttuurievoluution tuomia muutoksia. Ne on helppo havaita, koska suuriakin muutoksia tapahtuu jo yhden sukupolven elinaikana. Tämä jatkuva muutos koskee niin taloutta kuin siihen nojaavaa kulttuuria. Kuten alussa totesimme, ei ole olemassa ”puhdasta” suomalaista kulttuuria, vaan jopa rillumarei oli suomalaiskansallisten erityispiirteiden kautta tulkittua globaalia kulttuuria.

Tämä muutos koskee myös kansakuntaa yhteen liimaavaa suomen kieltä. Muutos on kaiken lisäksi nopeaa. Sen huomaa itse, kun minun ikäiseni ukko yrittää seurata alle parikymppisten ajatuksenjuoksua TikTokissa. Poikkeuksena sielläkin ovat omaa agendaansa pauhaavat äärioikeistolaiset änkyrät, jotka minun laillani ovat selvästi pudonneet tämän kehityksen kelkasta.

Suomalaiseksi voi tulla hyvin monella tavalla. Kysymys on tunteesta, joka syntyy siitä, miten on ihmissuhteidensa, työnsä ja harrastustensa kautta verkostoitunut ja sitoutunut tähän maahan. Juridinen kansalaisuus on eri asia, ja nykyinen hallitus on pyrkinyt tekemään sen saamisesta mahdollisimman vaikeaa. En ole päässyt tutustumaan uuden kansalaisuuskokeen kieliosioon. Sanotaan, että se on niin vaikea, että vain puolet peruskoulunsa käyneistä kantasuomalaisista selviää kunnialla sen monivalintatehtävistä – ja heistäkin osa vain hyvällä tuurilla.

Miten tulla Tapio Rautavaaraksi, KOM-teatterin esitys 16.3. Paasivuorenkadun näyttämöllä.

  • Teksti ja ohjaus: Otto Nyberg
  • Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman
  • Lavastussuunnittelu: työryhmä
  • Valot ja äänet: Taavi Hasunen
  • Ompelija/modisti: Fiona Timantti
  • Näyttämöllä: Youssef Asad Alkhatib ja Taavi Hasunen

Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.

Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

  • Koreografia: Fernando Melo
  • Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
  • Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
  • Valosuunnittelu: Aku Lahti
  • Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
  • Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Rakkaudesta sähköön on fyysisen teatterin mestariteos – Sen ilmaisuvoimainen genre edustaa nyt teatteritaiteen kuuminta hottia maailmalla

Tällä hetkellä teatteritaiteen ehkä kuumimpaan genreen voi nyt tutustua Tampereen Teatterissa. Rakkaudesta sähköön on surumielinen tragikomedia elämän sivuraiteille heittämästä miehestä. Maanantaina ensi-iltansa saaneen esityksen ohjannut Aitor Basauri on yksi maailman arvostetuimmista klovnerian opettajista ja esiintyjistä. Basauri kuuluu neljän taiteilijan ryhmään Spymonkey, joka on nostanut klovnerian jälleen korkeakulttuurin ja populaarin viihteen rajapinnalle.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Mykkäelokuvan suuret tähdet Charles Chaplin, Buster Keaton ja kumppanit tekivät reilut sata vuotta sitten klovneriasta salonkikelpoista ja maailmankuulua. Mykkäelokuvan slapstick-komiikan juuret olivat englantilaisessa music hall -perinteessä ja amerikkalaisessa vaudevillessä. Sekä music hallin että vaudevillen juuret ovat 1500-luvulla kehittyneessä italialaisessa commedia dell’artessa ja tätä traditiota muokanneessa sirkusklovneriassa. Slapstick oli aikoinaan ja on edelleen sirkusklovnien käyttämä keppi, jolla saadaan lyödessä aikaan kova napsahtava ääni lyönnin kohdetta vahingoittamatta.

Tampereella tätä commedia dell’arten perinteestä lähtevää estraditaidetta tehtiin suomalaisin maustein. Nyt tragikomedian ”Pierrot”, tämä tarinan yksinäinen ”Turmiolan Tommi”, rakasti peliä, jota ei tosimielessä pelata missään muualla maailmassa: näyttämöllä keitettiin huttua ja yritettiin lyödä kunnareita. Tämän sirkuksen klovnin, Marc Gassot’n, ”slapstick” oli pesäpallomaila.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Gassot valmistui näyttelijäksiTeatterikorkeakoulusta vuonna 2002. Hienon sukunimensä hän on saanut ranskalaiselta isältään.

Klovneria ei ole ihan uusinta uutta suomalaisessa teatterissa. Me olemme tottuneet jo parin vuosikymmenen ajan Teatteri Metamorfoosin ja Red Nose Companyn vahvasti meikattuihin ja punanenäisiin klovneihin ja klovneriaan ilmaisuvoimaisena teatteri-ilmaisun muotona. Alkusysäyksen näiden ryhmien synnylle ovat antaneet sveitsiläisen Davide Giovanzanan ja ranskalaisen Philippe Boulayn klovneriasta ja naamioteatterista järjestämät kurssit.

Marc Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Gassot marssi esityksen alussa näyttämölle päällään puku ja popliinitakki, päässään muotonsa jo menettänyt borsalino. Kädessään hänellä oli Alepan keltainen muovikassi, jonka reunan yli näkyi osittain kassiin sujautettu hirttoköysi. Elekielellä Gassot kertoi meille, että tarinan mies kurvasi kotinsa pihaan autolla. Kömpelöt otteet kertoivat, että tämä kuljettaja oli jo valmiiksi humalassa. Samasta ruumiin ja mielen tilasta kertoi se, että tämä nukkavieru herra oli hukannut kotinsa avaimet.

Sekä Chaplin että Keaton esittivät kovan onnen potkimaa pikkumiestä vahvasti meikattuina. Gassot aloitti hurjan fyysisen esittämisen ilman naamioita. Samalla hän riisui esityksen sirkuksen kontekstista, joka on estänyt meitä näkemästä sirkuksen, mykkäelokuvien ja slapstick-komiikkaan perustuvien animaatioiden huumorin perimmäistä traagisuutta. Vaikka Rakkaudesta sähköön hurjine, koomisine käänteineen nauratti, se jätti ainakin tämän kirjoittajan kohdalla mielenpohjalle voimakkaat surun ja säälin tunteet. Tämä mies oli ajautunut umpikujaan, mielentilaan, jossa seinät kaatuivat päälle. Tuo voimakas tunne kertoi esityksen esteettisestä ilmaisuvoimasta.

Tämä ei ollut mitään leikkiä. Esityksen merkillinen nimi liittyi ehkä sähkölaitteisiin, joita miehen kodista löytyi joka lähtöön. Tosin tämän vankilan kaikkinäkevää ja -tietävää vanginvartijaa, älypuhelinta, ei esityksen lauluissa erikseen mainittu. Vain sähkötuoli puuttui. Se olisi edesauttanut sen tavoitteen toteuttamista, johon tarinan mies koko esityksen ajan sinnikkäästi koheltaen pyrki. Joka tapauksessa Gassot’n tulkinnassa oli virtaa kuin pienydinvoimalassa.

Näitä tunne-elämänsä ja maailmankuvansa kanssa umpisolmussa eläviä yksinäisiä miehiä meillä riittää. Yksilöinä he ansaitsevat meidän jokaisen myötätunnon. Suurena, miljoonapäisenä joukkona he muuttuvat vaarallisiksi, kun joku moderni führer, politiikan populistinen helppoheikki, saa heidät otteeseensa. He ovat miehiä, joilla ei omasta mielestään ole enää mitään menetettävää. Heissä marginaalinen ja merkityksellinen henkilöityvät yhtä aikaa.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Kuva (c) Dimitri Härkönen.

Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Miehen ilmeisesti jo taakse jäänyt, loistava ura ja ammatti-identiteetti henkilöityivät näyttämöllä sähkönsiniseen, paljeteilla koristeltuun haalariin pukeutuneessa Karl Sinkkosessa.

Kaatuilijana Gassot on vähintäänkin Vesa-Matti Loirin veroinen virtuoosi. ”Voi ei, joko taas!” Tämä tahaton huokaus minulta pääsi jo siinä vaiheessa, kun Gassot oli kolmannen kerran kiivennyt sisään asuntoonsa ikkunasta ja päätynyt sukelluksensa jälkeen istumaan keittiön tiskialtaaseen. Tämän jälkeen hänen fyysinen esittämisensä ja konfliktit erilaisten esineiden kanssa saivat yhä hurjempia muotoja. Päänsä sisäisiä ajatuksia hän yritti ensin ajaa pois perinpohjaisen humalan avulla. Edellä mainitusta Alepan kassista hän kaivoi esiin kolme pulloa Finlandia-vodkaa. Sen jälkeen hän alkoi ajaa huonolla menestyksellä Räikkää ja Sinkkosta pois näyttämöltä ihan konkreettisesti.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Esityksen ankean tematiikan vastakohtana toimi Gassot’n ilmiömäinen kyky ja taito ottaa kontaktia yleisöönsä. Avustajan värvääminen viinapullojen korkkien avaajaksi ja pesäpallojoukkueen pelaajiksi kävi niin luontevasti ja sujuvasti, että epäilin hetken, oliko näistä kontakteista sovittu etukäteen.

Tavallaan Rakkaudesta sähköön oli myös läpisävellettyä teatteria. Sinkkonen on säveltänyt sen yhdeksän biisiä ja ne on sanoittanut esityksen tarinaksi Saara Törmä. Gassot’n tulkitseman miehen matka epätoivon yhä syveneviin syövereihin alkoi kappaleella Yksinäisyys ja se päättyi kappaleeseen Anteeksi kiitos moi. Sellaiset laulujen nimet kuin Tsemppaa, Maailmankaikkeus tai niinku sillee, Vanhuus ja Iso kaipuu kertoivat jo niminä, mistä tarinassa oli kysymys. Kappaleessa Akkuväännin laulettiin kaikista niistä sähköisistä härpäkkeistä, joilla mies oli yrittänyt tehdä elämästään helppoa (!). Laulut tulkitsi koskettavasti Räikkä Sinkkosen säestyksellä.

Rakkaudesta sähköön on toteutettu Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona. Esityksen yllätyksillä ladattu ja nerokas lavastus on toteutettu Kansallisteatterin lavastamossa. Tekninen toteutus on viimeistelty Tampereen Teatterissa.

Marc Gasot’n koulutusta koskeva asiavirhe on korjattu. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakolusta ei Nätystä, kuten jutusa virheellisesti kerrottiin.

Rakkaudesta sähköön Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 9.3.2026

  • Ohjaus: Aitor Basauri
  • Musiikki: Karl Sinkkonen
  • Laulujen sanat: Saara Törmä
  • Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
  • Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
  • Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuusi
  • Ohjaajan assistentti: Susanna Pukkila
  • Pyrotekniikka: Kansallisteatterin pyroteknikot
  • Näyttämöllä: Marc Gassot, Kari Sinkkonen, Tanjalotta Räikkä

Krispi Fraid – peilikuva, petos ja kananlento

Samuli Niittymäki muuttuu tässä performanssissa ihmisestä kanaksi – jokainen uutta keski-ikää parhaillaan elävä voi seurata tämän metamorfoosin edistymistä oman kylpyhuoneensa peilistä. Kripsi Fraid pohtii elämän tarkoitusta ja kaikkia muita vähäpätöisiä kysymyksiä, joilla emme yleensä itseämme kiusaa. Esitys oli ladattu niin täyteen merkityksiä, että katsojana olin tikahtua naurun ohella myös aivoähkyyn. Mitä pelättävää muka on siinä täydellisyyttään kimaltelevassa elämässä, jota me mielestämme elämme?

Samuli Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Samuli Niittymäen viljelemä huumori on hervottoman hauskaa ja kuolemanvakavaa. Näillä aseilla hän kuvaa terävästi taiteen keinoin todellisuutta, jota me pakenemme mainosten ja viihteen luomaan valetodellisuuteen. Esityksessä Kripsi Fraid Niittymäki muuttuu kanaksi. Saman metamorfoosin meistä itse kukin kokee, jos saa elää riittävän vanhaksi. Posket alkavat roikkua kuin kanan heltat ja nenä korostuu kasvonpiirteissä terävänä nokkana. Ruoto painuu kumaraan ja koko keho tärisee ja tutisee silkkaa haurauttaan. Eletyt vuodet ovat paistaneet sen rapeaksi!

Esityksen nimi on hauska ja moniselitteinen sanaleikki. Kun nimi Kripsi Fraid lausutaan ääneen, se kuulostaa sanoilta crispy fried. Mikä voisi olla arkisempaa ja tylsempää kuin pikaruoka? Sattumaa ei ole tietenkään sekään, että tämä ”rapeaksi paistettu” Kripsi Fraid on myös Niittymäen ja Joonas Heikkisen esityksessä mainoksia tehtailevan firman nimi.

Toisaalta kripsi on epäilemättä mainosten tekijöiden ammattislangia. Se on väännös englannin kielen sanasta crisp ja tarkoittaa täydellisyyden tavoittelua. Mainostoimistoissa ja jälkikäsittelyssä sanaa crisp käytetään kuvaamaan veitsenterävää, kirkasta ja huoliteltua lopputulosta. Englannin kielen sana fraid ei tässä yhteydessä kaipaa enää lisätulkintaa. Tulkintaa kaipaa sen sijaan se, miksi meidän pitää pelätä täydellisyyden tavoittelua?

Ilkikurinen tulkinta Niittymäen ja kumppaneiden moniulotteisesta performanssista on se, että me kotkotamme täällä oman aikamme ja sitten elämä päättyy kuin kananlento avuttomaan räpistelyyn. Vahingossa auki jäänyt mikrofoni paljasti, että maailman mahtavista ainakin Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping haaveilevat iankaikkisesta elämästä jo täällä maan päällä. Toistaiseksi biologinen tosiasia on kuitenkin se, että mainostajien ja viihdeteollisuuden luoma illuusio täydellisestä elämästä on silkkaa valetta, eikä edes vallan täyteys tätä tosiasiaa muuksi muuta.

Esitys oli täyslaidallinen aikamme suoritus- ja imagokulttuuria kohtaan. Meiltä vaaditaan terävyyttä ja edustavuutta, mutta ruumiimme ja psyykemme ovat hauraita ja pelokkaita.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaan oven. Heidän yhteisen firmansa menestyksen päivistä kertoi hotellihuoneen numero 778 ovessa. Numerologiassa 77 symbolisoi usein sisäistä viisautta, henkistä heräämistä ja tietoisuutta; 8 on universaali aineellisen menestyksen, vaurauden ja auktoriteetin symboli. Niiden yhdistelmä 778 tulkitaan usein viestiksi siitä, että kova työ kantaa hedelmää ja taloudellinen tai ammatillinen menestys on saavutettu.

Nyt Heikkisen koputuksiin, käskyihin, aneluihin ja rukouksiin ei vastattu. Tai vastattiin lopulta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti kiinni. Kohtaus oli siten eräänlainen muunnos perinteisestä ovifarssista. Yllätysmomentin tuotti se, että ovi ei todellakaan auennut. Samalla se oli todellinen Heikkisen bravuuri näyttelijänä. Kunnon tuottaja kävi tähän tahtojen taistoon aikaisempien taisteluiden tuomalla kokemuksella. Sitten päättäväisesti annetut käskyt ja huutaminen muuttuivat aneluksi ja lopulta rukouksiksi, kun ovi pysyi itsepintaisesti kiinni.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Joonas Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaa oven. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Seuraavassa kohtauksessa nämä menestyksen kulissit nostettiin Kiasma-teatterin lavastetorniin. Niittymäki makasi näyttämökorokkeelle asetetulla vuoteella pukeutuneena verenpunaiseen oloasuun. Alkoi maineensa kukkuloilla eläneen ohjaajan kivulias herääminen todellisuuteen. Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Vanhassa ja kuluneessa vitsissä tähän kauheuteen liitetään sekä kuolemanpelko että kuoleman kaipuu. Nyt ei kuitenkaan podettu alkoholin vieroitusoireita, vaan eletyn elämän aiheuttamaa krapulaa.

Niittymäen vierellä sängyllä oli firman logolla varustettu pahvimuki. Logossa oli kuva paistettua kanankoipea siivellään pitävästä kanasta. Kuvan kannibalismiin viittaava symboliikka oli groteskia, vaikkei sitä vielä edes katsottu kanan silmin. Oma mielleyhtymäni logosta vei kukkamultaa markkinoineen Biolanin takavuosien mainokseen, joka muistuttaa siitä, mitä kaikesta syömästämme ruoasta lopulta tulee: ”Yks kakkaa, kaks kakkaa…”

Onko kaikki, mitä olen elämässäni saanut aikaan, pelkkää paskaa? Aiheellinen kysymys jokaiselle, joka parhaillaan kelluu oman erinomaisuutensa aallonharjalla. Niittymäen synkälle itsetutkistelulle antoi tahtia näyttämöllä rumpupatterin takana rumpuja takonut muusikko ja äänisuunnittelija Ilkka Tolonen. Volyymia esitykselle antoivat valtavat kovaääniset. Ne olivat tuttu elementti jo Niittymäen esityksestä Kohina. Kysymys kuului myös tuolloin: miten kovaa pitää huutaa tässä kakofonian maailmassa, jotta edes joku kuulee?

Arvoituksellinen metamorfoosi ihmisestä kanaksi tuotiin näyttämölle videon välityksellä. Niittymäen käyttämä naamio oli hätkähdyttävä. Vielä hätkähdyttävämpää oli Niittymäen elekieli ja fyysinen esittäminen, kun hän palasi valkokankaalta näyttämölle ja sieltä katsomoon kotkottamaan. Valkokankaalla ja näyttämöllä tämä vanha kana onnistui munimaan vielä jopa pari munaa. Mieleen tulivat oman sukupolveni ikinuoret, joille 70 on mukamas vasta uusi keski-ikä.

Esitys päättyi Heikkisen työtoverilleen Niittymäelle pitämään kiitospuheeseen. Sitä ennen hän houkutteli Niittymäen katsomosta takaisin näyttämölle heittämällä eteensä jyviä nokittavaksi. Esityksen katsojille tarkoitettuja tiedonjyviä olivat puheessa vilahtaneet viitaukset Niittymäen uraan ohjaajana ja taiteilijana todellisessa elämässä. Ainakin minä vakuutuin siitä, että oman elämänsä ja minuutensa kautta Niittymäki on jälleen pystynyt sanomaan jotakin yleispätevää ihmisenä olemisesta. Miehen tinkimättömässä asenteessa on jotakin hyvin vetoavaa, ja taiteilijana hän on tarkkanäköinen ja aivan hervottoman hauska.

Niittymäki valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2010. Mainosten tekijöiden maailmasta hänellä on myös omakohtaista kokemusta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo lopettaneensa mainosten tekemisen vuonna 2019 ja keskittyneensä taiteen tekemiseen. Kiasman verkkosivulla kerrotaan, että hän on vuodesta 2021 lähtien keskittynyt itsenäiseen taiteelliseen työskentelyynsä. Samana vuonna hänen esikoisohjauksensa Plup Plup – Two Water Bottles sai ensi-iltansa Teatteri Takomon näyttämöllä, jossa esitettiin myös hänen toinen ohjauksensa Kohina (2024), joka syntyi yhteistyössä äänisuunnittelija Tatu Nenosen kanssa.

Niittymäki on näytellyt muun muassa Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Hänet on palkittu Jussi-palkinnolla elokuvasta Seurapeli (2020), ja televisiossa hänet on nähty esimerkiksi komediasarjassa Sunnuntailounas (2018–2025).

Kripsi Fraid Esitys Kiasma-teatterin näyttämöllä 3.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Samuli Niittymäki Muusikko ja äänisuunnittelija: Ilkka Tolonen Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen Valo- ja lavastussuunnittelija: Heikki Paasonen Näyttämöllä: Samuli Niittymäki ja Joonas Heikkinen Esityksen toteuttamiseen on saatu tukea Koneen Säätiöltä.

Ranskassa luokkaretki ei ole mikään huvimatka – Luokkayhteiskunta halkaisee retkeilijän habituksen

Itseen kirjoitettu oli teatteria ”valopäille”. Näytelmän ”Une tête d’œuf” oli sosiologian professori Didier Eribon, sosiologina maailmanmaineeseen noussut ranskalainen älykkö. Eino Salmelaisen näyttämön ensi-ilta oli haastava ja vaikuttava taide-elämys. Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Ohjaaja Davide Giovanzana on todellinen alansa velho. Absurdin koominen ja äärimmäisen vakava vuorottelivat esityksessä tavalla, joka vangitsi mielen ja vei ajantajun. Se on loistavan teatterin pettämätön merkki. Olin myyty. Tätä varten teatteri on!

Näytelmän Didier Eribon kohtaa veljensä 30 vuotta kestäneen välirikon jälkeen. Kuvassa Timo Torikka ja Sinikka Sokka sekä selin Miiko Toiviainen. Valokuva (c) Darina Rodionova.

Näytelmä alkoi kuin Suomi-Filmin elokuva. Sen jälkeen me katsojat saimme pikakurssin sosiologian peruskäsitteistä. Koomisen alun jälkeen esitys sai uusia, moniulotteisia sävyjä, kun sukelsimme ensemblen kanssa Didier Eribonin minuuteen. Synkempiä sävyjä Itseen kirjoitettu sai, kun näyttämölle astui Kansallisen rintaman karismaattinen poliitikko lumoamaan suvun miehet ja naiset.

Minä ja monet muut ympärilläni nauroimme vielä Timo Torikan huikealle bravuurille. Hymy kuitenkin hyytyi, kun Eribonin isän, äidin ja veljien työväenlaulut muuttuivat toisella jaksolla äärioikeiston viljelemäksi retoriikaksi. Heti toisen maailmansodan jälkeen Eribonin isovanhempien sukupolvi äänesti kommunistit 29 prosentin kannatuksella maan suurimmaksi puolueeksi. Ensi vuoden presidentinvaaleissa pojanpojat saattavat hyvinkin äänestää Ranskan seuraavaksi presidentiksi Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan – tai Marine Le Penin, jos hän onnistuu vapautumaan oikeuden langettamasta virkakiellosta.

Kysymys kuuluu: miksi äärimmäinen oikeisto on kulkenut voitosta voittoon Yhdysvalloissa ja miksi sen kannatus kasvaa kohisten nyt myös kaikissa keskeisissä Euroopan maissa – Ranskassa, Saksassa ja jopa Englannissa?

Sosiologia nousi tieteen eturintamaan toisen maailmansodan jälkeen, kun eri tieteenalojen tutkijat alkoivat selvittää, miksi kymmeniä miljoonia uhreja vaatineeseen katastrofiin päädyttiin. Eribon on sosiologi. Näytelmä perustuu hänen omaelämäkerralliseen kirjaansa Paluu Reimsiin. Tiedepiireissä maailmanmaineeseen Eribon nousi Michel Foucault’sta kirjoittamallaan elämäkerralla. Foucault’ta pidetään yhtenä aikakautemme merkittävimmistä filosofeista. Eribonin teos ei ollut vain elämäkerta, vaan sitä pidetään ”sukelluksena Ranskan älylliseen historiaan”, kuten tekoäly-yhteistyökumppanini Gemini asian runollisesti kiteyttää.

Onko Eribonilla vastausta yllä kirjoitettuun polttavaan kysymykseen? Mäkihyppääjä Matti Nykästä mukaillen: ”Ehkä on – ehkä ei ole.” Tuskin kenelläkään on vielä sellaista vastausta, jonka me haluaisimme kuulla.

Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Kuvassa Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja Sinikka Sokka. Valokuva (c) Darina Rodionova.

Tämän kirjoittajalla ei ole eväitä yrittää ymmärtää Foucault’n sofistikoitunutta filosofiaa syvällisellä tavalla. Itse tulkitsin näytelmää niin, että Eribonin mukaan kukaan meistä ei ole täysin valtaa vailla. Todellisuus on lukemattomista vuorovaikutussuhteista syntynyt kudos. Ihmiset eivät hyppää äärioikeiston kelkkaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään. Meillä jokaisella on oma elämämme, eikä ihminen elä vain leivästä. Näytelmän poliitikko ei myynyt Reimsin työläisille vain veronalennuksia, vaan arvokkuutta!

Miiko Toiviainen teki loistavasti sisäistetyn ja huikean hienon roolityön näytelmän Eribonina. Hahmon arroganssi nosti heti niskakarvat pystyyn. Kävi selväksi, että Ranska on toista maata. Suomessa kukaan akateemisen koulutuksen saanut ihminen tuskin osoittaisi omaa ylemmyyttään ja henkisen pääomansa paremmuutta samalla tavalla. Ei ainakaan vielä.

Ranska on luokkayhteiskunta. Suomesta on ehkä vasta tulossa sellainen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben kuvaama ”luokkaretki” ei ole Ranskassakaan täysin mahdoton – Eribon itse on elävä esimerkki sosiaalisesta noususta – mutta hyvin vaikeaa se varmasti on. Suomessa professorit erottuvat toisistaan toistaiseksi ehkä vain siinä, että työväenluokasta noussut nukkuu edelleen alusvaatteissaan heti, kun vaimon silmä välttää; toisen polven akateemikko taas käyttää yöpukua.

Näytelmän Eribonille jokainen poikkeama yläluokan tavoista ja normeista oli kauhistus. Hänen habituksensa oli halkaistu. Näin hän kuvasi lopullista eroaan työväenluokkaisesta taustastaan. Akateeminen kieli ja ”hienostunut” käytös vaativat tietynlaista koodiston hallintaa. Näytelmän Eribon halveksi veljiään siitä, ettei heillä ollut tähän riittäviä kognitiivisia ja kielellisiä kykyjä.

Näytelmän alussa meille pidetyllä sosiologian alkeiskurssilla tuo habituksen käsite jäi ehkä itse kullekin vähän epäselväksi. Olen itse ollut aikanaan henkeni pitimiksi töissä teurastamolla ja tiedän kokemuksesta, miltä ”sian habituksen” halkaiseminen kirveellä näyttää. Hyvä arvaus oli rinnastaa habitus identiteettiin.

Ranskassa luokka on ”perinnöllistä” tavalla, jota meidän on vaikea hahmottaa. Habitus on käsite, jolla kuvataan omalle yhteiskuntaluokalle tyypillistä tapaa seistä, puhua, syödä ja unelmoida. Meillä Suomessa on ollut mahdollista liikkua identiteetistä toiseen. Voi olla, että jotkut luokkanousun tehneet häpeävät omia vanhempiaan, mutta luulen sen olevan yhä harvinaista. Kirjakieli vaihtuu yhä lennossa Tampereen murteeksi. Asia on toisin, jos tämä luokkien välinen näkymätön kuilu halkaisee habituksen. Sen täytyy tehdä kipeää.

Biologisesta lähestymiskulmasta habitus vertautuu kaikille nisäkkäille ominaiseen leimautumiseen. Laumaeläiminä me leimaudumme yhteisöön, johon olemme syntyneet, ja tämä aiheuttaa pysyviä muutoksia hermostossamme. Habitus on ikään kuin lihaan kirjoitettu. Tähän myös näytelmän arvoituksellinen nimi viittaa.

Miiko Toiviaisen loistelias roolityö näytelmän Didier Eribon jää teatterin historiaan. Taustalla Timo Torikka. Valkuva (c) Darina Rodionova.

Näytelmän Eribonilla on ollut toinenkin kuilu ylitettävänään. Hän on ponnistellut välttääkseen toisen häpeän. Toisaalta homoseksuaalina hän sai voimaa toiseudesta. Tämä omaan seksuaalisuuteen liittyvän habituksen ”halkaiseminen” vaati kuitenkin sen, että hän katkaisi välinsä vanhempiinsa ja sukuunsa 30 vuodeksi. Hän ei mennyt edes isänsä hautajaisiin.

Näytelmän Eribon kuvasi isänsä väkivaltaiseksi kotityranniksi. Äidin suulla hän kuvasi vanhempiensa avioliiton rakkaudettomaksi. Äidin lapsuutta varjosti stigma, joka johtui siitä, että isoäiti oli sodan aikaan rakastunut saksalaiseen upseeriin ja lähtenyt vapaaehtoisesti Saksaan.

Itse asiassa näytelmä oli täynnä tällaisia merkityksellisiä huomioita ja yksityiskohtia. Vaikka näytelmän Eribon valittaa, ettei hänestä ole kirjailijaksi ja sanotaan, että kirja on vaikea, lähes ”lukukelvoton”, se on näytelmän perusteella myös hyvin monitasoinen ja vaikuttava kuvaus ihmisyydestä ja ajastamme. Se on tarina, joka ulottuu neljän sukupolven yli.

Ranskalaista kulttuuria tuntevat tietävät myös, ettei Reims – jonka lähiössä Eribonin vanhemmat ja veljet asuivat – ole mikään Ranskan Valkeakoski tai Kouvola. Se on yliopistokaupunki ja ranskalaisen kulttuurin henkinen keskus.

Kirjan on suomentanut Timo Torikka, ja hän on myös yhdessä ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle. Torikan kielitaidosta kertoo se, että hän näytteli vuosina 2005–2007 Ranskassa ja esiintyi pääroolissa Pantathéâtren näytelmässä Plus loin que loin. Giovanzana puolestaan on kotoisin Sveitsin ranskankieliseltä alueelta ja puhuu ranskaa äidinkielenään. Giovanzana on toiminut opettajana sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa että Nätyssä. Hän on myös ollut perustamassa klovneriaan erikoistunutta Teatteri Metamorfoosia.

Itseen kirjoitettu Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.2.2026.

Näyttämöllä: Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka, Maija Ruuskanen. Perustuu: Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana. Ohjaus: Davide Giovanzana. Musiikki: Maija Ruuskanen. Videosuunnittelu: Ilari Kallinen. Valosuunnittelu: Ville Virtanen. Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinde Lappalainen. Lavasterakennus: Damjan Krebl. Tuotantopäällikkö: Luc Gérardin. Tuotanto: Teatteri Metamorfoosi yhteistyössä Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner.

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

Aja aurasi vainajain luiden yli

Teatteri Avoimien Ovien ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Aja aurasi vainajain luiden yli oli teatteria tämän kirjoittajan makuun. Näytelmä perustuu kirjallisuuden Nobel-palkitun puolalaisen Olga Tokarczukin samannimiseen romaaniin. Teatteri Telakan ensi-illassa olivat mukana kaikki hienon teatterielämyksen elementit: ajatuksia herättävä teksti, oivaltava sovitus ja voimakasta läsnäoloa henkinyt näyttelijäntyö. Näytelmä oli kiehtova murhamysteeri, jota Telakan sivuilla kuvataan syystäkin sysimustaksi komediaksi.

Marja Myllylä teki näytelmässä huikean hienon roolityön tarinan kertojana. Näytelmässä olivat mukana myös tämän näytelmän Janina Duszejkon menneiden sukupolvien äidit ja isoäidit. Hanna Kirjavaisen koreografiassa tämä geenien virta ajassa, elämän suklisyys tehtiin näkyväksi leikin kautta. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Näytelmän tarina sijoittuu pieneen kylään Puolan ja Tšekin rajalla. Tässä vuoristokylässä asuu vain kolme vakituista asukasta: tarinan kertoja, Outolintu ja Isojalka. Kertoja on entinen opettaja, joka hoitaa naapureidensa kesämökkejä, viettää suurimman osan ajastaan opiskelemalla astrologiaa ja auttaa ystäväänsä Dizzyä kääntämään William Blaken runoja puolaksi.

Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Isojalka kuolee dramaattisesti. Kerronta saa tragikoomisia farssin sävyjä, kun Outolintu kutsuu kertojan apuun ja he alkavat yhdessä pukea alusvaatteisillaan lattialle tuupertunutta vainajaa. Sen jälkeen paikalle kutsutaan poliisi alueen keskuksena toimivasta suuremmasta kylästä.

Murhamysteeri syvenee, kun alueen poliisipäällikön ruumis löytyy kaivosta. Myöhemmin löydetään myös alueen varallisuuden itselleen kahmineen johtajan hyönteisten peittämä ruumis. Lopulta taivaallista esivaltaa edustava pappi kuolee kirkon syttyessä palamaan. Ennen kuolemaansa johtaja oli ehtinyt omien puheidensa mukaan tuoda rajan takaa uuden erän myytävää, ”takuulla alle 12-vuotiaita” – lampaita, lehmiä, hevosia? Tuskin! Tämän päivän suuret otsikot kertovat muusta.

Tarinan kertoja on sotajalalla alueen metsästäjiä vastaan. Hän on tehnyt rikosilmoituksen Isojalasta, joka on harrastanut salametsästystä ansalangoilla ja tehnyt muutakin ilkivaltaa. Kertoja epäilee myös, että metsästäjät ovat tappaneet hänen kaksi koiraansa, joita hän kutsuu tyttärikseen.

Kohtausten ajoitus oli Hanna Kirjavainen ohjaamassa näytelmässä kuin oppikirjasta. Näytelmän farssimaisia piirteitä korostettin slaptick-komiikalla. Kuvassa Päivi Suhonen ja Tarja Koskela. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Puolalaisen Emilia Sadowskan dramatisoimaa näytelmää on luonnehdittu myös ekologiseksi trilleriksi. Tokarczuk haastaa teoksessaan patriarkaattisen elämäntavan ja ne normit, joita pidetään maaseudulla itsestäänselvyyksinä niin Puolassa kuin Suomessakin. Puolassa kirkon asema luutuneiden asenteiden ylläpitäjänä on kenties vielä selkeämpi; näytelmässä metsästystorneja kutsutaankin osuvasti saarnastuoleiksi.

Näytelmän nimi on sitaatti englantilaisen William Blaken (1757–1827) tuotannosta. Lause on peräisin teoksesta The Marriage of Heaven and Hell, tarkemmin sen osiosta Proverbs of Hell. Blake kirjoitti sananlaskunsa provokatiivisiksi ohjeiksi, jotka kääntävät perinteisen moraalin päälaelleen. Blake oli valistusajan nero, jota aikalaiset eivät täysin ymmärtäneet. Hänelle ”vainajain luut” edustivat perinnettä ja kuollutta dogmaattisuutta. Hän kehottaa eläviä luomaan uutta, vaikka se tarkoittaisi pyhänä pidetyn menneisyyden päälle ajamista.

Tokarczukin tulkinta on ekologinen ja eettinen: ihminen ”ajaa aurallaan” kirjaimellisesti eläinten ja luonnon yli piittaamatta elämän pyhyydestä. Se heijastaa päähenkilön kokemaa radikaalia tarvetta toimia vääryyttä vastaan, vaikka se rikkoisi yhteiskunnan normeja.

Normien rikkomisella on seurauksensa. Tokarczuk joutui laajan vihakampanjan kohteeksi, kun hänen romaaninsa Jaakobin kirjat (Księgi jakubowe) ilmestyi vuonna 2014. Konflikti oli osa Puolan ”muistisotaa”, jossa hallituspuolue Laki ja oikeus (PiS) pyrki vaalimaan kuvaa Puolasta vain ulkoisen aggression uhrina. Tokarczukin teos puolestaan kuvasi juutalaisten monivaiheista elämää Puolan ja Liettuan alueilla. Kirjaa pidetään hänen pääteoksenaan, ja tappouhkauksien vuoksi kirjailijalle jouduttiin palkkaamaan henkivartijat.

Tärkeilevää ja ylimielistä, tarinan kertojan mielessään kylähulluksi määriteltyä poliisipäällikköä näytteli Tarja Koskela. Oikealla kuvassa Marja Myllylä. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Näytelmän kertoja, Janina Duszejko, kantaa huolta luonnosta. Hän ei pidä virallisesta nimestään, ja kutsuu naapureitaankin lempinimillä, koska heidän oikeat nimensä eivät vastaa heidän olemustaan. Astrologiaan uskova kertoja näkee planeettojen asennoista jopa Isojalan kuoleman – tosin vasta tapahtuneen jälkeen. Hänen mukaansa salaperäisten kuolemien takana on eläinten kosto.

Päärooleissa loistavat ammattinäyttelijät Marja Myllylä ja Ville Sandqvist. Eläiminä, kyläläisinä ja lukuisissa muissa sivurooleissa nähdään teatteriharrastajia, jotka on löydetty Teatteri Avoimien Ovien Ajan Aura -hankkeen kautta.

Hanna Kirjavaisen sovitus, ohjaus ja koreografia toimivat saumattomasti. Teatteri on leikkiä, joka ei katso ikää. Kohtausten ajoitus oli erinomainen ja esityksen rytmi vei mennessään. Harrastajanäyttelijöiden loistaminen kertoi sovituksen laadusta; näytelmässä oli sitä rosoa ja raikkautta, joka tekee harrastajateatterista parhaimmillaan ainutlaatuista. Roolituksen onnistumisesta kertoi esimerkiksi Päivi Suohosen bravuuri katollisen kirkon pappina.

Myllylä kertojana oli kuitenkin luku erikseen. Hänen roolityönsä oli todella hieno – sitä läsnäoloa on vaikea kuvailla sanoin, se on koettava itse.

Esitystiedot: Aja aurasi vainajain luiden yli, Teatteri Telakan ensi-ilta 7.2.2026. Alkuperäisromaani: Olga Tokarczuk | Dramatisointi: Emilia Sadowska | Suomennos: Tapani Kärkkäinen | Sovitus, ohjaus ja koreografia: Hanna Kirjavainen | Skenografia ja puvut: Ia Ensterä | Valosuunnittelu: Topias Toppinen | Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen Näyttämöllä: Marja Myllylä, Ville Sandqvist, Peter Andersen, Riitta Silvo, Päivi Suhonen, Maarit Luukkonen, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki. Tuotantoa on tuettu Suomen Kulttuurirahaston Maailma Näyttämölle -apurahalla.

Florian Zellerin näytelmä Isä on teatteritaiteen merkkiteos – Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin näyttelee rakastettu Esko Roine

Esko Roine on tamperelaisille teatterin Ilves ja Tappara samassa joukkueessa. Koko kansan tuntema koomikko Roineesta tuli jo reilut 40 vuotta sitten, kun televisiossa alkoi pyöriä komediasarja Reinikainen. Perjantaina Roine palasi Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle. Hän näyttelee pääroolin Florian Zellerin näytelmässä Isä, jota pidetään yhtenä tämän vuosituhannen tärkeimmistä näytelmistä. Viime kaudella Roine teki saman roolin Kuopion kaupunginteatterissa, ja näytelmästä tuli siellä jymymenestys.

Kuvassa Esko Roine ja Riikka Papunen sekä taustalla Miia Selin. Valokuva (c) Kari Sunnari.

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Le Père (Isä) palkittiin vuonna 2014 Ranskassa parhaan näytelmän Molière-palkinnolla. Näytelmän englanninkielinen versio keräsi useita Tony- ja Olivier-ehdokkuuksia Lontoossa ja New Yorkissa. Näytelmän elokuvakäsikirjoitus palkittiin parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarilla vuonna 2021.

Näytelmän kantaesityksessä vuonna 2012 dementiaa sairastavaa isää näytellyt Robert Hirsch voitti roolistaan parhaan näyttelijän Molière-palkinnon. Lontoossa roolin näytteli meille elokuvista tuttu Kenneth Cranham, joka palkittiin roolistaan arvostetulla Olivier-palkinnolla. New Yorkin Broadwaylla Frank Langella voitti suorituksestaan parhaan miespääosan Tony-palkinnon. Elokuvassa unohtumattomalla tavalla roolin näytellyt Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscarin.

Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän isän roolin näytteli vuonna 2017 Jari Pehkonen, ja Svenska Teaternissa roolissa nähtiin Asko Sarkola vuosina 2019 ja 2022. Näytelmä on tulossa myös Turun Kaupunginteatterin ohjelmistoon, ja sitä on esitetty myös ainakin Varkaudessa ja Seinäjoella.

Ehkä Tampereella on odotettu, että kaupungin oma poika ja teatterin Grand Old Man Esko Roine ehtii kasvaa myös ikänsä puolesta 82-vuotiaana toisen miespääosan Oscar-palkinnon voittaneen Hopkinsin mittoihin. Yhden ja teatterintekijöille varmasti sen kaikkein tärkeimmän ja mieluisimman palkinnon Roine on jo ehtinyt Andrén roolista saada: yleisön jakamattoman suosion. Roineen tähdittämä tuotanto sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa syksyllä 2024, ja se keräsi siellä huikean yleisömenestyksen, mikä on hieno saavutus Kuopion kokoisella talousalueella.

Me tunnemme Esko Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Kuva (c) Kari Sunnari.

Me tunnemme Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Tekijät luonnehtivat Isää traagiseksi farssiksi. Ensi-illassa tuli selväksi, että Roineen nopea reaktiokyky ja tarkkuus ovat yhä tallella. Vuonna 1944 syntynyt Roine täyttää edellä mainitut ”Oscar-mitat” eli 82 vuotta syyskuussa 2026.

Zellerin näytelmän suurimpiin ansioihin on laskettu se, että muistisairas vanhus on tarinan subjekti. Jokainen meistä ymmärtää, ja nykyisin yhä useammat tietävät kokemuksesta, että vitsit ovat vähissä, kun oma vanhempi tai puoliso sairastuu. Näytelmä kuvaa sitä, miltä sairastuneesta itsestään tuntuu, kun todellisuudentaju alkaa pirstoutua ja hämärtyä. Siinä liikutaan vuorovaikutukseen perustuvan teatteritaiteen omimmalla alueella. Ei siis ihme, että pääroolin näyttelijöille on ropissut palkintoja.

Näytelmän isän Andrén muisti toimii kuin sattumanvaraisesti leikattu elokuva tai kirja, jossa sivut ovat epäjärjestyksessä ja välissä on valtava määrä tyhjiä sivuja. Zeller symbolisoi tätä ahdistusta Andrén neuroottisella suhteella kelloon. Tarina alkaa siitä, että hän on riidellyt hoitajansa kanssa, koska epäilee tämän varastaneen kellonsa. André kuvittelee asuvansa yhä omassa asunnossaan, vaikka on todellisuudessa asunut jo vuosia tyttärensä Annen luona.

Kuten jokainen omaishoitaja tietää, aika on se elementti, joka tekee tästä draamasta tragedian. Meillä on itse kullakin vain rajallinen määrä tunteja, vuorokausia ja vuosia. Näytelmässä näin syntyneet jännitteet kulminoituvat kohtaukseen, jossa Paul, Annen mies, lyö Andréta. Minulle jäi tunne, että tämä tabun rikkova dramaattinen huipennus jotenkin liudennettiin; se meni ohi lähes huomaamatta.

Mutta ehkä vika ei ollut kokeneen konkarin Tommi Auvisen ja Kuopion kaupunginteatterille näytelmän ohjanneen Taava Hakalan ohjauksessa. Ehkä näyttelijävalinnoissa ja roolituksessa ihmisten kemiat eivät natsanneet parhaalla mahdollisella tavalla, tai sitten vika oli minussa katsojana. Näin leppoisuutta siellä, missä sitä ei ollut. Andrén perhettä kohdanneen toisen suuren tragedian tavoittaminen ja tajuaminen tunnetasolla olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta.

Kuvassa taaempana Esko Roine ja Miia Selin. Edessä Janne Kallioniemi. Valokuva (c) Kari Sunnari.

Zellerin näytelmästä tekee merkittävän myös sen ajankohtaisuus. Tutkimusten mukaan muistisairaat ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle, koska heidän kykynsä puolustautua tai kertoa tapahtuneesta heikkenee. Tätä alttiutta lisää se, että sairastuneet muuttuvat usein itse levottomiksi ja aggressiivisiksi sairauden edetessä. Se kuuluu taudinkuvaan.

Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu, kuten Zellerin näytelmässä, kotona. Usein taustalla ei ole pahuus, vaan omaishoitajan uupuminen. Kun sairaus etenee ja potilas muuttuu vaativaksi, hoitajan stressitaso nousee, mikä voi purkautua huutamisena, kovakouraisuutena tai laiminlyöntinä.

Näytelmän André joutuu lopulta laitoshoitoon. Siellä henkilökunnan tekemä väkivalta on useimmiten rakenteellista. Suoria fyysisiä pahoinpitelyitä tulee ilmi harvemmin, mutta kiire ja resurssipula lisäävät riskiä epäasialliseen kohteluun. Levottomien potilaiden kohdalla käytetään rajoitustoimia, joilla on joskus kohtalokkaat seuraukset. Esimerkiksi Turussa 79-vuotias lepositeisiin sidottu muistisairas nainen menehtyi hoivakodissa joulukuussa 2025.

Isä Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.2.2026. Käsikirjoitus: Florian Zeller | Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Tommi Auvinen & Taava Hakala | Pukusuunnittelu: Taava Hakala | Lavastussuunnittelu: Sari Paljakka | Valosuunnittelu: TJ Mäkinen | Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Rooleissa: Esko Roine, Miia Selin, Maiju Saarinen, Riikka Papunen, Janne Kallioniemi, Pentti Helin.