Kuukausi: helmikuu 2015

Historiaa hidasjärkisille

Turo Marttila näyttelee Mannerheimin uskottua tiedustelumiestä, sostilasmestari Vilho Tahvanaista. Lappeenrannan Mannerheim on Jussi Johnsson. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari — Turo Marttila näyttelee Mannerheimin uskottua tiedustelumiestä, sotilasmestari Vilho Tahvanaista. Lappeenrannan Mannerheim on Jussi Johnsson. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Mannerheim ja kettujen sota on musiikillinen revyy Suomen tiestä rauhaan syksyllä 1944. Oikein! Lappeenrannan kaupunginteatteri ei syyllisty kulttuurin kuluttajaa harhauttavaan mainontaan.

Mannerheim ja kettujen sota ei ole historiallinen näytelmä. Teatteriestetiikkansa puolesta se on esihistoriallinen näytelmä muinaiselta paasikivikaudelta. Se etenee samalla etanan nopeudella kuin 50-luvun Suomi-Filmin sotilasfarssit ja musiikkihupailut.

Kimmo Kahran sovitus ja ohjaus ovat hengetön kokonaisuus. Esitys kulki vain mainiosti toteutettujen musiikkikohtausten aikana. Niiden välillä näytelmä junnasi niin, että tällainen hidas hämäläinenkin ehti haukotella leukanivelensä tärviölle.

Mutta sen kummempaan ei kirjailija, filosofian tohtori Leo Erik Suomelan näytelmäkäsikirjoitus ehkä anna eväitä.

Lauantain päivänäytöksessä huumori kukki ja lempi leiskui, kuten esityksen esitteessä luvataan. Esityksen huumori oli slapstick-komiikkaa. Romantiikkaa puolestaan edusti päälle liimattu Lotta Virtasen (Sanna Kemppainen) ja ylikersantin (Tatu Siivonen) romanssi.

Varsinainen tarina eteni ensimmäisten tunnin ja 20 minuutin aikana niin pitkälle, että me katsojat saimme tiettä, miten paljon Suomi oli velkaa Hitlerin Natsi-Saksalle meille jatkosodan aikana toimitetuista aseista.

Ketuista en tiedä, mutta varsinaisia sammakoita näytelmän kirjoittanut Suomela alkaa työntää näyttämölle väliajan jälkeen.

Näyttämölle ilmestyy Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin kiittelemään näytelmän Carl Gustaf Mannerheimia siitä, että Mannerheim pelasti Stalinin hengen paljastamalla suomalaisten kommunistien häntä vastaa 30-luvulla Itä-Karjalssa suunnitteleman salaliiton.

Kysymys oli teatterin keinoin toteutetusta unijaksosta. Ainakin siihen suuntaan vahvasti vihjaa se, että roolin esittäjä Jarno Kolehmainen tepasteli näyttämölle teatterisavun keskeltä koppalakkiin, sotilasmantteliin ja pyjamaan pukeutuneena.

Stalinin terrorin aikana miljoonia ihmisiä murhattiin, näännytettiin tahallaan nälkään tai lähetettiin Siperiaan vankileirien saaristoon, mikä merkitsi ihan samaa eli kuolemantuomiota. Lähtö tuli terrorin uhreille tavallisesti täysin tekaistujen syytteiden perusteella ja usein ilman mitään syytä. Syyksi riitti pelkästään se, että ylhäältä annettu tapettavien määrällinen kiintiö piti saada täyteen.

Verilöylyn uhriksi joutui myös tuhansia inkerinsuomalaisia, kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneita suomalaisia ja jopa satoja amerikansuomalaisia, jotka lähtivät 30-luvulla Yhdysvalloista suuren laman tieltä Itä-Karjalaan rakentamaan ”työläisten ihannevaltiota”.

Mistään kapinasta Isä Aurinkoista vastaan eivät suomalaiset kommunistit sen paremmin Karjalassa kuin Pietarissa uskaltaneet edes unta nähdä. Esimerkiksi Otto Wille Kuusinen palveli tätä Hitlerin veroista hirmuhallitsijaa nöyrästi. Silti noin puolet Neuvostoliittoon Suomen valkoista terroria tai 30-luvun pula-aikaa paenneista suomalaisista menetti henkensä Stalinin vainoissa.

Suomelalla on kuitenkin kanttia tehdä näytelmän puolihuolimattomalla heitolla Mannerheimista myötäsyyllinen tähän jo ennen sotaa alkaneeseen verilöylyyn. Näytelmän tarinan uskottavuus oli kovalla koetuksella.

Tässä on turha ryhtyä kinaamaan, oliko suomalaisilla keskitysleirejä Itä-Karjalassa. Samoin on turha aprikoida, miksi Mannerheim kielsi suomalaisia sulkemasta Leningradin piiritysrengasta täydellisesti ja katkaisemasta pysyvästi Muurmanskin rataa.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Motiivit näiden tekojen takana jäävät usein lähinnä arvailujen varaan. Taiteen parissa on lupa tehdä varsin villejäkin arvauksia. Silti arvailussakin pitäisi aina olla joku tolkku.

Kettujen sota meni Lappeenrannan kaupunginteatterissa lauantain päivänäytöksessä ketuilleen. Mutta ei esitys silti ollut aivan täydellinen. Siinä oli myös todella onnistuneita elementtejä. Tarja Jaatisen lavastus oli oivaltava. Sanna Kemppainen, Leena Rousti (vierailija) ja Tatu Siivonen (vierailija) lauloivat oikein komeasti.

Kypsä teos uraansa aloittelevalta teatterintekijältä

Kuva on otettu Johanna Haapamäen esityksestä Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissa. Taustalla Catrine Krusbergin esitystä varten kuvaama video. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Lapsenmurha on rankka aihe teatteriesitykselle. Johanna Haapamäki ei silti pyri shokeeraamaan. Hänen itsensä kirjoittama monologiesitys Kieroon kasvatettu on hyvin ajateltua ja syvällisesti sisäistettyä teatteria. Työväen Näyttämöpäivillä näkemäni esitys jäi askarruttamaan.

Haapamäki käsittelee aihetta, jonka me tavallisesti torjumme. Jos torjunta jostakin syystä pettää, reagoimme aggressiivisesti. Ihmettelen välillä itsekin, miten atavistisia tunteita omasta mielestäni nousee pintaan, kun luen uutisia Irakissa ja Syyriassa riehuvan Isisin hirmuteoista.

Hirmutekoihin syyllistyneiden ihmisten tekoja tai edes näitä ihmisiä ei tarvitse kenenkään hyväksyä. Meillä on kuitenkin mahdollisuus ja jopa velvollisuus järjellisinä olentoina ymmärtää näiden tekojen syitä ja seurauksia. Muuta keinoa ei ole, jos haluamme katkaista vihan, väkivallan, syrjäytymisen ja osattomuuden kierteen.

Meillä ei ole varaa eikä syytä heittäytyä jumaliksi, jotka kostavat isien pahat teot kolmanteen ja neljänteenkin polveen. Kukaan meistä ei ole pysynyt kaltereiden ulkopuolella vain omaa erinomaisuuttaan. Elämä on jatkumo, jossa toisilla meistä on ollut yksinkertaisesti parempi tuuri näissä elämän arpajaisissa.

Kieroon kasvatettu on Vaasan ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskelleen Haapamäen taiteellinen lopputyö.

Uraansa vasta aloittelevan näytelmäkirjailijan ja ohjaajan produktioksi se on hämmentävän kypsä teos. Työväen näyttämöpäivillä näkemäni esitys oli tarkasti ohjattu, kurinalainen ja latautunut, vaikka näyttelijäntyö ei ehkä ole vielä Haapamäen suurimpia vahvuuksia.

Tosin Haapamäki kertoo tehneensä kouluaikana pääasiassa koomisia rooleja, mikä kertoo hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan.

Käsikirjoitus on huolella ajateltu ja toteutus esimerkillisen tiivis. Haapamäki myös välttää tämän tyyppiseen psykodraamaan usein tarttuvat kliseet. Esityksestä lyö läpi psyykkisesti sairaan, tai oikeammin elämän ylivoimaisissa paineissa henkisesti murtuneen ihmisen karu arkitodellisuus. Ihmisestä tulee oman mielensä vanki ja Haapamäki käyttää taitavasti videota vahvistamaan tätä koppikauhuista tunnelmaa.

Esityksen videon on kuvannut Catrine Krusberg ja esityksessä on mukana ääniroolissa Risto Saarela, joka esittää videon taustalla Haapamäen näyttelemän potilaan tilaa kommentoivaa lääkäriä.

Haapamäki on käyttänyt aiheensa kypsyttelyyn aikaa. Hän kertoi kirjoittaneensa esimerkiksi vavahduttavan kohtauksen, jossa äiti hukuttaa sylilapsensa, jo vuosia sitten.

Haapamäki on myös mennyt katsomaan kuvaamaansa todellisuutta paikan päälle. Hän kertoo työskennelleensä vuosia siivoojana vaasalaisessa sairaalassa ja nähneensä monologinäytelmässä kuvaamiaan ihmiskohtaloita.

Taiteella on kyky tehdä näkyväksi asioita ja ilmiöitä, joihin järjen aseet purevat huonosti. Haapamäki teki meille esityksen katsojille psykiatrisen sairaalan ja haavoitetun mielen vahvat muurit hetkeksi läpinäkyviski.

Tähän maailmaan mahtuu hyvin paljon raastavaa kipua, mutta myös anteeksiannolla ja armolla on siinä sijansa. Ehkä vielä näytelmän lapsesta asti kaltoin kohdellun naisen rakkaudenkaipuuseen vielä vastataan.

Haaleaa kuin lesken lempi

Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa, — Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme on oma hieno lukunsa suomalaisessa teatterissa. Mies on lukenut kaiken, mitä tässä maassa on suomeksi ja ruotsiksi julkaistu, tai ainakin kaikki mainitsemisen arvoiset kirjat.

Porin Teatterikerhon kanssa Hurme käynnisti pari vuotta sitten jättiproduktion. Tarkoitus on esittää peräkkäisinä vuosina neljä Algot Untolan eli Maiju Lassilan näytelmää ja vielä viidentenä vuonna Hurmeen Untolasta kirjoittaman näytelmä.

Vuosi sitten esitysten sarja alkoi tuotteliaan Untolan Liika viisaalla. Tänä vuonna sarja on jatkunut näytelmällä Kun lesket lempivät.

Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hänen näytelmissään ei lavasteilla tai asusteilla koreilla. Hurmeen dramatisoinnit ja ohjaukset ovat aina ihmisen näköisiä.

Jotenkin Hurme onnistuu myös lähes häivyttämään sen näkymättömän muurin, joka aina tuppaa aina nousemaan esittäjien ja yleisön välille.

Porin Teatterikerho on myös täynnä hyviä tyyppejä. Esimerkiksi Joroisten suurta poikaa Simo Kämäräistä näyttelevässä Heikki Hervassa on sen verran kokoa ja näköä, että heikkohermoisemman tekee mieli vaihtaa kadulla puolta, kun hänen näköisensä köriläs marssii jalkakäytävällä vastaan.

Hurme ohjasi lempivät lesket Porissa kesäteatteriin. Porissa kansankomedian lesket ovat lempineet raikkaassa ulkoilmassa kesän tuoksujen keskellä. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelin Musiikkiopiston askeettisessa salissa esitys sai vähän turhankin karun ilmiasun.

Esityksen askeettisuutta lisäsi, että tarinan roolihenkilöt puhuivat jonkinlaista yleissuomea, vaikka tarinassa liikutaan kosioretkellä Savon sydänmailla Juvalla ja Joroisissa.

Hurme käyttää esityksessä kertojaa (seremoniamestari Vesa Kivinen), joka kommentoi näytelmän tapahtumia. Käytetty muoto vie esityksen teatterin juurille.

Suomalaista retroa leskien naimapuuhista tekee kuitenkin juuri kieli. En tietenkään ole lukenut Lassilan näytelmää, mutta olen silti varma, että käytetty kieli on valittu huolellisella harkinnalla. Näytelmän roolihenkilöt puhuvat niin hyvää kirjakieltä, kun nyt porilaisilta voi kohtuudella vaatia.

Kun lesket lempivät on vuodelta 1915. Suomenkielinen sivistyneistö oli käynyt kovaa taistelua suomen kielen ja kansallisen heräämisen puolesta. Tähän sivistyneiden ja oppineiden suomalaisten joukkoon Algot Untola myös epäilemättä kuului. Suomen murteet eivät olleet viime vuosisadan alussa muotia ainakaan paremmissa piireissä.

Tosin Untolan näkemys suomen kansasta oli realistinen. Hän tunsi jo lapsuudestaan asti sen ankaran työn, jota tavallisen rahvaan piti tehdä henkensä pitimiksi. Hyvässä terässä olevat kirves ja saha kuuluivat elämän perusedellytyksiin. Pulska työhevonen ja kaksi lypsävää lehmää navetassa tekivät mökin asujasta jo kaltaistensa silmissä rikkaan miehen.

Untolalle yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus oli oleellinen osa kansallista heräämistä ja tästä vakaumuksesta hän piti kiinni viimeiseen asti.

Enkeli ja demoni

Sari Auranen hehkui näyttämöllä sisäistä valoa, Matti Peltosen roolityö Hirsipuumiehen everstinä jätti kylmäksi.

Vantaan näyttämön Hirsipuumies on näytelmä, jossa vanha mies, eversti kuolee kiukuteltuaan sitä ennen puoli toista tuntia piialleen.

Mikäs siinä, kuolema on aina mukavan krouvi aihe, joka kiinnostaa suurta yleisöä. Näin ainakin uraansa aloittelevaa toimittajanplanttua opastettiin luovan kirjoittamisen kursseilla.

Epäilen silti, ettei kuolema ole se juttu, josta ruotsinsuomalainen Runar Schildt halusi vuonna 1922 kirjoittamassaan näytelmässä kertoa.

Kuolema voi olla toki pelottava asia ja kauhistelun aihe, mutta kukaan sen kokenut ei ole tullut jälkeenpäin valittamaan tai tehnyt luontoäidin kehnosta palvelusta valitusta kuluttajariitalautakunnalle.

Käsiohjelmassa ohjaaja ja pääroolin näyttelijä Matti Peltonen kertoo, että Hirsipuumies on ollut hänelle mielenkiintoinen ja monella tapaa erilainen, kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä matka.

Melkoinen sydäntalven tarina Hirsipuumies on todennäköisesti ollut myös näytelmän kirjoittajalle. Schildt kuoli vuonna 1925 oman käden kautta 36-vuotiaana.

Näytelmän hirsipuumies on talismaani, joka on vienyt aikaisemmin tarinamme lyhyenlännän ja ruman everstimme voitosta voittoon sekä sotarintamalla että naisten parissa. Peltosen sovitus ja ohjaus näytelmästä tekee tästä hirsipuumiehestä ennen kaikkea ahneuden symbolin.

Everstimme tarinassa ampuma sika kiljuu aina vaan, vaikka edes saparo ei enää osoita mitään elonmerkkejä.

Se toinen puoli kelpo everstimme elämästä vantaalaisten esityksessä jää katsojan valistuneiden arvausten varaan. Hirsipuumiehen voi kuitenkin tulkita myös raastavaksi näytelmäksi toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudesta. Schildt kuvaa jo näytelmän nimessä vain kolmella sanalla sattuvasti, miten hyytävältä syvä masennus tuntuu – Hirsipuumies: sydäntalven tarina (Galgmannen: en midvintersaga).

Näytelmän Mariaa näyttelevä Sari Auranen hehkui näyttämöllä sisäistä valoa. Minusta Peltosen sovitus oli kuitenkin vaikeuksissa viimevuosisadan alkupuolen naiskuvan kanssa.

Näytelmän Maria on nimeä myöten Neitsyt Maria, enkeli, vapahtaja, joka poistaa myös Hirsipuumiehen everstimme elämään tuoman pahan karman.

Toki Peltonen ja esityksen puvustuksen suunnitellut Telma Nuottimäki ovat oikeilla jäljillä. Aurasen asu muuttuu kokovalkoisesta koko mustaan näytelmän tarinan taitekohdassa. Mutta se symbolinen viikate olisi kyllä tehnyt terää näytelmän rakkauden voimaa ylistävälle loppukohtaukselle.

Hirsipuun eversti Toll ei ainakaan herättänyt hahmona minussa oikeastaan minkäänlaista myötätuntoa. Hänen kohtaamisensa oli vaikeaa, tai oikeastaan mahdotonta.

Kajaanilaisilla on sana hallussaan

Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remal ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha — Roosa, työväen sankari on iso produktio. Mukana on peräti 15 näyttelijää. Kuvassa Aino Nousiainen, Airi Korpela, Jarkko Remahl ja Liisa Kovalainen. Kuva Työvänen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kajaanin harrastajateatterin ja Vaara-kollektiivin yhdessä toteuttama Roosa, työväen sankari on hauska ja hyvin tehty lastennäytelmä.

Uusia lastennäytelmiä ei Suomessa kirjoiteta ihan joka päivä. Jonne Putkosen teksti on hienosti ajateltu ja mukavasti ajassa kiinni. Se tarjoaa kiinnostavia rooleja sekä nuorille että vähän varttuneemmillekin teatterin harrastajille.

Työväen Näyttämöpäivillä nähty Kimmo Penttilän ohjaama toteutus oli napakka. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kohtausten ajoitus sujui komediataiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Väliajan jälkeen esitys alkoi hieman rönsyillä, mutta vika taisi olla silloinkin pikemminkin tällaisen seitsemättä kymmentään käyvän katsojan käsityskyvyssä kuin itse esityksessä.

Katri Pekkalan esitystä varten tekemä lavastus on oivaltava. Jättikokoa oleva lipasto antoi koko esitykselle oikean perspektiivin. Maailmaa katsotiin lapsen silmin. Lipaston aukeavat laatikot antoivat myös rytmiä yllättäville sisääntuloille kuin oikeassa ovifarssissa ikään.

Kajaanissa on selvästi satsattu puhetekniikkaan. Näyttelijät replikoivat esimerkillisen hyvin. Sitä oli ilo kuunnella. Teatteri on myös sanomisen taidetta.

Nuori Aino Nousiainen loisti esityksen nimiroolissa. Mukana oli koko joukko myös muita Nousiaisen ikätovereita, oli nuoria parikymppisiä ja jokunen allekirjoittaneen kaltainen ikäpresidenttikin. Ryhmän ikärakenne antoi esitykselle aivan uusia ulottuvuuksia. Me emme elä aikuisten tai lasten maailmassa, vaan ihmisten maailmassa.

Esityksen vahvuuksiin kuului myös Tuomas Karlssonin, Matias Niemisen ja Ville Piispasen muodostama bändi, joka loihti ilmoille esityksen äänimaailman.

Jokainen meistä tietää, miten teatteriesitys latistuu, kun siitä kuvattu video viedään televisioon. Sama pätee myös musiikkiin. Oikeiden muusikoiden paikan päällä soittamassa musiikissa on aina jotakin ainutkertaista.

Tunnelma Mikkelin työväentalolla oli sunnuntaina hieno. Näin lastenteatteria pitää tehdä. Näyttämölle tuodaan parasta, mitä ryhmästä vain irti lähtee, ja nyt sekä sisältö että muoto olivat kohdallaan.

Itse odotin entisen kollegan Rauli Suhosen esiintymistä. Paiskimme samoihin aikoihin alimman palkkaluokan vuorokulin hommia Imatralla vielä tuolloin ilmestyneessä Ylä-Vuoksessa 80-luvulla.

Enkä ihan turhaan odottanut. Suhosen monikkorooli muun muassa poliisina, hammaslääkärinä, sairaanhoitajana ja verokarhuna oli hauska ja hyvin tehty. Millaisia kykyjä teatteri onkaan vuosien varrella menettänyt, kun nuoret ja lahjakkaat ihmiset ovat ryhtyneet vastoin kutsumustaan toimittajaksi. Meitä lahjattomiakin kun on olemassa tällaisiin hommiin vähintään riittävästi.

Vaimoni on totisesti toista maata

Said Dakashi ja Ulriikka Heikinheimon esittämän parikunnan yllätysvierailu vanhojen tuttavien luona Espoonlahden teatteri esityksessä aikaan naurujäristyksen. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha — Said Dakashi ja Ulriikka Heikinheimon esittämän pariskunnan yllätysvierailu vanhojen tuttavien luona saa Espoonlahden teatterin esityksessä aikaan naurujäristyksen. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Taidokkaasti toteutettu komedia on teatterin suola ja pippuri. Espoonlahden teatterin tekijät hallitsevat tämän esittävän taiteen kuninkuuslajin hienosti. Vaimoni on totisesti toista maata Espoonlahden teatterissa.

Käsiohjelmassa ryhmän ohjaaja Arto-Oskar Reunanen kertoo, että energinen farssi on hänen ensiyrityksensä puheteatterin parissa. Vaikea uskoa. Työväen Näyttämöpäivillä espoolaisten esityksen ajoitukset napsahtivat niin esimerkillisesti kohdalleen, että ainakin minä kiemurtelin naurusta.

Ranskalaisen Gilles Dyrekin komediaa (Venise sous la neige) on Suomessa esittänyt aikaisemmin ainakin Helsingin kaupunginteatteri, jossa näytelmä sai ensi-iltansa keväällä 2010.

Reita Lounatvuoren tekemä suomennos on loistava. Sen laadun tunnisti heti myötähäpeän tunteesta, josta esityksen huumori saa käyttövoimansa.

Tässä jutussa saa nauraa itselleen. Toisaalta vaikeus kohdata meille vieraita kulttuureja edustavia ja vieraita kieliä puhuvia ihmisiä on varmasti yleisinhimillinen ominaisuus.

Myötähäpeä ei syntynyt siitä miten esitettiin, vaan mitä esitettiin. Said Dakashin, Ulriikka Heikinheimon, Ari Ijäksen ja Mimosa Lindahlin esittäminen Työväen Näyttämöpäivillä oli vapautunutta, rentoa ja ilmavaa. Roolityöt olivat todellisia taidonnäytteitä.

Myös eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa lukea Dyrekin näytelmä sillä silmällä. Näin herkulliset ja tiukasti ajassa kiinni olevat komediat ovat keräilyharvinaisuuksia.

Olen nähnyt Blanche-neidin kylvyssä, ihanaa…

Outi Pippuri tekee upean roolityön Viettelysten vaunun Blanche DuBoisina. Myös Paula Peltolan vahva fyyinen läsnäolo näytelmän Stella Kowalskina vakuutti. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Sami Lamberg

Järvenpään teatterin Viettelysten vaunu on vuoden ajan kulkenut voitosta voittoon. Seinäjoen Harrastajateatterikesän jury palkitsi esityksen jo syksyllä ja Työväen Näyttämöpäivien yleisö äänesti esityksen viikonloppuna päivien parhaaksi.

Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä hyvin fyysisen ja energisen esityksen, joka ei kuitenkaan hukkannut mitään näytelmän psykologisesta tarkkanäköisyydestä.

Voimaksa fyysinen läsnäolo korosti myös niitä voimia, jotka pitävät meitä ihmisiä käynnissä. Seksi vie, vaikka rahat eivät riitä edes siihen taksiin. Reunasen sovituksessa pelin henki tehdään myös selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Reunanen ei ole turhaan vieraillut ohjaajana myös oopperan puolella. Altti Uhleniuksen ja Mikko Sirénin luoman äänimaailman avulla Reunanen on loihtinut järvenpääläisten esitykselle oopperan rakenteen. Kohtauksia rytmittävät mahtipontiset välisoitot.

Kun ämyreistä kajahti Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastus, esityksen katsoja vietiin heti kättelyssä niin sankkaan merkityksien viidakkoon, että viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen sen raivaamiseen. Jonkinlaisena kompassina toimi Blanche DuBoisin Via Dolorosalla näytelmän käsiohjelmaan painettu katkelma Williamsin elämänkerrasta. Kirjailijan sisar Rose sairastui psyykkisesti.

Viettelysten vaunu on näytelmä (yllätys, yllätys) rakkauden kaipuusta, intohimosta ja elämän perimmäisestä julmuudesta.

Outi Pippuri tekee häkellyttävän hienon roolityön näytelmän Blanche DuBoisina. Pippuri on sisäistänyt roolihahmon viimeistä piirtoa myöten. Blanchen mielen luhistuessa myös Pippurin fyysinen olemus muuttui näyttämöllä kohtaus kohtaukselta dramaattisella tavalla.

Pippurin taidonnäyte oli hengästyttävän hieno.

Etelä-Savon radion haastattelussa Reunanen sanoi, että Viettelysten vaunu on näytelmä miehestä, joka pahoinpitelee raskaana olevaa vaimoaan ja raiskaa vaimon sisaren.

Seppo Pirskanen loistaa tässä toisessa näytelmän avainroolissa, Stanley Kowalskina. Pirskanen lataa rooliin elämänsää kunnossa olevan uroksen itseluottamusta. Lisää uskottavuutta hahmoon tuo Pirskasen punttisalilla treenattu habitus.

Stanley on vaimonhakkaaja ja meillä katsojilla on tietenkin voimakkaat ennakkoluulot tällaista henkilöä kohtaan. Pirskasen vahva läsnäolo näyttämöllä tekee näytelmän Stanleysta ihmisen. Stanleyn pahuus saa ihmisen mittasuhteet. Hän työntää Blanchen kuilun reunan yli vähän samalla tavalla kuin linnunpoikaset työntävät poikueen heikoimman yksilön pesän reunan yli.

”Te olette kuin eläimiä”, näytelmän Blanche toteaa Stanleysta ja hänen kavereistaan yhdessä näytelmän kohtauksessa.

Pirskasen roolityö oli todella hieno.

Lapin ylioppilasteatterista uransa aloittanut Reunanen on ohjannut sekä teatterin harrastajia että ammattiteattereita. Reunasen lahjakkuudesta kertoo se, että hänellä on ilmiömäinen kyky löytää ja kaivaa esiin sovituksissaan ohjaamansa ryhmän vahvuudet.

Järvenpään teatterin lähes kolme tuntia kestävä Viettelysten vaunu todistaa myös, ettei Reunasella ole tapana tehdä kompromissejä.

Viettelysten vaunun Näyttämöpäivillä nähneiden mikkeliläisten kannattaa mennä katsomaan Mikkelin Teatterin Päällystakkia ja verrata näitä kahta erinomaista sovitusta.

Aina jotakin sattuu

Näytelmän Jouni (Jetro Ojanen), Netta (Silja Grenman), Petri (Marko Perälä) ja Mari (Tytti Jäppinen)

Kutsumattomia vieraita jäi 37-vuotiaana kuolleen Reko Lundánin viimeiseksi näytelmäksi. Hän ohjasi itse näytelmänsä Kansallisteatteriin, jossa se kantaesitettiin maaliskuussa 2006. Lundán kuoli lokakuussa 2006.

Lundánin näytelmä on yhä häkellyttävän tuore ja ajankohtainen. Se kuvaa elämän perimmäistä sattumanvaraisuutta mieltä kouraisevalla tavalla. Työväen näyttämöpäivien käsiohjelman tekijä on kiteyttänyt näytelmän ytimen osuvasti kysymykseksi, mitä tapahtuu, kun kaiken katoavaisuus ei olekaan pelkkä pelko, vaan fakta.

Kansallisteatterin kantaesitys oli kolmas osa Lundánin hyvinvointivaltiotrilogiaa, joka alkoi Kom-teatterin Tarpeettomista ihmisistä vuonna 2003 ja jatkui samana vuonna Kansallisteatterin revyyllä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.

Lundánin yksilöstä yleiseen kasvava yhteiskuntakritiikki oli trilogian kahdessa aikaisemmassa osassa hyvin osuvaa ja se vei vuonna kriitikkojen ja ehkä myös suuren yleisön odotukset Kutsumattomien vieraiden osalta hieman väärille urille vuonna 2006.

Esimerkiksi Turun Sanomien Irmeli Haapanen purkaa kritiikissään pettymystään toteamaa, että näytelmässä puhutaan paljon ja pääasiassa ohi.

Lundán on kirjoittanut roolihahmot hyvin perinteisellä tavalla. Kukin tarinan seitsemästä roolihenkilöstä kokee näytelmän aikana jotakin, joka muuttaa häntä pysyvästi.

Ihmisiä työkseen irtisanova yrityskonsultti Jouni ajaa hirvikolarin ja vammautuu vakavasti. Kovapintainen liikemies Kimble pelastuu täpärästi sairaalan pihalla sattuneesta liikenneonnettomuudesta ja ryhtyy lahjoittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, ylilääkäri Veli-Matti tunnustaa ex-vaimolleen ja samalla itselleen olevansa alkoholisti.

Samanlaisia kutsumattomia vieraita ovat Veli-Matin entisen vaimon Miian rintasyöpä, Nettan kokemukset sairaanhoitaja työstä jossain tarkemmin määrittelemättömässä Afrikan maassa sekä Jounin vaimon Marin hysteria, kun hänen miehensä muuttuu Tukholman maratonille harjoittelevasta supersuorittajasta ruikuttajaksi.

Kaiken lisäksi Lundán koristeli näytelmänsä musiikilla ja lauluilla. Ei siis ihme, että valtakunnan johtavat kriitikot pitivät Kutsumattomia vieraita latteana.

Näytelmän syvä ydin on kuitenkin toisaalla. Ainakin Lahden Lauantainäyttämön esityksestä tekstin hyvin syvälle menevän metatason olemassaolon aisti selvästi. Se että Ninni Parviaisen ohjaaman näytelmän näyttelijät puhuivat toistensa ohi, ei ehkä ole dramaturginen ongelma, vika on siinä todellisuudessa, jossa me parhaamme mukaan yritämme elää.

Kun nopeaan ja tuskalliseen kuolemaan johtava sairaus astuu kutsumattomana vieraana omaan elämään, illuusio toisen ihmisen läsnäolosta on aina koetuksella. Näyttämöpäivien käiohjelmaan kirjoitettu kysymys osittaa, että Parviainen on itse löytänyt tiensä Lundánin näytelmän temaattisen ytimeen.

Parviaiselta Lundánin näytelmän valinta 30-vuotista toimintaansa juhlivan lahtelaisen harrastajateatterin juhlanäytelmäksi on rohkea veto. Näytelmän on ehkä yhä, lähes 10 vuotta kantaesityksen jälkeenkin edellä aikaansa.

Ohjaajan kannalta näytelmän rakenne on tietenkin pulmallinen. Parviaiselle on ollut ilmiselviä vaikeuksia liittää näytelmän kohtauksia toisiinsa. Myös näytelmän tekijöitä on vaivannut ainakin jossain vaiheessa epäusko. Vaikka kaikkien Lundánin luonnostelemien henkilöhahmojen elämässä tapahtuu käänne, toiminnan päämäärää tuntuu puuttuvan, ellei sellaiseksi katsota ylilääkärin luonnostelmaa Suomen eutanasiaohjelmaa.

Lauantainäyttämön Tytti Jäppien, Minna-Maija Ceder, Silja Grenman, Seppo Hilska, Teijo Roine, Jetro Ojanen ja Marko Perälä ottivat perjantaina Työväen näyttämöpäivillä näytelmän haasteet tosissaan vastaan. Ei ole helppoa näytellä roolia, jonka todellista merkitystä on lähes mahdoton ymmärtää.

Jos lunta on tullut tupaan meiltä kyökkikriitikoilta, kannattaa muistaa, että melkoisen ryöpyn saivat aikanaan niskaansa myös Kansalliteatterin kokeneet ja nimekkäät näytelijät.

Minulla on sellainen kutina, että myös teatterin ammattilaiset löytävät Lundánin näytelmän vielä uudestaa. Kutsumattomia vieraita on hyvin kiehtova teksti. Ainakin minua se jäi vaivaamaan.