Kategoria: Musiikkiteatteri

Laulavat sadepisarat on Tampereen Teatterilta hieno onnistuminen – Pannut kolisevat ja vesi ropisee sovituksessa Hollywoodin kultaisen kauden soundilla ja eleganssilla

Tampereen Teatterin Laulavat sadepisarat oli kepeä, raikas ja aidosti hauska esitys. Juuri tällaiselta laadukkaan komedian pitääkin näyttää: kepeältä ja vaivattomalta. Komedia on teatterin kuninkuuslaji, eikä musikaali lajityyppinä vähennä sen tekemisen vaikeuskerrointa. Tampereen Singin’ in the Rain on hieno onnistuminen, jonka taustalla on epäilemättä järjetön määrä matemaattisen tarkkaa ajoitusta, teknistä hiomista ja fyysistä työtä.

*Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Kuva (c) Heikki Järvinen*

Gene Kellyn tähdittämä ja yhdessä Stanley Donenin kanssa ohjaama Singin’ in the Rain oli oman aikansa jukebox-musikaali. Sen musiikki perustui Nacio Herb Brownin 1920- ja 30-luvuilla säveltämiin hitteihin, joihin sanoitukset teki Arthur Freed. En tiedä tarkkaa marssijärjestystä, mutta otaksun, että musiikin sovituksesta ja johtamisesta ovat vastanneet Tampereen Teatterin mainion orkesterin kapellimestarit Henri Lyysaari ja Antti-Jussi Taskinen. Musiikin tuntemus ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin, mutta minusta toteutus jäljitteli loistavasti elokuvan Tin Pan Alley -estetiikkaa.

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen ja koreografi Chris Whittakerin toteutuksessa elokuvan kuuluisat ja rakastetut kohtaukset toistuivat käsikirjoittajien Betty Comdenin ja Adolph Greenin nuottien mukaan. Tampereen Laulavat sadepisarat ei kuitenkaan ollut vain teatterin keinoin toteutettu pastissi. Voimakas läsnäolon tunne ja vuorovaikutus esiintyjien ja meidän katsojien välillä teki esityksestä todella nautittavaa teatteria. Myös kalliiden musikaalien tuottajien päänsärky, Tampereen Teatterin päänäyttämön ja sen katsomon pieni koko, korosti esityksen sydänalaa lämmittänyttä teatteriestetiikkaa.

Elokuva on useaan otteeseen listattu maailman kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon, mutta musikaaliversio siitä tehtiin vasta 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Yhdeksi syyksi tälle viivästykselle – elokuvan valtavasta suosiosta huolimatta – on arveltu toteutukseen liittyviä teknisiä haasteita, jotka kytkeytyvät tarinan yhteen oleelliseen elementtiin. Tampereella sateessa Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Sama toistui todella upeassa loppukohtauksessa, jossa koko ensemble lauloi ja tanssi tuon Brownin hittibiisin tahdissa. Teatterin tekijät eivät ole turhaan korostaneet tätä Teppo Järvisen suunnitteleman lavastuksen yksityiskohtaa.

Tuukka Raitala oli rennoin välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen henki syntyy näyttelijäntyöstä, ja tässä suhteessa Laulavat sadepisarat oli sarja toinen toistaan hienompia onnistumisia. Raitala oli rennon välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen oli todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin, ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa oli yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kolmikon yhteinen tulkinta kappaleesta Hyvää huomenta (Good Morning) oli yksi esityksen huippuhetkistä. Pia Piltz teki näytelmän Lina Lamontina varmasti yhden uransa parhaista roolitöistä. Piltz jäljitteli loistavasti mykkäkauden elokuvien väliin hurjasti liioittelevaa mimiikkaa ja pantomiimia. Hän myös tulkitsi ihan oikein rooliin sisältyvän syvän tragedian äänihuuliaan säästelemättä.

Sanna Levon suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Jonna Lindströmin kampauksissa oli kultakauttaan 1950-luvulla eläneen Hollywoodin glamouria ja eleganssia. Toni Haarasen ja Matias Ojasen mustavalkoisia mykkäelokuvia jäljittelevät videot olivat mainio ja hyvin oleellinen elementti tarinan kerronnassa. Järvisen lavastussuunnittelua tuli jo aikaisemmin kehuttua, ja yhdessä Raimo Salmen valosuunnittelun kanssa näyttämökuvat ja esityksen kepeä hilpeys olivat yhtä. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa äänimaiseman desibelit oli säädetty juuri oikealle, nautittavalle tasolle.

Elokuvan tarina on Hollywoodin kultakaudelle tyypillistä yltiöromanttista hömppää: se kuvaa rakastumisen ihmettä. Maailman usein raadollinen todellisuus piilotetaan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tavan mukaan kehystarinaan. Tässä mielessä Laulavat sadepisarat on myös tavallaan hämmentävän ajankohtainen. Tarina kertoo elokuva-alan suuresta murroksesta vuodesta 1927, jolloin ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer mullisti alan markkinat nopeasti ja monet mykkäelokuvan suurista tähdistä menettivät hetkessä työnsä. Analogia parhaillaan elinkeinoelämän rakenteita, tuotantotapoja ja työmarkkinoita hurjalla vauhdilla mullistavaan tekoälyyn on ilmeinen.

Chris Whittakerin ilmaisuvoimainen koreografia huipentui näyttävään loppukohtaukseen, jossa koko ensemble tanssi ja lauloi esityksen nimikappaletta vesisateessa. Kuvassa edessä keskellä Emmi Nieminen, Tuukka Raitala ja Miikka Wallin. Kuva (c) Heikki Järvinen

Niin, se juttu Hollywoodin kultakauden Tin Pan Alley -estetiikasta. Se kertoo esityksen musiikillisista juurista. Ilmaisu syntyi New Yorkissa edellisten vuosisatojen vaihteessa sanaleikistä. Se tarkoitti tiettyä korttelia Manhattanilla, johon oli keskittynyt suuri joukko nuottikustantamoja. Kustantajien toimistoissa pianistit eli ”nopeat sormet” soittivat kaiken aikaa uusia sävellyksiä ikkunat auki myydäkseen nuotteja teattereille, esiintyjille ja tavallisille ihmisille. Katu oli täynnä rämisevää, yhtäaikaista pianonsoittoa. Se kuulosti siltä, kuin ihmiset olisivat hakanneet alinomaa peltisiä pannuja tällä ”Peltipannukujalla” (Tin Pan Alley).

Laulavat sadepisarat

Tampereen Teatterin ennakkonäytös suurella näyttämöllä 8.9.2026

Käsikirjoitus: Betty Comden ja Adolph Green Laulujen sanat: Arthur Freed Sävellykset: Nacio Herb Brown Käsikirjoituksen ja laulujen suomennos: Hanna Kaila Esitysoikeuksia valvoo: Music Theatre International (Europe) Limited Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Koreografi: Chris Whittaker Kapellimestari: Henri Lyysaari Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Sanna Levo Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Matias Ojanen Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström

Näyttämöllä nähdään yhteensä 21 näyttelijää ja tanssijaa. Heidän tietonsa löydät kuvien kera teatterin verkkosivulta.

Wicked on upeasti esitetty satu meille kaikille – Esitys täytti teatterin ennakkomainonnan lupaukset – Huikea esillepano seisoi Tampereen kaupungin teollisilla juurilla

Wicked täytti suurenmoisella tavalla teatterin ennakkomainonnan lupaukset. Esitys ei tyytynyt vain kopioimaan Broadwaylla vuonna 2003 kantaesitetyn musikaalin hienouksia, vaan ohjaus, koreografia, lavastus, puvustus, valosuunnittelu ja roolitus perustuivat täysin produktion tekijöiden omiin taiteellisiin ratkaisuihin. Se kertoo jotakin ohjaaja Samuel Harjanteen ja hänen ympärilleen muodostuneen ensemblen osaamisen tasosta. Me saimme nauttia tästä maailmalla huippusuositusta musikaalista täysin uutena, Tampereen Työväen Teatterin omana toteutuksena! Se oli mahtavaa!

Yasmine Yamajako ja Nomi Enckell lauloivat upeasti erittäin vaikeat laulut. Yamajakon tulkinnat saivat noidan roolissa suorastaan demonisia sävyjä. Enckell toi esityksen Glindana näyttämölle hienojen tulkintojen ohella näyttelijänlahjansa aidosti hauskana komediennena. Kuva (c) Kari Sunnari

Esitys toimi kuin hyvin öljytty tarkkuuskone. Se, miten esityksen tanssijat ja näyttelijät suoriutuivat lähes lukemattomista rooliasujen vaihdoista esityksen rytmin hajoamatta kertaakaan, tuntui lähes taikuudelta. Paraskaan tekninen osaaminen ei kuitenkaan tee musikaalista ainutlaatuista. Hengen loistavalle esitykselle antavat laulujen tulkinnat ja näyttelijäntyö – tuo maaginen yhdistelmä henkilökohtaista karismaa, läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Tässä suhteessa roolitukset olivat osuneet napakymppiin.

Toki oikeiden rekrytointien tekeminen on teatterin johdon ja ohjaajien ammattitaitoa. Yasmine Yamajako ja Nomi Enckell olivat avainrooleissa kaksikko, jollaisen löytäminen ei todennäköisesti ole ihan helppoa Suomen kokoisessa maassa. Molemmat lauloivat upeasti erittäin vaikeat laulut. Yamajakon tulkinnat saivat Elphaban roolissa siihen hyvin sopivia dramaattisia ja suorastaan demonisia sävyjä. Enckell toi esityksen Glindana näyttämölle hienojen tulkintojen ohella näyttelijänlahjansa aidosti hauskana komediennena. Molemmat nuoret naiset säteilivät omaa henkilökohtaista karismaansa. Yhtä merkityksellistä oli myös se, että heillä on ilmiömäinen kyky vuorovaikutukseen. Kun he loppukumarrusten aikana, vielä hurjasta outrosta hengästyneinä, nojasivat toisiinsa, tuossa eleessä oli lämpöä, joka sai ainakin minut liikuttumaan.

Yamajako ja Enckell ovat olleet produktion avainhenkilöitä myös toisessa mielessä. Tampereen Työväen Teatteri on onnistunut neuvottelemaan tekijänoikeuksista sopimuksen, joka on antanut paljon vapauksia toteutuksen suhteen. Itse tarinaan ei yleensä saa tehdä mitään muutoksia, ja aivan yhtä ehdottomia sopimuksissa ollaan musiikin suhteen: se pitää esittää juuri niin kuin säveltäjä on sen määritellyt laulajien äänialaa myöten. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono erottelemaan sävelasteita, mutta otaksun, että Yamajakon dramaattinen mezzosopraano ja Enckellin kuulaan kirkas sopraano ovat juuri sitä, mitä partituurissa pääroolien tulkitsijoilta edellytetään.

Harjanne on suomalainen Broadway-musikaalien spesialisti, jonka taidot tuntuvat vain karttuvan vuosi vuodelta. Musikaali on ohjaajan ja orkesteria johtavan kapellimestarin yhteistyötä, ja torstain ensi-illassa ilmeisesti kaikki meni kohdalleen. En tiedä, kumpi teatterin orkesterin kapellimestareista oli ensi-illassa tahtipuikossa kiinni, Marko Hilppo vai Maritta Manner, mutta joka tapauksessa näyttämökuvien vyörytys orkesterin luomassa äänimaisemassa kuljetti tarinaa kuin kuohuva koski venettä. Äänisuunnittelija Lauri Malinin kädenjälki kuului siinä, että desibelit oli säädetty juuri oikealle tasolle; tarinan dramaattiset käänteet kasvoivat välillä pauhuksi asti, mutta kertaakaan äänenvoimakkuus ei lyönyt yli.

Esityksen ylöspano oli häikäisevän komea. Peter Ahlqvistin lavastus palautti mieleen Tampereen teolliset juuret. Pirjo Liiri-Majava suunnittlemat esiintymisasut olivat mykistävän hienoja. Kuva (c) Kari Sunnari

Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelussa ja Eero Auvisen valosuunnittelussa Ihmemaa Oz oli rakennettu Tampereen kaupungin teolliselle perustalle. Ahlqvistin putkista ja pannuista rakentama tehdasmiljöö muuttui Auvisen valoilla kuningattaren linnaksi tai tarinan velhon palatsiksi Toni Haarasen suunnittelemien videoiden tuodessa tähän tilaan avaruuden ja liikkeen tuntua. Skenografiaksi kutsuttu kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen, suorastaan mahtava.

Pirjo Liiri-Majavan suunnitteleman puvustuksen taianomaisuus tuli jo mainittua tämän jutun alussa. Esityksen kymmeniä tanssijoita ja näyttelijöitä varten on pitänyt valmistaa satoja eri pukuja. Kaikkia näitä asuja on näyttävän ulkoasun ohella täytynyt yhdistää suorastaan käsittämätön käytettävyys. Miten esimerkiksi selässään monimutkaisia siipiä kantaneet apinat saattoivat muuttaa hahmonsa aivan toisenlaiseksi ikään kuin vain siipiään räpäyttämällä?

Toinen asia, joka sai minut liikuttumaan, olivat lastenlastensa kanssa esitystä seuraamaan tulleet isovanhemmat. Olen sellainen ”ukko” myös itse. Ei heitä kovin montaa ollut, mutta olen varma, että ne lapset, jotka näin pääsivät tutustumaan teatterin taikamaailmaan, muistavat juuri tämän esityksen koko ikänsä. Ehkä juuri heitä varten teatteri on tehnyt esityksestä kiiltävälle paperille painetun, näyttävän, kauniin ja varmasti myös kalliin käsiohjelman. Se toimii muistoesineenä myös niille katsojille, joille Wicked on ainoa kokemus teatterista ehkä vuosiin.

Holzmanin käsikirjoitus ei ole mikään aikuisten satu, vaan ihan oikea satu kaikenikäisille. Tekijän mukaan kekseliäs tarina on jatkokertomus Lyman Frank Baumin lastenkirjalle Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz). Teatterin antama ikäsuositus esitykselle on 8+. Ikäsuositus on varmaan paikallaan, sillä tätä nuoremmilla muutamat näytelmän dramaattiset käänteet voivat liian pelottavina tulla jatkossa uniin.

Yksi näistä pelottavista kohtauksista oli esityksen alussa. Valtaistuimelle kohotettu Glinda julisti korkeuksistaan pahan Lännen noidan (Elphaba) kuolleen. Kansa hänen jalkojensa juuressa osoitti suosiotaan koreografi Jari Saarelaisen voimaa ja suoranaista aggressiota liikekielen kautta ilmaisseella joukkokohtauksella. Kohtaus heijasteli ihmiskunnan ikiaikaista kirousta – kuvitelmaa siitä, että paha voidaan juuria tästä maailmasta tappamalla.

Sen jälkeen Glindan ja Elphaban tarinaa lähdettiin kuljettamaan takaumien kautta. Kuten hyvässä sadussa kuuluu olla, tarina sisälsi monta hyvää elämänohjetta: Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen. Elämään kuuluu kilpailua ja me tunnemme kateutta sekä mustasukkaisuutta, mutta tällaiset tunteet eivät välttämättä ole aidon ystävyyden esteitä. Kauneus ei ole mikään objektiivinen ominisuus, vaan se on katsojan silmässä. Wicked julisti suvaitsevaisuuden ja aidon välittämisen sanomaa kauniisti ja värikkäästi. Holzmanilla on myös näppäriä selityksiä sille, keitä esimerkiksi Baumin kirjan Tinamies ja elävä olkinukke voisivat olla.

*Kuvassa Jyrki Mänttäri (Tohtori Dillamond -vuohi) ja vartijoina Henri Sarajärvi ja Sonja Arffman, s Sekä ensemblea. Kuva (c) Kari Sunnar*

Joku voi yrittää saada kiksejä siitä, että tarinan pormestarin vaimon ja Ihmemaata hallitsevan velhon salasuhteesta syntyy vihreä lapsi. Samoin siitä, että ihan kirjaimellisesti vihreänä syntynyt Elphaba puolustaa intohimoisesti eläinten oikeuksia. Joku voi ryhtyä myös arvuuttelemaan, ketä tai oikeammin mitä Jyrki Mänttärin näyttelemä vuohi, tohtori Dillamond, oikeastaan symbolisoi. Dillamondilta kiellettiin tarinassa ensin opettaminen ja sen jälkeen myös puhuminen. Baumin lastenkirjan piilomerkityksistä on taitettu peistä varmaan yli sata vuotta. Ei maksa vaivaa. Kun lähdet katsomaan tätä, ota lapsesi tai lapsenlapsesi mukaan. He tietävät parhaiten, mikä on tässä sadussa merkityksellistä ja mikä ei.

Wicked

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 3.9.2026Sävellys ja sanoitus: Stephen Schwartz Käsikirjoitus: Winnie Holzman Laulujen käännös: Hanna Kaila Tekstin käännös: Reita Lounatvuori Ohjaus: Samuel Harjanne 1:Kapellimestari: Marko Hilpo 2. kapellimestari: Maritta Manner Koreografia: Jari Saarelainen Lavastussuunnittelu: Peter Ahlqvist Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Naamioinnin suunnittelu: Emmi Puukka Valosuunnittelu: Eero Auvinen Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Äänisuunnittelu: Lauri Malin Lauluvalmentaja: Laura Ruusumaa Vastaava tuottaja: Heidi Kollanus Tuottaja: Elise Richt Tiedot esityksen kymmenistä esiintyjistä löydät teatterin verkkosivulta.

Miten käy William Shakespearelta rock’n’roll? – Kaupunginteatterin & Julia on voimauttava ja hauska satiiri meistä taideuskovaisista konservatiiveista

Helsingin Kaupunginteatterin & Julia oli Max Martinin hittien vyörytys. Se täytti ensi-illan makeaan leivokseen ikuistetun symbolin lupauksen. Musiikki avaa suoran väylän meidän tunteisiimme. Nyt tätä makeaa herkkua tarjoiltiin Porvoon mitalla. Tunnelma suuren näyttämön täpötäydessä katsomossa kohosi biisi biisiltä ja kiehui lopulta kohti kattoa vapauttavan hurmoksen kautta. Upeat tulkinnat, villit tanssikohtaukset, orkesterin mahtava soundi ja viimeisen päälle oikeaoppinen konserttiestetiikka näyttämökuvissa nousivat päähän kuin häkä.

Renée Böökin tulkinnat Max Martinin hiteistä olivat upeita. Näyttelijänä Böök on omien sanojensa mukaan kokematon. Minun silmissäni hänen tapansa näytellä toisti sen illuusion ainutkertaisuudesta, joka tekee aina joskus teatterin harrastajien esityksistä ainutlaatuisia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Pidin myös tämän hittihurjastelun puitteiksi sepitetystä kehystarinasta. Se oli opiksi ja ojennukseksi meille ”taideuskovaisille”. Myös hänen ylhäisyytensä William Shakespeare on syytä aika ajoin laskea alas jalustaltaan ja pyyhkiä tämän kolossin päältä ainakin ne kaikkein tunkkaisimpien tulkintojen pölyt. Tuli hakemattakin mieleen Tampereen Teatterin Romeo ja Julia viime keväältä. Paikallinen kriitikko tuomitsi ensin Teatterikorkeakoulun opiskelijat kerettiläisiksi, koska he olivat muka kyseenalaistaneet Shakespearen tuotantoa, ja poltti sitten samassa roviossa myös Paavo Westerbergin ohjauksen ja tähän jumalanpilkkaan osallistuneet teatterin juuri keski-ikään ehtineet vakituiset näyttelijät ”boomereina”.

Martin on 30 vuoden aikana kirjoittanut ystävineen hämmästyttävän määrän hittejä, joita ovat esittäneet ja joiden kautta ovat nousseet maailmanmaineeseen sellaiset tutut tähdet ja yhtyeet kuin Britney Spears, Backstreet Boys, ’N Sync, Katy Perry, Taylor Swift ja Ariana Grande. Tämä populaarimusiikin velho ei ole kotoisin Los Angelesista tai New Yorkista, hän ei ole Shakespearen prinssi Tanskan maalta, vaan hämmästyttävän tasavaltaisesti ajatteleva popin kuningas Ruotsista.

Vuonna 1971 syntynyt Karl Martin Sandberg on antanut harvoin haastatteluja. Minua on hämmästyttänyt niissä harvoissa löytämissäni se nöyryys, jolla Sandberg suhtautuu työhönsä ja hänen luomiensa hittien menestykseen. Siksi kanadalaisen käsikirjoittajan David West Readin rinnastava tematiikka osui ja upposi. Kulttuuripiireissä on 1800-luvulta asti käyty keskustelua (Shakespeare authorship question) aiheesta, voiko köyhän hansikkaantekijän kouluja käymätön poika William Shakespeare olla oikeasti näiden hänen nimissään julkaistujen näytelmien ja sonettien todellinen kirjoittaja. Voiko ruotsalaisen luokanopettajan ja poliisin poika olla uuden ajan populaarimusiikin ehkä merkittävin tekijä, oman alansa nerokas Shakespeare?

Tyynysota kuuluu jo lähes ikonisella tavalla naisten ystävyyttä ja solidaarisuutta ilmaisevaan kuvastoon. Kuvassa tarinan May (Niki Rautén, Anne Hathaway (Mario Lund), Julia (Renée Böök) ja imettäjä (Laura Alajääski). Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Read alkoi purkaa tätä luokkasidonnaista neromyyttiä vastakkainasettelun kautta. Musikaalin tarinassa Shakespearen vaimo Anne Hathaway tarttuu päättäväisin ottein miehensä sulkakynään ja alkaa kirjoittaa jatko-osaa Romeon ja Julian tarinaan. Lapsivaimona arkkuun laitettu Julia ei kuole, vaan Veronan hautausmaalle sijoittuvasta viimeisestä kohtauksesta alkaa tämän vasta 13-vuotiaan tytön kasvutarina. Helsingin Kaupunginteatterissa tämä koskettava kasvutarina sai viimeisen silauksen loppukumarrusten aikana. Julian osassa upeasti laulanut Renée Böök tuli viimeisenä kumartamaan yksin hehkuen sitä läsnäoloa, jota voimauttavat biisit olivat meihin kaikkiin ladanneet.

Hömpältä aluksi kuulostaneella, lempeällä satiirilla Read on halunnut muistuttaa, että yltiöromantiikka on patriarkaatin viimeisiä valloittamattomia linnakkeita. Romeossa ja Juliassa ei eletä, vaan kuollaan suurten tunteiden takia. Marssijärjestystä on siksi syytä muuttaa. Elämää suurempi rakkaus ei ole vain kaikki aistit huumaava hormonaalinen myrsky, vaan se voi olla myös vallankäytön ja manipulaation väline. Ehkä juuri siksi en ensin nähnyt & Julia -musikaalin tunnuslogossa sydämen ympärillä kuulokkeita, vaan kuulosuojaimet. Tämän musikaalin Julia kuunteli sydämensä ääntä järjen kanssa.

Shakespearen näytelmässä Julia on tosiaan vasta 13-vuotias romanssin alkaessa. Se käy ilmi Julian äidin ja imettäjän keskustelussa heti ensimmäisessä näytöksessä. Se ei ollut ilmeisesti vielä sopiva naimaikä tyttölapselle edes 1500-luvun Englannissa tai Shakespearen kuvitteellisessa Veronassa, koska isä Capulet toivoo Juliaa kosineen kreivi Parisin malttavan mielensä vielä siihen asti, että tyttö täyttää 15 vuotta.

Readin käsikirjoituksessa tätä nykyajan ihmisiä pöyristyttävää ikäkysymystä tuodaan esiin, kun karkumatkalla olevat Julia, hänen imettäjänsä ja heidän ystävänsä May pyrkivät Pariisissa yrmeän portsarin ohi ”renessanssitanssiaisiin”. En ole ehkä kovin väärässä, kun arvaan, että Readin mielessä on näytelmän näkökulmaa valitessaan ollut maailmalla jyräävä, uskonnollisen oikeiston käynnistämä liikehdintä ja sen ilmiöihin kuuluva Stay-at-Home Daughter -ajattelu. Maailman kaikki talebanit eivät asu Afganistanissa. Amerikkalaisen populaarikulttuurin viehättäviin puoliin kuuluu se, että hyvin painavia asioita sanotaan – tai useammin niihin vain viitataan ikään kuin ohimennen – niin ettei tällainen hidasjärkinen pysy aina mukana.

Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia oli ammentanut vaikutteita street dancelle tyypillisestä liikekielestän. Elina Kolehmainen oli puvustuksessa yhdistellyt renessanssin pukuja ja nuorten katumuotia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Read haastaa käsikirjoituksessaan meitä kaikilla niillä elämänalueilla, jotka ovat uskonnollisen oikeiston hampaissa. Anne Hathaway (Maria Lund) puolustaa tasa-arvoista avioliittoa, Julia (Renée Böök) naisten itsemääräämisoikeutta ja oikeutta omaan kehoon, May (Niki Rautén) sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja Francois (Martti Manninen) autismin kirjon ihmisten ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta.

Julian roolitus on kansainvälisesti ollut myös tietoinen ja voimauttava kannanotto rodullistettujen esiintyjien tilan ottamisen ja rasismin vastaisuuden puolesta. Helsingissä Böökin upea, karismaattinen esiintyminen oli minulle puhdistava ja vapauttava vastavoima sille ahdistukselle, jota yhä kamalampia piirteitä saava maahanmuuttokeskustelu meillä herättää.

Broadway-musikaalin toteutuksessa on noudatettava esitysoikeuksia koskevaa sopimusta viimeistä pilkkua myöten. Ohjaaja Samuel Harjanteen, koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin, kapellimestari Eeva Konnun ja lavastaja Peter Ahlqvistin raudanluja ammattitaito näkyi ja kuului siinä, että & Julia loisti ja hehkui aivan samalla tasolla kuin se on hehkunut ja loistanut Broadwaylla. Samaan kovan luokan ammattilaisten tiimiin kuuluvat video- ja valosuunnittelusta vastanneet William Iles ja Toni Haaranen sekä renessanssin muotia ja nykynuorten tyylejä hienosti puvustuksessa yhdistänyt Elina Kolehmainen. Äänisuunnittelusta vastanneelle Kai Poutaselle kiitos siitä, että vaikka nyt laulettiin välillä todella korkealta ja kovaa, niitä kuulosuojaimia ei esityksen missään vaiheessa kaivannut. Kaupunginteatterin ammattitaitoon ja vahvuuksiin kuuluu myös se, että sen vakivahvuuteen kuuluvien näyttelijöiden joukossa on monta poikkeuksellisen hyvää laulajaa.

& Julia

Helsingin Kaupunginteatterin ensi-ilta 20.8.2026

Sävellykset ja laulujen sanat: Max Martin ja ystävät

Käsikirjoitus: David West Read Kymmenien näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden suurtuotannon muut tekijät löytyvät esityksen käsiohjelmasta.

Red Nose Companyn ja jousikvartetti Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä on informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja sydämellisen hauska mestariteos!

Ilveilijöillä on aina ollut lupa tehdä pilaa yhteisön pyhistä rituaaleista mitä erilaisimmilla tavoilla. Ajatus läpisoitetusta klovneriasta istui tähän ikivanhaan traditioon, mutta tuntui silti etukäteen pähkähullulta idealta. Klassisen musiikin konserteissa ei ole tapana nauraa. Taidemusiikkia luonnehditaan syystäkin adjektiivilla vakava. Vielä sopimattomampaa on nauraa hautajaisissa – edes vahingonilosta.

Esityksen temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Kuva (c) Maarit Kytöharju

Siksi Red Nose Companyn ja Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä oli vaikuttava taidonnäyte. Esitys oli informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja hauska! Hienovaraisesta mimiikasta, ajatellusta puheesta ja aivoja hyväilevästä musiikista syntyi voimakas kokemus ainutkertaisuudesta.

Red Nose Companyn yhdessä Kansallisteatterin kanssa toteuttama Aleksis Kivi palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022. Aleksis Kivessä tehtiin näkyviksi suomalaisen kulttuurin juuria kirjallisuuden näkövinkkelistä. Sisäisissä äänissä tämä syvällisen ymmärryksen ääni soi F-duurissa ja ”molli-intervallissa”. Tarinan sankari on Jean Sibelius, se oikea mestari, mutta näyttämön klovnit Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama nostivat esiin myös muita merkittäviä säveltäjiä, joita ilmeisesti edelleen patriarkaalisten asenteiden kanssa kamppaileva taidemusiikin maailma kutsuu pelkillä etunimillä.

Näkökulman muutos tarkoitti sitä, että viimemeisetkin pölyt impivaaralaisuudesta karistettiin punteista. Klassinen musiikki sai alkunsa Euroopan kirkoissa ja hoveissa keskiajalta alkaen. Ajan myötä se levisi kaikkialle maailmaan ja muuttui osaksi globaalia kulttuuria, jota soitetaan ja kuunnellaan kaikissa maanosissa. Sibelius oli ja on suuri nimi tässä kontekstissa. Hänen merkityksestään taiteelle ja ihmiskunnan yhteiselle perinnölle kertoi kohtaus, joka päätti ”Jannen” tarinan tässä näyttämöllisessä konsertissa kahdelle klovnille ja jousikvartetolle. Kun tieto Sibeliuksen kuolemasta vuonna 1957 saatiin, myös YK:n yleiskokous piti hiljaisen hetken hänen muistolleen.

Tarinat klassisen musiikin suurista säveltäjistä ovat pääsääntöisesti tarinoita jo kuolleista mestareista. Matka tähän äänien maailmaan alkoi hyvin vakavasävyisellä johdannolla. Kuolema ei ole mikään naurun asia. Ainakin tämän kirjoittaja on ehtinyt ikään, jossa ajatusta omasta, lähestyvästä kuolemasta ei voi enää kuitata kädenheilautuksella tai hirtehishuumorilla. Ruuskanen ja Vasama työnsivät näyttämölle – esimerkkinä tämän globaalin toimijan käyttämistä pakkausstandardeista – höylätystä laudasta tehdyn ruumisarkun. Sisäinen ääni ja hienostunut tyylitaju olivat kehottaneet jättämään punaiset nenät Red Nose Companyn rekvisiittavaraston hyllylle, ja klovniemme kasvoja peitti nyt valkoinen maskeeraus.

Itse virittäydyin tähän esityksen alun kolkkoon moodiin jo matkalla Tampere-talon Pieneen saliin. Talon aulatiloissa oli yksityistilaisuus, jossa Popedan kitaristi Costello Hautamäki esitti bändin vanhoja hittejä vuosikymmenten takaa. Esityksen johdanto-osassa nousi esiin Kaija Saariahon nimi. Suomalaisen taidemusiikin kaikkien aikojen merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Saariaho kuoli vuonna 2023. Popedan perustaja ja Suomi-rokin ikoni Pate Mustajärvi kuoli viime vuonna.

Ilveilijän ikimuistoinen tehtävä on kertoa meille luomakunnan ”kruunuille” totuus: me kuolemme kaikki. Kevyempiin tunnelmiin päästiin, kun ruumisarkun kansi avattiin ja sen asukki osoittautui hyvin eläväiseksi ja energiseksi. Sitten oltiin Lontoossa vuonna 1909, jossa Sibelius poti kurkkuaan; vuotta aikaisemmin Suomessa havaittu äänihuulten kasvain oli uusiutunut.

*Kuvassa Tuukka Vasaman klovni esittää nurta Sibeliusta. Timo Ruuskasen koominen hahmo on Sibeliuksen äänihuulten kasvainta hoitanut kirurgi. Kuva (c) Maarit Kytöharju*

Näyttämöllisen konsertin tekijöitä on inspiroinut esoteerisuus, joka kiehtoi taiteilijoita ympäri maailmaa viime vuosisadan alkupuolella. Esoteerisen ajattelun juuret ovat antiikissa, jonka jumalat olivat ihmisten uskonnollisissa mielikuvissa paljon konkreettisempia toimijoita kuin nykyiset jumalamme. Vasama muistutti meitä tämän ajattelun elinvoimaisuudesta kysymällä, kuinka moni meistä on käynyt steinerkoulun. Vuonna 1907 perustettu Suomen Teosofinen Seura on yhä voimissaan, ja Tampereella teosofian salaisuuksiin voi perehtyä vuonna 1998 perustetussa Olcott-loosissa.

Raja sen suhteen, missä pisteessä puhe taiteesta muuttuu ”taiteen teologiaksi”, on häilyvä. Rajavartijaksi käsikirjoituksen tekijät olivat ottaneet englantilaisen meedion Rosemary Brownin, jonka pelkkä olemassaolo historiallisena henkilönä estää ajatusten ja toiveiden joukkopaon tuonpuoleiseen. Brown ”vastaanotti” eli ”sävelsi automaattisesti” musiikkia, jota olivat hänen harhoissaan tehtailleet Debussy, Grieg, Schubert, Chopin, Stravinsky, Bach, Brahms, Beethoven, Schumann ja Rachmaninoff.

Interaktiivisuutta tuonpuoleiseen kokeiltiin kohtauksessa, jossa Meta4-jousikvartetti soitti Ida Mobergin musiikkia silmät sidottuna. Elinaikanaan Mobergia väheksyttiin eikä hänen teoksiaan otettu kustannettaviksi. Hän kuului niihin säveltäjiin, jotka tunnettiin – jos tunnettiin – pelkästään etunimeltä. Näyttämötaiteen vuorovaikutteisuutta korostettiin sitten siten, että yleisön edustajat pääsivät sitomaan soittajien silmät. Myöhemmin tarjottiin kättä nostamalla mahdollisuus päästä laskemaan kukkia Sibeliuksen arkulle ja kokeilemaan, miltä tuntuu jättää viimeiset peukutukset maailmalle avatussa ruumisarkussa maaten.

Temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Vasama ja Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Vasaman tulkitsema klovni julisti uskoaan Jumalaan ja siihen, että on olemassa jotakin meitä ja tätä näkyvää todellisuutta suurempaa. Ruuskanen puolestaan kertoi klovnin hahmossa meidän maallistuneiden sekulaarisen käsityksen taiteen olemuksesta. Näin meillä on tullut tavaksi mieltää tietoisuudeksi kutsutun sisäisen äänen kuiskauksia näistä kahdesta eri maailmankuvasta käsin.

Sen jälkeen klovnit vaihtoivat suomen kielen tanssin universaaliin liikekieleen. Jos osaan käsiohjelmaa oikein tulkita, kaksikon huimaa ”pokoilua” siivittivät korkeuksiin katkelma Kaija Saariahon jousikvartetosta Terra Memoria ja Krishna Nagarajan Stringar.

Konsertin rungon muodosti Sibeliuksen jousikvartetto, jonka parissa mestari tuskaili Lontoossa vuonna 1909 tuntiessaan kurkunpäässään sikarien ja konjakin aromien ohella myös kuoleman ensihipaisun. Konsertin muita säveltäjiä olivat Saariahon, Mobergin ja Nagarajan ohella Lotta Wennäkoski, Arvo Pärt, Bryce Dessner, Max Richter ja Ludwig van Beethoven.

Oma suhteeni klassiseen musiikkiin on hieman ambivalentti. Kysymys on onnettomasta rakkaudesta. Jumaloin tätä rakkauteni kohdetta, mutta en ymmärrä sitä. Nuorena kuuntelin taidemusiikkia, kun ikätoverini pitivät hauskaa ja nauttivat elämän riemuista punkin ja Manse-rokin parissa. Suosikkini olivat melkein yksi yhteen Rosemary Brownin listalta. Tosin itse en hankkinut omia levytyksiäni tuonpuoleisesta, vaan Anttilan tavaratalon alennushyllystä. Valintoja ei määritellyt tavoitteellinen musiikin opiskelu, vaan tuon jo edesmenneen, Suomen ensimmäisen halpaketjun hinnoittelu ja opintolainalla itsensä elättävän opiskelijan laiha kukkaro.

Olen edelleen valmis allekirjoittamaan kirjailija Douglas Adamsin väitteen, jonka mukaan Johann Sebastian Bachin musiikki on paras konkreettinen todiste Jumalan olemassaolosta. Sen sijaan Sibelius ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini – en tiedä miksi. Antti Tikkasen (viulu), Minna Pensolan (viulu), Atte Kilpeläisen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbackan (sello) muodostaman kvartetin tulkinnat olivat koskettavan kauniita. Kun sulki silmänsä ja keskittyi, Sibeliuksen musiikki vei mennessään ja silmäkulmat kostuivat voimakkaista tunteista.

Jompikumpi klovneista kertoi, että Sibelius mielsi värit ääninä. Tällainen kyky, synestesia, on neurologinen tila, jossa aistihavainnot sekoittuvat toisiinsa silloin, kun ne normaalisti koetaan toisistaan erillisinä: yhden aistialueen aktivoituminen aivoissa saa toisen aistialueen aktivoitumaan spontaanisti, ja seurauksena voi olla esimerkiksi musiikin näkeminen väreinä ja muotoina tai kirjainten näkeminen värillisinä.

Voces – Sisäisiä ääniä

Red Nose Coimapanyn ja Meta4-jousikvartetin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampere-talon pienessä salissa 4.8.2026

Taiteellinen suunnittelu ja musiikkivalinnat: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (Red Nose Company), Terhi Paldanius (Kamus) ja Minna Pensola (Meta4).
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Muusikot: Meta4: Antti Tikkanen, Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Seppeleet: Henna Tanskanen
Musiikki: Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Ida Moberg, Arvo Pärt, Kaija Saariaho, Bryce Dessner, Max Richter, Krishna Nagaraja, Gabriella Smith, Lotta Wennäkoski.
Valokuvat ja graafinen ilme: Tero Ahonen
Tuotanto: Red Nose Company, Meta4, Kamus, Kuhmon Kamarimusiikki ja Meidän Festivaali
Esityksen valmistamista ovat tukeneet: Niilo Helanderin säätiö ja Alfred Kordelinin säätiö
Red Nose Companyn toimintaa tukevat: Helsingin kaupunki sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali alkoi suuren maailman glamourilla

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalin taiteellinen johtaja on kouluttanut meitä festivaalikävijöitä ihmettelemään ja ymmärtsmään näyttämötaiteen laajaa kirjoa. Joka vuosi festivaalin ohjelmisto on tarjonnut jotakin uutta ja ennenkokematonta. The London Cabaret Clubin esitys Roxie Rocks Chicago oli esteettisesti ja sisällöllisesti yllättävä valinta 22. festivaalin avajaisten esitykseksi.

*Esityksen helmiin kuului keppinukketeatterin (Rod Pupperty) tekniikalla toteutettu tanssikohtaus. Kuva © The London Cabaret Club*

Roxie Rocks Chicago on pastissi John Kanderin Broadway-musikaalista Chicago. Vuonna 1975 kantaesitetyn musikaalin tarina perustuu The Chicago Tribunen toimittajan Maurine Dallas Watkinsin kirjoittamaan näytelmään. Vuonna 1926 kantaesitetty näytelmä oli tositarina kahdesta naisesta, Beulah Annanista ja Belva Gaertnerista, joita syytettiin henkirikoksista murhaoikeudenkäynnissä. Annan toimi suorana esikuvana näytelmän Roxie Hartille ja Gaertner puolestaan Velma Kellylle.

Watkinsin näytelmän terävä satiiri kohdistui osavaltion oikeusjärjestelmään. Samaan aikaan kun Al Capone gangstereineen tuntui nauttivan jonkinlaista koskemattomuutta, pelkästään miehistä koostuvat valamiehistöt tuomitsivat lähes muitta mutkitta miehensä tai rakastajansa surmanneen naisen hirteen.

Tämän satiirin aihe ei ole sadassa vuodessa oleellisesti muuttunut miksikään, ei edes meillä Suomessa. Miesten tekemille henkirikoksille tuntuu aina löytyvän lieventäviä asianhaaroja. Itseään veitsellä puolustanut nainen tuomitaan johdonmukaisesti lähes aina taposta. Surkuhupainen esimerkki näistä asenteista on Anneli Auer, joka tuomittiin heppoisin perustein jopa kahdesti – ei miehensä taposta, vaan murhasta (!).

Roxie Rocks Chicagossa Roxien ja Velman selviytymistarina on laitettu rokkaamaan lontoolaisen hienostoklubin parketille. Huikealla ammattitaidolla kimaltelevaksi puhallettu hattara on tehty nautittavaksi hyvien ruokien ja vielä parempien juomien keralla. Jäin pohtimaan, miten tuo hattara istui Kulttuuritalo Virran Karelia-salin näyttämölle – tai oikeammin sitä, miten laskelmoitu, kaupallinen estradiviihde sopii festivaalille, jonka profiilille tunnusomaista on ollut raikas ja kiehtova avantgarde.

Vaikea sanoa. En ole nähnyt Chicago-musikaalia – vaikka se on yksi kaikkien aikojen pisimpään esitetyistä musikaaleista – enkä sen inspiraationa ollutta näytelmääkään. Christopher Isherwoodin romaaniin perustuvan Kanderin Cabaret-musikaalin nähneet ja kokeneet ovat voineet minun laillani todeta, että myös Broadway-musikaalin kontekstissa voidaan tehdä hyvin syvälle menevää taiteellista analyysia todellisuudesta.

Rokkaavasta Roxiesta alkuperäisen tarinan satiirisen kärjen terävimmät piikit oli hiottu huolella pois. Tarinan naisten vankilakohtauksessa viljelemä ronski huumori ei pyyhkinyt pois taidokkaan mutta yksiulotteisen liikekielen sanomaa. Tässä maailmassa miehet ovat miehiä, naiset ovat naisia ja karvaiset menninkäiset Alpha Centaurin tuolta puolen karvaisia menninkäisiä Alpha Centaurin tuolta puolelta. Suurin piirtein näin kabaree sädehti ja kimalsi unelmien maailmassa, jossa elämä rikkaille miehille on tietenkin täysin verovapaata. Tai näin iki-ihanan scifi-klassikon kirjoittaja Douglas Adams olisi voinut asian ilmaista.

Kokonaisuudessa oli jotakin, joka jätti vaikeasti nieltävän palan kurkkuun. Tuo pala olisi epäilemättä kaivannut kyytipojakseen sitä palanpainiketta. Tarinan tasolla Roxie käyttää seksuaalisuuttaan ja miesten manipuloimista aseena selviytyäkseen korruptoituneessa maailmassa. Esitysmuodon tasolla näyttämöllepano tyytyi toisintamaan juuri niitä samoja hyperseksualisoituja ja esineellistäviä tanssirutiineja, joita se väittää kommentoivansa. Ronski huumori ja glitter toimivat suojana, jolla peitetään se, että yleisölle myydään loppujen lopuksi perinteistä, miesten katseelle suunnattua viihdettä ”naisvaltaisuuden” varjolla.

Esityksen helmiin kuului keppinukketeatterin (rod puppetry) tekniikalla toteutettu tanssikohtaus. Toinen mieleen painunut yksityiskohta oli Mykhailo Bilakin huikea akrobatia suurella renkaalla. Mykhailo ja hänen kaksoisveljensä Andrii Bilak ovat kansainvälisesti tunnustettu akrobatiaduo, joka on erikoistunut korkeatasoiseen pariakrobatiaan.

Roxy Rocks Chicago

CEO & Creative Producer: Evelina Girling
Taiteellinen johtaja & Pääkoreografi: Doni Fierro
Vierailevat koreografit: Cristian Vale, Gaz Davies ja Vladimir Kozevnikov

Esiintyjät: Luis, Ruby Hewitt, Sofia Klimovsky, Megan Truan
Tanssijat: Isabelle Bosher, Sophie Sheridan, Georgia Chapman, Yasmin Jade Mitchell, Nicolae-Matei Negruser, James Pullum, Wellington Dos Santos, Cristian Cauteruccio,
Erikoisnäyttelijät: Mykhailo Bilak
Valokuvat: The London Cabaret Club

Harmony Sisters on molliavain suomalaisen viihdekulttuurin salattuihin juuriin

Pyynikin kesäteatterin Harmony Sisters on taidokkaasti toteutettu revyy. Viihdyttävän esityksen suuriin ansioihin kuuluu se, että se kertoo myös, missä ovat suomalaisen viihdekulttuurin juuret. Valtosen sisarukset Maija, Ester ja Vera omaksuivat laulutyylinsä jo teini-ikäisinä amerikkalaisista musiikkielokuvista. Ohjaaja Olka Horilan sovitus ja ohjaus Elina Snickerin kirjoittamasta näytelmästä ei ollut pelkkää huutamista ja huitomista, kuten joku homekorva saattaa ajatella, vaan neronleimaus.

Anna-Sofia Tuominen, Nomi Enckell ja Matleena Junttanen onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Kuva (c) Katri Dahlström

Useimmat meistä tunnistavat jazzin ja bluesin. Sen sijaan katveeseen on jäänyt se tosiasia, että Broadwayn musikaalien ja Hollywood-elokuvien hittien soundeissa soi juutalaisesta kansanmusiikista ammentava klezmer. George Gershwinin, Irving Berlinin ja Harold Arlenin kaltaiset nerokkaat säveltäjät loivat tarttuvaa synteesiä näistä eri musiikin lajeista, ja terävin koukku tässä äänielokuvien myötä maailmaa jo viime vuosisadan alkupuolella valloittaneessa musiikissa oli niin kutsuttu molliavain. Sen sävelkulku huojuu duurin ja mollin rajalla ja luo draaman tuntua.

Teatterintekijät tietävät, että loistava komedia on vain toisin keinoin esitetty tragedia. Toinen maailmansota merkitsi katastrofia trion nousujohteiselle uralle. Tähän tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Synnytyssairaalaan sijoitettu kohtaus antoi karun kuvan siitä, millaisilla Natsi-Saksasta omaksutuilla totalitaarisilla kasvatusmenetelmillä sekä äitejä että vastasyntyneitä kohdeltiin vielä sodan jälkeenkin Suomessa. Horila on pitänyt valitsemastaan tyylilajista kiinni johdonmukaisesti ja oikeaoppisesti, vaikka tunneasteikolla siirryttiin äärilaidasta toiseen.

Valtosen siskosten lahjakkuudesta kertoo paljon se, että he omaksuivat amerikkalaisen populaarimusiikin soundin korvakuulolta. Englanninkielisten kuorolaulujen stemmojen omaksumista helpotti ehkä se, että tytöt puhuivat äidinkielenään ruotsia. Revyyn alussa siskosten isä kuolee ja heidän äitinsä jää yksin huolehtimaan kolmesta tyttärestään. Perhe on köyhä, mutta ilmeisesti siskoksilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua. Ylen tekemässä haastattelussa Raija Valtonen kertoo, että he opiskelivat jo koulussa saksan ja suomen lisäksi myös englantia.

Tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat onnenhetket, vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Kuvassa ovat etualalla Anna-Sofia Tuominen ja Kai Vaine, taustalla Anna Arola. Kuva (c) Katri Dahlström

Samassa, vuonna 2006 esitetyssä haastattelussa Raija muistelee, että siskokset esittivät lauluja uransa aikana yhdeksällä tai jopa kymmenellä eri kielellä. Tämän monikielisyyden taustalla vaikutti säveltäjä George de Godzinsky, maahanmuuttaja ja aito suomalainen kosmopoliitti. Vuonna 1914 Pietarissa syntynyt Godzinsky muutti Suomeen vuonna 1917 vanhempiensa mukana pakolaisena. Hänen isänsä Franciszek de Godzinsky ja äitinsä Maria Othmar-Neuscheller olivat oman aikansa kosmopoliitteja, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti vaikuttaneen ensimmäisen globalisaatioaallon ihmisiä. Molempien juuret olivat Keski-Euroopassa.

Suomalaisten taiteilijoiden esiintymisistä Natsi-Saksassa ja yhteistyöstä Joseph Goebbelsin johtaman Kansanvalistus- ja propagandaministeriön kanssa on tehty vaiettujen salaisuuksien kestosuosikki. Uusia ”paljastuksia” on tehty vielä aivan viime aikoinakin. Viimeksi suomalaismuusikoiden toimintaa on tutkinut, kansallisen itseymmärryksen vuoksi, tutkija Susanna Waldén-Antikainen väitöskirjassaan (Kansallissosialismi Yrjö Kilpisen ja Gerhard Hüschin musiikkitoiminnassa – Lehdistö, konsertointi ja menneisyydenhallinta).

Raija Valtonen kuvaa Ylen haastattelussa trion kolmea vierailua Natsi-Saksassa ja sen valloittamissa alusmaissa hauskoiksi. Horilan näytelmässä aihetta käsitellään kieli keskellä suuta. Daavidin keltainen tähti rinnassa kohti tuhoaan kulkevien juutalaisten lisäksi mukaan näyttämölle oli otettu tarina, jossa näytelmän Raija sabotoi Hitlerin patsasta leikkaamalla palan figuurin nenästä. Vuonna 1992 tehdyssä haastattelussa Raija Valtonen vakuuttaa vihanneensa Hitleriä jo tuolloin.

Ennen sotaa siskokset haaveilivat läpimurrosta Amerikassa. Historian käänteet veivät heidän maailmanvalloituksensa Natsi-Saksaan. Suureksi synniksi ei voi laskea edes sitä, että näytelmän äidin mukaan näistä konserteista ja radioesiintymisistä maksettiin hyvin. Raija Valtosen mukaan Natsi-Saksassa ei saanut esittää juutalaisten säveltäjien säveltämiä kappaleita. Tätä kieltoa rikkomatta siskokset onnistuivat laulujensa stemmoissa salakuljettamaan natsijohtajien konserttisaleihin ja radion välityksellä saksalaisiin koteihin näytteitä juutalaisen kulttuurin voimasta. Voi olla myös niin, ettei trio sodan jälkeen joutunut valvontakomission silmätikuksi ja suomalaisten kommunistien vihakampanjan kohteeksi oletettujen natsisympatioidensa takia, vaan siksi, että heidän tapansa esiintyä näytti ja heidän musiikkinsa kuulosti liian amerikkalaiselta.

Anna-Maija Tuokko teki hienon ja vaikuttavan roolityön siskosten äitinä Ester Valtosena. Hänen panoksensa antoi keskipisteen välillä hurjalla vauhdilla pyörineelle revyylle. Kuva (c) Katri Dahlström

Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen ja Nomi Enckell onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Junttanen on äänialaltaan sopraano, kuten hänen roolihahmonaan tulkitsemansa Raija Valtonen oli. Enckell on myös sopraano. Se ei ainakaan minua häirinnyt, vaikka hänen roolihahmonaan näyttelemänsä Vera Valtonen oli mezzosopraano. Ester Valtosen roolihahmoa näytelleen Tuomisen äänialasta en löytänyt mainintaa, mutta ainakin minun korvissani hänen laulamansa soolo-osuudet olivat tummine sävyineen todella kauniita. Ainakin minun korvissani Tuomisen ääniala oli upeasti soiva altto.

Amerikkalainen populaarikulttuuri aloitti maailmanvalloituksensa jo viime vuosisadan alkupuolella. Tämän elinvoimaisen ja valloittavan musiikin tekijöitä olivat Yhdysvaltoihin Afrikasta tuotujen orjien jälkeläiset sekä Venäjältä ja Itä-Euroopasta Venäjän tsaarien masinoimia juutalaisvainoja, pogromeja, Amerikkaan paenneet pakolaiset ja heidän jälkeläisensä. Tämän musiikin leviämistä vauhdittivat ajan suuret keksinnöt: äänielokuvat, äänilevyteollisuus ja radio. Harmony Sisters oli triona nimeään myöten suomalainen esimerkki siitä, ettei tämä maailmanvalloitus katkennut edes kahteen tuhoisan nationalismin lietsomaan maailmansotaan.

Sodan jälkeen Valtosen siskokset pakenivat vainoa Ruotsiin. Heidän perinteensä jatkajia ovat olleet muun muassa Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja kumppanit, joiden rillumarei oli suomalainen muunnos amerikkalaisesta vaudevillestä.

Ylen Elävästä arkistosta löytyvää Raija Valtosen haastattelua ei ole päivätty. Haastattelussa on mukana myös Maarit Niiniluoto, jonka triosta kirjoittama kirja (Sulle salaisuuden kertoa mä voisin – Harmony Sistersin tarina) julkaistiin vuonna 1992. Haastattelu oli tehty tämän julkaisupäivän tiimoilta. Horilan näytelmä perustuu todennäköisesti Niiniluodon kirjaan, jossa on haastateltu kaikkia kolmea trion jäsentä.

Harmony Sisters, Pyyniki Kesäteatterin esitys 1.7.2026

Käsikirjoituksen on Elina Snickerin näytelmien pohjalta sovittanut Olka Horila Ohjaus: Olka Horila Apulaisohjaaja: Saija Viljanen Lavastussuunnittelu: Riikka Aurasmaa pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola Koreografi: Katri Liikola Äänisuunnittelu: Sami Silén
Kampausten, peruukkien ja maskeerauksen suunnittelu: Riina Vänttinen Musiikin sovitus, kohtausmusiikin sävellys ja musiikin harjoitus: Niina Alitalo Näyttämöllä: Nomi Enckell, Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen, Anna-Maija Tuokko, Petra Ahola, Petja Pulkkinen, Kai Vaine, Jaakko Wuolijoki, Anna Arola, Saana Heino, Antti Heinonen, Roosa Kari, Olli Tulkki, Maija Vuorinen, Mea Miilumäki

Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan alla sai itkemään onnesta – Harrastajateatteri on yleensä naisten valtakunta, mutta nyt haalarien puntit menivät näyttämöllä tasan – Keski-ikään ehtineiden miesten riemukas esittämisen ilo sai minut katsojana hytkymään naurusta

*Kohtauksen kuvassa Kalle Annala, Lassi Videnius, Jyri Pekonen ja Sami Karppanen. Kuva (c) Sami Lamberg/kapina Oy*

Suomen harrastajateatterit ovat tyttöjen ja naisten maailma. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää myös Työväen näyttämöpäivien 2025 esityksistä. Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan ala esityksessä haalarinpuntit menivät näyttämöllä kuitenkin koko lailla tasan.

Gösta Sundqvistin biiseihin perustuvassa potpurissa keski-ikään ehtineet miehet ottivat estradin haltuunsa. Miesten otteissa ja tanssiaskelissa saattoi nähdä niin riemastuttavaa esittämisen iloa, että se sai myös minut hytkymään katsomossa pidätetystä naurusta koko esityksen ajan.

Tätä varten teatteri on! Teatteri on parhaimmillaan syvästi koetun ilon lähde.

Outi Pippurin käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli todella taitavaa työtä. Esityksen nimikkobiisi on taiten valittu. Keskellä synkintä 90-luvun lamaa Sundqvist kirjoitti lyömättömän suomalaisuuden saagan pohjoisessa elävästä köyhästä kansasta.

Laulun ensimmäiset säkeet kertovat meistä miehistä sen, mitä feministit kutsuvat toksiseksi maskuliinisuudeksi. Sen jälkeen laulu kertoo muun muassa siitä, etteivät suomalaiset ole mikään jääkauden jälkeen jään alta vapautuneen maa alkuperäiskansa, vaan olemme vaeltaneet tänne parempien elinmahdollisuuksien toivossa kuten kaikki muutkin kansat ovat aikoinaan vaeltaneet Afrikasta historian alkuhämärissä.

Ja edelleen tämä pohjoisen taivaan alla kituutteleva köyhä kansa toteuttaa unelmiaan rikkailta lainaamalla. Tämän päivän vinkkelistä Sundqvist oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Profeetta omalla maallaan.

Sundqvistin sävellykset ja nerokkaat sanotukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Ne kertovat yleisinhimillisellä tavalla meistä suomalaista, meidän iloista ja suruista. Koomisia, dramaattisia ja traagisia käänteitä riittää. Pippuri ei ole ensemblensä kansa tyytynyt tekemään vain riehakasta potpuria, vaan esitys oli selkeästi aitoa teatteria dramaattisine nousuinen ja laskuineen.

Esityksen emotionaalisessa keskiössä on meitä kaikki ihmisiä yhdistävä kosketuksen ja rakkauden kaipuu. Esityksen nimikkobiisissä mies voi kuolla suukosta ja ympäristökatastrofin edetessä lohtua haetaan nuoren naisen lanteilta.

Tällä elämänalueella me miehet olemme usein pulassa. Geneettisesti meissä on liikaa sitä simpanssilauman alfauroksen uhoa. Aitoa ja syvällistä yhteyttä toiseen ihmiseen on vaikea saada. Iän myötä elämänpiiri kaventuu lähiökapakan kokoiseksi ja sieltäkin lentää tämän tästä pihalle.

Kysymys on vuorovaikutuksesta ja rohkeudesta elää. Tätä alleviivasi esityksessä Sundqvistin nerokas ja haikean surumieleinen Itkisitkö onnesta. Nuoruus on siinä paratiisi, jonne meillä aikuisilla ei ole enää pääsyä. Se on kuin Pohjois-Karjala, jonne Espoossa syntynyt ja koko elämänsä elänyt Sundqvist vaeltaa rakastettunsa perässä vaihdettuaan farkut verkkarihousuun ja kuitattuaan elatusmaksut lottokupongilla.

Verbaalisesti huikean lahjakkaan ja julkisuutta karttaneen Sundqvistin todellinen kotiseutu ja vapauden valtakunta oli epäilemättä kirjallisuus. Miehen sivistyksestä kertoo laulujen ilmentämä sosiaalinen omatunto. Sundqvist kuvaa lämmöllä ja myötätunnolla meitä köyhiä ja elämässämme tavalla tai toisella epäonnistuneita miehiä. Pippurin sovitus tavoitti tämän tekstien humanistisen ulottuvuuden koskettavasti. Riipaiseviin tunnelmiin tämä tematiikka ylti kappaleessa Elina, mitä mä teen?

Esityksen ilmaisuvoimaisen ja elämäniloa säteilevän koreografian on luonut Pertti Lehto. Nämä sedät ja tädit totisesti jaksoivat heilua. Teki mieli hypätä pystyyn tuoliltaan, hihkua riemusta ja tanssahdella mukana.

Tommi Lindellin sovitusten soundi loi esitykselle äänimaiseman, joka kuulosti ja tuntui juuri oikealta. Sundqvist oli epäilemättä perfektionisti, jonka musiikki syntyi studiossa ja hiottiin lähelle täydellisyyttä. Pieni ja taiten tehty rosoisuus vain lisäsi laulujen inhimillistä syvyyttä.

Teatterin kotisivut eivät kerro, kuka on suunnitellut esityksen puvut ja lavastuksen. Ehkä se on työryhmän yhteisen pohdinnan tulos. Joka tapauksessa haalareista, kumisaappaista ja koivupölkyistä luodut näyttämökuvat sopivat esitykseen kuin nenä päähän. Harrastajateatteri on luonteeltaan ITE-taidetta. Järvenpään teatterissa tämä itse tehty elämä on selvästi sitä parasta a-luokkaa.

Pohjoisen taivaan alla

Järvenpään teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä 25.1.2025

Käsikirjoitus ja ohjaus Outi Pippuri

Sävellykset ja sanoitukset Gösta Sundqvist

Musiikin sovitus ja toteutus Tommi Lindell

Koreografia Pertti Lehto

Tuotanto Auli Aarniokoski ja Anu Uhlenius

Näyttämöllä Kalle Annala, Jarmo Holttinen, Annu Kajanne, Sami Karppanen, Nita Laine, Tommi Lindell, Sannamaria Ojanperä, Jyri Pekonen, Kirsi Varttinen, Anja Veck, Lassi Videnius

Helsingin kaupunginteatteri on tavoitellut kuuta taivaalta ja onnistunut siinä – Moulin Rouge! on huikean energinen ja taidokkaasti tehty musikaali – Kokemuksena se oli hyvin voimauttava ja palkitseva, odotusten ja toiveiden täyttymys

Takisin innovatiivinen ja visuaalisesti huikea skenografia nosti tarinan rakastavaiset kirjaimellisesti ilmaan. Satinen roolissa kuunsirpillä maan ja taivaan välillä taituroi kuvassa Jennie Storbacka ja häneen palavasti rakastuneen Christianin roolissa Martti Manninen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge! on taidokas ja huippuunsa viritetty musikaali. Kokemuksena se oli hyvin voimauttava. Esitys sykki iloa ja energiaa. Se täytti mielen yltäkylläisyyden tunteella. Meidän katsojien raikuvat suosionositukset kertoivat omaa tarinaa siitä, että esityksen synnyttämä mielihyvä, hurmioituminen saavutti lopussa lähes hurmoksen asteen.

Me saimme olla mukana! Fantastista, ihanaa! Tätä varten vahvaan vuorovaikutukseen perustuva näyttämötaide on.

Produktion syntysanat on varmasti lausuttu jo vuosia sitten. Silti Moulin Rougen pohjoismaisen version Suomen ensi-ilta oli tiukasti ajassa kiinni. Helsingin kaupunginteatteri näytti, miten itseensä käpertynyt ja ankeuttajien hallitsema Suomi pääsee ylös tästä murheiden alhosta. Pitää olla rohkeutta ajatella suuria ajatuksia ja tavoitella mahdottomia. Pitää avata ovet ja ikkunat maailmalle – antaa ajatusten ja ideoiden virrata.

Osaaminen ja luovuus eivät ole kiinni ihmisen kasallisuudesta, sukupuolesta tai kulttuuritaustasta.

Moulin Rougen tekijäluettelo on hätkähdyttävää luettavaa. Käsikirjoittaja John Logan, ohjaaja Anders Albien, lavastaja Takis, puvustaja Astrid Lynge Ottosen sekä koreografit Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonlad edustavat alansa tunnettuja kansainvälisiä nimiä. Sama koskee moneen kertaan palkittuja musiikin sovittajia Justin Levinea ja Matt Stinea.

Albien on aikaisemmin ohjannut samalla konseptilla tehdyn sovituksen Moulin Rougesta Osloon, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan.

Loganin käsikirjoitus perustuu vuonna 2001 ensi-iltansa saaneeseen, Baz Luhrmannin ja Craig Pearcen käsikirjoittamaan Oscar-palkittuun elokuvaan. Se on aikuisten romanttinen satu elämää suuremmasta ja traagisesti päättyvästä rakkaudesta. Aikuisten satu meille, jotka emme ole itse koskaan kokeneet tuota taivaallisen euforian ja äärimmäisen epätoivon kierrettä, tunteiden hirmumyrskyä.

Loganin meriitteihin kuuluu kolme Oscar-ehdokkuutta ja varmasti syystä. Hänellä on taito punoa tarinansa kudokseen tummia ja surumielisiä sävyjä. Elokuvan ystävät muistavat James Bondin hahmon hurjan muodonmuutoksen. Sen takana ei ollut vain Daniel Craigin mahtava karisma ja hieno näyttelijäntyö, vaan sävynsä Skyfall ja Spectre ovat saanet Loganin nerokkaasta käsikirjoituksesta.

Astrid Lynge Ottosenin pukusuunnittelu vei meidät Henry de Toulouse-Lautrecin maalausten maailmaan. Voimakkaat värit ja 1890-luvun muoti korostivat koreografien liikekielen aistillisuutta ja sulkivat samalla pois seksistisen julkeuden. Kuvassa keskellä Ninin roolin upeasti näytellyt Laura Allonen. Etualalla hänestä vasemmalla Marissa Lattu ja oikealla Natasja Jean-Charles. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Moulin Rouge! vei meidät Pariisiin ja 1800-luvun lopun patriarkaatin hallitsemaan yhteiskuntaa. Moulin Rouge oli Montmartreen boheemien taiteilijoiden kohtauspaikka. Käsiohjelman kommenteissaan pukusuunnittelija Ottesen ja esityksen skenografian suunnitellut Takis muistuttavat, että tarinan glamourin ja visuaalisen loiston kääntöpuolelta löytyy haavoittuvuuden ja köyhyyden maailma.

Boheemien nälkätaiteilijoiden vapautta rakastava elämäntapa on meille tuttu lukuisista tarinoista. Naiset maksoivat kuitenkin vielä kovemman hinnan vapaudestaan kuin Aki Kaurismäen Boheemielämää elokuvan ranskaa hieman oudolla aksentilla vääntävät sankarit. Matka mallin tai kabareelaulajan uralta huoraksi ja katuojan kerjäläiseksi oli lyhyt. Tässä maailmassa jopa miesten intohimoinen ja vilpitön rakkaus sai helposti hyväksikäytön piirteitä. Elämän reunaehtoja hallitsivat kolme kovaa koota: köyhyys. keuhkotauti ja kuolema.

Moulin Rougen tarinan voi lukea ja kokea myös varoituksena. Sukupuolien tasa-arvo ei ole itsestään selvyys. Itse asiassa meidän pohjoismainen, tasa-arvoinen elämäntapamme on poikkeus säännöstä ja asiat voivat muuttua huonompaan suuntaan nopeasti varsinkin meillä Suomessa. Edellisten vuosisatojen vitsaukset äärimmäinen köyhyys, hoitamattomat sairaudet ja enneaikaiset kuolemat ovat kuin varkain tulossa takaisin näille Impivaaran entisille nälkämaille.

Ottosenin pukusuunnittelun inspiraation lähteinä ovat olleet Henry de Toulouse-Lautrecin maalaukset ja Pariisin 1890-luvun muoti. Toulouse-Lautrec kuvasi maalauksissaan ja julisteissaan Molulin Rougen tanssijoita ja Pigallen punaisten lyhtyjen alueen prostituoituja. Esityksen puvuissa on käytetty paljon höyheniä, paljetteja, timantteja ja silkkiä. Ajan muotiin kulunut korsetti symbolisoi hyvin naisten asemaa. Se oli päälle puettuna tukahduttava, hengityksen salpaava vankila.

Takis kuvaa Moulin Rougea matkaksi lumoavien vastakotien maailmaan. Vaalea ja tumma vaihtelivat näyttämökuvissa kullankimalluksesta sysimustaan nokeen. Esitys oli visuaalista ilotulitusta hetkittäin aivan kirjaimellisesti. Lumoavaa oli myös lavastuksen huikea funktionaalisuus. Tarinan Satinen (Jennie Storbacka) asunto Elefantti nousi korkeuksiin ja vielä korkeammalle kurotettiin, kun rakastavaiset Satine ja Christian (Martti Manninen) nousivat euforiansa huipulla kuunsirpillä istuen kohti korkeuksia.

*Koreografien luomat joukkokohtaukset olivat hengästyttävän hienoja: tiiviitä, voimakaita ja dynaamisia. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Moulin Rouge alkoi koreografisella vyörytyksellä, jonka veroista en ole kuuna päivänä nähnyt. Koreografien yhdessä tanssijoiden kanssa luomat joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja: tiiviitä, voimakkaita, dynaamisia. Suomalaisille ominaisesta ja usein myös tanssitaiteessa tutuksi tulleesta viiden metrin ”turvavälistä” ei nyt ollut tietoakaan. Tyylilajista toiseen vaihdetiin liikekielessä ja askelkuvioissa salamannopeasti ja oman näytteensä taidoistaan tanssijat antoivat tietenkin myös Moulin Rougen Can-can-tanssissa.

Samanlaisella vyörytyksellä alkoi myös esityksen musiikki. Moulin Rougea on sanottu jukebox musikaaliksi. Me kuulimme lähes katkeamattoman sarjan sitaatteja populaarimusiikin rakastetuimmista helmistä. Yhdessä tanssien kanssa tämä päättymättömältä tuntunut sikermä hittibiisejä pulppusi elämäniloa kuin virkistävä lähde. Hauskaa, hauskaa pakotonta huumoria, joka venytti suupielet korviin silkasta mielihyvästä.

Tämän mahdottoman kimaran, Levinen ja Stinen ideoiden toteuttamisen teki mahdolliseksi Helsingin kaupunginteatterin huipputaitava orkesteri ja sen vastaava kapellimestari Eeva Kontu.

Moulin Rougessa tanssittiin ja näyteltiin suurella sydämellä. Siltä se tuntui ainakin katsomon puolella. Näyttelijöiden ja ohjaaja Albien yhteinen tahtotila kristallisoitui alun hurjastelun jälkeen tarinaa syventävään seesteiseen vaiheeseen. En tiedä, voisiko tällaista tarinaa paremmin kuljettaa. Tarinan traagisuudesta huolimatta, myös tilannekomiikkaan sidottu hersyvä huumori oli osuvaa ja hauskaa.

Mannisesta on kehittynyt kaupunginteatterin huomassa alan huippuosaaja. Mannisella on laaja-alainen ja upea lauluääni. Lavakarismaa riittää. Manninen on se naapurin poika, jokaisen isän ja äidin ihanne vävy. Hyvin lahjakkaan, mutta ujon ja sulkeutuneen Christianin rooli istui Manniselle kuin hansikas käteen.

Storbackan lauluäänessä oli jotakin vaikeasti määriteltävää kovuutta. Esityksen äänentoisto oli ensi-illassa miksattua varmasti viimeisen päälle, mutta jäin silti pohtimaan asiaa. Näyttelijänä Storbacka loisti Nicole Kidmanin elokuvassa eeppiseksi tekemässä roolissa.

Moulin Rouge! on vaatinut yli sadan ihmisen työpanoksen ja tuhansia ja taas tuhansia työtunteja. Tuotantokustannukset ovat sen mukaiset. Suurenmoista tuhlausta? Epäilemättä, mutta aina tarvittaessa huoneentaulu pitää naulata seinälle niin isolla moukarilla, että varmasti pysyy. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, jonka sisällöstä ja ilmaisutavoista vain taiteilijat, yhteisön jäsenet voivat päättää.

Tämä vaatimus taiteen riippumattomuudesta oli myös Moulin Rougen tarinan toinen pääjuonne.

Yleisö on jo äänestänyt teatterin puolesta. Syys-, loka- ja marraskuun esitykset on loppuunmyyty eikä esityksen suosio varmasti vähene, kun tieto sen laadusta leviää. Tavallisen kuluttajan kukkarossa 92 euron lipunhinta on toki suolainen rasti. Toisaalta on asioita ja elämyksiä, jotka kannattaa ja pitää kokea edes kerran elämässään. Moulin Rouge! kuluu tähän sarjaan.

Moulin Rouge! Musikaali

Pohjoismaisen yhteistuotannon esi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 29.8. 2024

Käsikirjoitus John Logan

Suomennos Paavo Leppäkoski

Ohjaus Anders Albien

Musiikin sovitus, orkestraatio, lisämusiikki, tanssisovitukset ja sanoitukset Justin Levine

Sovitukset ja yhteisorkesteriointi Matt Stine

Koreografia Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald

Vastaava kapellimestari Eeva Kontu

Kapellimestari Ville Myllykoski

Lavastus Takis

Pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen

Valosuunnittelu Palle Palmé

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Pääosissa näyttämöllä Jennie Storbacka, Martti Manninen, Risto Kaskilahti, Joel Mäkinen, Matti Leino, Laura Allonen, Antti Lang, Samuli Saurén

Kimo Pohjosen harmonikka soi voimallisesti kuin tuomiokirkon urut – Uzone tuntui luissa ja ytimissä – Pohjonen on suomalainen maailmantähti, jonka luovuudessa ei voi havaita hiipumisen merkkejä

*Kimmo Pohjosen vaikuttavaa musiikkia täydensi loistelias visualisointi. Kuva © Egidio Santos*

Aina silloin tällöin löytää tiensä esitykseen, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tämä on täydellistä. Tämän minä muista varmasti lopun ikääni!

Kimmo Pohjosen konsertti Uzone Black & White festivaalilla tarjosi perjantai-iltana tällaisen ainutkertaiselta tuntuvan elämyksen. Pohjosen yhden miehen orkesterin soinnissa ja sävelkuvioissa oli shamanistista voimaa.

Douglas Adamsin scifi-romaanissa Dirg Genlyn holistinen etsivätoimisto tarinan kelpo etsivä on sitä mieltä, että Johann Sebastian Bachin musiikki on ainoa vastaansanomaton todiste jumalan olemassaolosta. Pohjosen syvällä sydänalassa tuntuneesta ja yhä tuntuvasta sielunmessusta tekisi mieli sanoa jotakin saman suuntaista.

Tämä mielleyhtymä tuli jo konsertin ensimmäisestä kappaleesta, joka sai minut ajattelemaan Bachin musiikkia. Pohjosen elektroakustinen harmonikka soi jylhästi kuin suuren tuomiokirkon urut. Vaikutelmaa vahvisti VJ Hellstonen visualisointi. Taustavideossa vaihtuivat kuvat korkeiden puiden muodostamista luonnon katedraaleista kuviin keskiaikaisen kirkon korkeuksiin yltävistä holvikaarista.

Pohjonen täytti elokuussa 60 vuotta. Sitä on vaikea uskoa. Me näimme Karelia-salin estradilla iättömältä vaikuttavan miehen, jonka painijan käsivarret ja pianistin sormet saivat varmasti painavan konserttiharmonikan soimaan uskomattomalla tavalla.

Pohjonen on kehittänyt taitojaan ja instrumenttiaan 40 vuotta ja se kyllä näkyi ja kuului.

Perjantain konsertti Uzone kertoi meille kuulijoille, ettei miehen taiteellinen tinkimättömyys on yhä tallella, eikä hänen luovuutensa osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä.

Taiteilijana Pohjonen on tehnyt ainutkertaisen uran. Hän on maailmantähti, jota on osuvasti kuvattu harmonikan Jimi Hendrixiksi. Lähes yhtä osuva on vertaus islantilaiseen maailmantähteen Björkiin. Pohjonen lauloi konsertissa voimallisesti syvällä baritonilla kuin joku Pohjan perukoilta Imatralle ilmestynyt tietäjä.

Uzone oli kuin yhden miehen oratorio.

Pohjosen harteille on helppo sovittaa neron viittaa. Uzone on silti yhteisön toteuttamaa taidetta, kuten taide aina pruukaa olla. Konsertin näyttävä visualisointi on sorvattu kokoon Hellstonen tietokoneissa. Äänisuunnittelun on tehnyt Sami Tammela. Imatran konsertissa äänityksestä vastasi Heikki Iso-Ahola.

Hellstonen visualisointi syntyi näyttävistä fraktaaleista. Välillä meidän silmiemme eteen avautui huima avaruus, osa tuntematonta universumia. Ehkä jo tämän takia konsertin nimi on lupa tulkita sanoiksi unknown zone. Tällä tuntemattomalla vyöhykkeellä symboliset kuvat ensin rusinaksi kuivuneesta maapallosta ja siten tuleen leimahtavasta maailmasta eivät kaivanneet tulkintaa.

Olemme tähän asti vain olleet siinä luulossa, että näin käy vasta noin neljän miljardin vuoden päästä, kun oma aurinkomme paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Uzone on totisesti requiem ihmiskunnalle – sielunmessu.

Konsertti päätyi alkua lempeämpiin sävelkuvioihin ja kuviin pienestä asteroidista, jolla patsasteli saveen valettuna kovasti Kimmo Pohjosen näköinen hahmo. Tuosta Pohjosen esiintymisasuun kuuluvasta hameesta ei voinut erehtyä. Viimeiset kuvat veivät Antoine Marie Roger de Saint-Exupéryn kirjan Pikku prinssi maailmaan.

Myös taiteessa me liikumme tuntemattomalla vyöhykkeellä. Toivoa on niin kauan kuin maailmassa on jäljellä kauneutta ja ihmisiä, joilla on kyky nähdä ja kerto tästä kauneudesta.

Uzone

Kimmo Pohjosen konsertti Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 3.8.2024Kimmo

Pohjonen: elektroakustinen harmonikka
Sami Tammela: äänisuunnittelu
Imatralla esityksen aikana äänistä vastasi Heikki Iso-Ahola
VJ Hellstone: visuaalinen suunnittelu
Kuvat: Petra Cvelbar ja Minna Haittinen

Studio Pasilassa lastenteatteria tehdään suurella sydämellä – Shed-musiikkiteatterin lasten ja nuorten Lumikuningatar kertoi näiden teatteri harrastajien osaamisen tasosta – Esityksen upea estetiikka sai vanhan ukonkin silmäkulmat kostumaan

Lumikuningattaren roolin näytteli Vappu Nalbantoglu. Valovoimainen ja näyttelijänä tavattoman muuntautumiskykyinen ja laaja-alainen Nalbantoglu sopii varmasti esikuvaksi monelle näyttelijänurasta haaveilevalle teatterin harrastajalle. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin Lumikuningatar oli riemastuttava kokemus. Eikä vain lauantain ensi-illan katsomossa omiensa puolesta jännittäneille omaisille. Nuorten teatterin harrastajien energia ja esittämisen ilo veivät jopa tällaisen vanhan ukon jälleen teatterin taikapiiriin.

Shed-musiikkiteatterin lapset ja nuoret teatterin jälleen myös sen, että teatterin harrastajien esityksissä on parhaimmillaan jotakin hyvin ainutlaatuista ja ainutkertaista. Vilpittömyyttä, tuoreutta ja sitä jo edellä mainittua esittämisen iloa, olemassaolon riemua.

Teatterin harrastajista koostuvalla ensemblellä on myös yksi vahvuus, josta ammattiteatterit voivat yleensä vain haaveilla, joukkovoima. Tässä produktiossa on ollut mukana yli 70 lasta ja nuorta. Näistä 10-19 -vuotiaista lapsista ja nuorista oli lauantaina päivänäytöksessä näyttämöllä puolet. Kaksinkertaisella roolituksella on varmistettu lasten ja nuorten jaksaminen ja tietysti ennen kaikkea se, että kaikki ryhmän jäsenet pääsevät esittämään.

Näin oletan.

Ohjaaja Heikki Sankari sekä koreografit Pauliina Aladin ja Jyri Numminen ottivat työssään ilon irti tästä harvinaisesta resurssista. Joukkokohtaukset olivat toinen toistaan näyttävämpiä. Tanssien liikekielestä syntyi tässä joukossa todellisia kollektiivisia energian purkauksia. Myös lauluvoimaa oli vähintäänkin riittävästi.

Shed-ryhmässä teatteria harrastetaan ilmiselväti hyvin tavoitteellisesti. Osaamisen korkea taso kuului näiden nuorten puhetekniikassa. Jokaisesta vuorosanasta sai selvää, samoin rap-henkisten biisien sanoista. Räppääminen suomeksi on todellinen taitolaji sekä sanoittajalle että biisin esittäjälle.

Helsingin kaupunginteatterissa lastenteatteria tehdään oikealla asenteella. Tarjotaan parasta, mitä värkeistä irti lähtee. Tämä tahtotila näkyy esityksen käsiohjelman tekijäluettelosta. Lumikuningattaren biisien sävellykset ja sovitukset on tehnyt Tuomas Kesälä, joka toimi myös viidestä muusikosta koostuneen orkesterin johtajana. Esityksen skenografian (lavastus ja videot) on suunnitellut William Iles, valaistuksen on suunnitellut Teppo Saarinen, äänet Jaakko Mäkinen, huikean puvustuksen Laura Dammert ja naamioinnit Henri Karjalainen. Lumikuningatarta näytteli monen näyttelijänurasta haaveilevan nuoren esikuva, näyttelijänä tuhat taitoinen Vappu Nalbantoglu.

Lumikuningatar perustuu H. C. Andersenin tuttuun satuun. Sovituksen on tehnyt Janne Puustinen. Puustisen sovituksessa ja Sankarin ohjauksessa korostuivat tarinan sadunomaisuus.

Vanhoissa kansansaduissa tarinan ytimessä on usein vanhempien auktoriteetti. Peikko vie, jos lähdet metsään ilman lupaa, tai hiisi nappaa järvenrantaa leikkimään eksyneen lapsen. Aikuinen voi lukea Andersenin satua myös tarinana rajattoman yksinvallan jäätävistä seurauksista. Kremlissä istuu vallan päällä juuri nyt yksi kaikkien aikojen kylmäävimmistä pakkasherroista.

Puustinen on nostanut tarinan temaattiseen kärkeen ystävyyden ja sen vastakohdan, yksinäisyyden, joka on tutkimusten mukaan lisääntynyt myös lasten ja nuorten keskuudessa. Tämän sadun ytimessä oli nyt ajatus toivosta ja uudesta alusta. Niin synkkää ja jäätävää talvea ei ole eikä tule, ettei kevät jälleen koittaisi.

Käsiohjelman mukaan Lumikuningatar sopii teemojensa ja niiden käsittelyn puolesta kuusi vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille lapsille. Katsoin esityksen yhdeksänvuotiaan Einon kanssa ja hän oivalsi hyvin esityksen vuorovaikutukseen ja ryhmädynamiikan liittyvät pointit. Omasta luokastaan Eino löysi myös esimerkin siitä, miten kiusaamien voi olla myös kiusaajan hätähuuto siitä, ettei hän löydä aitoon ystävyyteen tarvittavaa tunnesidettä muiden ikäistensä kanssa.

Vähän aikaa sitten Helsingin kaupunginteatterin Pienen vedenneidon nähnyt ja kokenut Eino piti myös Jääkuningattaresta. Eritystä kiitosta sai esityksen huikea loppufinaali.

*Laura Dammertin suunnittelemat upeat esiintymisasut ruokkivat katsojan mielikuvitusta. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteriHKT Lumikuningatar 28.11.2023*

Lumikuningatar

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 2.12.2023.

Alkuperäisteos: H C. Andersen

Käsikirjoitus: Janne Puustinen

Laulujen sanat: Janne Puustinen, Tuomas Kesälä

Ohjaus: Heiki Sankari

Ohjaajan assistentti, vastaava opettaja: Hanna Nuorala

Shed-opettajat: Pauliina Aladin, Pauliina Kiuru, Jyri Numminen

Sävellys, musiikin sovitus ja kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografiat: Pauliina Audin, Jyrki Numminen

Kevät-biisin sävellys: Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu: Laura Dammert

Äänisuunnittelu: Jaakko Mäkinen

Naamioiden suunnittelu: Henri Karjalainen

Dramaturgi: Hanna Piirto

Orkesteri: Tuomas Kesälä, Matti Lehtinen, Pasi Kallio, Ville Vannemaa, Pasi Könönen

Esiintyjät: Vappu Nalbantoglu, Eelis Ahokas, Martta Alin, Cherie Anderson, Selma Atas, Emma Barlow, Roosa Canth, Janne Diemb, Sade Edevbaro, Iida Eronen, Maya Kahra Garcia, Anna Giardini, Sisu Heikkilä, Opri Härkönen, Pisara Härkönen, Kaisla Juuti, Kaspian Kallio, Alvar Kajander, Elsa Kariluoma, Iida Karvonen, Eemi Kelokorpi, Saga Kelokorpi, Pauli Kesälä, Kira Koivisto, Viiru Kolehmainen, Unna Korhonen, Kaius Käki, Kamilla Käki, Pihla Käki, Minttu Kärki, Sofia Kärkkäinen, Elli Könönen, Veera Laiho, Juudit Laisaari, Roope Lappalainen, Lenni Laukkanen, Laura Lehtosalo, Stella Liede, Frida Mansikka, Inkeri Marjamäki, Elsi Meretniemi, Kerttu Mikkonen, Sofia Nevalainen, Hilda Niemi,
Lilja Nurmo, Vilja Paasila, Lily Pakola, Zoe Palosaari, Henni Palsala, Oona Puhakka, Noah Rivera Rentola, Anni Riutankoski, Emma Räsänen, Ronja Räsänen, Helka Savisalo, Enna Sievänen, Jen Sjövall, Hilja Socada, Iisa Suorela, Riku Suorela, Alisa Syväoja, Adanna Tikander, Erin Tudor, Harriet Tudor, Vilppu Uusitalo, Lumie Varjola, Otso Vasama, IIja Verkhovskaya, Sara Vihma, Valo Viksten, Hertta Viksten, Elsie Vine, Aletta Vuorela