Kategoria: Musiikkiteatteri

Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan alla sai itkemään onnesta – Harrastajateatteri on yleensä naisten valtakunta, mutta nyt haalarien puntit menivät näyttämöllä tasan – Keski-ikään ehtineiden miesten riemukas esittämisen ilo sai minut katsojana hytkymään naurusta

*Kohtauksen kuvassa Kalle Annala, Lassi Videnius, Jyri Pekonen ja Sami Karppanen. Kuva (c) Sami Lamberg/kapina Oy*

Suomen harrastajateatterit ovat tyttöjen ja naisten maailma. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää myös Työväen näyttämöpäivien 2025 esityksistä. Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan ala esityksessä haalarinpuntit menivät näyttämöllä kuitenkin koko lailla tasan.

Gösta Sundqvistin biiseihin perustuvassa potpurissa keski-ikään ehtineet miehet ottivat estradin haltuunsa. Miesten otteissa ja tanssiaskelissa saattoi nähdä niin riemastuttavaa esittämisen iloa, että se sai myös minut hytkymään katsomossa pidätetystä naurusta koko esityksen ajan.

Tätä varten teatteri on! Teatteri on parhaimmillaan syvästi koetun ilon lähde.

Outi Pippurin käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli todella taitavaa työtä. Esityksen nimikkobiisi on taiten valittu. Keskellä synkintä 90-luvun lamaa Sundqvist kirjoitti lyömättömän suomalaisuuden saagan pohjoisessa elävästä köyhästä kansasta.

Laulun ensimmäiset säkeet kertovat meistä miehistä sen, mitä feministit kutsuvat toksiseksi maskuliinisuudeksi. Sen jälkeen laulu kertoo muun muassa siitä, etteivät suomalaiset ole mikään jääkauden jälkeen jään alta vapautuneen maa alkuperäiskansa, vaan olemme vaeltaneet tänne parempien elinmahdollisuuksien toivossa kuten kaikki muutkin kansat ovat aikoinaan vaeltaneet Afrikasta historian alkuhämärissä.

Ja edelleen tämä pohjoisen taivaan alla kituutteleva köyhä kansa toteuttaa unelmiaan rikkailta lainaamalla. Tämän päivän vinkkelistä Sundqvist oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Profeetta omalla maallaan.

Sundqvistin sävellykset ja nerokkaat sanotukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Ne kertovat yleisinhimillisellä tavalla meistä suomalaista, meidän iloista ja suruista. Koomisia, dramaattisia ja traagisia käänteitä riittää. Pippuri ei ole ensemblensä kansa tyytynyt tekemään vain riehakasta potpuria, vaan esitys oli selkeästi aitoa teatteria dramaattisine nousuinen ja laskuineen.

Esityksen emotionaalisessa keskiössä on meitä kaikki ihmisiä yhdistävä kosketuksen ja rakkauden kaipuu. Esityksen nimikkobiisissä mies voi kuolla suukosta ja ympäristökatastrofin edetessä lohtua haetaan nuoren naisen lanteilta.

Tällä elämänalueella me miehet olemme usein pulassa. Geneettisesti meissä on liikaa sitä simpanssilauman alfauroksen uhoa. Aitoa ja syvällistä yhteyttä toiseen ihmiseen on vaikea saada. Iän myötä elämänpiiri kaventuu lähiökapakan kokoiseksi ja sieltäkin lentää tämän tästä pihalle.

Kysymys on vuorovaikutuksesta ja rohkeudesta elää. Tätä alleviivasi esityksessä Sundqvistin nerokas ja haikean surumieleinen Itkisitkö onnesta. Nuoruus on siinä paratiisi, jonne meillä aikuisilla ei ole enää pääsyä. Se on kuin Pohjois-Karjala, jonne Espoossa syntynyt ja koko elämänsä elänyt Sundqvist vaeltaa rakastettunsa perässä vaihdettuaan farkut verkkarihousuun ja kuitattuaan elatusmaksut lottokupongilla.

Verbaalisesti huikean lahjakkaan ja julkisuutta karttaneen Sundqvistin todellinen kotiseutu ja vapauden valtakunta oli epäilemättä kirjallisuus. Miehen sivistyksestä kertoo laulujen ilmentämä sosiaalinen omatunto. Sundqvist kuvaa lämmöllä ja myötätunnolla meitä köyhiä ja elämässämme tavalla tai toisella epäonnistuneita miehiä. Pippurin sovitus tavoitti tämän tekstien humanistisen ulottuvuuden koskettavasti. Riipaiseviin tunnelmiin tämä tematiikka ylti kappaleessa Elina, mitä mä teen?

Esityksen ilmaisuvoimaisen ja elämäniloa säteilevän koreografian on luonut Pertti Lehto. Nämä sedät ja tädit totisesti jaksoivat heilua. Teki mieli hypätä pystyyn tuoliltaan, hihkua riemusta ja tanssahdella mukana.

Tommi Lindellin sovitusten soundi loi esitykselle äänimaiseman, joka kuulosti ja tuntui juuri oikealta. Sundqvist oli epäilemättä perfektionisti, jonka musiikki syntyi studiossa ja hiottiin lähelle täydellisyyttä. Pieni ja taiten tehty rosoisuus vain lisäsi laulujen inhimillistä syvyyttä.

Teatterin kotisivut eivät kerro, kuka on suunnitellut esityksen puvut ja lavastuksen. Ehkä se on työryhmän yhteisen pohdinnan tulos. Joka tapauksessa haalareista, kumisaappaista ja koivupölkyistä luodut näyttämökuvat sopivat esitykseen kuin nenä päähän. Harrastajateatteri on luonteeltaan ITE-taidetta. Järvenpään teatterissa tämä itse tehty elämä on selvästi sitä parasta a-luokkaa.

Pohjoisen taivaan alla

Järvenpään teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä 25.1.2025

Käsikirjoitus ja ohjaus Outi Pippuri

Sävellykset ja sanoitukset Gösta Sundqvist

Musiikin sovitus ja toteutus Tommi Lindell

Koreografia Pertti Lehto

Tuotanto Auli Aarniokoski ja Anu Uhlenius

Näyttämöllä Kalle Annala, Jarmo Holttinen, Annu Kajanne, Sami Karppanen, Nita Laine, Tommi Lindell, Sannamaria Ojanperä, Jyri Pekonen, Kirsi Varttinen, Anja Veck, Lassi Videnius

Helsingin kaupunginteatteri on tavoitellut kuuta taivaalta ja onnistunut siinä – Moulin Rouge! on huikean energinen ja taidokkaasti tehty musikaali – Kokemuksena se oli hyvin voimauttava ja palkitseva, odotusten ja toiveiden täyttymys

Takisin innovatiivinen ja visuaalisesti huikea skenografia nosti tarinan rakastavaiset kirjaimellisesti ilmaan. Satinen roolissa kuunsirpillä maan ja taivaan välillä taituroi kuvassa Jennie Storbacka ja häneen palavasti rakastuneen Christianin roolissa Martti Manninen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge! on taidokas ja huippuunsa viritetty musikaali. Kokemuksena se oli hyvin voimauttava. Esitys sykki iloa ja energiaa. Se täytti mielen yltäkylläisyyden tunteella. Meidän katsojien raikuvat suosionositukset kertoivat omaa tarinaa siitä, että esityksen synnyttämä mielihyvä, hurmioituminen saavutti lopussa lähes hurmoksen asteen.

Me saimme olla mukana! Fantastista, ihanaa! Tätä varten vahvaan vuorovaikutukseen perustuva näyttämötaide on.

Produktion syntysanat on varmasti lausuttu jo vuosia sitten. Silti Moulin Rougen pohjoismaisen version Suomen ensi-ilta oli tiukasti ajassa kiinni. Helsingin kaupunginteatteri näytti, miten itseensä käpertynyt ja ankeuttajien hallitsema Suomi pääsee ylös tästä murheiden alhosta. Pitää olla rohkeutta ajatella suuria ajatuksia ja tavoitella mahdottomia. Pitää avata ovet ja ikkunat maailmalle – antaa ajatusten ja ideoiden virrata.

Osaaminen ja luovuus eivät ole kiinni ihmisen kasallisuudesta, sukupuolesta tai kulttuuritaustasta.

Moulin Rougen tekijäluettelo on hätkähdyttävää luettavaa. Käsikirjoittaja John Logan, ohjaaja Anders Albien, lavastaja Takis, puvustaja Astrid Lynge Ottosen sekä koreografit Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonlad edustavat alansa tunnettuja kansainvälisiä nimiä. Sama koskee moneen kertaan palkittuja musiikin sovittajia Justin Levinea ja Matt Stinea.

Albien on aikaisemmin ohjannut samalla konseptilla tehdyn sovituksen Moulin Rougesta Osloon, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan.

Loganin käsikirjoitus perustuu vuonna 2001 ensi-iltansa saaneeseen, Baz Luhrmannin ja Craig Pearcen käsikirjoittamaan Oscar-palkittuun elokuvaan. Se on aikuisten romanttinen satu elämää suuremmasta ja traagisesti päättyvästä rakkaudesta. Aikuisten satu meille, jotka emme ole itse koskaan kokeneet tuota taivaallisen euforian ja äärimmäisen epätoivon kierrettä, tunteiden hirmumyrskyä.

Loganin meriitteihin kuuluu kolme Oscar-ehdokkuutta ja varmasti syystä. Hänellä on taito punoa tarinansa kudokseen tummia ja surumielisiä sävyjä. Elokuvan ystävät muistavat James Bondin hahmon hurjan muodonmuutoksen. Sen takana ei ollut vain Daniel Craigin mahtava karisma ja hieno näyttelijäntyö, vaan sävynsä Skyfall ja Spectre ovat saanet Loganin nerokkaasta käsikirjoituksesta.

Astrid Lynge Ottosenin pukusuunnittelu vei meidät Henry de Toulouse-Lautrecin maalausten maailmaan. Voimakkaat värit ja 1890-luvun muoti korostivat koreografien liikekielen aistillisuutta ja sulkivat samalla pois seksistisen julkeuden. Kuvassa keskellä Ninin roolin upeasti näytellyt Laura Allonen. Etualalla hänestä vasemmalla Marissa Lattu ja oikealla Natasja Jean-Charles. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Moulin Rouge! vei meidät Pariisiin ja 1800-luvun lopun patriarkaatin hallitsemaan yhteiskuntaa. Moulin Rouge oli Montmartreen boheemien taiteilijoiden kohtauspaikka. Käsiohjelman kommenteissaan pukusuunnittelija Ottesen ja esityksen skenografian suunnitellut Takis muistuttavat, että tarinan glamourin ja visuaalisen loiston kääntöpuolelta löytyy haavoittuvuuden ja köyhyyden maailma.

Boheemien nälkätaiteilijoiden vapautta rakastava elämäntapa on meille tuttu lukuisista tarinoista. Naiset maksoivat kuitenkin vielä kovemman hinnan vapaudestaan kuin Aki Kaurismäen Boheemielämää elokuvan ranskaa hieman oudolla aksentilla vääntävät sankarit. Matka mallin tai kabareelaulajan uralta huoraksi ja katuojan kerjäläiseksi oli lyhyt. Tässä maailmassa jopa miesten intohimoinen ja vilpitön rakkaus sai helposti hyväksikäytön piirteitä. Elämän reunaehtoja hallitsivat kolme kovaa koota: köyhyys. keuhkotauti ja kuolema.

Moulin Rougen tarinan voi lukea ja kokea myös varoituksena. Sukupuolien tasa-arvo ei ole itsestään selvyys. Itse asiassa meidän pohjoismainen, tasa-arvoinen elämäntapamme on poikkeus säännöstä ja asiat voivat muuttua huonompaan suuntaan nopeasti varsinkin meillä Suomessa. Edellisten vuosisatojen vitsaukset äärimmäinen köyhyys, hoitamattomat sairaudet ja enneaikaiset kuolemat ovat kuin varkain tulossa takaisin näille Impivaaran entisille nälkämaille.

Ottosenin pukusuunnittelun inspiraation lähteinä ovat olleet Henry de Toulouse-Lautrecin maalaukset ja Pariisin 1890-luvun muoti. Toulouse-Lautrec kuvasi maalauksissaan ja julisteissaan Molulin Rougen tanssijoita ja Pigallen punaisten lyhtyjen alueen prostituoituja. Esityksen puvuissa on käytetty paljon höyheniä, paljetteja, timantteja ja silkkiä. Ajan muotiin kulunut korsetti symbolisoi hyvin naisten asemaa. Se oli päälle puettuna tukahduttava, hengityksen salpaava vankila.

Takis kuvaa Moulin Rougea matkaksi lumoavien vastakotien maailmaan. Vaalea ja tumma vaihtelivat näyttämökuvissa kullankimalluksesta sysimustaan nokeen. Esitys oli visuaalista ilotulitusta hetkittäin aivan kirjaimellisesti. Lumoavaa oli myös lavastuksen huikea funktionaalisuus. Tarinan Satinen (Jennie Storbacka) asunto Elefantti nousi korkeuksiin ja vielä korkeammalle kurotettiin, kun rakastavaiset Satine ja Christian (Martti Manninen) nousivat euforiansa huipulla kuunsirpillä istuen kohti korkeuksia.

*Koreografien luomat joukkokohtaukset olivat hengästyttävän hienoja: tiiviitä, voimakaita ja dynaamisia. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Moulin Rouge alkoi koreografisella vyörytyksellä, jonka veroista en ole kuuna päivänä nähnyt. Koreografien yhdessä tanssijoiden kanssa luomat joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja: tiiviitä, voimakkaita, dynaamisia. Suomalaisille ominaisesta ja usein myös tanssitaiteessa tutuksi tulleesta viiden metrin ”turvavälistä” ei nyt ollut tietoakaan. Tyylilajista toiseen vaihdetiin liikekielessä ja askelkuvioissa salamannopeasti ja oman näytteensä taidoistaan tanssijat antoivat tietenkin myös Moulin Rougen Can-can-tanssissa.

Samanlaisella vyörytyksellä alkoi myös esityksen musiikki. Moulin Rougea on sanottu jukebox musikaaliksi. Me kuulimme lähes katkeamattoman sarjan sitaatteja populaarimusiikin rakastetuimmista helmistä. Yhdessä tanssien kanssa tämä päättymättömältä tuntunut sikermä hittibiisejä pulppusi elämäniloa kuin virkistävä lähde. Hauskaa, hauskaa pakotonta huumoria, joka venytti suupielet korviin silkasta mielihyvästä.

Tämän mahdottoman kimaran, Levinen ja Stinen ideoiden toteuttamisen teki mahdolliseksi Helsingin kaupunginteatterin huipputaitava orkesteri ja sen vastaava kapellimestari Eeva Kontu.

Moulin Rougessa tanssittiin ja näyteltiin suurella sydämellä. Siltä se tuntui ainakin katsomon puolella. Näyttelijöiden ja ohjaaja Albien yhteinen tahtotila kristallisoitui alun hurjastelun jälkeen tarinaa syventävään seesteiseen vaiheeseen. En tiedä, voisiko tällaista tarinaa paremmin kuljettaa. Tarinan traagisuudesta huolimatta, myös tilannekomiikkaan sidottu hersyvä huumori oli osuvaa ja hauskaa.

Mannisesta on kehittynyt kaupunginteatterin huomassa alan huippuosaaja. Mannisella on laaja-alainen ja upea lauluääni. Lavakarismaa riittää. Manninen on se naapurin poika, jokaisen isän ja äidin ihanne vävy. Hyvin lahjakkaan, mutta ujon ja sulkeutuneen Christianin rooli istui Manniselle kuin hansikas käteen.

Storbackan lauluäänessä oli jotakin vaikeasti määriteltävää kovuutta. Esityksen äänentoisto oli ensi-illassa miksattua varmasti viimeisen päälle, mutta jäin silti pohtimaan asiaa. Näyttelijänä Storbacka loisti Nicole Kidmanin elokuvassa eeppiseksi tekemässä roolissa.

Moulin Rouge! on vaatinut yli sadan ihmisen työpanoksen ja tuhansia ja taas tuhansia työtunteja. Tuotantokustannukset ovat sen mukaiset. Suurenmoista tuhlausta? Epäilemättä, mutta aina tarvittaessa huoneentaulu pitää naulata seinälle niin isolla moukarilla, että varmasti pysyy. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, jonka sisällöstä ja ilmaisutavoista vain taiteilijat, yhteisön jäsenet voivat päättää.

Tämä vaatimus taiteen riippumattomuudesta oli myös Moulin Rougen tarinan toinen pääjuonne.

Yleisö on jo äänestänyt teatterin puolesta. Syys-, loka- ja marraskuun esitykset on loppuunmyyty eikä esityksen suosio varmasti vähene, kun tieto sen laadusta leviää. Tavallisen kuluttajan kukkarossa 92 euron lipunhinta on toki suolainen rasti. Toisaalta on asioita ja elämyksiä, jotka kannattaa ja pitää kokea edes kerran elämässään. Moulin Rouge! kuluu tähän sarjaan.

Moulin Rouge! Musikaali

Pohjoismaisen yhteistuotannon esi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 29.8. 2024

Käsikirjoitus John Logan

Suomennos Paavo Leppäkoski

Ohjaus Anders Albien

Musiikin sovitus, orkestraatio, lisämusiikki, tanssisovitukset ja sanoitukset Justin Levine

Sovitukset ja yhteisorkesteriointi Matt Stine

Koreografia Jennie Widegren, Zain Odelstål, Anja Gaardbo ja Kirsty McDonald

Vastaava kapellimestari Eeva Kontu

Kapellimestari Ville Myllykoski

Lavastus Takis

Pukusuunnittelu Astrid Lynge Ottosen

Valosuunnittelu Palle Palmé

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Pääosissa näyttämöllä Jennie Storbacka, Martti Manninen, Risto Kaskilahti, Joel Mäkinen, Matti Leino, Laura Allonen, Antti Lang, Samuli Saurén

Kimo Pohjosen harmonikka soi voimallisesti kuin tuomiokirkon urut – Uzone tuntui luissa ja ytimissä – Pohjonen on suomalainen maailmantähti, jonka luovuudessa ei voi havaita hiipumisen merkkejä

*Kimmo Pohjosen vaikuttavaa musiikkia täydensi loistelias visualisointi. Kuva © Egidio Santos*

Aina silloin tällöin löytää tiensä esitykseen, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tämä on täydellistä. Tämän minä muista varmasti lopun ikääni!

Kimmo Pohjosen konsertti Uzone Black & White festivaalilla tarjosi perjantai-iltana tällaisen ainutkertaiselta tuntuvan elämyksen. Pohjosen yhden miehen orkesterin soinnissa ja sävelkuvioissa oli shamanistista voimaa.

Douglas Adamsin scifi-romaanissa Dirg Genlyn holistinen etsivätoimisto tarinan kelpo etsivä on sitä mieltä, että Johann Sebastian Bachin musiikki on ainoa vastaansanomaton todiste jumalan olemassaolosta. Pohjosen syvällä sydänalassa tuntuneesta ja yhä tuntuvasta sielunmessusta tekisi mieli sanoa jotakin saman suuntaista.

Tämä mielleyhtymä tuli jo konsertin ensimmäisestä kappaleesta, joka sai minut ajattelemaan Bachin musiikkia. Pohjosen elektroakustinen harmonikka soi jylhästi kuin suuren tuomiokirkon urut. Vaikutelmaa vahvisti VJ Hellstonen visualisointi. Taustavideossa vaihtuivat kuvat korkeiden puiden muodostamista luonnon katedraaleista kuviin keskiaikaisen kirkon korkeuksiin yltävistä holvikaarista.

Pohjonen täytti elokuussa 60 vuotta. Sitä on vaikea uskoa. Me näimme Karelia-salin estradilla iättömältä vaikuttavan miehen, jonka painijan käsivarret ja pianistin sormet saivat varmasti painavan konserttiharmonikan soimaan uskomattomalla tavalla.

Pohjonen on kehittänyt taitojaan ja instrumenttiaan 40 vuotta ja se kyllä näkyi ja kuului.

Perjantain konsertti Uzone kertoi meille kuulijoille, ettei miehen taiteellinen tinkimättömyys on yhä tallella, eikä hänen luovuutensa osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä.

Taiteilijana Pohjonen on tehnyt ainutkertaisen uran. Hän on maailmantähti, jota on osuvasti kuvattu harmonikan Jimi Hendrixiksi. Lähes yhtä osuva on vertaus islantilaiseen maailmantähteen Björkiin. Pohjonen lauloi konsertissa voimallisesti syvällä baritonilla kuin joku Pohjan perukoilta Imatralle ilmestynyt tietäjä.

Uzone oli kuin yhden miehen oratorio.

Pohjosen harteille on helppo sovittaa neron viittaa. Uzone on silti yhteisön toteuttamaa taidetta, kuten taide aina pruukaa olla. Konsertin näyttävä visualisointi on sorvattu kokoon Hellstonen tietokoneissa. Äänisuunnittelun on tehnyt Sami Tammela. Imatran konsertissa äänityksestä vastasi Heikki Iso-Ahola.

Hellstonen visualisointi syntyi näyttävistä fraktaaleista. Välillä meidän silmiemme eteen avautui huima avaruus, osa tuntematonta universumia. Ehkä jo tämän takia konsertin nimi on lupa tulkita sanoiksi unknown zone. Tällä tuntemattomalla vyöhykkeellä symboliset kuvat ensin rusinaksi kuivuneesta maapallosta ja siten tuleen leimahtavasta maailmasta eivät kaivanneet tulkintaa.

Olemme tähän asti vain olleet siinä luulossa, että näin käy vasta noin neljän miljardin vuoden päästä, kun oma aurinkomme paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Uzone on totisesti requiem ihmiskunnalle – sielunmessu.

Konsertti päätyi alkua lempeämpiin sävelkuvioihin ja kuviin pienestä asteroidista, jolla patsasteli saveen valettuna kovasti Kimmo Pohjosen näköinen hahmo. Tuosta Pohjosen esiintymisasuun kuuluvasta hameesta ei voinut erehtyä. Viimeiset kuvat veivät Antoine Marie Roger de Saint-Exupéryn kirjan Pikku prinssi maailmaan.

Myös taiteessa me liikumme tuntemattomalla vyöhykkeellä. Toivoa on niin kauan kuin maailmassa on jäljellä kauneutta ja ihmisiä, joilla on kyky nähdä ja kerto tästä kauneudesta.

Uzone

Kimmo Pohjosen konsertti Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 3.8.2024Kimmo

Pohjonen: elektroakustinen harmonikka
Sami Tammela: äänisuunnittelu
Imatralla esityksen aikana äänistä vastasi Heikki Iso-Ahola
VJ Hellstone: visuaalinen suunnittelu
Kuvat: Petra Cvelbar ja Minna Haittinen

Studio Pasilassa lastenteatteria tehdään suurella sydämellä – Shed-musiikkiteatterin lasten ja nuorten Lumikuningatar kertoi näiden teatteri harrastajien osaamisen tasosta – Esityksen upea estetiikka sai vanhan ukonkin silmäkulmat kostumaan

Lumikuningattaren roolin näytteli Vappu Nalbantoglu. Valovoimainen ja näyttelijänä tavattoman muuntautumiskykyinen ja laaja-alainen Nalbantoglu sopii varmasti esikuvaksi monelle näyttelijänurasta haaveilevalle teatterin harrastajalle. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin Lumikuningatar oli riemastuttava kokemus. Eikä vain lauantain ensi-illan katsomossa omiensa puolesta jännittäneille omaisille. Nuorten teatterin harrastajien energia ja esittämisen ilo veivät jopa tällaisen vanhan ukon jälleen teatterin taikapiiriin.

Shed-musiikkiteatterin lapset ja nuoret teatterin jälleen myös sen, että teatterin harrastajien esityksissä on parhaimmillaan jotakin hyvin ainutlaatuista ja ainutkertaista. Vilpittömyyttä, tuoreutta ja sitä jo edellä mainittua esittämisen iloa, olemassaolon riemua.

Teatterin harrastajista koostuvalla ensemblellä on myös yksi vahvuus, josta ammattiteatterit voivat yleensä vain haaveilla, joukkovoima. Tässä produktiossa on ollut mukana yli 70 lasta ja nuorta. Näistä 10-19 -vuotiaista lapsista ja nuorista oli lauantaina päivänäytöksessä näyttämöllä puolet. Kaksinkertaisella roolituksella on varmistettu lasten ja nuorten jaksaminen ja tietysti ennen kaikkea se, että kaikki ryhmän jäsenet pääsevät esittämään.

Näin oletan.

Ohjaaja Heikki Sankari sekä koreografit Pauliina Aladin ja Jyri Numminen ottivat työssään ilon irti tästä harvinaisesta resurssista. Joukkokohtaukset olivat toinen toistaan näyttävämpiä. Tanssien liikekielestä syntyi tässä joukossa todellisia kollektiivisia energian purkauksia. Myös lauluvoimaa oli vähintäänkin riittävästi.

Shed-ryhmässä teatteria harrastetaan ilmiselväti hyvin tavoitteellisesti. Osaamisen korkea taso kuului näiden nuorten puhetekniikassa. Jokaisesta vuorosanasta sai selvää, samoin rap-henkisten biisien sanoista. Räppääminen suomeksi on todellinen taitolaji sekä sanoittajalle että biisin esittäjälle.

Helsingin kaupunginteatterissa lastenteatteria tehdään oikealla asenteella. Tarjotaan parasta, mitä värkeistä irti lähtee. Tämä tahtotila näkyy esityksen käsiohjelman tekijäluettelosta. Lumikuningattaren biisien sävellykset ja sovitukset on tehnyt Tuomas Kesälä, joka toimi myös viidestä muusikosta koostuneen orkesterin johtajana. Esityksen skenografian (lavastus ja videot) on suunnitellut William Iles, valaistuksen on suunnitellut Teppo Saarinen, äänet Jaakko Mäkinen, huikean puvustuksen Laura Dammert ja naamioinnit Henri Karjalainen. Lumikuningatarta näytteli monen näyttelijänurasta haaveilevan nuoren esikuva, näyttelijänä tuhat taitoinen Vappu Nalbantoglu.

Lumikuningatar perustuu H. C. Andersenin tuttuun satuun. Sovituksen on tehnyt Janne Puustinen. Puustisen sovituksessa ja Sankarin ohjauksessa korostuivat tarinan sadunomaisuus.

Vanhoissa kansansaduissa tarinan ytimessä on usein vanhempien auktoriteetti. Peikko vie, jos lähdet metsään ilman lupaa, tai hiisi nappaa järvenrantaa leikkimään eksyneen lapsen. Aikuinen voi lukea Andersenin satua myös tarinana rajattoman yksinvallan jäätävistä seurauksista. Kremlissä istuu vallan päällä juuri nyt yksi kaikkien aikojen kylmäävimmistä pakkasherroista.

Puustinen on nostanut tarinan temaattiseen kärkeen ystävyyden ja sen vastakohdan, yksinäisyyden, joka on tutkimusten mukaan lisääntynyt myös lasten ja nuorten keskuudessa. Tämän sadun ytimessä oli nyt ajatus toivosta ja uudesta alusta. Niin synkkää ja jäätävää talvea ei ole eikä tule, ettei kevät jälleen koittaisi.

Käsiohjelman mukaan Lumikuningatar sopii teemojensa ja niiden käsittelyn puolesta kuusi vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille lapsille. Katsoin esityksen yhdeksänvuotiaan Einon kanssa ja hän oivalsi hyvin esityksen vuorovaikutukseen ja ryhmädynamiikan liittyvät pointit. Omasta luokastaan Eino löysi myös esimerkin siitä, miten kiusaamien voi olla myös kiusaajan hätähuuto siitä, ettei hän löydä aitoon ystävyyteen tarvittavaa tunnesidettä muiden ikäistensä kanssa.

Vähän aikaa sitten Helsingin kaupunginteatterin Pienen vedenneidon nähnyt ja kokenut Eino piti myös Jääkuningattaresta. Eritystä kiitosta sai esityksen huikea loppufinaali.

*Laura Dammertin suunnittelemat upeat esiintymisasut ruokkivat katsojan mielikuvitusta. Kuva © Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteriHKT Lumikuningatar 28.11.2023*

Lumikuningatar

Helsingin kaupunginteatterin ja Shed-musiikkiteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 2.12.2023.

Alkuperäisteos: H C. Andersen

Käsikirjoitus: Janne Puustinen

Laulujen sanat: Janne Puustinen, Tuomas Kesälä

Ohjaus: Heiki Sankari

Ohjaajan assistentti, vastaava opettaja: Hanna Nuorala

Shed-opettajat: Pauliina Aladin, Pauliina Kiuru, Jyri Numminen

Sävellys, musiikin sovitus ja kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografiat: Pauliina Audin, Jyrki Numminen

Kevät-biisin sävellys: Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu: Laura Dammert

Äänisuunnittelu: Jaakko Mäkinen

Naamioiden suunnittelu: Henri Karjalainen

Dramaturgi: Hanna Piirto

Orkesteri: Tuomas Kesälä, Matti Lehtinen, Pasi Kallio, Ville Vannemaa, Pasi Könönen

Esiintyjät: Vappu Nalbantoglu, Eelis Ahokas, Martta Alin, Cherie Anderson, Selma Atas, Emma Barlow, Roosa Canth, Janne Diemb, Sade Edevbaro, Iida Eronen, Maya Kahra Garcia, Anna Giardini, Sisu Heikkilä, Opri Härkönen, Pisara Härkönen, Kaisla Juuti, Kaspian Kallio, Alvar Kajander, Elsa Kariluoma, Iida Karvonen, Eemi Kelokorpi, Saga Kelokorpi, Pauli Kesälä, Kira Koivisto, Viiru Kolehmainen, Unna Korhonen, Kaius Käki, Kamilla Käki, Pihla Käki, Minttu Kärki, Sofia Kärkkäinen, Elli Könönen, Veera Laiho, Juudit Laisaari, Roope Lappalainen, Lenni Laukkanen, Laura Lehtosalo, Stella Liede, Frida Mansikka, Inkeri Marjamäki, Elsi Meretniemi, Kerttu Mikkonen, Sofia Nevalainen, Hilda Niemi,
Lilja Nurmo, Vilja Paasila, Lily Pakola, Zoe Palosaari, Henni Palsala, Oona Puhakka, Noah Rivera Rentola, Anni Riutankoski, Emma Räsänen, Ronja Räsänen, Helka Savisalo, Enna Sievänen, Jen Sjövall, Hilja Socada, Iisa Suorela, Riku Suorela, Alisa Syväoja, Adanna Tikander, Erin Tudor, Harriet Tudor, Vilppu Uusitalo, Lumie Varjola, Otso Vasama, IIja Verkhovskaya, Sara Vihma, Valo Viksten, Hertta Viksten, Elsie Vine, Aletta Vuorela

Piaf on Tampereen Teatterin uusi täysosuma – Annuska Hannula loisti ja hehkui Piafin roolissa – Esityksen huikea finaali sai sydänalan värisemään

Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.

Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.

Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.

Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.

Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.

Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.

Chris Whittakerin ilmava koreografia sekä Juho Lindströmin ja Raimo Salmen oivaltava lavastus pitivät tarinan liikkeessä. Pyörivälle näyttämölle oli rakennettu Piafin elämän karuselli. Karusellin keskuspylvääseen kätketyt ovet toimivat portteina kohtausten sisääntuloille. Jatkuva liike toi esitykseen imua. Oikea ajankuva piirtyi Tuomas Lampisen puvustuksen kautta. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.

Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.

Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.

Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.

Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.

Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.

Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.

Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.

*Anna Laakson sovitukset ja Tampereen Teatterin mahtava bändi olivat esityksen dynamiikan kolmas liikkeelle paneva voima. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri*

Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.

Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.

Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.

Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.

Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.

Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.

Piaf

Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023

Käsikirjoitus: Pam Gems

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso

Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin

Koreografia: Chris Whittaker

Lavastussuunnittelu: Juho Lindström

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen

Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen

Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso

Priscilla aavikon kuningatar on Helsingin kaupunginteatterilta jälleen hieno onnistuminen – Musikaalista on helppo povata esityskauden todellista hittiä

Priscillan näyttämökuvat pukuineen, valoineen, videoineen ja tasoineen olivat häkellyttävän komeita. Kuvassa edessä Jack Johansson, Niki Rautén, Martti Manninen, takana Johanna Försti, Jennie Storbacka, Maria Lund. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ennakko-odotukset Helsingin kaupunginteatterin Priscillaa kohtaan olivat jo valmiiksi tapissa, mutta esitys ylitti ne kirkkaasti. Oli Broadway-musikaalien kimallusta, häikäiseviä näyttämökuvia, oli vaikeasti määriteltävää, mutta sitäkin elämänmakuisempaa rosoa, oli syvällä sydänalassa tuntuvaa inhimillistä lämpöä, oli väriä ja valoa, loisteliasta koreografiaa, oli huikea kimara 90-luvun suuria hittejä ja väreilyä, joka esityksen kuluessa muuttui myös katsomon puolella konserttihurmokseksi. Priscilla, aavikon kuningatar oli katsojalle vapauttava kokemus.

Ohjaaja Samuel Harjanteen ympärille on syntynyt ensemble, osaamiskeskus, joka ei vain ammattitaitoisesti käännä ja kopioi Broadwayn suuria hittejä, vaan osaa myös tulkita niitä. Harjanteen johtaman ensemblen taiteellisiin voittoihin kuuluvat aikaisemmilta vuosilta esimerkiksi Kinky boots Helsingin kaupunginteatterissa 2018 ja Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa saman vuonna. Itselläni on ollut ilo nähdä myös Harjanteen ohjaukset Pieni merenneito ja Päivä murmelina Helsingin kaupunginteatterissa.

Priscilla perustuu Stephen Elliottin vuonna 1994 Australiassa ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittamassa musikaalissa toistui myös vahvana elokuvan keskeinen opetus: ennakkoluulomme seksuaalisia- ja sukupuolisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole synnynnäisiä, vaan nämä vihamieleiset asenteet ovat opittuja. Vahvana oli myös elokuvan toinen teema: Jo kolmesta taiteilijasta muodostuu yhteisö, joka on ilmaisuvoimaltaan vahvempi kuin kukaan sen jäsenistä yksinään. Se on teatteria.

Drag on esittävää taidetta, joka leikkii sukupuolirooleilla. Helsingin kaupunginteatterissa tätä pettämätöntä tyylitajua edustavat kuvassa Priscillan tähdet Niki Rautén, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ehkä siksi tässä voi aloittaa musikaalin suomentaneiden Kari Arffmanin ja Sanna Niemeläisen käännöstyön kehumisella. Priscillan käsiohjelmassa varotetaan karkeasta, alatyylisestä kielestä. Karkeuksille on kuitenkin syynsä. Kysymys on seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvien tavasta yrittää liioittelun kautta purkaa ja avata kielen konnotaatiot.

Vähemmistöjen kohtaama fyysinen väkivalta lienee edelleen valittavan yleistä ja tästäkin puolesta heidän kokemastaan todellisuudesta Priscillassa on mukana kohtaus. Vielä useammin halveksunta ja ylenkatse osoitetaan kuitenkin kielen piilomerkitysten kautta.

Tämän vuoksi vähemmistöjä edustavat yhteisöt vaativat meiltä oikeutetusti tarkkuutta sanojen ja käsitteiden käytössä. Me olemme kaikki jo äidinkielessämme omaksuneet kielen merkitysrakenteita, jotka ovat syntyneet vähemmistöille vihamielisessä kulttuurissa. Siksi jopa meiltä itseämme ennakkoluulottomina ja suvaitsevaisina pitämiltä ihmisiltä lipsahtaa niin helposti ja luvattoman usein. Kuvittelemme, että kulttuuria kannattelevien kielen syvärakenteiden kautta välittyneet vihamieliset asenteet olisivat jotenkin luonnollisia tai itse luontoa.

Priscillassa nämä kielen piilomerkitykset naulittiin omalle paikalleen huikean hienossa loppukohtauksessa, jossa tanssijat oli puettu edustamaan Australian alkuperäisen eläimistön faunaa. Oli emuja, suistokrokotiilejä, kenguruita, nokkasiilejä, kaulusliskoja ja vaikka mitä. Kohtauksen symboliikka oli selvä. Luonto suosii monimuotoisuutta. Se on voima, joka pitää biosfääriä yllä ja meidät elossa. Miksi sitten ihminen pitäisi pakotta ja sulloa yhteen jäykkään muottiin?

Myös elokuvan vahva, suorastaan raamatullinen symboliikka toistui musikaalissa. Seksuaaliset ja sukupuoliset vähemmistöt ovat saaneet vaeltaa halki valtavan ja vaaroja täynnä olevan erämaan. Näytelmän Tickin luvattu maa on hänen kohtaamisensa poikansa Benjamin kanssa.

Todellisessa maailmassa luvatusta maasta ei voida vieläkään puhua pride-kulkueista huolimatta. Maailmanmitassa vainot jatkuvat ja kehitys on ottanut jopa taka-askelia.

*Niki Rauténin Briscilla-bussin katolla playbackina esittämä ooppera-aaria oli yksi musikaalin monista huippuhetkistä. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri*

Harjanteen ohjauksessa Priscilla eteni halki Australian hurjilla kierroksilla. Toki tarinan kannalta välttämättömät seesteiset kohdat kuten Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni) ja mekaanikko Bobin (Risto Kaskilahti) hempeily erämaassa olivat oikeilla kohdillaan, mutta väliaikaa lukuun ottamatta kaksi ja puoli tutia kestäneeseen esitykseen ei mahtunut yhtään kuollutta kohtaa.

Koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin tanssit, Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus, Tinja Salmen puvut sekä William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot loivat näyttämökuvia, joiden villi, mielielikuvitusta ruokkiva estetiikka toi mieleen parhaiden piirroselokuvien rajoja rikkovan anarkian. Makeaa oli välillä tarjolla enemmän kuin mieli syö ja polvet kestävät, mutta kohtausten esteettinen, hauska huumori taitoi imelyyden näistä herkkupaloista.

Entä se elämänläheinen rosoisuus, josta alussa puhuin. Ehkä se syntyi Jäärnin, Mitzi ”Tick” Mitosisin roolin näytelleen Lauri Mikkolan ja Felicia ”Adam” Jollygoodfellowin roolin näytelleen Niki Rautén loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Tunne hyvin voimakkaasta läsnäolosta oli lähes käsin kosketeltavaa. En oikein tiedä, miten se oli edes mahdollista tällaisessa musiikin, valojen, värien ja tanssien hurjassa pyörteessä.

Drag on esittävää taidetta, jossa leikitään sukupuolirooleilla. Tehokeinoina se käyttää hurjaa liioittelua puvuissa ja maskeerauksissa – pettämätöntä tyylitajua. Kolmas tehokeino on taustalaulu, playback, jolla esiintyjän ääni muutetaan vastamaan hänen esittämänsä hahmon oletettua sukupuolta.

Jäärni, Mikkola ja Rautén tulkitsivat useimmat esityksen kappaleet itse. Ehkä juuri Järnin häkellyttävän hieno baritoni oli se jokin, joka tuntui syvällä sydänalassa asti.

Eivätkä taustalaulutkaan tulleet tietokoneelta, vaan niitä lauloivat kolmen diivan Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jenni Storbackan muodostama kuoro. Tosin en ole ihan varma, miten elokuvan ja myös musikaalin yksi kohokohdista, kohtaus, jossa Adam (Rautén) laulaa hopeisena kimaltelevaan paljettimekkoon pukeutuneena ooppera-aariaa Priscilla-bussin katolla auton kiitäessä erämaan halki, on tehty. Kuka edellä mainitusta kolmikosta pystyy laulamaan niin korkealta ja kovaa?

Priscilla on produktiona ollut Helsingin kaupunginteatterille valtavan työläs ja kallis voimainponnistus. Pelkästään esiintyjiä on liki 50 orkesterin muusikot mukaan luettuna. Lavasteiden, pukujen, videoiden ja valojen suunnitteluun ja toteuttamiseen on tarvittu vähintään sama määrä väkeä. Työmäärästä kertoo jotakin jo se, että jokaiselle esityksessä esitetylle biisille on pitänyt pyytää oikeuksien haltijoilta luvat.

Varmasti tekijöiden joukosta kannatta painaa mieleen esityksen tuottajan Pia Karetien nimi. Hyvin huolellisesta suunnittelusta kertoo varmaan jo se, että käsiohjelman mukaan varamiehitykselle on lähes kattava suunnitelma. Se on viisautta näin tautisena aikana.

Vielä tähän mahtuu yksi helmi esityksestä. Varmasti kyynisimmänkin katsojan mielessä liikahti jotakin, kun Tickin poikaa Benjaminia näytellyt Iivari Luomala tuli näyttämölle ja aloitti oman roolinsa. Tästä pojasta kuullaan vielä, jos hänen innostuksensa teatteria kohtaan jatkuu. Luomala sai aivan omat hurjat suosionosoituksensa, kun hänet loppukohtauksessa kannettiin näyttämölle juuri munasta kuoriutuneen suistokrokotiilin hahmossa.

PS. Käsiohjelma on todellinen infopaketti. Se kannattaa ehdottomasti ostaa.

Priscilla, aavikon kuningatar

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 25.8.2022 suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott

Suomennos Karl Arffman ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus Samuel Harjanne

Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tinja Salmi

Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Rooleissa Clarissa Jäärni, Lauri Mikkola, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jenni Storbacka, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Iivari Luomala, Helena Haaranen, Raili Raitala, Leenamari Unho, Suvi Aalto, Crista Talikka, Daniella Fogelholm, Jisook Kim, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Roberick Kabanga, Matti Leino, Martti Manninen, Antti Timonen, Jack Johansson, Teemu Sytelä, Paavo Kääriäinen, Heidi Kiviharju, Eveliina Määttä, Kouri Sorvari, Lasse Lipponen, Alen Nsambau, Mikko Nupponen

Orkesterissa Mikko Mäkinen, Eeva Koivusalo, Jari ”Heinä” Nieminen, Anssi Nykänen, Tapio ”Mango” Aaltonen, Heikki Pohto, Jukka Tiirikainen, Heikki Tuhkanen.

Niitä enkeleitä irokeesikampauksissaan – energinen ja rento PUNK antoi elävän kuvan punkrockin genrestä – kiinnostava kehystarina ja loistava näyttelijäntyö tekivät esityksestä hienoa musiikkiteatteria

Punkrock on leimallisesti itse tehtyä taidetta. Marjaana Mutasen suunnittelemissa rooliasuissa ja kampauksissa, Janne Vasaman suunnittelemassa lavastuksessa ja Samia Rautanevan valoissa ja videoissa tämän omatekoisen taiteen esteettinen ydin tuli näkyväksi. Kuvassa etualalla on näytelmän hyväntahtoista ja avuliasta Paulia näytellyt Saska Pulkkinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin PUNK oli energistä, rentoa ja vapauttavan hauskaa teatteritaidetta. Perjantain esityksessä syntyi aivan poikkeuksellisen voimakas vuorovaikutus esittäjien ja yleisön välillä. Se huipentui viimeisen biisin aikana tanssiksi, johon meidät katsojat kutsuttiin mukaan.

Kukaan meistä ei enää osannut tai muistanut pokoilla villisti, mutta punkin syvin olemus oli hyvin aistittavissa. Millään ei ole mitään väliä, vain kaikella on.

Esityksessä olivat mukana kaikki teatterin osatekijät ja vahvuudet punkille ominaisella itse tehdyllä taiteella maustettuna. Hyvät näyttelijät, vetävä kehystarina ja aivan poikkeuksellisen hieno ylöspano osoittivat jälleen, miten ilmaisuvoimaista taidetta yhteisön tekemä teatteri on.

Esityksen puvut, kampaukset ja maskeeraukset ovat ne suunnitelleen Marjaana Mutasen mestariteoksia. Välillä esitysasujen vaihto nopeatempoisessa esityksessä tuntui suorastaan taikuudelta. Miten nuo kaikki salamannopeat vaihdot olivat ylipäätään teknisesti mahdollista tehdä.

Näytelmän alussa nähty pukukavalkadi näyttämölle rakennetulla catwalkilla oli huikea punkhenkisen ITE-taiteen kavalkadi. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä oli myös näytelmän avauskohtaus, jossa tehtiin näkyväksi lehtien mielipidekirjoittajien ja kolumnistien tapa kuvata punkrockbändejä meluavina ja mölyävinä apinalaumoina.

Marko Järvikallaksen käsikirjoitus, tarina 1990-luvuan alussa nuoruuttaan vallatulla paloasemalla elävistä punkkareista ja heidän kohtaamisestaan uudelleen kuolemaa tekevän Tinden (Eriikka Väliahde) syntymäpäivillä 30 vuotta myöhemmin, toimi hyvin punkkulttuuria käsittelevät näytelmän kehystarinana.

Järvikallas on itse ohjannut näytelmänsä ja esityksen dramaturgina on toiminut Juho Gröndahl. Produktion harjoitusvaiheessa ohjaajan ja mukana olevien näyttelijöiden ajatukset ovat natsanneet hyvin yhteen. Jokaisella roolihahmolla oli oma tunnistettava persoonallisuutensa ja esittäminen tuntuivat katsomosta tarkasteltuna poikkeuksellisen vapautuneelta ja rennolta tekemiseltä. Sellainen on hienoa näyttelijäntyötä.

Näyttelijöistä vain Jari Leppänen ja Auvo Vihro ovat sen ikäisiä, että heillä voi olla omakohtaisia nuoruudenkokemuksia punk-genren alkuvuosilta. Ehkä siksi Vihron laulama punkbiisi oli se kaikkein mieliinpainuvin esityksen upeista tulkinnoista.

Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Juntunen soittivat yhdessä esityksen bändinä ja hauskuuttivat meitä miehissä näyttelemällä paisti kolmea Pekkaa, punkluolan huolestuneita naapureita ja poliiseja myös kaikki kolme yhdessä Liidun isän tyttöystävää Marjukkaa ja keski-ikäisen Liidun koiria.

Punkrock syntyi 70-luvulla vastakulttuurina taiteeksi kanonisoidulle rockille. Sen alkuvuosien suuria nimiä olivat New Yorkissa perustettu Ramones ja englantilainen Sex Pistols. Punkrockissa palattiin rockin juurille yksinkertaisiin sointikuvioihin ja rytmiin taiderockin pitkistä ja mutkikkaista kitarakuvioista. Silloin piireissä vitsailtiin, että soittotaito pilaa hyvän punkrokkarin.

Näytelmän nuoret fanittivat hardcore punkia, jossa sävelkuviot ja sanoitukset on pelkistetty äärimmilleen. Biisin nimi voi tässä alagenressä olla vaikka Kusi ja paska ja sitä esittävällä bändillä vähintään yhtä alatyylinen nimi. Itse olin tunnistavinani näytelmässä esitetyistä biiseistä Sex Pistolsien ja muiden 70-luvun punkbändien soudit. Varmuudella toki tunnistin vain Eppu Normaalin ensimmäisen hitin Poliisi pamputtaa taas, johon oma pikkuveljeni aikoinaan riimitteli sanoitusta.

Punkia on edelleen vaikea määritellä tai rajata, mutta genre on yhä voimissaan 2020-luvulla. Tosin sen aatteellisuuden kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen. Yleiseen tietoon nykyisten suomalaisten punkbändien jäsenten edesottamukset ovat tulleet viime aikoina lähinnä Instagramissa käytävästä pukstoo keskustellusta.

Näytelmässä tuodaan esiin punkin ideologisen pyrkimyksen hyvään. Selitettiin parhain päin, miksi Sex Pistolsien Sid Vicious (Simon Ritchie) ja monet muut punkkarit käytti asuissaan hakaristitunnusta. Sid kuoli 21-vuotiaana heroiinin yliannostukseen ja nuoren miehen pää on varmasti ollut sekaisin paitsi huumeista myös valtavasta julkisuudesta.

Punkin genreä on kuitein yhtä vaikea määritellä kuin löytää osuvaa käännöstä sanalle punk. Lienee kuitenkin niin, että jotkut genren alakulttuureihin kuluvat ryhmät ovat flirtailleet fasismin kanssa myös ihan tosissaan aivan alusta asti. Yhdysvalloissa tällaista kehitystä ovat varmasti ruokkineen roturistiriidat.

Käsiohjelmassa Järvikallas näkee omassa punkin tuomisessa teatterin näytelmän aiheeksi paradoksin. Hän pohtii, onko hänen näytelmänsä lopulta vain kuva vainajasta? Merkitseekö se, että punkista tehdään verovaroin ylläpidetyssä laitoksessa musiikkiteatteria, koko punkiin liittyvän anarkistisen filosofian lopullista kuolemaa?

Esityksen dramaturgia ja ohjaus ovat epäilemättä Järvikallaksen oma vastaus hänen meille katsojille ja varmaan monta kertaa myös itselleen tekemään kysymykseen. Punksukupolven anarkian takana olivat sama vapauden, oikeudenmukaisuuden ja kauneuden kaipuu, joka sai 60-luvulla suurten ikäluokkien nuoret nousemaan barrikadeille. Punkkarit halusivat ulottaa ihmisoikeuksiin liitetyt humanistiset periaatteet koskemaan kaikkia eläimiä. Tätä radikaalia humanismia olivat punkliikkeessä kasvissyönti, kieltäytyminen kuluttamisesta ja radikaaleimmillaan iskut koe-eläimiä käyttäviin laboratorioihin ja turkistarhoille.

Toisaalta ainakin ensimmäisen sukupolven nuorilla punkkareilla oli realistisemmat käsitykset mahdollisuuksista muuttaa maailma kuin edellisellä sukupolvella. Se toi aatteeseen oman nihilistisen vivahteensa ja syystä. Suurten ikäluokkien radikalismi jähmettyi Suomessa 70-luvulla kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Viranomaiset kielsivät punkaallon Britanniassa käynnistäneen kulttibändi Sex Pistolsien maahantulon vuonna 1978 poliittisten nuorisojärjestöjen ja muun muassa Musiikkialan ammattiyhdistysten federaation (!) vaatimuksesta.

Rääväsuita ei haluttu Suomeen.

Järvikallaksen kysymyksen voisi muotoilla myös kysymykseksi, mitä tekevät kuluvalla vuosikymmenellä syntyneet lapset, kun he huomaavat 10-15 vuoden kuluttua, että kaikki ilmastomuutokseen liittyneet lupaukset on rikottu?

Kehystarinassa Järvikallas kertoo omia ajatuksiaan tulevasta. Näytelmän 90-luvun alun nuorista punkkareista yhdestä tulee keski-ikäisenä poliitikko, joka haaveilee äärioikealle radikalisoituneiden duunareiden vallankumouksesta. Sosiaalisessa mediassa käydään parhaillaan keskustelua, jossa kerrotaan punkin skeneen nykyään liitetystä naisvihasta, homofobiasta ja rasismista.

Järvikallas ei ole kuitenkaan tehnyt näytelmän Sakasta (Janne Kallioniemi) perussuomalaista populistia, vaikka katsojan näkökulmasta mielleyhtymä oli selvä. Verovaroilla toimivan laitosteatterin punkanarkialla on rajansa.

PUNK

Tampereen Työväenteatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.10.2021

Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas

Dramaturgi Juho Gröndahl

Lavastussuunnittelu Janne Vasama

Pukujen, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Musiikin harjoituttaminen ja lauluvalmennus Juha Junttu

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Heidi Kiviharju, Minerva Kautto, Suvi-Sini Peltola, Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Jari Leppänen, Hiski Grönstrand, Juha Junttu

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu oli visuaalista ilotulitusta – näyttämökuvat tavoittivat kuvakirjojen humoristisen hengen – tarina vietiin läpi näyttämölle hurjalla energialla

Tatun ja Patun näyttämökuvat ovat niin runsaita ja yksityiskodiltaan rikkaita, että niiden todellisuutta on vaikea vangita yhteen kuvaan. Tarinassa Patun (Paavo Kääriäinen) ja Tatun (Antti Timonen) serkku Jori (Paavo Kerosuo) on sekä liikennelaitoksen supersankari, hyperkyberliikennemies että pienessä yksiössään yksinäistä elämää elävä poikamies. Tuomo Manninen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa osataan näyttävän musiikkiteatterin tekeminen. Tatu ja Patu Helsingissä on tätä lajia. Se on tehty maailman vaativimmalle yleisölle ja sen vuoksi näyttämölle oli tiistaina pyritty kattamaan parasta, mitä lajityypin Suomen mestareiden ideahautomoista ja luovuusmyllyistä irti lähtee.

Aikuisena katsojana minua viehätti esityksen upea ylöspano. Näyttämökuviin oli pakattu pyörryttävä määrä yksityiskohtia suuren suurista pienen pieniin. Runsaus teki näytelmän visuaalisesta keronnasta kerroksellista. Näyttämölle avautuneet Helsingin kaupungin katunäkymät olivat sekä tuttuja että ihanan outoja.

Eri-ikäiset katsojat löytävät tästä runsaudesta omat kohokohtansa. Voi toki olla, että näyttämön katosta riippuvat, valtavankokoiset lavastuselementit, usein vielä tummin sävyin valaistuina, saattoivat tuntua aivan pienimmistä katsojista hieman pelottavilta. Minua naurattivat yhä uudestaan Nuutti Koskisen lavasteisiin projisoimat katumainoksia parodioivat pilailuversiot.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja kumppaneiden skenografia tavoitti hienosti sen maailman, johon Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kirjojen viehätys perustuu. Havukaisen ja Toivosen piirrosten ainutlaatuista ilmettä on tietenkin mahdoton toistaa näyttämöllä, mutta näytelmän esille pano tavoitti sen tuttuudesta ja outoudesta syntyvän kuvallisen huumorin, jota näiden kahden graafikon kuvakirjoissa viljellään.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Havukaisen ja Toivasen samannimiseen kuvakirjaan. Minun Tatu ja Patu -asiantuntijanani katsomossa toiminut seitsenvuotias myös tunnisti heti näytelmän ja kirjan yhteyden, vaikka kirjan tarina on teatteria varten muokattu lähes uuteen uskoon.

Sovitus on syntynyt Havukaisen, Toivosen ja Sami Rannilan yhteistyönä. Alkuperäiseen tarinaan on lisätty koululaisvitseillä maustettua dialogia pieru ja kakkahuumoriakaan unohtamatta. Mukaan on otettu myös syventäviä, kaupunkielämän varjoisia puolia kuvaavia elementtejä.

Outolasta, siis jostain Kehä kolmosen ulkopuolelta Helsinkiin tulleet Tatu ja Patu ihailevat Helsingissä asuvaa serkkuaan, raitiovaununkuljettaja Joria hyperkyberliikennemiehenä, joka osaa lentää ja pystyy nostamaan raitiovaunun maasta vaikka yhdellä kädellä. Jatkossa paljastetaan Jorin elämästä myös se puoli, että hän monen muun kaupunkilaisen tavoin kärsii yksinäisyydestä.

Muuten Tatussa ja Patussa ei juuri ollut suvantopaikkoja. Näyttämön tapahtumat etenivät hurjalla energialla niin sanotusti kaasu pohjassa alusta loppuun. Rannilan ohjauksesta ja Marjo Kuuselan koreografiasta syntyi Kari Mäkirannan säveltämän musiikin tahdittamana kokonaisuus, jossa oli imua. Esityksen laulujen sanat olivat hauskoja ja tarttuvia.

Kuuselan koreografian hauska liikekieli ja Elina Kolehmaisen mielikuvitusta ruokkivat esiintymispuvut olivat yhdessä toimiva kokonaisuus. Mielikuvat Helsingin tunnetuimpien veistosten patsastanssista naurattavat vieläkin.

Jotakin esityksen laadusta kertoo se, miten ainakin tällä kertaa suuren näyttämön katsomon kansoittanut monisatapäinen lapsiyleisö tempautui mukaan esitykseen. Katsomosta ei kuulunut kertaakaan levottomuudesta tai pitkästymisestä kertovia ääniä. Katsomon vallannutta tunnetilaa kuvaa hyvin myös se välittömyys, jolla me kaikki tempauduimme mukaan Patun (Paavo Kääriäisen) johtamaan yhteiseen ratikkatanssiin.

Musiikkiteatterin tekeminen on varmaan kovin haaste, mihin ensemble voi tarttua. Katsojalta tämä puoli jää helposti pimentoon, koska onnistunut produktio tempaisee katsojan mukaansa karvoineen päivineen. Esityksen vietäväksi voi heittäytyä pelkällä tunteella ja näin pitääkin olla.

Näyttelijälle teatteri, jossa sarjakuvamaisen hahmon karaktääri pitää luoda pelkän fyysisen esittämisen kautta, roolin luominen voi olla ja on vaikea tehtävä. Youtubesta löytyy Helsingin kaupunginteatterin video, jossa Kääriäinen avaa ajatuksiaan Tatun ja Patun rooleista. Samalla videolla myös lastenteatterin ohjaajana mainetta niittänyt Rannila kertoo, mistä näytelmässä on hänen näkövinkkelistään kysymys.

Koronaepidemian takia Tatun ja Patun ensi-ilta siirtyi ja siirtyi. Tuotantoaikataulu on venynyt ja paukkunut, mikä ei ole ainakaan vähentänyt produktion vaikeuskerrointa. Siinäkin mielessä Tatu ja Patu Helsingissä on myös mitä suurimmassa määrin tuottaja Marinella Jaskarin, näyttämöosaston päällikön Olli Koskelon ja lavastamon päällikön Sampsa Laihon mestariteos.

Minun seitsemänvuotias lastenteatterin kokemusasiantuntijani ei esityksen jälkeen puhjennut aivan samanlaiseen, adjektiiveja tulvivaan korkeaveisuun kuin minä. Hän oli kuitenkin ilmiselvästi näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen. Tästä vielä puhutaan kotona.

Käsiohjelma on hienoa työtä. Siinä esitellään mukavalla tavalla näytelmän keskeiset tekijät. Esityksen lapsikatsojille käsiohjelmasta on iloa esityksen jälkeenkin. Sitä selaillessa on mukava palauttaa mieliin tätä teatterikokemusta.

Tiistai-iltana kaupunginteatterin katsomossa oli lasten lisäksi sankoin joukoin meitä harmaapäisiä tai ”etutukkaisia” isoisiä ja isoäitejä. Tatu ja Patu on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoprofiilin kannalta täysosuma myös siinä, että se kerää katsomoon samalla kertaa sekä teatterin nykyiset suurkuluttajat että ne tulevaisuuden lupaukset, joista kokemusten kautta toivottavasti kasvaa uusia teatterin heavy usereita.

Tatu ja Patu Helsingissä

Käsikirjoitus Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Sami Rannila

Ohjaus Sami Rannila

Sävellykset Kari Mäkiranta

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Koreografia Marjo Kuusela

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Nuutti Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Brelih

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Henna Piirto

Näyttämöllä Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo, Sanna Saarijärvi, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Selma Kauppinen, Tiina Peltonen, Emilia Nyman, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Juha Jokela, Joonas Luoma, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Justus Pienmunne, Mikko Vihma

Helsingin kaupunginteatterin näyttämöltä kuului enkelten siipien havinaa – tyylikäs tulkinta ruotsalaisesta menestysmusikaalista nousi upeasti siivilleen – myös katsomossa olo oli niin kuin taivaassa

Jakob Höglundin upea koreografia nosti tanssikohtauksissa esityksen kirjaimellisesti lentoon. Samaa päämäärää palveli Sven Haraldssonin, William Ilesin, Samu-Jussi Kosken ja Toni Haarasen silmiä hivelevän tyylikäs skenografia. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa ei varmaan ole lajissaan täydellinen taideteos, koska ajatus täydellisyydestä ei oikein sovi taiteen luonteeseen. Huikea onnistuminen teatterin keskiviikkona esitetty ennakkonäytös ruotsalaisesta menestysmusikaalista joka tapauksessa oli.

Tekisi mieli jopa sanoa, että se oli täydellinen onnistuminen. Ainakin minun silmäkulmani kostuivat useaan otteeseen silkasta onnen tunteesta. Tuntui todella hyvältä jakaa esiintyjien kanssa se osaamisen ja tekemisen ilo, jota esitys huokui.

Näytelmän nimi viittaa niihin elämän tähtihetkiin, jotka antavat merkityksen paitsi taiteelle myös itse elämälle. Yhdessä musikaalin avainkohtauksessa tarinan solistina ja kapellimestarina maailmanmaineeseen noussut Daniel Daréus (roolissa huikean hyvä Tuukka Leppänen) kertoi tällaisesta kokemuksestaan pienen pohjoisruotsalaisen maalaiskylän kirkkokuorossa laulavalle Lenalle (Oona Airola) ja vakuuttaa, että myös Lena voi kokea saman avainkokemuksen.

Musikaalin ydinsanoma on selvä: meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kokea tällaisia elämän tähtihetkiä.

Meidän suurilla aivoillamme on kyky palkita meitä ponnisteluista mielihyvähormoneilla. Meidän luterilaisessa viitekehyksessä tämä korkein kruunu pitää tosin ansaita kärsimällä. Oleellista ei nyt tässä ole kuitenkaan se, mikä on tämän enkelten siipien havinan biologien lähde.

Oleellista on se, miten hyvin teatteri taiteena pystyy avaamaan ikkunan meidän omiin tunteisiimme ja siihen yhteisöllisyyteen, joka tekee meistä meitä – ihmisiä. Helsingin kaupunginteatterin ensemble todisti ainakin minulle, että myös musikaali voi tässä mielessä olla toistavaa teatteritaidetta.

Oikeastaan ainoa puute esityksessä oli koronarajoitusten aiheuttama särö teatterin kontekstissa. Vuorovaikutus jäi ehkä hieman vajaaksi kun käytössä oli vain joka viides katsomopaikka. Hienoa tulkintaa ei esitetty puolityhjälle, vaan lähes tyhjälle katsomolle.

Olen varma, että upea musiikki, huikean hienosti toteutetut kohtaukset ja tarinan dramaattiset käänteet olivat nostaneet meidät lähelle yhdessä koettua hurmosta, jos katsomo olisi ollut täynnä viimeistä penkkiriviä myöten.

Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaisen kirjailijan Kay Pollakin kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Pollakin ja Carin Pollakin sen pohjalta kirjoittama teatterisovitus on musikaaleille tyypillinen, romanttinen aikuisten satu, ja kuten hyvissä saduissa aina, se onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisenä olemisesta.

Vahva, virtuositeettia lähetelevä esittämien ei ollut kaupunginteatterin esityksen ainoa vahvuus. Se on perustettu samalle kivijalalle, jolle esityksen ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Jakob Höglund rakensi Turun kaupunginteatterin ensemblen kanssa upean Cabaret-musikaalin.

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa on ajateltu ja tarkkaan analysoitu versio Ruotsissa jättimenestykseksi nousseesta musikaalista. Tämä ajattelu näkyi esityksen kurialaisessa ja todella tyylikkäässä esillepanossa: puvustuksesta ja valaistuksesta lavastukseen. Koko suuren näyttämön näyttämötila otettiin haltuun hallitusti.

Ihmisten haaveiden ja todellisuuden välinen kontrasti tehtiin näkyväksi toinen toistaa upeampien näyttämökuvien kautta.

Saman tunteen jätti myös itse esittäminen. Näyttävien joukkokohtausten ajoitukset olivat todella tarkkoja. Ainakin minulle jäi vahva muistijälki myös siitä, miten vaikuttava elementti tällaisessa vyörytyksessä on hiljaisuus, lyhyt tauko, kun sitä käytetään mestarillisesti.

Näyttämöllä me näimme ja kuulimme vain sitä, mikä tuntui oleelliselta. Turhia rönsyjä tai koristeellisuutta ei ollut. Esityksen vaikuttavuus ei perustunut sokerihumalaan. Energiaa ja dynaamisuutta ammennettiin oivaltamisen ilosta.

Toki ansiota tästä kuuluu tietenkin myös alkuperäisen käsikirjoituksen tekijöille. Dramaattisesti alkanut ja dramaattisesti päättynyt tarina kaartui kauniisti.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Esitys nousee siivilleen, kun kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan. Eikä näiden eri elementtien yhteensovittaminen välttämättä ole helppoa, kun työyhteisö koostuu taiteilijoista.

Lilla Teaternin taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten valitulla Höglundilla on selvästi kyky saada nämä palat toimimaan yhdessä. Merkittävä panos tämän palapelin kokoamisessa on ollut tietenkin myös orkesterin kapellimestarilla Eeva Konnulla, tuottaja Marinella Jaskarilla, dramaturgi Ari-Pekka Lahdella, taistelukoreografi Ville Seivolla ja monella muulla, joiden nimiä ei yleensä kritiikeissä kerrota.

Tuottajan roolin merkitystä korostaa varmasti se, että Helsingin kaupunginteatterin käsiohjelmaan on pitänyt painaa myös vuonna 2018 Ruotsissa kantaesitetyn Så som i himmelen -kantaesityksen tuottajien Vicky ja Johan von der Lanckenin nimet.

Minulle Niin kuin taivaassa kertoi myös paljon hyvää siitä, millaisessa hengessä ja tahtotilassa Helsingin kaupunginteatterissa teatteria tehdään. Nimenomaan yhteisön tekemänä taiteena suuret musikaaliproduktiot ovat vaikeusasteeltaan todennäköisesti haastavinta, mihin ensemble voi ryhtyä. Syvällinen käsikirjoitus, ohjaajan neronleimaukset tai huikeat yksilösuoritukset rooleissa eivät pelasta, jos kokonaisuus ei ole kohdallaan.

Vakiintuneen käytännön mukaan ennakkonäytöksistä ei kirjoiteta kritiikkejä. Ajat ovat kuitenkin poikkeukselliset. Koronarajoitusten takia Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa vain joka viiden istumapaikka on käytettävissä.

Toivottavasti näihin rajoituksiin saadaan pian jokin järki. On sääli, jos kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa jäisi vain meidän harvojen herkuksi. Esityksessä on kaikki todella suuren hitin ainekset.

Niin kuin taivaassa

Helsingin kaupunginteatterin ennakkoesitys 25.8.2021

Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Kay Pollak

Teatterisovitus elokuvakäsikirjoituksen pohjalta Carin Pollak

Käsikirjoitukseen osallistunut Edward af Sillén

Säveltäjä Fredrik Kempe

Laulujen sanat Carin Pollak ja Fredrik Kempe

Käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola

Laulujen sanojen suomennos Maija Vilkkumaa

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Sven Haraldsson

Pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Varjoneuvonantaja Heini Maaranen

Rooleissa Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Puntti Valtonen, Antti Timonen, Sanna Majuri, Oona Airola, Olli Rahkonen, Tuomas Uusitalo, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kääriäinen, Sinikka Sokka, Kari Mattila, Paavo Kääriäinen, Amos Lindblom, Kuura Rossi, Lilia Mäkinen, Miska Lundberg

Orkesterissa Risto Kupiainen, Kaisa Kulmala, Jari Nieminen, Eeva Koivusalo, Tapio Aaltonen, Sonetta Harjanne, Päivi Ahonen, Elina Tyni, Marko Portin, Maria Luhtanen, Visa Mertanen