Maailmoja syleilevä yhteisöllisyyden kuvaus viehätti – Teatterintekijät ja karavaanarit olivat tässä tarinassa saman sortin romanihenkilöitä – Katsojana jäin kaipaaman kupletin tekijöiltä lisää vetäviä ralleja  

Karavaanari – Kaikkien kaveri on juonellinen ja humoristinen kuvaus karavaanarien muodostamasta yhteisöstä. Kuvassa etualalla Heikki Hela, joka näytteli yhteisön henkistä johtajaa Raino Mäkistä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Karavaanari – Kaikkien kaveri on kevyellä kädellä kirjoitettu hupaisa komedia. Esitys ei varmasti kuulu vuodesta 1948 asti toimineen kesäteatterin suuriin taiteellisiin voittoihin, mutta istuu kuitenkin hyvin vuosikymmenten saatossa syntyneeseen teatterin ohjelmiston profiiliin.

Pyynikin kesäteatterin kaikkien aikojen kassamaneetti, Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta esitettiin 60-luvulla seitsemänä peräkkäisenä kesänä. Viime kesänä Joselininniemen näyttämölle palasi Sami Keski-Vähälän sovitamana näytelmä Väinö Linnan suurromaanista Täällä Pohjantähden alla.

Linnan Tuntematon sotilas kertoo konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Täällä Pohjantähden alla kuvaa pientä hämäläistä kyläyhteisöä viime vuosisadan alussa. Myös Karavaanari on yhteisön kuvaus. Sen yhteisön muodostavat kohti luvattua maata matkailuautoillaan vaeltavat karavaanarit.

Meillä ihmisillä on taipumus heimoutua. Se on meillä varmaan laumaeläiminä jo geeneissä. Oman klaanin perustamisen motiiviksi riittää tänä päivänä jopa yhteinen harrastus. Kun kuvataan yhteisöjen toimintaa ja yhteisöllisyyttä, ollaan teatteritaiteen ydinalueella. Teatteri on taiteilijoiden muodostaman yhteisön tekemä taidetta.

Karavaanarien muodostaman heimon erikoislaatuisuutta kuvattiin hippiaikojen kukkaistyttönostalgialla. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Heikki Syrjä on yhdessä Riku Suokkaan kanssa tehnyt useita hittejä. Todellinen megahitti oli vuonna 2006 Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut musikaali Vuonna 85, joka pysyi ohjelmistossa peräti kuusi vuotta. Kaksikon maineesta tietoisella yleisöllä oli varmasti jo ennakolta kovat odotukset myös tämän esityksen suhteen.

Syrjä ja Suokas ovat kirjoittaneet näytelmän tarinan kaavalla, joka on meille kaikille tuttu elokuvista. On hyvän ja pahan taistelu, on romanttinen rakkaustarina, on karavaanareiden muodostaman yhteisön sisäinen valtataistelu ja loppuratkaisu, jossa yhteisö eheytyy, löytää joukkovoimansa ja voittaa pahikset.

Toteutuksessa kaksikko käytti oikein mallikkaasti hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa. Esimerkiksi mainion rituaalikohtauksen estetiikka oli sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut upeaa taustahymniä myöten. Karavaanareiden puolustustaistelussaan käyttämä, palogrillin kansista syntynyt kilpilinna ja grynderien isottelu puolestaan toivat mieleen Asterix-sarjakuvan. Tosin googlaamalla minulle selvisi nyt jälkeen päin, että Sonkajärvellä on ihan oikeasti Jumaltenranta-niminen leirintäalue.  

Mukana oli myös 60-luvun kukkaistyttönostalgiaa. Se sopi hyvin korostamaan karavaanareiden muodostaman yhteisön omaleimaisuutta. Eikä kysymys ole pelkästään hippinostalgiasta. Abban musiikin varaan rakennettu, vuonna 1999 ensi-iltaan tullut elokuva Mamma Mia! ja sen jatko-osa ovat pyörineen television mainoskanavilla taajaan aivan viime aikoina. Jäin miettimään, miksi musikaalien tekijöinä kunnostautuneen Syrjä ja Suokas käyttivät nyt musiikkia hyvin säästeliäästi?

Tarinan juonta väännettiin välillä ihan turhaan rautalangasta. Kuten sanassakin sanotaan, katsoja on joka tapauksessa kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Miia Selin ja Kaisa Hela näyttelivät tarinan pahiksia. Selin komppasi hienosti ja se nosti Helan näyttelemän psykopaatitappajan Anneli Palvarin roolin hauskuudessaan ihan omiin sfääreihinsä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Komedian pääroolin näytellyt Lari Halme on taitava koomikko. Syrjän ja Suokkaan Halmeelle kirjoittama näyttelijä Mikko Aarnelan rooli oli maustettu hauskalla itseironialla. Esittämisellä ja esillä ololla on hintansa. Näyttelijän työhön liittyy epäilemättä aimo annos narsismia, joka tavallaan myös määrittelee nokkimisjärjestyksen teatterin muodostaman työyhteisön sisällä. Mitä merkitsee kaksi vaivaista repliikkiä Komisario Koskinen -televisiosarjassa, jos joutuu heti Eero Ahon ampumaksi?  

Toki näyttelijän mahdottomat työajat ja pieni palkka ovat ihan aitoja ongelmia. Itse asiassa minulle Halmeen roolista tuli hakematta mieleen Rillit huurussa -sarjan wannabe tähti Penny (Kaley Cuoco).

Konnan roolissa Kaisa Hela oli Miia Selinin komppaamana varastaa koko show’n aina, kun hän pääsi ääneen. Näin sympaattista ja hauskaa psykopaattitappajaa näkee harvoin edes elokuvissa. Populaarikulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että pahiksesta tulee tarinan kaikkein mieleenpainuvin hahmo ja Hela ja Suokas ohjaajana käyttivät taiten tätä efektiä.

Muita erottuvia rooleja olivat Heikki Helan rooli yhteisön johtajana Reino Mäkisenä ja Jari Aholan rooli rooli Mäkisen haastajana, autokoulunopettaja Arto Rauniona. Karoliina Vanne näytti yksinhuoltaja Krista Pesosta, Aarnelan rakastettua.

Aimo Räsäsellä kuvassa etualalla vasemmalla oli monta roolia muun muassa. Kuvassa hän näyttelee influensseria. Vieressä näyttelijä Mikko Aarnelaa näytellyt Lari Halme. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta karavaanarin elämästä. Karavaanimatkailua harrastavan tuttavani mukaan se on matkustamista ja asumista voimakkaasti ihmisen eritteille tuoksuvassa lasikuitukopissa. Tosin hän käytti asian ilmaismiseen huomattavasti kansanomaisempia sanoja, joita ei voi tähän sellaisenaan kirjoittaa. Yhtä painokelvottonta on saman tuttavan arvuuttelu Tummeli-merkkisen utarevoiteen käytöstä Sulkavan parisouduissa, joten tiedä häntä. Varmaan taivas niille toisille ja helvetti meille muille.

Minun oli hieman vaikea samaistua tarinassa karavaanareiden herättämään tieraivoon. Oman kokemukseni mukaan hurjaa ylinopeutta päästelevät matkailuautojen kuljettajat yrittävät ohittaa oikealta ja vasemmalta jos vain suinkin voivat. Tarinan Audit ilmeisesti viitasivat audismiksi kutsuttuun sairauteen.

Kuten edellä kuvasin, Syrjän ja Suokaan tarina tuntui varsinkin alussa sijoittuvan teatterin muodostamaan yhteisöön. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Meillä kaikilla on nykyisessä yhteiskunnassa monta roolia. Yhteisöt puolestaan toimivat aina hämmästyttävässä määrin saman kaavan mukaan.

Ihan hauskoja olivat Syrjän ja Suokaan näytelmään ujuttamat havainnot tämän päivän kotkotuksista. Sosiaalisessa mediassa seuraajia ja tykkäyksiä kärkkyvät influensserit ovat jo nyt jokapäiväinen riesa, ohdakkeita internetin kukkaiskedolla. Tekoälyllä toimiva navigaattori, alati neuvova ja kaikesta huomautteleva mäkättäjä on varmaan myös ihan pian tätä päivää. Jo sitä ennen tekoäly on kuitenkin ehtinyt tuhota internetin, täyttämällä sen määrättömällä määrällä roskaa.    

Pyynikin kesäteatterista tehtiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Eino Salmelaisen säätiön omistama osakeyhtiö. Uudet omistajat ovat panostaneet perinteisen kesäteatterin toimintaan. Pyörivän katsomon istuimet on viime talven aikana uusittu. Uusi selkänojallinen klaffituoli tuntui yllättävän mukavalta.

Viime kesänä Pyynikin kesäteatterin kahta näytelmää kävi katsomassa yhteensä 43.000 katsojaa. Uskon, että tämän kesän Karavaanari -Kaikkien kaveri kerää vähintään saman verran katsojia.

Karavaanari – Kaikkien kaveri

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Ohjaus: Riku Suokas

Koreografia: Markku Nenonen

Lavastussuunnittelu: Antti Lautamäki ja Emmi Niittymäki

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Luoma ja Jouni Koskinen

Musiikin toteutus ja laulujen harjoitus: Niina Alitalo

Tarpeiston suunnittelu: Satu Wiinikka

Apulaisohjaaja: Soija Viljanen

Rooleissa: Lari Halme, Karoliina Vanne, Kaisa Hela, Miia Selin, Heikki Hela, Jari Ahola, Aimo Räsänen, Carola Halme, Marika Heiskanen, Matti Nieminen, Maarit Pakarinen, Noora Koski-Kivinen, Päivi Honkanen, Petri Salmi, Markus Pärssinen, Sanna Törmäkangas, Tia-Nitta Niemi

Ryhmäteatterin Don Quijote oli rosoinen, ilkikurinen ja koskettava – Ensemblen tulkinta Cervantesin mestariteoksesta osui johonkin hyvin olennaiseen – Esityksen humanismi ylitti ajan ja paikan rajat

Robin Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin esityksissä ja tavassa tehdä on jotakin syvästi inhimillistä. Don Quijoten ensi-illassa tuo oivallus nosti vedet silmiin heti ensimmäisistä vuorosanoista lähtien. Näin kiertävät ryhmät ovat tehneet teatteria ja esiintyneet toreilla ja turuilla henkensä pitimiksi myös Miguel de Cervantesin elinaikana. Vaikka maailma muuttuu, me ihmiset emme muutu ja meidän ihmisen muodostavat yhteisöt eivät muutu.

Don Quijote on tragikoominen veijaritarina. Meidän katsojien iloksi ryhmäteatterin ensemble oli sijoittanut tämän tarina rinnalla myös toisen veijaritarinan, joka kertoi meille siitä luovasta prosessista, jonka tuloksia me saatoimme ensi-illassa ihastella. Tätä prosessia kuvaa varmasti hyvin ryhmän sisällä epäilemättä vitsinä syntynyt käsite ”tragikoomillinen transformaatio”.  

Tästä myös näytelmän käsiohjelmaan painettu koko nimi Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio.

Ohjaajana Juha Kukkonen on päästänyt ryhmässä piilevät luovat voimat irti ja prosessin lopputulos on ollut tekijöille itselleenkin varmaan aluksi arvoitus. Nyt ei syntynyt vain puhdasveristä ja energistä komediaa, vaan jotakin vielä merkityksellisempää. Ryhmäteatterin tulkinta oli hauska, ajoittain suorastaan kaistapäisen hullu, rosoinen kuin mikä ja vaikuttava. On vaikea löytää sanoja, joilla kuvata, miksi se vaikutti niin poikkeuksellisen voimakkaasti minun laiseeni katsojaan, joka on nähnyt pitkän elämänsä aikana satoja esityksiä.  

Mielikuva 1600-luvun katuteatterista ei syntynyt sattumalta. Ninja Pasasen suunnittelema puvustus ja naamiot tekivät vaikutuksen. Kuvassa Petja Lähde näytelmän isä Hernandez ja Petja Lähde ja Santtu Karvonen näytelmän Sancho Panza ja Santtu Karvonen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Maailmankirjallisuuden suuriin kuuluvat Cervantes ja William Shakespeare olivat aikalaisia. Molemmat jopa kuolivat samana vuonna 1616. Myös esimerkiksi ranskalainen Jean-Baptiste Poquelin alias Moliére eli ja vaikutti muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Ryhmäteatterin loistelias dramatisointi ja tulkinta Cervantesin uraauurtavasta romaanista auttoi ainakin tämän kirjoittajaa jälleen muistamaan syyt, joiden vuoksi teatterintekijät ja me katsojat yhä uudestaan palaamme näiden klassikoiden pariin. Meidän ihmisten inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista kertovat tarinat ovat ikuisia.

Cervantes istui suurromaaniaan kirjoittaessaan vankilassa. Linnareissun syy oli luova kirjanpito, jota entinen sotilas ja seikkailija oli käyttänyt liiketoimissaan. Cervantes oli julistettu myös kirkonkiroukseen eikä Espanjan inkvisition kanssa ollut 1600-luvun alussa leikkimistä.

Cervantesin romaani ja muiden suurten aikalaisten vastaavat työt kertoivat kuitenkin, että kirkon tukahduttava ote ihmisistä oli viimein hellittämässä 1600-luvulle tultaessa. Lukutaidon ja kirjapainojen yleistyminen antoivat pohjaa sille, että aikaisemmin suusanallisesti periytyneet tarinat alkoivat saada kirjallisia ja korkeakirjallisia muotoja.  

Ehkä tässä myös piilee näiden näytelmäkirjallisuuden suurten klassikoiden kestosuosion salaisuus. Ne ovat lähes jäljittelemättömällä tavalla ainutlaatuisen aitoja. Niissä näkyy tuhansia vuosia vanha tapa kertoa tarinoita ja niihin tämä suullisen tarinaperinteen traditio tavallaan myös loppui.    

Näytelmän ”nyymi” Raivo Roland ja Miila Virtanen, näytelmän emännöitsijä Tolosa ja Miila Virtanen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Cervantes vältteli inkvisition ansoja nerokkaalla kielipelillä. Myös Juha Kukkonen käyttää sovituksessaan kieltä taitavasti luomaan aikaperspektiiviä ja erottelemaan eri roolihenkilöistä toisistaan.

Dramatisointi perustuu Juho August Hollon lähes sata vuotta vanhaan käännökseen. Don Quijoten roolissa Robin Svartström julisti ritarillisuuden periaatteita ehkä hieman vanhahtavalla mutta sitäkin juhlallisemmalta kuulostavalla suomen kielellä. Muissa rooleissa Svartström ja muuta näyttelijät käyttivät tilanteen mukaan joko Hollon suomennoksen kieltä tai arkisen ilkikurista nykysuomea.

Parturi Nicholaksen rooli oli Jesse Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikoskeakoulussa. Tämän tiimoilta esityksessä viljeltiin myös rankkaa huumoria teatterialan tulevaisuudesta. Näyttämölle oli rakennettu tuulimyllyjen lisäksi suurikokoinen juoksupyörä, tai polkumylly, jossa Gyllenbögel otti heti esityksen alussa rajun spurtin. Kohtaus ei kaivannut selityksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun me katsojat näimme, ettei näyttävällä lavasteella ollut muuta funktiota.

Gyllenbögel oli mukana myös näytelmän hauskassa arvoitusleikissä. Kukkolan on sovituksessa kirjoittanut Cervantesin henkilögalleriaan pahan edustajaksi mustan ritarin Raivo Rolandin. Kun tämän Rolandin naamio raivokkaiden taistelukohtausten ja hullunkuristen sattumusten jälkeen lopuksi riisuttiin, niiden alta paljastui Gyllenbögelin kasvot. Näin siitä huolimatta, että Gyllenbögelin näyttelemä Nicholas ja Roland olivat näyttämöllä useassa kohtauksessa yhtä aikaa tarinan eri vaiheissa.

Käsiohjelmassa kaikki väkivaltaisten sotaelokuvien ja televisiosarjojen vakiokliseet suvereenisti hallinneen Raivo Rolandin näyttelijä on herra tai rouva tuntematon.

Näytelmän Nicholas, Jesse Gyllenbögel häpeäpaalussa. Nicholaksen ohella Gyllenbögel näytti Jesse Gyllenbögeliä ja Raivo Rolandia. Roolit olivat Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Teakissa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Cervantesin Don Quijote menee päästään sekaisin luettuaan liikaan romanttisia ritariromaaneja. Tarinaan ujutettu Raivo Rolandin hahmo oli selkeä viittaus tämän päivän ritariromantiikkaan, vuonna 1977 alkaneeseen Tähtien sota– saagaan. Äänensärkijän käyttö ja kasvonaamion muoto eivät jättäneen sijaa muille tulkinnoille. Toki todella upeasti näytellyt hidastukset taistelukohtauksissa toivat mieleen myös vaikkapa Matrix-elokuvat, joissa eletään keinoälyn luomassa tekotodellisuudessa.

Kun Svartströmiltä kysyttiin Ylen Kulttuuriykkösessä, mistä Don Quijote kertoo, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Se kertoo kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävyydestä”.

Ryhmäteatterin tekijöiden jakamaa ihmiskäsitystä ei varmasti voi sen paremmin muutamalla sanalla määritellä.

Näytelmän alussa kaikki näyttelijät näyttelivät itseään. Sen jälkeen heistä sukeutui Cervantesin ja Kukkosen tarinan roolihenkilöitä. Näistä rooleista he ajoittain palasivat näyttelemään itseään ja kommentoimaan sitä prosessia, jonka tuloksena parhaillaan esitettävä esitys oli syntynyt. Tavallaan teos ja sen tekijät kävivät vuoropuhelua paitsi meidän katsojien myös toistensa kanssa. Katsojana minua välillä nauratti ja välillä olin myös hieman ymmälläni. Mutta niin kai pitikin olla. Sisäpiirivitsien kaikki nyanssit avautuvat vain niille, jotka kuuluvat tähän sisäpiiriin.

Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Karvosen mahtavat äänivarat ja voimakas lavakarisma tekivät tarinan Sancho Panzasta hyvin omalaisensa. Karvonen dominoi näiden kahden suhdetta, mutta niin kai pitääkin olla. Se on tervejärkisen osa meidän hullujen maailmassa.

Ryhmäteatterin näytelmille on ollut tunnusomaista hieno näyttelijäntyö. Don Quijote ei ole poikkeus tästä säännöstä. Toteutus kertoi meille myös, mikä hienous ensemblen nimeen kätkeytyy. Otaksun, että tämän produktion aikana on purettu myös sitä ahdistusta, jota alan tulevaisuuden näkymät aiheuttavat.  Lopputuloksena näimme lumoavan rentoa ja vahvasti läsnä olevaa tekemistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kyseinen juoksupyörä kuului osana Janne Siltavuoren suunnittelemaan näyttävään kineettiseen lavastukseen, jossa tämän polkumyllyn lisäksi pyörivät myös tuulimyllyt.

Don Quijoten tarina on meille kaikille tuttu. Minulle tästä taistelusta tuulimyllyjä vastaan tulee yhä ensimmäisenä mieleen perussuomalaisten räjähtävät lepakot, jekku, jolla työmies Matti Putkonen uunotti meitä toimittajia kahdeksan vuotta sitten. Näin Cervantesin kuvaama hulluus yllättää välillä myös meidät, jotka kuvittelemme olevamme realisteja, joiden maailmankuva perustuu tiukan rationaaliseen ajatteluun.

Vuonna 2013 ilmestyi Cervantesin mestariteoksesta uusi suomennos, jonka on kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä. Kaksi vuotta myöhemmin Lappi-Seppälä sai käännöstyöstään Espanjan kuningas Felipe VI:n myöntämän kulttuurivaikuttajille tarkoitetun Orden del Mérito Civil -erikoiskunniamerkin.

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio

Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2024

Alkuperäisteos: Miguel de Cervantes

Suomennos: Juho August Hollo

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Kukkonen

Lavastuksen suunnittelu: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen

Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Rooleissa: Robin Svartström, Santtu Karvonen, Jesse Gyllenbögel, Petja Lähde, Pihla Penttinen, Miila Virtanen.

Pelien estetiikka on tullut näyttämölle – Rock/Star vol.1 osoitti, että tanssi on silti yhä yhteisön tekemää taidetta – Tekoäly kuitenkin kehittyy parhaillaan huikeaa vauhtia – Sen vaikutuksia esittävään taiteeseen voi vasta arvailla    

Valokuva ei tee oikeutta Johan Högstenin tanssille ja Erika Rustanovan sen ympärille luomalle virtuaalitodellisuudelle. Hällä-näyttämön katsomosta koettuna esitys oli vaikuttava. Kuva © Kristian Presnel

Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.

Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.

Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.

Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.

Erika Rustanovan esitystä varten luoma hahmo ja digitalisesti luodun luolamaisen tilan värimaailma toivat mieleen japanilaisen anime-taiteen. Kuva © Erika Rustanova

Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.

Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.

Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.  

Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.

Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.

Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.

Rock/Star vol.1

Koreografia, tanssi: Johan Högsten

Konsepti, luova teknologia: Erika Rustamova

Äänisuunnittelu: Henia Nikkilä

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä – Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha yrittää järjellä käsittää – Tanssivirtaa festivaalin Go Strange oli silmiä avaava kokemus  

Tanssijat aloittivat esityksen kasvot peitettynä. Kasvojen peittäminen korosti esityksen yhteisöllistä luonnetta. Toki sen saattoi tulkita myös toisin. Hällä-näyttämön esityksessä tamburiini peitti Jacqueline Aylwardin kasvoja. Kuvan oranssiin painitrikooseen oli esityksessä pukeutunut Jesse Ojajärvi. Kuva © Ljubica Blagojević

Perjantaina Tanssivirtaa festivaalilla esitetty Bunch of Scrumps Collectiven Go Strange oli nimensä mukaisesti outo juttu. Esityksessä liikekielen koomisuus ja sanottavan vakavuus muodostivat voimakkaan kontrastin. Toinen toistaa hullunkurisemmat kohtaukset muistuttivat peuhaavien lasten leikkiä.

Hymy katsomossa hyytyi kuitenkin nopeasti, kun tajusi mitä tekijät halusivat sanoa. Meitä ei yhdistä toisiimme vain sosiaalisten suhteiden verkko, vaan yhteinen typeryys. Huikea loppukohtaus toi mieleen suomalaisen sanalaskun, jossa kiivetään pylly edellä puuhun. Puuhun ei sillä pelillä pääse. Sen sijaan uitamme kohta peräpäätämme siinä tulisessa järvessä, jolla meitä Ilmestyskirjassa uhkaillaan.

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä. Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha järjellä selittää.  

Tanssijat astuivat näyttämölle viritettyjen rumpujen ääreen sokkoina. Jesse Ojajärven kasvoja peitti pyöräilykypärä, jonka eteen oli vielä viritetty aurinkolasit. Jacqueline Aylwardin kasvoilla oli ne kokonaan peittävä tamburiini. Iiris Hildénin silmien eteen oli viritetty niskan takaa kulkevalla nauhalla tötterö, jonka laadusta ei oikein päässyt perille.

Meitä tanssijoiden erikoisia asuja ja naamioita ihmetelleitä heräteltiin esityksen outoon todellisuuteen ensin triangelin heleällä kilahtelulla, sitten alkoivat näyttämön reunaan sijoitetut rummut paukkua.

Aylwardin, Ojajärven ja Maja Kalafatićin kollektiivisesti suunnittelemassa koreografiassa korostuivat fyysiset kontaktit. Välillä tanssijat suorastaan kierivät yhtenä keränä näyttämöllä. Tekijöiden mukaan teoksessa tutkitaan kokemuksia, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudoilta. Esitys käytti liikettä, ääntä ja intentiota ponnahduslautoina muuttuneisiin olosuhteisiin.

Ja aikuisten oikeasti hullunkurinen on tietenkin absurdia.

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmassa todetaan, että teoksen läpi on läsnä ihmisten identiteettiä laajentava representaatio, leikki. Totta kai on, juuri sitähän taide on.

Useissa kohtauksissa liikekieli yhdistyi vahvaan fyysiseen kontaktiin. Esitys oli täynnä absurdia komiikkaa. Välillä tanssijat pyörivät yhtenä hullunkurisena kehänä näyttämöllä. Kuva © Ljubica Blagojević

Katsojana ei voi kuitenkaan ohittaa sitä, miten esitys alkoi silmät sidottuna ja miten se päättyi, kun tanssijat konttasivat toisiinsa liimautuneina takapuolet pystyssä ulos koko teatterista. Mieleen painuivat myös kaikki ne pienet eleet, esimerkiksi sormien havina, joka kuvasi sitä sadetta, jota ei enää koskaan tule.

Tänään on tietenkin helppo löytää teoksesta kuin teoksesta maailmanlopun meininkiä. Se johtuu varmasti siitä, että meitä ympäröivästä todellisuudesta löytää tätä meininkiä vielä varmemmin, jos vain uskaltaa avata silmänsä ja ymmärtää, miten asiat ovat. Mitä esimerkiksi tapahtuu maailman ruuantuotannolle, kun keinokasteluun käytetty fossiilinen vesi loppuu ja porakaivot ehtyvät?  

Kasvojen peittämiselle esityksen alussa löytyy toki myös esteettinen selitys. Se korosti kolmen tanssijan yhdessä alusta loppuun suunnitteleman ja toteuttaman teoksen kollektiivista luonnetta. Valokuvista ja videoista näkee myös, että ryhmän jäsenet vaihtavat keskenään näyttäviä ja outoja esiintymisasujaan esityksestä toiseen.  

Tanssivirtaa festivaalin esityksessä Kalafatićin tilalla tanssinut Hildén on suorittanut tanssijan perustutkinnon Tampereen konservatoriossa vuonna 2017. Kiteeltä maailmalle lähtenyt Ojajärvi tunnetaan myös lahjakkaana jazzmuusikkona. Australialainen Aylward  valmistui tanssijaksi Melbournen yliopistosta vuonna 2016.     

Go Strange

Bunch of Scrumps Collektiven esitys Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-salissa 24.5.2024

Konsepti ja koreografia: Jacqueline Aylward, Maja Kalafatić, Jesse Ojajärvi

Esiintyjät: Jacqueline Aylward, Iiris Hildén, Jesse Ojajärvi

Tekninen apu ja video: Ivan Mihailković

Videoeditointi: Matej Kalafatić

Sävellys (Kesäjärven valssi): Pentti Ojajärvi

Esittäjät: Pentti Ojajärvi, Joonas Ojajärvi

Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Čiča Mičino Pozorište Belgrad, Dom kulture Studentski grad Belgrad, Helsingin keskuskirjasto Oodi, Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kulturanova Novi Sad, Sovintola Kesälahti.

Iria Arenas haastoi tiedolla ja huumorilla naisen kehoa koskevat ajatusjumimme – Édouard Manet teki saman 1800-luvun patriarkaatille maalamalla näköisen alastonkuvan Victorine Meurentista   

Iria Arenas kuvasi omalla kehollaan taidehistorian kuuluisia naisfiguureja. Tizianin renessanssiajan uhkean Urbinon Venuksen jakopäässä divaanilla lepää pieni koira. Édouard Manet’n kuuluisa, maalaustaiteen 1800-luvulle tuonut Olympia on mestarillinen sitaatti Tizianin maalauksesta. Kuva © Karl Heinz Mierke   

Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.

Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.

Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.

Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.

Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.  

Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.

Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.

Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.

Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.

Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.

Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.

Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.  

check your body at the door

Iria Arenasin performanssi Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-näyttämöllä 23.4.2024

Konsepti, esiintyminen, valosuunnittelu: Iria Arenas

Koreografia, yhteistyö: Aura Antikainen

Taivallus julisti Nadja Pärssisen tanssissa haltioitumisen ilosanomaa – Harmaa maailma puhkeaa väreihin, kun ruumis ja mieli ovat yhtä – Koreografiassa säväytti tuntoaistiin perustuva haptinen liike     

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmaan painettu kuva on promokuva Nadja Pärssisestä ja esityksestä, joka tuolloin oli nimeltään Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan. Kuva on ottelu Liisa Pentti + Co -residenssissä Helsingissä. Kuva © Ingrid Andre & Gabriele Goria.

Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.

Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.

Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.

Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.

Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.

Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan -esityksen esityskuva on otettu LakeStudio Berlin -residenssissä. Kuva © Maria Kousi

Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.

Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.

 ”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.

Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!

Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.

Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.

Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.   

Taivallus puhukoon

Nadja Pärssisen soolotanssi Tanssivirtaa festivaaleilla Hällä-näyttämöllä 22.5.2024

Koreografia, tanssi: Nadja Pärssinen

Äänisuunnittelu: Ruby Rose

Valosuunnittelu: Mia Jalerva

Tanssivirtaa festivaali alkoi huikean hienolla esityksellä – Flowers also cry herätti ajatukset ja kävi tunteisiin – Sen konseptin luonut Anastasia Krasnoshchoka on huippulahjakas koreografi ja tanssija

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Näyttämöllä tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Kuva © Eva T. Anker

Nykytanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto. Assosiaatioita ja tunnereaktioita herättävä tanssi on myös mahdollisuus käsitellä taiteen keinoin poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Näin kirjoittaa koreografi Anastasia Krasnoshchoka kotisivulla ja on oikeassa. Ilmeet ja eleet eivät valehtele.

”Rakastan valloittavien ilmapiirien luomista ja voimakkaiden tunteiden herättämistä. Pidän improvisaatiota tärkeänä elementtinä teoksessa, jonka avulla voi luoda spontaaneja ja autenttisia liikeitä. Lisäksi uskon vakaasti tanssin kielen käyttämiseen tärkeiden yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten käsittelyssä”, Krasnoshchoka kirjoittaa.

Tanssivirtaa festivaalin tiistaina aloittanut Krasnoshchokan ja ryhmän tanssijoiden luoma Flowers also cry oli häikäisevän upea näyttö nykytanssin voimasta. Teos perustuu ukrainalaisten naisten kokemuksiin sodasta. Tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Krasnoshchoka omassa soolossaan kuvasi raiskatun naisen kokemaa häpeää ja tuskaa, oli melkein pakko itkeä niiden kukkien tavoin.

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Pitkä ja viipyilevä aloitus kertoi heräämisestä sodan todellisuuteen. Tanssijat makasivat liikkumatta puoliksi pimennetyllä näyttämöllä. Taustalla kuuluva voimistuva kohina kertoi omaa tarinaansa. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa helmikuussa 2022 sota Itä-Ukrainassa oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.

Alun säikähdys ja epätoivo muuttuivat kohtaus kohtaukselta päättäväisyydeksi. Oivaltava ja voimauttava oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijat marssivat näyttämön poikki sotilaalliselta näyttävässä muodostelmassa. Mukana oli toki myös kohtaus, joka selvästi heijasteli sitä äärimmäistä väsymystä, jota nyt osissa Ukrainaa jo kymmenen vuotta kestänyt sota on aiheuttanut. Joukkokohtausten sarja päättyi upeaan finaaliin, jossa tanssijat näyttivät, miten Ukrainaa rakennetaan tulevaisuutta varten. Siinä Ukrainasta tuli demokratian ja vapauden pysyvä tukipilari, linnoitus vartiotorneineen.

Teoksessa oli mukana kaksi sooloa, jota molemmat olivat yhtä sydäntä särkeviä. Sen toisen soolon tanssi virolainen Maria Solei Järvet. Tämän soolo sanoma oli se, että lapsi on lapsi sodankin keskellä. Järvetin lapsi ryömi esiin pommisuojasta raunioiden keskellä ja leikki, hyppäsi ruutua ja purki sitä luovaa energiaa, joka on lapsille ominaista. Järkyttäväksi soolon teki se, että tämä lapsi äkkiä vain katosi kesken leikkiensä.

Näin kuolema tulee Ukrainan taivaalta. Henkiin jääneiden osalta ensimmäinen merkki ohjuksen iskusta on tärykalvotpuhkova ja kuuloluut pirstova paineisku. Kauempana olevat kuulevat ensin valtavan jyrähdyksen vasta sitten kuuluu monikertaisella äänennopeudella lentäneen ohjuksen ujellus.

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetto oli koskettava ja todella kaunis. Kuva © Eva T. Anker

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetossa toinen nainen lohdutti ja tuki surun murtamaa sisartaan. Ehkä Toiviaisen tanssissa esittämä nainen oli juuri lapsensa menettänyt äiti tai sodassa katuneen miehen vaimo. Tuo duetto oli hyvin koskettava ja todella kaunis.

Kotisivullaan Krasnoshchoka kertoo aloittaneensa tanssiharrastuksen Ukrainassa seisemänvuotiaana. Lapsena hän tanssi kansantanssia. Lukioikäisenä mukaan tulivan salitanssi ja erityisen kiinnostuksen kohteena tango. Tanssista tuli hänen ammattinsa vasta Tanskassa. Kööpenhaminan nykytanssikoulussa (Copenhagen Contemporary Dance School) hän aloitti tanssiopinnot vuonna 2019. Sitä ennen hän suoritti kaksi vuotta CCDS:n opintoihin valmentavia tanssiopintoja Sceneindgangen tanssistudiossa.

Tavallaan Krasnoshchokan oma elämäntarina liittyy suoraan Lowers also cry -tassiteoksen teemoihin. Huippulahjakkaalla Krasnoshchokalla on myös fyysikon koulutus. Hän valmistui Ukrainassa fotoniikan maisteriksi ja muutti sen jälkeen Tanskaan aloittaakseen alan tohtorikoulutuksen Tanskan teknillisessä yliopistossa.

Jo lukioaikana Krasnoshchoka teki omia koreografioita ja yliopistossa opiskellessaan hän suunnitteli esityksiä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Hän ei silti tehnyt tanssista itselleen Ukrainassa ammattia. Verkkosivullaan Krasnoshchoka kertoo, että syynä mutkikkaaseen polkuun kutsumusammattiin olivat ne valtavat rajoitukset, joita Ukrainassa oli tanssikoulutuksen ja työmahdollisuuksien suhteen.

Tsaarin Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri pyrkivät systemaattisesti tukahduttamaan ja lopulta tuhoamaan ukrainan kielen ja ukranailaisen kulttuurin. Samaan pyrkii jälleen Putinin hallitseman Venäjän hyökkäyssota. Tunnen toki huonosti vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Ukrainan kulttuuria, mutta olen varma, että vuosikymmeniä ja vuosisatoja kestäneellä venäläisten harjoittamalla venäläistämispolitiikalla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Krasnoshchokasta ei tullut maailmanluokan tanssijaa ja koreografia jo Ukrainassa.

Flowers also cry kantaesitettiin Kööpenhaminassa vuonna 2023. Sen ja muiden loppuunmyytyjen esitysten lipputulot lahjoitettiin tuolloin Ukrainalle ja samaa perinnettä jatkoi myös Tanssivirtaa festivaali tiistaina.

Teoksen luomista ovat tukeneet taloudellisesti Tanskan esittävien taiteilijoiden liitto, William Demant Fonder, Augustinus Fonden, Tanskan ukrainalaisten yhdistys ja Tanskan ihmisoikeuskomissio (Dansk Helsinki Commission for Human Rights).

Flowers also cry

Tanssivirtaa festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 21.5.2024

Ohjaus ja konsepti: Anastasia Krasnoshchoka

Koreografia: Anastasia Krosnoshchoka yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Äänisuunnittelu: Karl Chueiri Heding

Esiintyjät: Anastasia Krasnoshchoka, Anette Toiviainen, Natalie Cox, Maria Solei Järvet, Kim Strobel

Tältä näyttää suomalaisen teatterin tulevaisuus – Se on naisellista viisautta, empatiakykyä ja oivaltamisen kauneutta

Suomen teatteriopiston Frosine ryhmä esitti Frenckell-näyttämöllä Marko Järvikallaksen pienoisnäytelmän Kirsikkapommi. Kuva © Riitta Haapala

Nuorten teatterin harrastajien esityksiä on ollut usein ilo seurata. On herkkyyttä ja vilpittömyyttä, on esittämisen ja esillä olon iloa, joka parhaimmillaan on kasvanut vahavaksi läsnäoloksi ja kokemukseksi vuorovaikutuksesta.

Teatterin nuorten harrastajien esityksistä voi tehdä myös valistuneita arvauksia teatteritaiteen tulevaisuudesta. Sekä teatterin tulevat ammattilaiset että se yleisön asiantunteva ja valveutunut ydinjoukko, teatterin sydän ja keuhkot harrastaa juuri nyt teatteria vakavissaan.

Tampereen Nuori Näyttämö -paikallisfestivaalissa oli mukana noin 60 iältään 13-19-vuotiasta teatterin harrastajaa. Poikia tai nuoria miehiä mahtui tuohon joukkoon yhden käden sormilla laskettava joukko. Minulla ei ole tietoa harrastajien sukupuolijakaumasta koko maassa. Tätä tietoa ei ehkä ole edes tapahtuman järjestäjillä. Miksi olisi? Paikalliset aluefestivaalit on järjestetty nyt viidessä eri ammattiteatterissa neljällä eri paikkakunnalla. Yhteensä mukana on ollut satoja nuoria.

Tuoreiden sosiologisten tutkimusten mukaan nuorten naisten ja miesten arvomaailmat ovat eriytymässä Suomessa. Sosiologien kyselytutkimusten nelikentissä nuoret naiset ovat entistä useammin arvoiltaan liberaaleja, kun taas nuoret miehet ovat keskimäärin yhä konservatiivisempia. Johtopäätökset tällaisista tutkimustuloksista jäävät toki vielä pelkkien valistuneiden arvailujen varaan.  

Näyttelijäntaiteen linjoille sukupuolilla on Nätyssä ja Teatterikorkeakoulussa omat kiintiöt. Esimerkiksi nyt Nuori Näyttämö -tapahtumaan osallistuneet lahjakkaat tytöt käyvät keskenään näistä näyttelijäntyön koulutuspaikoista muutaman vuoden kuluttua todella armotonta kilpailua. Tulevaisuudessa myös valovoimaisimmat ohjaajat, nimekkäät dramaturgit ja näytelmäkirjailijat ovat todennäköisesti joko naisia tai he edustavat identiteettinsä puolesta jotakin väriä sateenkaari-ihmisten laajassa spektrissä.

Tampereen Teatteri on tänä vuonna ollut ensimmäistä kertaa mukana Nuori Näyttämö -konseptissa. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä esiintyivät Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmä, Tampereen seudun työväenopiston Teatteritaideryhmä IV, Tampereen Nuorisoteatteri ja Frosine Suomen teatteriopistolta.

Nuori Näyttämö -hanke perustuu Englannin kansallisteatterin, National Theatren 90-luvulla luomaan New Connections -konseptiin. Siinä sovelletaan taiteessa iätöntä mestari ja kisällit mallia. Konseptissa nuoret harrastajat saavat ohjaajikseen kovan luokan ammattilaisia. Suomessa kahden vuoden periodeissa järjestettävä Nuori Näyttämö järjestettiin ensimmäisen kerran vuosina 2013-2014.

Hankkeen taustayhteisönä toimii Suomessa Työväen Näyttämöiden Liitto. Tampereen Teatteri päätös lähteä mukaan konseptiin on voimakkaasti polarisoituvassa maassa ja maailmassa on teatterilta hieno kulttuuriteko. Muut 2022-2024 -kauden teatterit ovat Suomen Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri, Lappeenrannan kaupunginteatteri ja Rovaniemen Teatteri.

Uutta Nuori Näyttämö -kautta varten TNL tilasi pari vuotta sitten ammattikirjailijoilta kolme pienoisnäytelmää. Jakson näytelmäkirjailijoita ovat Marko Järvikallas, Pauliina Feodoroff ja Arda Salaniemi (ent. Yildirim). Feodoroff on syntyperäinen kolttasaamelainen kirjailija. Salaniemi on kirjailija, toimittaja ja kriitikko, jolla on etniset juuret. Järvikallas on lahtelainen, näytelmäkirjailija, prosaisti ja dramaturgi.

Työväenopiston teatteritaideryhmän nimen keksimiseen ei oltu tuhlattu turhaan mielikuvitusta. Virastojen kapulakieli oli kuitenkin kaukana Arda Salaniemen kirjoittamasta näytelmästä Meistä, kärpäsistä. Katsojana minulle jäi ryhmän esityksestä voimakas tunne siitä, että nämä nuoret ovat ohjaaja Disa Kamulan johdolla löytänyt jotakin tärkeää ja olennaista.  Kuva © Disa Kamula   
 

Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmän ohjaaja Anna-Riikka Haapala oli valinnut ensemblensä produktioksi Järvikallaksen näytelmän Kirsikkapommi. Näytelmän keskiössä oli teini-ikäisen pojan ja poissaolevan isän suhde. Isän oli vanginnut sohvan pohjalle masennus, jonka taustalla tarinassa oli pariskunnan parisuhdekriisi. Tätä kriisiä ja omaa nuoruuttaa oireili myös perheen tytär.

Draamaa Järvilehto oi keventänyt fantasia-aiheilla. Tyttären poikaystävä oli ihmeparantaja, oli puhuvia koiria ja maatilan lehmien ankeaa elämää ja traagisuutta, joka huipentui yhden kantturan kovaan kohtaloon.

Haapalan näytelmävalinta oli kiinnostava siksi, että hänen ryhmässään kaikki teatterin harrastajat ovat tyttöjä. Eikä siinä mitään, toisen ihmisen olemuksen ja ajatusmaailman sisäistäminen on näyttelijäntyön ydintä.

Ryhmä on ehkä ollut koossa vasta vähän aikaa ja monet sen jäsenet vasta aloittaneet teatterinharrastuksensa. Järvikallaksen tekstiinsä piilottamat koomiset ja ironiset sävyt eivät vielä täysin auenneet tekijöille. Siltä se katsomosta käsin näytti ja tuntui.

Ryhmän taiteilijakummina on toiminut Nokian Etunäyttämön taiteellinen johtaja Saija Viljanen.

Frosinen tulkinta Järvikallaksen näytelmästä oli astetta varmempi ja rennompi suoritus. Minna Suovannon ohjauksessa ja näyttelijäntaiteen opiskelijoiden esittämisessä tekstin koomiset ainekset nousivat esiin. Oikea tunnelma ja vire syntyi jo näytelmän murrosikäistä poikaa näytelmän alussa näytelleen Onni Rekosen rennosta virnistyksestä.

Frosine on iso ryhmä. Laskin näyttämöllä 18 näyttelijää. Ohjaajan ja ryhmän oivalluksiin kuului rotaatio. Näyttelijöitä vaihdettiin rooleihin lennossa. Esimerkiksi näytelmän poikaa näyttelivät kukin vuorollaan Rekosen ohella Jere Järvi ja Minttu Kuvaja. Isän roolissa nähtiin Iiris Valkeajoki, Milla Tolonen ja Sara Isique.

Frosinen haltijakummia on toiminut Tampereen Teatterin pääohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.

Tampereen Nuorisoteatteri oli tarttunut ruotsiksi kirjoittavan Christoffer Mellgrenin näytelmään Kakkua jaettavaksi. Mellgrenin mukaan näytelmä on kirjoitettu alun perin Svenska Teaternin pienimmälle Nicken-näyttämölle.

Nuorisoteatterin ohjaaja Marko Taiminen oli sovittanut Sinna Virtasen suomentaman näytelmän suurelle, noin 20 näyttelijän ryhmälle onnistuneesti. Nuoren Näyttämön esityksiin on kautta maan tekemään kurialaisesti, aikuisten oikeasti. Nuorisoteatterin esityksessä oli kuitenkin mukana ripaus sitä anarkistista ja kuritonta energiaa, joka tekee nuorten teatterin harrastajien esityksistä todella valloittavia, kun kaikki menee ikään kuin putkeen.

Mellgrenin Kakkua jaettavaksi oli episodinäytelmä oikeudenmukaisuudesta. Sen ydinsanoma kristallisoitui jo ensimmäisessä episodissa. Siinä kerrottiin myyttiseksi muodostunut tarina haaksirikkoisista, jotka pelastusveneessä pohtivat veden ja ruuan loputtua, kuka surmataan ja syödään jotta muille jäisi mahdollisuus pelastua.

Nuorisoteatterin taiteilijakummina on toiminut Tampereen Teatterin apulaisäänimestari Jussa Palve.

Alussa kirjoitin, miten nuorten harrastajien esityksistä voi tehdä valistuneita arvauksia siitä, millaista teatteria tulevaisuudessa tehdään. Salaniemen näytelmä Meistä, kärpäsistä oli tässäkin mielessä aivan omaa luokkaansa, syvällinen ja viisas. Tampereen seudun syöväenopiston teatteritaideryhmää ohjannut Disa Kamula oli onnistunut avaamaan nuorten näyttelijöidensä kanssa tekstin merkitystasot meille katsojille.

Avauskohtauksessa oltiin sairaalassa. Hereille havahtunut potilas alkoi ihmetellä omaa fyysistä habitustaan, varpaitaan, polviaan ja niin edelleen. Pian puhe vaihtui tanssiksi.

Jo näytelmän nimi kertoi, että sen roolihenkilöiden suhde luontoon oli hyvin läheinen ja erityinen. Myös meidän oma kehomme ja itse asiassa myös minuutemme on osa tuota luontoa. Salanimen näytelmä kertoi tuosta luonnollisesta kehollisuudesta ja sen löytämisestä.

Suomalaisen teatterin juuret ovat olleet aina Aleksis Kiven päivistä lähtien syvällä kirjallisessa perinteessä. Sen rinnalla on kulkenut musiikkiteatterin perinne. Suuret klassikot ja Broadway-musikaalit ovat vetäneet ja vetävät yhä meitä boomereita teattereiden katsomoihin. Nuoria kiinnostaa ehkä nykyään enemmän toisenlaiseen läsnäoloon ja fyysisyyteen perustuva esittävä taide. En yhtään ihmettele, että moderni nykytanssi elää parhaillaan Suomessa uutta renessanssia.

Teatteritaideryhmän taiteilijakumminanon toiminut Tampereen Teatterin näyttelijä Arttu Soilumo.

Tampereen Nuori Näyttämö -paikallisfestivaali

Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmän esitys Kirsikkapommi Frenckell-näyttämöllä 13.5.2024

Tampereen seudun työväenopiston Teatteritaideryhmä IV:n Meistä, kärpäsistä Frenckell-näyttämöllä 13.5.2024

Tampereen Nuorisoteatterin Kakkua jaettavaksi Frenckell-näyttämöllä 14.5.2024    

Suomen teatteriopiston Frosinen Kirsikkapommi Frenckell-näyttämöllä 14.5.2024.  

Epämuodostunut helmi oli vangitsevan hitauden ja epätäydellisyydessä piilevän kauneuden maalauksellinen ylistys – Susumu Yokotan musiikki ja Marguerite Durasin tekstit toivat näyttämölle elämän alkukodin, majesteettisen, vihreän meren

Tanssijoiden esiintymisasujen värit oli tarkkaan harkittuja. Pirje Mykkäsen esityskuvassa hallisteva väri on kevään tai meren vihreä. Kuva © Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria

Piti kysyä jälleen kerran itseltään, miten pitkälle konteksti määrittelee taiteen. Koreografi Liisa Pentin ympärille koottu ensemble esitti tanssiteoksen Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle kantaesitettiin nykytaidemuseo Kiasman Kiasma-teatterissa.

Alun äärimmäisen hidas liike, pukusuunnittelusta vastanneen Siru Kososen tanssijoiden esiintymisasuissa käyttämä, ilmeisen harkittu väriskaala ja hiljaisuus veivät assosiaatiot maalaustaiteeseen. Tämä on kuva, tämä on maalausta jäljittelevä performanssi.  

Tänä vuonna kevät antoi odottaa itseään. Noin kuvainnollisessa mielessä vähintään yhtä verkkaisesti luonto heräsi uuteen kevääseen perjantai-iltana Kiasma-teatterin näyttämöllä. Esityksen alussa kaikki viisi tanssijaa lepäsivät liikkumatta näyttämöllä. Kevät alkoi versota yhden tanssijan lähes huomaamattomasta kädenliikkeestä. Sitten liike eteni vähitellen. Yhä uusia versoja alkoi nousta sulavan lumen alta.

Liikkeiden vaikuttavaa hitautta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen tanssija oli siitä asennosta, josta tanssin liike perinteisesti aloitetaan, jaloillaan vasta 20 minuuttia tanssin alkamisen jälkeen. Tämä tuli tarkistettua kelloa vilkaisemalla.

Alun mielikuva hiljaisuudesta oli tavallaan harha-aistimus. Liisa Pentti kertoo teoksen käsiohjelmassa, että esitys on saanut innoituksensa japanilaisen säveltäjän Susumu Yokotan albumista Baroque. Ensimmäisen tanssin aikana sen taustalla soi Yokotan albumin ensimmäinen raita Deformed Pearl, josta myös tanssiteos on saanut suomenkielisen nimensä. Tuolla ääniraidalla huokaili ja lauloi rummun tai rumpukoneen tahdittamana äänimaisema, joka toi mieleen meren ja sen rantakallioita huuhtovat aallot.

Käsiohjelmassa Pentti haastoi meidät katsojat kysymyksillä tanssitaiteen perimmäisestä luonteesta? Miten kehon, tanssin ja ajattelun väliset suhteet ilmenevät? Miten luodaan perinteisestä narratiivista vapaata koreografiaa?

Minusta ensimmäisen tanssin maalauksellisuus oli yksi vastaus teoksen konseptin, koreografian ja ohjauksen tehneen Pentin tekemiin kysymyksiin. Ehkä tässä nyt rohkenee käyttää sitä vanhaa kliseeksi kulunutta anekdoottia, jossa maalauksesta etsitään maiseman sielua. Etsin tässä ajatusta siitä, että Pentin koreografiassa ihminen, tanssija ei ole katseen kohde, vaan osa kokonaisuutta, osa luontoa.

Tanssi on tyypillisesti tyhjän tilan taidetta, jossa tanssijat luovat läsnäolollaan vartaloidensa liikkeillä ja ilmeillään teoksen todellisuuden. Fyysiseltä olemukseltaan poikkeuksellisen kauniit ihmiset korostavat liikkeillään tahtomattaankin omaa inhimillistä kauneuttaan. Tanssi nostaa ihmisen helposti jalustalle.

Täydellisyyden tavoittelussa piilee ansa. Ehkä siihen Pentti ja hänen tanssijansa haluavat myös viitata teoksensa nimellä. Täydellisyys merkitsee umpikujaa, jonkin kehityslinja päätepistettä, josta ei enää ole ulospääsyä. Voi olla, että me haemme omista ja toisen ihmisten kasvoista symmetriaa, mutta luonnon kauneus on toisenlaista.

Evoluution kannalta ihminen edustaa lajina erään kehityspolun päätepistettä, geneettistä umpikujaa, josta ei ole enää ulospääsyä. Emme ole luomakunnan kruunuja, mutta helmiä kuitenkin joskin tavalla tai toisella epämuodostuneita helmiä.

Hitaasti edenneen kevään jälkeen katse kohdistettiin lyhyissä duetoissa jälleen ihmiseen. Katseen kohteen ja katsojan rooleja korostettiin siten, että kahden tanssijan tanssiessa muut kolme tanssijaa seurasivat katseillaan esitystä katsomosta ja näyttämön takaosasta käsin.

Näihin tansseihin liittyi myös käsiohjelmassa mainittu video Vancouver, jossa Duras lukee ääneen hänen alter egonsa Aurélia Steinerin tekstiä. Runollisen kauniilta kuulostava ja sisällöltään karu teksti jäi minulta kuitenkin kielimuurin taakse.

Duras kirjoittaa romaaneissaan vahvoista ja urallaan menestyneistä naisista, joilla on vaikeuksia kiinnittyä yhteisöön ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Aurélia Steiner on Durasin teksteissä siirtymän, surun ja trauman hahmo. Vaihtuvina pareina tanssineiden tanssijoiden liikekieli kuvasti minusta samoja teemoja, ikävystymistä, etäisyyttä ja vaikeuksia saada kosketusta toiseen ihmiseen.

Käsiohjelman välistä löytyi Kristiina Haatajan kääntämä katkelma Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Le Navire Night et auteres text.   

”Minun edessäni syntyy väri, hyvin intensiivinen, vihreä, se peittää osan merestä, se vangitse merestä paljon itseensä, kokonaisen meren, mutta pienemmän, meren meren kaikkeudessa.”

Epämuodostunut helmi- tansseja keväälle ja hiljaisuudelle

Liisa Pentti +Co & rendezvous ryhmän esitys Kiasma-teatterissa 3.5.2024

Konsepti, koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti

Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen

Valosuunnittelu: Ina Niemelä

Pukusuunnittelu: Siru Kosonen

Valokuvaus: Pirje Mykkänen

Video: Marguerite Duras

Tanssijat: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen, Maija Mustonen, Anna Torkkel  

I address you haastoi meidät ymmärtämään – Carl Knifin ilmaisuvoimainen esitys kertoi yksilön kasvutarinan kautta homojen asemasta yhteisöjen jäseninä ennen ja nyt – Vuosisatoja kestänyt vaino on jättänyt myös jälkensä   

Carl Knif aloitti tanssinsa kasvoillaan naamio. Hänen yllään oli takki ja housut, joiden värit ja pilkut toivat mieleen maastopuvun, joka tekee kantajansa urbaanissa betoniviidakossa näkymättömäksi. Kuva © Yoshi Omori/Carl Knif Company

Me kasvamme ihmisiksi yhteisön jäseninä. Muistoissa tämä vuorovaikutus ylettyy sukupolvien yli. Tähän viittaa Carl Knifin sooloteoksen hyvin haastava nimi I address you. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuosisataoja kestänyt syrjintä ei ole jättänyt muistijälkiä vain tämän vaino uhreihin, vaan myös meihin, jotka olemme syrjimällä tai vaikenemalla osallistuneet tähän raakuuteen. Tämä tosiasia haastaa syvälliseen keskusteluun.

Taide antaa meille myös väylän käydä tätä keskustelua. Sooloteoksessaan Knif kertasi näitä yli sukupolvien yltäviä muistoja ja peilasi niitä omaan elämäänsä. Näin syntyi hyvin ilmaisuvoimainen teos. Knifin voimakas liikekieli ja runollisen kaunis puhuttu kieli muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden.       

Tanssin talon Pannuhallin näyttämön takaseinään oli heijastettu suuri oranssinvärinen kolmio. Kun Knif liitti sen viereen historiallisen kuvan, minä muistin. Näin homoseksuaalit merkittiin natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä. He kantoivat raidallisessa vanginpuvussaan tunnisteena oranssia kolmiota.

Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuosisatoja kestänyt syrjintä ja vaino huipentui homomiesten systemaattiseen tappamiseen natsi-Saksan tuhoamisleireillä. Eikä tämä vainoa ole vieläkään loppunut. Yhä on olemassa maita, joissa homoseksuaalisista teoista voi saada kuolemantuomion.

Knif aloitti tanssinsa kasvoillaan naamio. Hänen yllään oli takki ja housut, joiden värit ja pilkut toivat mieleen maastopuvun, joka tekee kantajansa urbaanissa ympäristössä näkymättömäksi.

Sateenkaari-imiset alkoivat toden teolla kamppailla omien oikeuksiensa puolesta toisen maailmansodan jälkeen. LGBT-yhteisöt alkoivat järjestäytyä. Suomessa ensimmäinen yhdistys Toisen säteen ryhmä perustettiin 1967 ja Seksuaalinen tasavertaisuus ry Seta vuonna 1974. Rikoslaista seksuaalisten tekojen rangaistavuus poistettiin Suomessa vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981.

Knif kuvasi tätä aikaa ennen hänen syntymäänsä tanssimalla valkean kankaan kanssa. Voimakkaat vertikaaliset liikesarjat kuvasivat valoa, iloa ja toivoa. Näyttämön takaseinälle heijastettiin kuva katunäkymästä. Otaksun, että kuvassa oli Stonewall Inn -nimisen homobaarin sisäänkäynti. Tuosta New Yorkin Greenwich Willagen naapurustossa sijainneesta baarista alkoi niin kutsuttu Stonewall-kapina, jolla homobaarien asiakkaat vastustivat poliisin heihin kohdistuvaa häirintää ja mielivaltaa.

Tuo kapina ja lukemattomat muut vastaavat yhteenotot käänsivät LBGT-ihmisten oikeuksien puolesta käydyn taistelun voitokkaaksi. LBGT-järjestöt ja heidän yrityksensä alkoivat voittaa poliisia ja muita viranomaisia vastaan käymiään oikeudenkäyntejä.

Tanssin kolmannessa vaiheessa Carl Knif riisui vaatteensa. Se kuvasi koskettavasti avautumista. Jos minun pitää kuolla, kuolen sellaisena kuin olen. Kuva © Yoshi Omori/Carl Knif Company

Knifin omat muistot alkavat ajasta, jolloin LBGT-yhteisöjä kohtasi uusi katastrofi. Todennäköisesti Keski-Afrikassa muista kädellisistä ihmisiin loikannut ja sieltä eri puolille maailmaa ihmisten mukana siirtynyt HI-virus alkoi levitä 80-luvulla räjähdysmäisesti homomiesten yhteisöissä. Tappavaa immuunikatotautia aiheuttava virus nosti vanhat ennakkoluulot ja asenteet pintaan. AIDSia alettiin kutsua homorutoksi ja uskonnollisissa piireissä jopa iloittiin siitä, että jumala näin rankaisee synnintekijöitä.

Knif oli itse 80-lukua leimanneen epidemian aikana lapsi ja varhaisnuori. Taudin ympärillä käynyt kohu ja moralisointi ovat vaikuttaneet esityksen perusteella syvästi hänen kehittymässä olevaan identiteettiinsä. Knif muisteli kouluaikoja ja tapausta, jossa opettaja pyysi oppilaita asettumaan peilin eteen ja kertomaan sitten, millaiseksi he näkivät oman tulevaisuutensa. Knif ei nähnyt peilissä tulevaisuutta.

Knif puki kasvoille uudestaan niitä alussa peittäneen naamion. Kuvaseinälle ilmestyi voimakkaasti muokattu versio Benettonin kuuluisasta mainoskuvasta, jossa isä ja äiti ovat hyvästelemässä luurangoksi laihtunutta, kuolevaa poikaansa. Ikoninen kuva kuuluu epäilemättä vaikuttanut nuoreen Knifiin voimakkaasti.

Luksusmuotia rikkaille valmistaneen Benettonin mainoksesta voi lukea myös toisenlaisen viestin. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten joukossa on poikkeuksellisen paljon todella lahjakkaita yksilöitä. Lahjakkuus ja hyvä koulutus takasivat Yhdysvalloissa ainakin vielä 80-luvulla korkeat tulot. Yhdysvallat on kristittyjen fundamentalistien luvattu maa, mutta rahan mahti on puhunut siellä myös LBGT-yhteisöjen puolesta. Ei liene sattuma, että taistelut seksuaalisten vähemmistöjen puolesta ovat alkaneet Yhdysvalloissa ja maan taloudellisilla ja ennen kaikkea tutkimusresursseilla myös taistelu HI-viruksen leviämistä ja AIDS-taudin tappavuutta vastaan on voitettu.

Tämän jälkeen Knif riisui vaatteensa. Se kuvasi koskettavasti avautumista. Jos minun pitää kuolla, kuolen sellaisena kuin olen. Tähän kohtaukseen liittyi myös muistoja uhkailusta ja väkivallasta, jonka kohteeksi todennäköisesti jokainen homomies on elämänsä aikana joutunut monta kertaa. Tämä tanssin päättänyt finaali palautti tarinan aikajänteen sen alkuun. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat toteuttaneet kautta aikojen omaa identiteettiään siitä huolimatta, että heitä on uhattua ja heitä on rangaistu käsittämättömän julmilla rangaistuksilla.

Me emme voi valita sitä, millaisiksi me synnymme.

Jokainen tieteen ja taiteen historiaa tunteva tietää, miten merkittävä rooli sateenkaaren eri sävyjä edustavilla ihmisillä on ollut tieteen ja taiteen kehitykselle. Myös kulttuurievoluutio suosii biologisen evoluution tavoin monimuotoisuutta. Todella menestyvissä ja innovatiivisissa yrityksissä tämä laajan diversiteetin merkitys on ymmärretty. Se on niiden menestyksen takana.

Tätä identiteettien suurta kirjoa kuvaa varmasti hyvin sateenkaariväen eri yhteisöjä nykyisin yhteen kokoava lyhenne LGBTQAI+ (lesbian, gay, bisexual, transgender, gueer or questioning, intersex, asexual, and more).

Karl Knif on valmistunut taiteen maisteriksi vuonna 2000 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Aikaisemmin muun muassa Tero Saarisen ryhmässä tanssinu Knif perusti oman Carl Knif Companyn vuonna 2012. Valtion esittävän taiteen toimikunnan Tanssitaiteen valtionpalkinnon hän sai vuonna 2016.

Ryhmänsä taiteellisena johtajana ja koreografina Knif on yhdistänyt teoksissaan tanssitaiteen ja teatterin elementtejä. Minulle mieleenpainuva kokemus oli esimerkiksi Carl Knif Companyn ja Espoon Teatterin yhteistyönä toteuttaman, Werner Schabin tekstiin perustuva Presidenterna.

Torstain esitys I address you edusti samaa, hyvin ilmaisuvoimaista tanssitaidetta.

”I know of the most special kind of love and it is this: I am you, and you are me, and we are here and now.”

I address you

Ohjaus, koreografia, tanssi, tekstit: Carl Knif

Lavastus: Jukka Huitila

Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Hast

Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila

Puvun ja naamioinnin toteutus: Nina Ukkonen

Voiceover: Dudley Rees

Valokuvat: Yoshi Omori

Teaserit ja trailerit: Björk Knif

Tekstien käännökset: Julian Garner, Essi Brunberg

Tuotanto: Carl Knif Company