Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.
Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.
En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.
Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.
Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.
Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.
Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.
On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.
Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.
Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.
Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.
Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.
Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.
No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.
Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.
”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”
Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.
Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.
Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.
Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia. Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.
Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.
Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.
