Avainsana: Outi Pippuri

Komiikka on taitolaji ja nämä tädit jaksoivat heilua – Nauroin vedet silmissä, kun en miehenä muutakaan voinut – Vastuuttomuuksissa tehtiin ajankohtainen kysymys – Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?

*Nämä tädit jaksoivat heilua. Outi Pippurin, Pauliina Naalan ja Anu Uhleniuksen kyvyt vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa olivat ilmiömäisiä. Kuva © Pasi Lamberg/Kapina Oy*

Komedia on suruista tehty. Järvenpään teatterin Vastuuttomuuksissa keski-ikäisten naisten suurista ja pienistä murheista oli leivottu kokoon tragikomedia, joka jätti sanattomaksi. Saattoi vain nauraa vedet silmissä. Nauttia todella taitavasta ja vapautuneesta näyttelijäntyöstä, joka huipentui lopulta luovan energian ravistelevaksi ja vapauttavaksi purkaukseksi.

Tätä varten teatteri on. Osaavissa käsissä komedia on ilmaisuvoimainen tyylilaji. Nyt Pauliina Naala, Outi Pippuri ja Anu Uhlenius katkoivat niitä näkymättömiä kahleita, jotka kiinnittävät ja toisaalta kahlehtivat meitä sukupuoleen katsomatta elämään ja yhteisöön, jossa me elämme. Tarinan naisilla oli meille haastava kysymys. Milloin tämä ikuiselta näyttävä naisten vuoro ottaa hoivavastuu oikein päättyy?

Komedia on taitolaji. Monien mielestä se on paitsi hauskinta myös vaikeinta, mitä näyttämöllä voi yrittää tehdä. Hauskuus perustuu tarinan yllättäviin käänteisiin ja se yllätys kohtauksen kehittelyn jälkeen seuraavan iskun oikeaan ajoitukseen. Järvenpään komediassa tämä kohtausten ajoitus toimi upeasti ja esityksen alun kolmiääniset joukkokohtaukset olivat lajissaan – niin kyllä – täydellisiä!

Olin haltioissani. Nämä tädit jaksoivat totisesti heilua. Kolmikon kyky vuorovaikutukseen meidän katsojien kanssa oli ilmiömäinen. Ainakin stand up -koomikon urasta ja miksei jo urallaan edenneen koomikonalun kannattaa lähteä opintomatkalle Järvenpäähän.

Käsiohjelman mukaan esityksen ohjaus on tehty kollektiivisesti työryhmässä. Jäin pohtimaan sitä väliajalla. Mutta itse itselleni tekemään kysymykseen oli myös luonteva vastaus. Taitavien ja toisensa läpikotaisin tuntevien muusikoiden orkesteri soittaa upeasti myös ilman kapellimestaria. Googlaamalla selvisi, että Naala, Pippuri ja Uhlenius ovat toteuttaneet yhdessä elämän iloja ja suruja käsitteleviä komedioita myös aikaisemmin.

Toinen selitys saattaa olla se, että tämän produktion on toteuttanut poikkeuksellisen laaja yhteisö. Käsiohjelmassa jaetaan lämpiä kiitoksia ihmisille, joiden nimet itse olen tottunut liittämään niihin suuriin teatterielämyksiin, joita minulla on elämäni aika olut ilo kokea.

Teatterin ohjaajagurun orjantappurakruunua Pippurin ohimoille ei siis ole syytä painaa, vaikka mieli vähän tekisi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kolmas selitys on tietysti siinä, että orkesteri soi tenhoavan komeasti, kun nuotit ovat kunnossa. Sitä Pippuri ei voi kieltää, että hän on tämän mainion komedia käsikirjoittaja. Näytelmä käsittelee naisille sälytettyä hoivavastuuta ja kuten näytelmän nimestäkin voi arvata, sen unohtumattomassa loppuhuipennuksessa tehtiin kapina tätä yhteisön vain naisille sälyttämää taakkaa vastaan.

Komedian alku oli roisi. Pippurin näyttelemän naisen mies leikkaa sheivatessaan partaveitsellä syvän haavan, no arvaatte kyllä mihin. Näiden verikekkereiden merkeissä sukellettiin syvälle suomalaisen hoivabyrokratian kasvottomiin sokkeloihin. Toinen nainen yrittää hoivata dementoitunutta äitiään, kolmas nainen mielenterveysongelmista kärsivää teiniään. Oli parisuhdeongelmia, parisuhdeterapiaa ja välillä dementikon vaipan alta vuotanutta paskaa roiskui noin verbaalisessa mielessä näyttämölle asti.

Kasarisukupolven aikuiset eivät varmaan itse vielä ole täysin sisäistäneet, millainen taakka heillä on edessään, kun heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempansa tulevat siihen ikään, jossa Junnu Vainion sanoin ei enää toimi mikään. Kuka hoitaa? Kuka maksaa? Yhteiskunta on budjettileikkausten myötä hyvää vauhtia sanoutumassa irti omasta hoivavastuustaan. Jo pelkät luvut ovat musertavalla tavalla tämän päivän keski-ikäisiä vastaan tässä asiassa.

Outi Pippurin ja Sami Lambergin hienoihin oivalluksiin lavastuksessa kuului varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Kuva © Pasi Lamberg/Kapina Oy

Aiheen perustellun rajauksen takia, nyt sivuutettiin ne vaatimukset, joita keski-ikään ehtinyt nainen kohtaa työelämässä. Sen parhaan ystävän mokailu pikkujouluissa on näistä pulmista pienimpiä. Hallitus viimeistelee parhaillaan potkulaiksi kutsuttua työlainsäädännön muutosta. Tuleva oikeuskäytäntö kertoo meille uuden lain tultua voimaa, onko nykyisessä huomiotaloudessa esimerkiksi lihavuus, nyrpeä naama tai omaisten aiheuttamat huolet sellainen asiallinen syy, joilla voidaan perutella potkuja.

Vastuuttomuuksissa dementoitunut äiti kantoi harhojensa lomassa huolta tyttärensä vartalon linjoista. Myös meidän yhteiskuntamme alkaa toimissaan kovasti muistuttaa muistisairasta vanhusta. Pippurin upealla mimmitiimillä riittää siis jatkossakin sarkasmin sarkaa kynnettäväksi.

Pippurin, Naalan ja Uhleniuksen räväkkä näyttelemistä voi luonnehtia ilotulitukseksi. Pippurilla oli neljä, Uhleniuksella viisi ja Naalalla peräti seitsemän eri roolia. Siirtymät roolista toiseen sujuivat salamannopeasti ja silti näyttämölle putkahti paitsi hauskoja myös tarpeeksi uskottavia roolihahmoja kuin kaninkolosta.

Itse kiinnitin huomiota siihen, miten hieno puhetekniikka kaikilla kolmella näyttelijällä on. Äänivaroja myös käytettiin sumeilematta esimerkiksi huikeassa synnytyksen kauhuja kuvaavassa kohtauksessa, jossa kipuihin manattiin apua jopa siltä alakerran isännältä – niin tiedättehän tämän hiilihankoa heiluttavan saunatontun, joka esiintyy nimellään myös esimerkiksi KAJ-yhtyeen Bara, bada, bastuu -biisissä.

Varmaan juuri tämä taituruus toi minulle alussa mainitun tunteen vapautuneesta näyttelijäntyöstä. Teatteri on parhaimmillaan vahvaan vuorovaikutukseen perustuvaa upeaa taidetta. Hienoinkaan äänentoistotekniikka ei voi korvata fyysistä läsnäoloa ja siihen liittyvää inhimillistä kosketusta. Itse olen varma, että siinä lähitulevaisuudessa, jossa tekoäly jo kirjoittaa meidän kirjamme ja runomme, säveltää ja sanoittaa meidän musiikkimme tanssista tulee se kaikkein ilmaisuvoimaisin ja ainakin rakastetuin esittävän taiteen muoto.

Sami Lambergin ja Pippurin suunnittelema lavastus oli ajateltu ja puhutteleva. Se yllätti jo ennen esityksen alkua arvoituksella. Jokin ”luova voima” oli lennättänyt mööpelit pitkin näyttämön seiniä ja kattoa. Katsojana jäin aprikoimaan, miksi erinäköisiä tuoleja oli ripustettu seinille ja kattoon ylöspäin johtavaksi kierteeksi. Minulle vastaus tähän kysymykseen oli se hurja ja hullu luovan energian purkaus, johon esitys päättyi.

Pippurin ja Lambergin hienoihin oivalluksiin kuului myös varjoteatterin käyttö. Tuo taikatemppu teki näkyväksi ne meitä sitovat ja poissulkevat näkymättömät säännöt ja voimat, joita yleensä voi kuvata vain sanoilla. Näin syntyi puhuttelevia ja hienoja näyttämökuvia.

Vastuuttomuuksia

Kantaesitys Järvenpään teatterissa 14.3.2025

Käsikirjoitus Outi Pippuri

Ohjaus työryhmä

Valosuunnittelu Sami Lamberg

Äänet Harri ”Hape” Heiskanen

Tekniikka-ajo Harri ”Hape” Heiskaen/Mika ”Mylly” Hakkarainen

Lavastus Sami Lamberg, Outi Pippuri

Lavastusassistentit Sami Karppanen, Elisa Mattila

Valokuvaus Sami Lamberg

Näyttämöllä Outi Pippuri, Pauliina Naala, Anu Uhlenius

Tuotanto Teatteriryhmä Kolmassoitto

Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan alla sai itkemään onnesta – Harrastajateatteri on yleensä naisten valtakunta, mutta nyt haalarien puntit menivät näyttämöllä tasan – Keski-ikään ehtineiden miesten riemukas esittämisen ilo sai minut katsojana hytkymään naurusta

*Kohtauksen kuvassa Kalle Annala, Lassi Videnius, Jyri Pekonen ja Sami Karppanen. Kuva (c) Sami Lamberg/kapina Oy*

Suomen harrastajateatterit ovat tyttöjen ja naisten maailma. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää myös Työväen näyttämöpäivien 2025 esityksistä. Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan ala esityksessä haalarinpuntit menivät näyttämöllä kuitenkin koko lailla tasan.

Gösta Sundqvistin biiseihin perustuvassa potpurissa keski-ikään ehtineet miehet ottivat estradin haltuunsa. Miesten otteissa ja tanssiaskelissa saattoi nähdä niin riemastuttavaa esittämisen iloa, että se sai myös minut hytkymään katsomossa pidätetystä naurusta koko esityksen ajan.

Tätä varten teatteri on! Teatteri on parhaimmillaan syvästi koetun ilon lähde.

Outi Pippurin käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli todella taitavaa työtä. Esityksen nimikkobiisi on taiten valittu. Keskellä synkintä 90-luvun lamaa Sundqvist kirjoitti lyömättömän suomalaisuuden saagan pohjoisessa elävästä köyhästä kansasta.

Laulun ensimmäiset säkeet kertovat meistä miehistä sen, mitä feministit kutsuvat toksiseksi maskuliinisuudeksi. Sen jälkeen laulu kertoo muun muassa siitä, etteivät suomalaiset ole mikään jääkauden jälkeen jään alta vapautuneen maa alkuperäiskansa, vaan olemme vaeltaneet tänne parempien elinmahdollisuuksien toivossa kuten kaikki muutkin kansat ovat aikoinaan vaeltaneet Afrikasta historian alkuhämärissä.

Ja edelleen tämä pohjoisen taivaan alla kituutteleva köyhä kansa toteuttaa unelmiaan rikkailta lainaamalla. Tämän päivän vinkkelistä Sundqvist oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Profeetta omalla maallaan.

Sundqvistin sävellykset ja nerokkaat sanotukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Ne kertovat yleisinhimillisellä tavalla meistä suomalaista, meidän iloista ja suruista. Koomisia, dramaattisia ja traagisia käänteitä riittää. Pippuri ei ole ensemblensä kansa tyytynyt tekemään vain riehakasta potpuria, vaan esitys oli selkeästi aitoa teatteria dramaattisine nousuinen ja laskuineen.

Esityksen emotionaalisessa keskiössä on meitä kaikki ihmisiä yhdistävä kosketuksen ja rakkauden kaipuu. Esityksen nimikkobiisissä mies voi kuolla suukosta ja ympäristökatastrofin edetessä lohtua haetaan nuoren naisen lanteilta.

Tällä elämänalueella me miehet olemme usein pulassa. Geneettisesti meissä on liikaa sitä simpanssilauman alfauroksen uhoa. Aitoa ja syvällistä yhteyttä toiseen ihmiseen on vaikea saada. Iän myötä elämänpiiri kaventuu lähiökapakan kokoiseksi ja sieltäkin lentää tämän tästä pihalle.

Kysymys on vuorovaikutuksesta ja rohkeudesta elää. Tätä alleviivasi esityksessä Sundqvistin nerokas ja haikean surumieleinen Itkisitkö onnesta. Nuoruus on siinä paratiisi, jonne meillä aikuisilla ei ole enää pääsyä. Se on kuin Pohjois-Karjala, jonne Espoossa syntynyt ja koko elämänsä elänyt Sundqvist vaeltaa rakastettunsa perässä vaihdettuaan farkut verkkarihousuun ja kuitattuaan elatusmaksut lottokupongilla.

Verbaalisesti huikean lahjakkaan ja julkisuutta karttaneen Sundqvistin todellinen kotiseutu ja vapauden valtakunta oli epäilemättä kirjallisuus. Miehen sivistyksestä kertoo laulujen ilmentämä sosiaalinen omatunto. Sundqvist kuvaa lämmöllä ja myötätunnolla meitä köyhiä ja elämässämme tavalla tai toisella epäonnistuneita miehiä. Pippurin sovitus tavoitti tämän tekstien humanistisen ulottuvuuden koskettavasti. Riipaiseviin tunnelmiin tämä tematiikka ylti kappaleessa Elina, mitä mä teen?

Esityksen ilmaisuvoimaisen ja elämäniloa säteilevän koreografian on luonut Pertti Lehto. Nämä sedät ja tädit totisesti jaksoivat heilua. Teki mieli hypätä pystyyn tuoliltaan, hihkua riemusta ja tanssahdella mukana.

Tommi Lindellin sovitusten soundi loi esitykselle äänimaiseman, joka kuulosti ja tuntui juuri oikealta. Sundqvist oli epäilemättä perfektionisti, jonka musiikki syntyi studiossa ja hiottiin lähelle täydellisyyttä. Pieni ja taiten tehty rosoisuus vain lisäsi laulujen inhimillistä syvyyttä.

Teatterin kotisivut eivät kerro, kuka on suunnitellut esityksen puvut ja lavastuksen. Ehkä se on työryhmän yhteisen pohdinnan tulos. Joka tapauksessa haalareista, kumisaappaista ja koivupölkyistä luodut näyttämökuvat sopivat esitykseen kuin nenä päähän. Harrastajateatteri on luonteeltaan ITE-taidetta. Järvenpään teatterissa tämä itse tehty elämä on selvästi sitä parasta a-luokkaa.

Pohjoisen taivaan alla

Järvenpään teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä 25.1.2025

Käsikirjoitus ja ohjaus Outi Pippuri

Sävellykset ja sanoitukset Gösta Sundqvist

Musiikin sovitus ja toteutus Tommi Lindell

Koreografia Pertti Lehto

Tuotanto Auli Aarniokoski ja Anu Uhlenius

Näyttämöllä Kalle Annala, Jarmo Holttinen, Annu Kajanne, Sami Karppanen, Nita Laine, Tommi Lindell, Sannamaria Ojanperä, Jyri Pekonen, Kirsi Varttinen, Anja Veck, Lassi Videnius

Olen nähnyt Blanche-neidin kylvyssä, ihanaa…

Outi Pippuri tekee upean roolityön Viettelysten vaunun Blanche DuBoisina. Myös Paula Peltolan vahva fyyinen läsnäolo näytelmän Stella Kowalskina vakuutti. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Sami Lamberg

Järvenpään teatterin Viettelysten vaunu on vuoden ajan kulkenut voitosta voittoon. Seinäjoen Harrastajateatterikesän jury palkitsi esityksen jo syksyllä ja Työväen Näyttämöpäivien yleisö äänesti esityksen viikonloppuna päivien parhaaksi.

Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä hyvin fyysisen ja energisen esityksen, joka ei kuitenkaan hukkannut mitään näytelmän psykologisesta tarkkanäköisyydestä.

Voimaksa fyysinen läsnäolo korosti myös niitä voimia, jotka pitävät meitä ihmisiä käynnissä. Seksi vie, vaikka rahat eivät riitä edes siihen taksiin. Reunasen sovituksessa pelin henki tehdään myös selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Reunanen ei ole turhaan vieraillut ohjaajana myös oopperan puolella. Altti Uhleniuksen ja Mikko Sirénin luoman äänimaailman avulla Reunanen on loihtinut järvenpääläisten esitykselle oopperan rakenteen. Kohtauksia rytmittävät mahtipontiset välisoitot.

Kun ämyreistä kajahti Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastus, esityksen katsoja vietiin heti kättelyssä niin sankkaan merkityksien viidakkoon, että viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen sen raivaamiseen. Jonkinlaisena kompassina toimi Blanche DuBoisin Via Dolorosalla näytelmän käsiohjelmaan painettu katkelma Williamsin elämänkerrasta. Kirjailijan sisar Rose sairastui psyykkisesti.

Viettelysten vaunu on näytelmä (yllätys, yllätys) rakkauden kaipuusta, intohimosta ja elämän perimmäisestä julmuudesta.

Outi Pippuri tekee häkellyttävän hienon roolityön näytelmän Blanche DuBoisina. Pippuri on sisäistänyt roolihahmon viimeistä piirtoa myöten. Blanchen mielen luhistuessa myös Pippurin fyysinen olemus muuttui näyttämöllä kohtaus kohtaukselta dramaattisella tavalla.

Pippurin taidonnäyte oli hengästyttävän hieno.

Etelä-Savon radion haastattelussa Reunanen sanoi, että Viettelysten vaunu on näytelmä miehestä, joka pahoinpitelee raskaana olevaa vaimoaan ja raiskaa vaimon sisaren.

Seppo Pirskanen loistaa tässä toisessa näytelmän avainroolissa, Stanley Kowalskina. Pirskanen lataa rooliin elämänsää kunnossa olevan uroksen itseluottamusta. Lisää uskottavuutta hahmoon tuo Pirskasen punttisalilla treenattu habitus.

Stanley on vaimonhakkaaja ja meillä katsojilla on tietenkin voimakkaat ennakkoluulot tällaista henkilöä kohtaan. Pirskasen vahva läsnäolo näyttämöllä tekee näytelmän Stanleysta ihmisen. Stanleyn pahuus saa ihmisen mittasuhteet. Hän työntää Blanchen kuilun reunan yli vähän samalla tavalla kuin linnunpoikaset työntävät poikueen heikoimman yksilön pesän reunan yli.

”Te olette kuin eläimiä”, näytelmän Blanche toteaa Stanleysta ja hänen kavereistaan yhdessä näytelmän kohtauksessa.

Pirskasen roolityö oli todella hieno.

Lapin ylioppilasteatterista uransa aloittanut Reunanen on ohjannut sekä teatterin harrastajia että ammattiteattereita. Reunasen lahjakkuudesta kertoo se, että hänellä on ilmiömäinen kyky löytää ja kaivaa esiin sovituksissaan ohjaamansa ryhmän vahvuudet.

Järvenpään teatterin lähes kolme tuntia kestävä Viettelysten vaunu todistaa myös, ettei Reunasella ole tapana tehdä kompromissejä.

Viettelysten vaunun Näyttämöpäivillä nähneiden mikkeliläisten kannattaa mennä katsomaan Mikkelin Teatterin Päällystakkia ja verrata näitä kahta erinomaista sovitusta.