Tampereen Teatterin Jane Eyre oli tyylikäs ja tiivistunnelmainen draama – näytelmän dramaturgia ja Jussi Nikkilän ohjaus sisälsivät useita arvoituksia – taidenautinto syntyi kiehtovasta oivaltamisen ilosta

Pia Piltzin näyttelemän Berthan ja Marketta Tikkasen näyttelemän Janen roolit kietoutuvat näytelmässä arvoituksellisella tavalla toisiinsa. Kuvan kohtauksessa eletään orvoksi jääneen Janen lapsuutta. Kuva Maria Atosuo/Tampereen Teatteri    

Tampereen Teatterin Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre oli ensi-illassa tyylillä toteutettu tiheätunnelmainen draama. Englantilaisen Polly Tealen dramaturgiassa Jane Eyren tarina etäännytettiin Charlotte Brontën romaanin realismista ja romaanin tarinan psykologiset syvärakenteet tulivat näkyviin.

Brontën Jane Eyren tarina sovitettiin näyttämölle ensimmäisen kerran jo vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen vuonna 1848. Tampereelle Jane Eyren ohjannut Jussi Nikkilä on ensemblensä kanssa saanut hienosti esiin myös sen kerroksellisuuden, ajan patinan, joka tekee suurista klassikoista niin merkittäviä.

Nikkilä on täydentänyt opintojaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelemalla London Academy of Music and Dramatic Art – oppilaitoksessa. Tampereen Teatterin Jane Eyre kertoo jälleen sen, miten hyvää pyrkimys kansainvälisyyteen tekee suomalaiselle teatterille.

Näytelmän ajatuksia herättävän, hyvin funktionaalisen ja silmiä hivelevän tyylikkään lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut tämän taidelajin kansainvälisiin tähtiin kuuluva kreikkalainen suunnittelija, joka käyttää itsestään nimimerkkiä takis.

Brontën Jane Eyre on yksi kaunokirjallisuuden suurista rakkaustarinoista, josta on näytelmäversioiden lisäksi tehty kasapäin musikaaleja ja elokuvasovituksia. Varmaan siksi meille katsojille Tampereen Teatterin ensi-illassa tarjosi yllätyksellisen älyllisen haasteen Janen roolissa näytelleen Marketta Tikkasen ja Rochesterin roolissa näytelleen Esa Latva-Äijön välisen vuorovaikutussuhteen hyytävä kemia.

Teatteri on siitä ainutlaatuinen taide, että esityksessä ovat aina mukana myös ne lukuisat vuorovaikutussuhteiden mekanismit, joita me emme ainakaan juuri sillä hetkellä tiedosta. Meidän aivojemme laumaeläimen vaistotoimintoja ohjaavat algoritmit touhuavat omiaan meidän tietoisesta tahdostamme riippumatta. Silti tämä ohjaus näkyy ainakin mikroilmeissä, eleissä ja vaikkapa niissä feromoneissa, tuoksumolekyyleissä, joilla kehomme ihon kautta viestittää tunnetiloistaan.

Toisaalta meidän tunteitamme ohjaa myös se tieto, joka meillä on, vaikka emme sitä juuri sillä hetkellä tiedostaisikaan. Teini-ikäisen tytön ja keski-ikäisen miehen seksisuhteesta on tullut meidän aikanamme uusi tabu. Peter Nygårdin, Harwey Weinsteinin ja kumppaneiden tekojen synkkä varjo ulottuu pitkälle meidän mielemme yli.   

Tealen dramaturgia Brontën romaanista on vuodelta 1998. Se on siis syntynyt kauan ennen metoo -liikettä. Lähtökohdat ovat kuitenkin aivan samat. Tealen tiivistää Brontën romaanin ydinajatuksen kysymykseksi tasa-arvosta. Rakkaus kahden ihmisen parisuhteessa ei voi olla jumalaista, kaikkivoivan isän rakkautta lapsiaan kohtaan. Meillä kaikilla pitää olla oikeus kasvaa omat kyvyt ja rajat tunteviksi yksilöiksi ja tämä kasvu alkaa jo lapsena.

Myös koiran ja hänen isäntänsä toisiaan kohtaan tuntema rakkaus on varmasti aitoa, mutta se on luonteeltaan erilaista kuin kahden tasa-arvoisen ihmisen välinen rakkaus.

Itse olen varma, että Tikkasen ja Latva-Äijön roolihahmojen näyttämöllä elein ja äänensävyin ilmaisema etäisyys oli ohjaajan ja näyttelijöiden tietoisen harkinnan tulosta ja siis aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Näytelmän Jane Eyre joutuu typistämään omaa persoonallisuuttaan selvitäkseen patriarkaalisen yhteiskunnan ahtaista normeista. Kuvaus sisäoppilaitoksesta, johon orvoksi jääneen Janen täti tytön passitti, toi ainakin minun mieleeni tuoreet uutiset alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten tuhansista nimettömistä haudoista, jotka nyt ovat paljastuneet Kanadassa.

Me kauhistelemme Afganistanissa jälleen vallan kaapanneiden talibanien komentoa, mutta meidän on lähes mahdoton ainakin tunnetasolla ymmärtää, että vain reilut sata vuotta sitten naiset olivat toisen luokan kansalaisia myös Euroopassa.

Aikalaisten, Brontën sisarusten ja Jane Austinin romaanit eivät ole vain kasvukertomuksia, vaan ensisijaisesti naisten selviytymistarinoita yhteiskunnassa, jossa heillä ei ollut tasavertaisia oikeuksia kolutukseen, omiin tuloihin, omaan varallisuuteen tai edes oman ruumiin koskemattomuuteen. Neuvostoliitossa toisinajattelijoita suljettiin mielisairaaloihin. Sama kohtalo saattoi odottaa myös Victorian ajan Englannissa naista, joka haastoi patriarkaalisen yhteiskunnan valtarakenteet.

Näin saattoi käydä ainakin vähävaraiselle vastarannan kiiskelle myös Suomessa vielä viime vuosisadan alkupuolella. Yhteisönsä silmätikuksi joutunut nainen passitettiin Seilin saarelle ilman paluumahdollisuutta.

Brontën kirjassa ja näytelmässä ”Seilin keikalle” lähetetään Rochesterin ensimmäinen vaimo Bertha. Tavallaan Brontë oli tämän hahmon kuvaajana edellä aikaansa. Vasta vuosisadan loppupuolella Sigmund Freud keksi tälle tyydyttämättömässä suhteessa tai ajan julman moraalikoodin ja olosuhteiden takia selibaatissa elävien, seksuaalisesti aktiivisten naisten potemalle ”hulluudelle” diagnoosin. Kysymys oli hysteriasta.

Roolin näyttelevällä Pia Piltzillä ei ollut näytelmässä yhtään repliikkiä. Ingrid Andrén suunnittelema koreografia teki siitä huolimatta tästä näytelmän kolmannesta avainroolista hyvin vaikuttavan. Avoin ja pidäkkeetön seksuaalisuus ja oman minuuden puolustaminen tarvittaessa vaikka väkivaltaisen aggression kautta olivat 1800-luvulla naiselle kuolemansyntejä ja ovat ne sitä tavallaan edelleen.

Janen ja Berthan roolihahmot kietoutuvat myös toisiinsa tavalla, jota ei pidä tässä paljastaa. Jane Eyre on älykästä teatteria, jossa oivaltaminen on se kaikkein keskeisin taidenautinnon lähde.

En tiedä, kenen neronleimaus on näytelmän juliste, jonka kuvassa Marketta Tikkanen esiintyy purukumia jauhavana teinityttönä. Naulankantaan sanomallaan osuva juliste vie näytelmän katsojan ajatukset heti oikeille jäljille. Samalla siinä häivytetään näytelmän ainoa selkeä kauneusvirhe.

Ymmärrän toki, että meille Brontën kirjan lukeneille vanhuksille näytelmää pitää myydä kirjan vanhahtavalla suomenkielisellä nimellä. Nimi on peräisin Kaarina Ruohtulan 1970-luvun alkupuolella tekemästä käännöksestä. Olen varma, että myös Tealen dramatisoiman näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori olisi tyytynyt Brontën alun perin Currer Bellin salanimellä (!) julkaistun romaanin alkuperäiseen nimeen.

Kieli kuitenkin elää ja muuttuu kuten kaikki muukin. Suomi on poikkeuksellisen sukupuolineutraali kieli. Silti puhe opettajista ja opettajattarista sisältää nykyisin selvän arvottavan konnotaation vähän saman tapaan kuin puhe vaikkapa nakeista ja talousnakeista.  

Tampereen Teatteri tarjosi ennen näytelmän alkua kuohujuomaa meille katsojille. Kippis ja kiitos! Vieläkin mukavampaa oli havaita, miten onnellisia ja iloisia ihmiset olivat, kun nyt jälleen voi käydä teatterissa. Teitä on teatterin tekijöitä todella kaivattu.      

Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 20.10.2021

Dramatisointi Charlotte Brontën romaanista Polly Teale

Ohjaus ja musiikki Jussi Nikkilä

Lavastus- ja pukusuunnittelu takis

Koreografia Ingrid Adnré

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Marketta Tikkanen, Pia Piltz, Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Elisa Piispanen, Annuska Hannula, Antti Tiensuu, Matti Hakulinen

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka  

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.   

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.      

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Kapsäkin Äärimmäisyys oli lumoavan kaunista elokapinaa – palatseista inhimillisiin mittoihin sovitettu ooppera oli ilmaisuvoimaista teatteria

Kuvassa keskellä Jaakko Junttila, jonka hurja parkour tarinan rosvona näytti välillä hengenvaaralliselta touhulta. Myös mezzosopraano Jeni Packalén (kuvassa vasemmalla) sai Claran roolissa kiipeillä hienoja vertikaalisia linjoja vetäneen Ville Virtasen lavastuksessa. Kuva Tero Vihavainen/Musiikkiteatteri Kapsäkki

Musiikkiteatteri Kapsäkin Äärimmäisyys oli vaikuttava esteettinen elämys. Teos oli niin kaunis, että sitä on vaikea kuvata sanoin. Antti Nylénin kirjoittamassa libretossa Franciscus Assisilaiselta kysytään, mitä on täydellinen onnellisuus?

Epätäydellisessä maailmassa tuohon kysymykseen ei taida olla yhtään täydellistä vastausta. Sama epätäydellisyys pätee myös kieleen jolla me puhumme ja ajattelemme. Tätä kirjoittaessani sulattelen yhä sitä voimakasta tunnereaktiota, jonka upea teos herätti minussa.

Olen aina rakastanut oopperaa – etäältä, kuten saavuttamatonta pitää rakastaa. Olin silti yllättynyt, tai pitäisikö sanoa suorastaan järkyttynyt siitä, miten tavattoman ilmaisuvoimaista ooppera voi olla, kun se tuodaan palatseista inhimilliseen mittakaavaan rakennettuun tilaan. Musiikkiteatteri Kapsäkki antoi tälle esittävän taiteen muodolle aivan oman mittakaavan eikä tätä mittakaavaa missään nimessä pidä sanoa pienoisoopperaksi.

Minulla ei ole koulutuksen ja kokemuksen tuomaa osaamista Maija Ruuskasen sävellysten analysointiin. Tiedän toki, että musiikki on lähempänä sitä todellisuutta, jota voidaan kuvata tarkasti vain matemaattisten kaavojen avulla, kuin puhuttu kieli. Silti tässä emootio meni järkeilyn edelle.

Niin varmasti pitääkin olla. Käsiohjelmassa Ruuskanen kertoo, että taide on hänelle tapa jäsentää tunteita, ajatuksia ja maailmankuvaa. Äärimmäisyys kertoo tunnetasolla ilmastoahdistuksesta. Ruuskasen mukaan on turhauttavaa tajuta oma pienuutensa ja saamattomuutensa. On helppo käpertyä, sulkea silmänsä, valehdella, teeskennellä ja tuudittautua. On vaikeaa, lähes mahdotonta muuttua, luopua aktiivisesti, muuttaa omaa elämäntapaansa ja maailmaa.

Jos tulkitse oikein, Ruuskasen mielestä meidän ajattelussamme on universumin kokoinen mittakaavavirhe. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Äärimmäisyys ei ole kuolinmessu maapallon biosfäärille ja ihmiskunnalle, vaan meidän nykyiselle elämäntavallemme.

Nylénin libreton kieli oli kauniin runollista. Sen toistot istuivat minun korvissani saumattomasti Ruuskasen sävelkulkuihin ja saivat yhdessä OMO Ensemble –kuoron soimaan kauniisti.

Yhdellä tasolla Äärimäisyys kertoo Italiassa 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Giovanni di Pietro di Bernardonesta, rikkaaseen sukuun syntyneestä pojasta, joka nuorukaisena luopui kaikista etuoikeuksistaan ja maallisista mukavuuksista. Kirkko julisti hänet myöhemmin pyhimykseksi.

Francisko Assisilaisen valintoja on reilut 800 vuotta palvottu ja irvistelty äärimmäisenä elämäntapana. Nylénin libretossa hän toimii myös peilinä meidän omalle äärimmäisyyteen viedylle elämäntavallemme.

Hämmentävää on, mitä Nylén kirjoittaa käsiohjelmassa Franciscon ja häntä seuranneiden fransiskaanimunkkien elämäntapaan liittyvästä filosofiasta. Franciscolle luonto oli kaikki mitä on. Hänen käsityksensä mukaan sitä ei voi edes suojella tai tuhota. Tämä voi hätkähdyttää meitä, mutta tässä hämmentävän modernissa ajatuksessa kysymys on mittakaavasta. Universumi on ollut vajaat 14 miljardia vuotta sellainen kuin se on ja se jatkaa olemassaoloaan vielä hyvin kauan sen jälkeenkin, kun meitä ei enää ole.

Ehkä Franciscus uskoi samaan täydellisen välinpitämättömään jumalaan kuin me tämän päivän ateistit.

Oopperan ohjannut Juulia Tapola oli vetänyt esityksen osatekijät hienosti yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi. Ooppera alkoi konserttiestetiikalla, jossa kuoro lauloi näyttämön parvella. Sen jälkeen siirryttiin hyvin orgaaniseen esittämiseen. Kuoron jäsenten sijoittelu kohtauksissa näyttämöllä oli niin taitavaa työtä, että jokainen heistä sai ikään kuin oman tunnistettavan roolihahmonsa.

Esityksen liike-energia ja dynaamisuus huipentuivat Jukka Tarvaisen huimaan koreografiaan. Pyhää Franciscusta esittäneen Tarvaisen ja rosvoa esittäneen parkourkouluttaja Jaakko Junttilan tanssin liikekieli eteni vertikaalisesti pitkin näyttämölle pystytettyjä putkitelineitä välillä hengenvaralliselta näyttävällä tavalla.

Tarinan kertojana toimi pyhän Claran osassa mezzosopraano Jeni Packalén. Hänen upea äänensä ja tyylikäs esittäminen antoivat esitykselle sen viimeisen silauksen, joka sai ainakin minut ajattelemaan, että olen saanut kokea jotakin ainutkertaista, jotakin sellaista, joka tekee ihmisen ainakin hetkeksi lähes täydellisen onnelliseksi.

Packalénin koulutetun äänen resursseista ja volyymista kertoi jotakin jo se, että eturivissä istuneet tytöt peittivät korvansa käsillään hänen lauluosuuksiensa aikana.

Äärimmäisyys

Kantaesitys Musiikkiteatteri Kapsäkissä 14.10.2021

Libretto: Antti Nylén

Sävellys: Maija Ruuskanen

Ohjaus: Juulia Tapola

Koreografia: Jukka Tarvainen

Parkour: Jaakko Junttila

Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Pukusuunnittelu: Jenni Nykänen

Äänisuunnittelu: Maija Ruuskanen

Esiintyjät

Pyhä Clara: mezzosopraano Jeni Packalén

Kuoro: EMO Ensemble

Pyhä Franciscus: Jukka Tarvainen

Rosvo: Jaakko Junttila

Urkuharmoni: Maija Ruuskanen

Kuoronjohto: Kristina Bogataj

EMO Ensemblen laulajat

Sopraanot: Eliisa Heinilä, Saara-Kaisla Kangas, Iiris Kekäle, Elina Rantanen

Altot: Karita Hakala, Sini Kangas, Siiri Karjalainen, Veera Tuhkala

Tenorit: Arttu Brax, Janne Hovi, Akseli Savola

Bassot: Juha Aalto-Setälä, Matias Hintsa, Eero Smeds, Aleksi Vänttinen

Kasi luisevaa rusakkoa haastoi käsityksemme teatterin estetiikasta – Minna Puolanto ja Nelly Kärkkäinen loistivat älyllisesti haastavassa komediassa – Takomon esitys oli tiukasti ajan hermolla

Nelly Juulia Kärkkäinen ja Minna Puolanto loistivat Teatteri Takomon älyllisesti haastavassa komediassa. Kuva Mark Sergeev/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kaksi luisevaa rusakkoa oli riemastuttavan hauska komedia. Oli pakko nauraa tämän tästä, vaikka näytelmässä käsiteltiin suorasukaisesti niitä kipeitä kysymyksiä, joita taiteilijan ammattiin kouluttautunut ihminen valitsemallaan elämänuralla kohtaa.

Kaksi luisevaa rusakkoa oli esitys, jossa kaikki teatterin osatekijät olivat kohdallaan.

Komedia on lajityyppi, jossa näyttelijöiden kyvyt ja ammattitaito läpivalaistaan. Ainakin minut Minna Puolannon ja Nelly Juulia Kärkkäisen näytteleminen piti otteessaan esityksen alusta loppuun asti. Puhetekniikka, eleistä, ilmeistä ja vartalon liikkeistä syntyvä mimiikka ja vahva vuorovaikutus meihin katsojiin olivat kaikki kohdillaan.

Ehkä olen katsonut viimeaikoina vähän liikaakin teatteria, sillä eläytymiseni esitykseen oli ajoittain lähinnä ihailua näiden kohden näyttelijän huikeaa ammattitaitoa kohtaan.

Puheteatterissa komiikka syntyy vetoamalla katsojan älyyn. Tässä mielessä Puolannon, Kärkkäisen ja Irina Pulkan yhdessä ideoima ja Puolannon kirjoittama, itseironiaa viljelevä käsikirjoitus leikkasi tämän tästä kulloinkin tekstissä esillä olevan asian ytimeen kuin partaveitsi. Esityksen on ohjannut Kärkkäinen.

Yksi komedian teemoista näkyy jo sen nimestä. Iän karttuessa näyttelijän on yhä vaikeampi saada rooleja ja käytännöt syrjivät erityisesti naisia. Edes juhlitut ja palkitut roolit, taideyhteisön antamat tunnustukset eivät auta, jossa viimeisen Jussi-patsaan saamisesta on kulunut 23 vuotta.

Suomalaisissa teattereissa ikäsyrjintä on tunnistettu ongelmaksi ja sille on myös yritetty tehdä jotakin. Elokuva-alalla lahjakkaat naiset ovat raivanneet tiensä käsikirjoittajiksi, ohjaajiksi ja tuottajiksi. Sillä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan vielä juuri vaikutusta suuren yleisön makutottumuksiin. Eikä sille tosiasialle, että kuva, myös elävä kuva, esineellistää ihmistä voi kukaan mitään. Elävä kuva on ainakin toistaiseksi tarjonnut kaikista ihmisen keksinnöistä parhaan mahdollisuuden luoda illuusio ikuisesta nuoruudesta.

Elokuvat ja varsinkin televisiolle ja suoratoistoon tehdyt sarjat tarjoavat jatkossa uusia työtilaisuuksia vapaan sektorin freelance näyttelijöille ja muille teatteri ammattilaisille samaan aikaan, kun yhteiskunta näyttää elävälle teatterille yhä häijymmin keskisormea. Mutta ei kaikille. Sekä Puolannon että Kärkkäisen filmografioista voi hyvin nähdä mihin suuntaan haasteet ovat näissä uusissa rooleissa menneet samaan aikaan, kun heidän ammattitaitonsa on kehittynyt iän myötä huippuunsa.

Esityksessä oli mukana paljon sitä tämän päivän jumalan sanaa eli puhetta rahasta. Esityksen kohokohtiin kuului Puolannon tulkitsema vyörytys, jossa käytiin perusteellisesti läpi rahan kaikki olomuodot. Selvää oli myös se, että yksikään näistä maallisen mammonan ilmentymistä ei ollut tehnyt pesäänsä vanhan turbiinivoimalan tiloissa toimivaan lastenteatteriin.

Epäsäännölliset työsuhteet sysäävät helposti taiteilijan yhteiskunnan suojaverkkojen läpi. Totaaliseksi tämä turvattomuus voi muodostua, jos on itse oma työnantajansa, vetää esimerkiksi sellaista teatteria kuin näytelmän lastenteatteri Kaksi Rusakkoa. Vanhuuden varalle kertyvän eläkkeen määrää ei silloin lasketa sadoissa tai tuhansissa euroissa, vaan kympeissä.

Esityksen sisältö oli runsas. Kaikkia teatteriin ja näyttelijäntyöhön liittyviä viittauksia ja vitsejä en todennäköisesti edes huomannut tai ymmärtänyt.

Komedian dramaturgisessa huipennuksessa kuvattiin joka tapauksessa sitä euforiaa ja sen jälkeistä krapulaa, häpeäntunnetta, jotka molemmat liittyvät luovaan työhön silloin kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Lastenteatterin ladyt joivat itsensä turbiinivoimalan juhlissa hilpeään humalaan ja pulahtivat sen aiheuttamassa euforiassa uimaan alasti lammessa, jonka rannassa partiolaiset pitävät samaan aikaan leiriään.

Uintireissusta seurasi julkinen skandaali ja pelifirmojen katveessa näkymätöntä elämäänsä elänyt lastenteatteri oli äkkiä keskellä somejulkisuuden paskamyrskyä. Iltapäivälehtien toimittajien jyskyttäessä ovea, tarinan naiset yrittivät paeta tätä todellisuutta kiipeämällä ulos ikkunasta lakanaköyden varassa.

Monitulkintaisuudessaan tämän teeman ympärille rakennetut kohtaukset olivat oivaltavuudessaan loistavia. Millaiset sisäistetyt normit oikeastaan ohjaavat meidän esteettisiä ihanteitamme? Suomalaiset ovat konservatiivisia, mutta mielikuva keski-ikäisen naisen alastomuudesta paljastaa myös tähän konservatiiviseen kauneusihanteeseen liittyvän kaksinaismoraalin.

Kohtauksissa oli myös kriittinen viittaus niin kutsuttuun cancel-kulttuuriin. Miksi alastomuudesta on tullut jälleen voimakas tabu ja mikä on tämän uusmoralismin takana? Miksi kahden keski-ikäisen naisen julkisesta alastomuudesta oli syntynyt tällainen kohu, kun vielä 80-luvulla myös teatterin näyttämöillä pyllyiltiin tämän tästä ilkialastomina?

Näytelmässä Kärkkäisen esittämään kysymykseen on olemassa myös yksi ajan henkeä täsmällisempi vastaus. Kysymys on tällä vuosikymmenellä itsesuojelusta. Älypuhelimet laadukkaine kameroineen ja verkon pornosaitit ovat tehneet julkisesta alastomuudesta hallitsematonta ja näyttelijän kannalta myös vaarallista puuhaa.                   

Kaksi luisevaa rusakkoa oli tiukasti kiinni myös nykypäivässä. Kulttuurimäärärahojen rujot leikkaukset iskevät rajusti myös teatterin tekijöihin. Eikä liene mitään epäselvyyttä siitä, keneltä ensisijaisesti otetaan. Niin kutsutun vapaan kentän teattereilla ja teatterin tekijöillä ei ole edes sitä minimiturvaa, jonka lakiin perustuva tuki antaa sen piirissä oleville ammattiteattereille.

Rajut leikkaukset johtuvat tällä kertaa siitä, että Veikkauksen pelien tuotot ovat koronaepidemian takia romahtaneet. Romahdus taas johtuu siitä, että Veikkaus on joutunut sulkemaan peliautomaattinsa, joihin Suomen köyhät ovat tähän asti kantaneet uskolliset viimeisetkin kolikkonsa.

Suomalaisen kulttuuripolitiikan omituisuuksiin kuuluu se, että kulttuuria rahoitetaan uhkapelien tuotoilla. Köyhät kustantavat Suomessa muun muassa oopperan, johon maan harvalukuisen eliitin mielenkiinto ei riitä, ja johon meillä Anna Kontulan pikkuporvareilla ei ole varaa ilman yhteiskunnan satoihin euroihin pääsylippua kohti nousevaa tukea.

Tällaisen systeemin eettinen ja moraalinen vääryys huutaa tietenkin taivaisiin asti.

Mitään muutosta ei kuitenkaan ole luvassa. Opetus- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen (kesk.) mukaan leikkaukset johtavat vain työpaikkojen vähenemiseen alalla. Kulttuurista ei siis ole kysymys? Toivottavasti kulttuuria tukevien säätiöiden mahdollisuudet kasvattaa omaa tukeaan lisääntyvät myös tulevaisuudessa.

Vapaan kentän teattereiden olemassaolo ja toiminta ovat yksi vastaus kulttuurin rahoituksen eettisiin ongelmiin. Teatteri Takomo on hinnoitellut omat pääsylippunsa niin, että toimeentulorajallakin elämässään sinnittelevä voi mennä silloin tällöin katsomaan taiteellisesti kunnianhimosta ja ammattilaisten toteuttamaa teatteria niin, ettei sen takia tarvitse olla syömättä yhtä tai kahta päivää pidempään.

Kaksi luisevaa rusakkoa

Kantaesitys Teatteri Takomossa 13.102021

Ideointi Minna Puolanto, Irina Pulkka, Nelly Juulia Kärkkäinen

Käsikirjoitus Minna Puolanto

Ohjaus Nelly Juulia Kärkkäinen

Valo-, ääni- ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen

Pukusuunnittelu K Rasila

Valokuvat Mark Sergeev

Lavastus työryhmä

Näyttämöllä Minna Puolanto, Nelly Juulia Kärkkäinen

Karpolla on yhä asiaa ainakin suomalaisen teatterin tekijöille – Kristian Smedsin ja opiskelijoiden produktio puki kansankomedian Kotkassa uuteen kuosiin – nuoret näyttelijät säväyttivät taidoillaan

Esitys alkoi Nilsiän öljysheikin puheella ja jatkui räväkästi, kun Vantaalla naapureitaan piinannut Matti Hyyhö (Inkeri Hyvönen) vyöryi joukkoineen näyttämölle. Kuva Niklas Malinen/Kotkan kaupunginteatteri

Karpolla on nyt asiaa Kotkassa. Kotkan kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttaman esityksen ensi-illassa olivat mukana kaikki ne elementit, jotka tekevät teatterista ainutlaatuisen taiteen lajin. Tunne yhteisöllisyydestä oli voimakas. Tätä varten teatteri on. Tästä syntyy tämän taiteenlajin ainutlaatuinen esteettinen kauneus.

Esityksen on ohjannut suomalaisen teatterin nimi Kristian Smeds. Otaksun, että Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta on Smedsin ensimmäinen julkinen ohjaustyö sen jälkeen, kun hän aloitti työnsä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina.

Smeds on pyrkinyt hallitsemaan omaa julkisuuttaan kieltäytymällä systemaattisesti haastatteluista. Hänen ohjaajana johtamansa ensemblen teokset ovat saaneet puhua puolestaan. Smedsin maine taiteilijana elää kuitenkin omaa elämäänsä, eikä sille Smeds voi mitään.

Osalle näyttelijöistä Karpolla on asiaa on heidän maisterintutkintonsa taiteellinen opinnäyte. Inkeri Hyvönen ja Emma Kilpimaa ovat 2017 vuosikurssin opiskelijoita ja ainakin Saana Koivisto on jo ehtinyt valmistua tänä vuonna teatteritaiteen maisteriksi.

Produktion piti tulla ensi-iltaan jo joulukuussa 2020. Se jäi monen muun produktion tavoin koronaepidemian takia odottamaan parempia aikoja. Sen vuoksi myös käsiohjelman tiedot saattavat olla osin hieman ajastaan jäljessä. Koko katras koostui joka tapauksessa Smedsin oppilaista. Heidän näyttöjensä perusteella lienee lupa pohtia myös sitä, millainen Smeds on ollut opettajana.  

Yhteisöllisyys lähtee teatterin ytimestä. Teatteri on taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Samasta ytimestä lähtee myös Smedsin näytelmien humanismi. Smedsin ihmiskäsitystä ja samalla sitä, mitä hän pyrkii taiteellaan kuvamaan voi kuvata sanoilla inhimillinen arvokkuus. Nilsiän öljysheikki Tauno Kuosmasen performanssissa voi aina piillä nerouden siemen. Ihminen on pienine puutteineenkin luotu Jumalan kuvaksi. Tosin Smedsin teatterissa tätä kuvaa ei aina ole muovailtu maan tomusta, vaan aika usein aaltopahvista.

Otaksuttavasti Smedsin ja hänen opiskelijoidensa suhde on aivan erityislaatuinen. Siitä on muodostunut mestarin ja kisällien yhteisö.

Teatterissa luovuus on yhdistelmä synnynnäistä lahjakkuutta ja harjoittelun kautta hankittua ammattitaitoa. Karpo-iltamien monologeissa niiden esittäjät yltivät vahvaan läsnäoloon. Kaikki olivat tavattoman taitavia esittäjiä. Katseen suunta, eleet ja ilmeet, joilla luotiin katsojalle illuusio siitä, että näyttelijä kertoo tämän tarinan juuri minulle, olivat kohdallaan.

Esittäminen kertoi itseluottamuksesta. Minä pystyn ja minä osaan. Olen varma, että jos joku tästä porukasta ryhtyy harrastamaan benjihyppyjä, hän voi aloitta harrastuksensa kiipeämällä kumiköyden kanssa oman itsetuntonsa huipulle.

Karpo-iltamien alun joukkokohtaukset olivat voimakasta, ajoittain suorastaan hurjaa fyysistä esittämistä. Ainakin minuun teki vaikutuksen se näennäinen vaivattomuus, jolla Annikka Hartikka ja Nicklas Pohjola ottivat mittaa toisistaan lumenaurauksesta syntyneessä naapurien kahakassa. Sama ihme toistui esimerkiksi kohtauksessa, jossa Hilma Kotkaniemi ja Anssi Niemi päivittelivät volyymilla naapurinsa hirveyttä ja kohtauksessa, jossa Emma Kilpimaa ja Inkeri Hyvönen esittivät autoaan tuunaavia nuorukaisia.

Sellainen esittäminen vaatii urheilijan tai tanssijan fysiikkaa. Teatterikorkeakoulussa siis edelleen juostaan, ähelletään punttisalilla ja hikoillaan harjoituksissa, mutta ilman julkista meteliä.

Esitykseen on valittu suomalaisen tv-journalismin ikonin Hannu Karpon yli 50 vuotta jatkuneen uran parhaita paloja. Ne ovat Karpon journalistisen työn kautta syntyneitä tosikertomuksia havumetsien maasta, kuten esityksen nimikin lupaa.

Nämä tositarinat on kuitenkin dramatisoitu rankalla kädellä ja tulkinnoissa on ollut vahva koominen pohjavire. Täyslaidallisen tätä herkkua saimme pian esityksen alettua, kun näyttämölle vyöryi rullatuolissaan vantaalainen Matti Hyyhö piinaamaan naapureitaan. Heti sen jälkeen käytiin kirvein ja lapioin naapurien väliseen taisteluun tontinrajan koskemattomuudesta Vähäkyrössä Etelä-Pohjanmaalla.

Molemmat kohtaukset olivat kaikessa surkuhupaisuudessaan riemastuttavan hauskoja. Jälkimmäiseen kohtaukseen Smeds oli ottanut myös suoran sitaatin Karpolta itseltään. Tästä vuonna 1990 ensikertaa esitetystä jaksosta on peräisin Karpon elämään jäänyt määritelmä suomalaisesta naapurirakkaudesta: Mitään se ei kestä, ei salli, ei suvaitse, eikä anna anteeksi.

Esityksen vanhetessa sen kuvaamia ihmisiä ahdistelivat naapureiden lisäksi byrokraatit ja verottaja. Yksi joutui lääkärin tekemän hoitovirheen toinen postin välinpitämättömyyden uhriksi. Mukaan mahtui myös vahvoja naisia kuten Pokan kylässä baaria pitänyt Alma Pokka. Kilpimaan tulkinta tästä hahmosta oli loistava, ehkä myös siksi, että monologi ei ollut Karpon dokumentoimaan Alma Pokan puhetta, vaan kokolailla suoraan Smedsin omasta päästä.

Karpo on palkittu kaksi kertaa elokuvataiteen valtionpalkinnolla. Hän on saanut sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon että valtion journalistipalkinnon tällä vuosituhannella. Karpo on siis elämäntyönsä ansiosta nyt tukevasti kansakunnan kaapin päällä. Kultaisen Venlan hän sai elämäntyöstään vuonna 2015.

Aina ei näin ole ollut. Muistan hyvin opiskeluvuosiltani 80-luvun alkupuolelta, miten Tampereen yliopiston objektiivisen joukkotiedotuksen paavi, tiedotusopin professori Pertti Hemánus leimasi Karpon tv-journalismin sosiaalipornoksi.

En voi tietää millä kriteereillä Smeds on työryhmineen valinnut Karpon tuotannon sadoista helmistä juuri nämä tositarinat esitykseen. Karpo edusti vuosikymmeniä sitä viimeistä toivoa oikeudenmukaisuudesta sadoilletuhansille suomalaisille. Karpoon luotettiin lujemmin vääryyksien oikaisijana kuin maan oikeuskansleriin tai eduskunnan oikeusasiamieheen.

Kansa laittoi uskonsa Karpoon ja Karpo uskoi kansaan. Karpo jakoi usein myös kansan uskomukset. Laajaan tuotantoon kuuluu sellaisia tutkivan journalismin ”helmiä” kuin jutut kaatajapappi Seppo Juntusesta ja kansaa ympäri Suomea kaataneen Niilo Ylivainion hurmoksellisista herätyskokouksista.    

Niistä näkee, että myös Karpo on ollut vahva uskossaan.

Esityksen lavastuksen suunnitellut Lucie Kuropatová oli laittanut näyttämön takaosaan rivin ehostuspeilejä valoineen. Minusta ne symbolisoivat hienosti Karpon elämäntyön kaksijakoista luonnetta. Vielä viime vuosisadan puolella eliitin mielestä oli Karpon vika, jos kansakunnan naama näytti peilissä vinolta. Yleisestä mielipiteestä kertoi tuolloin se, että Karpo keräsi enimmillään televisioiden ääreen kerralla lähes kaksi miljoonaa katsojaa.

Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta

Kantaesitys Kotkan kaupunginteatterissa 7.10.2021

Esitys on Kotkan kaupunginteatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteinen tuotanto.

Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds

Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová

Valosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Antero Kemppi

Näyttelijät Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Saana Koivisto, Hilma Kotkaniemi, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola

Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu oli visuaalista ilotulitusta – näyttämökuvat tavoittivat kuvakirjojen humoristisen hengen – tarina vietiin läpi näyttämölle hurjalla energialla

Tatun ja Patun näyttämökuvat ovat niin runsaita ja yksityiskodiltaan rikkaita, että niiden todellisuutta on vaikea vangita yhteen kuvaan. Tarinassa Patun (Paavo Kääriäinen) ja Tatun (Antti Timonen) serkku Jori (Paavo Kerosuo) on sekä liikennelaitoksen supersankari, hyperkyberliikennemies että pienessä yksiössään yksinäistä elämää elävä poikamies. Tuomo Manninen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa osataan näyttävän musiikkiteatterin tekeminen. Tatu ja Patu Helsingissä on tätä lajia. Se on tehty maailman vaativimmalle yleisölle ja sen vuoksi näyttämölle oli tiistaina pyritty kattamaan parasta, mitä lajityypin Suomen mestareiden ideahautomoista ja luovuusmyllyistä irti lähtee.

Aikuisena katsojana minua viehätti esityksen upea ylöspano. Näyttämökuviin oli pakattu pyörryttävä määrä yksityiskohtia suuren suurista pienen pieniin. Runsaus teki näytelmän visuaalisesta keronnasta kerroksellista. Näyttämölle avautuneet Helsingin kaupungin katunäkymät olivat sekä tuttuja että ihanan outoja.

Eri-ikäiset katsojat löytävät tästä runsaudesta omat kohokohtansa. Voi toki olla, että näyttämön katosta riippuvat, valtavankokoiset lavastuselementit, usein vielä tummin sävyin valaistuina, saattoivat tuntua aivan pienimmistä katsojista hieman pelottavilta. Minua naurattivat yhä uudestaan Nuutti Koskisen lavasteisiin projisoimat katumainoksia parodioivat pilailuversiot.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja kumppaneiden skenografia tavoitti hienosti sen maailman, johon Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kirjojen viehätys perustuu. Havukaisen ja Toivosen piirrosten ainutlaatuista ilmettä on tietenkin mahdoton toistaa näyttämöllä, mutta näytelmän esille pano tavoitti sen tuttuudesta ja outoudesta syntyvän kuvallisen huumorin, jota näiden kahden graafikon kuvakirjoissa viljellään.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Havukaisen ja Toivasen samannimiseen kuvakirjaan. Minun Tatu ja Patu -asiantuntijanani katsomossa toiminut seitsenvuotias myös tunnisti heti näytelmän ja kirjan yhteyden, vaikka kirjan tarina on teatteria varten muokattu lähes uuteen uskoon.

Sovitus on syntynyt Havukaisen, Toivosen ja Sami Rannilan yhteistyönä. Alkuperäiseen tarinaan on lisätty koululaisvitseillä maustettua dialogia pieru ja kakkahuumoriakaan unohtamatta. Mukaan on otettu myös syventäviä, kaupunkielämän varjoisia puolia kuvaavia elementtejä.

Outolasta, siis jostain Kehä kolmosen ulkopuolelta Helsinkiin tulleet Tatu ja Patu ihailevat Helsingissä asuvaa serkkuaan, raitiovaununkuljettaja Joria hyperkyberliikennemiehenä, joka osaa lentää ja pystyy nostamaan raitiovaunun maasta vaikka yhdellä kädellä. Jatkossa paljastetaan Jorin elämästä myös se puoli, että hän monen muun kaupunkilaisen tavoin kärsii yksinäisyydestä.

Muuten Tatussa ja Patussa ei juuri ollut suvantopaikkoja. Näyttämön tapahtumat etenivät hurjalla energialla niin sanotusti kaasu pohjassa alusta loppuun. Rannilan ohjauksesta ja Marjo Kuuselan koreografiasta syntyi Kari Mäkirannan säveltämän musiikin tahdittamana kokonaisuus, jossa oli imua. Esityksen laulujen sanat olivat hauskoja ja tarttuvia.

Kuuselan koreografian hauska liikekieli ja Elina Kolehmaisen mielikuvitusta ruokkivat esiintymispuvut olivat yhdessä toimiva kokonaisuus. Mielikuvat Helsingin tunnetuimpien veistosten patsastanssista naurattavat vieläkin. 

Jotakin esityksen laadusta kertoo se, miten ainakin tällä kertaa suuren näyttämön katsomon kansoittanut monisatapäinen lapsiyleisö tempautui mukaan esitykseen. Katsomosta ei kuulunut kertaakaan levottomuudesta tai pitkästymisestä kertovia ääniä. Katsomon vallannutta tunnetilaa kuvaa hyvin myös se välittömyys, jolla me kaikki tempauduimme mukaan Patun (Paavo Kääriäisen) johtamaan yhteiseen ratikkatanssiin.

Musiikkiteatterin tekeminen on varmaan kovin haaste, mihin ensemble voi tarttua. Katsojalta tämä puoli jää helposti pimentoon, koska onnistunut produktio tempaisee katsojan mukaansa karvoineen päivineen. Esityksen vietäväksi voi heittäytyä pelkällä tunteella ja näin pitääkin olla.

Näyttelijälle teatteri, jossa sarjakuvamaisen hahmon karaktääri pitää luoda pelkän fyysisen esittämisen kautta, roolin luominen voi olla ja on vaikea tehtävä. Youtubesta löytyy Helsingin kaupunginteatterin video, jossa Kääriäinen avaa ajatuksiaan Tatun ja Patun rooleista. Samalla videolla myös lastenteatterin ohjaajana mainetta niittänyt Rannila kertoo, mistä näytelmässä on hänen näkövinkkelistään kysymys.

Koronaepidemian takia Tatun ja Patun ensi-ilta siirtyi ja siirtyi. Tuotantoaikataulu on venynyt ja paukkunut, mikä ei ole ainakaan vähentänyt produktion vaikeuskerrointa. Siinäkin mielessä Tatu ja Patu Helsingissä on myös mitä suurimmassa määrin tuottaja Marinella Jaskarin, näyttämöosaston päällikön Olli Koskelon ja lavastamon päällikön Sampsa Laihon mestariteos.

Minun seitsemänvuotias lastenteatterin kokemusasiantuntijani ei esityksen jälkeen puhjennut aivan samanlaiseen, adjektiiveja tulvivaan korkeaveisuun kuin minä. Hän oli kuitenkin ilmiselvästi näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen. Tästä vielä puhutaan kotona.

Käsiohjelma on hienoa työtä. Siinä esitellään mukavalla tavalla näytelmän keskeiset tekijät. Esityksen lapsikatsojille käsiohjelmasta on iloa esityksen jälkeenkin. Sitä selaillessa on mukava palauttaa mieliin tätä teatterikokemusta.

Tiistai-iltana kaupunginteatterin katsomossa oli lasten lisäksi sankoin joukoin meitä harmaapäisiä tai ”etutukkaisia” isoisiä ja isoäitejä. Tatu ja Patu on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoprofiilin kannalta täysosuma myös siinä, että se kerää katsomoon samalla kertaa sekä teatterin nykyiset suurkuluttajat että ne tulevaisuuden lupaukset, joista kokemusten kautta toivottavasti kasvaa uusia teatterin heavy usereita.

Tatu ja Patu Helsingissä

Käsikirjoitus Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Sami Rannila

Ohjaus Sami Rannila

Sävellykset Kari Mäkiranta

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Koreografia Marjo Kuusela

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Nuutti Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Brelih

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Henna Piirto

Näyttämöllä Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo, Sanna Saarijärvi, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Selma Kauppinen, Tiina Peltonen, Emilia Nyman, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Juha Jokela, Joonas Luoma, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Justus Pienmunne, Mikko Vihma

Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.     

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Helsingin kaupunginteatterin Lapset vaati katsojalta tarkkuutta ja paneutumista – päänupin vaivaaminen myös palkittiin ruhtinaallisesti – hieno käännös, taitava ohjaus ja loistavat roolityöt olivat karkkia aivoille

Tarinan alussa Jaana Saarisen näyttelemä Rose saapuu yllätysvierailulle Aino Sepon näyttelemän Hazelin ja Jukka-Pekka Palon näyttelemän Robinin mökille. Mökillä pariskunta asuu, koska heidän kotitalonsa on tuhoutunut tsumanissa ja maat kotitilan ympärillä saastuneet ydinvoimalaonnettomuudessa. Kuva Uupi Tirronen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Lapset on älyllisesti vaativaa ja sellaisena todella kiinnostavaa teatteria. Englantilaisen Lucy Kirkwoodin käsikirjoittama näytelmä alkoi kuin mikä tahansa salonkikomedia. Pian katsojan nauru alkoi tarttua kurkkuun. Kolmiodraamasta kasvoi uskottavuudessaan pelottava dystopia.

Kääntäjä Reita Lounatvuori ja ohjaaja Johanna Freundlich ovat yhdessä suomalaisen teatterin aivot, jos näitä taiteenlajin terävimpään kärkeen kuuluvia tekijöitä on lupa näin luonnehtia. Yhdessä he ovat muokanneet Kirkwoodin näytelmän monitasoisen kielipelin muotoon, josta suomalainenkin katsoja pääsee ainakin osittain jyvälle.

Loistava teksti antaa näyttelijöille työkaluja roolin rakentamiseen. Ainakin minut Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Jukka-Pekka Palo vakuuttivat, että kyllä jopa ydinfyysikot ovat ihmisiä. Jäin seuraamaan heidän tarkkaa ja ilmaisuvoimaista näyttelemistään silmät selällään ja korvat höröllä. Näytelmässä oli voimakas imu, jossa keskittyminen katsomon puolellakaan ei herpaantunut missään vaiheessa.

Tarinaan tultiin sisään ajatuksellisen aikahyppäyksen kautta. Näytelmän Rose (Saarinen), Hazel (Seppo) ja Robin (Palo) ovat nuoruudenystäviä, jotka olivat tutustuneet samassa työpaikassa, ydinvoimalaitoksessa reilut 40 vuotta sitten. Tuolloin Hazelista tuli Robinin vaimo ja Rosesta Robinin rakastettu. Tarina alkoi, kun Rose tuli ystäviensä kotiin vierailulle. Edellisestä vierailusta oli ehtinyt kulua 38 vuotta.

Hazelilla ja Robinilla on neljä lasta ja joukko lapsenlapsia. Tavallaan näytelmän nimen voi kuvitella viittaavan heihin. Toisaalta nimi voi viitata myös Roseen, joka on valinnut aikanaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Hazelin ja Robinin lapsista mainittiin vain vanhin, 38-vuotias tytär, jota vaivasi jokin määrittelemätön neurologinen ongelma. Tytär ei ole saanut elämäänsä raiteilleen ja oli vihainen vanhemmilleen.

Kirkwood näyttää keksineen omassa mielikuvituksessaan ilmastoaktivistien inhimillisen ikonin jo ennen kuin Gretha Thunberg aloitti julkisen koululakkonsa ilmaston puolesta.  

Tässä vaiheessa melkein hurrasin Palon huikealle roolihahmolle. Palon tulkitsema Robin oli ehkä koulutukseltaan fyysikko, mutta mieleltään selkeä insinööri, joka säilytti 38 vuotta kestäneestä avioliitosta ja vaikean lapsen aiheuttamista pulmista huolimatta positiivisen elämänasenteensa vielä siinäkin vaiheessa, kun hänen kanssaan ehkä jo vuosia rinnakkaissuhteessa elänyt rakastettu marssii paikalle.

Kirkwoodin näytelmän roolihenkilöt ovat kaikki 50-luvun lapsia eli sitä sukupolvea, johon syntyneet ovat keränneet itselleen suurimman osan kaikesta siitä maallisesta hyvästä, jota länsimaissa on aina meidän päiviimme jatkuneen talouskasvun seurauksena syntynyt.

Kirkwood ei ole jättänyt roolihahmojaan nauttimaan muhkean eläkkeen ja omistusasunnon suomista mukavuuksista, vaan tarinan alussa tehtiin myös toinen aikahyppy siihen tulevaisuuteen, jossa teknologiaan ja jatkuvaan talouskasvuun liittyvät riskit ovat toteutuneet.

Esikuvana hän on käyttänyt Japanin tsunamikatastrofia ja sen aiheuttama ydinvoimalaonnettomuutta Fukushimassa vuonna 2011. Näytelmässä onnettomuus on sijoitettu Englannin rannikolle. Kodin ja ihmisten radioaktiivisuus kuvaa maailman yleistä nuhraantumista.  

Elinolosuhteiden puolesta Hazel ja Robin elävät vieraineen kuitenkin jo maailmassa, jossa väestönkasvu on saavuttanut huippunsa ja ilmaston lämpenemiseen liittyvät uhat toteutuneet. Puhtaasta vedestä on tullut ylellisyystuote. Ravinnosta ja energiasta on pulaa. Lihansyöntiin ei ole sen paremmin taloudellisesti kuin eettisesti varaa edes näillä yhteiskunnan eliittiin kuuluvilla roolihenkilöillä.

Pitkävaikutteisin ilmastoteko, josta tavallinen ihminen voi päätää, on jättää lapset hankkimatta. Lasten hankinnan eettisyydestä näytelmässä käytiin osittain huumorin keinoin syvällinen keskustelu. Kirkwoodin feministinen näkökulma näkyi esimerkiksi möläytyksessä, jonka hän on kirjoittanut Robinin suuhun. Neljän lapsen isänä hän ilmoitti käyttäneensä sekä vaimonsa että rakastajattarensa kahden lapsen kiintiöt hyväkseen.

Näytelmän roolihenkilöt joutuivat itse konkreettisesti vastuuseen suunnittelemiensa järjestelmien vikojen korjaamisesta, kun oli tapahtunut se, minkä piti laskelmien mukaan tapahtua korkeintaan kerran kymmenessä miljoonassa vuodessa. Näytelmän Rose oli keräämässä eläkkeelle jääneistä asiantuntijoista vapaapalokuntaa korjaamaan vaurioitunutta ydinvoimalaa. Tällä hän haluaa pelastaa ydinvoimalassa töissä olevat nuoret työntekijät elinajanodotteen ja elämän laadun romahdukselta.

Näytelmän päättävien viimeisten kohtausten viesti oli vahva. Miten paljon voitettaisiin lisää aikaa ilmastomuutoksen torjumiseen, jos suuren osan nykyisestä maallisesta hyvästä itselleen kahmineet suuret ikäluokat laskisivat reilusti omaa elintasoaan?  Kenenkään ei tarvitsisi edes kuolla ennen aikojaan, kuten näytelmän tarinan Robinin, joka ottaa Rosen haasteen vastaan.

Poliitikoilla ja taloustieteilijöillä on varmasti myös jo ennakkoon vastaus tähän Kirkwoodin vetoomukseen. Eihän sellainen käy! Talous kärsii!

Kirkwoodin näytelmät ovat olleen menestyksiä hänen kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kanadassa. Helsingin kaupunginteatterin torstain kantaesitys lienee, ensimmäinen suomeksi sovitettu Kirkwoodin näytelmä. Hänen media-alan satiiriaan NSFW esitettiin ruotsiksi Lilla Teaternissa vuonna 2013 ja ruotsinkielistä sovitusta Hansel and Gretel – näytelmästä Svenska Teaternissa vuonna 2018.  

Englannissa ihmisen yhteiskunnallisen aseman voi päätellä hänen tavastaan puhua. Tässä suhteessa korkeakoulututkinnon suorittaneet ”älypäät” ovat varmasti vielä oma lukunsa. Näytelmässä käytetään muun muassa myös suomen kieleen kotiutunutta sanaa rakettitiede. Meillä sanalla viitataan yleensä jonkin tieteenalan sisäiseen jargoniin, jota ulkopuolisen on lähes mahdoton ymmärtää, tai hyvin vaikeaan tekniseen ongelmaan.

Sanalla on kuitenkin myös muita pilkallisia sivumerkityksiä. En ole varma, onko sana peräti syntynyt 50-luvulla, mutta olen varma, että yhden hyvin pilkallisen sivumerkityksensä sana sai Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailun kiihkeinä alkuvuosina, kun venäläiset onnistuivat lähettämään avaruuteen ensimmäiset satelliitit ja Juri Gagarinin samaan aikaan, kun amerikkalaisten kantoraketit tuppasit tämän tästä räjähtelemään jo lähtöalustalla.      

Lapset

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 30.9.2021

Käsikirjoitus Lucy Kirkwood

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Johanna Freundlich

Dramaturgi Henna Piirto

Lavastus ja pukusuunnittelu Mark Väisänen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa Jaana Saarinen, Aino Seppo, Jukka-Pekka Palo  

Kaksi paavia on hienostunutta ja ajatuksia herättävää puheteatteria – Asko Sarkola ja Esko Roine näyttelivät ensi-illassa upeasti – onnistunut dramatisointi toi Anthony McCartenin näytelmän ydinajatuksen kirkkaasti esille

Tässä ovat kaksi suomalaisen teatterin vanhaa ja viisasta miestä. Asko Sarkolan ja Esko Roineen tarkkaa, ajateltua ja ilmaisuvoimaista näyttelemistä oli elämys seurata. Teppo Järvisen suunnittelema lavastus ja Tuomas Lampisen upeat puvut viimeistelivät näytelmän hienostuneen tunnelman. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu Kaksi paavia on hienoa puheteatteria. Tiistain ensi-illassa Eino Salmelaisen näyttämöllä Anthony McCartenin tositapahtumiin pohjautuva käsikirjoitus alkoi elää kahden veteraaninäyttelijän loistavien roolisuoritusten kautta. Kokonaisuuden kruunasi hienostunut toteutus, jossa tarinan juonteet oli tiivistetty oleelliseen.

Näytelmän nimi viittaa historialliseen tapahtumaan katollisen kirkon piirissä. Paavi Benedictus XVI luopui vuonna 2013 tehtävästään ja hänen tilalleen konklaavi valitsi Buenos Airesin arkkipiispan, kardinaali Jorge Mario Bergoglion uudeksi paaviksi.  Näin katollisella kirkolla oli ja on edelleen kaksi paavia, emerituspaavi Benedictus ja paavi Franciscus. Edellisen kerran paavi oli luopunut vapaaehtoisesti tehtävästään reilut 700 vuotta sitten, kun Celestinus V luopui vuonna 1294 virastaan.

Tarinan keskiössä on katollisen kirkon jakaantuminen vanhoillisiin ja edistyksellisiin. Saksalainen Joseph Alois Ratzinger toimi jo ennen paaviksi valintaansa katollisen kirkon johtavana teologina ja uskonopin kongregaation johtajana. Hän sai jo tuolloin dogmaattisuutensa vuoksi pilkkanimen Jumalan rottweiler. Bergoglion nimi taas on liitetty Etelä-Amerikassa syntyneeseen vapautuksen teologiaksi kutsuttuun suuntaukseen, jossa kirkko kääntyy kohti köyhiä ja sorrettuja, koska Jumala on köyhien puolella.

Aineksia tarinaansa McCarten on ottanut kummankin paavin julkisista esiintymisistä ja heidän medialle antamistaan haastatteluista. Ratzingerin ja Bergoglion kahdenvälisiä keskusteluja paavin kesäasunolla ei ole dokumentoitu, vaan ne ovat McCartenin kirjoittamaa fiktiota.

Kaksi paavia ei siten ole dokumenttiteatteria ja hyvä niin. Ensi-illassa Tiina Puumalaisen suomennos ja hienosti pelkistetty ohjaus toivat esiin McCartenin historiallisen näytelmän yleisinhimillisen ytimen. Kysymys on luopumisen vaikeudesta ja kyvystä kasvaa vielä sen viimeisen kynnyksen yli. Jokainen meistä joutuu jossakin vaiheessa kysymään itseltään, mikä on ollut minun elämäni ja elämäntyöni tarkoitus ja merkitys. Tässä mielessä katollisen kirkon paavin hopeinen ja kultainen avain on annettu meille jokaiselle.    

Kahdessa paavissa näyteltiin upeasti. Asko Sarkola ja Esko Roine ovat molemmat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja tai sähköistä äänenvahvistusta ei käytetty. Oli nautinto seurata näiden kahden veteraanin näyttelemistä, jossa jokaisesta vuorosanasta sai selvää ilman ylimääräistä otsanrypistystä ja jossa ilmeet ja eleet vakuuttivat – tämä roolihahmo on ajatuksella sisäistetty ja tosi.

Sarkola teki näytelmän paavi Benedictuksesta sisäänpäin kääntyneen introvertin, tiedemiestyypin, ajattelijan, jonka intohimona on löytää ehdoton totuus. Roineen tulkinnassa kardinaali Bergoglio oli ulospäin suuntautunut ekstrovertti, poliitikko, jolla on voimakas visio, mutta myös luontainen kyky kompromisseihin agendallaan.  

Roineen tulkitsema Bergoglio kuvaa luonnettaan vitsillä: ”Minä olen argentiinalainen. Me argentiinalaiset teemme itsemurhankin kiipeämällä oman itsetuntomme huipulle ja hyppäämällä sieltä.”

Puumalainen on ohjauksessaan hyödyntänyt oivaltavasti McCarterin dramaturgiaa näytelmän aloituksessa. Molempien kirkkoruhtinaiden itsetutkiskelu, oma jaakopinpaini on kirjoitettu dialogiksi. Sarkolan Benedictus keskustelee pitkässä johdannossa Ulla Koivurannan näyttelemän sisar Birgitan kanssa ja Roineen Bergoglio Anne-Mari Alaspään näyttelemän sisar Sophian kanssa.

Samalla käsikirjoittaja onnistui hahmottamaan molemmista miehistä uskottavat ja osuvat luonnekuvat, mihin näyttelijöiden on ollut helppo tarttua. Kehittely johdatti hienosti näytelmän dramaattiseen huipentumaan, näiden kahden teologin verbaaliseen yhteenottoon paavin kesäasunnon Residenza papalen puistossa ja sovintoon Sikstuksen kappelissa.

Teppo Järvisen lavastus, Jari Sipilän valosuunnittelu, Jari Tengströmin äänet, Jussi Vahvaselän musiikki, Anna Kuljun naamioinnit ja Tuomas Lampisen upeat puvut olivat oleellinen osa toimivaa ja hienostunutta kokonaisuutta.

Uusiseelantilainen McCarten kirjoitti Kaksi paavia näytelmäksi. Myöhemmin hän muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, josta brasilialainen Fernado Meirelles ohjasi elokuvan. Elokuvassa paavi Benedictusta ja kardinaali Bergogliota näyttelevät Hollywoodin megatähdet Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce. Molemmat nousivat rooleistaan myös Oscar-ehdokkaiksi vuoden 2020 gaalassa. Vuonna 1919 ensi-iltansa saaneen elokuvan voi yhä nähdä Netfixin suoratoistopalvelussa.

Elokuvaa on syytetty kritiikeissä Vatikaanin valkopesusta. Oluella itseään virkistävien ja pitsaa syövien karismaattisten kirkonmiesten keskusteluissa on kriitikoiden mielestä lakaistu katollista kirkkoa riivaavat skandaalit leppoisuuden maton alle.

Näytelmästä ei tällaista kuvaa saanut. Ainakin itse koin, että juuri katollisen kirkon piirissä yhä uudestaan toistuvat pedofiiliskandaalit olivat syy, jonka takia näytelmän Benedictus tunsi joutuneensa työssään umpikujaan. Näytelmän Bergogliota taas painoivat katollisen kirkon ja Etelä-Amerikan valtioita terrorin keinoin hallinneiden sotilasdiktatuurien suhteet. Jesuiittojen johtajana ja piispana Bergoglio tiesi tehneensä urallaan ihmisoikeuksien kannalta tuhoisia myönnytyksiä vallanpitäjille suojellakseen omiaan.

Näytelmässä ei myöskään peitellä tai vähätellä katollisen kirkon ongelmallista suhdetta seksuaalisuuteen ja keskiajalta periytyvää vinksahtanutta käsitystä ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ei riitä, että elämä on pyhää ja loukkaamatonta siitä hetkestä, kun munasolu hedelmöittyy naisen munajohtimissa. Yhtä pyhää on jo miesten siemenneste. Mitä muuta järkeä on katollisen kirkon kielteisessä suhtautumisessa kondomien käyttöön, asenteessa, joka aiheuttaa tuhoa ja inhimillistä kärsimystä esimerkiksi Afrikassa riehuvan hiv-epidemian takia.

Uskonnolliset liikkeet ovat aikansa lapsia siinä missä kaikki muukin inhimillinen toiminta. Näytelmän Benedictuksen kuuluminen nuorena Ratzingerina Hitler Jugendiin ei varmasti ole koko hänen elämänuraansa leimaava synti. Toisaalta Vatikaanin ja katollisen kirkon moniulotteinen suhde fasismiin Mussolinin hallitsemassa Italiassa oli suuri synti, samoin Vatikaanin pankkiirien hämärät liiketoimet ja yhteydet mafiaan.

Näytelmän kirkkoruhtinaiden omatunto puhuu naisen äänellä. Silti McCartenin tarkkanäköisyydessä on yksi sokea piste, katollisen kirkon suhde tasa-arvoon. Kirkko kantaa mukanaan patriarkaalista ajattelutapaa, jonka mukaan yksilö ei ole yhteiskunnan pienin yksikkö, vaan pienin yhteinen nimittäjä on yhteisö, perhe tai suku.

Tämä lähtökohta antaa erilaisen näkökulman myös synnin, anteeksiannon ja armon käsitteille. Tämä ehkä selittää pappien selibaatin ohella sen, miksi pedofiiliskandaalit toistuvat yhä uudelleen. Synnin tekijä saa synninpäästön ja voi kohdata armon, tekojen seuraukset jäävät uhrien kontolle.   

Köyhien pyhimykseltä Franciscus Assisilaiselta paavillisen nimensä ottanutta Bergogliota on juhlittu monella tapaa historiallisena, uuden ajan edistyksellisenä paavina. Esimerkiksi naispappeuteen paavi Franciscuksen kanta on kuitenkin edelleen ehdoton. Samoin hän ei hyväksy homoliittoja. Homoseksuaalisuus ei hänen mukaansa ole synti, mutta homoseksuaaliset teot ovat.  

Kaksi paavia

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 28.9.2021

Käsikirjoitus Anthony McCarten

Suomennos Tiina Puumalainen

Ohjaus Tiina Puumalainen

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Jari Tengström

Musiikki Jussi Vahvaselkä

Naamioinnin suunnittelu Anne Kulju

Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Ulla Koivuranta, Anne-Mari Alaspää

Ääniroolissa Stefan Karlsson

Pidäkkeetön nauru voi olla hyvin terapeuttinen kokemus – Riku Suokas oli jälleen lajissaan lähes pitelemätön – Suokaan ja Johanna Tohnin verbaalisen showpainin voittajaa ei silti tarvinnut arvailla – me voitimme!

Mars vs. Venus uusintaottelun taistelupari Riku Suokas ja Johanna Tohni. Verbaaliset iskut perjantai-illan kamppailussa perustuivat parisuhteen häpeän ja myötähäpeän aiheisiin. Tässä kamppailussa lyötiin surutta myös vyön alle. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri 

Mars ja Venus ovat molemmat hyviä taiteilijanimiä amerikkalaisen showpainin ottelijoille. Tampereen Työväen Teatterin TTT-klubilla areenalle astuivat odotetussa uusintaottelussa suomalaisen stand up – komiikan huippunimet Riku Suokas ja Johanna Tohni. Ilmassa oli suuren naurujuhlan tuntua.

Lavastuksen suunnittelijan tekemä rinnastus oli osuva. Sekä showpaini että stand up –komiikka ovat taiteen lajeina syntyneet samalla mantereella. Yhteistä showpainille ja Suokaan ja Tohnin verbaaliselle parisuhdeväännölle on myös se, että käytetyistä painiotteista ja ottelun lopputuloksesta oli sovittu ennakkoon.

Voittajasta ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Tämän pariskunnan häpeän ja myötähäpeän aiheet perustuivat tarkkaan ja ajateltuun käsikirjoitukseen. Mutta ei ottelun lopputuloksesta sopiminen vähentänyt yhtään se vaikuttavuutta. Meidän katsojien oli helppo tunnistaa näistä rutiineista itsemme.

Ainakin jokainen tunne-elämältään edes kohtuullisen tasapainoinen ja järjissään oleva mies tietää hyvin, miten tällainen matsi oikeassa elämässä päättyy, jos todenteolla ryhdytään vääntämään. Ainakin emootioiden tasolla turpiin tulee niin, että korvissa soi vielä seuraavana aamuna.

Näin on ja näin pitääkin olla.

Jos etsitään syyllistä stand up –komiikan renessanssiin Suomessa, Suokaan kohdalla syytä epäillä kynnys ylittyy kirkkaasti. Ainakin minusta Suokas on lajityypin pioneerina yhä aivan omassa luokassaan suomalaisten stand up – koomikkojen joukossa.

Suokas on kehittänyt itselleen huikean puhenopeuden, jolla hän selättää jopa suomen kielen stand up – komiikan esittämiselle asettamat rajoitukset. Suokaan suussa vitsit eivät ehdi vanheta taistelussa pitkien ja konstikkaiden sijapäätteiden kanssa. Mars vs. Venus 2 uusintaottelun ensi-illassa Suokaan esittämisellä oli hieno rytmi ja iskujen ajoitukset, punchlinet löivät ainakin minun nauruhermoihini hyvällä osumatarkkuudella.

Suokas osaa myös fyysisen esittämisen. Itse asiassa hänen vapautunut mimiikkansa oli se viimeinen silaus, kirsikka tämän mahtavan kermakakun päällä. Illuusio siitä, että Suokaan esittäminen oli täysin spontaania ja improvisoitua puhetta, oli hyvin voimakas. Tunne vuorovaikutuksesta syntyi ilman stand up –komiikan esittämiselle tyypillistä yleisön kosiskelua.

Suokaan ja Tohnin parisuhteen marssijärjestystä voi jokainen esityksen nähnyt arvailla omien elämänkokemuksiensa pohjalta kunhan muistaa, että stand up on teatteria. Esittämisen suhteen Suokas on kuitenkin edelleen mestari ja Tohni taidoissaan pitkälle edennyt kisälli.

Tohnin vähäeleinen esittäminen oli joka tapauksessa tehokasta. Hänen esittämänään niin kutsuttu sumeilematon lause oli yhä ilmaisuvoimainen ja kuulosti raikkaalta. Tohni myös laajensi esityksen loppupuolella sen teemoja yksityisestä yleiseen. Tosin en itse usko, että tämän päivän teinit kokevat seksuaalisuuteen liittyvää häpeää samalla tavalla kuin 70-luvulla syntynyt Tohni on sitä kokenut.

Esimerkiksi itsetyydytyksen osalta jokainen tyttö ja poika voi omasta älypuhelimestaan katsoa, miten homma hoituu ja harjoitella sitten kädentaitojaan. Toisaalta tekniikan kehittyminen ja sitä hyödyntävä seksiteollisuus ovat muuttaneen meidän kauneusihanteitamme ja käytöstämme yhä vinksahtaneempaan suuntaan. Ennen kirkkoveneitä ja mulkunkuvia piirrettiin vessan seiniin, nyt omasta niin rakkaasta jormasta otettuja muotokuvia lähetetään ventovieraille sähköpostissa ja sosiaalisessa mediassa.

Seksuaalinen ahdistelu on tämän päivän Suomessa aito ja vakava ongelma.

Ulkopuolinen ei voi tietää, miten tämän esityksen aiheet ovat jalostuneet rutiineiksi. Otaksun kuitenkin, että ideat ovat muovautuneet sukupuolten väliseksi taistelutantereeksi ryhmätyönä. Kaksikon kirjoittaman huumorin aiheet ovat niitä ikuisia. Dante luetteli ja määritteli ne täsmällisesti jo Jumalaisessa näytelmässään.

Mars vs. Venus 2 on osa tätä suurta kertomusta rakastamisen ihanuudesta ja rakastamisen vaikeudesta.

Sukupuolien välisistä eroista huumoria repivässä esityksessä voi toki kuulla muutenkin kaikuja Danten ajoilta. Tuolloin 1200-luvulla vain miehet olivat yleisen käsityksen mukaan täysivaltaisia ihmisiä. Naisen paikka ranginlistalla löytyi jostain karjan ja lasten jälkeisiltä pistesijoilta.

Stand up on taiteen lajina hyvin nuori, niin nuori, että jopa naiset ehtivät saada äänioikeuden suurimmassa osassa maailmaa ennen kuin se vakiinnutti paikkansa taiteen kaanonissa. Stand up – komiikassa näkyvät se juuret Yhdysvalloissa ja maan monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Paitsi miesten ja naisten, myös väestöryhmien ja eri kulttuurien välisiä eroja on komiikassa kuvattu yksilöiden välisinä eroina.

Yksi mies nousee lavalle kertomaan tarinansa. Siinä on amerikkalaisen individualismin paljas ydin.

Stand up – komiikassa aiheet otetaan koomikkojen omasta elämästä. Komiikka syntyy kyseenalaistamisesta. Tavallaan stand up on parhaimmillaan eräänlaista häpeän ja myötähäpeän teatteria. Nauru avaa tässä teatterissa katsojalle portit omiin tunteisiin ja auttaa kohtaamaan niitä ajatuksia, joita emme yleensä päästä tietoisuuteemme. Tässä kontekstissa stand up –esitys voi siten olla todella terapeuttinen kokemus.

Nauru vapauttaa. Jotain kertoo sekin, että Suokaan ja Tohnin ensimmäinen ottelu Mars vs. Venus keräsi kolme vuotta sitten 30 000 katsojaa.