Kielipuolen päiväkirja

Unien maailmassa todellisuus otti niskalenkin tietoisuudesta – Helsinki Dance Companyn DREAMER oli hypnoottisen vaikuttava elämys – Omia polkuja kulkeneet askelkuviot korostivat tanssitaiteen alkuvoimaista aitoutta

*Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.

Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.

Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.

Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?

Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.

*Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Kuva © Kai Kuusisto*

Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?

Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.

Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen TREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.

Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.

Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.

Herkkää ja koskettavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Meitä yhdistävä läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen. Kuvassa Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Sofia Hilli. Kuva © Kai Kuusisto

Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.

Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.

Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.

Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.

”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.

Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.

Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.

Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.

DREAMER

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025

Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason

Lavastus ja valosuunnittelu William Iles

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka

Säestys ja sellisti Saara Viika

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund

Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth

Esityksen kesto 1 tutia 15 minuuttia

Komiikka on taitolaji ja nämä tädit jaksoivat heilua – Nauroin vedet silmissä, kun en miehenä muutakaan voinut – Vastuuttomuuksissa tehtiin ajankohtainen kysymys – Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?

*Nämä tädit jaksoivat heilua. Outi Pippurin, Pauliina Naalan ja Anu Uhleniuksen kyvyt vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa olivat ilmiömäisiä. Kuva © Pasi Lamberg/Kapina Oy*

Komedia on suruista tehty. Järvenpään teatterin Vastuuttomuuksissa keski-ikäisten naisten suurista ja pienistä murheista oli leivottu kokoon tragikomedia, joka jätti sanattomaksi. Saattoi vain nauraa vedet silmissä. Nauttia todella taitavasta ja vapautuneesta näyttelijäntyöstä, joka huipentui lopulta luovan energian ravistelevaksi ja vapauttavaksi purkaukseksi.

Tätä varten teatteri on. Osaavissa käsissä komedia on ilmaisuvoimainen tyylilaji. Nyt Pauliina Naala, Outi Pippuri ja Anu Uhlenius katkoivat niitä näkymättömiä kahleita, jotka kiinnittävät ja toisaalta kahlehtivat meitä sukupuoleen katsomatta elämään ja yhteisöön, jossa me elämme. Tarinan naisilla oli meille haastava kysymys. Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?

Komedia on taitolaji. Monien mielestä se on paitsi hauskinta myös vaikeinta, mitä näyttämöllä voi yrittää tehdä. Hauskuus perustuu tarinan yllättäviin käänteisiin ja se yllätys kohtauksen kehittelyn jälkeen seuraavan iskun oikeaan ajoitukseen. Järvenpään komediassa tämä kohtausten ajoitus toimi upeasti ja esityksen alun kolmiääniset joukkokohtaukset olivat lajissaan – niin kyllä – täydellisiä!

Olin haltioissani. Nämä tädit jaksoivat totisesti heilua. Kolmikon kyky vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa oli ilmiömäinen. Ainakin stand up -koomikon urasta ja miksei jo urallaan edenneen koomikonalun kannattaa lähteä opintomatkalle Järvenpäähän.

Käsiohjelman mukaan esityksen ohjaus on tehty kollektiivisesti työryhmässä. Jäin pohtimaan sitä väliajalla. Mutta itse itselleni tekemään kysymykseen oli myös luonteva vastaus. Taitavien ja toisensa läpikotaisin tuntevien muusikoiden orkesteri soittaa upeasti myös ilman kapellimestaria. Googlaamalla selvisi, että Naala, Pippuri ja Uhlenius ovat toteuttaneet yhdessä elämän iloja ja suruja käsitteleviä komedioita myös aikaisemmin.

Toinen selitys saattaa olla se, että tämän produktion on toteuttanut poikkeuksellisen laaja yhteisö. Käsiohjelmassa jaetaan lämpiä kiitoksia ihmisille, joiden nimet itse olen tottunut liittämään niihin suuriin teatterielämyksiin, joita minulla on elämäni aika olut ilo kokea.

Teatterin ohjaajagurun orjantappurakruunua Pippurin ohimoille ei siis ole syytä painaa, vaikka mieli vähän tekisi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kolmas selitys on tietysti siinä, että orkesteri soi tenhoavan komeasti, kun nuotit ovat kunnossa. Sitä Pippuri ei voi kieltää, että hän on tämän mainion komedia käsikirjoittaja. Näytelmä käsittelee naisille sälytettyä hoivavastuuta ja kuten näytelmän nimestäkin voi arvata, sen unohtumattomassa loppuhuipennuksessa tehtiin kapina tätä yhteisön vain naisille sälyttämää taakkaa vastaan.

Komedian alku oli roisi. Pippurin näyttelemän naisen mies leikkaa sheivatessaan partaveitsellä syvän haavan, no arvaatte kyllä mihin. Näiden verikekkereiden merkeissä sukellettiin syvälle suomalaisen hoivabyrokratian kasvottomiin sokkeloihin. Toinen nainen yrittää hoivata dementoitunutta äitiään, kolmas nainen mielenterveysongelmista kärsivää teiniään. Oli parisuhdeongelmia, parisuhdeterapiaa ja välillä dementikon vaipan alta vuotanutta paskaa roiskui noin verbaalisessa mielessä näyttämölle asti.

Kasarisukupolven aikuiset eivät varmaan itse vielä ole täysin sisäistäneet, millainen taakka heillä on edessään, kun heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempansa tulevat siihen ikään, jossa Junnu Vainion sanoin ei enää toimi mikään. Kuka hoitaa? Kuka maksaa? Yhteiskunta on budjettileikkausten myötä hyvää vauhtia sanoutumassa irti omasta hoivavastuustaan. Jo pelkät luvut ovat musertavalla tavalla tämän päivän keski-ikäisiä vastaan tässä asiassa.

Outi Pippurin ja Sami Lambergin hienoihin oivalluksiin lavastuksessa kuului varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Kuva © Pasi Lamberg/Kapina Oy

Aiheen perustellun rajauksen takia, nyt sivuutettiin ne vaatimukset, joita keski-ikään ehtinyt nainen kohtaa työelämässä. Sen parhaan ystävän mokailu pikkujouluissa on näistä pulmista pienimpiä. Hallitus viimeistelee parhaillaan potkulaiksi kutsuttua työlainsäädännön muutosta. Tuleva oikeuskäytäntö kertoo meille uuden lain tultua voimaa, onko nykyisessä huomiotaloudessa esimerkiksi lihavuus, nyrpeä naama tai omaisten aiheuttamat huolet sellainen asiallinen syy, joilla voidaan perutella potkuja.

Vastuuttomuuksissa dementoitunut äiti kantoi harhojensa lomassa huolta tyttärensä vartalon linjoista. Myös meidän yhteiskuntamme alkaa toimissaan kovasti muistuttaa muistisairasta vanhusta. Pippurin upealla mimmitiimillä riittää siis jatkossakin sarkasmin sarkaa kynnettäväksi.

Pippurin, Naalan ja Uhleniuksen räväkkä näyttelemistä voi luonnehtia ilotulitukseksi. Pippurilla oli neljä, Uhleniuksella viisi ja Naalalla peräti seitsemän eri roolia. Siirtymät roolista toiseen sujuivat salamannopeasti ja silti näyttämölle putkahti paitsi hauskoja myös tarpeeksi uskottavia roolihahmoja kuin kaninkolosta.

Itse kiinnitin huomiota siihen, miten hieno puhetekniikka kaikilla kolmella näyttelijällä on. Äänivaroja myös käytettiin sumeilematta esimerkiksi huikeassa synnytyksen kauhuja kuvaavassa kohtauksessa, jossa kipuihin manattiin apua jopa siltä alakerran isännältä – niin tiedättehän tämän hiilihankoa heiluttavan saunatontun, joka esiintyy nimellään myös esimerkiksi KAJ-yhtyeen Bara, bada, bastuu -biisissä.

Varmaan juuri tämä taituruus toi minulle alussa mainitun tunteen vapautuneesta näyttelijäntyöstä. Teatteri on parhaimmillaan vahvaan vuorovaikutukseen perustuvaa upeaa taidetta. Hienoinkaan äänentoistotekniikka ei voi korvata fyysistä läsnäoloa ja siihen liittyvää inhimillistä kosketusta. Itse olen varma, että siinä lähitulevaisuudessa, jossa tekoäly jo kirjoittaa meidän kirjamme ja runomme, säveltää ja sanoittaa meidän musiikkimme tanssista tulee se kaikkein ilmaisuvoimaisin ja ainakin rakastetuin esittävän taiteen muoto.

Sami Lambergin ja Pippurin suunnittelema lavastus oli ajateltu ja puhutteleva. Se yllätti jo ennen esityksen alkua arvoituksella. Jokin ”luova voima” oli lennättänyt mööpelit pitkin näyttämön seiniä ja kattoa. Katsojana jäin aprikoimaan, miksi erinäköisiä tuoleja oli ripustettu seinille ja kattoon ylöspäin johtavaksi kierteeksi. Minulle vastaus tähän kysymykseen oli se hurja ja hullu luovan energian purkaus, johon esitys päättyi.

Pippurin ja Lambergin hienoihin oivalluksiin kuului myös varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Näin syntyi puhuttelevia ja hienoja näyttämökuvia.

Vastuuttomuuksia

Kantaesitys Järvenpään teatterissa 14.3.2025

Käsikirjoitus Outi Pippuri

Ohjaus työryhmä

Valosuunnittelu Sami Lamberg

Äänet Harri ”Hape” Heiskanen

Tekniikka-ajo Harri ”Hape” Heiskaen/Mika ”Mylly” Hakkarainen

Lavastus Sami Lamberg, Outi Pippuri

Lavastusassistentit Sami Karppanen, Elisa Mattila

Valokuvaus Sami Lamberg

Näyttämöllä Outi Pippuri, Pauliina Naala, Anu Uhlenius

Tuotanto Teatteriryhmä Kolmassoitto

Vangitsevinta ei ollut katseen vaan kosketuksen kauneus – Joanna Haartin ja Kid Kokon kädet saattoi melkein tuntea omilla kasvoillaan – Teatteri Takomon Luodut katseet oli minimalistinen ja ristiriitaisia kysymyksiä herättänyt näytelmä

*Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Kuvassa Kid Kokko ja Joanna Haartti. Kuva ©Anna Antsalo*

Teatteri takomon Luodut katseet oli minimalistinen teos. Pieni oli kaunista ja vaikuttavaa. Noin tunnin kestäneeseen esitykseen oli saatu mahtumaan syvällistä filosofista pohdintaa, kehityspsykologisia oivalluksia, todellisuutta koskevia havaintoja ja kyllä – huumoria.

Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Tässä kohtauksessa Kid Kakko tarttui kaksin käsin lempeällä otteella kiinni Joanna Haartin kasvoista peittääkseen hänen katseensa ja sitten kohtauksen edetessä Haartti tarttui käsillään kiinni Kakon kasvoista.

Sitä vain tunsi sisimmässään, että nyt olen nähnyt ja kokenut jotakin ainutkertaista. En osaa pukea tuota elämystä sanoiksi. Ja mihin niitä kaikkia sanoja, sitä lauseiden ja virkkeiden pakkopaitaa teatterissa muka tarvitaan? Kertomaan tarinoita? Kahlitsemaan sitä ihanaa, luovaa hulluutta?

Tiedän, että teen nyt näytelmän tekstin kirjoittaneelle ja esityksen ohjanneelle Ami Karvoselle vääryyttä. En voi kuitenkaan mitään sille, että esityksen loppuhuipennus, Kokon Anni Puolakan maalaman alttaritaulun ristiltä pitämä pitkä monologi jätti minut kylmäksi.

No ei näyttämön takaosan seinälle maalatussa taulussa ollut sitä ristiä. Suurikokoisessa kuvassa oli paratiisimainen puutarha ja sen keskiössä suuri kukka, jonka emin kohdalla olevasta aukosta Kokko työnsi kasvonsa esiin. Minun ajatukseni asetelma kuitenkin vei väärään kontekstiin – Golgatalta Linnanmäelle.

Teatterin verkkosivuilla kerrotaan, että Luodut katseet tarkastelee katsomisen ja katsotuksi tulemisen tilanteita ja niiden herättämiä tunteita. Tarkastelun kohteena ovat näyttelijän, ohjaajan ja katsojan sekä lapsen ja vanhemman välinen katseen dynamiikka.

Esitys kysyi, millaisin eri tavoin katseet kerrostuvat ruumiiseen ja kuinka kauas ne kantavat?

Esityksen alussa Kokko näytteli ihmistä, joka oli meidän katsojien tarkailun kohteena. Näytelmän tarinassa hän oli ohjaaja, joka odotti hänen vetämäänsä produktioon hakenutta näyttelijää työhaastatteluun. Tarinassa hän ei ollut näyttämöllä yksin, vaan paikalla oli myös dramaturgi ja muita teatterin ihmisiä.

Kokon olemus ja läsnäolo alleviivasivat näytelmän teemaa. Hänen läsnäolossaan näyttämöllä oli puhuttelevaa herkkyyttä. Muunsukupuolisena Kokko on varmasti joutunut tämän tästä arvioivan katseen kohteeksi ja oletettavasti tämä katse on ollut usein vihamielinen.

Puhuminen arviovasta tai arvottavasta katseesta johtaa ajatukset väärille jäljille. Tällä ensivaikutelman antavalla katseella on hyvin vähän tekemistä ajattelun kanssa. Ensimmäinen katse tekee näkyväksi meidän biologiset juuremme. Aivojemme algoritmit tekevät salamannopeasti arvion katseen kohteesta, pitääkö paeta vai hyökätä.

Normaalioloissa, kun yleistä vaarantunnetta ei ole, nämä aivojen tekemät vaistomaiset arviot tilanteesta eivät nouse tietoisuuden tasolle. Siitä huolimatta ne vaikuttavat meidän valintoihimme ja käytökseemme. Lasten kohdalla nämä vaikutukset voivat olla dramaattisia. Pienet lapset voivat osoittaa suorastaan käsittämätöntä julmuutta niissä uloslyöntipeleissä, joissa lapsijoukon sisäistä hierarkiaa muodostetaan.

Ensin kuoriutuneet linnunpoikaset työntävät myöhemmin kuoriutuneita ja voimiltaan heikompia poikasia pois pesästä, hyeenan pennut tappavat pentueen muita pentuja ja kouluissa koulukiusaaminen ei lopu edes aikuisten mahtikäskyllä ennen kuin kiusattu luovuttaa. Jotenkin näin vaistojen ohjaama maailma toimii ja me olemme osa tätä todellisuutta.

Näyttelijää näytelleen Haartin sisääntulon jälkeen päästiin näyttelemään sitä ikuista tragikomediaa, jonka kohtauksia ovat meidän ihmisten kohtaamiset arjessa ja juhlassa. Kohtaus, jossa Kokko haastatteli ohjaajana Haarttia näyttelijänä oli luontevassa koomisuudessaan todella hauska. Teki mieli nauraa ääneen, kun Haartti joutui kiemurtelemaan omien valkoisten valheidensa verkossa.

Tarinan ohjaaja etsi produktioonsa aikuisia näyttelijöitä näyttelemään lapsirooleja. Näin päästiin käsittelemään lasten ja vanhempien välisten suhteiden dynamiikkaa. Rooliin pyrkivä Haartti näytteli tarinassa työnäytteeksi 13-vuotiasta tyttöä, joka pyrkii balettiopistoon. Tässä kontekstissa kauneudesta tulee mitattava asia. Balettiopisto on koirakoulu, jossa jatkojalostukseen pääsevät vain yksilöt, joiden lonkkanivelten liikkuvuus täyttää mitattavat normit.

Kohtaus oli humoristinen, vaikka se päättyi murrosikäisen tytön tragediaan. Tyttö hylätään ortopedisten tutkimusten perusteella. Tyttö on pikkulapsesta asti tanssinut balettia vanhempiensa palvovan katseen kannustamana ja tässä oli tulos.

Seuraavassa kohtauksessa alun ensikatseeseen liittyvän efektin vaihtamalla housut hameeseen. Tarinassa hän esitti tyttöä, joka oli äitinsä kanssa matkalla Pariisissa. Kiipeäminen Eiffel-torniin päättyi tarinassa tragediaan. Äiti putoaa tornista ja murskautuu katuun.

*Anni Puolakan suurikokoisen maalauksen lisäksi esityksen minimalistinen lavastus syntyi hierontapöydästä ja suurikokoisesta kukkavihkosta. Kuvassa Kid Kokko ja Joanna Haartti. Kuva ©Anna Antsalo*

En osannut tulkita, mitä Karvonen ensemblensä kanssa tällä kohtauksella halusi sanoa. Se ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista, että olen ulalla kuin menneiden vuosikymmenten taksi. Ehkä Karvonen halusi kuvata lasten ja vanhempien välisen suhteen ambivalenssia luonnetta. Kehityspsykologien ja kulttuuritukijoiden käsitearsenaalista löytyy sellainen, (eh) kuvaava käsite kuin abjektio.

Alussa mainitun, esityksen päättänyttä monologia leimasi näyttelijän asemointi. Kokko puhui meille ristiltään etäisyyden päästä. Toivottavasti olin yleisön joukosta ainoa, jolle hänen sanojensa kuuleminen tuotti ongelmia.

Karvosen kirjoittama kieli oli kaunista. Jostain syystä se vei kuitenkin minun ajatukseni siihen, miten meidän kulttuuriamme kannatteleva kieli saastuu vähän samaan tapaan kuin meidän elämäämme ylläpitävä maapallon biodiversiteetti.

Viestipalvelu X:n kaltaiset sosiaalisen media valtavat viemärit tuovat kieleen hetki hetkeltä lisää myrkyllisiä aineksia. Sanojen konnotaatiot muuttuvat vaivihkaa. Suomen kieli on turvassa tältä muutokselta samalla tavalla kuin me kuolemaa tekevät vanhukset olemme turvassa, mutta maailma ei ole.

Erilaisten kulttuuria kannattelevien kielten diversiteetti ohenee koko ajan aivan samoin kuin maapallon biosfäärin diversiteetti ohenee kiihtyvän lajikadeon myötä. Ainakin minua hieman hätkähdytti tuore uutinen, jonka mukaa hollantilaisten nuorten vahvin kieli on englanti, ei heidän äidinkielensä hollanti.

Luodut katseet

Kantaesitys Teatteri Takomossa 28.2.2025

Teksti ja ohjaus Ami Karvonen

Dramaturgia Marie Kajava, Martta Jylhä (Teak)

Näyttelijät Joanna Haartti, Kid Kokko

Maalaukset Anni Puolakka

Valo- ja tilasuunnittelu Jenni Pystynen

Äänisuunnittelu Miša Skalskis

Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

JulistekuvaAnni Puolakka

Teatteri Telakan LIKA on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä – Katsojalle voimakas ja latautunut esitys antoi vaikuttavan teatterielämyksen – Esityksen ihana outous haastoi ratkaisemaan sen arvoituksia

*Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Kuvassa Marja Skaffari, Rashidah Aljunied ja Vilhelmiina Sinervo. Kuva © Petteri Aartolahti*

Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.

Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.

Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.

Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.

Jotenkin näin se menee.

Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.

Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.

Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.

Teatterin kollektiivista luonnetta teki näkyväksi riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Marja Skaffari, Vilhelmina Sinervo ja Rashidas Aljunied tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Kuva © Petteri Aartolahti

En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.

Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.

Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.

Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.

Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.

Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.

*Marja Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Kuva © Petteri Aartolahti*

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.

Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.

Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.

Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.

Äiti, äiti, missä sinä olet?

Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.

Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.

Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.

Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.

*Petteri Aartolahti on teoksen promootiokuvassa kiteyttänyt hienosti esityksen arvoituksellisen luonteen. Kuva © Petteri Aartolahti.*

LIKA

Kantaesitys Teatteri Telakan näyttämöllä 26.2.2025

Työryhmä Rashidah Aljunied, Ella Kauppinen, Antti Mankonen, Saija Raskulla, Perttu Sinervo,
Vilhelmiina Sinervo, Marja Skaffari, Jukka Toivonen

Kuka suojelisi untamme ja aivojamme petolliselta valolta? – Petollinen valo – ja unohduksen epidemia vetosi älyyn ja jäi vaivaamaan mieltä – Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa

Villi ja vapaa? Me ihmiset olemme vaistoiltamme laumaeläimiä. Meillä on kuitenkin kyky myös nähdä ja kokea oma ainutkertainen yksilöllisyytemme. Kuvan esityksessä näitä erottavia rajoja on vedetty sinisellä teipillä. Kuva © Uupi Tirronen

Arvoituksellista, outoa, kiehtovaa. Jatkuvaa hidasta muutosta. Yllättäviä käänteitä. Mielenmaisema, joka on kuin hämäläisten tanssia. Tahdin sille antaa rantaan vyöryvien aaltojen toistuja liike. Elämä on, kuten erään teleoperaattorin tarttuvassa mainossloganissa toistettiin – liikettä. Liisa Pentin ja tanssijoiden luoma koreografia oli vangitsevaa ja haastavaa.

Liisa Pentti Co:n ja Sirius Teaternin Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia antoi voimakkaan elämyksen. Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa. Se vetosi estetiikallaan tämän kirjoittajan älyyn ja jäi vaivaamaan. Esityksen voima valvotti vielä yöllä. Siinä oli jotakin todella lumoavaa.

Kevään kirkas valo läpivalaisee meidän soluissamme ja mielessämme tapahtuneet hitaat muutokset. Mutta miksi se on petollinen? Mitä me haluamme unohtaa ja miksi tämä tarve unohtaa on saanut epidemian mittasuhteet? Jo esityksen nimen kirjoitustapa on arvoituksellinen. Se ei ehkä ole tahaton anglismi. Ruotsiksi esityksen nimi on Det Bedrägliga Ljuset – och Glömskans Epidemi. Ehkä kirjoitustapa on viittaus kölniläiseen residenssiin ja teoksen saksalaisiin juuriin.

En tiedä, en osaa edes arvata. Mutta nyt pitäisi kirjoittaa taideteoksesta, jossa joka ikinen yksityiskohta tuntui tärkeältä.

Tanssi on fyysistä teatteria, eleiden, ilmeiden ja liikkeiden draamaa. Vuorovaikutus syntyy välittömästi ilman puhutun kielen kontekstia. Ehkä siksi tanssi on ilmaisuvoimaisin esittävän taiteen muoto, tai ainakin siltä minusta jälleen tuntui. Tunne läsnäolosta oli hyvin voimakas. Pentin ja tanssijoiden yhdessä luoma koreografia toi esittäjät myös fyysisesti hyvin lähelle aivan kosketusetäisyyden päähän.

Tanssiteokseksi Petollinen valo -ja unohduksen epidemia oli poikkeuksellisen puhelias esitys. Esityksessä puhuttiin ainakin ruotsia, suomea, englantia ja saksaa. Ehkä muitakin kieliä.

Saksan kielelle oli luonteva selitys. Käsiohjelman mukaan ensemblen taiteellisiksi lähtökohtia ovat olleet Pina Bauschin ja Tanztheater Wuppertalin koreografiat Sacre du Printemps (1975), 1980 – Ein Stüc von Pina Bausch (1980) ja Walzer (1982).

”Näiltä jalansijoilta Petollinen valo nousee esiin ”aaveteatterina”: Se perustuu hatarasti jo olemassa oleville esittävän taiteen muodoille ja ideoille sille, mitä on ollut olemassa kauan sitten. Yhdeksän esiintyjää antautuu petolliselle valolle ja unohdukselle teoksessa, jonka keskiössä on ihmisenä olemisen monimerkityksellinen ristiriitaisuus, hurmio ja rakkaus.”

Otaksun, että Liisa Pentti +Co ensemblen kotisivuilta lainattu teksti on Pentin omaa käsialaa.

*Outoudessaan ja herkkyydessään koreografian duettojen nostot olivat puhuttelevan kauniita. Ne olivat tarinoita intohimosta, hurmiosta ja rakastamisen vaikeudesta. Kuva © Sari Antikainen*

Tanssi on teatterin tavoin hetken taidetta. Nykyajan siunauksiin kuuluu internet ja siellä toimiva Youtube, jossa monet tanssitaiteen mestariteoksista videoidut tallenteet elävät omaa aaveteatterin varjoelämäänsä ikuisesti. Otaksun, että verkkosivuilla mainittujen esikuvien ohella esityksessä näkyi vaikutteita Bauschin tanssiteatteriklassikosta Fafe Müller (1978). Koreografian outoudessaan ja herkkyydessään koskettavat nostot eivät jättäneet epäilykselle sijaa. Kahvilaan liittyvää mielleyhtymää vahvistivat myös näyttämön ympärille asetetut pöydät ja tuolit.

Teoksen duetot olivat toden totta kertomusia hurmiosta ja rakkaudesta ja soolot usein kuvauksia erillisyydestä, niistä vihreistä linjoista, jotka tekevät meistä yksilöitä aina siihen asti, että tässä unettomien maailmassa yhteys toisiin ihmisiin katoaa.

(En tässä kehtaa tunnustaa, että juutun usein tuntikausiksi katomaan näitä tanssivideoita.)

Saksalainen Bausch oli merkittävä modernin tanssin ja tanssiteatterin kehittäjä. Hänen merkitystään tanssitaiteen kehittäjänä alleviivaa se, että hänen teoksiaan esitetään yhä. Verkosta löytämäni videotallenteet ovat tältä vuosituhannelta. Todennäköisesti Bauschin 70-luvun ja 80-luvuvun alun mestariteokset on taltioitu myös filmille tai tuolloin käytössä olleella analogisella televisiotekniikalla.

Pentin ja tanssijoiden upea koreografia on kunnianosoitus tälle tanssitaiteen uranuurtajalle ja samalla osoitus taiteelle luonteenomaisesta kulttuurievoluutiosta.

Pentti +Co:n verkkosivuilta teoksen arvoituksellinen nimi saa selityksen. Teoksen ydinajatus perustuu yhdysvaltalaisen taidehistorian professori Jonathan Craryn kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the End of Sleep esittämään ajatukseen. Me elämme maailmassa, jossa valoja ei koskaan sammuteta. Untamme ja aivojamme – ajatuksiamme ja luovaa mielikuvitustamme suojaava pimeys ei koskaan tule loputtoman päivän jälkeen. Kaiken läpäisevä petollinen valo tekee meistä aaveita.

Craryn vuonna 2013 ilmestynyt kirja kritisoi amerikkalaista 7/24-yhteiskuntaa, jossa kenelläkään ei ole aikaa muistella menneitä tai haaveilla tulevasta. Tanssijat kaatuivat alas näyttämölle toinen toisensa jälkeen tavoittelemaan armahtavaa unta noustakseen kohta jälleen ylös. Loputa tanssijoista syntyi liikkumattomien vartaloiden kasa, joka toi mieleen kuvia, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi.

Unettomuuden epidemian huipennuksessa unta tavoittelevien tanssijoiden kehoista muodostui korkea liikkumattomien ”ruumiiden” kasa. Se vei mielikuvat kuviin ja uniin, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi. Kuva © Uupi Tirronen

Näihin kuviin on dokumentoitu loputtomalta näyttävää joukkomurhien ja kansanmurhien historiaa. Elämme jälleen kasvavan kollektiivisen kauhun aikaa. En voi sille mitään, että minun mieleeni ei ensimmäisenä pälkähtänyt yökerhon tai 24/7 auki olevan kaupan valot. Tuon kaiken läpäisevän valon täytyy tulla rautatietunnelissa vastaan syöksyvän pikajunan valonheittäjistä.

Esityksen loppuhuipennus, vaikuttava joukkokohtaus oli herääminen tähän todellisuuteen. Tai näin minä sen tulkitsin.

Pentin hitaan liikkeen estetiikka teki minun vaikutuksen ensikertaa Kiasmassa. Liisa Pentti +Co:n & rendezvous ryhmän esityksellä oli, kuinkas muuten, pitkä nimi Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Elämä on hitaasti tapahtuvia muutoksia. Elämä hioo meistä epämuodostuneita helmiä. Tämä hidas liike, molekyylien tassi, yhdistää meidät siihen suureen virtaan, joka on pitänyt yllä maapalon biosfääriä lähes neljä miljardia vuotta. Tuo ajatus lohdutta joka kerran, kun kylpyhuoneen peilistä näkee, millaista tuhoa tuo liike on omalla kohdalla jälleen saanut aikaan.

Lohdullista esityksessä oli myös se, että tanssi ei ole vain nuoria, notkeita ja kauniita varten. Sen estetiikkaa ja ilmaisuvoimaa ei mitata mittanuhalla vyötärön kohdalta.

Sanattoman teatterin poikkeukselliseen puheliaisuuteen löytyi toinenkin selitys. Sirius Teaternin tanssijat ovat myös näyttelijöitä ja kaiken lisäksi näin trumpilaisittain suorastaan epäilyttävä joukko älykköjä. Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Mestolan yhdessä tuottama ja Juha Hurmeen ohjaama tulkinta Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade Espoon kaupunginteatterissa kuuluu tämän kirjoittajan suuriin teatterielämyksiin.

Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia

Liisa Pentti +Co:n ja Sirius Teaternin yhdessä toteuttama esitys Tanssin talon Pannuhallissa 20.2.2025

Konsepti ja ohjaus Liisa Pentti

Esiintyjät Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Suvi Kemppainen, Marlon Moilanen, Corinne Mustonen, Satu Rekola, Paul Olin, Pinja Poropudas, Kardo Shiwan

Koreografia Liisa Pentti yhdessä esiintyjien kanssa
Tekstit työryhmä

Dramaturginen tuki Titta Halinen

Tilasuunnittelu Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu Siru Kosonen

Äänisuunnittelu Jouni Tauriainen
Valosuunnittelu Ina Niemelä

Valokuvat Sari Antikainen, Uupi Tirronen
Videokuvaus Iina Terho
Graafinen suunnittelu Monika Bodendorfaitė (Kobra Agency), Mia Kivinen
Tuotanto Liisa Pentti +Co, Sirius Teatern, Teatteritalo Universum
Residenssi Ehrenfeldt Studios, Köln

Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta – KOM-teatterin räväkkä Vampira nosti ilon pintaan ja sukelsi syvälle todellisuuden pinnan alle – Nautin täysillä oivaltavasta käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja upeasta näyttelijäntyöstä

*Lähikuvassa näkyvät Joona Huotarin pukusuunnittelun ja Leila Mäkysen suunnittelemien maskeerausten hienot yksityiskohdat. Kuvassa Vilma Melasniemi ja Alina Tomnikov. Kuva © Janne Vasama*

KOM-teatterin Vampira oli räväkkä, riemastuttavan energinen ja käänteissään ihanan hullu komedia. Jos uuden sukupolven teatterin tekijät laittoivat komilaisten edellisessä produktiossa Seitsemässä tarinassa häpeästä riman korkealle, nyt Susanna Airaksisen johtama katras kirmasi luovuuden kukkaiskedolle kuin kevään ensilaitumelle päästetty vasikkalauma.

Nautin joka hetkestä. Hieno, oivaltava käsikirjoitus! Todella upeaa näyttelijäntyötä! Ajateltu kokonaisuus! Kiitos.

Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta eikä amerikansuomalaisen Maila Nurmen elämästä puuttunut näitä traagisia käänteitä. Airaksisen ja Rosa-Maria Perän näytelmään sisältyi oivallus, joka laittoi tämän kirjoittajan ajatukset liikkeelle. Myös huomiotaloudella on historialliset juurensa. Nurmen luoma hahmo, julkisuudessa omaa elämäänsä elävä televisiopersoona Vampira, oli tämän meidän aikamme ensiairuita.

Huomiotalouden juuret ovat 50-luvulla, jolloin televisio aloitti voittokulkunsa mediana. Esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, diilintekijä Donald Trump ei ole sosiaalisen median, vaan television ruokkiman populaarikulttuurin luomus. Samoin sitä oli esimerkiksi uuden oikeiston kaikkein legendaarisin törkyturpa Rush Limbaugh, jonka oma idoli ja esikuva oli meilläkin televisossa pyörineen tilannekomedian Perhe on pahin pahasuinen Archie Bunker, fiktiivinen hahmo, jota sarjassa näytteli John Carroll O’Connor.

Näytelmän alussa ja loppukohtauksessa oltiin uudella vuosituhannella. Nurmi oli erakoitunut omaan asuntoonsa ja eli vanhan ystävänsä almuilla. Tällä viimeisellä rastillakin Nurmi puolusti näytelmän tarinassa sitkeästi oikeuksiaan omaan elämäntyöhönsä. Myös tässä suhteessa Airaksisen ja Perän näytelmä oli tätä päivää. Taiteilijalla on omaan työhönsä tekijänoikeuksien lisäksi myös moraaliset oikeudet. En ole asiatuntija, mutta uumoilen, että kysymykset isyysoikeudesta ja respektioikeudesta aktualisoituvat tekoälyn aikakaudella.

Vampira oli ovifarsin ajoituksella etenevä sähäkkä komedia. Silti Airaksinen ja Rosa olivat luoneen näytelmän Nurmelle yhdessä näyttelijöiden kanssa uskottavan psykologisen profiilin. Nurmen veljentyttären Sandra Niemen kirjoittama, Nurmen omiin päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva elämänkerta Vampira oli epäilemättä luettu tarkkaan.

*Hienon skenografian ja upean näyttelijäntyön yhdessä muodostama illuusio oli vaikuttava. Kuvassa Vampiran rooliasussa Alina Tomnikov. Kuva © Janne Vasama.*

Maila Nurmesta oli moneksi ja moneksi hänestä oli myös näyttämöllä. Ilmeisesti näytelmän viidestä näyttelijästä ainakin Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo esittivät kukin vuorollaan ja välillä myös kaksistaan ja kolmistaan näytelmän Nurmea ja hänen mediapersoonaansa Vampiraa. Aina ei katsomon 12. penkkiriviltä saanut ihan täyttä varmuutta, kuka vaikuttavien rooliasujen ja maskeerausten takana oli.

Etunimensä Maila Niemi sai hänen isänsä ihaileman Maila Talvion mukaan. Nurmi nuoresta eteenpäin pyrkivästä näyttelijänalusta tuli Hollywoodin tyrkkyjen monimutkaisessa identiteettipelissä. Sukunimensä vaihtamalla Maila liitti juurensa tuolloin Yhdysvalloissa epäilemättä tunnetuimpaan suomalaiseen Paavo Nurmeen. Komediassa nimenvaihdos oli liitetty herkulliseen kohtaukseen, jossa ohjaajasuuruus Orson Welles ja Maila kohtaavat ensimmäistä kertaa.

Nuorena näytelmän Maila vietti paiskimalla töitä haisevassa kalatehtaassa Astorian kaupungissa. Kaupunki on muuten saanut nimensä John Jacob Astorin mukaan. Tätä turkiskaupalla ja siihen liittyvällä hintakartellilla rikastunutta herraa pidetään Yhdysvaltojen ensimmäisenä multimiljonäärinä. Nykyinen miljardöörien oligarkia ei siis sekään ole mitään uusinta uutta maassa.

Maila oli varmaankin erilainen nuori. Ainakin näytelmässä ikätoverit antoivat hänelle niin sanotun lentävän lähdön tästä pidetään ikävää kaupungista.

Los Angelesissa Mailalle jäi jo ensimmäisessä jaossa pelkkä jätkähai käteen. Hän aloitti parikymppisenä suhteen Orson Wellesin kanssa ja tuli raskaaksi. Valta-asemissa olevien miesten harjoittama uralle pyrkivien nuorten naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ollut 50-luvun unelmakaupungissa ilmeisesti mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö. Airaksinen ja Perä tekivät näkyväksi Mailan kokeman nöyryytyksen ja häpeän näytelmässä rajulla synnytyskohtauksella, jossa Tomnikov näytteli ainoaksi jäänyttä lastaan synnyttävää Lauraa.

Me too -liike on syntynyt tarpeesta eikä tämä tarve ole hävinnyt minnekään. Vanhat ”hyvät ajat” palaavat, kun Amerikasta tulee jälleen suuri. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on myös miesten kapinaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan.

Äärimmäisen kova kilpailu paikasta parrasvalossa välineellistää helposti myös ihmissuhteet. Mailan suhde sellaisiin suuriin tähtiin kuin Elvis Presley, James Dean ja Marlon Brando perustui kuitenkin aitoon ystävyyteen. Tai ainakin Airaksisen ensemblensä kanssa tekemä tulkinta vakuutti minut tästä. Juuri Brando oli Nurmen vanhuuden ja voimattomuuden vuosina hänelle tuki ja turva.

Ei siis ihme, että tämä Hollywoodin kirkkaimmat tähdet taikakeinoilla lumonnut suomalainen noita sai kateellisten vihat päälleen. Nurmesta levitetyt ilkeämieliset juorut olivat sukua tämän päivän vihapuheelle sosiaalisessa mediassa.

*Dynaamista liike-energiaa ja vauhtia jo muutenkin latautuneeseen esitykseen antoivat näyttävät tanssikohtaukset. Kuva © Janne Vasama*

Näytelmässä oli monta loistavasti toteutettua ja kutkuttavan hauskaa koomista huipennusta. Elvis ilmestyi haudan takaa Mailalle etsimään kadonnutta lantiotaan. Tomnikovin näyttelemän Marilyn Monroen ja Uusitalon tässä kohtauksessa näyttelemän Vampiran välille syttyi hullunkurisuudessaan ja energisyydessään aivan poskettoman hauska tähtien sota.

Maila tuli tunnetuksi televisiosta, jossa hän teki Vampiran hahmossa omaperäisiä kevennyksiä kauhuelokuvien alkuun. Hän teki uransa aikana myös useita elokuvarooleja. Kuolemattomaksi hänet teki rooli Ed Woodin tuottamassa ja ohjaamassa elokuvassa Plan 9 from Outher Space. Hurjaan kulttimaiseen noussut Woodin epäonnisen scifi-tekele on äänestetty moneen kertaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi.

KOM-teatterin kohtaus elokuvasta lentävine lautasineen jäljitteli nautittavasti tätä elokuva-alan ITE-taiteen mestariteosta.

Näin se menee. Tämän maailman menestyjistä kirjoitetaan pompöösejä elämänkertoja. Taide on demokraatista. Se on suuren enemmistön, meidän epäonnistujien puolella. Ajatelkaa vaikka William Shakespearen näytelmien sankareita. Luusereita joka sorkka.

No Romeon ja Julian kohdalla voin tehdä sen myönnytyksen, että myös Hollywoodin siirapilla voidelluissa melodraamoissa elämää suurempi rakkaus päättyy – jos ei kuolemaan, niin sitten avioliittoon.

Itse pidän tyhjän tilan teatterista. Tyhjä näyttämö luo katsojassa odotuksia ja nämä odotukset luovat eräänlaisen energiakentän, joka nostaa näyttelijät ja tanssijat esiin. Janne Vasaman suunnittelema lavastus oli tässä mielessä oikea mestariteos.

Näyttämän takaosaan oli rakennettu koroke, jolta Tomnikov Maila Niemisenä syöksyi alas ikätovereidensa tyrkkäämänä valitsemalleen elämänuralle. Muuten tyhjää näyttämöä koristi vain punaisella kankaalla päällystetty rokokoosohva, suuri, antiikkinen valonheitin ja kyllä – ruumisarkku. Ajoituksen kannalta tärkeät sisääntuloja ja lähtöjä palvelevat ovet oli korvattu näyttämön lattiasta avautuvilla luukuilla. Airaksisen ohjauksessa ratkaisu oli toimiva ja tyhjä näyttämö antoi tilan näytelmän näyttäville ja ilmaisuvoimassaan puhutteleville tanssikohtauksille.

Tarve muokata omaa habitustaan kulloinkin vallitsevien ihanteiden mukaisesti on ihmiskunnan ikuinen kammottavaan kulkutautiin verrattava vitsaus. Mutta taiteesta siinäkin on kysymys. Toisen maailmansodan jälkeen muotiin tuli naisten ampiaisvyötärö ja Nurmi kuristi ruokavaliolla ja voiteilla oman vyötärönsä mitat aivan luonnottomille lukemille.

Pukusuunnittelusta vastannut Joona Huotari oli yhdessä näyttelijöiden ja maskeerauksista vastanneen Leila Mäkysen kanssa loihtinut tämän illuusion näyttämölle.

Mainiota. En ole ihan varma, voiko KOM-teatterin kohdalla puhua sukupolven vaihdoksesta, kyllä kai. Tai ainakin viestikapula vaihto vuonna 1971 perustetun maineikkaan teatterin kohdalla on sujunut onnellisten tähtien alla.

Vampira

KOM-teatterin kantaesitys Kapteeninkadun näyttämöllä 12.2.2025

Näytelmä Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä
Ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Pukusuunnittelu Joona Huotari
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Ompelija ja modisti Fiona Timantti

Rooleissa Tommi Eronen, Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo

Yleisötyö Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo

Oikeuksia valvoo Agency North

Jutun näyttelijän nimivirhe 11. kappaleessa ja jutun neljänneksi viimeiseesä kappaleessa on korjattu 15.2. Kuvatuissa kohtauksissa kohtauksen näytteli Alina Tomnikov.

Nielaisin ohjaaja Anna Jaanisoon virittämän koukun kiduksiin asti ja sain tuntea teatteritaiteen karhunsyleilyn voiman – Kuka on syyllinen tähän kaikkeen? – Se saattaa olla ihminen

*Kirjailija ja hänen varjonsa. Laura Rämä teki näytelmän kirjailija Ellinä upean totisen roolityön. Etualalla kuvassa Ellin ystävää näytellyt Anssi Niemi. Kuva © Mitro Härkönen*

Me tiedämme, että teatteri on yhteisön taidetta. Mutta tuo yhteisö ei toimi vain näyttämöllä. Se elää ja hengittää harjoituksissa ja näyttelijöiden pukuhuoneissa kulissien takana. Nyt ohjaaja Anna Jaanisoo oli tuonut tuon työyhteisön ytimen yleisön keskelle. Näyttelijät pukeutuivat rooliasuihin ja tekivät viimeiset maskeeraukset näyttämön rampin ja katsomon ensimmäisen penkkirivin väliin pystytetyssä pukuhuoneessa.

Näytelmän aloittanut kohtaus oli herkkä ja koskettava. Se toi lähelle. Ainakin minut se kaappasi kerralla teatterin syleilyyn, hurjaan pyörteeseen, jossa näytelmän intensiteetti kasvoi kasvamistaan ja sen vaatimat älylliset ponnistelut lisääntyivät kohtaus kohtaukselta. Nielaisin Jaanisoon virittämän koukun syvälle kiduksiin asti. Minä en ollut ulkopuolinen, vaan sisällä.

Vielä aamulla herätessäni näytelmän roolihenkilöt olivat miehittäneet korvieni välisen näyttämön viimeistä nurkkaa myöten. Koin valaistumisen hetken. Kelloa katsottuani tajusin, ettei kysymys ollut hetkestä, vaan tämä unen ja valveen rajalla raivonnut aivoripulikohtaus oli kestänyt ainakin tunnin.

Ja tietenkin olin ymmärtänyt kaiken väärin. Mutta teatteritaiteen karhumaisen syleilyn voimasta ei jäänyt tässä henkisessä jaakopinpainissa epäilystä. Jaanisoota ei suotta juhlita teatterin uutena guruna. Hän on ohjaaja, joka osaa ensemblensä kanssa totisesti yllättää yleisönsä.

Sama pätee Se saattaa olla ihminen näytelmän käsikirjoittajaan Marjo Niemeen. Niemi on palkittu Tiiliskivi-palkinnolla ja hän on ollut ehdolla Runeberg-palkinnon ja Finlandia-palkinnon saajaksi. Minusta on helppo piirtää karrikatyyri miehestä, joka ei koskaan lue naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole aivan totta, mutta Niemen hienot romaanit ovat jääneet lukematta. Nyt kiinnostus heräsi.

Ryhmäteatterissa näytellään tavalla, joka laittaa sanattomaksi. Jaanisoon ohjaus ja esitysdramaturgi Rasmus Arikan dramaturgia ruokkivat kekseliäisyydessään myös katsojan mielikuvitusta uusille kierroksille. Tukevan pohjan tälle kokonaisuudelle antoi Niemen todella monitasoinen teksti.

Psykiatri Marttia näytelleen Robin Svartströmin toimisto oli täynnä yllätyksiä. Muistinsa menettänyt naista ja poliisia näytellyt Annimaria Fabritius oli vaikuttava näyttelijänä ja hän lauloi koskettavasti. Kuva (c) Mitro Härkönen

Minulle Se saattaa olla ihminen oli kuvaus kirjailijan luovasta työtä. Se oli myös dekkari, murhamysteeri. Yhdellä tasolla liikutin siinä todellisuudessa, jossa jäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja Eurooppaan pyrkiviä ilmastopakolaisia hukkuu tuhansittain Välimereen. Tätä todellisuutta Laura Rämän näyttelemän kirjailija Elli kuvasi tutun vertauskuvan avulla. Kirjailijan työn alla olevan romaanin tapahtumat oli sijoitettu tuhoutuvaan mielisairaalaan.

Sairaan psykiatri Marttia näytellyt Robin Svartström ryömi näyttämölle peiton sisällä ja väänsi sen jälkeen omassa aloituskohtauksessa vettä kastuneista sukistaan. Vedenpaisumus ei tule meidän jälkeemme, se tulee meidän aikanamme.

Minulle näytelmä oli myös psykologisesti tarkka ja uskottava kuvaus niistä sofistikoituneista hyväksikäytön mekanismeista, joiden kautta ja avulla juopon yksinhuoltajan rutiköyhä tytär voi nousta yläluokkaan kuuluvan tytön ystäväksi ja kokea siten sosiaalisen nousun.

Niemen suurennuslasin alla oli nuorten keskuudessa epidemian tavoin levinnyt masennus, jolta ei edes peritty rikkaus ja sen antama mahdollisuus helppoon elämään ei suojele.

Tarinan kirjailijan luomassa metafiktiossa psykiatri Martti hoitaa maailmalopun mielisairaalassa merestä pelastettua ja muistinsa menettänyttä nuorta naista. Martin diagnoosi oli dissosiaatiohäiriö. Muistinmenetyksestä kärsivää nuorta naista näyttelevä Annimaria Fabritius oli tässä metafiktiossa myös kirjailijan ystävän kuolemaa tutkiva poliisi Jauho.

Näytelmän tarinan saattoi tulkita siten myös dekkariksi. Siksi sen todella hurjia ja yllättäviä käänteitä ei huoli tässä kuvailla. On mahdollista, että joku lukee tätä blogia ja pilaan häneltä näihin käänteisin liittyvän yllätykset ja oivaltamisen ilon.

*Annamaria Fabritius viimeistelee kuvassa rooliin kuuluvaa maskeerausta näytelmän aloittaneessa kohtauksessa. Kuva (c) Mitro Hörkönen*

Sen voi ehkä kertoa, että näytelmän alussa kirjailija Elliä näyttelevä Rämä nousee katsomon eteen pystytetystä pukuhuoneesta näyttämölle käsivarsi veressä ja naama mustelmilla. Kohtauksessa hän on julkisen terveydenhuollon hyvinvointiasemalla odottamassa ystävänsä tukemana lääkärille pääsyä. Lääkäri vastaanotolla selviää, että vammat ovat syntyneet, kun kirjailija on kuolleen ystävänsä hautajaisissa pudonnut yllättäen tämän hautakuoppaan.

Näytelmän alkoi kuin paraskin Ryhmäteatterin tragikomedia. Samaan sarjaan kuului esimerkiksi kohtaus, jossa suusta suuhun tekohengitystä annettiin huuliharpun läpi. Jaanisoo leikitteli ensemblensä kanssa teatterin tyylilajeilla. Nämä huumorin pilkahdukset kertoivat, että tämä esitys kuuluu joukkoon. Tällä kertaa näytelmän pohjavire oli kuitenkin aivan poikkeuksellisen surumielinen ja vakava. Ensemble itse kommentoi produktion luovan prosessin lopputulosta teatterin kotisivulla mainoskuvalla, jossa Rämä istuu harmaan maiseman keskellä kuralätäkössä.

Esityksen äänimaisema syntyi näyttelijöiden itse soittamilla soittimilla. Huuliharpun lisäksi soitinvalikoimaan kuuluivat ainakin melodica, ksylofoni, triangeli, syntikka, kitara ja haitari. Henkilökohtaisesti vaikuttavin yksityiskohta oli Minna Suurosen soittaman haitarin ääni.

Haitari ei muodostanut melodioita, vaan pihisi ja puhkui kuin paniikkikohtauksen saaneen ihmisen keuhkot. Se toi mieleen voimakkaan takauman Juha Jokelan Kansallisteatteriin kymmenen vuotta sitten ohjaamasta näytelmästä Keuhkot. Kanadalaisen Duncan Macmillanin näytelmä oli minulle shokki. Tajusin ettei mitään toivoa enää ole. Nyt Macmillanin painajaisen demonit ovat muuttuneet lihaksi Vladimir Putinin, Donald Trumpin heidän esimerkkiään seuraavien pienempien kihojen hahmoissa.

Hyvä teatteriesitys muuttuu mestariteokseksi, kun esityksen kaikki osatekijät ovat balanssissa. Tätä ihmettä pääsimme jälleen todistamaan Ryhmäteatterissa. Näytelmän skenografiassa toistui Niemen tekstin ja sen toteutuksen kerroksellisuus.

Teatterin ilmaisuvoima perustuu vahvaan vuorovaikutukseen. Nyt kaikenlaisia älyyn ja mielikuvitukseen vetoavia täkyjä oli tarjolla vaikka kuinka paljon. Minulle Suurosen haitari oli minulle vavahduttava yksityiskohta. Vesi tuli kielelle, kun Rämä ja kirjailijan ystävää näytellyt Anssi Niemi söivät ihan oikeasti spagettia näyttämöllä. Missä on arjen ja taiteen raja? Ja mitä piti ajatella poliisi Jauhon (Fabritius) tulipunaisesta kostyymista?

Ja tietenkin aivan oma lukunsa oli tapa, jolla Jaanisoo johdatti meidät näytelmän ensimmäisessä kotauksessa sisään teatterin maailmaan.

Se saattaa olla ihminen on katsojan kannalta vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Jo näytelmän nimi on arvoituksellinen. Eikä nimen arvoitus ei ratkea kysymällä, kuka tai mikä surmasi Ellin ystävän? Teatterin verkkosivulla on lainaus Niemen tekstistä. Näytelmässä se on psykiatri Martin repliikki: ”Ole varovainen, sillä ohimolla sijaitsee kohta, joka vaurioituessaan muuttaa ihmistä.”

Itse sain tuollaisen tällin ohimoon Kansallisteatterissa lokakuun 26. päivänä vuonna 2015.

Meillä on taipumus sulkea silmämme todellisuudelta, koska se näyttää aivan liian pelottavalta. Podemme kollektiivista dissosiaatiohäiriötä. Epätoivo on kuitenkin täysin hyödytöntä ja vielä tuhoisampaa kuin silmät todellisuudelta ummistava toiveikkuus.

Teatteri ei vaaranna kenenkään mielenterveyttä, se suojelee sitä. Taide auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja pitää meidät järjissämme. Se saattaa olla ihminen on Ryhmäteatteri ehkä vähän karvas, mutta varmasti tepsivä lääke aikamme kansantautiin masennukseen.

Se saattaa olla ihminen

Ryhmäteatterin kantaesitys Helsinginkadun näyttämöllä 8.2.2025

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Ohjaus Anna Jaanisoo

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka

Lavastussuunnittelu K Rasila

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä

Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen

Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi,
Laura Rämä

Kesto 2 h 20 min sisältäen väliajan

Lahden kaupunginteatterissa näyteltiin perjantaina tavalla, joka hakee vertaistaan – Ensin minua hymyilytti, sitten nauratti tekijöiden huikea luovuus – Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin – Tätä varten teatteri on!

*Kuvassa näytelmän Akustin roolin tehnyt Tapani Kalliomäki ja näytelmän nimiroolissa häikäisevän hienon roolityön tehnyt Annukka Blomberg. Kuva © Aki Loponen*

Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Heta oli elämys. Ensin minua hymyilytti, sitten välillä jopa nauratti esityksen tekijöiden luovuus ja huumori. Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin. Juuri tämän tunteen takia minä hakeudun yhtä uudestaan teatteriin. Tätä varten teatteri on.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä näytelmässä kaikki hienon tulkinnan osatekijät olivat kohdallaan. Mikko Roiha on ohjaajana tilan hallinnan virtuoosi. Suuren näyttämön tilaa ei täytetty lavasteilla, vaan sitä hallitsivat näyttelijät läsnäolollaan ja tätä mielen avaruutta korosti ylimpänä Tatu Virtamon suunnittelema äänimaisema ja dynaaminen liike.

Lahdessa näyteltiin perjantaina päivänäytöksessä tavalla, joka hakee vertaistaan. Roihan luomat näyttävät joukkokohtaukset veivät minun ajatukseni aina antiikin Kreikan teatteriin, tanssikohtaukset muistuttivat tanssin huikeasta ilmaisuvoimasta ja myös siitä, miksi tyhjä näyttämö ikään kuin säteilee näkymätöntä energiaa.

Kaikki tuntui tässä esityksessä kaatuvan eteenpäin ja tämän onnistumisten sarjan kruunasi Annukka Blombergin loistava roolityö näytelmän nimiroolissa Niskavuoren Hetana. Blombergin näyttelijäntyötä tarinan tahtonaisena, pirttihirmuna ja ihmishirviönä seurasi sydän syrjällään.

Pahuutta palvellessaan ihminen on eniten ihminen myös taiteessa. Tälle meidän intohimollemme pahiksia kohtaan kannattaa varmaan uhrata toinenkin ajatus.

Ihmisen mieli on musta laatikko, muilta ja myös meiltä itseltämme suljettu tila. Taiteen tehtävä on pyrkiä avaamaan tätä Pandoran lipasta. Ehkä jotenkin näin on Roihan ajatus kulkenut. Lahden kaupunginteatterissa tämä ajatus konkretisoitui Roihan itse suunnittelemassa lavastuksessa, jossa näyttämöstä oli tehty valtava, vanerilla päällystetty laatikko.

Todellisen taikalaatikon tästä vaneriaskista teki suuri ja liikuteltava seinäelementti. Kun Heta muutti häiden jälkeen Akustin (Tapani Kalliomäki) vaatimattomaan tölliin Niskavuoren kartanosta takanäyttämöltä eteen työntyvä seinämä jätti pariskunnalle ja heidän palvelijoilleen vain reilun metri levyisen tilan aivan rampin reunassa. Myöhemmin näytelmän tahtonainen Heta työnsi yksin tuon seinämän takaisin ja vielä kauemmaksi näyttääkseen, että Muumäen uusi pytinki oli vielä Niskavuoren ökytaloa suurempi.

Sen jälkeen tämä lavastuksellinen elementti antoi dynaamista liike-energiaa näytelmän vavahduttavan hienoille joukkokohtauksille.

Minun kultani kaunis on, vaikk’ on kaitaluinen. Näytelmä alkoi häillä ja tanssikohtauksella, jossa Heta sai tuntea yhteisön huonosti peitellyn pilkan niskaansa suomalaisen kansanlaulun sanoilla. Silmä sillä on siniset vaikk’ on kieronlaiset… Kuva © Aki Loponen

Luulen, että Roihan viime vuosien töissä näkyvät näyttämöestetiikan elementit ovat saaneet vaikutteita Berliinistä ja saksalaisesta teatterista. Ilmiselvästi Berliinin terveisiä oli mukana ainakin tarinan keskivaiheille sijoitetussa humoristisessa kohtauksessa. Siinä kylän valasväki oli kutsuttu tutustumaan Muumäen uuteen mahtavaan pytinkiin. Isäntäväki otti vieraat vastaa kengät jalassa, mutta kaikki vieraat nimismiehestä kirkkoherraan riisuivat eteisessä kengät jalasta ja astuivat pirttiin sukkasillaan.

Toivottavasti Lahden upea näytelmä löytää tiensä festivaaleille. Suomalaisessa tapakulttuurissa on sitä jotakin. Suunnitelmia ulkomaankiertueesta varmaan myös on, koska käsiohjelman mukaan teatterin johtaja Lauri Maijala on tehnyt näytelmää varten tekstityksen englanniksi.

Roiha on niittänyt ohjaajana mainetta klassikkojen tulkitsijana. Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta oli minulle hieman yllättävä valinta. Se on viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnan maalaisidylliin sijoitettu melodraama, jolle on vuosikymmenten varrella myös hymähdelty.

Romanttinen käsitys elämää suuremmasta rakkaudesta ei ole vain 1800-luvulla taiteen eturivissä kulkeneen romaanikirjallisuuden luoma myytti, vaan psykososiaalista todellisuutta, jossa koettu suuri, mutta täyttymätön rakkaus määrittelee koko loppuelämän. Niskavuoren Hetassa kulkee rinnan kaksi tarinaa onnettomasta rakkaudesta.

Roiha on tehnyt näytelmän ydinteeman näkyväksi dramaturgisella oivalluksella. Akustin suurta rakkautta Siipirikkoa näytteli mies Veeti Vekola. Seksuaaliset vähemmistöt ovat varmasti todistusvoimaisin esimerkki, miten pitkälle ihmiset ovat olleet valmiita uhmaamaan sosiaalisia sääntöjä ja jopa yhteiskunnan raakoja ja järjettömiä rangaistuksia toteuttaakseen tunteitaan ja niihin liittyvää läheisyyden tarvetta.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu aikaan, jolloin homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu maassa. Viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnassa julkinen homoseksuaalisuus merkitsi myös sosiaalista itsemurhaa.

Avioliiton ulkopuolinen raskaus merkitsi tuolloin naiselle samanveroista sosiaalista katastrofia. Heta odottaa tarinassa rakastamalleen miehelle lasta. Mies kuitenkin löytää uuden rakkauden ja hylkää Hetan. Heta vastaa tähän tunnekriisiin itsekkyydellä ja tylyllä ahneudella, joka myrkyttää paitsi hänen omaa elämäänsä, myös kaikkien hänen läheistensä elämää.

Omien ohjaustensa lavastaja Mikko Roiha on tilankäytön mestari. Kuvan kohtauksessa Heta (Annukka Blomberg) on savuttanut päämääränsä. Hän on valtansa huipulla ja niin lohduttoman yksin kuin ihminen voi olla. Kuva © Aki Loponen

Vuonna 1886 Liivinmaalla Virossa syntynyt Wuolijoki edusti vanhaa maailmaa. Vanhaa maailmaa edustaa myös vuonna 1950 ilmestynyt näytelmä Niskavuoden Heta. Wuolijoki oli näytelmän ilmestyessä pudonnut vuoden 1948 ”jo riittää” vaaleissa eduskunnasta, jossa hän toimi kommunistien peitejärjestön SKDL:n kansaedustajana lyhyen aikaa.

Wuolijoen Niskavuori-sarjan pohdinnat naisen asemasta ovat psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus hierarkkisesta sosiaalisesta yhteisöstä ja sen valta- ja alistussuhteista eivät kuitenkaan edusta vain mennyttä maailmaa. Tämä mennyt maailma on nimittäin hyvää vauhtia tulossa takaisin. Käynnissä on maailmamitassa radikaalin oikeiston vallankumous, jossa naiselle on varattu aivan oma paikka yhteiskunnassa.

Naiset ovat valloittaneen viime vuosisadan suurista sodista lähtien asemia yhteiskunnassa olemalla koulutusalallaan pätevämpiä kuin miehet. Hyvä koulutus ja sen tuoma ammattiasema on taannut naisille myös taloudellisen riippumattomuuden. Äärioikeisto nykyinen kamppailu yhdenvertaisuutta (DEI) vastaan ei tarkoita sitä, että tulevaisuudessa valintatilanteessa pätevin valitaan.

Valitaan sopivin ja sopivin on suurella todennäköisyydellä äärioikeistolaisen maailmakuvan omaava mies.

Naiset ovat yhä maailman suurin sorrettu enemmistö. John Lennonin hienoa aforismia en nyt tässä viitsi toistaa edes englanniksi, mutta sen totuus pätee yhä. Me pidämme Afganistanin talibaneja uskonnollisen taantumuksellisuuden ääriesimerkkinä. Yhtä hyvin he voivat olla tulevaisuuden airut. Oman asemansa uhatuksi kokevien simpanssiurosten raivon suuruutta ja määrää ei pidä aliarvioida. Se on meillä miehillä geeneissä.

PS. Erikoiskiitoset käsiohjelman tekijöille. Valkoiselle pahville mustilla fonteilla kirjoitettua tekstiä oli helppo lukea. Ne kirotun yleiset, väripohjalle värikkäillä kirjaimilla painetut tuherrukset ovat minun kaltaiselleni lukihäiriöiselle kielipuolelle aina hankala paikka.

Niskavuoren Heta

Lahden kaupunginteatterin päivänäytös 7.2.2025

Sovitus ja ohjaus Mikko Roiha
Lavastus Mikko Roiha
PukusuunnitteluRiitta Röpelinen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori

Kesto 2h 20 min., sisältää väliajan.

Esitysoikeudet Nordic Drama Corner

Reko Lundánin näytelmä on psykologisesti tarkkanäköinen perhedraama – Tampereen Teatterin tulkinta teki sen ikuisesta aiheesta polttavan ajankohtaisen – Mari Turusen huikea roolityö antoi kasvot aikamme tragedialle – Märkä sukupolvi on tulossa sille viimeiselle rastille

Reko Lundán kuvaa koskettavasti ja uskottavasti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kuvassa näytelmän tytär Liisa (Annuska Hannula) ja äiti Hanna (Ilona Karppelin) kohtauksessa, jossa äiti on poikkeuksellisesti läsnä. Kuva © Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Aina joku eksyy jää aikakirjoihin Mari Turusen hienon ja todella vaikuttavan roolityöstä. Turunen antoi näytelmän alussa kasvot tragedialle, jonka 70-luvulla syntyneet kasarisuupoven edustajat ovat saamassa syliinsä. Heidän vanhempansa, sodan jälkeen syntyneiden märkä sukupolvi on tulossa viimeiselle rastille.

Turunen näytteli alkoholisoitunutta ja vakavan aivovamman saanutta vanhusta tavalla, jota seurasi sydän syrjällään.

Näytelmä kertoo Hannasta ja hänen perheestään. Näytelmän alussa eletään vuotta 2025 ja Hanna makaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän on saanut vakavan aivovamman kaaduttuaan humalassa. Hannan aikuiset lapset Liisa ja Aki ovat tapaamassa äitiään ja omien lapsuuden muistojen kautta he alkavat purkaa tarinaa siitä, miten tähän on tultu ja kenen on vastuu? Kuka hoitaa ja kuka joutuu uhrautumaan?

Näytelmän nimeen sisältyy hieno allegoria. Elämä on suunnistusta ja tällä huonosti kartoitetulla polulla aina joku eksyy.

Näytelmä on Reko Lundánin kirjoittama draama, joka kuvaa psykologisesti hyvin tarkkanäköisesti perhedynamiikkaa. Perheen tarina kerrotaan perheen lasten näkökulmasta. Perheen urheiluharrastukset tekivät näkyväksi tekstin toisen oleellisen symbolitason. Kilvoittelu elämäntiellä on joukkuelaji. Tässä Jukolan viestissä yhden kilpailijan eksyminen harhapoluille vaikuttaa myös kaikkien muiden perheenjäsenten elämään.

Päihderiippuvuus on sairaus, joka jättää syvät jäljet myös sairastuneen läheisiin. Menetyksen aiheuttamaan suruun liittyy kaunaa, vihaa ja syyllisyyttä. Lundánin tekstin syvälle ulottuva tarkkanäköisyys saa olettamaan, että tarinassa on mukana hänen omia lapsuudenkokemuksiaan.

Lapsen näkökulma toi tarinaan mukaan myös hellyttävää huumoria. Tai ehkä me vain muistamme esimerkiksi varhaispuberteetin ja siihen liittyvän seksuaalisuuden heräämisen huvittuneella lämmöllä. Tarinan Liisan äiti oli tuossa vaiheessa koko ajan poissa, eikä yksinhuoltajaisän kasvattamalla tytöllä ollut ketään, jolta kysyä.

Elämän arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta symbolisoi tarinassa televisiossa pyörinyt lottoarvonta. Kuvassa Katriina Lilienkampf, Kai Vaine, Mari Turunen ja Annuska Hannula. Kuva © Heikki Järvinen

Ajatuksia herättävän näkökulman tarinaan ohjaaja Jaakko Kiljunen oli tuonut videotekniikan avulla. Turusen kasvot heijastettiin näyttämölle jättikokoisina elokuvan estetiikalla. Video oli ilmeisesti aidossa sairaalaympäristössä kuvattu tallenne. Voimakas emootio, jonka Turusen huikean hieno näyttelijäntyö sai aikaan, riitti perustelluksi kohtaukselle ja tavallaan koko produktiolle.

Elämän rajallisuutta ja haurautta alleviivasivat myös kohtaukset, joissa tarinan lapset muistelivat isovanhempiensa hautajaisia. Meidän muistomme ovat ylisukupolvisia. Yhteisöllisyyden kautta ne ulottuvat aikaan ennen meidän syntymäämme.

Videokankaana kohtauksessa toimi näyttämölle ripustettu seinämä, jossa oli ovia ja avattavia luukkuja enemmän kuin mikään teatteriestetiikan laki vaatii. Toki Kiljusen ja lavastuksen suunnitelleen Mikko Saastamoisen ratkaisu oli toimiva ja looginen. Kun tarvitaan seinä videon esittämistä varten, tarvitaan myös ovia ja ikkunoita, joiden kautta voi kulkea. Tarvitaan kohtausten tarkkaa ajoitusta ja kontrollia.

Hurjimmillaan tämä näyttelijöitä sisään ja ulos heittänyt ovikaruselli pyöri Rinteen lapsiperheen ruuhkavuosista kertoneissa kohtauksissa. Näyttämön pystyseinään perustui myös yksi näytelmän hienoimmista kohtauksista, jossa sisarusten riita syyllisyydestä ja vastuusta kulminoitui suorastaan räjähtäväksi sisääntuloksi näyttämölle.

*Kuvan kohtauksessa näytelmän Aki (Kai Vaine) puhuu videohahmona puhelimessa näyttämöllä olevan sisarensa Liisan (Annuska Hannula) kanssa. Kuva © Heikki Järvinen*

Lappeenrannan kaupunginteatterin rooleista tuttu Kiljusella valmistui näyttelijäksi vuonna 2009 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta. Aina joku eksyy on hänen esikoisohjauksensa.

Kiljunen on ensemblensä kanssa tavoittanut hauskasti 70-luvun ajankuvan, vaikkei kenelläkään tekijöistä Turusta ja Matti Hakulista lukuun ottamatta ole omia lapsuuden kokemuksia tuolta vuosikymmeneltä. Tarina nuoren Hannan (Ilona Karppelin) ja hänen tulevan aviomiehensä Ripa Rinteen (Vili Saarela) seurustelusta kertovissa kohtauksissa tuo aika näkyi sellaisena, kuin sen kokenut muistaa. Eleet ja ilmeet, asut ja tapa olla vuorovaikutuksessa tuntuivat muistojen kultaamalla tavalla tutuilta.

Lapsiroolien näytteleminen on vaativaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. Hannan lapsia Liisaa ja Akia näytelleet Annuska Hannula ja Kai Vaine sekä useita rooleja näytellyt Katriina Lilienkampf loistivat näyttämöllä esittäessään lapsuuteen liittyvää löytämisen iloja ja nöyryytyksiä, joita me itse kukin olemme aikanamme kokeneet koulussa.

Hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo kantoivat. Ei haitannut, että kouluikäistä Kaita näytellyt Vaine oli monessa kohtauksessa hänen isäänsä Ripaa näytellyttä Saarelaa päätään pidempi.

Paitsi videolla, Turunen oli mukana myös näyttämöllä useassa kohtauksessa kävelytukeen nojaavana äänettömänä hahmona. Jäin miettimään, mitä ohjaaja tällä tarinan logiikan kannalta yllättävällä ratkaisulla halusi sanoa. Lasten lapsuuden muistot eivät olleet Hannan muistoja, koska hän ei ollut läsnä lastensa elämässä. Halusiko Kiljunen ratkaisullaan kertoa syyllisyydestä? Tunteko aivonsa dementia-asteelle juonut alkoholisti syyllisyyttä? En tiedä, todennäköisesti kyllä.

Näytelmässä oli elämänmakua. Niin paljon, että minun mieleeni alkoivat spontaanisti palautua muistot näytelmän kantaesityksestä KOM-teatterissa 25 vuotta sitten. Nuorta Hanna näytteli tuolloin Sari Mällinen ja Ripaa Pekka Valkeejärvi omalla lakonisella tyylillään.

Hämmästyttävää – teatterin taikaa. Nimien muistaminen ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin.

Aina joku eksyy oli vuosituhannen vaihteessa näytelmä, johon myös harrastajateatterit tarttuivat innolla. Lundán jatkoi Rinteen perheen saagaa näytelmässä Teillä ei ollut nimiä, joka kantaesitettiin KOM-teatterissa vuonna 2001. Vuonna 2003 kantaesitettiin KOM-teatterissa Lundánin Tarpeettomia ihmisiä.

Aiheiden puolesta nämä näytelmät muodostavat trilogian. Kaksi viimeksi mainittua loistavaa näytelmää vain odottavat uutta tulkintaa. Ehkä Kiljunen ja ensemblensä kanssa vielä tarttuu niihin.

Aina joku eksyy

Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckellin näyttämöllä 5.2.2024

Teksti Reko Lundán

Ohjaus Jaakko Kiljunen

Lavastuksen suunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsti Rintala

Rooleissa Kai Vaine, Annuska Hannula, Mari Turunen, Ilona Karppelin, Vili Saarela,

Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf

Helsingin kaupunginteatterin Christie-dekkari on hyvällä tavalla vanhanaikainen ja elegantti näytelmä – Syvyyttä tarinalle antoi ohjaaja Sakari Hokkasen ohjauksen psykologinen lähestymiskulma ja hieno näyttelijäntyö

Tarinan Vera Cloythorne (Anna Ackerman) ja Philip Lombart (Mikko Virtanen) viimeisellä rannalla. Agatha Christie on sijoittanut tarinansa saarelle rakennettuun ylelliseen huvilaan. Katariina Kirjavaisen lavastuksessa käyttämä hieno värimaailma teki tämän loiston näkyväksi. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Kyllä, lankesin loveen. Helsingin kaupunginteatterin klassikkonäytelmässä Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastanut oli jotakin suorastaan lumoavaa. Dramaturgi Sanna Niemeläinen ja ohjaaja Sakari Hokkanen olivat sovittaneet Christien kuuluisimmasta murhamysteeristä Arena-näyttämölle hyvällä tavalla vanhanaikaisen ja elegantin tulkinnan.

Katariina Kirjavaisen jalopuiden värisävyjä toistava lavastus ja Elina Kolehmaisen suunnittelemat puvut veivät meidät keskelle viime vuosisadan englantilaista luokkayhteiskuntaa. Teatteri ei toki epookissa pysty kilpailemaan elokuvan kanssa. Tässä esityksessä korostui se, mikä tekee teatterista niin ainutlaatuista. Tuo taikasana on läsnäolo. Nautin ensemblen näyttelijöiden kurinalaisesta ja vivahteikkaasta näyttelijäntyöstä.

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena iätöntä. Minun kohdallani Arena-näyttämön hieno ensi-ilta toimi aikakoneena. Sen synnyttämä vahva emootio vei aikaan, jolloin teatteri oli lapsen silmin katsottuna kiehtovaa, vähän hoopoa ja välillä täysin käsittämätöntä aikuisten leikkiä.

Christien tunnetuimman dekkarin tarina on varmasti jokaiselle minun kaltaiselleni ikävammaiselle lukutoukalle tuttu juttu. Kirjan esipuheessa Christie kertoo halunneensa kirjoitta suljetun tilan murhamysteerin, jossa kaikki tarinan henkilöt kuolevat ilman, että tarina kävisi naurettavaksi tai murhaajan henkilöllisyys olisi itsestään selvä. Prosessi oli hänen mukaansa vaikea ja työläs. Itse tarinassa kirjailija pääsee asettamaansa tavoitteeseen. Arvoitus jää ratkaisemattomaksi. Christien mukaan hänen oli kuitenkin pakko liittää kirjaan jälkisanat, jossa kaikki paljastetaan.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Teatterin verkkosivulta löytyvässä haastattelussa Hokkanen kertoo lähestyneensä tarinan roolihahmoja kognitiivisen dissonanssi käsitteen kautta. Psykologinen käsite kuvaa ristiriitoja, joita syntyy, kun ihmisellä on toisiinsa sopimattomia uskomuksia ja käsityksiä.

Tarinan alussa eristetylle saarelle kutsuttuja syytetään äänilevyllä heidän tekemistään henkirikoksista. Kukin heistä yrittää selvittää omat tekonsa parhain päin. Sen jälkeen alkoi ”murhamamman” tappava karuselli pyöriä ja näytelmän intensiteetti kasvoi kierros kierrokselta, kunnes arvoitus lopulta avattiin meille ja kaikki oli ohi.

Viktoriaanisen ajan Englannissa vuonna 1890 syntyneen Christien maailmassa ei herkuteltu väkivallalla tai käytetty rumaa ja aggressiivista kieltä, vaikka tarinassa ruumiita syntyisi kuin liukuhihnalla. Luokkayhteiskuntaa ylläpitävän sortokoneiston väkivaltaisuus piti lukea rivien välistä.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Näkyväksi tämä uhka tuli, kun näyttämölle tarinan lopussa tuotiin hirttosilmukka. Oman aikansa ihmisenä myös Christie epäilemättä kannatti kuolemantuomiota.

Todellisuus kulkee aina myös viihteeksi kirjoitetun ja esitetyn dekkarin rinnalla.

*Näytelmän Sir Lawrence Wargrave (Arttu Kapulainen) ja ne kymmen pientä sotilasta. Taustalla tarinan Tohtori Armstrong (Jouko Klemettilä). Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Syvyyttä tarinan psykologia saa Hokkasen mukaan kirjan ilmestymisen ajankohdasta. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Britanniassa nimellä Ten Little Niggers marraskuussa 1939. Maailma oli ajautunut toiseen maailmansotaan kuukautta aikaisemmin Hitlerin Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Tänään me olemme ehkä hyvin samanlaisessa tilanteessa. Meidän uskomuksemme ja tulevaisuudentoiveemme istuvat jälleen huonosti meitä ympäröivään todellisuuteen.

Yhdysvalloissa Christien kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1940 nimellä And Then There Were None. Nimenvaihdos kertoo meille, ettei kirjojen ”cancelointi” ole mikään tämän päivän ilmiö. Christietä tarinan kirjoittamisessa inspiroinut laulu tai runoelma Ten Little Niggers on kuulunut amerikkalaisen minstrel-teatterin perinteisiin. Myös blackface-teatterina tunnetussa umpirasistisessa minstrelshow’ssa afroamerikkalaiset kuvattiin tyhminä, laiskoina, röyhkeinä, pelkurimaisina, taikauskoisina ja iloisen onnellisina.

Nykyisin tarinan tapahtumia ennustava runo kertoo kymmenestä pienestä sotilaasta, joita esittävät posliinihahmot särkyivät näytelmässä toinen toisensa jälkeen kuoleman korjatessa satoaan.

Suomeksi Christien kirja ilmestyi Helka Varhon kääntämänä nimellä Eikä yksikään pelastunut vuonna 1940. Edistyksellisenä pidetyllä 60-luvulla kirjan nimi muuttui yllättäen vuonna 1968. Nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa sitä julkaistiin aina vuoteen 2003 asti.

Eikä yksikään pelastunut

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Arena-näyttämöllä 29.1.2025

Kirjailija Agatha Christie

Suomentaja Aino Piirola

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Rooleissa Anne Ackerman, Jesse Gyllenbögel, Heidi Herala, Juha Jokela, Arttu Kapulainen, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Jari Pehkonen, Kaisa Torkel, Mikko Virtanen