Komin Pasi was here on koskettavaa ja merkityksellistä teatteria

pasi_1620_press
Näytelmän Hemmo (Juho Milonoff) ja Pasi (Johannes Holopainen) ovat lapsina parhaita kavereita. Veikko Nuutisen näytelmä etenee takaumina, joissa Hemmo muistelee lapsuuttaan ja ystäväänsä Pasia. Käännekohdassa ystävien tiet eroavat ja näytelmän tekijät haastavat katsojan vastamaan kymykseen, miksi samalaisen lapsuuden kokeiden poikien elämänurat lähtevät kulkemaan niin eri suuntiin. Kuva Tanja Ahola/Kom-teatteri

Veikko Nuutisen Pasi was here on hienosti kirjoitettu tarina 80-luvulla syntyneiden kasarilasten elämästä. Lauri Maijala on tehnyt näytelmästä uransa ehkä hienoimman ja ainakin tasapainoisimman ohjauksen. Huikean Kom-teatterin näytelmästä tekee kerta kaikkiaan upea näyttelijäntyö.

Useimmilla meistä on ystäviä, jotka olemme tunteneet lapsuudesta asti. Nämä ystävät ovat ainutlaatuisia ainakin siinä mielessä, että meillä on kyky nähdä tai ehkä oikeammin muistaa kaikenikäisinä.  Kom-teatterin näytelmässä Johannes Holopainen, Robert Enckell, Juho Milonoff  ja Vilma Melasniemi pystyivät luomaan tuon saman illuusion näyttämöllä.

Jopa teatterissa, joka on taiteista ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisin, näin voimakkaita elämyksiä kokee harvoin.

Lastenteatteria ei varmaan syyttä pidetä maailman vaikeimpana teatterin tekemisen lajina. Ainakin aikuisen katsojan mielestä lapsia näyttelevät aikuiset ovat tavallisesti lähinnä kiusallista katsottavaa. Hyvin luontevalla läsnäolollaan Enckell, Holopainen, Milonoff ja Melasniemi onnistuvat murtaa näytelmän lapsirooleissaan tämän muurin.

Nuutinen ja Maijala ovat molemmat 80-luvulla syntyneitä kasarilapsia. Lapsen silmin nähty ajankuva on näytelmässä varmasti tarkka ja osuva. Yksilötasolla tarina kertoo Hemmon ja Pasin ystävyydestä. Samat lapsuudenkokemukset jakaneista lapsista vain Hemmo pärjää elämässään.

Nuutisen teksti menee kuitenkin paljon syvemmälle. Näytelmän hienosti ajateltu tematiikka kiteytyy kysymykseen, miksi samanlaisen lapsuuden pienellä eteläsavolaisella paikkakunnalla eläneistä pojista toinen pärjäsi ja toisen elämä päättyi traagisesti?

Vastaus Nuutisen esittämän kysymykseen vie näytelmän teemat yksilötasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Näytelmän 80-luvullasyntyneet lapset elivät nuoruuttaan ja joutuivat tekemään monet elämänsä tärkeimmät päätökset 90-luvulla, keskellä Suomen taloushistorian toistaiseksi pahinta lamaa.

Näytelmän oppimisvaikeuksista kärsivä Pasi joutuu kohtamaan samat sadistiset nöyryyttämisrituaalit, jotka ovat tuttuja suomalaisen koululaitoksen kynsiin aikaisemmilla vuosikymmenillä joutuneille lapsille.

Edellisillä vuosikymmenillä syntyneillä lapsilla oli enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia löytää työelämästä itselleen yhteisöjä, joiden varaan on voinut rakentaa elämänsä ja toimeentulonsa.

Tänään tämä nuoria ihmisiä vuohiin ja lampaisiin jakava koneisto jauhaa vielä kovemmalla voimalla kuin 90-luvulla. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneet lapset ovat tämän päivän kasarilapsia. Tosin nyt vielä 90-luvun aikana jollakin tavalla toimineet yhteiskunnan turvaverkot rapautuvat vauhdilla, kun Suomesta ollaan tekemässä uudestaan tylyä luokkayhteiskuntaa.

Samalla rapautuu omaan mahdottomuuteensa myös Suomessa vielä 80-luvulla voimissaan ollut yhtenäiskulttuuri. Nuutisen näytelmän Pasi syyttää epäonnistumisestaan itseään ja suuntaa ahdistuksesta syntyvän aggression itsensä. Tänään syrjäytymisvaarassa olevilla nuorilla aikuisilla on heidän itsensä muodostamien yhteisöjen lupa syyttää esimerkiksi maahanmuuttajia ahdingostaan ja vihata.

Näytelmän ohjannut Maijala on ilmeisesti niitä poikkeusihmisiä, jotka psykologien palikkatesteissä kuittaavat milloin tahansa vähintään 150 pojoa.

Maijala vetää ohjauksissaan ja sovituksissaan ajoittain mutkat suoriksi vauhdilla, jonka perässä meidän hidasjärkisempien on vaikea pysyä. Maijala on ohjaajana sirkustirehtööri, jonka työkalupakista löytyy temppu poikineen. Ehkä yllättävää on se, että ainakin minun mielestäni Maijalan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan henkilöohjaus.

Itse pidin tavattomasti Maijalan Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönään ohjaamasta Muoviukkelista, jossa varsinkin Minja Kosken roolityö oli hengästyvän täydellinen.

Kom-teatterin käsiohjelmassa mainitaan erikseen, että Nuutisen näytelmän sovitus on Maijalan ja työryhmän yhteistyötä. Teatteri on yhteisön taidetta. Kom-teatterin Pasi was here on upea esimerkki siitä, miten koskettavaa ja ajatuksia herättävää taidetta tällä metodilla parhaimmillaan syntyy.

Onnellisuuden tasavalta

onnellisuuden
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.

 

Papukaijakuumetta

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Marleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Matleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Kun näytelmä on toteutettu Suomen ykkösteatterin koneiston koko voimalla, ylöspano on tietenkin komeaa katsottavaa ja kuultavaa.

Näytelmän upea visuaalinen ilme kuitenkin vain korostaa kirjailija Sofi Oksasen dramaturgian heikkouksia. Oksanen estetisoi sodan ja miehitysaikojen kauheuksia tavalla, joka teki minulle jo hänen kirjansa lukemisesta raskaan ja vastenmielisen kokemuksen.

Yksi totuus tästä ”ylistetystä” romaanista löytyy oikeastaan jo sen nimestä.

Kirjan ja näytelmän nimi ”Kun kyyhkyset katsoivat” symbolisoi Viron juutalaisten kohtaloa saksalaismiehityksen aikana. Symbolinen nimi tulee sitä, että saksalaiset sotilaat pyydystivät sodan aikana Tallinnan kyyhkysiä ruuakseen.

Nimeen liittyvän symboliikan voi kuitenkin mieltää myös toisin. Saksalaisten pyydyksiin jäi Tallinnan talojen katoilla ja ullakoilla kesykyyhkysiä, joita on pidetty ja pidetään yhä vahinkoeläiminä, eräänlaisina lentävinä rottina. Varallisiksi nämä nopeasti kaupunkiolosuhteissa lisääntyvät pulut tekee se, että ne levittävät myös ihmiseen tarttuvaa papukaijakuumetta.

Enää en yhtään ihmettele sitä, että Oksanen on Virossa paisti ihailtu kirjailija myös rankan pilailun ja pilkan kohde.

Myös Viron juutalaiset katosivat jonnekin. Heidänkin kohtaloonsa liittyi tällä kertaa myös voimakas taloudellinen intressi. Viron palavakivi oli välttämätöntä natsi-Saksan sotaponnistuksille ja sen louhimiseksi tarvittiin valtavasti orjatyövoimaa ja kokonainen keskitysleirien verkosto.

Virolaiset joutuivat valitsemaan toisen maailmansodan aikana ruton ja koleran välillä. Oksasen kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kirjan henkilöt jäävät kuitenkin merkillisen yksiulotteisiksi. Ne ovat pikemminkin jonkinlaisia esteettisiä olioita kuin lihaa ja verta.

Kirjassa ei ole käytännössä lainkaan dialogia. Dramatisointi ei ole muuttanut tätä kirjan heikkoutta voimaksi, päinvastoin. Kansallisteatterin erittäin taitavat näyttelijät olivat selvästi koko ajan vaikeuksissa roolihahmojensa kanssa. Varsinkin aikaisemmin todella hienoja luonnerooleja tehneen Timo Tuomisen työskentelyä näytelmän pääroolissa oli nyt välillä suorastaan tuskallista seurata.

Ohjaaja Raila Leppäkoski purkaa omaa ahdistustaan käsiohjelmassa kysymykseksi kuinka voi kuvata historiallisesti tapahtunutta kohtuutonta julmuutta? Pahuus ei näy ihmisen kasvoista.

Yksi vastaus on yksinkertainen, ei mitenkään.

Pohjimmiltaan kysymys lienee sekä yksilön että yhteisön tasolla syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Oikeuttaako atavistinen halumme jäädä henkiin mahdottomiksi muuttuvissa olosuhteissa kakki tekomme?

Jalankulkijan päälle suojatiellä ajanutta autoilijaa ei oikeusvaltiossa tuomita murhasta. Motiivi ratkaisee. Onnettomuudessa kuolleen jalankulkijan lisäksi myös auton kuljettaja on vakiintuneen käytännön mukaan aina ainakin jossain määrin olosuhteiden uhri.

Näytelmän Edgar Partsin (Timo Tuominen), Juudit Partsin (Matleena Kuusniemi) ja Roland Simsonin (Janne Hyytiäinen) kohdalla kysymykset syyllisyydestä ja motiiveista muodostavat hyvin monisyisen vyyhdin. Natsi-Saksa kävi Adolf Hitlerin johdolla itäisellä alueella käsittämättömän raakaa tuhoamissotaa ja Josif Stalinin kommunistinen hirmuhallinto vastasi haasteeseen samalla mitalla.

Tällaisissa olosuhteissa ivan tavalliset ihmiset muuttuvat helposti hirviöiksi. Tämän totuuden Oksanen on kirjoittanut SS-Untersturmsführer Mentzelin (Jukka-Pekka Palo) suuhun. Mentzel valittaa näytelmässä, miten hänen johtamansa poliittinen poliisi on hukkua väärien ilmiantojen tulvaan. Hän epäillee, että niiden motiivina ovat puhtaasti kauna, kateus ja kosto.

Kun kysymys syyllisyydestä nousee polttavaksi, Oksanen aloittaa kirjassaan uuden luvun. Sama toistuu tietenkin Leppäkosken ohjauksessa.

Leppäkoski ja Oksanen eivät tällä kertaa onnistu sanomaan oikein mitään yleispätevää ihmisenä olemisesta. Katsojalle, joka ei tunne hyvin toisen maailmansodan historiaa hyvin, näytelmän sisältö jää todennäköisesti hyvin hämäräksi. Viron historian osalta tähän tietämättömien joukkoon taitaa kuulua suurin osa meistä suomalaisista. Siitä ovat pitäneet huolen suomettumisen ja rähmällään olon pitkät vuodet.

Käsiohjelmasta löytyvät lyhyet kuvaukset keskeisistä tapahtumista, henkilöistä ja käsitteistä. Hyvä niin.

Luultavasti todellisuus on myös tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Näytelmän Edgar Partsilla on historiallinen esikuva Adgar Meos, jonka todellinen elämäntarina on todennäköisesti paljon kiinnostavampi juttu, kuin Oksasen hänen elämästään kirjoittama fiktio.

Kaiken tämän jälkeen katsojalta jää helposti huomaamatta, että mukaan mahtuu myös yksi todella terävä koukku, joka osuu ja uppoaa kipeästi. Näytelmän Roland Simson on mukana maanalaisessa organisaatiossa, joka salakuljettaa meren yi Ruotsiin henkensä edestä pakenevia juutalaisia.

Simsonin omat motiivit jäävät tarinassa hieman hämäriksi, mutta se tehdään selväksi, että kysymys on myös raasta ja tuottoisasta bisneksestä. Miten tuo kaikki eroaa siitä, mitä parhaillaan tapahtuu Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, jonka yli ihmiset pakenevat esimerkiksi Syyriasta parhaillaan henkensä kaupalla?

Siinä on toinen vastaus Leppäkosken tuskaiseen kysymykseen. Syyrian sisällissota on vaatinut jo yli satatuhatta siviiliuhria. Miten kuvata tätä inhimillistä murhenäytelmää tai oikeammin, mitä me välitämme siitä?

Vastaus on ikävän ilmeinen.

Kaukasialainen liitupiiri

Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre
Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa nähtiin Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre

Kohtaus, josta Bertolt Brechtin näytelmä Kaukasialainen liitupiiri on saanut nimensä, on kuuluisa. Tuomari laittaa kaksi lapsen huoltajuudesta oikeudessa kiistelevää naista ja pienokaisen liitupiiriin. Tuomari päättää, että lapsi on naisen, joka pystyy vetämään hänet liitupiirin ulkopuolelle.

Perustarinan Brecht lainasi 1400-luvulla Kiinassa vaikuttaneelta näytelmäkirjailijalta Li Xingdaolta (Li Qianfu). Brecht on kuitenkin kääntänyt tarinan ympäri. Nainen joka kieltäytyy vetämästä ja siten satuttamasta lasta, ei ole lapsen biologinen äiti, vaan lapsen perheen palvelija Grusha.

Nuori nainen pelastaa lapsen sisällissotaan sortuvan maan kaoottisissa oloissa ja huolehtii pojasta oman onnensa ja henkensäkin uhalla.

Oikeus syntyy tekojen, ei perityn aseman tai varallisuuden kautta. Jotenkin tähän tapaan lienee lupa kuvata brechtiläisen tematiikan ydintä, josta eeppinen teatteri ponnistaa.

Brechtin omalla vuosisadalla tämä eetos oli vahvasti paitsi teatterin myös politiikan agendalla. Maa meidän on ja olla täytyy, eikä laiskain lurjusten, kuten viime vuosisadan alun torppariliike asian ilmaisi vanhassa työväenlaulussa.

Ohjaaja korostaa tätä ydinajatusta georgialaisen Liberty Theatren esityksen komeassa loppukohtauksessa.

Saksalainen Brecht kirjoitti Kaukasialaisen liitupiirin Yhdysvalloissa. Lappeenrannan Jukola-salissa alun perin Georgiaan sijoitetun tarina esitti georgian kielellä maan pääkaupungissa Tbilisissä toimiva Liberty Theatre. Esitys kuului Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohjelmistoon.

Alkuasetelman perusteella voisi jopa epäillä, että tässä esityksessä eeppisen teatterin tavoite etäännyttää katsojat saavutti maksiminsa, kukaan meistä Jukola-salin lehtereillä istuneista tavallisista, kielipuolista pulliaista ei ymmärtänyt koko näytelmästä mitään.

Ei sinne päinkään! Vaikka näytelmän tekstitys oli ilmeisesti jo käytännön pakosta riisuttu ja typistetty versio siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin, esityksen voimakas intensiteetti ja läsnäolo iskivät ainakin yhdeksännen penkkirivin lauteille asti, kuin löyly tuliseksi lämmitetystä kiukaasta.

Toki esityksen ymmärtämisessä auttoi se, että itse tarina on tuttu. Vielä suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ohjaaja Avtandil Varsimashvili on ilmiselvästi loistava kertoja. Liberty Theatren esitys on hieno näyttö hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta.

Lappeenrannan esitys kesti väliaikoineen noin kolme tuntia. Otaksun kuitenkin teatterin esityksestä verkossa olevien ohjelmatietojen perusteella, että Kaukasialaisesta liitupiiristä on tehty myös vielä pitempi noin neljä tuntia kestävä versio.

Toki näytelmän kohtausten sommittelussa ja ajoituksissa näkyy myös se, että Varsimashvili on työskennellyt ohjaajana myös elokuvan puolella.

Piti oikein kysyä itseltään, miksi tänä päivänä televisiolle tehdyt moniosaiset sarjat ovat usein niin paljon parempia ja imaisuvoimaisempia kuin uudet elokuvat? Ohjaajan vastaus tähän kysymykseen oli aivan ilmeinen.

Roolityöt ovat hienoja. Näyttelijäntyö on tarkkaa. Näyttämöllä myös mennään eikä meinata, kun tarvis on räväkän haitarimusiikin tahdissa.  Tosin näytelmän äänimaailmat taitavat olla lähtöisin syntetisaattorista eivätkä ihan oikeista pirunkeuhkoista.

Ensimmäinen ja toinen näytös eroavat tunnelmaltaan. Ensimmäisessä näytöksessä korostuu suorastaan painajaismaisella tavalla väkivalta ja sen uhka. Caja Mikiashvili ja Mamuka Mumladze ovat suorastaan pelottava pari, näytelmän kersanttina ja hänen aseenkantajanaan.

Toisessa näytöksessä alkaa kukkia sarkastinen huumori.

Varsimashvili korostaa ohjauksessaan tuomari Azdakin hahmoon liittyviä koomisia elementtejä. Eeppisen teatterin perustehtävä on hieroa katsojan älynystyröitä, mutta Brecht on myös korostanut sitä, ettei teatteri saa olla ilotonta ja tylsää.

Liberty Theatren Kaukasialainen liitupiiri on kiertänyt ahkerasti maailman teatterifestivaaleja ja ohjaajana Varsimashvili on noussut eurooppalaisten teatterinohjaajien raskaaseen sarjaan.

Perinteet toki velvoittavat. Lähdekirjallisuuden perusteella kaikkien aikojen toistaiseksi parhaana ja tunnetuimpana tulkintana näytelmästä pidetään Varsimashvilin maamiehen ja esikuvan Robert Sturuan Georgian kansallisteatterille tekemään ohjausta.

Mustan ja Valkoisen teatterifestivaali järjestetään nyt kymmenettä kertaa. Imatralaiset Kamran Shahmardan ja Katri Lätt ovat jälleen taikoneet pystyyn festivaalin, jonka ohjelmistossa on teatteritaiteen merkkiteoksia vaikka muille jakaa.

Miten tämä on ylipäätään mahdollista kengännuhabudjetilla pyöritettävillä festivaaleilla? Hyvä kysymys.

Esimerkiksi Imatran kaupunginjohtaja Pertti Lintunen on tukenut festivaalia kaikin käytettävissä olevin keinoin. Lintusta voi kiittää esimerkillisestä kaukonäköisyydestä.

Imatralaisilla ja koko Etelä-Karjalalla on käsissään aarre, jota kannattaa vaalia.  Festivaali kokoaa tänä vuonna Etelä-Karjalaan merkittävien tekijöiden lisäksi myös koko joukon teatterikriitikoita. Imatran festivaali alkaa olla maailmalla kovassa maineessa.

Yhtä suuri kiitos tietysti kuuluu sille vapaaehtoisten joukolle, jonka työn ansiosta festivaalin järjestäminen on ylipäätään taloudellisesti mahdollista. Imatralaisilla on tietoa ja taitoa polkaista pystyyn hienoja ja elinvoimaisia tapahtumia.

Kellariloukko 2.0

Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo.  Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuva Patrik Pesonius/Suomen
Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo. Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuvat Patrik Pesonius/Suomen

Toimittaja Tuomas Enbusken kolumni Helsingin Sanomien Nyt liitteessä 12. huhtikuuta käy hyvin johdatuksesta Fjodor Dostojevskin Kellariloukon maailmaan. Enbuske todistaa meille, miten veroparatiisien kautta tapahtuva laillistettu veronkierto on laskenut hintoja ja nostanut miljardeja ihmisiä armottomasta köyhyydestä vaurauteen.

Ihmiskunnan kokonaisedun kannalta veronkierto on siis hyvä ja siunauksellinen asia. Kun ihminen tiedostaa oman todellisen etunsa, hän ei voi tehdä kuin hyvää.

Ääriliberaali friedmanilainen monetarismi ja Dostojevskin nuorena palavasti kannattama utopistinen sosialistien ajattelu näyttävät olevan sukua toisilleen.

Ei siis ihme, että Dostojevski alkoi kutsua kirjoissaan näitä nuoruutensa sankareita idiooteiksi. Siperia opettaa.

Kellariloukon ohjaaja Mika Leskinen kutsuu työpäiväkirjassaan tätä eksistentialistista vaivaa tiedostamisen ongelmaksi ja tiedostamisen taakaksi.

Tämä yksilön harteille sälytetty taakka on myös ollut eurooppalaisen kaunokirjallisuuden keskeinen, ellei peräti kattava teema Dostojevskin päivistä lähtien, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan toteaa.

Dostojevskin tuotanto on innoittanut monia 1800-luvun ja viime vuosisadan merkittäviä ajattelijoita ja työpäiväkirjan perusteella Leskinen nostanut kotialttarilleen filosofian suurista nimistä Friedrich Nietzschen ja Ludwig Wittgensteinin oppilaan, suomalaisen Georg Henrik von Wrightin ajatukset älyllisestä omastatunnosta ja ihmisen liitosta paholaisen kanssa.

Dostojevskin Kellariloukon eksistentialistista pulmaa ei käy kiertäminen. Dostojevskin vuosisadalla tiedostamisen taakka saattoi lamauttaa ihmisen kokonaan rypemään itseinhossa jossakin kellariloukossa, kuten Dostojevskin ikuiselle opiskelijalle on käynyt.

Tänään sama tauti tappaa.

Leskinen on päivittänyt Dostojevskin Kellariloukkoa Pentti Linkolan ajatuksilla. Ikivanha dystopia maailmanlopusta on muuttunut varteenotettavaksi, jopa todennäköiseksi vaihtoehdoksi. Hyvinvoinnin keskelle syntyneiden ihmisten kuvitelmat siitä, että kaikki on hyvin, ovat muuttuneet painajaismaisiksi mielikuviksi tulevan ekokatastrofin kauhuista.

Ihmisestä tulee lopulta luomansa teknokulttuurin uhri.

Ajatus on musertava. Tästä umpikujaan johtavasta kehästä voi päästä vain kieltämällä tunteet tai kieltämällä todellisuus.

Kellariloukon mies on katkaissut tunnesiteen sekä toisiin ihmisiin että omaan mieleensä. Hän on yhtä kyvytön sekä vihaamaan että rakastamaan. Sopimus paholaisen kanssa ei ole tehnyt hänestä kaikki voivaa yli-ihmistä ja vaan täysin toimintakyvyttömän luuserin.

Kiinnostavinta Leskisen Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä on se, että Dostojevskin vuonna 1864 julkaistu pienoisromaani toimii myös hyvin johdatuksena tämän päivän poliittisen terrorin syiden ymmärtämiseen.

Syy ja seuraussuhteiden loputon ketju voidaan myös katkaista tietoisesti. Putken päähän kierretään tulppa, jossa lukee: tämän jumalan laki ja jumalan tahto. Kumpaakaan ei voi tai tarvitse laittaa kyseenalaiseksi.

Leskinen ei työpäiväkirjassaan turhaan puhu Dostojevskin ajattelun näkemyksellisyydestä.

Viime vuosisadalla tämä ajattelutapa kivettyi poliittiseksi fundamentalismiksi. Tieteellisen maailmankatsomuksen auktoriteettia ei ollut syytä kiistää ainakaan, jos asui Josif Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa.

Suuren talouslaman aiheuttamat kärsimykset johtuivat juutalaisten salaliitosta ja arjalaisilla yli-imisillä oli sekä oikeus että velvollisuus valloitta itselleen elintilaa ali-ihmisiksi luokitelluilta.

Entä nyt, kun ihmiskunta elää jo laina-ajalla? Nopeasti hupenevia luonnonvaroja ei saada takaisin edes Enbusken ylistämällä globaalilla veronkierrolla. Ratkaisevat tärkeät uudet keksinnöt ja tuotteet pitäisi joka tapauksessa tehdä jossain ihan muualla kuin finanssisektorilla.

Leskinen on analysoinut aihettaan perin pohjin. Ajattelun tarkkuus ja syvällisyys näkyy hienolla tavalla toteutuksessa.

Ensimmäinen näytös on Markku Maalismaan esittämäpitkä monologi kellariloukun ikuisena ylioppilaana.

Puhetta on paljon, mutta siihen ei sisälly yhtään merkityksetöntä lausetta tai tarkoituksetonta sanaa. Katsojana teki mieli monta kertaa väittää myös vastaan, mutta sehän kuuluu pelin henkeen.

Tosin Maalismaalla ei ollut ehkä viime lauantain (13.4.2013) päivänäytöksessä se paras vire päällä.

Toisessa näytöksessä esitys sai lisää sävyjä ja intensiteettiä, kun Leskinen marssitti näyttämölle Juhani Laitalan esittämän demonin ja Ulla Raition näyttelemän prostituoidun Liisan, jossa näyttämöllä ruumiillistui sarasvuolainen oman elämänsä toimitusjohtaja, modernisaation iskurityöläinen.

Toisessa näytöksessä kellariloukon mies ja Liisa palautetaan hetkeksi myös Dostojevskin kirjan aikakauteen. Narsistin ja prostituoidun kohtaamisesta ei kehity myrskyisää, vaan myrkyllinen. Katsoja pakotetaan miettimän sitä, miksi suomen kielessä sanat rakkaus ja raiskaus ovat foneettisesti niin lähellä toisiaan.

Leskinen muuttaa esityksen koko sävyn vielä kerran huikean komeassa loppukohtauksessa, jossa hän jälleen kääntää faustilaisen ajattelun päälaelle. Laitilan näyttelemä riivaaja ryhtyy lausumaan Paavalin Rakkauden korkeaa veisuuta.

Näytelmän Liisa on taka-alalla ihailemassa puuhun lehahtanutta lintuparvea.

Ehkä tämä viimeinen näyttämökuva on myös koko esitystä yhteen kokoava symboli. Ihmisestä kasvaa ihminen vain yhteisön jäsenenä. Yksilöinä meidän ainukertainen, ainulaatuinen ja rajallinen elämämme perustuu siihen, että me synnymme yhteisön jäseniksi ja sama yhteisö, lauma antaa meille takeet siitä, että elämä jatkuu myös meidän jälkeemme.

Tämän vuosisadan ja uuden vuosituhannen  ihmiset eroavat ehkä Dostojevskin ajan ihmisistä siinä, että yhä useammat meistä ovat rakentaneet oman maailmankuvansa tiedostamisen kautta. Kulkutaudit voidaan voittaa, pihasudet ampua, vaurautta lisätä ja ennenaikainen kuolema torjua omilla ponnisteluilla tieteen ja edistyksen luomilla keinoilla.

Kun sama raudanlujaan logiikkaan perustuva päättelyketju jo seuraavan nurkan takana johtaa sietämättömältä tuntuvaan elämään työpaineiden ja kiristyvän kilpailun takia ja horisontissa ovat jo odottamassa apokalyptiset näyt lopullisesta tuhosta, se aiheuttaa ahdistavaa turvattomuuden tunnetta.

Se tuntuu petokselta, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan pohtii.

Lija Fischer avaa aikaikkunan

Humisevassa harjussa puhutaan ja pussataan kovaa ja kiihkeästi. Nuorta Cathya näyttelee Netta Salosaari ja nuorta Heathcliffia Turo Marttila. Kuva Kristiina Männikkö
Humisevassa harjussa puhutaan ja pussataan kovaa ja kiihkeästi. Nuorta Cathya näyttelee Netta Salosaari ja nuorta Heathcliffia Turo Marttila. Kuva Kristiina Männikkö

Ohjaaja Lija Fscherillä on tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Vahva fyysinen läsnäolo perustuu jatkuvaan liikkeeseen.  Humisevan harjun liikekieli on lähellä modernia tanssia.

Itse asiassa mielikuva oli niin voimakas, että katsojana aloin odottaa näyttelijöiltä myös tanssijoille ominaista liikekielen ja esityksen rytmin täsmällisyyttä.

Toinen Fischerin tavaramerkki on älykäs tilan käyttö. Fischer ja lavastaja Tarja Jaatinen nostavat esityksen näyttämöteknisillä ratkaisuilla irti näyttämön tasosta. Jussi Östermanin näytelmää varten toteuttama äänimaailma vielä korostaa mainiosti tätä tilan tunnetta.

Se on mielen avaruutta.

Humisevan harjun näyttämökuvat ovat todella komeita, jos nyt voimaakseen liikkeeseen perustuvia illuusioita voi edes kuviksi kutsua.

Minuun vaikutti kuitenkin ehkä kaikkein voimakkaimmin se, miten Fischer avaa Emily Brontën 1800-luvulla kirjoittaman tarinan rakenteen. Katsojalle avautuu eräänlainen aikaikkuna, jossa näkyvät monet Brontën tarinan alla ja päällä olevat ajalliset kerrokset.

Niitä riittää. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humiseva harju on esitys, joka toki herättää voimakkaita tunteita, mutta vetoaa ennen muuta katsojan älyyn.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo, miten lähtemättömän vaikutuksen Brontën kirja teki häneen murrosikäisenä. Tämä kerros on myös näyttämöllä mukana, mutta samaan aikaan myös aikuiseksi kasvanut ohjaaja luotaa kokemusmaailmansa kautta omaa suhtautumistaan intohimoiseen rakkauteen.

Sama kertautuu näyttämöllä nuorta Cathy Earnshawia näyttelevän Netta Salosaaren ja aikuista Cathya ja hänen tytärtään Catherinea upeasti näyttelevän Sanna Kemppaisen tulkinnoissa.

Taitavasti Fischer salakuljettaa näyttämölle myös lapsuudenkokemuksia. Esimerkiksi kohtauksissa, joissa leikitään turpeen tai veden kanssa, vedotaan voimakkaasti katsojan atavistisiin vaistoihin.

Samalla ne korostavat elämän konkreettisuutta. Ihminen on ainetta ja tämä aineen ikuinen kiertokulku ulottuu tässä tarinassa aina Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan asti: Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman…

Omaa aikaamme luotaavalta aikajanalta puuttuu oikeastaan vain minun ikäisteni puolivalmisteiden jäätävä kyynisyys ja sarkasmi. Mutta toisaalta Brontën kuvaamassa 1800-luvun maailmassa vanhat pierut yleensä oikaisivat koipensa jo hyvissä ajoin ennen kunnianarvoista 60 vuoden ikää.

Koko aikakaudelle nimensä antaneen kuningatar Viktorian Englannissa seksuaalisuutta ei tietenkään kuvattu avoimesti. Brontën kirjassa nuori veri kiehuu pinnan alla sitäkin kuumempana.

Nuori nainen kuvasi seksuaalista kiihkoa ja väkivaltaa niin voimakkain vedoin, että aikansa kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että kirjan kirjoitti Emilyn, alkoholisoitunut ja tuon ajan muotihuumeeseen, oopiumiin addiktoitunut veli Branwell, jota 30-vuotiaana kuollut Emily hoiti viimeisinä elinvuosinaan.

Tuo erehdys johtui tienkin pääasiassa viktoriaanisen ajan ennakkoluuloista, jotka sivumennen sanoen elävät edelleen sitkeästi. Maailman mitassa mikään ei ole oikeastaan muuttunut.

Emily Brontëlla oli todennäköisesti hyvin läheinen suhde veljeensä. Mutta ei hänelläkään mitään oikotietä ollut miehen pään sisään. Eikä tällaista kaikkiin umpiluusta valettuihin lukkoihin sopivaa yleisavainta Fischerilläkään tietenkään ole.

Sekä Seppo Kaisanlahti että Turo Marttila näyttelevät hienosti Heathcliffin ja nuoren Heathcliffin rooleissa, mutta tämä produktio nyt ei vain ole miehille mikään erityinen näytön paikka.

Heathciff on hahmona tarina pahis, koston jumala, jonka jo Brontë on jalostanut kirjaansa ikivanhasta tarinaperinteestä.  Hahmona Heathcliff on inhimillisen tarinaperinteen peruskauraa.

Aikaikkuna, jonka Fischer ryhmineen avaa katsojalle, ulottuu siten hyvin kauas menneisyyteen.

1800-luvun Britanniassa yläluokkaankin syntynyt nainen oli toisen luokan kansalainen, joka ei voinut edes periä vanhempiaan, vaan suvun maaomaisuuden sai aina joku suvun mies.

Tämä on se perustaso, josta myös Brontën kirjailijasisarukset rakensivat tarinansa. Tähän todellisuuteen kuuluivat järkiavioliitot ja naimakaupat.

Ainoan pakopaikan tarjosi omaan mielikuvitukseen perustuva fantasiamaailma.

Tämä fantasiamaailma tuodaan näyttämölle nukketeatterin ja komiikan keinoin. Maija Linturin ohjaama nukketeatteri niveltyy kokonaisuuteen mainiosti.

Koomisia elementtejä Fischer tuo perussynkkään tragediaan liikekielen kautta. Tehokeinoina käytetään toistoja ja esimerkiksi hääkohtauksissa kierroksia nostetaan niin paljon, että ollaan lähellä Mack Sennettin mykkäelokuvista tuttua slapstick-komiikkaa.

Ja melkoisia hirviöitähän ne murrosikäiset ovat, vielä pienemmistä lapsista nyt puhumattakaan…

Näyttämön yllä leijuu myös Cathy Earnshawin haamu, kun Netta Salosaari kiikkuu lavasteissa tai näyttämön yllä trapetsilla. Kauhua ja hilpeyttä herättävien horror-elokuvien juuret ovat syvällä samassa tarinaperinteessä, josta sekä Brontë että Fischer ammentavat.

Parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa on kuitenkin se, että Fischer yrittää avata aikaikkunaa myös tulevaisuuteen. Se ei ole tietenkään helppoa maailmassa, jossa lähes kaikkea on kokeiltu ja melkein kaikki myös jo kertaalleen nähty.

Meidän tunteillamme ja käyttäytymisellämme on biologinen pohja. Se houkuttelee ajattelemaan, että näitä tunteita ja tekoja kuvaavat tarinat ovat ikuisia.

Fischer uskaltaa ryhmineen haastaa tällaisen ajattelun. Teatteri etsii sitkeästi uusia tapoja kuvata maailmaa ja suuria tunteita.

Suomessa teatteri on elänyt aina syvässä symbioosissa kirjallisuuden kanssa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa visuaalinen ilmaisu haastaa puhutun kielen dialogiin. Lopputuloksena syntyy teatteria, joka vaatii myös katsojalta paljon, mutta on sitäkin palkitsevampaa.

Humiseva harju potkii Kuningatar K:n tavoin katsojan ajatukset liikkeelle.

Perhe on pahin ja paras

 

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer
Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

 

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer
Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo JärvinenTimo Teräväinen Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.

Lottovoittoa odottaessa

Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtvassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtavassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nobel-kirjailija Samuel Beckettin näytelmää Godota odottaessa (En attendant Godot, esitetty aikaisemmin Suomessa nimellä Godot – huomenna hän tulee) on tapana sanoa absurdin teatterin merkkiteokseksi.

Beckettin näytelmä on samalla tavalla absurdi kuin vaikkapa kuvataiteen puolella venäläisen avantgardistin Kasimir Malevitshin kuuluisa Musta neliö tai musiikin puolella vaikkapa Igor Straviskin baletti Kevätuhri.

Godot on sisäisesti armottoman looginen ja tiukasti kiinni ajassa ja samalla ajaton, inhimillisen ajattelun kulminaatiopiste.

Beckett kirjoitti näytelmän vuonna 1947 ja tekstissä kuuluvat toisen maailmansodan synkät kaiut. Naiset synnyttävän jalat harallaan hautojen yllä ja tarinan antisankarit Vladimir ja Estragon näkevät viereisellä pelolla ruumiita.

Kansallisteatterin omien verkkosivujen mukaan Godota odottaessa on hilpeä näytelmä epätoivosta. Se on myös hyvin vangitseva teatterielämys, joka lukitsee katsojan mielen pitkäksi aikaa. Kokemus oli niin voimakas, että se sai kaiken muun samalla viikolla nähdyn ja koetun tuntumaan jotenkin merkityksettömältä.

Kielinerona Beckett tutki kielen ja samalla tietenkin ajattelun reunaehtoja ja mahdollisuuksia. Beckett on riisunut kielestä kaikki ne mielen laastarit, joilla me olemme pehmustaneet omaa psyykeämme olemassaolon aiheuttamaa ahdistusta vastaan.

Myös juoni ja tarina on hylätty turhina lisäkkeinä.  Elämä on toki ajallisesti matka kehdosta hautaan, mutta sen tarkoitusta ei voi päätellä minkään annetun tehtävän kautta. ”Mitään ei tapahdu, kukaan ei tule, kukaan ei mene, tämä on kauheaa.”

Näytelmässä kaksi elämän kolhimaa kulkuria Vladimir (Esko Salminen) ja Estragon (Eero Aho) odottavat ristiä muistuttavan kitukasvuisen puun alla salaperäistä herra Godota. Tuskainen odotus saa uusia muotoja, kun paikalle ilmestyy kaksi ohikulkijaa, herrat Pozzo (Hannu-Pekka Björkman) ja Lucky (Janne Reinikainen).

Beckett marssittaa näyttämölle järjen ja tunteet, eikä katsojalle jää epäselväksi, kumpi vetelee naruista ja heiluttelee hirmuhallitsijan ruoskaa.

Kielen ja siten myös ajattelun rajat tulevat nopeasti vastaan, kun Lucky laitetaan käskystä esittämään ensin tanssia ja sitten ajattelua.

Pozzon omahyväisessä ja ylimielisessä olemuksessa muuttuu lihaksi ihmisen vahva usko. Katsoja ei oikeastaan hämmästy, kun Pozzo toisessa näytöksessä muuttuu yllättäen sokeaksi.

Ihminen on lihaa ja verta. Tästä Beckett muistuttaa muun muassa kohtauksella, jossa Pozzo ahmii kanaa. Ihmisen pitää syödä, juoda ja ulostaa.

Estragonille jää murusia häntä rikkaamman pöydästä. Ruumiillisuutta korostaa tietenkin myös puun alla Godota odottavan kaksikon yllä leijuva väkivallan uhka, joka tulee esiin, kun Estragon puhuu kokemuksistaan ja tulevaisuuteen kohdistuvista peloistaan.

Estragon on elämän murjoma pessimisti ja Vladimir ikuinen optimisti, jota vastoinkäymiset eivät lannista.

Ahon ja Salmisen vuoropuhelu näyttämöllä on kuin balettia tai oikeammin verbaalista slapstick-komiikkaa, ajoituksen tarkkuudessa lähes täydellistä. Näin upeaa näyttelijäntyötä seuraa katsomosta välillä henkeään pidätellen.

Björkman ja Salminen ovat suomalaisen teatterin kiintotähtiä. Minulle oli uutta se, miten hieno ja laaja-alainen näyttelijä Aho on. Päivänäytöksen Estragon muuttui vielä samana päivänä iltanäytöksen Erikiksi, Paavo Westerbergin näytelmässä He eivät asu enää täällä, eikä näitä kahta hahmoa näyttämöllä meinannut millään uskoa saman miehen tulkinnoiksi.

Godata odottaessa on näyttelijöiden teatteria. Arto af Hällströmillä on ollut oikea unelmajoukkue tekemään näytelmää, jossa mahdottomasta tehdään taidetta.

Ohjaajan panos on tietenkin tässäkin näytelmässä se ratkaisevan tärkeä elementti, ja af Hällström on lähtenyt purkamaan Beckettin tekstiä pohjia myöten kääntämällä sen uudestaan nykysuomeksi.

Sen perusteellisempaa analyysia jonkun toisen kirjoittamasta näytelmätekstistä tuskin voi tehdä. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän ranskaksi ja käänsi sen itse myöhemmin omalle äidinkielelleen englanniksi. Beckett vaihtoi kirjoituskielensä ranskaksi, poistaakseen kielestä äidinkieleen liittyviä turhia tunnepuolen painolasteja.

Ainakin katsoja vakuuttui siitä, että af Hällström tietää, miten Beckettiä pitää tulkita. Kansallisteatterin Godota odottaessa on varmasti yksi merkkipaalu pitkän ja hienon uran tehneen ohjaajan uralla.  Se on mestariteos.

Beckett kirjoitta Godota odottaessa -näytelmän ikään kuin oman mielensä kevennykseksi ja vakavien töiden vastapainoksi. Silti se on kokonaisuus, josta ei voi lohkoa paloja pois särkemättä koko järkälettä. Näytelmän muoto ja jopa lavastuksen monet yksityiskohdat tulevat annettuina.

Katri Rentto, Anna Sinkkonen, Aslak Sandström ja Heikki Nylund ovat onnistuneet näytelmän skenografiassa nappiin. Sinkkosen puvut ja Nylundin naamiointi tuovat hakematta mieleen vanhat historialliset kuvat 30-luvun suuresta lamasta, jonka kaikuja Beckettin roolihenkilöiden epätoivo varmasti heijastaa.

Samuel Beckettin Godota odottaessa on nyt ilmestynyt Kansallisteatterin kirja -sarjassa Arto af Hällströmin uutena suomennoksena. Kirjaan sisältyy runoilija Aki Salmelan esipuhe, joka käsittelee näytelmän tematiikkaa ja syntyvaiheita.