Kaunis, ilmaisuvoimainen, vaikuttava. Jotakin, joka näytti ja tuntui täydelliseltä.
Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen Ombra tarjosi vaikuttavan elämyksen. Upeaa tanssitaidetta! Katsojan kannalta vangitseva kokemus. Oma keho reakoi teoksen kauneuteen ja ilmaisuvoimaan. Mieli keskittyi näkemäänsä ja hengitys tiheni aivan kuin oma ruumis olisi valmistautunut hyppäämään jostakin korkealta.
Ehkä aivan esityksen alussa mielenpohjalla kaihersi pieni kateuskin. Miten joillakin on kyky säilyttää oma kehonsa ja mielensä noin elinvoimaisina ja virkeinä. Omalla kohdallani on kulunut jo hyvin pitkä aika siitä, kun pakenin varjoani ja uhmasin luonnonvoimia hyppäämällä omien heiveröisten taitojenin varaan tuhannen metrin korkeudelta laskuvarjourheilijoiden kurssilla.
Tuo upea tunne kuolemattomuudesta, miten se juuri nyt tuli niin voimakkaana mieleen?
Varmasti Ombra on hieno esimerkki siitä, miten elämänkomeus ja sen antama kypsyys näkyy taiteessa. Ombra oli täynnä upeita yksityiskohtia, viitauksia taiteen kaanoneihin ja kulttuuriin, oli näistä paloista koottuja tyylilajista toiseen liukuvia kohtauksia ja oli kohtauksista syntynyt vaikuttava kokonaisuus.
Ja mikä parasta, tämä tavattoman monesta kerroksesta leivottu juhlapäivän kakku oli vielä koristeltu hauskalla huumorilla. Pään molemmille puolille sormet harallaan sarviksi kohotetut kädet todistivat toteemin voimasta. Tavallaan tanssin kauneus ja hurja ilmaisuvoima perustavat sen primitiivisyyteen. Tunteita ja ajatuksia voidaan tanssin keinoin ilmaista ilman sanoja.
Tämä setä jaksa heilua. Ari Nummisen upeissa sooloissa ei ikävuosien painoa voinut havaita. Kokemuksen tuoma elämänviisaus sen sijaan näkyi nerokkaassa koreografiassa.Kuva (c) Petteri Aartolahti
Tämä tekijöiden oma tulkinta teoksen sisällöstä ja teemoista tuli toteen näytetyksi ilman yhtään sanaa. No toki esimerkiksi Frantz Grothen slaagerissa Das Leben ist so schön laulettiin elämän kauneuden lisäksi siitä, miten ihmeellistä elämä on.
”Kun ihminen syntyy, syntyy myös hänen varjonsa, joka seuraa ihmistä hänen kuolemaansa asti.” Näin Teatteri Telakan verkkosivulla. Varjovertauksessa konkretisoituu se dualismi, joka on tyypillistä meidän omalle kristinuskoon pohjautuvalle kulttuurillemme ja ylipäätään inhimilliselle ajattelulle. Meissä kohtaavat musta ja valkoinen, hyvä ja paha, jin ja jang.
Esityksen nimi on italiaa ja sana ombra on suomeksi varjo. Valaistua esitti Numminen ja hänen mustaa varjoaan Kiviharju. Tätä ihmisen kaksijakoisuutta korotettiin myös tanssijoiden kasvomaalauksilla. Suomen kielessä jopa naamataulua tarkoittava sana on monikossa, mutta sille löytyy semanttinen selitys meidän suolaiskansalisesti pulleista poskista.
On helppo kuvitella, että meille tyypillinen tapa ajatella johtuu aivojen rakenteesta. Aivot jakautuvat kehon keskilinjan mukaan vasempaan ja oikeaan puoliskoon. Niiden välissä kulkevia piuhoja kutsutaan aivokurkiaiseksi. Meillä on siis tavalla kahdet aivot. Tutkijat ovat havainneet näiden aivopuoliskojen välillä työnjakoa.
Näistä useimmilla ihmisillä oikea avopuolisko on se hermokeskus, jossa herkillä ihmisillä syntyvät voimakkaat tunnekokemukset äärimmäisen pahan läsnäolosta toisaalla ja toisaalla kokemukset enkelien siipien kosketuksesta. Meidän ei tarvitse koskaan olla yksi. Valo tai varjo, jumala tai paholainen on aina meidän seuranamme.
Ombrassa esitys kuvasi elämän kaarta syntymästä kuolemaan. Elämä alkoi 1500-luvulla eläneen Claudio Monteverdin aarialla Si dolce è’l tormento, jossa kerrotaan kärsimyksen suloisuudesta. Miehenä tämän kärsimyksen suloisuudesta on paha mennä sanomaan mitään. Jos sanaan on uskominen, synnytyskivussa kysymys on joka tapauksessa meidän kristittyjen ja juutalaisten jumalan Eevalla ja hänen tyttärilleen säätämästä rangaistuksesta, joka jatkuu maailmantappiin asti.
Viisikymppinen Kiviharju ja muutaman vuoden kuluttua 70 vuotta täyttävä Numminen eivät kumpikaan ole selvästi vielä siinä iässä, jossa lapsuudenmuistot kultautuvat ja nousevat jostakin alitajunnan hämäristä kirkkaina esiin.
Nuoruuden riemuja tanssittiin elektronisen musiikin huippubändin, englantilaisen Asian bud fountantionin tahdeissa. Ehkä kiinnostavimmillaan tarinallisesti tassi oli kohtauksissa, joissa kuvattiin sitä pitkää rupeamaa, jota kutsutaan työuraksi. Molemmat vetivät ylleen työelämän tutun sotisovan, pikkutakin ja sen jälkeen alkoi hurja kaahaus elämän juoksupyörässä.
Kilpailu paikasta auringossa oli kovaa ja tämä taistelu huipentui kahden ”sarvipään” otteluksi. Humoristisia ja vaikuttavia olivat myös liikkeet, jotka osuvasti kuvasivat sitä, miten me olemme uramme ja elämämme aikana yrittäneen kaksin käsin kahmia varallisuutta, arvostusta ja ehkä rakkauttakin omiin taskuihimme. Tai anella, mistä myös saimme Nummisen näytteen. Kohtausten koreografiset oivallukset olivat huikeita ja liikekieli todella vaikuttavaa.
Kaikkien ihmisten varjot eivät katoa heti heidän kuolemansa jälkeen. Tällaisia historiasta liiankin tuttuja hahmoja ovat Adolf Hitler ja Josif Stalin, joiden pitkä ja todella synkkä varjo on ulottunut ajassa meidän päiviimme asti. Vasta nyt valtaan on tarttumassa ja tai jo noussut uusia paskiaisia, joiden varjot näkyvät, koska ne ovat tämän päivän valossa vielä heidän historiallisten esikuviensa varjoja synkempiä.
Näin ajattelin, kun Kiviharjun varjo yritti hivuttautua piiloon meidän katseiltamme verhon taakse. Nummisen valkoinen valo kiskoi hänet sieltä jalasta taikaisin varjojen joukkoon.
Ombra
Ensi-ilta Teatteri Telakan näyttämöllä 26.4.2025
Koreografia ja dramaturgia Heidi Kiviharju, Ari Numminen
Visualisointi Tiina Helin, Heidi Kiviharju, Ari Numminen
Missä kaikki ovat? Tähän kysymykseen kiteytyy niin kutsuttu Fermin paradoksi. Pelkästään omassa galaksissamme on noin 200 miljardia tähteä ja lähes luvuton, siis toistaiseksi tuntematon määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita. Silti kukaan ulkoavaruuden muukalainen ei ole käynyt moikkaamassa. Eikä heistä ole edes kuultu pihaustakaan, vaikka heidän peräänsä on huhuiltu muun muassa 1960-luvulla aloitetun SETI-projektin puitteissa jo vuosikymmeniä.
Teatteri Takomon monologinäytelmässä Existential Jukola vuoden 2025 Jukolan viestiä selostava radiotoimittaja ajautuu eksistentiaalisen ahdistuksen valtaan yösuunnistuksen kuudennella rastilla keskellä sysimustaa suomalaista korpea. Kaksi kilpailun johdossa ollutta suunnistajaa on puuskuttanut ohi, mutta sen jälkeen ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.
Manhattan-projektiin osallistunut ja tiedemiehenä maailmankuulu Enrico Fermi perusteli ihmettelevää kysymystään luvuilla, joiden perusteella muukalaisten vierailu meidän planeetallamme ei ole vain todennäköistä, vaan lähes väistämätöntä. Hän muotoili paradoksin 50-luvulla, jolloin atomipommi oli tuore keksintö. Todella suurien lukujen logiikan perusteella ihmiskuntaa aiemmin puusta laskeutuneen sivilisaation olisi Fermin mukaan pitänyt valloittaa Linnunradan asuttavat planeetat jo aika päiviä sitten 5-50 miljoonaa vuotta kestäneiden löytöretkien aikana.
Valaistakseen näiden suurten lukujen dilemmaa Samuli Niittymäen urheilutoimittaja sytytti otsalamppunsa ja alkoi selvittää tätä lukujen todellisuutta sen pienimmistä osatekijöistä lähtien. Suomen asukastiheys on 16 ihmistä neliökilometrillä. Koko maapallon maapinta-ala on 150 miljoonaa neliökilometriä. Jos tuo ala jaetaan nykyisellä 8 miljardin asukasluvulla, saadaan keskimääräiseksi asukastiheydeksi 53 ihmistä neliökilometrillä. Todellisuudessa asukastiheys on asutuilla alueilla paljon suurempi. Vain 42 prosenttia maapallon maapinta-alasta on asumiskelpoista, eikä tilanne tässä suhteessa ole muuttumassa ilmastomuutoksen takia ainakaan parempaan suuntaan.
Ehkä Niittymäen Jukolan jussit eivät ole tarinassa eksyneet suomalaiseen, asumattomaan erämaahan, vaan he ovat kadonneet väenpaljouteen.
Elämää maailmankaikkeudessa esiintyy. Se on varma asia. Tällainen kotitarvefilosofi voi kuitata tämän toteamalla, että se on yhtä varmaa kuin se, että tämä on minun oikea käsivarteni ja motata varmuuden vakuudeksi nyrkillä omaan silmään.
Fermin paradoksiin liittyy kuitenkin kolkko oletus, joka antaa kelpo urheilutoimittajallemme hyvän syyn ahdistukseensa. Millä todennäköisyydellä avaruudessa sinänsä yleisesti esiintyvät orgaaniset yhdisteet alkavat muodostaa itseohjautuvia molekyylejä ja saada aikaan lopulta ensimmäisen lisääntymiskykyisen mikrobin. Niittymäen monologissaan heittämä todennäköisyyttä kuvaava luku sisälsi hyvin pitkän rivin nollia ensimmäisen nollan ja pilkun jälkeen.
Voi siis olla myös niin, että elämää esiintyy vain maapallolla tämän suunnattoman avaruuden keskellä ja me tuhomme sitä parhaillaan suruttomasti parhaiden kykyjemme mukaan.
Todella suurten lukujen taikuutta on se, että mahdotonkin on mahdollista. Olemme elävä esimerkki tästä. Niittymäki muistutti meitä siitä, että nykyisin tunnetussa maailmankaikkeudessa on uusimman tutkimuksen mukaan ainakin biljoona eli tuhat miljardia galaksia. Tähtiä on triljoonia ja niitä kiertäviä planeettoja lähes luvuton määrä.
Nimensä tuntemattoman taiteilijan keskiajalla tekemä puupiirros on saanut 1800-luvulla eläneeltä ranskalaiselta tähtitieteilijä Camille Flammarionilta. Kuva on Flammarionin teoksesta L’atmosphère : météorologie populaire (Pariisi: Hachette, 1888).
Ehkä kukaan ei vain ole viitsinyt piipahtaa täällä Linnunradan periferiassa sijaitsevalla planeetalla numero kolme. Tai sitten Douglas Adamsin veikeässä scifi-parodiassa Käsikirja Linnunradan liftareille luonnosteltua ääretöntä epätodennäköisyyttä synnyttävää generaattoria avaruusalusten voimanlähteenä ei ole vielä missään päin maailmankaikkeutta keksitty.
Niittymäki kuvasi tätä valtavien välimatkojen ongelmaa tutulla hiekkajyvävertauksella. Tässä mittakaavassa lähin toinen tähti Alfa Centauri on meidän omasta auringostamme 40 kilometrin päässä. Tähtitieteen termein tuo välimatka on 4,2 valovuotta. Valo kulkee vuodessa 9,4 biljoonaa kilometriä. Nopein ihmisen rakentama luotain Parker Solar Probe on saavuttanut planeettojen ja auringoin vetovoiman avittamana nopeuden 635266 kilometriä tunnissa. Tällä vauhdilla matka Alfa Centaurille kestäisi yli 6500 vuotta.
Avaruuteen noustaan yhä periaatteessa samalla tekniikalla, jolla Wernher von Braun insinööreineen pommitti natsikomennon alla Lontoota. Fermi laski, että pitkien etäisyyksien vuoksi linnunradan asuttamiseen kuluisi joka tapauksessa 50-luvulla näköpiirissä olleella tekniikalla miljoonia vuosia. Ihmiskunnan pulma on siinä, mistä nuo vuodet otetaan.
Evoluutiolta kului 3,8 miljardia vuotta tuottaa maapallolle laji, jonka edustajien mielestä kapitalismi ja höyrykone ovat vallan mainioita keksintöjä. Sen jälkeen ihmiseltä kului vain reilut 200 vuotta luoda maailmanlaajuinen teknokulttuuri ja saattaa samalla oma olemassaolonsa kuilun partaalle.
Edes tuntemamme maailmankaikkeus ei ole ikuinen. Kaikki alkoi niin kutsutusta alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten. Tästä vallitsee tiedeyhteisön keskuudessa vankka yksimielisyys. Havaintoihin perustuva evidenssi on vahvaa.
Aikaa on kulunut tämän suuren pamauksen jälkeen siihen, että ensimmäisen sukupolven pelkästään vedystä ja heliumista koostuneet tähdet ovat polttaneet itsensä loppuun ja suurimmat niistä ovat räjähtäneet supernovina. Tällaisissa paukuissa ovat syntyneet ne meille tutut alkuaineet, joista sekä oma kehomme, että kaikki muukin mitä ympärillämme havaitsevamme koostuu.
Me olemme tähtien lapsia
Näin syntyneet kaasupilvet ovat ylittäneet avaruuden valtavat etäisyydet ja niistä on muodostunut uusia aurinkokuntia. Näihin uusiin aurinkokuntiin kuuluu myös oma aurinkomme, joka on jaksanut pitää yllä ydinfuusioon perustuvaa roihuaan jo viisi miljardia vuotta.
Paitsi tähtien lapsia me olemme myös tähtivaeltajia. Me kierrämme planeettamme kanssa omaa aurinkoamme. Aurinko planeettoineen kiertää Linnunradan keskustaa ja vauhti on huimaa, 220 kilometriä sekunnissa. Kyyti on siis kovempaa kuin mihin ihmisen rakentamilla laitteilla on toistaiseksi päästy. Silti yksi kierros, tämä yhteinen seuramatka Linnunradan keskustassa sijaitsevan suuren mustan aukon, Sagittarius A:n ympäri kestää 250 miljoonaa vuotta.
Elon Muskin messiaanisessa pelastussuunnitelmassa on sinänsä järkeä. Aurinko syö omat lähimmät lapsensa. Jo sitä ennen kuolinkouristuksissaan punaiseksi jättiläiseksi kasvanut tähti on kärventänyt hengiltä kaiken elollisen maapallolla.
Aurinko kuitenkin paistaa vielä tavalliseen tapaan muutamia miljardeja vuosia. Aikatauluongelmia aiheuttaa se, että on kyseenalaista, pysyykö ihmiskunta toimintakykyisenä tai edes hengissä seuraavat sata vuotta. Monien mielestä jo Muskin passittamisella Marssiin on jo tulenpalava kiire ja projekti näyttää kestävän aivan liian pitkään.
Monologissa Niittymäki ei tyytynyt Flammarionin piirroksen pyhiinvaeltajan tavoin kurkottamaan vain taivaankannen yli, vaan hän sukelsi myös ihmisen sisäiseen universumiin, joka koostuu keskimäärin neljästä oktiljoonasta atomista. Oktiljoona (eng. octilljon) on luku, jossa ykkösen perässä on 27 nollaa.
Sukellus oman kehon arvotuksiin antoi lohtua avaruuden suunnattomuuden aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen. Vaikka lopulta tulisi todistettua se täydellisen epätodennäköinen vaihtoehto, että elämää on vain maapallolla, meidän ei tarvitse tehdä silti tätä matkaa täysin yksin. Elämme symbioosissa tuhansien miljardien mikrobien kanssa. Näitä bakteereja, arkeoneja ja aitotumaisia elää kerallamme saman verran kuin ihmisellä on omia soluja.
Kokonaisuuteen kuuluu myös viruksia ja bakteriofageja. Näiden kaikkien kehoonmuuttajien soluja ohjaavaa DNA:ta on meissä enemmän kuin ihmisen omaa DNA-koodia.
Onneksi mikrobit menevät pieneen tilaan. Aikuinen kantaa näitä kanssamatkaajia mukanaan noin 1,5 kiloa. Ne suojelevat meidän ihoamme, auttavat ratkaisevalla tavalla ruuansulatusta ja sitä kautta parantavat myös aivojemme toimintaa. Ne puolustavat meitä kunnon vahtikoirien tavoin etulinjassa kehon ulkopuolelta tulevien mikrobien hyökkäyksiltä. Ne ovat myös siinä mielessä ainutlaatuisia, että ihmisen kantamia mikrobeja löytyy luonnossa vain ihmisistä.
Teatteri Takomon verkkosivulta löytyy hieno muunnelma Flammarionin kuuluisasta puupiirroksesta. Teatterin versiossa taivaankannen taakse ei kurkista keskiaikainen pyhiinvaeltaja, vaan vuoden 2025 Jukolan yösuunnistuksessa kartalta eksynyt suunnistaja. Kuvan on tehnyt Cecilia Ebbe Belinskij.
Tuntemattomaksi jääneen keskiaikaisen taiteilijan puupiirros on kutenkin vielä kiinnostavampi kuin tämä muunnelma. Kuva perustuu maailmankuvaan, jossa maa oli litteä kuin pannukakku. Mitä taivaankannen läpi taivaaseen päänsä työntänyt pyhiinvaeltaja kuvassa näkee? Enkeleitä ja iankaikkisen elämän privilegiosta nauttivia harpunsoittajia?
Ei sinne päinkään! En tietenkään osaa tulkita kuvan keskiaikaista symboliikkaa. Tämän päivän ihmiselle pyhiinvaeltajan näky tuonpuoleiseen tuo mieleen hallusinaation tulevien aikojen industrialismista ja paratiisista maan päällä.
Existential Jukola alkoi Niittymäen monologilla ja päättyi Eva Louhivuoren. Denisa Snyderin ja Ilkka Tolosen bändin konserttiin. Esitys kesti vain reilun tunnin. Silti se laajensi minun mailamankuvaani luvattujen 93 miljardin valovuoden mittoihin.
Louhivuoren ja Snyderin lauluissa oli sitä jotakin ja laulujen sanat niin runollisen kauniita, että minun silmäkulmani kostuivat. Olen pahoillani siitä, ettei minulla ole kykyjä eikä edellytyksiä tätä syvällisempään musiikin analysointiin. Jollakin tavalla musiikin tavaton kauneus ja Fermin paradoksi synnyttivät yhdessä mielikuvan sielunmessusta.
Nuori Kristian Smeds puhui vuosia sitten tekemässäni haastattelussa näyttelijän, tai oikeammin näyttämötaiteessa piilevästä syvällisestä viisaudesta. Vuosikymmenten varrella minulla on aina välillä ollut myös omat epäilykseni tämän asian suhteen. Existential Jukolan toteuttanut ensemble on joka tapauksessa näyttöjensä perustella todellinen valopäiden tihentymä. Plup Plup – Two Water Bottles oli ravisteleva täysosuma ja Existential Jukola todellinen herkku jokaiselle, jonka aivot vielä ainakin jollakin tavalla toimivat.
Aivosuunnistuksen Jukola meille kaikille, jotka olemme juuri putoamassa kartalta tässä alati pimenevässä yössä.
Existential Jukola
Työryhmä:Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen
Kuopio tanssii ja soi myös kaupunginteatterissa. Minulla oli ilo nähdä viikonvaihteessa kolme Kuopion kaupunginteatterin esitystä ja nautin hienosta näyttelijäntyöstä. En tiedä, onko teatterissa erityisesti panostettu fyysiseen esittämiseen. Ainakin hurjimpia temppuja näyttämöllä esittäneet näyttelijät epäilemättä harrastavat jotkin kehonhallintaan perustuvaa urheilulajia.
Lähes akrobatian asteelle tämä esittämisen notkeus yltyi slapstick-komiikkaan perustuvassa hulluttelussa Näytelmä joka meni pieleen. Atte Antikaisen ja Saneri Niskasen kuperkeikat taistelukohtauksissa olivat näyttäviä. Leea Lepistön, näytelmän Florence Collymooren viehkeä ja viettelevä liikekieli huipentui vaivattomalta näyttäneeseen spagaattiin.
Kuopion esityksen ohjannut Mikko Rantaniva on hyödyntänyt taitavasti näitä teatterin vahvuuksia. Vauhtia oli nyt ehkä vähän liikaakin. Kun komedia alkoi puskea täydellä höyryllä eteenpäin jo ensimmäisellä jaksolla, kierroksia oli vaikea enää lisätä toisella jaksolla. Kehittelyt jäivät ehkä hieman vajaiksi, mikä tuntui siltä, että kohtaukset alkoivat toistaa itseään.
Kuopion sovituksessa Pohjois-Savon Polytekninen draamaseura on vihdoinkin löytänyt ohjelmistoon heidän vahvuuksiinsa sopivan näytelmän. Tavallaan sama pätee Kuopion kaupunginteatteriin. Näyttelijäkunnasta löytyy hyvin vaativan slapstick-komiikan esittämiseen tarvittavaa kehollista taituruutta.
Näytelmän tarina seuraa esitystä murhamysteeristä, jossa huono-onninen teatteriryhmä kohtaa lukuisia onnettomuuksia. Näyttelijäopiskelijat Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer kirjoittivat sen alun perin pubissa esitettäväksi vuonna 2012. Sen jälkeen The Play That Goes Wrongon on niittänyt mainetta maailmalla. Suomessa sitä on esitetty tai esitetään parhaillaan Kuopion ohella ainakin Helsingissä, Rovaniemellä ja Turussa.
Tavallaan yllättävän suosion syitä ei tarvitse arvailla. Se perustuu brittiläiseen teatteriperinteeseen, jonka Charles Chaplin ja kumppanit veivät maahanmuuttajina Hollywoodiin ja tekivät sekä lajitypistä että itsestään maailmankuuluja. Ei siis ihme, että monet kohtaukset tuntuivat tutuilta, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen nähnyt aikaisemmin Helsingin kaupunginteatterin version näytelmästä.
Teatteri on läsnäolon taidetta ja komediaan on koottu laaja repertuaari noloista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat herkeämättä rikastuttaneet tätä läsnäolon juhlaa. Myös koettu myötähäpeä on merkki teatteritaiteelle ominaisesta vahvasta vuorovaikutuksesta. Osansa sai myös varsinkin suomalaista teatteria hallinnut kirjallinen perinne. Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen luomalla dekkarigenrellä on kanonisoitu asema kirjallisuudessa ja lajityyppi on siten mitä mehevin maali karnevalistiselle pilkalle.
Kuopion kaupunginteatterin Kuolleista herännyt oli hersyvä kansankomedia. Maiju Lassilan samannimisen veijaritarinan on teatterille dramatisoinut ja ohjannut lajityypin todellinen mestari Juha Hurme. Kuopiossa jälki oli sen mukaista.
Vuonna 1988 Yövieraat-teatterista uransa aloittanut Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Hurme on työskennellyt usein myös teatterin harrastajien kanssa ja hänen voimakkaasti läsnäoloa painottava tapansa ohjata on tuottanut harrastajista kootun ensemblen kanssa todella vaikuttavia esityksiä, joita olen saanut vuosien varrella ihastella muun muassa Työväen näyttämöpäivillä.
Hurme on myös suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän on sovittanut näyttämölle viime vuosisadan alun mestareiden tekstejä ja erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olet Algot Untolan eri salanimillä kirjoittamansa tekstit. Untola kirjoitti tekstejä kuudella eri taiteilijanimellä.
Teatterin harrastajille Untolan tekstiin perustuvien dramatisointien esittäminen on ollut ehkä turhankin vaikeaa. Näkemäni esitykset eivät ole nousseet samalla tavalla lentoon kuin muut festivaaleille valikoidut, usein vapaaseen assosiaatioon ja improvisaatioon perustuvat Hurmeen ohjaamat esitykset parhaimmillaan.
Kuopion kaupunginteatterissa Hurme on saanut ohjattavakseen oikean unelmajoukkueen. Nautin esityksen fyysisyydestä. Näyttelijöiden kehonkieli oli esityksessä vapautunutta ja ilakoivaa. Edellisen illan crazy-komediassa huikeita voltteja tehnyt Santeri Niskanen kunnostautui nyt helsinkiläisen rantapummin Jönni Lumperin pääroolissa. Varttuneen polven konkareista Mikko Paanasen bravuureihin kuului kohtaus, jossa hän esitti kahta roolia yhtä aikaa ja ylsi hauskaan dialogiin näiden roolihenkilöiden välillä.
Me emme tiedä, miten viime vuosisadan alkupuolella työväentaloilla seurojentaloilla näyteltiin. Teatteri on hetken taidetta. Untolan romaani ilmestyi vuonna 1916 ja Hurme on pyrkinyt sovituksessaan luomaan illuusion tuosta ajasta. Tätä illuusiota voimisti Sari Paljakan oivaltava lavastus. Maria-näyttämölle oli rakennettu reilun metrin lattiapinnan yläpuolelle nouseva apunäyttämö, rakennelma, joka yhä löytyy lähes jokaisesta vanhasta seurojentalosta.
Vanhan ajan teatteria oli myös kertojan käyttö. Kertojan ja Jönnin parhaan kaverin roolin näytteli Katariina Lantto. Hänen näyttelemisessään oli jotakin mieleenpainuvaa. Ehkä kysymys oli todella taitavasta ja hienovireisestä mimiikasta. Jo edellisenä iltana jäin seuraamaan Lanton otteita Näytelmässä joka meni pieleen. Lanton pokka piti tiukoissakin tilanteissa.
Hurme on sovituksessa pitäytynyt tarkasti Untolan tekstissä. Ainoa myönnytys olosuhteille on se, että Jönni Lumperin seikkailut suuntautuvat tässä sovituksessa Kuopioon ja Savoon. Savoa ei näytelmässä väännetty eikä Jönni kavereineen myöskään käyttänyt Stadin slangia, sekakieltä, jossa vilisee lähes tunnistamattomaksi vääntyneitä lainasanoja ruotsista ja venäjästä. Untola kirjoitti romaaninsa oman aikansa kirjakielellä.
Kuopion kaupunginteatterin Rouva C on perinteistä puheteatteria. Näytelmä on henkilökuva Kuopion suuresta kirjailijasta Minna Canthista. Näytelmä on osa Kuopion 250-vuotisjuhlien juhlaohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan kannata säikkyä. Esitys ei ollut sellaista pönötystä kuin ennakkoon saattoi pelätä.
Elämänmakua näytelmälle antoi hieno näyttelijäntyö. Lotta Vaattovaara oli nimiroolissa herkkä, hellä ja hehkuvainen. Nämä määritteet löytyvät myös Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Minna Cathin elämänkerrasta.
Tämän jutun aloittanut lause tanssivasta ja soivasta Kuopiosta tuli tämän kirjoittajan mieleen, kun Vaattovaara ja hänen ystäväänsä Floraa näytellyt Sari Harju laittoivat yhdessä polkaksi värikkäissä leningeissään. Kohtaus oli väriläiskä muuten hyvin tummilla sävyillä väritettyjen näyttämökuvien joukossa.
Heini Tolan sovitus perustuu Minna Rytisalon romaaniin Rouva C, joka ilmestyi vuonna 2018. Näytelmän tarina on siten viime vuosina muotiin tullutta biofiktiota, todellisista historiallisista henkilöistä kirjoitettua fiktiota.
Näytelmän tarina päättyi aikaan, josta Minna Canthin huikea ja merkityksellinen ura kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja oman aikansa radikaalina naisasianaisena vasta alkoi. Joku saattaa pitää tätä valintaa hieman outona. Toki Canth oli elinaikanaan kiistelty hahmo. Hän joutui mielipiteidensä takia törmäyskurssille muun muassa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kanssa. Tänään Canth on aikalaisistaan kuitenkin ainoa kuopiolainen, jonka jokainen lukutaitoinen suomalainen tietää ja tunnistaa. Yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista.
Lavastaja Sari Paljakka oli myös tässä näytelmässä nostanut näyttämön korokkeen päälle. Canthin mittavaa kirjallista tuotantoa varmaan symbolisoi suurikokoinen kirjoista ja auki revityistä kirjoista koostunut reliefi. Canthin talonrakennusprojektia, kartanoa, jossa myöhemmin alkoi kokoontua Minnan salonki, konkretisoitiin hauskalla lavastusteknisellä jipolla.
Miten köyhään perheeseen Tampereella syntyneestä tytöstä tuli Minna Canth? Ohjaaja Kiia Laineen mukaan näytelmä pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Laine kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan Facebook-seinällään julkaisemassa videossa.
Helsinkiläinen Laine kuuluu siihen 80-luvulla syntyneiden teatterintekijöiden sukupolveen, josta on parhaillaan muodostumassa teatteritaiteen terävin kärki Suomessa. Savon Sanomien haastattelussa Laine kertoo haaveestaan ohjata ainakin kerran kaikissa maan ammattiteattereissa.
Hyvä teatteri vaatii rinnalleen hyvän yleisön. Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Tässä mielessä Kuopio on teatterikaupunki. Tuota teatterin tekijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksen laatua on vaikea määritellä. Paikan ja ajan hengen kuitenkin vaistoaa ihminen, joka on 50 vuotta nuohonnut tämän maan teattereissa.
Kevyttä ja huokoista, kysyvää ja ilakoivaa, lohdullista.
Kaunotar ja hirviöt näytelmän tarina on lähtökohtaisesti synkkä. Se kertoo nuoren tytön murhasta, joka sai Italiassa aikaan valtavan mediakohun. Tai oikeammin monitasoinen tarina kertoo tuosta mediakohusta.
Silti ohjaaja Linda Wallgrenin oma käsiohjelmaan painettu luonnehdinta kuvaa näytelmää hyvin. Näytelmä sai aikaan voimakkaan tunteen läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta tavalla, joka sai minut katsojana unohtamaan itseni. Kaunotar ja hirviöt oli kuin lasten teatterileikkiä, vilpitöntä esittämisen ja esillä olon iloa.
Jollakin suorastaan hellyttävällä tavalla aivan mahtavaa näyttelijäntyötä. Nuoret näyttelijäntaiteen opiskelijat antoivat omien luonteenpiirteidensä ja fyysisyytensä näkyä. Se tuntui raikkaalta.
Myös näytelmän teksti on oppilastyö. Sinna Virtanen kirjoitti sen noin kymmenen vuotta sitten opiskellessaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kaunotar ja hirviöt oli parikymppisen Virtasen ensimmäinen kokopitkä näytelmä ja samalla hänen kandidaattityönsä.
Käsiohjelmassa Virtanen kertoo siitä, miten vaativa jopa tuskallisen vaikea prosessi näytelmän kirjoittaminen oli. Sitä hän ei avaa, mikä sai hänet kirjoittamaan näytelmän, jonka keskiössä on Italian televisiossa pyörinyt tositelevisiosarja, jossa etsittiin kadonneita henkilöitä.
Virtasen näytelmän narratiivisessa keskiössä eivät olleet satujen sudet, noidat ja peikot, nuo tutut hirviöt, joita lapsena vilkas mielikuvitus sai ryömimään illalla esiin sängyn alta. Näytelmä kertoi siitä yksisilmäisestä kykloopista, joka on väijynyt meitä ja saalistanut tajuntaamme olohuoneen nurkassa jo usean sukupolven ajan. Televisiota ei ehkä ihan sattumalta keksitty Hitlerin natsi-Saksassa.
Virtanen kertoo kirjoittaneensa näytelmän aikana, jolloin juuri kenelläkään ei ollut älypuhelimia. Hänen mukaansa tuolloin elettiin aikaa, joka oli postapokalyptistä tai uusvilpitöntä. Elettiin aikaa ennen Trumpia. Silti Wallgrenin mukaan näytelmän tarinan pohjalla on jotain hyvin pahaenteistä.
Se ei välttämättä johdu näytelmän murhatarinasta. Tapettujen ja alastomaksi riisuttujen nuorten naisten ruumiita kaivetaan esiin viihdyttämään meitä lähes joka ilta television dekkareissa. Minut vei oikeille jäljille Sanna Levon oivaltava lavastus ja Kaisa Savolaisen pukusuunnittelu.
Räikeät värit ja vähäpukeiset, välillä lähes alastomiksi riisutut naiset kuuluivat vuosituhannen alkupuolella mediamoguli Silvio Berlusconin mediaimperiumin luomaan kuvastoon. Näytelmän kuvaaman tragedian aikaan Berlusconi oli jälleen noussut Italian pääministeriksi.
Juuri television ruokkima populaarikulttuuri on nostanut valtaan Berlusconin ja Donald Trumpin kaltaisia hirviöitä. Molemmat ja muut heidän kaltaisensa poliittiset eläimet ovat television luoman huomiotalouden luomuksia. Televisio on nostanut vallan huipulle häikäilemättömillä ja moraalittomilla liiketoimilla rikastuneita miehiä.
Mikäli uskomme Yuval Noah Hararia ja miksemme uskoisi, kyky kertoa tarinoita on tehnyt ihmisestä maapallon valtalajin. Sadut eivät eroa tässä mielessä muista tarinoista. Niiden tehtävänä on ollut paitsi viihdyttää, myös ohjata ja hallita lapsen mieltä. Peikot, noidat ja sudet varoittivat kodin pihapiirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Veden partaalle eksyneen lapsen saattoi sadussa napata pinnan alle hiisi tai jokin muu veden velho.
Gaprielle-Suzanne Bardot de Villeneuven vuonna 1740 kirjalliseen muotoon saattama kansansatu Kaunotar ja Hirviö kuuluu satuihin, joilla on muokattu maaperään oikeanlaiselle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Ainakin itse uskon, että sadun tarkoitus oli valmistaa tytäriä järjestettyyn avioliittoon. Vaikka isän valitsema ylkä oli vanha kuin taivas tai ruma kuin synti hänellä oli paitsi rikkauksia myös tietenkin kultainen sydän karun pinnan alla.
Kuuliaisen tyttären piti suostua ja sopeutua ja pelastaa isän kunnia ja joskus myös koko perhe uhkaavalta taloudelliselta perikadolta. Luulen, että myös Virran ja Wallgrenin ajatukset sadun perimmäisestä sisällöstä ovat liikkuneen samaan suuntaa. Näytelmässä satu päättyy yllättävällä tavalla.
Kiinnostavassa näytelmätekstissä ja sen toteutuksessa on paljon tasoja. Tässä mielessä Virtasen nuoruuden työ on vaikuttava. Yksityiskohdista tekee mieli kuvata kohtausta, jossa viitattiin television aikakauden uuslukutaidottomuuteen. Jonkinlaista henkistä uusavuttomuutta edustavat myös kylän torilla oppaan johdolla tungeksivat ja töllistelevät turistit.
Minulle tulivat mieleen kertomukset 1600-luvun noitavainoista ja näiden vainojen uhrien kärsimyksiä töllistelevä rahvas. Kaunotar ja hirviöt oli myös hauska. Tosin näytelmän huumori oli mustanpuhuvaa. Hauskuutta tietenkin lisäsi se, että Wallgren näyttelijöineen vaihtoi näytelmän pukusulkeisissa ketterästi tyylilajista toiseen.
Ehkä lopulta vaikuttavinta oli, miten elämäniloa ja energiaa kuplivassa näytelmässä käsiteltiin sivullisuuden teemaa. Tragedian kohdanneen perheen osa oli seurata tapahtumia sivusta. Heillä ei näytänyt olevan osaa edes tapetun tyttärensä hautajaisissa. Äitiä (Miriam Mekhane) haastatellaan kerran tässä ”Kadonneen jäljillä” sarjassa. Perheen poika, kadonneen ja kuolleen tytön veli (Sonja Arffman) ei sano näytelmässä sanaakaan.
Jollakin tavalla tätä yhteiskunnan muutosta kohti autismia muistuttavaa tilaa korosti näytelmän upeasti toteutettu ja vaikuttava loppukohtaus. Siinä Arffman istui kylän piazzaa koristavan suihkulähteen reunalla ja seurasi ääneti ympärillään pyörivää sirkusta.
Kaunotar ja hirviöt on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin näyttelijäntaiteen opiskelijoiden kisällityö. Roolit olivat osa näytelmässä näyttelevien opiskelijoiden kandidaatin tutkintoa. Valitsijoiden haaviin on kolme vuotta sitten tarttunut todella hyviä tyyppejä ja itse esitys kertoi hyvää myös Teatterikorkeakoulun opetuksen laadusta.
Kaunotar ja hirviöt
Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 10.4.2025
Käsikirjoitus Sinna Virtanen
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Sanna Levo
Pukusuunnittelu Kaisa Savolainen
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Valosuunnittelu Aku Lahti
Äänisuunnittelu ja musiikki Juri Jänis
Sävellys Eero Kettunen
Orkestraatio ja ohjelmointi Tino Kuusivirta
Musiikintuotanto yhteistyössä MD Company
Musiikin harjoittaminen Markku Luuppala-Roos
Rooleissa Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yousef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nylander, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari
Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.
Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.
Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.
Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?
Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.
Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.
Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?
Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.
Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen DREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.
Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.
Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.
Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.
Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.
Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.
Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.
”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.
Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.
Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.
Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.
DREAMER
Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025
Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason
Lavastus ja valosuunnittelu William Iles
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka
Säestys ja sellisti Saara Viika
Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund
Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth
Komedia on suruista tehty. Järvenpään teatterin Vastuuttomuuksissa keski-ikäisten naisten suurista ja pienistä murheista oli leivottu kokoon tragikomedia, joka jätti sanattomaksi. Saattoi vain nauraa vedet silmissä. Nauttia todella taitavasta ja vapautuneesta näyttelijäntyöstä, joka huipentui lopulta luovan energian ravistelevaksi ja vapauttavaksi purkaukseksi.
Tätä varten teatteri on. Osaavissa käsissä komedia on ilmaisuvoimainen tyylilaji. Nyt Pauliina Naala, Outi Pippuri ja Anu Uhlenius katkoivat niitä näkymättömiä kahleita, jotka kiinnittävät ja toisaalta kahlehtivat meitä sukupuoleen katsomatta elämään ja yhteisöön, jossa me elämme. Tarinan naisilla oli meille haastava kysymys. Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?
Komedia on taitolaji. Monien mielestä se on paitsi hauskinta myös vaikeinta, mitä näyttämöllä voi yrittää tehdä. Hauskuus perustuu tarinan yllättäviin käänteisiin ja se yllätys kohtauksen kehittelyn jälkeen seuraavan iskun oikeaan ajoitukseen. Järvenpään komediassa tämä kohtausten ajoitus toimi upeasti ja esityksen alun kolmiääniset joukkokohtaukset olivat lajissaan – niin kyllä – täydellisiä!
Olin haltioissani. Nämä tädit jaksoivat totisesti heilua. Kolmikon kyky vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa oli ilmiömäinen. Ainakin stand up -koomikon urasta ja miksei jo urallaan edenneen koomikonalun kannattaa lähteä opintomatkalle Järvenpäähän.
Käsiohjelman mukaan esityksen ohjaus on tehty kollektiivisesti työryhmässä. Jäin pohtimaan sitä väliajalla. Mutta itse itselleni tekemään kysymykseen oli myös luonteva vastaus. Taitavien ja toisensa läpikotaisin tuntevien muusikoiden orkesteri soittaa upeasti myös ilman kapellimestaria. Googlaamalla selvisi, että Naala, Pippuri ja Uhlenius ovat toteuttaneet yhdessä elämän iloja ja suruja käsitteleviä komedioita myös aikaisemmin.
Toinen selitys saattaa olla se, että tämän produktion on toteuttanut poikkeuksellisen laaja yhteisö. Käsiohjelmassa jaetaan lämpiä kiitoksia ihmisille, joiden nimet itse olen tottunut liittämään niihin suuriin teatterielämyksiin, joita minulla on elämäni aika olut ilo kokea.
Teatterin ohjaajagurun orjantappurakruunua Pippurin ohimoille ei siis ole syytä painaa, vaikka mieli vähän tekisi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.
Kolmas selitys on tietysti siinä, että orkesteri soi tenhoavan komeasti, kun nuotit ovat kunnossa. Sitä Pippuri ei voi kieltää, että hän on tämän mainion komedia käsikirjoittaja. Näytelmä käsittelee naisille sälytettyä hoivavastuuta ja kuten näytelmän nimestäkin voi arvata, sen unohtumattomassa loppuhuipennuksessa tehtiin kapina tätä yhteisön vain naisille sälyttämää taakkaa vastaan.
Komedian alku oli roisi. Pippurin näyttelemän naisen mies leikkaa sheivatessaan partaveitsellä syvän haavan, no arvaatte kyllä mihin. Näiden verikekkereiden merkeissä sukellettiin syvälle suomalaisen hoivabyrokratian kasvottomiin sokkeloihin. Toinen nainen yrittää hoivata dementoitunutta äitiään, kolmas nainen mielenterveysongelmista kärsivää teiniään. Oli parisuhdeongelmia, parisuhdeterapiaa ja välillä dementikon vaipan alta vuotanutta paskaa roiskui noin verbaalisessa mielessä näyttämölle asti.
Kasarisukupolven aikuiset eivät varmaan itse vielä ole täysin sisäistäneet, millainen taakka heillä on edessään, kun heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempansa tulevat siihen ikään, jossa Junnu Vainion sanoin ei enää toimi mikään. Kuka hoitaa? Kuka maksaa? Yhteiskunta on budjettileikkausten myötä hyvää vauhtia sanoutumassa irti omasta hoivavastuustaan. Jo pelkät luvut ovat musertavalla tavalla tämän päivän keski-ikäisiä vastaan tässä asiassa.
Aiheen perustellun rajauksen takia, nyt sivuutettiin ne vaatimukset, joita keski-ikään ehtinyt nainen kohtaa työelämässä. Sen parhaan ystävän mokailu pikkujouluissa on näistä pulmista pienimpiä. Hallitus viimeistelee parhaillaan potkulaiksi kutsuttua työlainsäädännön muutosta. Tuleva oikeuskäytäntö kertoo meille uuden lain tultua voimaa, onko nykyisessä huomiotaloudessa esimerkiksi lihavuus, nyrpeä naama tai omaisten aiheuttamat huolet sellainen asiallinen syy, joilla voidaan perutella potkuja.
Vastuuttomuuksissa dementoitunut äiti kantoi harhojensa lomassa huolta tyttärensä vartalon linjoista. Myös meidän yhteiskuntamme alkaa toimissaan kovasti muistuttaa muistisairasta vanhusta. Pippurin upealla mimmitiimillä riittää siis jatkossakin sarkasmin sarkaa kynnettäväksi.
Pippurin, Naalan ja Uhleniuksen räväkkä näyttelemistä voi luonnehtia ilotulitukseksi. Pippurilla oli neljä, Uhleniuksella viisi ja Naalalla peräti seitsemän eri roolia. Siirtymät roolista toiseen sujuivat salamannopeasti ja silti näyttämölle putkahti paitsi hauskoja myös tarpeeksi uskottavia roolihahmoja kuin kaninkolosta.
Itse kiinnitin huomiota siihen, miten hieno puhetekniikka kaikilla kolmella näyttelijällä on. Äänivaroja myös käytettiin sumeilematta esimerkiksi huikeassa synnytyksen kauhuja kuvaavassa kohtauksessa, jossa kipuihin manattiin apua jopa siltä alakerran isännältä – niin tiedättehän tämän hiilihankoa heiluttavan saunatontun, joka esiintyy nimellään myös esimerkiksi KAJ-yhtyeen Bara, bada, bastuu -biisissä.
Varmaan juuri tämä taituruus toi minulle alussa mainitun tunteen vapautuneesta näyttelijäntyöstä. Teatteri on parhaimmillaan vahvaan vuorovaikutukseen perustuvaa upeaa taidetta. Hienoinkaan äänentoistotekniikka ei voi korvata fyysistä läsnäoloa ja siihen liittyvää inhimillistä kosketusta. Itse olen varma, että siinä lähitulevaisuudessa, jossa tekoäly jo kirjoittaa meidän kirjamme ja runomme, säveltää ja sanoittaa meidän musiikkimme tanssista tulee se kaikkein ilmaisuvoimaisin ja ainakin rakastetuin esittävän taiteen muoto.
Sami Lambergin ja Pippurin suunnittelema lavastus oli ajateltu ja puhutteleva. Se yllätti jo ennen esityksen alkua arvoituksella. Jokin ”luova voima” oli lennättänyt mööpelit pitkin näyttämön seiniä ja kattoa. Katsojana jäin aprikoimaan, miksi erinäköisiä tuoleja oli ripustettu seinille ja kattoon ylöspäin johtavaksi kierteeksi. Minulle vastaus tähän kysymykseen oli se hurja ja hullu luovan energian purkaus, johon esitys päättyi.
Pippurin ja Lambergin hienoihin oivalluksiin kuului myös varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Näin syntyi puhuttelevia ja hienoja näyttämökuvia.
Vastuuttomuuksia
Kantaesitys Järvenpään teatterissa 14.3.2025
Käsikirjoitus Outi Pippuri
Ohjaus työryhmä
Valosuunnittelu Sami Lamberg
Äänet Harri ”Hape” Heiskanen
Tekniikka-ajo Harri ”Hape” Heiskaen/Mika ”Mylly” Hakkarainen
Lavastus Sami Lamberg, Outi Pippuri
Lavastusassistentit Sami Karppanen, Elisa Mattila
Valokuvaus Sami Lamberg
Näyttämöllä Outi Pippuri, Pauliina Naala, Anu Uhlenius
Teatteri takomon Luodut katseet oli minimalistinen teos. Pieni oli kaunista ja vaikuttavaa. Noin tunnin kestäneeseen esitykseen oli saatu mahtumaan syvällistä filosofista pohdintaa, kehityspsykologisia oivalluksia, todellisuutta koskevia havaintoja ja kyllä – huumoria.
Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Tässä kohtauksessa Kid Kakko tarttui kaksin käsin lempeällä otteella kiinni Joanna Haartin kasvoista peittääkseen hänen katseensa ja sitten kohtauksen edetessä Haartti tarttui käsillään kiinni Kakon kasvoista.
Sitä vain tunsi sisimmässään, että nyt olen nähnyt ja kokenut jotakin ainutkertaista. En osaa pukea tuota elämystä sanoiksi. Ja mihin niitä kaikkia sanoja, sitä lauseiden ja virkkeiden pakkopaitaa teatterissa muka tarvitaan? Kertomaan tarinoita? Kahlitsemaan sitä ihanaa, luovaa hulluutta?
Tiedän, että teen nyt näytelmän tekstin kirjoittaneelle ja esityksen ohjanneelle Ami Karvoselle vääryyttä. En voi kuitenkaan mitään sille, että esityksen loppuhuipennus, Kokon Anni Puolakan maalaman alttaritaulun ristiltä pitämä pitkä monologi jätti minut kylmäksi.
No ei näyttämön takaosan seinälle maalatussa taulussa ollut sitä ristiä. Suurikokoisessa kuvassa oli paratiisimainen puutarha ja sen keskiössä suuri kukka, jonka emin kohdalla olevasta aukosta Kokko työnsi kasvonsa esiin. Minun ajatukseni asetelma kuitenkin vei väärään kontekstiin – Golgatalta Linnanmäelle.
Teatterin verkkosivuilla kerrotaan, että Luodut katseet tarkastelee katsomisen ja katsotuksi tulemisen tilanteita ja niiden herättämiä tunteita. Tarkastelun kohteena ovat näyttelijän, ohjaajan ja katsojan sekä lapsen ja vanhemman välinen katseen dynamiikka.
Esitys kysyi, millaisin eri tavoin katseet kerrostuvat ruumiiseen ja kuinka kauas ne kantavat?
Esityksen alussa Kokko näytteli ihmistä, joka oli meidän katsojien tarkailun kohteena. Näytelmän tarinassa hän oli ohjaaja, joka odotti hänen vetämäänsä produktioon hakenutta näyttelijää työhaastatteluun. Tarinassa hän ei ollut näyttämöllä yksin, vaan paikalla oli myös dramaturgi ja muita teatterin ihmisiä.
Kokon olemus ja läsnäolo alleviivasivat näytelmän teemaa. Hänen läsnäolossaan näyttämöllä oli puhuttelevaa herkkyyttä. Muunsukupuolisena Kokko on varmasti joutunut tämän tästä arvioivan katseen kohteeksi ja oletettavasti tämä katse on ollut usein vihamielinen.
Puhuminen arviovasta tai arvottavasta katseesta johtaa ajatukset väärille jäljille. Tällä ensivaikutelman antavalla katseella on hyvin vähän tekemistä ajattelun kanssa. Ensimmäinen katse tekee näkyväksi meidän biologiset juuremme. Aivojemme algoritmit tekevät salamannopeasti arvion katseen kohteesta, pitääkö paeta vai hyökätä.
Normaalioloissa, kun yleistä vaarantunnetta ei ole, nämä aivojen tekemät vaistomaiset arviot tilanteesta eivät nouse tietoisuuden tasolle. Siitä huolimatta ne vaikuttavat meidän valintoihimme ja käytökseemme. Lasten kohdalla nämä vaikutukset voivat olla dramaattisia. Pienet lapset voivat osoittaa suorastaan käsittämätöntä julmuutta niissä uloslyöntipeleissä, joissa lapsijoukon sisäistä hierarkiaa muodostetaan.
Ensin kuoriutuneet linnunpoikaset työntävät myöhemmin kuoriutuneita ja voimiltaan heikompia poikasia pois pesästä, hyeenan pennut tappavat pentueen muita pentuja ja kouluissa koulukiusaaminen ei lopu edes aikuisten mahtikäskyllä ennen kuin kiusattu luovuttaa. Jotenkin näin vaistojen ohjaama maailma toimii ja me olemme osa tätä todellisuutta.
Näyttelijää näytelleen Haartin sisääntulon jälkeen päästiin näyttelemään sitä ikuista tragikomediaa, jonka kohtauksia ovat meidän ihmisten kohtaamiset arjessa ja juhlassa. Kohtaus, jossa Kokko haastatteli ohjaajana Haarttia näyttelijänä oli luontevassa koomisuudessaan todella hauska. Teki mieli nauraa ääneen, kun Haartti joutui kiemurtelemaan omien valkoisten valheidensa verkossa.
Tarinan ohjaaja etsi produktioonsa aikuisia näyttelijöitä näyttelemään lapsirooleja. Näin päästiin käsittelemään lasten ja vanhempien välisten suhteiden dynamiikkaa. Rooliin pyrkivä Haartti näytteli tarinassa työnäytteeksi 13-vuotiasta tyttöä, joka pyrkii balettiopistoon. Tässä kontekstissa kauneudesta tulee mitattava asia. Balettiopisto on koirakoulu, jossa jatkojalostukseen pääsevät vain yksilöt, joiden lonkkanivelten liikkuvuus täyttää mitattavat normit.
Kohtaus oli humoristinen, vaikka se päättyi murrosikäisen tytön tragediaan. Tyttö hylätään ortopedisten tutkimusten perusteella. Tyttö on pikkulapsesta asti tanssinut balettia vanhempiensa palvovan katseen kannustamana ja tässä oli tulos.
Seuraavassa kohtauksessa alun ensikatseeseen liittyvän efektin vaihtamalla housut hameeseen. Tarinassa hän esitti tyttöä, joka oli äitinsä kanssa matkalla Pariisissa. Kiipeäminen Eiffel-torniin päättyi tarinassa tragediaan. Äiti putoaa tornista ja murskautuu katuun.
En osannut tulkita, mitä Karvonen ensemblensä kanssa tällä kohtauksella halusi sanoa. Se ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista, että olen ulalla kuin menneiden vuosikymmenten taksi. Ehkä Karvonen halusi kuvata lasten ja vanhempien välisen suhteen ambivalenssia luonnetta. Kehityspsykologien ja kulttuuritukijoiden käsitearsenaalista löytyy sellainen, (eh) kuvaava käsite kuin abjektio.
Alussa mainitun, esityksen päättänyttä monologia leimasi näyttelijän asemointi. Kokko puhui meille ristiltään etäisyyden päästä. Toivottavasti olin yleisön joukosta ainoa, jolle hänen sanojensa kuuleminen tuotti ongelmia.
Karvosen kirjoittama kieli oli kaunista. Jostain syystä se vei kuitenkin minun ajatukseni siihen, miten meidän kulttuuriamme kannatteleva kieli saastuu vähän samaan tapaan kuin meidän elämäämme ylläpitävä maapallon biodiversiteetti.
Viestipalvelu X:n kaltaiset sosiaalisen media valtavat viemärit tuovat kieleen hetki hetkeltä lisää myrkyllisiä aineksia. Sanojen konnotaatiot muuttuvat vaivihkaa. Suomen kieli on turvassa tältä muutokselta samalla tavalla kuin me kuolemaa tekevät vanhukset olemme turvassa, mutta maailma ei ole.
Erilaisten kulttuuria kannattelevien kielten diversiteetti ohenee koko ajan aivan samoin kuin maapallon biosfäärin diversiteetti ohenee kiihtyvän lajikadeon myötä. Ainakin minua hieman hätkähdytti tuore uutinen, jonka mukaa hollantilaisten nuorten vahvin kieli on englanti, ei heidän äidinkielensä hollanti.
Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.
Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.
Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.
Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.
Jotenkin näin se menee.
Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.
Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.
Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.
En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.
Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.
Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.
Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.
Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.
Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.
Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.
Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.
Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.
Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.
Äiti, äiti, missä sinä olet?
Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.
Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.
Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.
Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.
Arvoituksellista, outoa, kiehtovaa. Jatkuvaa hidasta muutosta. Yllättäviä käänteitä. Mielenmaisema, joka on kuin hämäläisten tanssia. Tahdin sille antaa rantaan vyöryvien aaltojen toistuja liike. Elämä on, kuten erään teleoperaattorin tarttuvassa mainossloganissa toistettiin – liikettä. Liisa Pentin ja tanssijoiden luoma koreografia oli vangitsevaa ja haastavaa.
Liisa Pentti Co:n ja Sirius Teaternin Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia antoi voimakkaan elämyksen. Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa. Se vetosi estetiikallaan tämän kirjoittajan älyyn ja jäi vaivaamaan. Esityksen voima valvotti vielä yöllä. Siinä oli jotakin todella lumoavaa.
Kevään kirkas valo läpivalaisee meidän soluissamme ja mielessämme tapahtuneet hitaat muutokset. Mutta miksi se on petollinen? Mitä me haluamme unohtaa ja miksi tämä tarve unohtaa on saanut epidemian mittasuhteet? Jo esityksen nimen kirjoitustapa on arvoituksellinen. Se ei ehkä ole tahaton anglismi. Ruotsiksi esityksen nimi on Det Bedrägliga Ljuset – och Glömskans Epidemi. Ehkä kirjoitustapa on viittaus kölniläiseen residenssiin ja teoksen saksalaisiin juuriin.
En tiedä, en osaa edes arvata. Mutta nyt pitäisi kirjoittaa taideteoksesta, jossa joka ikinen yksityiskohta tuntui tärkeältä.
Tanssi on fyysistä teatteria, eleiden, ilmeiden ja liikkeiden draamaa. Vuorovaikutus syntyy välittömästi ilman puhutun kielen kontekstia. Ehkä siksi tanssi on ilmaisuvoimaisin esittävän taiteen muoto, tai ainakin siltä minusta jälleen tuntui. Tunne läsnäolosta oli hyvin voimakas. Pentin ja tanssijoiden yhdessä luoma koreografia toi esittäjät myös fyysisesti hyvin lähelle aivan kosketusetäisyyden päähän.
Tanssiteokseksi Petollinen valo -ja unohduksen epidemia oli poikkeuksellisen puhelias esitys. Esityksessä puhuttiin ainakin ruotsia, suomea, englantia ja saksaa. Ehkä muitakin kieliä.
Saksan kielelle oli luonteva selitys. Käsiohjelman mukaan ensemblen taiteellisiksi lähtökohtia ovat olleet Pina Bauschin ja Tanztheater Wuppertalin koreografiat Sacre du Printemps (1975), 1980 – Ein Stüc von Pina Bausch (1980) ja Walzer (1982).
”Näiltä jalansijoilta Petollinen valo nousee esiin ”aaveteatterina”: Se perustuu hatarasti jo olemassa oleville esittävän taiteen muodoille ja ideoille sille, mitä on ollut olemassa kauan sitten. Yhdeksän esiintyjää antautuu petolliselle valolle ja unohdukselle teoksessa, jonka keskiössä on ihmisenä olemisen monimerkityksellinen ristiriitaisuus, hurmio ja rakkaus.”
Otaksun, että Liisa Pentti +Co ensemblen kotisivuilta lainattu teksti on Pentin omaa käsialaa.
Tanssi on teatterin tavoin hetken taidetta. Nykyajan siunauksiin kuuluu internet ja siellä toimiva Youtube, jossa monet tanssitaiteen mestariteoksista videoidut tallenteet elävät omaa aaveteatterin varjoelämäänsä ikuisesti. Otaksun, että verkkosivuilla mainittujen esikuvien ohella esityksessä näkyi vaikutteita Bauschin tanssiteatteriklassikosta Fafe Müller (1978). Koreografian outoudessaan ja herkkyydessään koskettavat nostot eivät jättäneet epäilykselle sijaa. Kahvilaan liittyvää mielleyhtymää vahvistivat myös näyttämön ympärille asetetut pöydät ja tuolit.
Teoksen duetot olivat toden totta kertomusia hurmiosta ja rakkaudesta ja soolot usein kuvauksia erillisyydestä, niistä vihreistä linjoista, jotka tekevät meistä yksilöitä aina siihen asti, että tässä unettomien maailmassa yhteys toisiin ihmisiin katoaa.
(En tässä kehtaa tunnustaa, että juutun usein tuntikausiksi katomaan näitä tanssivideoita.)
Saksalainen Bausch oli merkittävä modernin tanssin ja tanssiteatterin kehittäjä. Hänen merkitystään tanssitaiteen kehittäjänä alleviivaa se, että hänen teoksiaan esitetään yhä. Verkosta löytämäni videotallenteet ovat tältä vuosituhannelta. Todennäköisesti Bauschin 70-luvun ja 80-luvuvun alun mestariteokset on taltioitu myös filmille tai tuolloin käytössä olleella analogisella televisiotekniikalla.
Pentin ja tanssijoiden upea koreografia on kunnianosoitus tälle tanssitaiteen uranuurtajalle ja samalla osoitus taiteelle luonteenomaisesta kulttuurievoluutiosta.
Pentti +Co:n verkkosivuilta teoksen arvoituksellinen nimi saa selityksen. Teoksen ydinajatus perustuu yhdysvaltalaisen taidehistorian professori Jonathan Craryn kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the End of Sleep esittämään ajatukseen. Me elämme maailmassa, jossa valoja ei koskaan sammuteta. Untamme ja aivojamme – ajatuksiamme ja luovaa mielikuvitustamme suojaava pimeys ei koskaan tule loputtoman päivän jälkeen. Kaiken läpäisevä petollinen valo tekee meistä aaveita.
Craryn vuonna 2013 ilmestynyt kirja kritisoi amerikkalaista 7/24-yhteiskuntaa, jossa kenelläkään ei ole aikaa muistella menneitä tai haaveilla tulevasta. Tanssijat kaatuivat alas näyttämölle toinen toisensa jälkeen tavoittelemaan armahtavaa unta noustakseen kohta jälleen ylös. Loputa tanssijoista syntyi liikkumattomien vartaloiden kasa, joka toi mieleen kuvia, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi.
Näihin kuviin on dokumentoitu loputtomalta näyttävää joukkomurhien ja kansanmurhien historiaa. Elämme jälleen kasvavan kollektiivisen kauhun aikaa. En voi sille mitään, että minun mieleeni ei ensimmäisenä pälkähtänyt yökerhon tai 24/7 auki olevan kaupan valot. Tuon kaiken läpäisevän valon täytyy tulla rautatietunnelissa vastaan syöksyvän pikajunan valonheittäjistä.
Esityksen loppuhuipennus, vaikuttava joukkokohtaus oli herääminen tähän todellisuuteen. Tai näin minä sen tulkitsin.
Pentin hitaan liikkeen estetiikka teki minun vaikutuksen ensikertaa Kiasmassa. Liisa Pentti +Co:n & rendezvous ryhmän esityksellä oli, kuinkas muuten, pitkä nimi Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Elämä on hitaasti tapahtuvia muutoksia. Elämä hioo meistä epämuodostuneita helmiä. Tämä hidas liike, molekyylien tassi, yhdistää meidät siihen suureen virtaan, joka on pitänyt yllä maapalon biosfääriä lähes neljä miljardia vuotta. Tuo ajatus lohdutta joka kerran, kun kylpyhuoneen peilistä näkee, millaista tuhoa tuo liike on omalla kohdalla jälleen saanut aikaan.
Lohdullista esityksessä oli myös se, että tanssi ei ole vain nuoria, notkeita ja kauniita varten. Sen estetiikkaa ja ilmaisuvoimaa ei mitata mittanuhalla vyötärön kohdalta.
Sanattoman teatterin poikkeukselliseen puheliaisuuteen löytyi toinenkin selitys. Sirius Teaternin tanssijat ovat myös näyttelijöitä ja kaiken lisäksi näin trumpilaisittain suorastaan epäilyttävä joukko älykköjä. Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Mestolan yhdessä tuottama ja Juha Hurmeen ohjaama tulkinta Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade Espoon kaupunginteatterissa kuuluu tämän kirjoittajan suuriin teatterielämyksiin.
Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia
Liisa Pentti +Co:n ja Sirius Teaternin yhdessä toteuttama esitys Tanssin talon Pannuhallissa 20.2.2025
Konsepti ja ohjaus Liisa Pentti
Esiintyjät Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Suvi Kemppainen, Marlon Moilanen, Corinne Mustonen, Satu Rekola, Paul Olin, Pinja Poropudas, Kardo Shiwan
Koreografia Liisa Pentti yhdessä esiintyjien kanssa Tekstit työryhmä
Äänisuunnittelu Jouni Tauriainen Valosuunnittelu Ina Niemelä
Valokuvat Sari Antikainen, Uupi Tirronen Videokuvaus Iina Terho Graafinen suunnittelu Monika Bodendorfaitė (Kobra Agency), Mia Kivinen Tuotanto Liisa Pentti +Co, Sirius Teatern, Teatteritalo Universum Residenssi Ehrenfeldt Studios, Köln
KOM-teatterin Vampira oli räväkkä, riemastuttavan energinen ja käänteissään ihanan hullu komedia. Jos uuden sukupolven teatterin tekijät laittoivat komilaisten edellisessä produktiossa Seitsemässä tarinassa häpeästä riman korkealle, nyt Susanna Airaksisen johtama katras kirmasi luovuuden kukkaiskedolle kuin kevään ensilaitumelle päästetty vasikkalauma.
Nautin joka hetkestä. Hieno, oivaltava käsikirjoitus! Todella upeaa näyttelijäntyötä! Ajateltu kokonaisuus! Kiitos.
Komedia on se toinen tapa kertoa elämän arvaamattomuudesta eikä amerikansuomalaisen Maila Nurmen elämästä puuttunut näitä traagisia käänteitä. Airaksisen ja Rosa-Maria Perän näytelmään sisältyi oivallus, joka laittoi tämän kirjoittajan ajatukset liikkeelle. Myös huomiotaloudella on historialliset juurensa. Nurmen luoma hahmo, julkisuudessa omaa elämäänsä elävä televisiopersoona Vampira, oli tämän meidän aikamme ensiairuita.
Huomiotalouden juuret ovat 50-luvulla, jolloin televisio aloitti voittokulkunsa mediana. Esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, diilintekijä Donald Trump ei ole sosiaalisen median, vaan television ruokkiman populaarikulttuurin luomus. Samoin sitä oli esimerkiksi uuden oikeiston kaikkein legendaarisin törkyturpa Rush Limbaugh, jonka oma idoli ja esikuva oli meilläkin televisossa pyörineen tilannekomedian Perhe on pahin pahasuinen Archie Bunker, fiktiivinen hahmo, jota sarjassa näytteli John Carroll O’Connor.
Näytelmän alussa ja loppukohtauksessa oltiin uudella vuosituhannella. Nurmi oli erakoitunut omaan asuntoonsa ja eli vanhan ystävänsä almuilla. Tällä viimeisellä rastillakin Nurmi puolusti näytelmän tarinassa sitkeästi oikeuksiaan omaan elämäntyöhönsä. Myös tässä suhteessa Airaksisen ja Perän näytelmä oli tätä päivää. Taiteilijalla on omaan työhönsä tekijänoikeuksien lisäksi myös moraaliset oikeudet. En ole asiatuntija, mutta uumoilen, että kysymykset isyysoikeudesta ja respektioikeudesta aktualisoituvat tekoälyn aikakaudella.
Vampira oli ovifarsin ajoituksella etenevä sähäkkä komedia. Silti Airaksinen ja Rosa olivat luoneen näytelmän Nurmelle yhdessä näyttelijöiden kanssa uskottavan psykologisen profiilin. Nurmen veljentyttären Sandra Niemen kirjoittama, Nurmen omiin päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin perustuva elämänkerta Vampira oli epäilemättä luettu tarkkaan.
Maila Nurmesta oli moneksi ja moneksi hänestä oli myös näyttämöllä. Ilmeisesti näytelmän viidestä näyttelijästä ainakin Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo esittivät kukin vuorollaan ja välillä myös kaksistaan ja kolmistaan näytelmän Nurmea ja hänen mediapersoonaansa Vampiraa. Aina ei katsomon 12. penkkiriviltä saanut ihan täyttä varmuutta, kuka vaikuttavien rooliasujen ja maskeerausten takana oli.
Etunimensä Maila Niemi sai hänen isänsä ihaileman Maila Talvion mukaan. Nurmi nuoresta eteenpäin pyrkivästä näyttelijänalusta tuli Hollywoodin tyrkkyjen monimutkaisessa identiteettipelissä. Sukunimensä vaihtamalla Maila liitti juurensa tuolloin Yhdysvalloissa epäilemättä tunnetuimpaan suomalaiseen Paavo Nurmeen. Komediassa nimenvaihdos oli liitetty herkulliseen kohtaukseen, jossa ohjaajasuuruus Orson Welles ja Maila kohtaavat ensimmäistä kertaa.
Nuorena näytelmän Maila vietti paiskimalla töitä haisevassa kalatehtaassa Astorian kaupungissa. Kaupunki on muuten saanut nimensä John Jacob Astorin mukaan. Tätä turkiskaupalla ja siihen liittyvällä hintakartellilla rikastunutta herraa pidetään Yhdysvaltojen ensimmäisenä multimiljonäärinä. Nykyinen miljardöörien oligarkia ei siis sekään ole mitään uusinta uutta maassa.
Maila oli varmaankin erilainen nuori. Ainakin näytelmässä ikätoverit antoivat hänelle niin sanotun lentävän lähdön tästä pidetään ikävää kaupungista.
Los Angelesissa Mailalle jäi jo ensimmäisessä jaossa pelkkä jätkähai käteen. Hän aloitti parikymppisenä suhteen Orson Wellesin kanssa ja tuli raskaaksi. Valta-asemissa olevien miesten harjoittama uralle pyrkivien nuorten naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ollut 50-luvun unelmakaupungissa ilmeisesti mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö. Airaksinen ja Perä tekivät näkyväksi Mailan kokeman nöyryytyksen ja häpeän näytelmässä rajulla synnytyskohtauksella, jossa Tomnikov näytteli ainoaksi jäänyttä lastaan synnyttävää Lauraa.
Me too -liike on syntynyt tarpeesta eikä tämä tarve ole hävinnyt minnekään. Vanhat ”hyvät ajat” palaavat, kun Amerikasta tulee jälleen suuri. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on myös miesten kapinaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan.
Äärimmäisen kova kilpailu paikasta parrasvalossa välineellistää helposti myös ihmissuhteet. Mailan suhde sellaisiin suuriin tähtiin kuin Elvis Presley, James Dean ja Marlon Brando perustui kuitenkin aitoon ystävyyteen. Tai ainakin Airaksisen ensemblensä kanssa tekemä tulkinta vakuutti minut tästä. Juuri Brando oli Nurmen vanhuuden ja voimattomuuden vuosina hänelle tuki ja turva.
Ei siis ihme, että tämä Hollywoodin kirkkaimmat tähdet taikakeinoilla lumonnut suomalainen noita sai kateellisten vihat päälleen. Nurmesta levitetyt ilkeämieliset juorut olivat sukua tämän päivän vihapuheelle sosiaalisessa mediassa.
Näytelmässä oli monta loistavasti toteutettua ja kutkuttavan hauskaa koomista huipennusta. Elvis ilmestyi haudan takaa Mailalle etsimään kadonnutta lantiotaan. Tomnikovin näyttelemän Marilyn Monroen ja Uusitalon tässä kohtauksessa näyttelemän Vampiran välille syttyi hullunkurisuudessaan ja energisyydessään aivan poskettoman hauska tähtien sota.
Maila tuli tunnetuksi televisiosta, jossa hän teki Vampiran hahmossa omaperäisiä kevennyksiä kauhuelokuvien alkuun. Hän teki uransa aikana myös useita elokuvarooleja. Kuolemattomaksi hänet teki rooli Ed Woodin tuottamassa ja ohjaamassa elokuvassa Plan 9 from Outher Space. Hurjaan kulttimaiseen noussut Woodin epäonnisen scifi-tekele on äänestetty moneen kertaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi.
KOM-teatterin kohtaus elokuvasta lentävine lautasineen jäljitteli nautittavasti tätä elokuva-alan ITE-taiteen mestariteosta.
Näin se menee. Tämän maailman menestyjistä kirjoitetaan pompöösejä elämänkertoja. Taide on demokraatista. Se on suuren enemmistön, meidän epäonnistujien puolella. Ajatelkaa vaikka William Shakespearen näytelmien sankareita. Luusereita joka sorkka.
No Romeon ja Julian kohdalla voin tehdä sen myönnytyksen, että myös Hollywoodin siirapilla voidelluissa melodraamoissa elämää suurempi rakkaus päättyy – jos ei kuolemaan, niin sitten avioliittoon.
Itse pidän tyhjän tilan teatterista. Tyhjä näyttämö luo katsojassa odotuksia ja nämä odotukset luovat eräänlaisen energiakentän, joka nostaa näyttelijät ja tanssijat esiin. Janne Vasaman suunnittelema lavastus oli tässä mielessä oikea mestariteos.
Näyttämän takaosaan oli rakennettu koroke, jolta Tomnikov Maila Niemisenä syöksyi alas ikätovereidensa tyrkkäämänä valitsemalleen elämänuralle. Muuten tyhjää näyttämöä koristi vain punaisella kankaalla päällystetty rokokoosohva, suuri, antiikkinen valonheitin ja kyllä – ruumisarkku. Ajoituksen kannalta tärkeät sisääntuloja ja lähtöjä palvelevat ovet oli korvattu näyttämön lattiasta avautuvilla luukuilla. Airaksisen ohjauksessa ratkaisu oli toimiva ja tyhjä näyttämö antoi tilan näytelmän näyttäville ja ilmaisuvoimassaan puhutteleville tanssikohtauksille.
Tarve muokata omaa habitustaan kulloinkin vallitsevien ihanteiden mukaisesti on ihmiskunnan ikuinen kammottavaan kulkutautiin verrattava vitsaus. Mutta taiteesta siinäkin on kysymys. Toisen maailmansodan jälkeen muotiin tuli naisten ampiaisvyötärö ja Nurmi kuristi ruokavaliolla ja voiteilla oman vyötärönsä mitat aivan luonnottomille lukemille.
Pukusuunnittelusta vastannut Joona Huotari oli yhdessä näyttelijöiden ja maskeerauksista vastanneen Leila Mäkysen kanssa loihtinut tämän illuusion näyttämölle.
Mainiota. En ole ihan varma, voiko KOM-teatterin kohdalla puhua sukupolven vaihdoksesta, kyllä kai. Tai ainakin viestikapula vaihto vuonna 1971 perustetun maineikkaan teatterin kohdalla on sujunut onnellisten tähtien alla.
Näytelmä Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä Ohjaus Susanna Airaksinen Lavastussuunnittelu Janne Vasama Pukusuunnittelu Joona Huotari Valosuunnittelu Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu Jani Rapo
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen Ompelija ja modisti Fiona Timantti
Rooleissa Tommi Eronen, Vilma Melasniemi, Isla Mustanoja, Alina Tomnikov ja Juho Uusitalo
Yleisötyö Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo
Oikeuksia valvoo Agency North
Jutun näyttelijän nimivirhe 11. kappaleessa ja jutun neljänneksi viimeiseesä kappaleessa on korjattu 15.2. Kuvatuissa kohtauksissa kohtauksen näytteli Alina Tomnikov.
