Kategoria: Musiikkiteatteri

Piaf on Tampereen Teatterin uusi täysosuma – Annuska Hannula loisti ja hehkui Piafin roolissa – Esityksen huikea finaali sai sydänalan värisemään

Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri 

Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.

Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.

Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.

Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.

Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.

Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko  joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.

Chris Whittakerin ilmava koreografia sekä Juho Lindströmin ja Raimo Salmen oivaltava lavastus pitivät tarinan liikkeessä. Pyörivälle näyttämölle oli rakennettu Piafin elämän karuselli. Karusellin keskuspylvääseen kätketyt ovet toimivat portteina kohtausten sisääntuloille. Jatkuva liike toi esitykseen imua. Oikea ajankuva piirtyi Tuomas Lampisen puvustuksen kautta. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.

Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.

Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.

Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.

Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.

Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.

Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.

Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.

Anna Laakson sovitukset ja Tampereen Teatterin mahtava bändi olivat esityksen dynamiikan kolmas liikkeelle paneva voima. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.

Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.

Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.

Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.

Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.  

Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.      

Piaf

Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023

Käsikirjoitus: Pam Gems

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso

Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin

Koreografia: Chris Whittaker

Lavastussuunnittelu: Juho Lindström

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen

Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen

Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso

Priscilla aavikon kuningatar on Helsingin kaupunginteatterilta jälleen hieno onnistuminen – Musikaalista on helppo povata esityskauden todellista hittiä

Priscillan näyttämökuvat pukuineen, valoineen, videoineen ja tasoineen olivat häkellyttävän komeita. Kuvassa edessä Jack Johansson, Niki Rautén, Martti Manninen, takana Johanna Försti, Jennie Storbacka, Maria Lund. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ennakko-odotukset Helsingin kaupunginteatterin Priscillaa kohtaan olivat jo valmiiksi tapissa, mutta esitys ylitti ne kirkkaasti. Oli Broadway-musikaalien kimallusta, häikäiseviä näyttämökuvia, oli vaikeasti määriteltävää, mutta sitäkin elämänmakuisempaa rosoa, oli syvällä sydänalassa tuntuvaa inhimillistä lämpöä, oli väriä ja valoa, loisteliasta koreografiaa, oli huikea kimara 90-luvun suuria hittejä ja väreilyä, joka esityksen kuluessa muuttui myös katsomon puolella konserttihurmokseksi. Priscilla, aavikon kuningatar oli katsojalle vapauttava kokemus.

Ohjaaja Samuel Harjanteen ympärille on syntynyt ensemble, osaamiskeskus, joka ei vain ammattitaitoisesti käännä ja kopioi Broadwayn suuria hittejä, vaan osaa myös tulkita niitä. Harjanteen johtaman ensemblen taiteellisiin voittoihin kuuluvat aikaisemmilta vuosilta esimerkiksi Kinky boots Helsingin kaupunginteatterissa 2018 ja Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa saman vuonna. Itselläni on ollut ilo nähdä myös Harjanteen ohjaukset Pieni merenneito ja Päivä murmelina Helsingin kaupunginteatterissa.

Priscilla perustuu Stephen Elliottin vuonna 1994 Australiassa ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittamassa musikaalissa toistui myös vahvana elokuvan keskeinen opetus: ennakkoluulomme seksuaalisia- ja sukupuolisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole synnynnäisiä, vaan nämä vihamieleiset asenteet ovat opittuja. Vahvana oli myös elokuvan toinen teema: Jo kolmesta taiteilijasta muodostuu yhteisö, joka on ilmaisuvoimaltaan vahvempi kuin kukaan sen jäsenistä yksinään. Se on teatteria.

Drag on esittävää taidetta, joka leikkii sukupuolirooleilla. Helsingin kaupunginteatterissa tätä pettämätöntä tyylitajua edustavat kuvassa Priscillan tähdet Niki Rautén, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ehkä siksi tässä voi aloittaa musikaalin suomentaneiden Kari Arffmanin ja Sanna Niemeläisen käännöstyön kehumisella. Priscillan käsiohjelmassa varotetaan karkeasta, alatyylisestä kielestä. Karkeuksille on kuitenkin syynsä. Kysymys on seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvien tavasta yrittää liioittelun kautta purkaa ja avata kielen konnotaatiot.

Vähemmistöjen kohtaama fyysinen väkivalta lienee edelleen valittavan yleistä ja tästäkin puolesta heidän kokemastaan todellisuudesta Priscillassa on mukana kohtaus. Vielä useammin halveksunta ja ylenkatse osoitetaan kuitenkin kielen piilomerkitysten kautta.

Tämän vuoksi vähemmistöjä edustavat yhteisöt vaativat meiltä oikeutetusti tarkkuutta sanojen ja käsitteiden käytössä. Me olemme kaikki jo äidinkielessämme omaksuneet kielen merkitysrakenteita, jotka ovat syntyneet vähemmistöille vihamielisessä kulttuurissa. Siksi jopa meiltä itseämme ennakkoluulottomina ja suvaitsevaisina pitämiltä ihmisiltä lipsahtaa niin helposti ja luvattoman usein. Kuvittelemme, että kulttuuria kannattelevien kielen syvärakenteiden kautta välittyneet vihamieliset asenteet olisivat jotenkin luonnollisia tai itse luontoa.

Priscillassa nämä kielen piilomerkitykset naulittiin omalle paikalleen huikean hienossa loppukohtauksessa, jossa tanssijat oli puettu edustamaan Australian alkuperäisen eläimistön faunaa. Oli emuja, suistokrokotiilejä, kenguruita, nokkasiilejä, kaulusliskoja ja vaikka mitä. Kohtauksen symboliikka oli selvä. Luonto suosii monimuotoisuutta. Se on voima, joka pitää biosfääriä yllä ja meidät elossa. Miksi sitten ihminen pitäisi pakotta ja sulloa yhteen jäykkään muottiin?

Myös elokuvan vahva, suorastaan raamatullinen symboliikka toistui musikaalissa. Seksuaaliset ja sukupuoliset vähemmistöt ovat saaneet vaeltaa halki valtavan ja  vaaroja täynnä olevan erämaan. Näytelmän Tickin luvattu maa on hänen kohtaamisensa poikansa Benjamin kanssa.

Todellisessa maailmassa luvatusta maasta ei voida vieläkään puhua pride-kulkueista huolimatta. Maailmanmitassa vainot jatkuvat ja kehitys on ottanut jopa taka-askelia.  

Niki Rauténin Briscilla-bussin katolla playbackina esittämä ooppera-aaria oli yksi musikaalin monista huippuhetkistä. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri     

Harjanteen ohjauksessa Priscilla eteni halki Australian hurjilla kierroksilla. Toki tarinan kannalta välttämättömät seesteiset kohdat kuten Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni) ja mekaanikko Bobin (Risto Kaskilahti) hempeily erämaassa olivat oikeilla kohdillaan, mutta väliaikaa lukuun ottamatta kaksi ja puoli tutia kestäneeseen esitykseen ei mahtunut yhtään kuollutta kohtaa.

Koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin tanssit, Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus, Tinja Salmen puvut sekä William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot loivat näyttämökuvia, joiden villi, mielielikuvitusta ruokkiva estetiikka toi mieleen parhaiden piirroselokuvien rajoja rikkovan anarkian. Makeaa oli välillä tarjolla enemmän kuin mieli syö ja polvet kestävät, mutta kohtausten esteettinen, hauska huumori taitoi imelyyden näistä herkkupaloista.

Entä se elämänläheinen rosoisuus, josta alussa puhuin. Ehkä se syntyi Jäärnin, Mitzi ”Tick” Mitosisin roolin näytelleen Lauri Mikkolan ja Felicia ”Adam” Jollygoodfellowin roolin näytelleen Niki Rautén loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Tunne hyvin voimakkaasta läsnäolosta oli lähes käsin kosketeltavaa. En oikein tiedä, miten se oli edes mahdollista tällaisessa musiikin, valojen, värien ja tanssien hurjassa pyörteessä.

Drag on esittävää taidetta, jossa leikitään sukupuolirooleilla. Tehokeinoina se käyttää hurjaa liioittelua puvuissa ja maskeerauksissa – pettämätöntä tyylitajua. Kolmas tehokeino on taustalaulu, playback, jolla esiintyjän ääni muutetaan vastamaan hänen esittämänsä hahmon oletettua sukupuolta.

Jäärni, Mikkola ja Rautén tulkitsivat useimmat esityksen kappaleet itse. Ehkä juuri Järnin häkellyttävän hieno baritoni oli se jokin, joka tuntui syvällä sydänalassa asti.

Eivätkä taustalaulutkaan tulleet tietokoneelta, vaan niitä lauloivat kolmen diivan Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jenni Storbackan muodostama kuoro. Tosin en ole ihan varma, miten elokuvan ja myös musikaalin yksi kohokohdista, kohtaus, jossa Adam (Rautén) laulaa hopeisena kimaltelevaan paljettimekkoon pukeutuneena ooppera-aariaa Priscilla-bussin katolla auton kiitäessä erämaan halki, on tehty. Kuka edellä mainitusta kolmikosta pystyy laulamaan niin korkealta ja kovaa?

Priscilla on produktiona ollut Helsingin kaupunginteatterille valtavan työläs ja kallis voimainponnistus. Pelkästään esiintyjiä on liki 50 orkesterin muusikot mukaan luettuna. Lavasteiden, pukujen, videoiden ja valojen suunnitteluun ja toteuttamiseen on tarvittu vähintään sama määrä väkeä. Työmäärästä kertoo jotakin jo se, että jokaiselle esityksessä esitetylle biisille on pitänyt pyytää oikeuksien haltijoilta luvat.

Varmasti tekijöiden joukosta kannatta painaa mieleen esityksen tuottajan Pia Karetien nimi. Hyvin huolellisesta suunnittelusta kertoo varmaan jo se, että käsiohjelman mukaan varamiehitykselle on lähes kattava suunnitelma. Se on viisautta näin tautisena aikana.

Vielä tähän mahtuu yksi helmi esityksestä. Varmasti kyynisimmänkin katsojan mielessä liikahti jotakin, kun Tickin poikaa Benjaminia näytellyt Iivari Luomala tuli näyttämölle ja aloitti oman roolinsa. Tästä pojasta kuullaan vielä, jos hänen innostuksensa teatteria kohtaan jatkuu. Luomala sai aivan omat hurjat suosionosoituksensa, kun hänet loppukohtauksessa kannettiin näyttämölle juuri munasta kuoriutuneen suistokrokotiilin hahmossa.

PS. Käsiohjelma on todellinen infopaketti. Se kannattaa ehdottomasti ostaa.

Priscilla, aavikon kuningatar

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 25.8.2022 suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott

Suomennos Karl Arffman ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus Samuel Harjanne

Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tinja Salmi

Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Rooleissa Clarissa Jäärni, Lauri Mikkola, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jenni Storbacka, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Iivari Luomala, Helena Haaranen, Raili Raitala, Leenamari Unho, Suvi Aalto, Crista Talikka, Daniella Fogelholm, Jisook Kim, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Roberick Kabanga, Matti Leino, Martti Manninen, Antti Timonen, Jack Johansson, Teemu Sytelä, Paavo Kääriäinen, Heidi Kiviharju, Eveliina Määttä, Kouri Sorvari, Lasse Lipponen, Alen Nsambau, Mikko Nupponen

Orkesterissa Mikko Mäkinen, Eeva Koivusalo, Jari ”Heinä” Nieminen, Anssi Nykänen, Tapio ”Mango” Aaltonen, Heikki Pohto, Jukka Tiirikainen, Heikki Tuhkanen.     

Niitä enkeleitä irokeesikampauksissaan – energinen ja rento PUNK antoi elävän kuvan punkrockin genrestä – kiinnostava kehystarina ja loistava näyttelijäntyö tekivät esityksestä hienoa musiikkiteatteria

Punkrock on leimallisesti itse tehtyä taidetta. Marjaana Mutasen suunnittelemissa rooliasuissa ja kampauksissa, Janne Vasaman suunnittelemassa lavastuksessa ja Samia Rautanevan valoissa ja videoissa tämän omatekoisen taiteen esteettinen ydin tuli näkyväksi. Kuvassa etualalla on näytelmän hyväntahtoista ja avuliasta Paulia näytellyt Saska Pulkkinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri  

Tampereen Työväen Teatterin PUNK oli energistä, rentoa ja vapauttavan hauskaa teatteritaidetta. Perjantain esityksessä syntyi aivan poikkeuksellisen voimakas vuorovaikutus esittäjien ja yleisön välillä. Se huipentui viimeisen biisin aikana tanssiksi, johon meidät katsojat kutsuttiin mukaan.

Kukaan meistä ei enää osannut tai muistanut pokoilla villisti, mutta punkin syvin olemus oli hyvin aistittavissa. Millään ei ole mitään väliä, vain kaikella on.

Esityksessä olivat mukana kaikki teatterin osatekijät ja vahvuudet punkille ominaisella itse tehdyllä taiteella maustettuna. Hyvät näyttelijät, vetävä kehystarina ja aivan poikkeuksellisen hieno ylöspano osoittivat jälleen, miten ilmaisuvoimaista taidetta yhteisön tekemä teatteri on.

Esityksen puvut, kampaukset ja maskeeraukset ovat ne suunnitelleen Marjaana Mutasen mestariteoksia. Välillä esitysasujen vaihto nopeatempoisessa esityksessä tuntui suorastaan taikuudelta. Miten nuo kaikki salamannopeat vaihdot olivat ylipäätään teknisesti mahdollista tehdä.

Näytelmän alussa nähty pukukavalkadi näyttämölle rakennetulla catwalkilla oli huikea punkhenkisen ITE-taiteen kavalkadi. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä oli myös näytelmän avauskohtaus, jossa tehtiin näkyväksi lehtien mielipidekirjoittajien ja kolumnistien tapa kuvata punkrockbändejä meluavina ja mölyävinä apinalaumoina.

Marko Järvikallaksen käsikirjoitus, tarina 1990-luvuan alussa nuoruuttaan vallatulla paloasemalla elävistä punkkareista ja heidän kohtaamisestaan uudelleen kuolemaa tekevän Tinden (Eriikka Väliahde) syntymäpäivillä 30 vuotta myöhemmin, toimi hyvin punkkulttuuria käsittelevät näytelmän kehystarinana.

Järvikallas on itse ohjannut näytelmänsä ja esityksen dramaturgina on toiminut Juho Gröndahl. Produktion harjoitusvaiheessa ohjaajan ja mukana olevien näyttelijöiden ajatukset ovat natsanneet hyvin yhteen. Jokaisella roolihahmolla oli oma tunnistettava persoonallisuutensa ja esittäminen tuntuivat katsomosta tarkasteltuna poikkeuksellisen vapautuneelta ja rennolta tekemiseltä. Sellainen on hienoa näyttelijäntyötä.

Näyttelijöistä vain Jari Leppänen ja Auvo Vihro ovat sen ikäisiä, että heillä voi olla omakohtaisia nuoruudenkokemuksia punk-genren alkuvuosilta. Ehkä siksi Vihron laulama punkbiisi oli se kaikkein mieliinpainuvin esityksen upeista tulkinnoista.  

Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Juntunen soittivat yhdessä esityksen bändinä ja hauskuuttivat meitä miehissä näyttelemällä paisti kolmea Pekkaa, punkluolan huolestuneita naapureita ja poliiseja myös kaikki kolme yhdessä Liidun isän tyttöystävää Marjukkaa ja keski-ikäisen Liidun koiria.

Punkrock syntyi 70-luvulla vastakulttuurina taiteeksi kanonisoidulle rockille. Sen alkuvuosien suuria nimiä olivat New Yorkissa perustettu Ramones ja englantilainen Sex Pistols. Punkrockissa palattiin rockin juurille yksinkertaisiin sointikuvioihin ja rytmiin taiderockin pitkistä ja mutkikkaista kitarakuvioista. Silloin piireissä vitsailtiin, että soittotaito pilaa hyvän punkrokkarin.   

Näytelmän nuoret fanittivat hardcore punkia, jossa sävelkuviot ja sanoitukset on pelkistetty äärimmilleen. Biisin nimi voi tässä alagenressä olla vaikka Kusi ja paska ja sitä esittävällä bändillä vähintään yhtä alatyylinen nimi. Itse olin tunnistavinani näytelmässä esitetyistä biiseistä Sex Pistolsien ja muiden 70-luvun punkbändien soudit. Varmuudella toki tunnistin vain Eppu Normaalin ensimmäisen hitin Poliisi pamputtaa taas, johon oma pikkuveljeni aikoinaan riimitteli sanoitusta.    

Punkia on edelleen vaikea määritellä tai rajata, mutta genre on yhä voimissaan 2020-luvulla. Tosin sen aatteellisuuden kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen. Yleiseen tietoon nykyisten suomalaisten punkbändien jäsenten edesottamukset ovat tulleet viime aikoina lähinnä Instagramissa käytävästä pukstoo keskustellusta.

Näytelmässä tuodaan esiin punkin ideologisen pyrkimyksen hyvään. Selitettiin parhain päin, miksi Sex Pistolsien Sid Vicious (Simon Ritchie) ja monet muut punkkarit käytti asuissaan hakaristitunnusta. Sid kuoli 21-vuotiaana heroiinin yliannostukseen ja nuoren miehen pää on varmasti ollut sekaisin paitsi huumeista myös valtavasta julkisuudesta.

Punkin genreä on kuitein yhtä vaikea määritellä kuin löytää osuvaa käännöstä sanalle punk. Lienee kuitenkin niin, että jotkut genren alakulttuureihin kuluvat ryhmät ovat flirtailleet fasismin kanssa myös ihan tosissaan aivan alusta asti. Yhdysvalloissa tällaista kehitystä ovat varmasti ruokkineen roturistiriidat.

Käsiohjelmassa Järvikallas näkee omassa punkin tuomisessa teatterin näytelmän aiheeksi paradoksin. Hän pohtii, onko hänen näytelmänsä lopulta vain kuva vainajasta? Merkitseekö se, että punkista tehdään verovaroin ylläpidetyssä laitoksessa musiikkiteatteria, koko punkiin liittyvän anarkistisen filosofian lopullista kuolemaa?

Esityksen dramaturgia ja ohjaus ovat epäilemättä Järvikallaksen oma vastaus hänen meille katsojille ja varmaan monta kertaa myös itselleen tekemään kysymykseen. Punksukupolven anarkian takana olivat sama vapauden, oikeudenmukaisuuden ja kauneuden kaipuu, joka sai 60-luvulla suurten ikäluokkien nuoret nousemaan barrikadeille. Punkkarit halusivat ulottaa ihmisoikeuksiin liitetyt humanistiset periaatteet koskemaan kaikkia eläimiä. Tätä radikaalia humanismia olivat punkliikkeessä kasvissyönti, kieltäytyminen kuluttamisesta ja radikaaleimmillaan iskut koe-eläimiä käyttäviin laboratorioihin ja turkistarhoille.  

Toisaalta ainakin ensimmäisen sukupolven nuorilla punkkareilla oli realistisemmat käsitykset mahdollisuuksista muuttaa maailma kuin edellisellä sukupolvella. Se toi aatteeseen oman nihilistisen vivahteensa ja syystä. Suurten ikäluokkien radikalismi jähmettyi Suomessa 70-luvulla kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Viranomaiset kielsivät punkaallon Britanniassa käynnistäneen kulttibändi Sex Pistolsien maahantulon vuonna 1978 poliittisten nuorisojärjestöjen ja muun muassa Musiikkialan ammattiyhdistysten federaation (!) vaatimuksesta.

Rääväsuita ei haluttu Suomeen.

Järvikallaksen kysymyksen voisi muotoilla myös kysymykseksi, mitä tekevät kuluvalla vuosikymmenellä syntyneet lapset, kun he huomaavat 10-15 vuoden kuluttua, että kaikki ilmastomuutokseen liittyneet lupaukset on rikottu?  

Kehystarinassa Järvikallas kertoo omia ajatuksiaan tulevasta. Näytelmän 90-luvun alun nuorista punkkareista yhdestä tulee keski-ikäisenä poliitikko, joka haaveilee äärioikealle radikalisoituneiden duunareiden vallankumouksesta. Sosiaalisessa mediassa käydään parhaillaan keskustelua, jossa kerrotaan punkin skeneen nykyään liitetystä naisvihasta, homofobiasta ja rasismista.

Järvikallas ei ole kuitenkaan tehnyt näytelmän Sakasta (Janne Kallioniemi) perussuomalaista populistia, vaikka katsojan näkökulmasta mielleyhtymä oli selvä. Verovaroilla toimivan laitosteatterin punkanarkialla on rajansa.

PUNK

Tampereen Työväenteatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 29.10.2021

Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas

Dramaturgi Juho Gröndahl

Lavastussuunnittelu Janne Vasama

Pukujen, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Musiikin harjoituttaminen ja lauluvalmennus Juha Junttu

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Heidi Kiviharju, Minerva Kautto, Suvi-Sini Peltola, Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Jari Leppänen, Hiski Grönstrand, Juha Junttu      

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka  

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.   

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.      

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu oli visuaalista ilotulitusta – näyttämökuvat tavoittivat kuvakirjojen humoristisen hengen – tarina vietiin läpi näyttämölle hurjalla energialla

Tatun ja Patun näyttämökuvat ovat niin runsaita ja yksityiskodiltaan rikkaita, että niiden todellisuutta on vaikea vangita yhteen kuvaan. Tarinassa Patun (Paavo Kääriäinen) ja Tatun (Antti Timonen) serkku Jori (Paavo Kerosuo) on sekä liikennelaitoksen supersankari, hyperkyberliikennemies että pienessä yksiössään yksinäistä elämää elävä poikamies. Tuomo Manninen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa osataan näyttävän musiikkiteatterin tekeminen. Tatu ja Patu Helsingissä on tätä lajia. Se on tehty maailman vaativimmalle yleisölle ja sen vuoksi näyttämölle oli tiistaina pyritty kattamaan parasta, mitä lajityypin Suomen mestareiden ideahautomoista ja luovuusmyllyistä irti lähtee.

Aikuisena katsojana minua viehätti esityksen upea ylöspano. Näyttämökuviin oli pakattu pyörryttävä määrä yksityiskohtia suuren suurista pienen pieniin. Runsaus teki näytelmän visuaalisesta keronnasta kerroksellista. Näyttämölle avautuneet Helsingin kaupungin katunäkymät olivat sekä tuttuja että ihanan outoja.

Eri-ikäiset katsojat löytävät tästä runsaudesta omat kohokohtansa. Voi toki olla, että näyttämön katosta riippuvat, valtavankokoiset lavastuselementit, usein vielä tummin sävyin valaistuina, saattoivat tuntua aivan pienimmistä katsojista hieman pelottavilta. Minua naurattivat yhä uudestaan Nuutti Koskisen lavasteisiin projisoimat katumainoksia parodioivat pilailuversiot.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja kumppaneiden skenografia tavoitti hienosti sen maailman, johon Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kirjojen viehätys perustuu. Havukaisen ja Toivosen piirrosten ainutlaatuista ilmettä on tietenkin mahdoton toistaa näyttämöllä, mutta näytelmän esille pano tavoitti sen tuttuudesta ja outoudesta syntyvän kuvallisen huumorin, jota näiden kahden graafikon kuvakirjoissa viljellään.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Havukaisen ja Toivasen samannimiseen kuvakirjaan. Minun Tatu ja Patu -asiantuntijanani katsomossa toiminut seitsenvuotias myös tunnisti heti näytelmän ja kirjan yhteyden, vaikka kirjan tarina on teatteria varten muokattu lähes uuteen uskoon.

Sovitus on syntynyt Havukaisen, Toivosen ja Sami Rannilan yhteistyönä. Alkuperäiseen tarinaan on lisätty koululaisvitseillä maustettua dialogia pieru ja kakkahuumoriakaan unohtamatta. Mukaan on otettu myös syventäviä, kaupunkielämän varjoisia puolia kuvaavia elementtejä.

Outolasta, siis jostain Kehä kolmosen ulkopuolelta Helsinkiin tulleet Tatu ja Patu ihailevat Helsingissä asuvaa serkkuaan, raitiovaununkuljettaja Joria hyperkyberliikennemiehenä, joka osaa lentää ja pystyy nostamaan raitiovaunun maasta vaikka yhdellä kädellä. Jatkossa paljastetaan Jorin elämästä myös se puoli, että hän monen muun kaupunkilaisen tavoin kärsii yksinäisyydestä.

Muuten Tatussa ja Patussa ei juuri ollut suvantopaikkoja. Näyttämön tapahtumat etenivät hurjalla energialla niin sanotusti kaasu pohjassa alusta loppuun. Rannilan ohjauksesta ja Marjo Kuuselan koreografiasta syntyi Kari Mäkirannan säveltämän musiikin tahdittamana kokonaisuus, jossa oli imua. Esityksen laulujen sanat olivat hauskoja ja tarttuvia.

Kuuselan koreografian hauska liikekieli ja Elina Kolehmaisen mielikuvitusta ruokkivat esiintymispuvut olivat yhdessä toimiva kokonaisuus. Mielikuvat Helsingin tunnetuimpien veistosten patsastanssista naurattavat vieläkin. 

Jotakin esityksen laadusta kertoo se, miten ainakin tällä kertaa suuren näyttämön katsomon kansoittanut monisatapäinen lapsiyleisö tempautui mukaan esitykseen. Katsomosta ei kuulunut kertaakaan levottomuudesta tai pitkästymisestä kertovia ääniä. Katsomon vallannutta tunnetilaa kuvaa hyvin myös se välittömyys, jolla me kaikki tempauduimme mukaan Patun (Paavo Kääriäisen) johtamaan yhteiseen ratikkatanssiin.

Musiikkiteatterin tekeminen on varmaan kovin haaste, mihin ensemble voi tarttua. Katsojalta tämä puoli jää helposti pimentoon, koska onnistunut produktio tempaisee katsojan mukaansa karvoineen päivineen. Esityksen vietäväksi voi heittäytyä pelkällä tunteella ja näin pitääkin olla.

Näyttelijälle teatteri, jossa sarjakuvamaisen hahmon karaktääri pitää luoda pelkän fyysisen esittämisen kautta, roolin luominen voi olla ja on vaikea tehtävä. Youtubesta löytyy Helsingin kaupunginteatterin video, jossa Kääriäinen avaa ajatuksiaan Tatun ja Patun rooleista. Samalla videolla myös lastenteatterin ohjaajana mainetta niittänyt Rannila kertoo, mistä näytelmässä on hänen näkövinkkelistään kysymys.

Koronaepidemian takia Tatun ja Patun ensi-ilta siirtyi ja siirtyi. Tuotantoaikataulu on venynyt ja paukkunut, mikä ei ole ainakaan vähentänyt produktion vaikeuskerrointa. Siinäkin mielessä Tatu ja Patu Helsingissä on myös mitä suurimmassa määrin tuottaja Marinella Jaskarin, näyttämöosaston päällikön Olli Koskelon ja lavastamon päällikön Sampsa Laihon mestariteos.

Minun seitsemänvuotias lastenteatterin kokemusasiantuntijani ei esityksen jälkeen puhjennut aivan samanlaiseen, adjektiiveja tulvivaan korkeaveisuun kuin minä. Hän oli kuitenkin ilmiselvästi näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen. Tästä vielä puhutaan kotona.

Käsiohjelma on hienoa työtä. Siinä esitellään mukavalla tavalla näytelmän keskeiset tekijät. Esityksen lapsikatsojille käsiohjelmasta on iloa esityksen jälkeenkin. Sitä selaillessa on mukava palauttaa mieliin tätä teatterikokemusta.

Tiistai-iltana kaupunginteatterin katsomossa oli lasten lisäksi sankoin joukoin meitä harmaapäisiä tai ”etutukkaisia” isoisiä ja isoäitejä. Tatu ja Patu on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoprofiilin kannalta täysosuma myös siinä, että se kerää katsomoon samalla kertaa sekä teatterin nykyiset suurkuluttajat että ne tulevaisuuden lupaukset, joista kokemusten kautta toivottavasti kasvaa uusia teatterin heavy usereita.

Tatu ja Patu Helsingissä

Käsikirjoitus Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Sami Rannila

Ohjaus Sami Rannila

Sävellykset Kari Mäkiranta

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Koreografia Marjo Kuusela

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Nuutti Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Brelih

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Henna Piirto

Näyttämöllä Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Paavo Kerosuo, Sanna Saarijärvi, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Selma Kauppinen, Tiina Peltonen, Emilia Nyman, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Juha Jokela, Joonas Luoma, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Justus Pienmunne, Mikko Vihma

Helsingin kaupunginteatterin näyttämöltä kuului enkelten siipien havinaa – tyylikäs tulkinta ruotsalaisesta menestysmusikaalista nousi upeasti siivilleen – myös katsomossa olo oli niin kuin taivaassa

Jakob Höglundin upea koreografia nosti tanssikohtauksissa esityksen kirjaimellisesti lentoon. Samaa päämäärää palveli Sven Haraldssonin, William Ilesin, Samu-Jussi Kosken ja Toni Haarasen silmiä hivelevän tyylikäs skenografia. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa ei varmaan ole lajissaan täydellinen taideteos, koska ajatus täydellisyydestä ei oikein sovi taiteen luonteeseen. Huikea onnistuminen teatterin keskiviikkona esitetty ennakkonäytös ruotsalaisesta menestysmusikaalista joka tapauksessa oli.

Tekisi mieli jopa sanoa, että se oli täydellinen onnistuminen. Ainakin minun silmäkulmani kostuivat useaan otteeseen silkasta onnen tunteesta. Tuntui todella hyvältä jakaa esiintyjien kanssa se osaamisen ja tekemisen ilo, jota esitys huokui.

Näytelmän nimi viittaa niihin elämän tähtihetkiin, jotka antavat merkityksen paitsi taiteelle myös itse elämälle. Yhdessä musikaalin avainkohtauksessa tarinan solistina ja kapellimestarina maailmanmaineeseen noussut Daniel Daréus (roolissa huikean hyvä Tuukka Leppänen) kertoi tällaisesta kokemuksestaan pienen pohjoisruotsalaisen maalaiskylän kirkkokuorossa laulavalle Lenalle (Oona Airola) ja vakuuttaa, että myös Lena voi kokea saman avainkokemuksen.

Musikaalin ydinsanoma on selvä: meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kokea tällaisia elämän tähtihetkiä.

Meidän suurilla aivoillamme on kyky palkita meitä ponnisteluista mielihyvähormoneilla. Meidän luterilaisessa viitekehyksessä tämä korkein kruunu pitää tosin ansaita kärsimällä. Oleellista ei nyt tässä ole kuitenkaan se, mikä on tämän enkelten siipien havinan biologien lähde.  

Oleellista on se, miten hyvin teatteri taiteena pystyy avaamaan ikkunan meidän omiin tunteisiimme ja siihen yhteisöllisyyteen, joka tekee meistä meitä – ihmisiä. Helsingin kaupunginteatterin ensemble todisti ainakin minulle, että myös musikaali voi tässä mielessä olla toistavaa teatteritaidetta.

Oikeastaan ainoa puute esityksessä oli koronarajoitusten aiheuttama särö teatterin kontekstissa. Vuorovaikutus jäi ehkä hieman vajaaksi kun käytössä oli vain joka viides katsomopaikka. Hienoa tulkintaa ei esitetty puolityhjälle, vaan lähes tyhjälle katsomolle.

Olen varma, että upea musiikki, huikean hienosti toteutetut kohtaukset ja tarinan dramaattiset käänteet olivat nostaneet meidät lähelle yhdessä koettua hurmosta, jos katsomo olisi ollut täynnä viimeistä penkkiriviä myöten.

Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaisen kirjailijan Kay Pollakin kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Pollakin ja Carin Pollakin sen pohjalta kirjoittama teatterisovitus on musikaaleille tyypillinen, romanttinen aikuisten satu, ja kuten hyvissä saduissa aina, se onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisenä olemisesta.

Vahva, virtuositeettia lähetelevä esittämien ei ollut kaupunginteatterin esityksen ainoa vahvuus. Se on perustettu samalle kivijalalle, jolle esityksen ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Jakob Höglund rakensi Turun kaupunginteatterin ensemblen kanssa upean Cabaret-musikaalin.

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa on ajateltu ja tarkkaan analysoitu versio Ruotsissa jättimenestykseksi nousseesta musikaalista. Tämä ajattelu näkyi esityksen kurialaisessa ja todella tyylikkäässä esillepanossa: puvustuksesta ja valaistuksesta lavastukseen. Koko suuren näyttämön näyttämötila otettiin haltuun hallitusti.

Ihmisten haaveiden ja todellisuuden välinen kontrasti tehtiin näkyväksi toinen toistaa upeampien näyttämökuvien kautta.  

Saman tunteen jätti myös itse esittäminen. Näyttävien joukkokohtausten ajoitukset olivat todella tarkkoja. Ainakin minulle jäi vahva muistijälki myös siitä, miten vaikuttava elementti tällaisessa vyörytyksessä on hiljaisuus, lyhyt tauko, kun sitä käytetään mestarillisesti.  

Näyttämöllä me näimme ja kuulimme vain sitä, mikä tuntui oleelliselta. Turhia rönsyjä tai koristeellisuutta ei ollut. Esityksen vaikuttavuus ei perustunut sokerihumalaan. Energiaa ja dynaamisuutta ammennettiin oivaltamisen ilosta.

Toki ansiota tästä kuuluu tietenkin myös alkuperäisen käsikirjoituksen tekijöille. Dramaattisesti alkanut ja dramaattisesti päättynyt tarina kaartui kauniisti.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Esitys nousee siivilleen, kun kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan. Eikä näiden eri elementtien yhteensovittaminen välttämättä ole helppoa, kun työyhteisö koostuu taiteilijoista.

Lilla Teaternin taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten valitulla Höglundilla on selvästi kyky saada nämä palat toimimaan yhdessä. Merkittävä panos tämän palapelin kokoamisessa on ollut tietenkin myös orkesterin kapellimestarilla Eeva Konnulla, tuottaja Marinella Jaskarilla, dramaturgi Ari-Pekka Lahdella, taistelukoreografi Ville Seivolla ja monella muulla, joiden nimiä ei yleensä kritiikeissä kerrota.

Tuottajan roolin merkitystä korostaa varmasti se, että Helsingin kaupunginteatterin käsiohjelmaan on pitänyt painaa myös vuonna 2018 Ruotsissa kantaesitetyn Så som i himmelen -kantaesityksen tuottajien Vicky ja Johan von der Lanckenin nimet.    

Minulle Niin kuin taivaassa kertoi myös paljon hyvää siitä, millaisessa hengessä ja tahtotilassa Helsingin kaupunginteatterissa teatteria tehdään. Nimenomaan yhteisön tekemänä taiteena suuret musikaaliproduktiot ovat vaikeusasteeltaan todennäköisesti haastavinta, mihin ensemble voi ryhtyä. Syvällinen käsikirjoitus, ohjaajan neronleimaukset tai huikeat yksilösuoritukset rooleissa eivät pelasta, jos kokonaisuus ei ole kohdallaan.

Vakiintuneen käytännön mukaan ennakkonäytöksistä ei kirjoiteta kritiikkejä. Ajat ovat kuitenkin poikkeukselliset. Koronarajoitusten takia Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa vain joka viiden istumapaikka on käytettävissä.

Toivottavasti näihin rajoituksiin saadaan pian jokin järki.  On sääli, jos kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa jäisi vain meidän harvojen herkuksi. Esityksessä on kaikki todella suuren hitin ainekset.

Niin kuin taivaassa

Helsingin kaupunginteatterin ennakkoesitys 25.8.2021

Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Kay Pollak

Teatterisovitus elokuvakäsikirjoituksen pohjalta Carin Pollak

Käsikirjoitukseen osallistunut Edward af Sillén

Säveltäjä Fredrik Kempe

Laulujen sanat Carin Pollak ja Fredrik Kempe

Käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola

Laulujen sanojen suomennos Maija Vilkkumaa

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Sven Haraldsson

Pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Varjoneuvonantaja Heini Maaranen

Rooleissa Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Puntti Valtonen, Antti Timonen, Sanna Majuri, Oona Airola, Olli Rahkonen, Tuomas Uusitalo, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kääriäinen, Sinikka Sokka, Kari Mattila, Paavo Kääriäinen, Amos Lindblom, Kuura Rossi, Lilia Mäkinen, Miska Lundberg

Orkesterissa Risto Kupiainen, Kaisa Kulmala, Jari Nieminen, Eeva Koivusalo, Tapio Aaltonen, Sonetta Harjanne, Päivi Ahonen, Elina Tyni, Marko Portin, Maria Luhtanen, Visa Mertanen

Turun kaupunginteatterin Cabaret on ajateltu ja älykäs sovitus Joe Masteroffin ja John Kanderin Broadway-klassikosta – Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitys sai huikean hienoista tanssikohtauksista

Näytelmän puvustuksen suunnitelleen Heidi Wikarin hienot oivallukset vapauttivat meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner. Kuvassa keskellä ovat seremoniamestarin roolin näytellyt Miiko Toiviainen ja Sally Bowlesin roolin näytellyt Anna Victoria Eriksson. Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Musikaali on vaikea laji. Sitä nautittavampi kokonaisuus syntyy, kun kaikki teatterin tekemisen osa-alueet osuvat tässä vaativassa lajissa kohdalleen sovituksesta toteutukseen. Turun kaupunginteatterin Cabaret-esitystä ei nostanut lentoon vain virtuositeettia lähentelevä taituruus, vaan ennen kaikkia ajateltu ja älykäs sovitus.

Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitykselle antoivat huikean hienot tanssikohtaukset. Jakob Höglundin ohjaamassa sovituksessa pääosaan ei kuitenkaan noussut maaninen juhlinta Kit Kat Klubilla, vaan tarinan ytimessä oleva suunnaton tragedia.

Näytelmän juutalaisen hedelmäkauppias Schulzin sanoja mukaillen, me olemme ainakin melkein eurooppalaisia ja me tunnemme eurooppalaiset. Meille ei voi tapahtua mitään pahaa. Voimme jatkaa kulutusjuhliamme ja käpertyä omaan onnelliseen elämäämme ainakin vielä hetkeksi. Ilmastomuutos, väestöräjähdys ja alati kasvava väkivallan uhka ovat jossain toisaalla.

Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966 Kuuban ohjuskriisin jälkitunnelmissa keskellä kylmää sotaa. 

Esityksen erittely ja kehujen jakaminen tekee mieli aloittaa Heidi Wikarin suunnittelemasta puvustuksesta. Asujen tyyli oli tuttu modernin tanssin seuraajalle. Lyhytlahkeiset mustat urheilutrikoot ja naistanssijoilla ihonväriset urheilurintaliivit, miestanssijoilla ihonväriset hihattomat t-paidat pelkistivät vartaloiden liikekielen oleelliseen.

Upea oivallus vapautti myös meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti hieman samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner.

Roolihenkilön feminiinisyyttä korostettiin tarpeen vaatiessa erilaisilla röyhelöhameilla. Musikaalin bravuureihin kuuluvassa Kaksi naista – kohtauksessa käytettiin myös aikuisviihteen rankkaa liioittelua. Kohtaus oli hauska, burleski parodia amerikkalaisten tissifetissistä.  

Todellinen älynväläys puvustuksessa olivat miesten pohjepituiset sukkanauhat. Tällaisilla sukkanauhoilla herrasmiehet estivät ennen joustavien froteesukkien keksimistä sukkiensa valumisen nilkkoihin juhlapuvun alla. Teatterissa ja elokuvissa ne ovat tarjonneet visuaalisen elementin, joka tekee riisuutuvasta miehestä hieman koomisen hahmon.

Tämä kaikille esiintymisasuille yhteinen asuste korosti sitä, mistä näytelmän tarinassa perimmältään on kyse. Kit Kat Klubi ei 1930-luvun Berliinissä ollut ensisijaisesti mikään varieteetaiteeseen keskittynyt teatteri, vaan prostituoitujen parittamiseen erikoistunut paremman väen seksiklubi, jonka pöytiin asennettujen puhelimien ääressä ilotytöt ja rattopojat odottivat asiakkaiden tarjouksia ja tekivät omia ehdotuksiaan.

Berliinin omintakeisten alakulttuurin taustalla ei ollut ensisijaisesti Weimarin tasavallan vapaamielisyys, vaan köyhyyden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia syrjäytyneiden ja syrjittyjen ihmisten pyrkimys pysyä hengissä ja ilmaista itseään miesten hallitsemassa maailmassa. Berliini oli ja on yhä suurkaupunki, jonka omintakeinen ilmapiiri antoi tilaa myös marginaalista tuleville ihmisille ja heidän taiteelleen.

Raha pyörittää maailmaa, kuten toisessa Cabaret-musikaalin kuuluisassa bravuurissa lauletaan.

Höglund korostaa tätä ydinteemaa jo upeassa avauskohtauksessa, eräänlaisessa introssa, jossa hän marssitti tanssijat näyttämölle perinteisissä raharuhtinaiden haarniskoissa. Frakit ja korkeat silinterihatut olivat vielä viime vuosisadalla luokkayhteiskunnan keskeisiä symboleja.

Näytelmän ensimmäinen kohtaus viritti tarinan tapahtumien ylle uhkaavan, tumman sävyn, joka konkretisoitui esityksen viimeisessä kohtauksessa. Frakit vaihtuivat keskitysleirivankien raitakaapuihin. 

Niinä harvoina kertoina, kun minulla on ollut tilaisuus nähdä Turun kaupunginteatterin esityksiä, olen nauttinut näkemästäni ja ennen kaikkea kuulemastani. Luulen, että Turun teatterissa on kiinnitetty tavallista enemmän näyttelijöiden puhetekniikan ylläpitoon.

Heidän joukostaan löytyy myös loistavia laulajia. Sally Bowlesin roolin esittäneellä Anna Victoria Erikssonilla on upeat äänivarat. Mieleen jäi myös se poikkeuksellinen herkkyys, jolla Schultzin roolin näytellyt Mika Kujala tulkitsi rooliin kuuluneet laulut.

Oman ainutkertaisen vivahteensa Turun kaupunginteatterin esitykselle on antanut varmasti se, että seremoniamestarin roolissa näytteli Miiko Toiviainen. On vaikea edes kuvitella osuvampaa valintaa tähän keskeiseen rooliin.

Toiviainen kuvaa kirjoittamassaan ja esittämässään monologinäytelmässä Loistava elämäni kasvuaan ja identiteettinsä kehitystä transmiehenä. Transseksuaalisuus on varmasti antanut Toiviaiselle avaran näkökulman näytelmän tarinan roolihenkilöihin. Toiviaisen upea näytteleminen auttoi ainakin minua ymmärtämään oivalluksen kautta.

Samanlaisen vaikutuksen teki muutama vuosi sitten Lappeenrannassa Cabaret-produktiossa seremoniamestarin roolin näytelleen, omasta homoseksuaalisuudestaan julkisuudessa kertoneen Jussi Johnssonin roolityö.

Musiikkinäytelmän sydän lyö siihen tahtiin, minkä orkesteri sille antaa. Ohjaajana Höglund on antanut tilaa omille koreografioilleen niin, että Turun Cabaret venyi ajalliset kolmen tunnin mittaiseksi. Jussi Vahvaselän musiikin sovitus ja orkesterin johto komppasivat mainiosti tätä pyrkimystä.

Sven Haraldssonin suunnittelema lavastus ja Jarmo Eskon valosuunnittelu olivat yhdessä hieno pala täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa. Kokonaisuutena esityksen skenografia varmaan täytti jopa Broadway-musikaalin korkeat laatukriteerit. Haraldssonin rakennustelineistä koottujen lavasteiden voimakkaan vertikaaliset linjat tukivat hienosti Höglundin koreografian oivalluksia ja tavoitteita.

Näyttämötila otettiin nyt haltuun lähes sataprosenttisesti ja katsojana nautin modernille liikekielelle ominaisesta halusta ja tarpeesta päätä ylös estradin lattian tasosta.

Höglund toi ohjauksessaan näyttämölle myös orkesteria johtaneen Vahvaselän.  Orkesterimontusta näyttämölle siirretyt soittimet toivat ilmettä ja humoristisesti rakennettuihin kohtauksiin hauskuutta. Yllättävän monet esityksen näyttelijöistä osasivat myös soittaa näitä esille tuotuja soittimia.

On sääli, että Turun kaupunginteatterin poikkeuksellisen hieno produktio on jäänyt koronaepidemian alle. Tampereen Teatterikesän esityksessä Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön katsomossa noudatettiin määräystä kahden metrin turvaväleistä.

Se harmitti sekä tekijöiden että meidän katsojien puolesta. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että esitys on poistunut ohjelmistosta (toistaiseksi). Pientä toivoa siis on esimerkiksi hänellä, joka ennen esityksen alkua yritti ostaa itselleen lippua teatteriin tulevilta.

Cabaret

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2021

Näytelmä perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin ja John van Druten sen pohjalta kirjoittamaan näytelmään.

Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo

Rooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen. 

Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Pere
Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä


Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

TTT-Klubin POP Fictionissa revitiin huumoria tositeeveestä ja sosiaalisesta mediasta – kokeneen tekijäkaartin estraditaide oli kiltin keski-ikäistä

Täältä pesee! POP Fictionin alussa Sami Hintsanen, Johanna Tohni ja Juha Junttu kaappasivat meidät katsojat panttivangeikseen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin POP Fiction oli viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallisen keski-ikäistä estraditaidetta. Olkaa hyvä ja naurakaa.

Komiikan kirjoittaminen ja esittäminen ovat varmasti kaksi vaikeinta hommaa, mihin ihminen voi itsensä pakottaa.  Heikki Syrjän ja Johanna Tohnin sketseissä huumoria revittiin tositelevision ja sosiaalisen median kummallisuuksista.

Itse arvostan stand up – komiikassa tarinoiden omakohtaisuutta. Jutun koominen kärki löytyy leikkauspisteestä, missä yksityinen ja yleinen kohtaavat tai todellisuus joutuu törmäyskurssille yksityisen kanssa.

Nyt vitsit liikkuivat usein kovin yleisellä tasolla. Tunnistin itseni esimerkiksi hahmosta, joka kärttää somessa itselleen klikkauksia, mutta entäs sitten.

Toki esityksestä löytyi myös aidon ironisia käänteitä. Itse nauroin eniten kohtaukselle, jossa muun muassa Ylen Tartu mikkiin musiikkiviihdeohjelmaan juontanut Sami Hintsanen haastatteli television kuvitteellisessa makasiiniohjelmassa kahta nuorta tubettajaa.

Kuilu tämän päivän parikymppisten ja viisikymppisten välillä on avara ja syvä.

Hintsasen vahva fyysinen esittäminen antoi muutenkin lisää särmää eitykselle.

En itse katso koskaan television realitysarjoja tai musiikkiohjelmia, joihin on koottu suomalaisen populaarikulttuurin tähtiä viihdyttämään toisiaan. Sen takia varmaan osa vitseistä meni joko yli hilseen tai jäin tämän kirjoittajan huumorihorisontin katveeseen.

Ehkä television latistava vaikutus ulottuu vitsien aiheiden takia aina estradille asti. Jopa TTT-Klubin ravintolaympäristössä näyttämön neljäs seinä tuntui nyt poikkeuksellisen tukevatekoiselta.

Esityksen ohjannut Otto Kanerva on työryhmineen pyrkinyt mahdollisimman viihdyttävän ravintolashow’n tekemiseen. Kehyskertomus, jossa esiintyjät ottivat meidät katsojat panttivangeikseen, ei oikein toiminut.

Teatterissa sen pitäisi olla sanomattakin selvää.

Pääpaino oli musiikilla ja Hintsanen, Tohni ja Juha Junttu lauloivat komeasti.  

Show’n huippuhetkiin kuuluivat Juntun Hector-parodiat Juhani Sydänalan roolihahmossa. Sanoitukset ovat Syrjän kynästä. Tohni on itse sanoittanut kappaleet, joita hän tulkitsi Johannikka T:n roolihahmossa.

Esityksen nimi on sananmuunnos Quentin Tarantinon elokuvan Pulp Fiction nimestä. Tarantinon leffa oli ehkä 90-luvun merkkiteos ja POP Fictionin viidettä kymppiään käyvät tekijät ovat varmasti saaneet siitä kovat kiksit nuorina.

Esitys myös alkoi ja päättyi Pulp Fictionin tunnarilla. Katsojina olisin toivonut tekijöiltä myös samanlaista sumeilemattomuutta tekstien kanssa.

POP Fiction

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 2.10.2020

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Johanna Tohni

Ohjaus Otto Kanerva

Musiikkikappaleiden taustaraitojen tuotanto Juha Junttu

Estradilla Johanna Tohni, Sami Hintsanen ja Juha Junttu

Esityksen alkuperäinen musiikki:
Juhani Sydänala (sävellys Juha Junttu, sanoitus Heikki Syrjä)
Johannika T: Setämies (sävsäveltänyt ja sanoittanut Johanna Tohni, sovittanut ja tuottanut Reko Erkkola)
Johannika T: Sit kun mä kuolen (säveltänyt jasanoittanut Johanna Tohni)

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen.  Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun. 

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.      

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen