Kuukausi: heinäkuu 2026

Maistuisi varmaan minullekin hyvien ruokien ja vielä parempien juomien kera

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalin taiteellinen johtaja on kouluttanut meitä festivaalikävijöitä ihmettelemään ja ymmärtsmään näyttämötaiteen laajaa kirjoa. Joka vuosi festivaalin ohjelmisto on tarjonnut jotakin uutta ja ennenkokematonta. The London Cabaret Clubin esitys Roxie Rocks Chicago oli esteettisesti ja sisällöllisesti yllättävä valinta 22. festivaalin avajaisten esitykseksi.

*Esityksen helmiin kuului keppinukketeatterin (Rod Pupperty) tekniikalla toteutettu tanssikohtaus. Kuva © The London Cabaret Club*

Roxie Rocks Chicago on pastissi John Kanderin Broadway-musikaalista Chicago. Vuonna 1975 kantaesitetyn musikaalin tarina perustuu The Chicago Tribunen toimittajan Maurine Dallas Watkinsin kirjoittamaan näytelmään. Vuonna 1926 kantaesitetty näytelmä oli tositarina kahdesta naisesta, Beulah Annanista ja Belva Gaertnerista, joita syytettiin henkirikoksista murhaoikeudenkäynnissä. Annan toimi suorana esikuvana näytelmän Roxie Hartille ja Gaertner puolestaan Velma Kellylle.

Watkinsin näytelmän terävä satiiri kohdistui osavaltion oikeusjärjestelmään. Samaan aikaan kun Al Capone gangstereineen tuntui nauttivan jonkinlaista koskemattomuutta, pelkästään miehistä koostuvat valamiehistöt tuomitsivat lähes muitta mutkitta miehensä tai rakastajansa surmanneen naisen hirteen.

Tämän satiirin aihe ei ole sadassa vuodessa oleellisesti muuttunut miksikään, ei edes meillä Suomessa. Miesten tekemille henkirikoksille tuntuu aina löytyvän lieventäviä asianhaaroja. Itseään veitsellä puolustanut nainen tuomitaan johdonmukaisesti lähes aina taposta. Surkuhupainen esimerkki näistä asenteista on Anneli Auer, joka tuomittiin heppoisin perustein jopa kahdesti – ei miehensä taposta, vaan murhasta (!).

Roxie Rocks Chicagossa Roxien ja Velman selviytymistarina on laitettu rokkaamaan lontoolaisen hienostoklubin parketille. Huikealla ammattitaidolla kimaltelevaksi puhallettu hattara on tehty nautittavaksi hyvien ruokien ja vielä parempien juomien keralla. Jäin pohtimaan, miten tuo hattara istui Kulttuuritalo Virran Karelia-salin näyttämölle – tai oikeammin sitä, miten laskelmoitu, kaupallinen estradiviihde sopii festivaalille, jonka profiilille tunnusomaista on ollut raikas ja kiehtova avantgarde.

Vaikea sanoa. En ole nähnyt Chicago-musikaalia – vaikka se on yksi kaikkien aikojen pisimpään esitetyistä musikaaleista – enkä sen inspiraationa ollutta näytelmääkään. Christopher Isherwoodin romaaniin perustuvan Kanderin Cabaret-musikaalin nähneet ja kokeneet ovat voineet minun laillani todeta, että myös Broadway-musikaalin kontekstissa voidaan tehdä hyvin syvälle menevää taiteellista analyysia todellisuudesta.

Rokkaavasta Roxiesta alkuperäisen tarinan satiirisen kärjen terävimmät piikit oli hiottu huolella pois. Tarinan naisten vankilakohtauksessa viljelemä ronski huumori ei pyyhkinyt pois taidokkaan mutta yksiulotteisen liikekielen sanomaa. Tässä maailmassa miehet ovat miehiä, naiset ovat naisia ja karvaiset menninkäiset Alpha Centaurin tuolta puolen karvaisia menninkäisiä Alpha Centaurin tuolta puolelta. Suurin piirtein näin kabaree sädehti ja kimalsi unelmien maailmassa, jossa elämä rikkaille miehille on tietenkin täysin verovapaata. Tai näin iki-ihanan scifi-klassikon kirjoittaja Douglas Adams olisi voinut asian ilmaista.

Kokonaisuudessa oli jotakin, joka jätti vaikeasti nieltävän palan kurkkuun. Tuo pala olisi epäilemättä kaivannut kyytipojakseen sitä palanpainiketta. Tarinan tasolla Roxie käyttää seksuaalisuuttaan ja miesten manipuloimista aseena selviytyäkseen korruptoituneessa maailmassa. Esitysmuodon tasolla näyttämöllepano tyytyi toisintamaan juuri niitä samoja hyperseksualisoituja ja esineellistäviä tanssirutiineja, joita se väittää kommentoivansa. Ronski huumori ja glitter toimivat suojana, jolla peitetään se, että yleisölle myydään loppujen lopuksi perinteistä, miesten katseelle suunnattua viihdettä ”naisvaltaisuuden” varjolla.

Esityksen helmiin kuului keppinukketeatterin (rod puppetry) tekniikalla toteutettu tanssikohtaus. Toinen mieleen painunut yksityiskohta oli Mykhailo Bilakin huikea akrobatia suurella renkaalla. Mykhailo ja hänen kaksoisveljensä Andrii Bilak ovat kansainvälisesti tunnustettu akrobatiaduo, joka on erikoistunut korkeatasoiseen pariakrobatiaan.

Roxy Rocks Chicago

CEO & Creative Producer: Evelina Girling
Taiteellinen johtaja & Pääkoreografi: Doni Fierro
Vierailevat koreografit: Cristian Vale, Gaz Davies ja Vladimir Kozevnikov

Esiintyjät: Luis, Ruby Hewitt, Sofia Klimovsky, Megan Truan
Tanssijat: Isabelle Bosher, Sophie Sheridan, Georgia Chapman, Yasmin Jade Mitchell, Nicolae-Matei Negruser, James Pullum, Wellington Dos Santos, Cristian Cauteruccio,
Erikoisnäyttelijät: Mykhailo Bilak
Valokuvat: The London Cabaret Club

Imatran Musta ja Valkoinen Teatterifestivaali on todellinen helmi kesän kulttuuritapahtumien joukossa

Maapallolla elää nyt noin 8,3 miljardia ihmistä. Silti yksinäisyydestä on tullut alati kasvava ongelma. Digitaalinen maailma ei täytä kaikkia niitä tarpeita, joita evoluutio on meihin muokannut biologisina olentoina. Meillä on laumaeläimen vaistot. Kaipaamme kipeästi yhteisöllisyyttä – kokemista yhdessä. Näyttämötaide on ainakin minulle vertaansa vailla oleva keino olla aidossa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Uskon, tai ainakin toivon, että kulttuuripalveluista muodostuu yksi tärkeimmistä tulevaisuuden kasvualoista.

Katalonialainen katuteatteriryhmä **L’Avalot** tuo festivaalin päätöspäivänä 25.7 näyttämölle tulen voiman. L’Avalot esittää visuaalisen ja sanattoman teoksen **FOC ,** jossa keskiössä on tuli, sen voima, kauneus ja arvaamattomuus. Kuva (c) Jose Vicente/Mustan ja Valkoisen -teatterifestivaali.

Garden Helsinki -hankkeesta käyty keskustelu on tehnyt jälleen näkyväksi sen, miten suomalaiskansallinen hyvä veli -verkosto (lue: korruptio) toimii. Vaikka tämän areenan pystyttäjät ovat pyrkineet meidän veronmaksajien kukkarolle hieman kyseenalaisin keinoin, asiasta käyty keskustelu on nostanut parrasvaloihin myös sen, että kulttuurista ja viihteestä on tullut sijoittajien näkökulmasta lupaava kasvuala. Pelkästään urheilun ja livekonserttien käyttöön tarkoitettujen areenainvestointien arvioidaan kasvavan lähivuosina koko maailmassa 25 prosentilla, 40 miljardista 50 miljardiin euroon.

Alan seurantajärjestelmät arvioivat parhaillaan pelkästään aktiivisten ja suunnitteilla olevien stadion- ja areenahankkeiden kokonaisputken arvon olevan maailmanlaajuisesti peräti 125–192 miljardia euroa. En tiedä, onko tuossa luvussa mukana alati paisuva, maailman meriä kyntävä loistoristeilijälaivasto – laivat, joiden muhkeat konserttisalit varustetaan nykyisin parhaalla mahdollisella teatteri- ja esitystekniikalla. Otaksun kuitenkin, että tällä meidän yhteisellä Titanicillamme riittää orkestereita soittoa jatkamaan, kun päästelemme täyttä höyryä kohti väistämätöntä törmäystä maapallon ekologisiin realiteetteihin.

Teatterin, oopperan, tanssin ja livekonserttien ydinliikevaihto koko maailmassa on arvioitu noin 170–200 miljardiksi euroksi. Edellä mainittujen areenarakentamisen kasvulukujen valossa pelkkä korkeakulttuuri on siten maailmanmitassa taloudellisesti pienten piirien puuhastelua, ja rakentamisbuumia selittävätkin ennen kaikkea urheilun ja suuren viihdebisneksen alati kasvavat tilatarpeet. Kulttuuritarjonta kuitenkin lisää muiden palvelujen kysyntää suurilla kertoimilla ja pitää osaltaan pinnalla jopa nämä jäävuorta suuremmiksi kasvaneet loistoristeilijät.

Suomessa kulttuurilaitoksia ja kulttuuritapahtumia tuetaan verovaroin. Kysymys on ihmisten tasa-arvosta – tai ainakin näin minunlaiseni vanhat ihmiset vielä ajattelevat. Hyvinvointivaltiossa jokaisella ihmisellä pitää olla mahdollisuus päästä osalliseksi hyvään elämään kuuluvasta taiteesta. Kulttuurilaitoksille kyse on myös puhtaasta olemassaolosta. Näin vähäväkisestä maasta tuskin löytyy riittävästi halukkaita hyvätuloisia pitämään pelkillä lipputuloin ja lahjoituksin yllä esimerkiksi Suomen Kansallisoopperaa.

Veronmaksajien kannalta kulttuurin tukeminen on paitsi ihmisten yhdenvertaisuutta parantava, myös taloudellisesti tuottava investointi. Näin on asianlaita erityisesti kulttuuritapahtumien kohdalla. Kävin tätä alustusta varten läpi Tampereen kaupungin, Kuopion kaupungin ja Mustan ja Valkoisen -festivaalin järjestäneen organisaation tekemät kyselytutkimukset. Näiden selvitysten antama vastaus on yksiselitteinen: majoitus-, ravintola- ja muiden oheispalvelujen kysyntä kasvaa tapahtumien aikana niin paljon, että tapahtumaa tukenut kunta saa veroeuronsa takaisin parhaimmillaan jopa moninkertaisesti.

Tampereella laaja ja seikkaperäinen kyselytutkimus tehtiin vuosina 2013–2014. Tuolloin Tampereen kulttuurikohteissa kävi 2,5 miljoonaa vierailijaa. Pirkanmaan ulkopuolelta tulleiden kävijöiden osuus oli 38 prosenttia. Heistä aivan omassa luokassaan olivat festivaalien kävijät, jotka käyttivät pääsylippuihin ja oheispalveluihin keskimäärin 183 euroa henkeä kohti vuorokaudessa. Kaikkiaan festivaalivieraat käyttivät rahaa Tampereella vuonna 2013 noin 79,5 miljoonaa euroa. Kaupungin avustus kyseisenä vuonna festivaaleille oli 632 000 euroa. Minua pätevämmät veroasiantuntijat pystyvät varmasti laskemaan, miten paljon tuosta liki 80 miljoonan euron lisäyksestä palvelujen kysyntään kilahti verotuloina takaisin kaupungin kassaan.

Kuopiossa on vastaavasti tutkittu Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin aiheuttaman kysynnän kasvua. Selvityksen mukaan festivaali lisäsi palvelujen kysyntää vuonna 2024 noin 2,6 miljoonalla eurolla. Kaupunki tuki festivaalia samana vuonna 315 000 eurolla. Ulkopaikkakuntalaiset käyttivät rahaa pääsylippuihin, majoitukseen ja muihin palveluihin kävijää kohti keskimäärin 208 euroa. Peräti 86 prosenttia ulkopaikkakuntalaisista ilmoitti festivaalin olevan aivan ensisijainen syy matkustaa Kuopioon.

Etelä-Karjalan tapahtumaklusteri puolestaan teki äskettäin Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalille kyselytutkimuksen festivaalin vaikutuksista palvelujen kysyntään Imatralla. LAB-ammattikorkeakoulun asiantuntijoiden läpikäymä data osoittaa, miten kävijöiden kulutus – keskimäärin 50–60 euroa per asiakas – jakautui Imatran palveluihin ja kuinka festivaali moninkertaistaa alueellisen tuen takaisin aluetalouteen.

Imatran kaupungin avustus festivaalille oli viime vuonna 31 000 euroa, josta 6 000 euroa oli vuokratukea kaupungin omistamien tilojen käyttöön. Festivaali rahoitti toimintansa pääasiallisesti lipputuloilla sekä Etelä-Karjalan Kulttuurirahaston, Taiteen edistämiskeskuksen ja yritysten myöntämillä tuilla ja avustuksilla.

Kaupunki on epäilemättä saanut vähäiselle avustukselleen erinomaisen tuoton. Olen päässyt seuraamaan läheltä festivaalin vaiheita sen perustamisesta asti, ja Imatran kaupungin avustuksen niukkuus on vuosien varrella harmittanut. Musta ja Valkoinen Teatterifestivaalissa on ollut – ja on edelleen – potentiaalia kasvaa koko Kaakkois-Suomen merkittävimmäksi kulttuuritapahtumaksi.

Festivaali edustaa jo nyt jatkuvuutta ja tulevaisuuden toivoa hurjan rakennemuutoksen kynsissä elävälle paikkakunnalle. Ulkopaikkakuntalaisille festivaalin esitykset olivat kyselyn perusteella ylivoimaisesti tärkein syy vierailla Imatralla. Tänä vuonna kaupunki onkin myöntänyt festivaalille 45 000 euron toiminta-avustuksen. Toivottavasti tämä on merkki asenneilmapiirin muutoksesta oikeaan suuntaan kaupungin päättäjien keskuudessa.

Blogin teksti on kirjoittajan alustus Mustan ja Valkoinen Teatterifestivaalin yhteydessä järjestettävässä kulttuurimatkailuseminaarissa. Yritän siinä vastata annettuun aiheeseen, mitkä ovat kulttuuritapahtumien vaikutukset alueiden kehitykseen.

Harmony Sisters on molliavain suomalaisen viihdekulttuurin salattuihin juuriin

Pyynikin kesäteatterin Harmony Sisters on taidokkaasti toteutettu revyy. Viihdyttävän esityksen suuriin ansioihin kuuluu se, että se kertoo myös, missä ovat suomalaisen viihdekulttuurin juuret. Valtosen sisarukset Maija, Ester ja Vera omaksuivat laulutyylinsä jo teini-ikäisinä amerikkalaisista musiikkielokuvista. Ohjaaja Olka Horilan sovitus ja ohjaus Elina Snickerin kirjoittamasta näytelmästä ei ollut pelkkää huutamista ja huitomista, kuten joku homekorva saattaa ajatella, vaan neronleimaus.

Anna-Sofia Tuominen, Nomi Enckell ja Matleena Junttanen onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Kuva (c) Katri Dahlström

Useimmat meistä tunnistavat jazzin ja bluesin. Sen sijaan katveeseen on jäänyt se tosiasia, että Broadwayn musikaalien ja Hollywood-elokuvien hittien soundeissa soi juutalaisesta kansanmusiikista ammentava klezmer. George Gershwinin, Irving Berlinin ja Harold Arlenin kaltaiset nerokkaat säveltäjät loivat tarttuvaa synteesiä näistä eri musiikin lajeista, ja terävin koukku tässä äänielokuvien myötä maailmaa jo viime vuosisadan alkupuolella valloittaneessa musiikissa oli niin kutsuttu molliavain. Sen sävelkulku huojuu duurin ja mollin rajalla ja luo draaman tuntua.

Teatterintekijät tietävät, että loistava komedia on vain toisin keinoin esitetty tragedia. Toinen maailmansota merkitsi katastrofia trion nousujohteiselle uralle. Tähän tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Synnytyssairaalaan sijoitettu kohtaus antoi karun kuvan siitä, millaisilla Natsi-Saksasta omaksutuilla totalitaarisilla kasvatusmenetelmillä sekä äitejä että vastasyntyneitä kohdeltiin vielä sodan jälkeenkin Suomessa. Horila on pitänyt valitsemastaan tyylilajista kiinni johdonmukaisesti ja oikeaoppisesti, vaikka tunneasteikolla siirryttiin äärilaidasta toiseen.

Valtosen siskosten lahjakkuudesta kertoo paljon se, että he omaksuivat amerikkalaisen populaarimusiikin soundin korvakuulolta. Englanninkielisten kuorolaulujen stemmojen omaksumista helpotti ehkä se, että tytöt puhuivat äidinkielenään ruotsia. Revyyn alussa siskosten isä kuolee ja heidän äitinsä jää yksin huolehtimaan kolmesta tyttärestään. Perhe on köyhä, mutta ilmeisesti siskoksilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua. Ylen tekemässä haastattelussa Raija Valtonen kertoo, että he opiskelivat jo koulussa saksan ja suomen lisäksi myös englantia.

Tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat onnenhetket, vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Kuvassa ovat etualalla Anna-Sofia Tuominen ja Kai Vaine, taustalla Anna Arola. Kuva (c) Katri Dahlström

Samassa, vuonna 2006 esitetyssä haastattelussa Raija muistelee, että siskokset esittivät lauluja uransa aikana yhdeksällä tai jopa kymmenellä eri kielellä. Tämän monikielisyyden taustalla vaikutti säveltäjä George de Godzinsky, maahanmuuttaja ja aito suomalainen kosmopoliitti. Vuonna 1914 Pietarissa syntynyt Godzinsky muutti Suomeen vuonna 1917 vanhempiensa mukana pakolaisena. Hänen isänsä Franciszek de Godzinsky ja äitinsä Maria Othmar-Neuscheller olivat oman aikansa kosmopoliitteja, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti vaikuttaneen ensimmäisen globalisaatioaallon ihmisiä. Molempien juuret olivat Keski-Euroopassa.

Suomalaisten taiteilijoiden esiintymisistä Natsi-Saksassa ja yhteistyöstä Joseph Goebbelsin johtaman Kansanvalistus- ja propagandaministeriön kanssa on tehty vaiettujen salaisuuksien kestosuosikki. Uusia ”paljastuksia” on tehty vielä aivan viime aikoinakin. Viimeksi suomalaismuusikoiden toimintaa on tutkinut, kansallisen itseymmärryksen vuoksi, tutkija Susanna Waldén-Antikainen väitöskirjassaan (Kansallissosialismi Yrjö Kilpisen ja Gerhard Hüschin musiikkitoiminnassa – Lehdistö, konsertointi ja menneisyydenhallinta).

Raija Valtonen kuvaa Ylen haastattelussa trion kolmea vierailua Natsi-Saksassa ja sen valloittamissa alusmaissa hauskoiksi. Horilan näytelmässä aihetta käsitellään kieli keskellä suuta. Daavidin keltainen tähti rinnassa kohti tuhoaan kulkevien juutalaisten lisäksi mukaan näyttämölle oli otettu tarina, jossa näytelmän Raija sabotoi Hitlerin patsasta leikkaamalla palan figuurin nenästä. Vuonna 1992 tehdyssä haastattelussa Raija Valtonen vakuuttaa vihanneensa Hitleriä jo tuolloin.

Ennen sotaa siskokset haaveilivat läpimurrosta Amerikassa. Historian käänteet veivät heidän maailmanvalloituksensa Natsi-Saksaan. Suureksi synniksi ei voi laskea edes sitä, että näytelmän äidin mukaan näistä konserteista ja radioesiintymisistä maksettiin hyvin. Raija Valtosen mukaan Natsi-Saksassa ei saanut esittää juutalaisten säveltäjien säveltämiä kappaleita. Tätä kieltoa rikkomatta siskokset onnistuivat laulujensa stemmoissa salakuljettamaan natsijohtajien konserttisaleihin ja radion välityksellä saksalaisiin koteihin näytteitä juutalaisen kulttuurin voimasta. Voi olla myös niin, ettei trio sodan jälkeen joutunut valvontakomission silmätikuksi ja suomalaisten kommunistien vihakampanjan kohteeksi oletettujen natsisympatioidensa takia, vaan siksi, että heidän tapansa esiintyä näytti ja heidän musiikkinsa kuulosti liian amerikkalaiselta.

Anna-Maija Tuokko teki hienon ja vaikuttavan roolityön siskosten äitinä Ester Valtosena. Hänen panoksensa antoi keskipisteen välillä hurjalla vauhdilla pyörineelle revyylle. Kuva (c) Katri Dahlström

Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen ja Nomi Enckell onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Junttanen on äänialaltaan sopraano, kuten hänen roolihahmonaan tulkitsemansa Raija Valtonen oli. Enckell on myös sopraano. Se ei ainakaan minua häirinnyt, vaikka hänen roolihahmonaan näyttelemänsä Vera Valtonen oli mezzosopraano. Ester Valtosen roolihahmoa näytelleen Tuomisen äänialasta en löytänyt mainintaa, mutta ainakin minun korvissani hänen laulamansa soolo-osuudet olivat tummine sävyineen todella kauniita. Ainakin minun korvissani Tuomisen ääniala oli upeasti soiva altto.

Amerikkalainen populaarikulttuuri aloitti maailmanvalloituksensa jo viime vuosisadan alkupuolella. Tämän elinvoimaisen ja valloittavan musiikin tekijöitä olivat Yhdysvaltoihin Afrikasta tuotujen orjien jälkeläiset sekä Venäjältä ja Itä-Euroopasta Venäjän tsaarien masinoimia juutalaisvainoja, pogromeja, Amerikkaan paenneet pakolaiset ja heidän jälkeläisensä. Tämän musiikin leviämistä vauhdittivat ajan suuret keksinnöt: äänielokuvat, äänilevyteollisuus ja radio. Harmony Sisters oli triona nimeään myöten suomalainen esimerkki siitä, ettei tämä maailmanvalloitus katkennut edes kahteen tuhoisan nationalismin lietsomaan maailmansotaan.

Sodan jälkeen Valtosen siskokset pakenivat vainoa Ruotsiin. Heidän perinteensä jatkajia ovat olleet muun muassa Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja kumppanit, joiden rillumarei oli suomalainen muunnos amerikkalaisesta vaudevillestä.

Ylen Elävästä arkistosta löytyvää Raija Valtosen haastattelua ei ole päivätty. Haastattelussa on mukana myös Maarit Niiniluoto, jonka triosta kirjoittama kirja (Sulle salaisuuden kertoa mä voisin – Harmony Sistersin tarina) julkaistiin vuonna 1992. Haastattelu oli tehty tämän julkaisupäivän tiimoilta. Horilan näytelmä perustuu todennäköisesti Niiniluodon kirjaan, jossa on haastateltu kaikkia kolmea trion jäsentä.

Harmony Sisters, Pyyniki Kesäteatterin esitys 1.7.2026

Käsikirjoituksen on Elina Snickerin näytelmien pohjalta sovittanut Olka Horila Ohjaus: Olka Horila Apulaisohjaaja: Saija Viljanen Lavastussuunnittelu: Riikka Aurasmaa pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola Koreografi: Katri Liikola Äänisuunnittelu: Sami Silén
Kampausten, peruukkien ja maskeerauksen suunnittelu: Riina Vänttinen Musiikin sovitus, kohtausmusiikin sävellys ja musiikin harjoitus: Niina Alitalo Näyttämöllä: Nomi Enckell, Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen, Anna-Maija Tuokko, Petra Ahola, Petja Pulkkinen, Kai Vaine, Jaakko Wuolijoki, Anna Arola, Saana Heino, Antti Heinonen, Roosa Kari, Olli Tulkki, Maija Vuorinen, Mea Miilumäki