Dimitris Stamou on vanginnut nukkehahmojensa kasvoille osattomuuden aiheuttaman hämmennyksen ja kiukun hyvin puhuttelevalla tavalla. Kuva Merlin Muppet Theatre
Klovnien talossa kerrotaan koomisia tarinoita vieraantumisesta ja ihmisen yksinäisyydestä. Dimitris Stamoun ja Demy Papadan huumori on laadultaan pikimustaa. Niin yksin olet sinä ihminen, niin yksin.
Merlin Puppet Theatren musta komedia Klovnien talo on pitkän uran tehneen taiteilijakaksikon ensimmäinen aikuisille tarkoitettu nukketeatteriesitys. Imatralla esitys koostui viidestä tarinasta, jotka on sijoitettu samaan rakennukseen.
Stamou ja Papada aloittivat uransa nukentekijöinä ja maskeeraajina. Omia produktioita kaksikko on tehnyt vuosituhannen vaihteesta lähtien. Klovnien talon paperimassasta tehdyt nuket ovat Stamoun käsialaa ja niiden hieno puvustus Papadan suunnittelemia.
Vaihtelua esitykseen tuo se, että siinä käytetään useita eri tekniikoita varjoteatterista käsinukkeihin.
Merlin Puppet Theatren esityksen narraatio ja estetiikka tuovat mieleen sarjakuvan ja piirretyt elokuvat. Itse asiassa samantyyliset mulkosilmäiset hahmot seikkailevat joka ilta muun muassa televisiossa.
Stamoun hahmoissa on kuitenkin enemmän elämää. Tämän tarinan ihmiset ovat ilmiselvästi säikähtäneet jo syntyessään. Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta, kuten Junnu Vainio aikoinaan tämän vaikeuden kohdata toinen ihminen määritteli.
Kohtaukset ovat sukua sarjakuvien kolmen ruudun tripeille, joissa ensimmäisessä kuvassa esitellään tarinan henkilöt, toisessa toiminta ja kolmannessa se yllättävä käänne, johon sankarimme sinnikkäät pyrkimykset johtavat.
Meistä tulee lopulta niin sietämättömiä itkupillejä, että jopa luonnonvoimien loputtomalta näyttävä kärsivällisyys joutuu koetukselle.
Clown’s Houses on suorastaan törkeän hauska esitys. Tarinoiden yksityiskohtiin ei tässä kannata mennä. Yllätyksellisiä ja koomisia käänteitä piisaa. Vaikka tarinat ovat rujoja, niihin sisältyvä myötäelävä huumori on omiaan lievittämään sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota meistä itse kukin potee varmasti ainakin ajoittain.
Clown’s Houses on sulattanut myös festivaalien järjestäjien sydämet. Kantaesityksen jälkeen teatteri on kiertänyt sen kanssa lukuisilla festivaaleilla ja erilaisia taidepalkintoja on tullut ropisemalla.
Stamou ja Papada työskentelevät ja asuvat nykyisin Berliinissä. Teatterin nimi kannattaa painaa mieleen, jos suunnittelee matkaa tähän kulttuurin eurooppalaiseen pääkaupunkiin.
Esityksen huipennuksessa Ken Main kanssa tanssii pääkallomaskissa Anu Kaaja. Kuva Venessa Riki
Teatteri Imatran näyttämöllä tanssi keskiviikkona maailmankuulun Ken Main partnerina hänen majesteettinsa Kalmiston Nestori.
Tai pitäisikö sanoa Kalmiston Esteri, sillä esityksen temaattisessa huipennuksessa hurjan pääkallomaskeerauksen takana Ken Main parina tanssi Anu Kaaja. Kolmantena pyöränä tässä elämän ja kuoleman metamorfoosissa pyöri Mari Imppola.
Kengännauhabudjetilla toteutettu Musta ja Valkoisen teatterifestivaali saa esiintyjikseen vuodesta toiseen myös maailmantähtiä. Suomessa asuva Ken Mai on epäilemättä juuri tällainen tähti, joka on kiertänyt uuden Poem of Phenomenon teoksensa kanssa maailman metropoleja, sen jälkeen kun uusi koreografia kantaesitettiin Pariisin buto-festivaaleilla.
Paitsi huippuluokan esiintyjiä, Imatralla teatterissa käy myös ihan huippuluokan yleisöä. Tästä ilmiöstä on saanut nauttia myös kaupungin oma teatteri, jonka ensi-illoissa on aina ihan oma hieno tunnelmansa.
Buto myös kiinnostaa imatralaisia. Keskiviikkona Teatteri Imatran katsomo oli täynnä. Eikä esityksen synnyttämää jylhää tunnetilaa himmentänyt edes imatralaisten buto-fanien hieman kömpelösti käynyt tapa osoittaa ihailuaan ja palavaa rakkauttaan tämän avantgardistisen nykytanssin mestarille.
Ken Mai tanssi Mustan ja Valkoisen festivaaleilla myös viime vuonna. Teoksen nimi oli This human body is called a city with eleven gates. Silloin tulkitsin esityksen keskeiseksi teemaksi syntymän, vaikka oman vaatimattoman tietämykseni (mitä ihmisen anatomiaan tulee) mukaan tähän ihmisten maailman on olemassa vain yksi, mutta sitäkin ahtaampi portti.
Kuolema sopii siten temaattisesti paremmin kuin hyvin syntymästä kertovan teoksen pariksi.
Festivaaliesitteen mukaan Poem of Phenomenon kuvaa sitä sietämätöntä tuskaa, jota ruumiin ja sielun erottaminen toisistaan aiheuttaa. Kärsimyksessä on ilmiömäistä runollisuutta.
Tosin Ken Main estetiikkaan ja filosofiaan kuuluvat käsitykset materiaalisen maailman peruselementeistä: eteerisestä ruumiista, astraaliruumiista ja itsetietoisuudesta menevät tällaisena kolminaisuuteena meikäläiseltä yli hilseen niin, ettei edes tukka pölähtänyt. Buton tai tanssitaiteen syvällinen ymmärtäminen vaatii katsojaltaan paljon.
Mutta se ei haittaa. Ken Main koreografian tuskaiselta näyttävää liikekieltä on helppo tulkita oman maun mukaan. Kun Ken Mai kuoriutuu paksusta, jonkinlaiselta panssarilta tai kotelolta näyttävästä paksusta hameesta kulmikkaasti vääntelehtien, mieleen tulee väistämättä kotelostaan kuoriutuva perhonen.
Eugeni Shokinilla on Viimeisen ääninauhan Krappina suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kuva Kemerovo Oblast Drama Theatre of A.V.Lunachaskij
Ehdin jo kiittää georgialaista Avtandil Varsimashvilia ja hänen ohjaamaansa Tavisufali Teatria hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta. Imatralainen Kamran Shahmardan ja Siperiassa Kemeronin oblastin alueella toimiva draamateatteri, jonka virallinen nimi on aivan liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, tarjoavat tätä herkkua lisää.
Samuel Beckettin pienoisnäytelmiin perustuvissa Askelissa ja Viimeisessä ääninauhassa paahdetaan menemään kuin mummokodin lonkkaosastolla tai mielisairaalassa, jossa potilaiden lääkitys on niin sanotusti kohdallaan. Itse asiassa juuri mielisairaalassa tässä näytelmässä kärvistellään.
Shahmardanin tulkinta on rohkea. Esityksessä on voimaa kuin pienessä kylässä. Ainakin minut tämä kahdesta osasta saumattomasti yhteen lyöty kokonaisuus vangitsi penkkiin. Ennakkoluuloton, suorastaan nerokas ohjaus ja loisteliaat roolityöt lyövät kättä toisilleen.
Kohtaukset, joilla Shahmardan aloittaa sekä Askeleet että Viimeisen ääninauhan ovat komeimpia, joita minä olen nähnyt pitkään jatkuneella urallani teatterifriikkinä ja amatöörikriitikkona. Shahmardan antaa hiljaisuuden puhua, tai oikeammin puhumattomuuden.
Minulla ei ollut kello matkassani, mutta epäilen, että Askeleiden ensimmäinen sanaton kohtaus kesti ainakin viisi minuuttia. Viimeisen ääninauhan alussa vaiettiin vielä paljon pidempään, ja jollakin ihmeellisellä tavalla esitys ikään kuin latautui tuona aikana hienon, musiikista koostuvan äänimaiseman keskellä aivan uudelle energiatasolle.
Sahamardanin videotekniikalla maustetut näyttämökuvat ovat puhuttelevia. Tekijän viharakkaussuhde kuvaan on tullut jo aikaisemmin tutuksi meille etuoikeutetuille, joilla on kunnia kuulua hänen Facebook-kavereittensa joukkoon.
Sahamardan on koulutukseltaan nimenomaan elokuvaohjaaja ja hänestä olisi varmasti tullut nimekäs tekijä alalla, jos hän olisi toisissa olosuhteissa päässyt tekemään elokuvia.
Mutta mikä tässä tapauksessa on tappio elokuvataiteelle, on teatterin voitto.
Esityksen intensiteettiä kuvaa hyvin se, että ainakin minulta unohtuivat pian Teatteri Imatran seinälle projisoidut tekstitykset. Kun teatteri tarjoaa tällaista läsnäolon juhlaa, ei sillä, mitä näyttämöllä sanotaan, ole oikeastaan enää merkitystä.
Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta varmasti valtaosa on sanatonta eleiden ja ilmeiden kieltä. Sitä paitsi Samuel Beckettin näytelmät ovat varmasti aivan yhtä käsittämättömiä kaikilla maailman kielillä.
Ja tietenkin ne ovat myös yhtä käsitettäviä. Kirjallisuudenopiskelija Teemu Salohalme kertoo blogissaan inhoavansa Beckettiä, mutta tekee silti oivallisen huomion Beckettin näytelmien ja romaanien luonteesta.
Ne ovat eräänlaisia kirjallisia kehyksiä, joihin jokainen lukija tai teatteriesityksen katsoja voi ripusta omat tunteensa, poliittisen agendansa ja uskonnollisen vakaumuksensa.
Joudun tässä asiassa nöyrästi tunnustamaan tyhmyyteni ja tietämättömyyteni. Olen silti hyvin vakuuttunut, että Beckett syväluotaa teksteissään niitä kielen rakenteita, joihin meidän ajattelumme ja ylipäätään olemassaolomme perustuu.
Nobelin kirjallisuuspalkintoja on jaettu turhemmillekin tyypeille.
Shahmardan teki kaksi vuotta sitten erinomaisen ohjauksen Askelista ja Viimeisestä ääninauhasta Lappeenrannan kaupunginteatterille. Kaupunginteatterin veteraanit Marja-Liisa Ketola ja Reijo Kanerva pääsivät näyttämään osaamista, jolle kaikupohjaa antoi kummankin pitkä ura näyttelijänä.
Kemerovolaisen draamateatterin versio on vielä parannettu painos tästä. Lydia Tsukanovalla Askelien Amy Mayna ja Eugen Shokinilla Viimeisen ääninauhan Krappina on suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kyllä Siperia opettaa. (korjatkaa bliis, jos nimien translitterointi on mennyt ihan pyllylleen.)
Lappeenrannan esityksen jälkeen minusta tuntui, että suurin kaikista on kaipaus. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus näistä kahdesta Beckettin pienoisnäytelmistä. Paikalle karauttaa myös toinen Ilmestyskirjan ratsastaja ja hänen nimensä on häpeä.
Viimeisten ääninauhojen Krapp kiroaa ja häpeää omaa typeryyttään, kun hän kuuntelee vanhoilta ääninauhoilta niitä hukkapäästöjä, joita nuori Karpp on aikoinaan suustaan päästänyt ihmisten ilmoille.
Pelkään pahoin, että sama piina odottaa myös minua, kun vuosien myötä muutun tällaisesta puolivalmisteesta ihan oikeaksi vanhukseksi.
Väitetään, että ihminen katuu lopun koittaessa vain elämätöntä elämäänsä. Epäilen kuitenkin, että mieleen tulee vielä monta kertaa myös ne typerät puheet, naurettavat kirjoitukset ja ilkeät temput lähimmäisiä kohtaan, joita myös omaan elämänhistoriaani varmasti mahtuu siinä vaiheessa enemmän kuin tarpeeksi.
Samuel Beckett tulee varmaan vielä monta kertaa ajankohtaiseksi. Kiinnostava on ainakin nähdä, tarttuuko hyvin humaanin mielenlaadun omaava Shahamardan vielä uudestaan tähän kiirastulen apostoliin.
Tavisufali Teatrin Kaunis georgialainen nainen on lähes tyylipuhdas commedia dell'arte. Näytelmän hahmoihin voi tutustua teatterin Facebook-sivuilla.
Georgialaisen Liberty Theatren, tai pitäisikö sanoa Tavisufali Teatrin, Kaunis georgialainen nainen on hykerryttävän hauska, imatralaisin maustein suorastaan pähkähullu esitys. Se sai katsojan hykertelemään.
Vaikka näytelmä esitettiin georgiaksi, kielimuuri ei tuottanut mitään tuskaa. Kuningas Mingrellin kamaripalvelijan roolissa esiintynyt Slava Natenadze tulkkasi muun tekemisen ohella meille lennossa näytelmän tapahtumia hämmästyttävän hyvällä suomen kielellä.
Meinasimme monta kertaa vieressäni istuneen ystäväni kanssa tikahtua nauruun.
Italialaisen, 1700-luvulla eläneen Carlo Goldonin näytelmä on tyylilajiltaan lähes puhdaspiirteinen commedia dell’arte. Näytelmän tyyppihahmot on otettu suoraan teatterin kiertävien ammattilasten Italiassa 1500-luvulla kehittämästä lajityypistä.
Eroa on oikeastaan vain siinä, että Goldonin näytelmän vuorosanat on käsikirjoitettu. Goldonin omana aikana vähitellen hiipunut commedia dell’arte perustui puhtaasti improvisaatioon.
Toki georgiaa osaamattoman on vaikea tietää, miten paljon Goga Barbaqadze, Kakha Mikiasvili ja kumppanit laittoivat omiaan joukkoonsa.
Teatterin ohjaaja Avtandil Varsimashvili antaa perinteiden näkyä aina näyttelijöiden kasvoja peittäviä naamioita myöten.
Kohtausten täsmällinen ajoitus on tietenkin kaiken perusta myös improvisaatioon perustuvassa komediassa. Kauniissa georgialaisessa naisessa esityksen hauskuus perustui jatkuviin toistoihin. Samasta teemasta esitettiin salamavauhtia monta eri variaatiota.
Tekniikka on sama kuin esimerkiksi mykkäkauden Mack Sennettin slap stick -komedioissa. Teatterin Imatran näyttämöllä pidettiin myös ajoittain yllä vähintään yhtä hengästyttävää vauhtia kuin Sennettin elokuvissa.
En tiedä, laittaako myös Varsimashvili omiaan komedian loppukohtaukseen. Katsojan on helppo liittää ensemblen lauantaina esittämän Kaukasialaisen liitupiirin tunnelmat Georgian vaikeaa sisä- ja ulkopoliittiseen tilanteeseen, joka johti Georgian ja Venäjän väliseen sotaan vuonna 2008 Etelä-Ossetian maakunnasta.
Kauniissa georgialaisessa naisessa prinsessa Mingelli yrittää vakuuttaa riitapukareille, että georgialaiset ovat yhtä suurta perhettä. Viimeisen kohtauksen perusteella katsoja rohkenee kuitenkin epäillä, että puukkohippa on ainakin muinaisina aikoina ollut ylivoimaisesti suosituin seurustelumuoto maakunnanmiesten kesken.
Luettelo hyvin tuotteliaan Goldonin komedioista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Goldon varmasti tunti myös vanhan commedia dell’arte perinteen kuin omat taskunsa.
Kuningas Mingrelli (Barbaqadze) on tämän tarinan Pantalone, rikas vanha mies. Ruhtinas Gurian (Mikiasvili) on puolestaan tarinan Il Capitano, pöyhkeä upseeri.
Tarinan Mingerelli lahjoittaa joka vuosi Persiaan lahjaksi sata kaunista naista ja Gurianin tehtävä on hankkia nämä naiset. Tällä kertaa hän antaa sadan naisen sijasta vain oman siskonsa Tamaran (Avtandil Varsimasvili). Tamara on kuitenkin ilmiselvä variaatio Isabellan perushahmosta.
Commedia dell’artea esittivät kiertelevät pienet teatteriseurueet, jotka esiintyivät kaupunkien toreilla ja muissa vastaavissa paikoissa. Tavisufali Teatrin esityksestä löytyvät todennäköisesti lähes kaikki tämän tyylilajin tyyppihahmot.
Esimerkiksi itse tulkitsen esityksen orjan (Mamuka Mumladze) roolin näytelmän Zanniksi. Suomen kielen taidoillaan loistanut Natenadze on näytelmän Brighella.
Näytelmän hahmoihin kannattaa käydä tutustumassa teatterin Facebook-sivuilla.
Alastopuvuissa ja naamioissa näyttämölä esiintyvät Johanna Kultala ja Elina Putkinen. Kuva Soile Mäkelä
Teatteri Metamorfoosin Sauna on naisten juttu. Naisen vartalossa tapahtuvia muodonmuutoksia katsotaan siinä naisen silmin. Kuten tekijät itse sanovat teatterin kotisivulla, Sauna on tutkimusmatka naiseuteen, naisen kehoon ja ruumiin muistiin.
Saunapuhdas todellisuus on tietenkin jotakin muuta, kuin se kuva, jota mainonta ja viihdeteollisuus naisen vartalosta levittävät. Terveydestä on tullut meidän aikanamme uusi uskonto ja omasta kehosta tämän uususkonnon pyhättö ja palvonnan kohde.
Tätä idealisoitua naisvartaloa tutkivaa ”miehistä katsetta” edustanee esityksessä kiukaasta esiin yllättäen putkahtava silmä, joka katsoo tätä saunojien todellisuutta hämmästyksestä soikeana.
Silti nuorten naisten tekemässä Saunassa tarkkasilmäinen voi aistia myös omakohtaista kauhistelua. Tuollaiseltako minäkin tulen näyttämään muutamien vuosikymmenten kuluttua?
Esityksessä käydään läpi ihmisen koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Siinä muinaisessa isoäidin äidin Suomessa, josta näytelmän tekijöillä ei tietenkään voi olla mitään omakohtaista kokemusta, myös synnyttiin saunassa.
Teatteri Metamorfoosi on Suomen ainoa ammattimaisesti toimiva naamioteatteri. Saunassa mainosten ja viihdeteollisuuden luoma kuva ihanteellisesta naisvartalosta rikotaan alastonpuvuilla ja taidokkailla naamioilla.
Oppeja Soila Mäkelän ohjaama ryhmä on käynyt ammentamassa Ranskasta. Naamiot ovat syntyneet Etienne Championin vetämässä työpajassa ja näyttelijäntyötä on opiskeltu Mario Gonzalezin johdolla.
Metamorfoosin naamioteatterissa näyttämökuvat ovat hyvin maalauksellisia. Kuvataiteisiin hyvin perehtynyt katsoja saa niistä varmasti ihan ylimääräisiä kiksejä.
Toisaalta naamioiden käytöllä uskonnollissa rituaaleissa ja esittävässä taiteessa on juurensa hyvin syvällä ihmiskunnan historiassa. Ainakin minussa taidokkaat naamiot herättivät hyvin voimakkaan déjà vu –kokemuksen, jossa outouteen liittyi samalla vahva tunne siitä, että olen kokenut tämän ennen.
Esitys perustuu kokonaan mimiikkaan. Siinä ei sanota sankaan. Maija Ruuskasen musiikki ja Riina Tikkasen näyttämölle loihtima äänimaailma ovat sitäkin puhuttelevampia.
Tikkanen on Johanna Kultalan ja Elina Putkisen keralla myös mukana näyttämöllä. Naamioiden ohella Saunassa käytetään mustan teatterin tekniikkaa. Osa näyttelijöistä jää mustissa kokovartalotrikoissa varjoihin. Heidän käsissään syntyy illuusio itsestään liikkuvista esineistä.
Tosin Imatran Teatterin valotekniikka ei tainnut taipua täysin ryhmän tarpeisiin. Valaistuksen hienosäätö ei ollut ihan kohdallaan.
Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa nähtiin Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre
Kohtaus, josta Bertolt Brechtin näytelmä Kaukasialainen liitupiiri on saanut nimensä, on kuuluisa. Tuomari laittaa kaksi lapsen huoltajuudesta oikeudessa kiistelevää naista ja pienokaisen liitupiiriin. Tuomari päättää, että lapsi on naisen, joka pystyy vetämään hänet liitupiirin ulkopuolelle.
Perustarinan Brecht lainasi 1400-luvulla Kiinassa vaikuttaneelta näytelmäkirjailijalta Li Xingdaolta (Li Qianfu). Brecht on kuitenkin kääntänyt tarinan ympäri. Nainen joka kieltäytyy vetämästä ja siten satuttamasta lasta, ei ole lapsen biologinen äiti, vaan lapsen perheen palvelija Grusha.
Nuori nainen pelastaa lapsen sisällissotaan sortuvan maan kaoottisissa oloissa ja huolehtii pojasta oman onnensa ja henkensäkin uhalla.
Oikeus syntyy tekojen, ei perityn aseman tai varallisuuden kautta. Jotenkin tähän tapaan lienee lupa kuvata brechtiläisen tematiikan ydintä, josta eeppinen teatteri ponnistaa.
Brechtin omalla vuosisadalla tämä eetos oli vahvasti paitsi teatterin myös politiikan agendalla. Maa meidän on ja olla täytyy, eikä laiskain lurjusten, kuten viime vuosisadan alun torppariliike asian ilmaisi vanhassa työväenlaulussa.
Ohjaaja korostaa tätä ydinajatusta georgialaisen Liberty Theatren esityksen komeassa loppukohtauksessa.
Saksalainen Brecht kirjoitti Kaukasialaisen liitupiirin Yhdysvalloissa. Lappeenrannan Jukola-salissa alun perin Georgiaan sijoitetun tarina esitti georgian kielellä maan pääkaupungissa Tbilisissä toimiva Liberty Theatre. Esitys kuului Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohjelmistoon.
Alkuasetelman perusteella voisi jopa epäillä, että tässä esityksessä eeppisen teatterin tavoite etäännyttää katsojat saavutti maksiminsa, kukaan meistä Jukola-salin lehtereillä istuneista tavallisista, kielipuolista pulliaista ei ymmärtänyt koko näytelmästä mitään.
Ei sinne päinkään! Vaikka näytelmän tekstitys oli ilmeisesti jo käytännön pakosta riisuttu ja typistetty versio siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin, esityksen voimakas intensiteetti ja läsnäolo iskivät ainakin yhdeksännen penkkirivin lauteille asti, kuin löyly tuliseksi lämmitetystä kiukaasta.
Toki esityksen ymmärtämisessä auttoi se, että itse tarina on tuttu. Vielä suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ohjaaja Avtandil Varsimashvili on ilmiselvästi loistava kertoja. Liberty Theatren esitys on hieno näyttö hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta.
Lappeenrannan esitys kesti väliaikoineen noin kolme tuntia. Otaksun kuitenkin teatterin esityksestä verkossa olevien ohjelmatietojen perusteella, että Kaukasialaisesta liitupiiristä on tehty myös vielä pitempi noin neljä tuntia kestävä versio.
Toki näytelmän kohtausten sommittelussa ja ajoituksissa näkyy myös se, että Varsimashvili on työskennellyt ohjaajana myös elokuvan puolella.
Piti oikein kysyä itseltään, miksi tänä päivänä televisiolle tehdyt moniosaiset sarjat ovat usein niin paljon parempia ja imaisuvoimaisempia kuin uudet elokuvat? Ohjaajan vastaus tähän kysymykseen oli aivan ilmeinen.
Roolityöt ovat hienoja. Näyttelijäntyö on tarkkaa. Näyttämöllä myös mennään eikä meinata, kun tarvis on räväkän haitarimusiikin tahdissa. Tosin näytelmän äänimaailmat taitavat olla lähtöisin syntetisaattorista eivätkä ihan oikeista pirunkeuhkoista.
Ensimmäinen ja toinen näytös eroavat tunnelmaltaan. Ensimmäisessä näytöksessä korostuu suorastaan painajaismaisella tavalla väkivalta ja sen uhka. Caja Mikiashvili ja Mamuka Mumladze ovat suorastaan pelottava pari, näytelmän kersanttina ja hänen aseenkantajanaan.
Toisessa näytöksessä alkaa kukkia sarkastinen huumori.
Varsimashvili korostaa ohjauksessaan tuomari Azdakin hahmoon liittyviä koomisia elementtejä. Eeppisen teatterin perustehtävä on hieroa katsojan älynystyröitä, mutta Brecht on myös korostanut sitä, ettei teatteri saa olla ilotonta ja tylsää.
Liberty Theatren Kaukasialainen liitupiiri on kiertänyt ahkerasti maailman teatterifestivaaleja ja ohjaajana Varsimashvili on noussut eurooppalaisten teatterinohjaajien raskaaseen sarjaan.
Perinteet toki velvoittavat. Lähdekirjallisuuden perusteella kaikkien aikojen toistaiseksi parhaana ja tunnetuimpana tulkintana näytelmästä pidetään Varsimashvilin maamiehen ja esikuvan Robert Sturuan Georgian kansallisteatterille tekemään ohjausta.
Mustan ja Valkoisen teatterifestivaali järjestetään nyt kymmenettä kertaa. Imatralaiset Kamran Shahmardan ja Katri Lätt ovat jälleen taikoneet pystyyn festivaalin, jonka ohjelmistossa on teatteritaiteen merkkiteoksia vaikka muille jakaa.
Miten tämä on ylipäätään mahdollista kengännuhabudjetilla pyöritettävillä festivaaleilla? Hyvä kysymys.
Esimerkiksi Imatran kaupunginjohtaja Pertti Lintunen on tukenut festivaalia kaikin käytettävissä olevin keinoin. Lintusta voi kiittää esimerkillisestä kaukonäköisyydestä.
Imatralaisilla ja koko Etelä-Karjalalla on käsissään aarre, jota kannattaa vaalia. Festivaali kokoaa tänä vuonna Etelä-Karjalaan merkittävien tekijöiden lisäksi myös koko joukon teatterikriitikoita. Imatran festivaali alkaa olla maailmalla kovassa maineessa.
Yhtä suuri kiitos tietysti kuuluu sille vapaaehtoisten joukolle, jonka työn ansiosta festivaalin järjestäminen on ylipäätään taloudellisesti mahdollista. Imatralaisilla on tietoa ja taitoa polkaista pystyyn hienoja ja elinvoimaisia tapahtumia.
