Maailmassa on olemassa varmaan ainakin tuhat ja yksi tapaa tehdä loistavaa teatteria. Sitten on vielä tämä mestariohjaaja Andrei Moguchin tapa.
Pro Turandot oli ensimmäisessä näytöksessä hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Andrev Shimko ripustetaan köydenpäähän killumaan omia aikojaan. Dmitri Gotsdinerin ja Vitali Saltykovin haahuilusta näyttämöllä tulee mieleen vanha, ikävä vitsi kunnan työntekijöistä: yksi on tekevinään töitä ja muut seuraavat katseella tämän stahanovilaisen työnsankarin uurastusta.
Ja mikäs siinä, venäjän kielestä tuleva sana rokuli on kaikkien leppoistamista tarkoittavien sanojen äiti. Kyllä siinä tällainen hämäläispojan mieli lepää.
Moguchin teatteri-ilmaisu näytti hyvin staattiselta. Se korostaa näyttämökuvia, jotka kieltämättä olivat komeita.
Lavastuksesta, puvustuksesta ja näytelmän äänimaisemasta syntynyt skenografia näytti paisti komealta myös hyvin arvoitukselliselta. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi näyttämöä kiertäneiden, metallinvärisiksi maalattujen ja teräväkärkisten seipäiden metsästä tai vanhoista kirjoituskoneista, joita välillä siirreltiin paikasta toiseen vailla näkyvää tarkoitusta?
Stanislavskilaista olemassaoloa keinotekoisessa ympäristössä?
Meikäläinen katsoi tätä kaikkea ihan hoomoilasena. Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä. Tai oikeammin oma tulkinta nähdystä lipsahti aivan liian helposti typerien ennakkoluulojen ja aikansa eläneiden stereotypioiden puolelle.
Toki tässä vaiheessa vielä toivoin, että Moguchin tehokeinona käyttämän loputtomat toistot vielä läpäisevät harmaan kiven ja jopa meikäläisen lähes umpiluuta olevan otsalohkon.
Näytelmän alussa jauhettiin pitkään eunukeista ja tähän teemaan palattiin vielä toisen näytöksen alussa yleisölle järjestetyllä ”kyselytunnilla”, jossa kysymyksiin vastasi oikea ”eunutologian professori”.
Siinä sitä riitti pohtimista, vielä esityksen jälkeenkin.
Yhden vastauksen mielessä heränneisiin kysymyksiin näistä arvoituksellisista eunukeista antoi lauantain Etelä-Saimaa, jossa oli Leena Härkösen kirjoittama Moguchin haastattelu. Siinä todetaan, että Pro Turandot on postmoderni versio vanhasta kiinalaisesta sadusta.
Jutusta ei käy ilmi, onko määritelmä haasteltavan vain haastattelijan. Ilmeisessä ristiriidassa toteamus on joka tapauksessa haastattelun otsikon kanssa, joka antaa ymmärtää, että Moguchin mielestä tärkeintä on olla aito.
Itse epäilen kyllä vahvasti, että juuri postmodernistit ovat niitä munattomia miehiä, joihin näytelmän letkautuksilla viitataan. Kun tiedämme, että postmoderni filosofia on pääsääntöisesti silkkaa potaskaa, mitä meidän pitäisi ajatella taiteesta, jota kuvataan postmoderniksi?
Haastattelussa Moguchi sanoo, että taiteen rajat ovat hämärtyneet. Teatteri pystyi pitkään erottamaan aidon puolivillaisesta, mutta nyt nekin rajat on kaadettu.
Voiko siis suomalainen kirjailija olla eunukki? Epäilemättä voi. Entä poliitikko? Harvemmin, tai ei ainakaan, jos puhutaan sellaisista arvoituksellisista tyypeistä, joiden nimikirjaimet ovat V. I. L tai J. V. D.
Mutta tässä törmäsin katsojana melkein läpipääsemättömään kielimuurin. Eikä simultaanitulkkauksesta ollut tässä suhteessa mitään apua, pikemminkin päinvastoin. Toivottavasti Neva-Saimaa -festareille saadaan vuoden kuluttua toimiva tekstitysjärjestelmä.
Yksi avain näihin arvoituksiin löytyy joka tapauksessa jo näytelmän nimestä. Se on Pro Turandot, jossa sana pro on kirjoitettu latinalaisilla aakkosilla myös teatterin kotisivulla.
Giacomo Puccinin maailmankuulun oopperan libretto perustuu 1700-luvulla eläneen italialaisen Carlo Gozzinin näytelmään. Gozzin puolestaan ammensi tarinansa ainekset ikivanhasta kiinalaisesta sadusta.
Pro etuliite tarkoittaa varmasti sitä, että ensemble vannoo tietynlaista uskollisuutta tälle vanhalle tarinaperinteelle. Samasta syystä näyttämöllä ei oikeastaan tarkkaan ottaen näytelty, vaan pidettiin turpakäräjiä eli turistiin.
Tämä natsaa myös aitouden vaatimukseen, jota Moguchi edellä mainitussa haastattelussa peräänkuuluttaa.
Englannin kielessä pro on myös tiuhaan viljelty lyhenne sanasta professional. Pro Turandot oli myös pakattu aika monta teatterin sisäpiirivitsiä tyyliin:” Oletko kasvattanut parran?” ” En, olen arkkityyppi”, sanoo Puccinin oopperasta tutun pujopartaisen kiinalaisen hahmoksi kohtauksessa pukeutunut Shimko.
Moguchin ohjaama Pro Turandot on komedia, jota seuratessa hymy hyytyy. Siksi tyylilajia on vähän vaikea määritellä. No aitouttahan se arvoituksellisuuskin on, toivottavasti. Mitään tyypillistä kansainvälisille kinkereille suunnattua festivaalikamaa se ei ainakaan ole. Siitä jo kielii se, että esitys on pyörinyt Pietarissa ryhmän kotikulmilla yli kaksi vuotta.
Moguchi kuuluu myös ohjaajana siihen sahurin sormin laskettavaan joukkoon teatterin tekijöitä, jotka on palkittu maailman ehkä merkittävimmillä Edinburghin teatterifestivaaleilla alan arvotetuimmalla Fringe First -pakinnolla.
Imatran kulttuuritalon (tai mikä hemmetin Virtanen se nyt sitten onkaan) Karelia-salin yleisöstä suurin osa oli väliajan puheensorinasta päätellen venäjänkielistä. Yleisön reaktioista päätelleen esityksen koominen puoli ei oikein avautunut myöskään näille natiiveille.
Toisaalta nauru vaatii esitykseltä aivan tietynlaisen rytmin tarttuakseen.
