Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta

Pienissä ketuissa Hubbardin sisarukset olivat näytelmän alussa tekemässä ovelaa liiketoimea. Kuvassa Sari Siikander, Rauno Ahonen, Seppo Halttunen. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lilliam Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.

Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.

Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.

Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.

Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.

Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.

Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.

Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).

Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.

Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.

Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.

Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.

Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.

Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.

Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.

Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.

Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.

Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.

Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaio hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.

Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.

Pienet ketut

Käsikirjoitus Lillian Hellman

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Rooleissa Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Elviira Kujala, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Linda Zilliacus, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Pertti Koivula

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden luonnontuote on yhä kovaa kamaa – todellisuudelle pitää nauraa, kun emme muutakaan voi

Wenla Reimaluoto, Aurora Manninen ja Anssi Niemi näyttelivät vahvalla intensiteetillä. Näyttelemisen fyysisyydestä kertoi jo se, että näyttelijöiden käyttämät polvisuojat olivat tällä kertaa varmasti tarpeen. Kuva Mikko Kelloniemi/KOM-teatteri

”Maailma tuhoutuu kymmenen vuoden kuluessa, etkä sinä voi vaikuttaa siihen teoillasi mitenkään. Sori siitä!”

Tämän päivän todellisuus ei varmasti aina jaksa naurattaa alle kolmekymppisiä. Mutta mitä muutakaan oikeastaan voi tehdä? Itkeä omaa surkeuttaan ja maailman menoa?

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kovaa paskaa oli ihanan hullua ja anarkistista teatteria. Hauska ja kutkuttavalla tavalla räävitön esitys toi mieleen heti Teatteri Rujon esityksen Mannerheim eli lapsille ei mitään uutta, joka vuosia sitten herätti pahennusta paremmissa piireissä.

Veikka Heinosen käsikirjoittama komedia kantaesitettiin, kun sen tekijät opiskelivat Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Nyt he opiskelevat ohjaaja Esa-Matti Smolanderin mukaan neljännellä vuosikurssilla.

Näytelmä ei ole reilussa kolmessa vuodessa menettänyt tuoreuttaan. Heinonen kuvaa perhetarinan kautta tämän päivän nuorten aikuisten ajatuksista maailman menosta.

Samassa taloudessa asuvat isoisä, poika ja pojanpoika 21-vuotias Juho, joka näytelmän alussa pänttää yliopiston pääsykokeisiin. Isoisä on seitsemänkymppinen Koijärvi liikkeen veteraani ja isä neljäkymmentä ja rapiat päälle peruskonservatiivi virkamies.

Esityksen näyttelijäntyö oli riemastuttavan hauskaa seurattavaa. Isoisää näytteli Wenla Reimaluoto, isää Aurora Manninen ja perheen untuvikkoa Anssi Niemi.

Sukupuoliroolien ohella komediassa rikottiin varmasti kaikkia näyttelijäntyön pyhiä sääntöjä ja tarkoitan nyt niitä sääntöjä, joita meillä seniori-ikäisillä kriitikoilla on tapana löytää ja keksiä. Vahva mimiikka, hurja liioittelu ja slapstick-komiikka toivat heti mieleen vanhat mykkäkauden elokuvat.

Tarinan loppupuolella näyttämölle tuli vielä tarinan pojan äiti ja miehen eksä Jukka Ruotsalaisen pitkänhuiskeassa hahmossa.

Esitys oli yhdistelmä raikasta hulluttelua ja konstailemattomuutta. Smolanderilla on ohjaajana ollut homma hanskassa. Toki varmaan myös kulunut aika ja vuodet Teatterikorkeakoulussa ovat tuoneet esittämiseen sitä jotakin, jota kutsutaan kypsymiseksi tai henkiseksi kasvuksi.

KOM-teatterin aulanäyttämö tarjoaa mieleenpainuvan tilan tällaisten pienimuotoisten näytelmien esittämiseen. Esittäminen voidaan siellä siirtää aivan konkreettisesti kadulle yhdellä ulko-oven avauksella.

Kovaa paskaa

Uusintaesitys Komi+ -aulanäyttämöllä 9.11.2019

Käsikirjoitus Veikka Heinonen

Ohjaus Esa-Matti Smolander

Rooleissa Anssi Niemi, Aurora Manninen, Wenla Reimaluoto, Jukka Ruotsalainen

Kansallisteatterin Rakkauden päätös on näyttelijäntyön Cooperin testi – Timo Torikka ja Katariina Kaitue ottivat yhteen monologien taistelussa

Timo Torikka ja Katariina Kaitue näyttelivät Rakkauden päätöksessä lähes tyhjällä näyttämöllä. Lavasteina ja samalla esityksen valaistuksena toimivat näyttämön yllä roikkuneet loisteputkivalaisimet. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Näytteleminen on rankka laji.

Tai ainakin jokin crossfit tai muu voimailun extreme laji tuntui äkkiä kevyeltä puuhastelulta, kun ranskalaisen huippuohjaajan Pascal Rambertin valmentamat Timo Torikka ja Katariina Kaitue aloittivat henkisen punnerruksensa Kansallisteatteri pienellä näyttämöllä.

Rambertin Rakkauden päätös on ollut iso hitti maailmalla. Näin vakuutetaan Kansallisteatterin verkkosivuilla ja perjantain ensi-illan jälkeen väitteeseen on helppo uskoa. Rakkauden loppu on teatteria, jossa näyttelijöistä otetaan todella mittaa.

Esitys koostui kahdesta hurjalla intensiteetillä esitetystä pitkästä monologista, joissa yhden parisuhteen kipupisteet purettiin niin, että tuskin mitään jäi sanomatta. Ensimmäisessä lähes tunnin monologissa Timo Torikan näyttelemä Timo purki syyllisyyttään ja huonommuudentunteitaan ylistämällä vaimonsa lahjakkuutta.

Toisessa yhtä pitkässä monologissa Katariina Kaitueen näyttelemä Katariina antoi takaisin samalla mitalla. Katariinan aseita tässä tahtojen taistelussa mitätöinti ja tyly manipulointi.

Torikka on itse kääntänyt Rambertin näytelmän. Hän kuvaa näytelmän kieltä arkiseksi, kohottavaksi, julmaksi, kauniiksi, intiimiksi ja runolliseksi.

Näytelmän ytimessä eivät kuitenkaan olleet parisuhteen kiemurat, vaan näyttelijän työ. Esitystä saattoi hyvin katsoa eräänlaisena näyttelijäntyön Cooperin testinä. Rambertin näytelmä ja ohjaus olivat teatteria teatterista.

Ensimmäinen vihjeen esityksen tästä puolesta saimme, kun Torikka ja Kaitue tulivat näyttämölle vesipullot käsissään. Vesipullot kuuluvat varmasti näyttelijäntyön rutiineihin, kun harjoitellaan pitkiä dialogeja tai monologeja. Tunnin hurjalla intensiteetillä ja ajoittain myös suurella volyymilla esitettävä monologi kuivaa varmasti äänihuulet ja suun limakalvot.

Toinen selvä viittaus harjoitustilanteeseen oli näyttelijöiden kehon kieli. Rambert on niittänyt maailmalla mainetta myös koreografina ja Rakkauden päätöksessä jokainen ele näyttämöllä oli selvästi tarkkaan mietitty. Psyykkisen pahoinpitelyn iskut otettiin vastaan vaieten. Kun lyönnit sattuivat tarpeeksi kipeästi, osuivat niin sanotusti vyön alle, niin aiheuttama tuska näytettiin vartalon liikkeillä.

Esittämisen keskiössä oli näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan.  

Lopullisen varmuuden tästä tulkinnasta antoi esityksen yllättävä käänne. Näyttämölle tuli suuri lapsikuoro laulamaan Marjatta Pokelan ja Pirkko Koskimiehen lastenlaulua Ihme ja kumma. Pieni mutta ponteva kuoronjohtaja ilmoitti Torikalle ja Kaituelle, että harjoitustila oli varattu kuorolle.

Miten Torikka ja Kaitue sitten pärjäsivät tässä kuntotestissä?

Torikka esitti oman monologinsa ensin.  Alkukiihdytyksessä Torikan esittäminen oli mennä laukalle, mutta kun hän löysi oikean rytmin, ainakin minä nautin hänen erinomaisesta puhetekniikastaan. Tällainen ikävamman puoliksi kuurouttama seniorikansalainenkin sai selvää jokaisesta sanasta. Hahmona Torikan juurevuus korvasi sen mitä ehkä ranskalaisesta eleganssista jäi uupumaan.

Torikan oma persoonallinen ominaislaatu, aito ihminen tuli upeasti esiin äärimmäisen vaativassa roolissa. Ehkä juuri näin suomalainen miestaiteilija yrittää päästä pälkähästä puhumalla.

Rambert on käsiohjelmassa ylistänyt jo etukäteen Kaituen lahjakkuutta tavalla, johon ei esityksen jälkeen ole mitään lisättävää. Kaituen esittäminen oli herkkää, kaunista ja koskettavaa, jos näyttämöllä entistä rakastettuaan ääliöksi, mulkuksi ja kyrväksi haukkuvasta raivottaresta voi näin sanoa ilman ikävää sovinistista sivuvivahdusta.

Kaituella on kyky vangita yleisönsä mieli huikealla läsnäolollaan.

Rakkauden päätöksen suurin ongelma liittyi itse tekstiin. Tunnin kiihkeässä monologissa ehtii sanoa toisesta kaikki perustellut loukkaukset tyhjentävästi. Meidän tunteemme ja pyrkimyksemme ovat kuitenkin aina ristiriitaiset. Siihen liittyy helposti paradoksi. Kun sanoo kaikesta kaiken, ei itse asiassa sano enään mitään, jolla oikeasti olisi merkitystä.

Sanat alkavat syödä toisiaan niin, ettei pöydässä kohta ole mitää, mihin nälkäinen voisi tarttua.

Kansallisteatterin omien näyttelijöiden aktiivisuus on tuonut Helsinkiin ranskalaisen teatterin huippuja. Terhi Panula toi Kansallisteatteriin Charles Gontzalèsin ohjaaman Jean Cocteaun klassikkonäytelmän Ihmisen ääni ja nyt Torikan innostus ranskalaista teatteria kohtaan toi tänne Pascal Rambertin.

Tällaisen teatterin heavy userin tekisi mieli kiittää molempia oikein kädestä pitäen.

En tiedä, miten paljon Kansallisteatteri tai teatterin tekijöiden omat stipendirahastot tukevat taiteilijoiden opiskelua tai vierailuja ulkomailla. Tulokset tällaisista satsauksista koulutukseen ulkomailla ovat joka tapauksessa hienoja. Kansainvälistyminen antaa suomalaiselle teatterille tilaa ja uusia mahdollisuuksia kehittyä. Se on tiukasti ajassa elävän taiteen elinehto.    

Rakkauden päätös

Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 8.11.2019

Käsikirjoitus ja ohjaus Pascal Rambert

Suomennos Timo Torikka

Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa Timo Torikka ja Katarina Kaitue

 

Helsingin kaupunginteatterissa järjestystä rakastaa suomalainen jääräpää – Taneli Mäkelä selätti Fredrik Backmanin hupsun tarinan haasteet

Näytelmän käsiohjelman julistekuvasta näkee, millä kaikilla keinoilla tarinan Olli yritti päättää päivänsä. Vaativan yhdenmiehen monologinäytelmän roolit tulkitsi Taneli Mäkelä. Kuva Henrik Schütt ja Nils Olsson/Helsingin kaupunginorkesteri.

Ruotsalaisen Fredrik Backmanin romaanissa Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) on yli kolmekymmentä henkilöhahmoa. Näyttelijälle riittää haastetta, kun tästä alkuperäistarinasta dramatisoidaan monologinäytelmä, jonka tyylilaji on komedia.

Eikä Taneli Mäkelän roolityön haasteita ole varmasti vähentänyt se, että Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys on aina käsiohjelman kansikuvaa myöten näköisversio ruotsalaisen koomikon Johan Rheborgin monologista En man som heter Ove.

Huippusuosittu Rheborg on myös meille suomalaisille tuttu hahmo muun muassa televisiosarjasta Solsidan, jossa hän näyttelee Fredrik ”Fredde” Schilleriä.

Backmanin romaani ilmestyi suomeksi 2013 Riie Heikkilän kääntämänä. Ehkä Backmanin tarina tunnetaan parhaiten meillä Hans Holmin vuonna 2015 ohjaamasta elokuvasta, jossa vanhaa Ovea näyttelee ruotsalaisten rikoselokuvien ikoni Rolf Lassgård (se ainoa oikea Kurt Wallander).

Torstain esityksessä Mäkelä selätti nämä haasteet hienosti. Vaikka kaupunginteatterin esitys perustuu Marie Persson Hedeniuksen, Emma Buchin ja Rheborgin muodostaman kolmikon Rheborgin esitystä varten dramatisoimaan käsikirjoitukseen, Mäkelä teki Ovesta eli kaupunginteatterin esityksen Ollista hyvin suomalaisen hahmon.

Mäkelä oli näyttämöllä suomalainen perusjäärä, säännöistä pilkuntarkasti kiinni pitävä yrmy, oikea peruskyttääjä ja naapureiden kauhu. Miehen sydän karun kuoren alla on kuitenkin puhdasta kultaa.

Marcus Grothin ohjauksessa Mäkelän tulkinnasta oli karsittu pois kaikki turha hötkyily. Esitys oli ajoittain niin pelkistetty, että osalle katsojista Olli saattoi jäädä jopa hieman etäiseksi. Hahmon perisuomalainen jäyhyys muuttui kohtausten ajoituksessa jäykkyydeksi.

Groth on itse näytellyt Oven roolin Svenska Teaternin versiossa En man som heter Ove kaksi vuotta sitten.

Mies, joka rakasti järjestystä kertoo suuresta rakkaudesta, pohjattomasta surusta ja siitä toipumisesta. Backmanin tarina on juuri niin pakahduttava, elämänmyönteinen, opettavainen ja hupsu kuin ruotsalainen, tarkkaan laskelmoitu viihderomaani vain olla voi. Ei siis ihme, että Backman on kotimaassaan paitsi luettu kirjailija, myös bloggaajana huippusuosittu.

Grothin mukaan esitys on tarina valaistumisesta. Draamakomedia on hyvä määritelmä tälle tyylilajille.

Tarinan alussa Olli oli 59-vuotias ja hän oli juuri saanut potkut työpaikastaan, jossa oli palvellut yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta. Potkut ovat viimeinen niitti Ollille ja hän päättää tehdä itsemurhan päästäkseen vihdoin vuosia sitten kuolleen vaimonsa Liisan luokse.

Uutta valoa tähän synkkyyteen tulee, kun taloyhtiön yhteen rivitaloasuntoon muuttaa iranilaistaustainen nainen lapsineen ja toheloine miehineen.

Lisäksi tarinaan on otettu Backmanin alkuperäisestä henkilögalleriasta Ollin naapuri ja entinen hyvä ystävä ja hänen vaimonsa. Entinen ystävä on dementoitunut ja vaimo toimii hänen omaishoitajanaan.

On myös lukihäiriöinen nuori mies, jonka Ollin opettajavaimo Liisa on aikoinaan opettanut lukemaan ja tämän nuoren miehen kaveri, maahanmuuttotaustainen nuorukainen, ”homoihminen” ,joka tulee ulos kaapista.

Lisäksi on bimbo blondi, paksu naapuri ja korvapuoli kulkukissa, ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan byrokratiaa edustava, huonosti käyttäytyvä sosiaalityöntekijä ja toimittaja, joka yrittää tehdä haastattelun sankariksi osoittautuneesta Ollista.

Mäkelä esitti kaikki nämä roolit.

Persson Hedeniuksen, Rheborgin ja Buchtin käsikirjoituksen on suomentanut Päivi Storgård. Työryhmän nimiin laitetussa sovituksessa tarina on puristettu tunnin ja 35 minuutin pituiseksi esitykseksi. Esityksen dramaturgina on toiminut Sanna Niemeläinen.

Esimerkiksi Ollin ja hänen isänsä hieno suhde, joka on kirjasta tehdyn elokuvan ehkä kiinnostavin asia, on jätetty maininnan varaan. Mutta ratkaisu on varmasti perusteltu, vaikka nyt Ollin ”saabismi” näyttikin lähinnä vakavalta sairaudelta.

Ruotsalaisen teollisuusyhteiskunnan juuret Backman on tuonut tarinaansa tekemällä Ollista vannoutuneen Saab-miehen. Hänen naapurinsa ja ystävänsä puolestaan vannoo Volvo-merkin nimeen. Naapurit käyvät keskinäistä varustelukilpaa, ostamalla siitä ainoasta oikeasta automerkistä aina uusimman ja näyttävimmän uusimman mallin, kunnes naapuri rikkoo heidän ystävyytensä ostamalla Bemarin.

Jäin esityksen jälkeen miettimään, miten Heikkilä Backmanin romaani kääntäessään päätyi tällaiseen nimeen? Backmanin tarinan Ove on traagisten menetysten jälkeen rakentanut elämänsä tiukkojen sääntöjen varaan pysyäkseen järjissään ja toimintakykyisenä, mutta tuskin hän näitä itse itselleen asettamia sääntöjä rakastaa.

Mies, joka rakasti järjestystä

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Areena näyttämöllä 7.11.2019

Käsikirjoitus Marie Persson Hedenius, Johan Rheborg, Emma Bucht

Suomennos Päivi Storgård

Ohjaus Marcus Groth

Lavastus Finnur Arnar

Pukusuunnittelu Bjarni Thorsson

Valosuunnittelu Bjarni Thorsson, Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu Frank Hall

Naamioiden suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Miiko Toiviainen on oman elämänsä lempeä studiokriitikko

Hykerryttävän hauskaksi Miiko Toiviaisen yhden miehen show muuttui, kun hän esitti kritiikkiä kriitikon roolissa omasta esityksestään. Toiviaisen ironia ja satiirin piikit osuivat. Kuva Timo Suutarinen

Miiko Toiviaisen Kepeä elämäni on hyvään käsikirjoitukseen perustuvaa teatteria. Keskiviikkoillan runoista, lauluista suorasanaisesta esittämisestä koottu teos Teatteri Takomossa osoitti Toiviaisen huikeat kyvyt näyttelijänä.

Monologinäytelmän käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa merkitty Toiviainen, esityksen ohjaaja Riikka Oksanen ja dramaturgi Aino Pennanen. Ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä on ollut näiden kolmen käsikirjoittajan työnjako tekstiä luotaessa, mutta Toiviaisen vahva tulkinta vakuutti minut, että Toiviaisen omiin teksteihin perustuvia esityksiä on luvassa lisää.

Esityksen alussa Toiviainen kertoi olevansa transihminen. Samalla hän kertoi, miksi Toiviaisen omiin elämänkokemuksiin perustuva esitys on tehty. Tämä johtoajatus on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Miikon mukaan transihmisistä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta.

”Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan ­– joten tässä on mun omani”, Miiko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Oman identiteetin etsiminen ja itsensä löytäminen ei ole ihan helppo rasti kenellekään meistä. Toiviaisen tietä tällä matkalla on epäilemättä valaissut mahtava huumorintaju.

Esitykseen kuului kaksi kohtausta, joissa Toiviainen arvioi kriitikon roolista käsin omaa esitystään. Ensimmäinen kritiikki oli yltiöpositiivinen ja toinen sofistikoituun kieliasuun kääritty teilaus, jossa kyseenalaistettiin itse esitys sekä Toiviaisen ihmisyys.

Ainakin minut näiden kohtausten lempeä ironia ja terävä satiiri saivat hytkymään naurusta. Kritiikkien kirjoittaminen on varmasti suurin piirtein hölmöintä, mitä ihminen voi ryhtyä duunaamaan. Toisaalta se on väistämätön paha. Jokainen meistä joutuu toimimaan ainakin oman elämänsä studiokriitikkona.

Tässä Toiviaisen ajattelun kärki osui asian ytimeen. Elämä ei ole teatteria. Meillä ei ole oikeutta, eikä edellytyksiä asettaa kyseenalaiseksi toisten ihmisten elämänkokemusten tai tunteiden aitoutta.

Näin me kuitenkin teemme usein jopa omissa läheissuhteissamme. Me voimme rakastaa ja mitätöidä läheistämme samaan aikaan. Se on arkista vallankäyttöä ja pahimmillaan julmuutta, jonka olemassaolon me havaitsemme itsessämme suurin piirtein samalla, kuin pakkasessa kadunkulmissa värjöttelevät kerjäläiset.

Toiviaisen mukaan transihmisten masentuneisuus ja muut henkisestä kuormituksesta johtuvat psyykkiset oireet johtuvat enemmän heihin kohdistuvista ulkoisista, kuin sisäisistä paineista.

Toiviainen on epäilemättä itse saanut viettää lapsuuttaan ja kasvaa tolstoilaisittain onnellisessa perheessä.

Toisena punaisena lankana Toiviaisen esityksessä kulki näkemys elämän ainutkertaisuudesta. Me olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä, yksilöitä ja vasta sitten miehiä, naisia, transihmisiä, heteroja, homoja, aseksuaalisia, näyttelijöitä, toimittajia, insinöörejä ja opettajia.

Toiviainen muistutti, että myös transihmisiä on miljoonia ja jokainen heistä on omanlaisensa.

Entä jos oikeutesi olla sellainen kuin olet, kiistetään?

Esityksessä Toiviainen kuvasi myös niitä pelkoja, joita hänellä oli tuoda esiin omaa todellista identiteettiään. Ehkä näiden pelkojen syvyyttä kuvasi hyvin se, että Toiviaisella oli omien sanojensa mukaan vaikea tuoda esiin omaa transihmisen identiteettiään omissa taiteellisissa produktioissaan, kun hän opiskeli vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Ihmisen, jolle oma keho on aina tuntunut ainoalta oikealta, niin oikealta, ettei mikään muu mahdollisuus ole koskaan edes juolahtanut mieleen, on lähes mahdoton yrittää samaistumisen kautta asettua transihmisen nahkoihin.

Siihen, miltä oman itsensä löytäminen pitkän ja kivisen polun päästä voi tuntua, osaa jokainen varmaan samaistua. Toiviainen kohotti ajattelemaan, miltä tuntuu, kun hirvittävä migreeni vihdoin hellittää ja kipu lakkaa, tai miten hyvä olo tulee, kun noroviruksen runtelema suolisto vihdoin rauhoittuu. Kumpaakaan tunnetta ei voi edes verrata siihen transeuforiaan, jota transihminen kokee, kun oma vartalo tuntuu omalta.     

Kepeä elämäni

Miiko Toiviaisen esitys Teatteri Takomossa 6.11.20

Ohjaaja Riikka Oksanen

Dramaturgi Aino Pennanen

Sävellys- ja äänisuunnittelu Eeva Kontu

Visuaalinen suunnittelu Sofia Palillo

Musiikin tuotanto Mikko Renfors

Käsikirjoitus Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen

Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.  

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula

Kansallisteatterin Ihmisen ääni on arvoituksellinen ja koskettava monologinäytelmä yksinäisyyden kokemisesta

Terhi Panulan tulkinta oli hienovireistä ja herkkää. Ihmisen ääni muistutti minua jälleen kerran, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle teatterille. Kuva Erik Uddström/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ihmisen ääni tuli iholle. Terhi Panulan tulkinta Jean Cocteaun monologinäytelmästä oli tarkkanäköinen ja intensiivinen. Cocteaun 90 vuotta sitten kirjoittaman tekstin osumatarkkuus mielen järkkymisestä oli hämmentävän suuri. Tarinan naisen kokema tuska tuntui sydänalassa asti.

Hyvin herkän ihmisen kannattaa varautua henkisesti jo ennakkoon esitykseen, joka voi olla paitsi eheyttävä, myös ajoittain piinaava kokemus.

Yksinäisyys ei ole vain mielentila. Se on myös prosessi. Cocteaun vuonna 1930 kirjoittama monologinäytelmä kuvaa tarkasti, miten me sairastumme tähän nykyajan kansantautiin. Ihmissuhteet muuttuvat yhä hauraammiksi iän karttuessa.

Panulan näyttelemä nainen yritti näytelmässä soittaa elämänsä rakkaudelle viimeistä puhelua. Yhteyden saaminen osoittautui joka kerta vaikeaksi.  Me katsojat emme tienneet, puhuiko tarinan nainen entiselle rakastetulleen, puhelinkeskuksen keskusneidille vai kertoiko hän tunteistaan muistoistaan ja pariskunnan yhteisestä koirasta vain mykäksi menneelle puhelimelle.

Cocteau oli edellä aikaansa. Hän ymmärsi selvästi, millaisia vaikutuksia on sillä, että kahden ihmisen väliin dialogissa laitetaan jokin tekninen laite. Tänään nuo 1920-luvun käsivälitteisten puhelinkeskusten keskusneitien roolin ovat korvanneet sosiaalisen median ja televerkkojen algoritmit.

Ihmisen mieli on kuitenkin täynnä arvoituksia ja Charles Gonzalèsin hieno ohjaus vain korosti Cocteaun näytelmän monimerkityksellisyyttä. Me emme saaneet yhtään vihjettä siitä, onko näytelmän naisen kokema suuri rakkaus todella koettu romanssi, vai vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Vastausta ei tietenkään tullut myöskään siihen kysymykseen, johtuuko naisen mielen järkkyminen siitä, että hän on menettänyt vähitellen kaikki merkitykselliset ihmissuhteensa, vai onko hän menettänyt ystävänsä ja rakastettunsa oman hulluutensa takia?

Lavastuksen ja pukusuunnittelun kautta Gontzalès antoi kuitenkin paljon vihjeitä oman tulkinnan tekemiseen. Näytelmän alussa Omapohjan näyttämön kahdella videoseinällä näytettiin avaruuden tyhjiössä kelluvaa kotiplaneettaamme Maata. Myöhemmin näimme taiteilijan näkemyksen jotakin toista tähteä kiertävästä eksoplaneetasta.

Esitykseen kuului myös video kuolemaa tekevästä vanhuksesta ja katkelmia Cocteaun 1940-luvulla ohjaamasta elokuvasta Kaunotar ja hirviö.

Panulan rooliasuun kuului musta huppari, jonka selässä luki valkoisin kirjaimin Kansallisteatteri, Finnish National Theatre. Kiinnostava ja varmasti harkittu yksityiskohta olivat myös Panulan nilkkoja ja kenkiä peittävät nahkaiset säärystimet.

Israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin mielestä sukujen ja perheiden muodostamien yhteisöjen katoaminen on merkittävä käänne ihmiskunnan historiassa, jotakin aivan uutta. Suomessa kohta jo puolet ihmisistä elää yhden ihmisen taloudessa.

Vuorovaikutus myös läheisten ihmisten kanssa tapahtuu yhä enemmän erilaisten teknisten välineiden välityksellä. Cocteaun elämänkerran kirjoittanut Claude Arnaud on kiteyttänyt tämän kehityksen seuraukset mainiosti toteamalla: ”Monet ovat kuolleet tietämättä sitä itse.”

Näytelmässä näytelmän henkilöhahmon jokaiselle tunnetilalle on oma ahdas lokeronsa. Todella vaikuttava ja myös ahdistava tunnelma luotiin esityksessä valoilla.   

Ajatus Kansallisteatterin produktiosta syntyi Panulan ja Gonzalèsin kohtaamisesta Pariisissa. Gontzalès kuvaa tätä tapaamista esityksen käsiohjelmassa.

Gontzalèsin mukaan hän ohjasi Cocteaun näytelmästä täysin uuden ja varta vasten Panulalle räätälöidyn version. Panulaa hän kuvaa Cocteaun henkilöhahmon täydelliseksi tulkiksi.

Cocteaun näytelmän on kääntänyt Reita Lounatvuori ja esityksen dramaturgina on toiminut Eva Buchwald.

Terhi Panulan näyttelijänura alkoi elokuvasta Takiaispallo vuonna 1970. Kansallisteatterissa hän on näytellyt vuodesta 1980 alkaen.

Ihmisen ääni

Kansallisteatterin esitys Omapohjassa 1.11.2019

Käsikirjoitus Jean Cocteau

Ohjaus, lavastus ja pukusuunnittelu Charles Gonzalès

Ohjaajan asistentti Eliza de Varga

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgi Eva Buchwald

Naamioinnin suunnittelu Anna Pelkonen

Valaistusmestari Harri Keijonen

Ruusuruoskan kipeys ja kauneus tuntuivat sydänjuurissa asti – Teatteri on parhaimmillaan juuri tällaista aikuisten leikkiä

Ruusuruoska oli fyysistä teatteria, jossa näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välinen vuorovaikutus muodostui voimakkaaksi. Esityksen kauneus tuntui koskettavalta. Kuvassa Sofia Smeds ja Auvo Vihro. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Jotakin liikahti syvällä sydänalassa, eikä maailma enää näyttänyt sen jälkeen aivan samalta. Jokin oli muuttunut.

Näin käy, kun taideteos todella koskettaa ja Teatteri Takomon ja Tampereen Työväen Teatterin yhdessä toteuttamassa Ruusuruoskassa teatterille ominainen inhimillinen läsnäolo oli hyvin voimakasta ja koskettavaa.

Esitys oli niin kaunis, että se tuntui sydänjuurissa asti.

Esa Kirkkopellon Yrjö Kallisen valaistuminen jätti aikanaan pysyvän muistijäljen. Olen varma, että Kirkkopellon dramatisoima ja ohjaama Ruusuruoska jää elämään mielen pohjalle yhtä merkittävänä taidekokemuksena.

Kukaan meistä ei voi tietää, miltä keskiaikainen katuteatteri on näyttänyt. Siitä on todisteina vain sanallisia kuvauksia ja ajan taiteilijoiden maalauksia ja piirroksia. Voin hyvin kuvitella, että tuon menneen ajan mestariteokset ovat näyttäneet ja tuntuneet juuri siltä, miltä Teatteri Takomon esitys keskiviikkona näytti ja tuntui.

Ruusuruoska perustuu taiteilija Alpo Jaakkolan samannimiseen sarjakuvaan. Minulla ei ole ollut tilaisuutta tutustua Jaakkolan sarjakuva-albumiin. Taiteilija Erkki Pirtola on luonnehtinut Jaakkolan tyyliä ja kirjan sisältöä graafiseksi proosaksi.

Jaakkolan graafisen proosan on kääntänyt kirjoitetuksi tekstiksi muusikko Mika Rättö.

Kirkkopelto on dramatisoinut Rätön tekstin pohjalta Jaakkolan samanismin ajattomaksi esitykseksi, jossa näyttelijöiden läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kaikki määritteet tuntuvat kaventavan näytelmän todellista luonnetta.

Kirkkopellon mukaan esityksessä on surrealistista huumoria, muinaista erotiikkaa, rankaisematta jäänyttä julmuutta, sadun viisautta sekä toivoa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin nyrkistä toiseen kulkeva salainen viesti. Kirkkopellon ohjaajan kommentti löytyy Tampereen Työväen Teatterin verkkosivulta.

Me kannamme mukanamme paitsi omaa fyysistä ruumistamme ja evoluution jo miljoonia vuosia sitten muovaamia vaistoja myös niitä ajatuksia ja ideoita, joita meillä on itsestämme ja meitä ympäröivästä todellisuudesta.

Tässä suhteessa Ruusuruoskan voi kuvata karnevalistiseksi. Karvevaaliperinteessä pilkataan kuolemaa ja myös jopa jumalaa. Tosin viimeksi mainitun pilkan todellinen kärki oli suunnattu keskiajalla omasta kaikkivoipaisuudestaan huumaantuneita paaveja ja muita kirkkoruhtinaita kohtaan.

Ruusuruoskan koko vaikuttavuus perustui näyttelijäntyölle. Näyttämötilan syntyi näyttelijöiden läsnäolosta. Näkyviä lavasteita ei ollut eikä oikeastaan dramaattista tarinaakaan, vaan tarinoita oli yhtä monta kuin kohtauksiakin.

Tämä ei toki tarkoita sitä, ettei Mikko Hynnisen ja Sanna Levon lavastuksella, puvustuksella ja valosuunnittelulla olisi ollut keskeinen merkitys näytelmän estetiikan luomisessa.

Joanna Haartin, Joonas Heikkisen, Minna Hokkasen, Sofia Smedsin ja Auvo Vihron näyttelemisessä oli jotakin hyvin vapautunutta. Juuri tällaista teatterin pitää olla, aikuisten luovaa leikkiä.

Esityksen ajattoman hengen ja tunnelman kruunasi Eero Palviaisen musiikki. Palviainen on vanhan musiikin taitaja, joka soitti Ruusuruoskassa teorbia ja luuttua. Varmasti juuri Palviaisen musiikki loi omalta osaltaan voimakkaan illuusion ajasta ja paikasta reilun tuhannen vuoden takaa.

Ruusuruoska on esitys, jossa teatterin ainutlaatuinen ilmaisuvoima on parhaimmillaan.

Ruusuruoska

Kantaesitys Teatteri Takomossa 16.10.2019

Käsikirjoitus Alpo Jaakkolan Ruusuruoska sarjakuva-albumin pohjalta Mika Rättö

Sovitus ja ohjaus Esa Kirkkopelto

Dramaturginen neuvonantaja Pauliina Hulkko

Lavastus Mikko Hynninen ja Sanna Levo

Pukusuunnittelu ja tarpeisto Sanna Levo

Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen

Musiikki Eero Palviainen

Näyttämöllä Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Minna Hokkanen, Sofia Smeds, Auvo Vihro

Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö.  Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.   

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Helsingin kaupunginteatterissa suuret ikäluokat ottavat ilon irti elämästä vaikka syän märkänis – Vihainen leski ei ole vihainen, vaan kiltti tyttö loppuun asti

Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.  

Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.

Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.

Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.

Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.

Ei siis ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.

Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.

Lindgrenin romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen kertojaminän ympärille.  

Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.

Tällaiseen vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan. Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se otetaan pois.   

Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.

Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.

Näyttelijöiden mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.

Vihaisen lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.

Väliajan jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi siellä dementiaosastolle.

Kuoleman teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän hieno.

Vanhuus on varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.

Helsingin kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.

Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.

Lapset pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt lait perinnönjaossa.

Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?

Ihminen voi välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena. Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Lindgrenin kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.

Vihainen leski

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019

Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski

Dramatisointi Henna Piirto

Ohjaus Kimmo Virtanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Puvustus Elina Vättö

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Jaakko Autio

Koreografia Jari Saarelainen

Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen

Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki