Puhdistus

Nuoren Sofi Oksasen esikoisnäytelmä Puhdistus on hämmästyttävän, suorastaan hämmentävän kypsä ja eheä teos.
Oksasen terävä äly leikkaa kuin partaveitsi. Kansakuntien kokemat katastrofit ovat tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonien yksilöiden tragedioita. Viron lähihistoriaan sijoitetulla tarinallaan Oksanen kertoo jotakin oleellista meistä ihmisistä yleensä.
Oksasen tekstissä riittää ulottuvuuksia. Myös hänen käyttämänsä symbolit ovat puhuttelevia. Oksasen näytelmässä on mukana todella paljon oikean klassikon aineksia.
Minua hämmästytti, miten hyvin Oksanen ymmärtää luomiensa roolihenkilöiden vaikuttimia. Ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti hyviä tai palhoja. Poikkeuksellisissa olosuhteissa selviytyjät joutuvat turvautumaan myös oman vakaumuksensa vastaisiin keinoihin.
Näytelmän käsiohjelmassa Oksanen käyttää voimakkaan puheenvuoron raiskausta vastaan. Sodassa raiskausta käytetään yhä aseena ja se on varmasti yksi kauheimmista kidutuksen muodoista, mitä kuvitella saattaa. Raiskaus jättää uhriinsa pysyvät psyykkiset vammat, jotka voivat periytyä vielä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.
Toisen maailmansodan vaiettuihin salaisuuksiin kuuluu se, että edetessään Keski-Eurooppaan ja Saksaan Puna-armeija käytti raiskausta aivan systemaattisesti valloitettujen maiden alistamiseen. Tappakaa ja raiskatkaa kuului sotapropagandan tekijöiden huuto tuolloin Neuvostoliitossa.
Nämä rikokset ihmisyyttä vastaan ovat yhä lähes käsittelemättä. Kansallisteatteri vieraili Puhdistuksen kanssa Tallinnassa lokakuussa ja siellä Eestin Draamateaterin johtajat Priit Pedajas ja Rein Oja myönsivät, että näytelmän tapahtumista on Virossa vielä niin monta totuutta, ettei kyseistä näytelmää vielä voi kirjoittaa siellä.
Oksasen näytelmä on tavallaan psykologinen trilleri, jonka juoni paljastetaan yleisölle vähitellen. Se on kuin sipuli, jota kuoriessa itkettää yhä enemmän ja enemmän. Tarinan juonta ei siksi ole syytä tässä kertoa.
En tiedä, miten paljon Oksasen tekstiä on pitänyt sovittaa näyttämölle, mutta lopputulos on joka tapauksessa aivan erinomainen. Ohjaaja Mika Myllyaho saa kahdella eri aikatasolla liikkuvan tarinan elämään näyttämöllä.
Vanha rouva Tea Ista vangitsee katsojan mielenkiinnon jo pelkällä läsnäolollaan. Myös muut roolisuoritukset ovat enemmän kuin hyviä.
Tavallaan Oksasen kirjoittama tarina on kuitenkin niin vahva, että se jättää jopa näyttelijät varjoonsa. Hän ottaa näytelmässään voimakkaasti kantaa esimerkiksi kaikkialla rehottavaa seksiteollisuutta vastaan.
Pornosta tulee näytelmässä symboli sille moraaliselle rappiolle, johon 70 vuotta kestänyt neuvostovalta johti. Mutta onko alistavan katseen hirmuvalta kadonnut maailmasta mihinkään? Onko meillä oikeutta tuntea moraalista ja eettistä ylenkatsetta niitä kohtaan, joiden on ollut pakkoa selviytyä täysin mahdottomissa olosuhteissa?
Hyviä kysymyksiä riittää.
Kustantajan mukaan Oksasen Stalinin lehmät on vahvasti feministien esikoisromaani. Kirjan nimi on tarttunut jo aikaisemmin mieleen. Nyt aion myös hankkia kirjan käsiini ja lukea sen.
Ainakin Puhdistus on nuoren ihmisen esikoisnäytelmäksi aivan uskomaton saavutus.

Onnea Mikko

Pikkuveli täytti keskiviikkona 50 vuotta. Poika ihmetteli asiaa itsekin Radio Suomen haastattelussa. Mihin nuo kaikki vuodet ovat oikein menneet?
Vasta eilenhän tuo sama kölvi rämpytti sähkökitaraa ja piti meitä parikymppisiä epäilyttävän vanhoina ja kaikkia kolmekymppisiä jo toivottomina tapauksina.
Syntymäpäiväjuhlat Tavastialla Helsingissä olivat hulppeat. Kutsuvieraslistassa oli noin 400 nimeä ja kutsumattomia vieraita oli niin paljon kuin tupaan suinkin vain sopi.
Juhlissa esiintyvät kaikki Mikon entiset bändit U-Bayou (tuttavallisemmin Juupa juu), Organ, Freud Marx Engels & Jung ja tietenkin Eppu Normaali.
Hauskaa oli. Korvissa humisee vieläkin, eikä kysymys ole pelkästään krapulasta.
Parhaiten korvaan tarttui kuitenkin tuo edellä mainittu haastattelu. Pikkuveli väitti, ettei ihmisen musiikkimaku kehity, se voi korkeintaan laajentua. Lapsuuden ja nuoruuden musiikki on ihmiselle kuin äidinkieli. Siinä on parhaiten kotonaan.
Mikko työskenteli pitkään Maailmanmusiikin keskuksessa. Hän on käynyt useita kertoja muun muassa Afrikassa, joka on meidän kaikkien alkukoti ja siis myös kaiken inhimillisen musiikin ensimmäinen esityspaikka.
Jotenkin näin se menee. Yhden kylän nuotiopiiri on ehtinyt tässä välillä laajentua maapallon kokoiseksi, fanien määrä määrättömäksi ja bändien keikkapalkkiot tähtitieteellisiksi, mutta hyvän meiningin peruselementit ovat pysyneet ennallaan.
Kyllä pikkuveli tietää. Tämä teorianpoikanen antaa varmasti paljon ajattelemisen aihetta esimerkiksi niille, jotka ihmettelevät minne klassisen musiikin yleisö on oikein kadonnut esimerkiksi Sibelius Akatemian resitaalikonserteista.
Mikon huumorille on ominaista lempeä sarkasmi. Se näkyy hyvin esimerkiksi hänen sanoituksissaan. Voikilon aravayksiössä oppii pian rakastamaan jopa sitä tulevaakin koppia, jossa pehmusteita löytyy enää pohjasta.
Irvikissan virnuilun takana piilottelee kuitenkin pesunkestävä idealisti. Mikko lähti opiskelemaan biologiaa, koska hän halusi pelastaa maailman.
Minä pyrin aikanani samaan päämäärään opiskelemalla Tampereen yliopistossa sosiaalipolitiikkaa ja valmistumalla aikanani sosiaalitantaksi, öh eli siis yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi.
Tänään me molemmat olemme todennäköisesti sitä mieltä, että olisi pitänyt opiskella sittenkin insinööriksi. Maailman voivat pelastaa vain he, joka ovat viimeiset parisataa vuotta pedanneet sen pikaista loppua.
Meitä veljeksiä yhdistää ehkä myös se, että kumpikin on tehnyt vain muutaman kuukauden sitä työtä, johon kallis yliopistokoulutus tähtäsi.
Minusta tuli lopulta uutissuoleen uutta täytettä graafisen alan makkaratehtaassa työkseen tunkeva vaihetyöläinen. Mikon vuoden ovat kuluneet erilaisissa projekteissa, joista erilaiset bändit ja työskentely niiden kanssa ovat olleet vain osa kokonaisuutta.
Helsingin Sanomien haastattelussa Mikko arveli, että hänen seuraava projektinsa on jälleen Organ.
Ainakin syntymäpäiväjuhlien mieleenpainuvin biisi oli Mikon 80-luvun alussa sanoittama Kärpästen juhlat. Livenä kuultuna tässä biisissä on oikeaa maailmanlopun meininkiä.
Nasan käynnistämä SETI-hanke on etsinyt merkkejä älyllisestä elämästä muualla avaruudessa kohta 20 vuotta. Terkkuja ei ole tullut vielä mistään suunnasta.
Avaruuden mykkyys on herättänyt myös huolestuneita kysymyksiä. Miksei naapureista ole kuulunut mitään?
Avaruus on toki todella suuri tila, niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Naapureihin ei välttämättä törmää ihan heti, vaikka heitä olisi paljonkin.
Samaan kysymykseen on kuitenkin myös toinen, hyvin ilmeinen vastus. Ainakin fossiilisten polttoaineiden massiiviseen käyttöön perustuvat sivilisaatiot ovat kovin lyhytikäisiä. Avaruuden mittakaavassa muutama vuosisata on kovin mitätön aika edes lähimpien naapureiden etsimiseen.
Siitä huolimatta, onnea pikkuveli. Kärpästen juhlat kertoo, ettei pessimismi suinkaan ole meidän vanhojen pierujen helmasynti. Päinvastoin, kun aivojen verisuonet alkavat pikkuhiljaa kalkkeutua ja ymmärrys vähitellen hämärtyä, elämänilokin irtoaa entistä helpommin.
Tämä on elämän ehdottomasti parasta aikaa. Todella upeeta!