Avainsana: Eero Aho

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

Kuiskauksia ja huutoja Serebrjakovin kartanolla

Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Koskettavaa? Kyllä! Lumoavaa? Toki! Kansallisteatterin Vanja-eno on epäilemättä parasta, mitä suomalainen teatteri voi yleisölleen tällä hetkellä tarjota. Perjantain esitys oli ajatuksella tehtyä ja upeasti ylöspantua teatteria, jota me katsojat seurasimme luterilaisella hartaudella suu teatterietiketin mukaisessa yrmeässä körttimutrussa.

Paavo Westerbergin ohjauksessa Bertolt Brechtin opit ovat jälleen kunniassa. Westerberg etäännyttää Anton Tšehovin näytelmän tutut roolihahmot niin kauas, etteivät ne enää ole oikeastaan lihaa ja verta, vaan jonkinlaisia esteettisiä olioita, teatteritaiteen pyhiä. Näytelmän professori Serebrjakov ei aivan syyttä epäillyt, että hän on vahingossa ajautunut Maapallolta jollekin oudolle planeetalle.

Tässä maailmassa edes vesisade ei ole vain vesisadetta, vaan näyttämölle ropiseva vesi kantaa mukanaan vesisymbolien koko arsenaalia virvoittavista lähteistä meitä ilmastomuutoksen takia uhkaavaan vedenpaisumukseen. Humalan hurmio ja muistot lapsuuden hauskoista leikeistä kuralätäköissä kulkevat käsi kädessä.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain Westerbergin hienoista oivalluksista, vaan merkittävän klassikkonäytelmän ominaisuudesta. Tšehovin Vanja-enoa patinoivat lukemattomien tulkintojen kerrokset. Ne elävät näytelmän mukana omaa elämäänsä tahdoimme me sitä tai emme.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja valosuunnittelija Pietu Pietiläisen lavastus on sopusoinnussa Westerbergin taiteen korkeaveisuun tähtäävän sovituksen kanssa. Nyt ei näytellä missään torpassa, vaan 28 huoneen kartanossa, jonka seinät kurottivat perjantaina Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohti korkeuksia kuin katedraali ikään.

Tässä huushollissa rittää ovia paiskottaviksi.

Esteettisen kokonaisuuden kruunasi Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma. Kohti taiteen yleviä sfäärejä kurottava tunnetila sai siivet viimeistään siinä vaiheessa, kun Sibelius-lukion enkelikuoro aloitti ihanan laulunsa.

Tiheä ja intensiivinen, kuten on tapana sanoa. Tätä esityksen intensiteettiä lisättiin myös suomalaisen teatterin merkittävimmällä innovaatiolla – hiljaisuudella. Kohtauksia korostettiin pitkillä ja alleviivaavilla tauoilla, joiden aikana jopa tällainen sietämättömän hidasjärkinen hämäläinen ehti mukaan ja ymmärsi, että juuri nyt on oltu elämän perimmäisten kysymysten äärellä.

Kansallisteatterin Vanja-enossa ei näytellä vereslihalla, vaan ajatuksella ja tunteella. Eikä muuten voisi ollakaan. Kuka hitto jaksaisi esimerkiksi kuunnella sinfoniaorkesteria, joka soittaa Sergei Rahmaninovin tai Dmitri Šostakovitšiin musiikkia vereslihalla, jos tällainen vertaus sallitaan.

Näyttämöllä olivat suomalaisen teatterin parhaat voimat.

Näytelmän Ivan Petrovitš Voinitski (Kristo Salminen) mourusi ensimmäisessä näytöksessä Jelena Andrejevnan (Krista Kosonen) oven takana kuin kiimainen kolli.

Salminen teki näytelmän nimihenkilöstä pellen. Valittu näkökulma toimi. Me tunnistamme tämän keski-ikäisen, viinaan menevän mieshahmon jos ei nyt ihan peilikuvasta niin työtovereiden joukosta kuitenkin.

Ja kukapa pitkän työuran tehnyt ei tuntisi itseään Tšehovin näytelmän Vanja-enon tavoin idiootiksi tämän päivän yt-Suomessa. Optiorahat olisi kannattanut napata heti ja juosta.

Valittu lähestymiskulma Vanja-enon roolihahmoon perustelee myös yllättävän hyvin toisen näytöksen väkivaltaisen purkauksen. Suomalainen viha on kuin suolampi, tyyni pinnalta, mutta pohjattoman syvä.

Tohtori Mihal Astrovin hahmon Tšehov luonnosteli varmaan peilin ääressä näytelmää kirjoittaessaan. Luonnonsuojelusta innostunut kasvissyöjä oli uuden vuosisadan modernin ihmisen airut vuonna 1899, jolloin Vanja-eno kantaesitettiin Moskovassa.

Hahmo ei ole menettänyt tuoreuttaan. Me tunnistamme oitis tämän vihreän liikkeen visionäärin. Eero Aho teki kelpo tohtoristamme älykkään ja arrogantin besserwisserin, joka sublimoi omaa tunnekylmyyttään ideologisilla visioilla. Astrov halveksii itseään tyhmempiä ja haluaa pelastaa maailman meidän typerien turvenuijien kynsistä.

Westerberg on lisännyt näytelmään sanattoman kohtauksen, joka kuvaa Astroviin syvästi rakastuneen Sonjan seksuaalisia fantasioita. Yhdessä Ahon kanssa kohtauksen esittävän Emmi Parviaisen kehonkielestä ei voi erehtyä. Se kertoo tukahdetusta intohimosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.

Väärinymmärrettynä tämä kohtaus tekee kuitenkin tohtoristamme julman hyväksikäyttäjän. Vihjaileva äänensävy, jolla näytelmän Sonja seuraavassa kohtauksessa kertoo Jelenalle tohtorin käynnistä pienellä ”iltapalalla”, särähti pahasti korvaan.

Sonja on minusta Tšehovin näytelmän kiinnostavin roolihahmo. Parviaisen Sonja oli perjantaina näyttämöllä uuden vuosituhannen moderni nuori nainen, jonka kutreille itsensä uhraavan työn sankarin orjantappurakruunu ei oikein istunut.

Krista Kososen näyttelemän Jelenan hahmossa Tšehovin modernilta näyttävässä näytelmässä näyttämölle astuvat myös 1800-luvun lopun patriarkaalisen yhteiskunnan arvot. Kososen Jelena on lahjakkaiden miesten kaunis muusa, objekti, jonka omille huomattaville lahjoille tai omalle tahdolle ei tässä miesten maailmassa anneta mitään merkitystä.

Oman itsemääräämisoikeutensa rippeistä Jelena voi pitää kiinni vain pitäytymällä tiukasti oman aikansa siveellisyys- ja kunniallisuuskäsityksiin. Pitää valita, onko madonna vai huora, ja tällaisessa todellisuudessa suuri osa maailman naisista joutuu yhä elämäänsä elämään.

Kososen roolityö oli harkittu, hillitty ja hieno.

Näyttämöllä aina yhtä vangitseva ja valloittava Seela Sella jakoi tarinamme sankareille vodkaa ja äidillistä läsnäoloa vanhana lastenhoitajana, Marina.

Ivan Voinitskin ja hänen äitinsä Maria Voinitskajan (Terhi Panula) myrskyisen suhteen Westerberg jättää vähälle huomiolle.

Professori Serebrjakovin roolihahmolle on varmaan ollut elävä esikuva Tšehovin aikalaisten joukossa, niin ilkeän osuvasti tämä hahmo on kuvattu. Heikki Nousiainen näyttelee roolin ikään kuin sordiino päällä, mikä tietenkin johtuu Westerbergin sovituksessa valitsemasta lähestymiskulmasta.

Vanhaksi tuleminen on paskamaista. Ymmärsin hyvin Ivan Petrovitšin epätoivon, kun hän laski näytelmän lopussa elävänsä jopa 60-vuotiaaksi. Oli myös pakko naurahtaa tässä kirkjossa, kun kihtikohtauksen kynsissä ollut professorimme julisti elävänsä elämänsä parasta aikaa.

Suurten venäläisten klassikoiden yhteydessä on tapana puhua venäläisestä sielusta. Kansallisteatterin Vanja-enon yleisön eteen levittämä mielenmaisema löytyy kyllä paljon lähempää.

Paha maa.

Metsäperkele

G. A Serlachiusta näyttelee Pertti Sveholm ja hänen vaimoaan Alicea Aino Seppo. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ryysyistä rikkauksiin. Filosofian tohtori Teemu Keskisarja luonnehtii G. A. Serlachiuksen elämäntarinaa ja uraa suomen teollisuuden uranuurtajana perkeleelliseksi luomiskertomukseksi.

Se on tarina, joka kannattaa kertoa ja se kannatta ehdottomasti myös lukea.

Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele perustuu Keskisarjan Serlachiuksen elämästä kirjoittamaan kirjaan Vihreän kullan kirous.

Helsingin kaupunginteatterin esityksen jälkeen jäin pohtimaan, kannattiko tämä tarina myös kokea teatterissa?

Kyllä kannatti. Ehdottomasti. Ainakin täällä Kaakkois-Suomessa tarinat metsäteollisuuden synnystä, uhosta ja tuhosta ovat aivan oleellinen osa meidän omaa suurta kertomustamme.

Esityksen perusongelma on siitä, että sen paremmin tekijöillä kuin meillä katsojillakaan ei pääsääntöisesti ole mitään tunnetason yhteyttä siihen maailmaan ja aikaan, joista tarina kertoo.

Suomessa koettiin 1860-luvulla ilmaston oikkujen takia useita peräkkäisiä katovuosia ja arkinen elämä maassa muuttui hirmuisten nälkävuosien takia eloonjäämistaisteluksi.

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Heiskasen on pitänyt päättää, onko Serlachius pohjimmiltaan traaginen vain koominen hahmo. Meidän oman viitekehyksemme kautta voi päätyä kumpaan tahansa tulkintaan.

Shaketteihin ja silinterihattuihin sonnustautunut kapitalismi porhaltaa Suomeen ja Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle heti ensimmäisessä kohtauksessa teatterisavua puuskuttavalla leikkijunalla.

Tämän jälkeen esitys kulkee kuin kiskoilla ja Heiskanen näyttelijöineen vain lisäävät pökköä pesään kohtaus kohtaukselta.

Kohtauksesta toiseen siirrytään lennossa ja jatkuvalla liikkeellä Heiskanen ottaa tapansa mukaan suuren näyttämön tilan haltuunsa. Pertti Sveholmin tulkitseman Serlachiuksen voittoja ja epäonnistumisia seurataan kuin urheilukilpailussa, maaottelutunnelmissa.

Pieni mutta sisukas maakuntien Suomi käy sankarinsa keralla voitokasta kamppailua suomenruotsalaista eliittiä vastaan.

Esityksen rytmi, joka vauhdikkuudessaan muistuttaa Mack Sennettin mykkäkomedioiden menoa, korostaa Serlachiuksen hahmon koomisia puolia. Tässä kertomuksessa on paljon myös veijaritarinan aineksia.

Suuren näyttämön hehtaarihallissa näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutukseen, läsnäoloon perustuvalla teatterilla on omat rajoituksensa.

Toki Heiskanen on aikaisemmin tehnyt tämänkin ihmeen. Ohjatessaan suurelle näyttämölle Lucy Trebblen Enronin, näyttämöllä olivat vain näyttelijät. Lavastukseksi ja rekvisiitaksi riitti yksi, keinonahalla päällystetty valkoinen sohva.

Metsäperkeleessä tavaraa on näyttämöllä ylen määrin. Dokumentaarisuudessa teatteri ei kuitenkaan pärjää elokuvalle Keskisarjan kirjasta nyt puhumattakaan. Katsojalle tämä on selvää Metsäperkeleen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Heiskanen tasapainoilee koomisen ja traagisen välillä. Tämä on kai tavallaan teatterin peruskauraa.

Ongelmallista katsojan kannalta on se, että tarinan henkilöhahmoilla ei ole juuri lainkaan yksilöpsykologisia ulottuvuuksia. Ihmisen teot ja olosuhteet, joissa hän on johonkin ratkaisuun päätynyt, ovat myös yksilötasolla ihmisen elämänhistoriaan liittyviä faktoja.

Tekojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Metsäperkeleen Serlachius on poikkeusyksilö, koska hän on poikkeusyksilö.

Yhtä hämäräksi jää myös esimerkiksi Serlachiuksen ja hänen poikansa välinen psykologia.

Lappeenrantalaisena minulle yksi peruste valita Helsingin teatteritarjonnasta juuri Metsäperkele, oli se, että pääroolin näyttelee Sveholm. Eikä huonosti näyttelekään.

Sveholm on viime vuosina kunnostautunut myös äänikirjojen lukijana. Suosikkeihini kuuluu hänen lukemansa Rosa Liksomin Hytti nro 6. Metsäperkeleessä Sveholmin äänessä ja uhossa on samaa rosoa.

Myös suomen sana perkele voidaan sanoa niin monella tavalla. Sveholmin tavassa kiroilla on uskottavuutta.

Faktatieto kuitenkin antaa katsojalle eväitä tehdä omia arvauksiaan. Hyvänä apuna tässä on esityksen erinomainen käsiohjelma. Se kannattaa ostaa ja lukea läpi jo ennen esitystä.

Helsingin kaupunginteatteri on profiloitunut viihteen tekijäksi. Metsäperkele ei ole poikkeus säännöstä. Aiheen kiinnostavuus ja tärkeys ei tietenkään takaa, että tällä kertaa tarjolla on hyvää viihdettä.

Lottovoittoa odottaessa

Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtvassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri — Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtavassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nobel-kirjailija Samuel Beckettin näytelmää Godota odottaessa (En attendant Godot, esitetty aikaisemmin Suomessa nimellä Godot – huomenna hän tulee) on tapana sanoa absurdin teatterin merkkiteokseksi.

Beckettin näytelmä on samalla tavalla absurdi kuin vaikkapa kuvataiteen puolella venäläisen avantgardistin Kasimir Malevitshin kuuluisa Musta neliö tai musiikin puolella vaikkapa Igor Straviskin baletti Kevätuhri.

Godot on sisäisesti armottoman looginen ja tiukasti kiinni ajassa ja samalla ajaton, inhimillisen ajattelun kulminaatiopiste.

Beckett kirjoitti näytelmän vuonna 1947 ja tekstissä kuuluvat toisen maailmansodan synkät kaiut. Naiset synnyttävän jalat harallaan hautojen yllä ja tarinan antisankarit Vladimir ja Estragon näkevät viereisellä pelolla ruumiita.

Kansallisteatterin omien verkkosivujen mukaan Godota odottaessa on hilpeä näytelmä epätoivosta. Se on myös hyvin vangitseva teatterielämys, joka lukitsee katsojan mielen pitkäksi aikaa. Kokemus oli niin voimakas, että se sai kaiken muun samalla viikolla nähdyn ja koetun tuntumaan jotenkin merkityksettömältä.

Kielinerona Beckett tutki kielen ja samalla tietenkin ajattelun reunaehtoja ja mahdollisuuksia. Beckett on riisunut kielestä kaikki ne mielen laastarit, joilla me olemme pehmustaneet omaa psyykeämme olemassaolon aiheuttamaa ahdistusta vastaan.

Myös juoni ja tarina on hylätty turhina lisäkkeinä. Elämä on toki ajallisesti matka kehdosta hautaan, mutta sen tarkoitusta ei voi päätellä minkään annetun tehtävän kautta. ”Mitään ei tapahdu, kukaan ei tule, kukaan ei mene, tämä on kauheaa.”

Näytelmässä kaksi elämän kolhimaa kulkuria Vladimir (Esko Salminen) ja Estragon (Eero Aho) odottavat ristiä muistuttavan kitukasvuisen puun alla salaperäistä herra Godota. Tuskainen odotus saa uusia muotoja, kun paikalle ilmestyy kaksi ohikulkijaa, herrat Pozzo (Hannu-Pekka Björkman) ja Lucky (Janne Reinikainen).

Beckett marssittaa näyttämölle järjen ja tunteet, eikä katsojalle jää epäselväksi, kumpi vetelee naruista ja heiluttelee hirmuhallitsijan ruoskaa.

Kielen ja siten myös ajattelun rajat tulevat nopeasti vastaan, kun Lucky laitetaan käskystä esittämään ensin tanssia ja sitten ajattelua.

Pozzon omahyväisessä ja ylimielisessä olemuksessa muuttuu lihaksi ihmisen vahva usko. Katsoja ei oikeastaan hämmästy, kun Pozzo toisessa näytöksessä muuttuu yllättäen sokeaksi.

Ihminen on lihaa ja verta. Tästä Beckett muistuttaa muun muassa kohtauksella, jossa Pozzo ahmii kanaa. Ihmisen pitää syödä, juoda ja ulostaa.

Estragonille jää murusia häntä rikkaamman pöydästä. Ruumiillisuutta korostaa tietenkin myös puun alla Godota odottavan kaksikon yllä leijuva väkivallan uhka, joka tulee esiin, kun Estragon puhuu kokemuksistaan ja tulevaisuuteen kohdistuvista peloistaan.

Estragon on elämän murjoma pessimisti ja Vladimir ikuinen optimisti, jota vastoinkäymiset eivät lannista.

Ahon ja Salmisen vuoropuhelu näyttämöllä on kuin balettia tai oikeammin verbaalista slapstick-komiikkaa, ajoituksen tarkkuudessa lähes täydellistä. Näin upeaa näyttelijäntyötä seuraa katsomosta välillä henkeään pidätellen.

Björkman ja Salminen ovat suomalaisen teatterin kiintotähtiä. Minulle oli uutta se, miten hieno ja laaja-alainen näyttelijä Aho on. Päivänäytöksen Estragon muuttui vielä samana päivänä iltanäytöksen Erikiksi, Paavo Westerbergin näytelmässä He eivät asu enää täällä, eikä näitä kahta hahmoa näyttämöllä meinannut millään uskoa saman miehen tulkinnoiksi.

Godata odottaessa on näyttelijöiden teatteria. Arto af Hällströmillä on ollut oikea unelmajoukkue tekemään näytelmää, jossa mahdottomasta tehdään taidetta.

Ohjaajan panos on tietenkin tässäkin näytelmässä se ratkaisevan tärkeä elementti, ja af Hällström on lähtenyt purkamaan Beckettin tekstiä pohjia myöten kääntämällä sen uudestaan nykysuomeksi.

Sen perusteellisempaa analyysia jonkun toisen kirjoittamasta näytelmätekstistä tuskin voi tehdä. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän ranskaksi ja käänsi sen itse myöhemmin omalle äidinkielelleen englanniksi. Beckett vaihtoi kirjoituskielensä ranskaksi, poistaakseen kielestä äidinkieleen liittyviä turhia tunnepuolen painolasteja.

Ainakin katsoja vakuuttui siitä, että af Hällström tietää, miten Beckettiä pitää tulkita. Kansallisteatterin Godota odottaessa on varmasti yksi merkkipaalu pitkän ja hienon uran tehneen ohjaajan uralla. Se on mestariteos.

Beckett kirjoitta Godota odottaessa -näytelmän ikään kuin oman mielensä kevennykseksi ja vakavien töiden vastapainoksi. Silti se on kokonaisuus, josta ei voi lohkoa paloja pois särkemättä koko järkälettä. Näytelmän muoto ja jopa lavastuksen monet yksityiskohdat tulevat annettuina.

Katri Rentto, Anna Sinkkonen, Aslak Sandström ja Heikki Nylund ovat onnistuneet näytelmän skenografiassa nappiin. Sinkkosen puvut ja Nylundin naamiointi tuovat hakematta mieleen vanhat historialliset kuvat 30-luvun suuresta lamasta, jonka kaikuja Beckettin roolihenkilöiden epätoivo varmasti heijastaa.

Samuel Beckettin Godota odottaessa on nyt ilmestynyt Kansallisteatterin kirja -sarjassa Arto af Hällströmin uutena suomennoksena. Kirjaan sisältyy runoilija Aki Salmelan esipuhe, joka käsittelee näytelmän tematiikkaa ja syntyvaiheita.