Avainsana: Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali

Voima olkoon kanssanne! – Nijinsky III:n huikea show hehkui näyttämötaiteen ydinlämpöä

Liettualaisen Nijinsky III Cabaret Housen burleskikabaree The Aurora Borealis oli vauhdikas ja ajoittain aivan poskettoman hauska esitys. Se sai minut nauramaan vapautuneesti. Huikea esitys teki näkyväksi sen, että ravintolaviihde ja kabaree näyttämötaiteena ovat kaksi eri todellisuutta. Show’n juontaja ja primus motor Gytis Ivanauskas alias Gytis IV määritteli tuon eron seremoniallisessa avauspuheessaan: ”Me annamme teille voimaa! Te annatte voimaa meille!” Näihin sanoihin kiteytyy minusta hienosti näyttämötaiteen ydin. Kysymys on vuorovaikutuksesta.

*Kuvassa on upeasti laulanut Miss Baby Doll. Kuva (c) Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali.*

Syvyyttä Ivanauskasin sanoille voimaannuttamisesta antaa sirkusten, varieteen, kabareiden ja burleskin historiallinen rooli kulttuurissa. Nämä näyttämöt ovat historiallisesti olleet paikkoja, joissa normaalin yhteiskunnan ja patriarkaalisen moraalin ulkopuolelle rajatut ihmiset löysivät tilaa elää, työskennellä ja ilmaista itseään. Näissä yhteisöissä on syntynyt omintakeista ja ilmaisuvoimaista taidetta. Tuo marginaalissa syntynyt taide on ollut myös valtakulttuurin suola ja pippuri.

Yleisö nousi seisomaan osoittaessaan hurjin kättentaputuksin ja hihkaisuin suosiotaan esitykselle sen päätyttyä. Pienen suomalaisen teollisuuspaikkakunnan asukkaiden suhtautuminen seksuaalisuuteen – tai toiseuteen ylipäätään – ei varmasti sijoitu asenteita mittaavien asteikkojen vapaamielisimpään nelikenttään. Nyt jää oli kuitenkin murrettu.

Burleskiteatterissa yleisön edessä riisuutuva nainen ei merkitse nöyryyttävää alistumista vahvemman edessä. Burleskistriptease on parodiaa sekä voimauttavaa satiiria korkeakulttuurista ja yhteiskunnan patriarkaalisista valtarakenteista. Sana burleski juontaa juurensa italian pilaa tarkoittavasta sanasta burla. Jalkapallotermein kysymys on patriarkaatin joukkueessa pelaavien, kiilusilmäisten hölmöjen jallittamisesta.

Burleski on syntynyt olosuhteissa, joissa naisilla ei ollut oikeutta hallita omaisuuttaan tai edes omaa kehoaan – äänioikeudesta nyt puhumattakaan. Patriarkaalinen yhteiskunta ja sen kirjoitetut sekä kirjoittamattomat lait työnsivät oman itsemääräämisoikeutensa puolesta taistelevan naisen marginaaliin. Burleski tarjosi naisille välineen ottaa oma keho ja seksuaalisuus haltuun sekä nauraa patriarkaatin asettamille ahtaille muoteille. Kyse ei ollut miesten katseelle alistumisesta, vaan sen purkamisesta liioittelun, huumorin ja groteskin estetiikan avulla.

Gytis IV:n ohella esityksen selkeitä queer-hahmoja oli Luka Mokka, joka ensimmäisessä näytöksessä sieppasi (varmaan sovitusti) katsomosta eteläkarjalaisen harrastajateatterin kirjailijan ja ohjaajan Sami K. Sivosen näyttämölle erotiikkaa tihkuvaan queer-performanssiin. Jo tämä ensimmäinen duetto, halun ja häpeäni yllättävä tanssi, sai minut kiemurtelemaan naurusta.

Kabaree on ollut queer-kulttuurin turvasatama. Klubit tarjosivat 1800- ja 1900-luvuilla tilan, jossa sukupuolirooleilla leikkiminen, drag, leikiteltävä androgyynisyys ja sateenkaareva rakkaus saattoivat kukoistaa kaukana valtavirran tuomiosta ja lainsäädännön kourasta. Tämä perintö elää vahvana nykyburleskissa ja -kabareessa, joissa painotetaan nimenomaan voimaantumista, kehopositiivisuutta, diversiteettiä ja yhteisöllisyyttä.

Liettualainen Nijinsky III (tai Nijinsky III Cabaret House) edustaa tätä perinnettä modernissa Baltiassa. Klubi ja sen perustaja Deivydas Valenta ovat organisoineet Vilnaan myös kansainvälisen burleskifestivaalin (Vilnius International Burlesque Festival). Vilnassa sijaitseva klubi on saanut nimensä legendaarisen tanssijan ja koreografin Vaslav Nižinskin mukaan, ja se on vakiinnuttanut asemansa Liettuan ja koko Baltian kulttuurikentässä ainutlaatuisena ”synnin, taiteen ja vapauden temppelinä”. Nižinski tunnetaan vallankumouksellisesta koreografiastaan, jonka hän loi Igor Stravinskyn balettiin Kevätuhri.

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalin teemaksi oli tänä vuonna valittu kabaree. Itse hieman oudoksuin sitä, että festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan valitsi avajaisesitykseksi The London Cabaret Clubin kabareen Roxie Rocks Chicago. Minulle Nijinsky III Cabaret Housen The Aurora Borealis oli vastaus avajaisesityksen herättämiin kysymyksiin. Edes huikealla ammattitaidolla tehty esitys ei ole taidetta, jos näyttämötaiteen oleellisin elementti – voimauttava vuorovaikutus – jää vajaaksi tai puuttuu kokonaan. Kabareessa kaikki, mikä kiiltää ja kimmeltelee, ei ole kultaa.

Kysymys on vallasta: kuka määrittelee esteettiset reunaehdot? Nijinsky III:n esitys nojasi burleskin ja queer-kabareen historialliseen perinteeseen, jossa kyse on marginalisoitujen ryhmien omasta äänestä, ruumiillisuudesta, satiirista ja normien haastamisesta. Tämä estetiikka nousee eettisestä ja taiteellisesta tarpeesta. Valta määritellä esitys on esiintyjillä itsellään. Se luo katsomoon yhdenvertaisen kohtaamisen, jossa syntyy vapauttava, vastavuoroinen voimautuminen.

The London Cabaret Clubin esityksessä valta määritellä estetiikka taas oli tyyriin ravintolaskun maksajan kädessä. Esityksen muoto, kehot, liikkeet ja visuaalisuus taipuvat siihen, mikä miellyttää ostovoimaista asiakasta ja täyttää kulutusviihteen odotukset.

Näin 22. festivaalin ohjelmisto on ollut hyvin linjassa edellisten festivaalien taiteellisten päämäärien kanssa. Näiden vuosien varrella olemme saaneet oppia, että on hyvin monta tapaa tehdä näyttämötaidetta. Tänä vuonna saimme esimerkkien kautta oppia sen, että viihteen ja taiteen välillä on ainakin yksi selvä erottava tekijä. Shahmardanin teesistä ja antiteesistä syntyi synteesi, jonka kautta tällainen hidasjärkinen hämäläinenkin oppi jälleen jotain.

The Aurora Borealis

Nijinsky III Cabaret Housen esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Teatteri Imatran näyttämöllä 24.7.2026

Ohjaus: Gintaras Rėpšas ja työryhmä Pukusuunnittelu: Gintaras Rėpšas ja työryhmä Säveltäjä: Rolandas Venckys Äänisuunnittelu: Edvinas Siliūnas Valosuunnittelu: Aurimas Tolstovas Lavastaja: Lukas Voinič Maskeeraukset: Julita Esiintyjät: Gytis IV, Luka Mokka, Neiti Baby Doll, Le Jongleur Gaspar

Madame Nielsenin Die führende Madame todisti performanssin ilmaisuvoimasta – Saksassa Nielsenin muodonmuutos Führeriksi aiheutti skandaalin ja poliisi pidätti taiteilijan

Tanskalainen kirjailija, muusikko ja performanssitaiteilija Madame Nielsen on kiehtova hahmo. Taide käsitteenä ja taiteen idea muuttuvat jonkin merkillisen transformaation kautta näkyviksi hänen androgyynissä habituksessaan. Hän anorektisen laiha vartensa on kuin huutomerkki. Näyttämöllä se haastaa meidät katsojat tekemään kysymyksiä oikeudesta ajatella ja tuntea vapaasti, luoda itselleen itsensä näköinen elämä. Kotimaassaan Nielsen pyrki elämään kokonaan ilman virallisia henkilöpapereita ja nimeä. Kansainvälisesti hänet tunnetaan poikkeuksellisesta taiteellisesta urastaan, jossa hän häivyttää fiktiivisen roolin ja oman elämänsä välisiä rajoja.

Kuva ei ole esityksestä, vaan se on otettu huhtikuussa 2025 Vilnassa, jossa kirjailija Madame Nielsen puhui kirjoistaan kirjallisuusmatineassa. Kuva (c) Benjamin Huseby/Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Madame Nielsen vieraili edellisen kerran kesällä 2023. Tuolloin hän esitti esityksessä The Silver Dollar Duke meille tulkintojaan David Bowien biiseistä. Tuolloin Nielsenin esiintymisasuna toimi hopeanvärinen ihomaali.

Torstai-illan esitys While We Are Still Here alkoi samalla esteettisellä teemalla. Nielsen kuvaili sanoin ja kuvin kehollisen olemassaolon kauneutta. Kuvissa Nielsenin vartaloa peittävä bodypainting oli muuttunut hopeasta kullaksi. Taiteilija itse tuli näyttämölle valkoiseen, viattomuutta symbolisoivaan mekkoon pukeutuneena.

Sitten Nielsen alkoi kertoa meille Saksassa pienimuotoiseen skandaaliin johtaneesta performanssistaan Die führende Madame (Johtava Madame), jonka hän toteutti yhteistyössä Theater Bonnin (Schauspielhaus Bad Godesberg) kanssa. Nielsen pukeutui performanssissa ruskeaan SA-uniformuun, laittoi nenänsä alle Hitler-viikset ja käsivarteensa punaisen käsivarsinauhan, jossa oli valkoisen ympyrän keskellä natsien hakaristiä muistuttava heraldinen symboli. Saksalaisissa lehdissä, kuten paikallisessa General-Anzeigerissa ja myöhemmin valtakunnallisessa Frankfurter Allgemeine Zeitungissa (FAZ), esitystä kuvailtiin shokeeraavaksi ja rajoja rikkovaksi teatterin kriisiksi.

Esitys alkoi Bad Godesbergin teatteritalolta. Teatterilta Nielsen lähti kävelemään Reinin rantaa pitkin kohti tunnettua Rheinhotel Dreeseniä. Hotelli on historiallisesti merkittävä paikka, jossa Hitler yöpyi usein ja jossa hän tapasi muun muassa Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlainin vuonna 1938 ennen Münchenin sopimusta. Projektin tarkoituksena oli vaeltaa usean päivän ajan ”pahuuden alkulähteille” ja tutkia saksalaisten suhdetta menneisyyteensä.

Sitten sivullisten paikalle hälyttämä poliisi keskeytti performanssin ja otti Nielsenin kiinni. Saksassa perustuslain vastaisten järjestöjen symbolien (kuten natsitunnusten, hakaristien ja SA-pukujen) julkinen näyttäminen on ankarasti kiellettyä ja rikoslaissa rangaistavaa käytöstä. Nielseniä vastaan käynnistettiin virallinen tutkinta tunnusten laittomasta käytöstä. Vaikka Saksan laki sallii poikkeuksia taiteellisen ilmaisun ja historianopetuksen kohdalla, julkisella paikalla ilman selkeää teatterikontekstia tehty provokaatio ylitti rajan, joka vaati poliisin puuttumista asiaan.

Nielsen on itse myöntänyt, että natsitunnusten käyttö ja Hitler-tervehdysten tekeminen julkisesti oli järjetöntä ja äärimmäistä, mutta se oli osa hänen pyrkimystään koetella tabuja ja identiteetin rajoja.

Natsikävelyssä androgyyni Madame Nielsen muuttui pelottavaksi Madame Führeriksi. Pidätykseen päättynyt kävely oli kuitenkin vain osa seitsemän päivää kestänyttä performanssia Wandernde Verwandlung. Näiden vaelluspäivien aikana Madame Führerin hahmo muuttui kuva kuvalta ensin teinitytöksi ja sitten nunnaksi. Myös käsivarsinauhan väri ja siihen liitetty heraldinen symboli muuttuivat hahmon muuttuessa. Itse olin näkevinäni niiden joukossa myös ympyrän ja viivat, joita saamelaiset käyttävät lipussaan. Vain Hitler-viikset pysyivät myös näiden neitokaisten nenänjuuressa sitkeästi ikään kuin muistutuksena siitä, ettei kukaan meistä ole täysin viaton.

Madame Nielsenin mukaan performanssin kantava idea oli muuttaa ”maailman pahuus” ja tuhoisa maskuliinisuus asteittain joksikin kauniiksi. Hän kuvaili projektin päämääriä Raamatun luomiskertomuksen retoriikalla toteamalla: ”Seitsemässä päivässä minä luon vaeltaen pahuudesta ihmeen, kauniin naisen, pukista kukan, huudosta yksinäisen rukouksen, Johtajasta (Führer) viettelijättären (Verführerin)!”

Kyllä, kyllä, taiteen henki selvästi liikkui tässä performanssissa ”vetten päällä”! Madame Nielsenin kertomana ja meille valkokankaalla näytettyjen valokuvien kanssa dokumentoituna se oli jo tällaisena lukudraamana ja kiehtovana tarinana vaikuttava kokemus. Minulle esitys todisti jälleen, miten valtavasti ilmaisuvoimaa ja potentiaalia kuvataiteen piirissä syntyneessä performanssissa on esittävän taiteen muotona. Kunpa olisin päässyt seuraamaan tuota vaellusta livenä Madame Nielsenin jalanjäljissä.

Madame Nielsen päätti esityksensä musiikilla. Biisien sanoitukset ja tulkinnat olivat omintakeisia. Saimme muun muassa kuulla ja laulaa mukana laulua, joka kertoi siitä, millaista Jeesuksen elämä voisi olla tämän päivän maailmassa. Madame Nielsen innostui esittämään meille myös encoren. Jotakin esityksen inspiroivasta hengestä kertoi sekin, että festivaaliohjelmassa noin tunnin mittaiseksi arvioitu esitys kesti puolitoista tuntia.

Nielsen syntyi nimellä Claus Beck-Nielsen. Hän julkaisi ensimmäiset teoksensa tällä nimellä ja toimi muusikkona 1980-luvulla. Vuosien varrella hän on käynyt läpi useita radikaaleja muodonmuutoksia ja kokeiluja identiteetillä. Vuonna 2001 hän julisti alkuperäisen Claus Beck-Nielsen -identiteettinsä kuolleeksi ja järjesti myöhemmin omat hautajaisensa. Hän perusti Das Beckwerk -nimisen yrityksen/kollektiivin, jossa hän toimi nimettömänä koehenkilönä vuoteen 2011 asti. Hän on julkaissut teoksia eri nimimerkeillä, kuten Das Beckwerk, Helge Bille ja Nielsen. Vuodesta 2014 lähtien hän on toiminut ja kirjoittanut nimellä Madame Nielsen. Hän määrittelee itsensä monisukupuoliseksi (multigendered) taiteilijaksi.

While We Are Still Here

Madame Nielsenin monitaiteellinen esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Teatteri Imatran näyttämöllä 23.7.2026

Kun kaikki toivo on kadonnut, jäljelle jää vain kirskahteleva kauhu – Madame Nielsenin performanssi oli yksi Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin helmistä – The Silver Dollar Duke oli arvoituksellinen ja pelottava kokemus

Madame Nielsen aloitti esityksen hopeanväriseen ihomaaliin verhoutuneena. Kohtauksissa tämän laihan androgyynisen hahmon roolihahmon rooliasut vaihtuivat kohaus kohtaukselta. Kuvan aineeton varjo-olento luotiin vanhalla teatteritekniikalla, jossa näyttelijä projisoidaan valojen avulla valoa läpäisevälle esiripulle. Kuva © Eivind Senneset/Mustan ja valkoisen teatterifestuivaali

Esityksen alussa Claus Beck-Nielsen seisoi näyttämöllä pelkkään hopeanväriseen vartalomaaliin verhoutuneena. Langanlaihan miehen alastomuutta ei heti huomannut. Näyttämön edessä oli valoverho, johon syntyi näyttämöllä seisovan hahmon mittasuhteet moninkertaistava varjokuva.

Siten Madame Nielsen taiteilijanimeä käyttävä tanskalainen kirjailija ja performanssitaiteilija alkoi laulaa omia sovituksiaan David Bowien kuolemattomista hiteistä. Tarinan jatkuessa tämä tähtivaeltaja Ziggy Stardust tai luonnonkaunista elämää elänyt The Thin White Duke muuttui lopulta eri vaiheiden ja hahmojen kautta kurnuttavaksi sammakoksi. Alun science fiction, usko loistavaan tulevaisuuteen muuttui kauhuksi, jota valosilmäinen, kirskahteleva olento näyttämöllä sai aikaan.

On kauhua tietää, mistä tässä maailmassa on kyse. (”It’s the terror of knowing what this world is about”)

Madamme Nielsenin ja säveltäjä ja multi-instrumentalisti Simon Toldamin The Silver Dollar Duke oli jotakin, jota edes useimmat meistä fanaattisista teatterikummajaisista ei ole kuuna päivänä nähnyt tai kokenut. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan osaa totisesti yllättää ja tämän kokemuksen jälkeen arvostan entistä enemmän myös hänen viistoa huumorintajuaan.

Mitään pelleilyä The Silver Dollar Duke ei ollut, ei sinne päinkään. Sitä lienee lupa luonnehtia performanssin, teatteritaiteen ja konserttiesteiikan Noin yhdeksän uutisiksi (One O’Clock News). David Bowie on olut yksi populaarikulttuurin keskeistä hahmoista kahdella vuosituhannella aina kuolemaansa asti. Nielsenin tulkinnat idolinsa musiikista ja runoudesta heijastelivat vahvasti sitä todellisuutta, jossa me parhaillaan elämme.

Siltä se tuntui ja näytti. Tämän esityksen saattoi tulkita myös kuvaukseksi siitä, miten aivan poikkeuksellinen lahjakkuus voi merkitä kärsimystä. Monilahjakkuus on taiteilijan Via Dolorosa.

Nielseniä voi kaiketi kutsua myös äänitaiteilijaksi, jonka skaala ulottui kimeästä falsetista terävään nasaaliin.

Perjantain hyvin erikoinen performanssi kertoi jälleen siitä, miten loistava yleisö Imatralla on. Vaikka me kaikki seurasimme Nielsenin omintakeista performanssia huuli pyöreänä, lähes loppuunmyyty katsomo nousi aplodien aikana osoittamaan seisaaltaan suosiotaan.

Samasta eläytyvästä ja kannustavasta läsnäolosta saavat Imatralla nauttia myös Imatran Teatterin näyttelijät näyttämöllä ja kaupungissa toimivat teatterin harrastajien ryhmät. Kaupungissa toimivien hienojen harrastajateattereiden ansiota varmaan on se, että kaupungin loistava teatteriyleisö osaa, ymmärtää ja rakastaa teatteria.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on syntynyt kahden maahanmuuttajan Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmardanin ideoimana ja sitkeän työn tuloksena. Tiedän, että kohta 20 vuotta jatkuneen kansainvälisen festivaalin järjestäminen on vaatinut heiltä uhrauksia ja todellista kamppailuhenkeä. Suomen monella tavalla kaikkein kiinnostavin kansainvälinen teatterifestivaali on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa. Imatralla on kokemusperäistä tietoa ja taitoa tapahtumien järjestämisessä ja hieno yleisö. Pienellä kaupungilla on suuri sydän.

The Silver Dollar Duke

Madame Nielsenin ja Simon Doldamin performanssi Teatteri Imatran näyttämöllä 28.7.2023

Esiintyjä: Madame Nielsen.

Kappaleiden sovitus ja säestys: Simon Toldam.

Musiikki ja sanoitukset: David Bowie.

Valosuunnittelu: Morten Kolbak

Kuvaus: Eivind Senneset

Tunnelma nousi myrskylukemiin Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla torstaina – Kulttuuritalo Virran estradille nousivat flamencon maailmantähdet Paula Reyes ja David Gutierrez – Storm of Love sain hurmioituneen yleisön hurraamaan riemusta: Olé! Olé! Olé!

Paula Reyesin ja David Gutierrezin duetoissa oli eroottista hehkua. Storm of Love -esityksen ytimessä olivat Reyesin ja Gutierrezin huikealla virtuositeetilla toteuttamat soolot. Kuva © Victor Parreno/Barcelona Flamenco Ballet

Barcelona Flamenco Ballet on taideyhteisönä nuori. Se on perustettu vasta vuonna 2017. Enseble on noussut lyhyessä ajassa maailmanmaineeseen.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla esiintyi torstaina maineikkaan baletin taiteellinen ydinryhmä, ensemble perustaja ja toinen päätanssija David Gutierrez Molina ja koreografi ja toinen päätanssija Paula Sánchez Reyes.

Esityksen nimi Storm of Love vei ennakkoon mielikuvat eroottisesti latautuneeseen paritanssiin. Se osoitti todeksi sen, että omat tietoni flamencosta ovat hyvin hatarat. Kulttuuritalo Virran näyttämöllä Gutierrez ja Reyes tanssivat vuorotelle upeita sooloja, joita yhdisti huikea virtuositeetti. Loppuhuipennuksessa Gutierrez polki permantoon flamencon askelkuvioita ja tahtia rytmillä, joka tuntui taianomaiselta – fyysisesti suorastaan mahdottomalta taidonnäytteeltä

Tämä oli voimakasta, kaunista ja koskettavaa! Mielen ja kehon fyysistä ja eroottista hehkua!

Ei ihme, että lähes viimeistä paikkaa myöten Karelia-salia kansoittanut yleisö oli haltioissaan.

Suomessa flamenco on naisten harrastus. Näin kuvittelen, vaikka tämä mielikuva tai pikemminkin ennakkoluulo saattaa perustua pelkästään televisiosarjaan Taivaan tulet, jonka epääroolissa Riia Kataja ja Sari Havas tanssivat, tai oikeammin vasta opettelevat flamencon vaativaa liikekieltä. Näin vähillä eväillä tässä jälleen taiteesta kirjoitetaan.

Gutierrezin ohjauksessa ja Reyesin koreografiassa korostui flamencon maskuliinisuus. En tiedä onko tässä yhteydessä erityisen korrektia kirjoittaa machokulttuurista, mutta tässä rakkauden myrskyssä Gutierrez oli kyllä näyttämön taiturimainen herra ja hidalgo.

Machismosta kirjoittaminen on vähemmän tarkka ilmaisu jo siksi, että flamencon juuret ovat Iberian niemimaalle asti vaeltaneiden romanien kansantaiteessa. Tietosanakirjassa kerrotaan, että flamenco on syntynyt Andalusiassa. Vaikutteita tämä taide on saanut romanikulttuurin ohella muun muassa Iberian niemimaalla asuneilta arabeilta.

Gutierrez on syntynyt Barcelonassa Kataloniassa. Hänen sukunsa on kuitenkin lähtöisin Andalusiasta. Tämän flamencon mestarin huikealle virtuositeetille löytyy myös yksi selitys ryhmän kotisivuilta. Luonnonlahjakkuutena pidetty Gutierrez aloitti flamencon opiskelun neljävuotiaana ja pääsi opiskelemaan Andalusian tunnettujen mestareiden johdolla.

Myös Reyes on syntynyt Barcelonassa. Hänen lahjakkuudestaan kertoo jo se, että Reyes on noussut taiteilijana alansa huipulle jo alle parikymppisenä. Vuonna 2000 syntynyt Reyes oli vasta 17-vuotias, kun hän oli perustamassa Barcelona Flamenco Balletia. Huikeat meriittinsä hän oli esiintyjänä hankkinut jo sitä ennen.

Flamenco on ollut juuriltaan sorretun vähemmistön taidetta. Ehkä senkin takia sorruin esityksen aikana myös vanhaan helmasyntiini ja aloin miettiä sitä, miten esityksen myrskyisä rakkaustarina ehkä kuvasi vertauskuvallisesti myös kapinallisen Katalonian maakunnan ja Espanjan valtion ongelmallisia välejä.

Storm of Love ei ollut vain huikean hienoa tanssia, vaan yhteisön luoma taideteos. Tahdit flamencon askelille antoi loistava kolmen miehen orkesteri, joka soitti rymän omaa, Rafael Palomaresin ja Jordi Centaronin säveltämää musiikkia.

Daniel Pacellin valosuunnittelu saattoi jakaa katsojien mielipiteitä. Minut voimakkaan vastavalon käyttö juuri viekoitteli ajattelemaan mahdollisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Kirkas vastavalo pelkisti tanssijat ajoittain näyttämällä mustiksi figuureiksi.

Huikean upeat ja kohtaus kohtaukselta vaihtuneet esiintymisasut ovat Hokerty Menin suunnittelemia.

Kataloniasta käsin toimii myös neljän muusikon ryhmä, joka soitti torstaina Koskenpartaan ilmaiskonsertissa balkanilaisia rytmejä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin mukaan myös ryhmän soittaman musiikin juuret ovat Balkanin alueella asuneiden ja asuvien romanien musiikissa. Torstaina ryhmä soitti ilman koonpanoon kuuluvaa rumpalia. Paitsi intohimo balkanilaiseen musiikiin ryhmäön jäseniä yhdistää kansainvälisyys. Neljän soittajan bändin muusikot ovat kotoisin neljästä eri maasta ja kahdelta eri mantereelta.

Päivällä Koskenpartaalla ihasteltiin Saskia Thijsin nukketeatteria. Jonny & Sybil oli paitsi nukketeatteria myös vanhaa katuteatteriperinnettä hauskimmillaan. Tässä yhden naisen teatterissa Jonny oli suurikokoinen nukke. Myös yleisöstä poimittiin näyttämölle katsojia esittämään ja esiintymään. Esityksen estetiikka toi mieleen viime vuosisadan varietee teatterin, joka on meille tuttu vanhoista mykkäkauden elokuvista.

Ranskalainen Thijsi on opiskellut Antwerpenin kuvataideakatemiassa. Ensimmäisen nukketeatterinsa hän perusti vuonna 1998. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla nähdyn esityksen on tuottanut Thijsin Compagnie Mianow.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on kulttuuritapahtuma, jonne jokaisen esittävistä taiteista kiinnostuneen kannattaisi eksyä edes kerran elämässä. Vaikka festivaali on joutunut toimimaan hyvin niukoilla resusseilla, se on vakiinnuttanut asemansa eri maista tulevien taiteilijoiden kohtauspaikkana ja Suomen kansainvälisimpänä teatterifestivaalina. Festivaalin luonteesta kertoo hyvin torstain Storm of Love. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmadanin vuonna 2004 perustama festivaali tuo maailmanluokan esiintyjiä Imatralle.

Storm of Love

Barcelona Flamenco Balletin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran Karelia-salissa 27.7.2023

Ohjaus: David Gutierrez

Koreografia: Paula Reyes

Tanssijat: David Guttierrez, Paula Reyes

Muusikot: Jordi Centeno, Rafael Bueno, Rafael Palomares

Musiikki: Jordi Centeno, Rafael Palomares

Valosuunnittelu: Daniel Pacellin

Pukusuunnittelu: Hokerty Men

Barcelona Flamenco Ballet on taideyhteisönä nuori. Se on perustettu vasta vuonna 2017. Enseble on noussut lyhyessä ajassa maailmanmaineeseen.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla esiintyi torstaina maineikkaan baletin taiteellinen ydinryhmä, ensemble perusta ja toinen päätanssija David Gutierrez Molina ja koreografi ja toinen päätanssija Paula Sánchez Reyes.

Esityksen nimi Storm of Love vei ennakkomielikuvat eroottisesti latautuneeseen paritanssiin. se tietenkin osoitti, että oma tietämykseni flamencosta ovat huvin hatarat. Kulttuuritalo Virran näyttämöllä Gutierrez ja Reyes tanssivat vuorotelle upeita sooloja, joita yhdisti huikea virtuositeetti. Loppuhuipennuksessa Gutierrez polki permantoon flamencon askelkuvioita tahtia rytmillä, joka tuntui taianomaiselta.

Tämä on voimakasta, kaunista ja koskettavaa! Mielen ja kehon fyysistä ja eroottista hehkua!

Ei ihme, että lähes viimeistä paikkaa myöten Karelia-salia kansoittanut yleisö oli haltijoissaan.

Suomessa flamenco on naisten harrastus. Näin kuvittelen, vaikka tämä mielikuva tai pikemminkin ennakkoluulo saattaa perustua pelkästään televisiosaraan Taivaan tulet, jonka pääroolissa Riia Kataja jaSari Havas tanssivat, tai oikeammin vasta opettelevat flamencon vaativaa liikekieltä. Näin vähillä eväillä tässä jälleen taiteesta kirjoitetaan.

Machismosta kirjoittaminen on vähemmän tarkka ilmaisu jo siksi, että flamencon juuret ovat niemimaalle asti vaeltaneiden romanien kansantaiteessa. Tietosanakirjassa kerrotaan, että flamenco on syntynyt Andalusiassa. Gutierrez on syntynyt Barcelonassa Kataloniassa. Hänen sukunsa on kuitenkin lähtöisin Andalusiassa. Tämän flamencon mestarin huikealle virtuositeetille löytyy myös yksi selitys ryhmän kotisivuilta. Luonnonlahjakkuutena pidetty Gutierrez aloitti flamencon opiskelun neljävuotiaana ja pääsi opiskelemaan Andalusian tunnettujen mestareiden johdolla.

Myös Reyes on syntynyt Barcelonassa. Hänen lahjakkuudestaan kertoo jo se, että Reyes on noussut taiteilijana alansa huipulle jo alle parikymppisenä. Vuonna 2000 syntynyt Reyes oli vasta 18-vuotias, kun hän oli perustamassa Barcelona Flamenco Balletia. Huikeat meriittinsä hän oli esiintyjänä hankkinut jo sitä ennen.

Flamenco on ollut sorretun vähemmistön taidetta siinä missä romanien musiikki. Ehkä senkin takia sorruin esityksen aikana myös vanhaan helmasyntiini ja aloin miettiä sitä, miten esityksen myrskyisän rakkaustarina ehkä kuvasi myös kapinallisen Katalonian maakunnan ja Espanjan valtion ongelmallisia välejä.

Storm of Love ei ollut vain huikean hienoa tanssia, vaan yhteisön luoma taideteos. Tahdit flamencon askelille antoi loistava kolmen miehen orkesteri, joka soitti Rafael Palomaresin ja Jordi Centaron säveltämää musiikkia.

Daniel Pacellin valosuunnittelu saattoi jakaa katsojien mielipiteitä. Minut voimakkaan vastavalon käyttö juuri viekoitteli ajattelemaan mahdollisia poliittisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Kirkas vastavalo pelkisti tanssijat ajoittain näyttämällä mustiksi varjokuviksi.

Huikean upeat ja kohtaus kohtaukselta vaihtuneet, upeat esiintymisasut ovat Hokerty Menin suunnittelemia.

Kataloniasta käsin toimii myös neljän muusikon ryhmä, joka soitti torstaina Koskenpartaan ilmaiskonsertissa balkanilaisia rytmejä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Sahmardanin mukaan myös ryhmän soittaman musiikin juuret ovat Balkanin alueella asuneiden ja asuvien romanien musiikissa. Torstaina ryhmä soitti ilman koonpanoon kuuluvaa rumpalia. Paitsi intohimo balkanilaiseen musiikiin ryhmäön jäseniä yhdistää kansainvälisyys.

Päivällä Koskenpartaalla ihasteltiin Saskia Thijsin nukketeatteria. Jonny & Sybil oli paitsi nukketeatteria myös vanhaa katuteatteriperinnettä hauskimmillaan. Tässä yhden naisen teatterissa Jonny oli suurikokoinen nukke, jonka keralla myös yleisöstä poimittiin näyttämölle katsojia esittämään ja esiintymään. Esityksen estetiikka toi mieleen viime vuosisadan varietee teatterin, joka on meille tuttu vanhoista mykkäkauden elokuvista.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on kulttuuritapahtuma, johon jokaisen esittävistä taiteista kiinnostuneen kannattaisi eksyä edes kerran elämässä. Vaikka festivaali on joutunut toimimaan hyvin niukoilla resusseilla, se on vakiinnuttanut asemansa eri maista tulevien taiteilijoiden kohtauspaikkana. Festivaalin luonteesta kertoo hyvin torstain Storm of Love. Kamran Sahmardanin ja Katri Lätt Sahmadanin vuonna 2004 perustama festivaali tuo maailmanluokan esiintyjiä Imatralle.

Storm of Love

Barcelona Flamenco Balletin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran Karelia-salissa 27.7.2023

Ohjaus: David Gutierrez

Koreografia: Paula Reyes

Tanssijat: David Guttierrez, Paula Reyes

Muusikot: Jordi Centeno, Rafael Bueno, Rafael Palomares

Musiikki: Jordi Centeno, Rafael Palomares

Valosuunnittelu: Daniel Pacellin

Pukusuunnittelu: Hokerty Men

Mies joka rakasti televisioita ja muita synkkiä kertomuksia

Dimitris Stamou on vanginnut nukkehahmojensa kasvoille osattomuuden aiheuttaman hämmennyksen ja kiukun hyvin puhuttelevalla tavalla. Kuva Merlin Muppet Theatre

Klovnien talossa kerrotaan koomisia tarinoita vieraantumisesta ja ihmisen yksinäisyydestä. Dimitris Stamoun ja Demy Papadan huumori on laadultaan pikimustaa. Niin yksin olet sinä ihminen, niin yksin.

Merlin Puppet Theatren musta komedia Klovnien talo on pitkän uran tehneen taiteilijakaksikon ensimmäinen aikuisille tarkoitettu nukketeatteriesitys. Imatralla esitys koostui viidestä tarinasta, jotka on sijoitettu samaan rakennukseen.

Stamou ja Papada aloittivat uransa nukentekijöinä ja maskeeraajina. Omia produktioita kaksikko on tehnyt vuosituhannen vaihteesta lähtien. Klovnien talon paperimassasta tehdyt nuket ovat Stamoun käsialaa ja niiden hieno puvustus Papadan suunnittelemia.

Vaihtelua esitykseen tuo se, että siinä käytetään useita eri tekniikoita varjoteatterista käsinukkeihin.

Merlin Puppet Theatren esityksen narraatio ja estetiikka tuovat mieleen sarjakuvan ja piirretyt elokuvat. Itse asiassa samantyyliset mulkosilmäiset hahmot seikkailevat joka ilta muun muassa televisiossa.

Stamoun hahmoissa on kuitenkin enemmän elämää. Tämän tarinan ihmiset ovat ilmiselvästi säikähtäneet jo syntyessään. Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta, kuten Junnu Vainio aikoinaan tämän vaikeuden kohdata toinen ihminen määritteli.

Kohtaukset ovat sukua sarjakuvien kolmen ruudun tripeille, joissa ensimmäisessä kuvassa esitellään tarinan henkilöt, toisessa toiminta ja kolmannessa se yllättävä käänne, johon sankarimme sinnikkäät pyrkimykset johtavat.

Meistä tulee lopulta niin sietämättömiä itkupillejä, että jopa luonnonvoimien loputtomalta näyttävä kärsivällisyys joutuu koetukselle.

Clown’s Houses on suorastaan törkeän hauska esitys. Tarinoiden yksityiskohtiin ei tässä kannata mennä. Yllätyksellisiä ja koomisia käänteitä piisaa. Vaikka tarinat ovat rujoja, niihin sisältyvä myötäelävä huumori on omiaan lievittämään sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota meistä itse kukin potee varmasti ainakin ajoittain.

Clown’s Houses on sulattanut myös festivaalien järjestäjien sydämet. Kantaesityksen jälkeen teatteri on kiertänyt sen kanssa lukuisilla festivaaleilla ja erilaisia taidepalkintoja on tullut ropisemalla.

Suomessa ryhmä on vieraillut Klovnien talonsa kanssa Imatran Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohella ainakin Oulussa viime syksynä järjestetyillä The End of Daylight Saving Time-teatterifestivaaleilla.

Stamou ja Papada työskentelevät ja asuvat nykyisin Berliinissä. Teatterin nimi kannattaa painaa mieleen, jos suunnittelee matkaa tähän kulttuurin eurooppalaiseen pääkaupunkiin.

Vaikuttava mestariteos

Eugeni Shokinilla on Viimeisen ääninauhan Krappina suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kuva Kemerovo Oblast Drama Theatre of A.V.Lunachaskij

Ehdin jo kiittää georgialaista Avtandil Varsimashvilia ja hänen ohjaamaansa Tavisufali Teatria hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta. Imatralainen Kamran Shahmardan ja Siperiassa Kemeronin oblastin alueella toimiva draamateatteri, jonka virallinen nimi on aivan liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, tarjoavat tätä herkkua lisää.

Samuel Beckettin pienoisnäytelmiin perustuvissa Askelissa ja Viimeisessä ääninauhassa paahdetaan menemään kuin mummokodin lonkkaosastolla tai mielisairaalassa, jossa potilaiden lääkitys on niin sanotusti kohdallaan. Itse asiassa juuri mielisairaalassa tässä näytelmässä kärvistellään.

Shahmardanin tulkinta on rohkea. Esityksessä on voimaa kuin pienessä kylässä. Ainakin minut tämä kahdesta osasta saumattomasti yhteen lyöty kokonaisuus vangitsi penkkiin. Ennakkoluuloton, suorastaan nerokas ohjaus ja loisteliaat roolityöt lyövät kättä toisilleen.

Kohtaukset, joilla Shahmardan aloittaa sekä Askeleet että Viimeisen ääninauhan ovat komeimpia, joita minä olen nähnyt pitkään jatkuneella urallani teatterifriikkinä ja amatöörikriitikkona. Shahmardan antaa hiljaisuuden puhua, tai oikeammin puhumattomuuden.

Minulla ei ollut kello matkassani, mutta epäilen, että Askeleiden ensimmäinen sanaton kohtaus kesti ainakin viisi minuuttia. Viimeisen ääninauhan alussa vaiettiin vielä paljon pidempään, ja jollakin ihmeellisellä tavalla esitys ikään kuin latautui tuona aikana hienon, musiikista koostuvan äänimaiseman keskellä aivan uudelle energiatasolle.

Sahamardanin videotekniikalla maustetut näyttämökuvat ovat puhuttelevia. Tekijän viharakkaussuhde kuvaan on tullut jo aikaisemmin tutuksi meille etuoikeutetuille, joilla on kunnia kuulua hänen Facebook-kavereittensa joukkoon.

Sahamardan on koulutukseltaan nimenomaan elokuvaohjaaja ja hänestä olisi varmasti tullut nimekäs tekijä alalla, jos hän olisi toisissa olosuhteissa päässyt tekemään elokuvia.

Mutta mikä tässä tapauksessa on tappio elokuvataiteelle, on teatterin voitto.

Esityksen intensiteettiä kuvaa hyvin se, että ainakin minulta unohtuivat pian Teatteri Imatran seinälle projisoidut tekstitykset. Kun teatteri tarjoaa tällaista läsnäolon juhlaa, ei sillä, mitä näyttämöllä sanotaan, ole oikeastaan enää merkitystä.

Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta varmasti valtaosa on sanatonta eleiden ja ilmeiden kieltä. Sitä paitsi Samuel Beckettin näytelmät ovat varmasti aivan yhtä käsittämättömiä kaikilla maailman kielillä.

Ja tietenkin ne ovat myös yhtä käsitettäviä. Kirjallisuudenopiskelija Teemu Salohalme kertoo blogissaan inhoavansa Beckettiä, mutta tekee silti oivallisen huomion Beckettin näytelmien ja romaanien luonteesta.

Ne ovat eräänlaisia kirjallisia kehyksiä, joihin jokainen lukija tai teatteriesityksen katsoja voi ripusta omat tunteensa, poliittisen agendansa ja uskonnollisen vakaumuksensa.

Joudun tässä asiassa nöyrästi tunnustamaan tyhmyyteni ja tietämättömyyteni. Olen silti hyvin vakuuttunut, että Beckett syväluotaa teksteissään niitä kielen rakenteita, joihin meidän ajattelumme ja ylipäätään olemassaolomme perustuu.

Nobelin kirjallisuuspalkintoja on jaettu turhemmillekin tyypeille.

Shahmardan teki kaksi vuotta sitten erinomaisen ohjauksen Askelista ja Viimeisestä ääninauhasta Lappeenrannan kaupunginteatterille. Kaupunginteatterin veteraanit Marja-Liisa Ketola ja Reijo Kanerva pääsivät näyttämään osaamista, jolle kaikupohjaa antoi kummankin pitkä ura näyttelijänä.

Kemerovolaisen draamateatterin versio on vielä parannettu painos tästä. Lydia Tsukanovalla Askelien Amy Mayna ja Eugen Shokinilla Viimeisen ääninauhan Krappina on suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kyllä Siperia opettaa. (korjatkaa bliis, jos nimien translitterointi on mennyt ihan pyllylleen.)

Lappeenrannan esityksen jälkeen minusta tuntui, että suurin kaikista on kaipaus. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus näistä kahdesta Beckettin pienoisnäytelmistä. Paikalle karauttaa myös toinen Ilmestyskirjan ratsastaja ja hänen nimensä on häpeä.

Viimeisten ääninauhojen Krapp kiroaa ja häpeää omaa typeryyttään, kun hän kuuntelee vanhoilta ääninauhoilta niitä hukkapäästöjä, joita nuori Karpp on aikoinaan suustaan päästänyt ihmisten ilmoille.

Pelkään pahoin, että sama piina odottaa myös minua, kun vuosien myötä muutun tällaisesta puolivalmisteesta ihan oikeaksi vanhukseksi.

Väitetään, että ihminen katuu lopun koittaessa vain elämätöntä elämäänsä. Epäilen kuitenkin, että mieleen tulee vielä monta kertaa myös ne typerät puheet, naurettavat kirjoitukset ja ilkeät temput lähimmäisiä kohtaan, joita myös omaan elämänhistoriaani varmasti mahtuu siinä vaiheessa enemmän kuin tarpeeksi.

Samuel Beckett tulee varmaan vielä monta kertaa ajankohtaiseksi. Kiinnostava on ainakin nähdä, tarttuuko hyvin humaanin mielenlaadun omaava Shahamardan vielä uudestaan tähän kiirastulen apostoliin.

Commedia dell’arte

Georgialaisen Liberty Theatren, tai pitäisikö sanoa Tavisufali Teatrin, Kaunis georgialainen nainen on hykerryttävän hauska, imatralaisin maustein suorastaan pähkähullu esitys. Se sai katsojan hykertelemään.

Vaikka näytelmä esitettiin georgiaksi, kielimuuri ei tuottanut mitään tuskaa. Kuningas Mingrellin kamaripalvelijan roolissa esiintynyt Slava Natenadze tulkkasi muun tekemisen ohella meille lennossa näytelmän tapahtumia hämmästyttävän hyvällä suomen kielellä.

Meinasimme monta kertaa vieressäni istuneen ystäväni kanssa tikahtua nauruun.

Italialaisen, 1700-luvulla eläneen Carlo Goldonin näytelmä on tyylilajiltaan lähes puhdaspiirteinen commedia dell’arte. Näytelmän tyyppihahmot on otettu suoraan teatterin kiertävien ammattilasten Italiassa 1500-luvulla kehittämästä lajityypistä.

Eroa on oikeastaan vain siinä, että Goldonin näytelmän vuorosanat on käsikirjoitettu. Goldonin omana aikana vähitellen hiipunut commedia dell’arte perustui puhtaasti improvisaatioon.

Toki georgiaa osaamattoman on vaikea tietää, miten paljon Goga Barbaqadze, Kakha Mikiasvili ja kumppanit laittoivat omiaan joukkoonsa.

Teatterin ohjaaja Avtandil Varsimashvili antaa perinteiden näkyä aina näyttelijöiden kasvoja peittäviä naamioita myöten.

Kohtausten täsmällinen ajoitus on tietenkin kaiken perusta myös improvisaatioon perustuvassa komediassa. Kauniissa georgialaisessa naisessa esityksen hauskuus perustui jatkuviin toistoihin. Samasta teemasta esitettiin salamavauhtia monta eri variaatiota.

Tekniikka on sama kuin esimerkiksi mykkäkauden Mack Sennettin slap stick -komedioissa. Teatterin Imatran näyttämöllä pidettiin myös ajoittain yllä vähintään yhtä hengästyttävää vauhtia kuin Sennettin elokuvissa.

En tiedä, laittaako myös Varsimashvili omiaan komedian loppukohtaukseen. Katsojan on helppo liittää ensemblen lauantaina esittämän Kaukasialaisen liitupiirin tunnelmat Georgian vaikeaa sisä- ja ulkopoliittiseen tilanteeseen, joka johti Georgian ja Venäjän väliseen sotaan vuonna 2008 Etelä-Ossetian maakunnasta.

Kauniissa georgialaisessa naisessa prinsessa Mingelli yrittää vakuuttaa riitapukareille, että georgialaiset ovat yhtä suurta perhettä. Viimeisen kohtauksen perusteella katsoja rohkenee kuitenkin epäillä, että puukkohippa on ainakin muinaisina aikoina ollut ylivoimaisesti suosituin seurustelumuoto maakunnanmiesten kesken.

Luettelo hyvin tuotteliaan Goldonin komedioista on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Goldon varmasti tunti myös vanhan commedia dell’arte perinteen kuin omat taskunsa.

Kuningas Mingrelli (Barbaqadze) on tämän tarinan Pantalone, rikas vanha mies. Ruhtinas Gurian (Mikiasvili) on puolestaan tarinan Il Capitano, pöyhkeä upseeri.

Tarinan Mingerelli lahjoittaa joka vuosi Persiaan lahjaksi sata kaunista naista ja Gurianin tehtävä on hankkia nämä naiset. Tällä kertaa hän antaa sadan naisen sijasta vain oman siskonsa Tamaran (Avtandil Varsimasvili). Tamara on kuitenkin ilmiselvä variaatio Isabellan perushahmosta.

Commedia dell’artea esittivät kiertelevät pienet teatteriseurueet, jotka esiintyivät kaupunkien toreilla ja muissa vastaavissa paikoissa. Tavisufali Teatrin esityksestä löytyvät todennäköisesti lähes kaikki tämän tyylilajin tyyppihahmot.

Esimerkiksi itse tulkitsen esityksen orjan (Mamuka Mumladze) roolin näytelmän Zanniksi. Suomen kielen taidoillaan loistanut Natenadze on näytelmän Brighella.

Näytelmän hahmoihin kannattaa käydä tutustumassa teatterin Facebook-sivuilla.

Naisten saunassa

Alastopuvuissa ja naamioissa näyttämölä esiintyvät Johanna Kultala ja Elina Putkinen. Kuva Soile Mäkelä

Teatteri Metamorfoosin Sauna on naisten juttu. Naisen vartalossa tapahtuvia muodonmuutoksia katsotaan siinä naisen silmin. Kuten tekijät itse sanovat teatterin kotisivulla, Sauna on tutkimusmatka naiseuteen, naisen kehoon ja ruumiin muistiin.

Saunapuhdas todellisuus on tietenkin jotakin muuta, kuin se kuva, jota mainonta ja viihdeteollisuus naisen vartalosta levittävät. Terveydestä on tullut meidän aikanamme uusi uskonto ja omasta kehosta tämän uususkonnon pyhättö ja palvonnan kohde.

Tätä idealisoitua naisvartaloa tutkivaa ”miehistä katsetta” edustanee esityksessä kiukaasta esiin yllättäen putkahtava silmä, joka katsoo tätä saunojien todellisuutta hämmästyksestä soikeana.

Silti nuorten naisten tekemässä Saunassa tarkkasilmäinen voi aistia myös omakohtaista kauhistelua. Tuollaiseltako minäkin tulen näyttämään muutamien vuosikymmenten kuluttua?

Esityksessä käydään läpi ihmisen koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Siinä muinaisessa isoäidin äidin Suomessa, josta näytelmän tekijöillä ei tietenkään voi olla mitään omakohtaista kokemusta, myös synnyttiin saunassa.

Teatteri Metamorfoosi on Suomen ainoa ammattimaisesti toimiva naamioteatteri. Saunassa mainosten ja viihdeteollisuuden luoma kuva ihanteellisesta naisvartalosta rikotaan alastonpuvuilla ja taidokkailla naamioilla.

Oppeja Soila Mäkelän ohjaama ryhmä on käynyt ammentamassa Ranskasta. Naamiot ovat syntyneet Etienne Championin vetämässä työpajassa ja näyttelijäntyötä on opiskeltu Mario Gonzalezin johdolla.

Metamorfoosin naamioteatterissa näyttämökuvat ovat hyvin maalauksellisia. Kuvataiteisiin hyvin perehtynyt katsoja saa niistä varmasti ihan ylimääräisiä kiksejä.

Toisaalta naamioiden käytöllä uskonnollissa rituaaleissa ja esittävässä taiteessa on juurensa hyvin syvällä ihmiskunnan historiassa. Ainakin minussa taidokkaat naamiot herättivät hyvin voimakkaan déjà vu –kokemuksen, jossa outouteen liittyi samalla vahva tunne siitä, että olen kokenut tämän ennen.

Esitys perustuu kokonaan mimiikkaan. Siinä ei sanota sankaan. Maija Ruuskasen musiikki ja Riina Tikkasen näyttämölle loihtima äänimaailma ovat sitäkin puhuttelevampia.

Tikkanen on Johanna Kultalan ja Elina Putkisen keralla myös mukana näyttämöllä. Naamioiden ohella Saunassa käytetään mustan teatterin tekniikkaa. Osa näyttelijöistä jää mustissa kokovartalotrikoissa varjoihin. Heidän käsissään syntyy illuusio itsestään liikkuvista esineistä.

Tosin Imatran Teatterin valotekniikka ei tainnut taipua täysin ryhmän tarpeisiin. Valaistuksen hienosäätö ei ollut ihan kohdallaan.

Kaukasialainen liitupiiri

Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre — Palvelijatar Grusha Vachnadzen roolissa nähtiin Kition Miriam ja hänen rakastettunaan Simon Chachavana Vano Kurasbediani. Kuva Liberty Theatre

Kohtaus, josta Bertolt Brechtin näytelmä Kaukasialainen liitupiiri on saanut nimensä, on kuuluisa. Tuomari laittaa kaksi lapsen huoltajuudesta oikeudessa kiistelevää naista ja pienokaisen liitupiiriin. Tuomari päättää, että lapsi on naisen, joka pystyy vetämään hänet liitupiirin ulkopuolelle.

Perustarinan Brecht lainasi 1400-luvulla Kiinassa vaikuttaneelta näytelmäkirjailijalta Li Xingdaolta (Li Qianfu). Brecht on kuitenkin kääntänyt tarinan ympäri. Nainen joka kieltäytyy vetämästä ja siten satuttamasta lasta, ei ole lapsen biologinen äiti, vaan lapsen perheen palvelija Grusha.

Nuori nainen pelastaa lapsen sisällissotaan sortuvan maan kaoottisissa oloissa ja huolehtii pojasta oman onnensa ja henkensäkin uhalla.

Oikeus syntyy tekojen, ei perityn aseman tai varallisuuden kautta. Jotenkin tähän tapaan lienee lupa kuvata brechtiläisen tematiikan ydintä, josta eeppinen teatteri ponnistaa.

Brechtin omalla vuosisadalla tämä eetos oli vahvasti paitsi teatterin myös politiikan agendalla. Maa meidän on ja olla täytyy, eikä laiskain lurjusten, kuten viime vuosisadan alun torppariliike asian ilmaisi vanhassa työväenlaulussa.

Ohjaaja korostaa tätä ydinajatusta georgialaisen Liberty Theatren esityksen komeassa loppukohtauksessa.

Saksalainen Brecht kirjoitti Kaukasialaisen liitupiirin Yhdysvalloissa. Lappeenrannan Jukola-salissa alun perin Georgiaan sijoitetun tarina esitti georgian kielellä maan pääkaupungissa Tbilisissä toimiva Liberty Theatre. Esitys kuului Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin ohjelmistoon.

Alkuasetelman perusteella voisi jopa epäillä, että tässä esityksessä eeppisen teatterin tavoite etäännyttää katsojat saavutti maksiminsa, kukaan meistä Jukola-salin lehtereillä istuneista tavallisista, kielipuolista pulliaista ei ymmärtänyt koko näytelmästä mitään.

Ei sinne päinkään! Vaikka näytelmän tekstitys oli ilmeisesti jo käytännön pakosta riisuttu ja typistetty versio siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin, esityksen voimakas intensiteetti ja läsnäolo iskivät ainakin yhdeksännen penkkirivin lauteille asti, kuin löyly tuliseksi lämmitetystä kiukaasta.

Toki esityksen ymmärtämisessä auttoi se, että itse tarina on tuttu. Vielä suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että ohjaaja Avtandil Varsimashvili on ilmiselvästi loistava kertoja. Liberty Theatren esitys on hieno näyttö hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta.

Lappeenrannan esitys kesti väliaikoineen noin kolme tuntia. Otaksun kuitenkin teatterin esityksestä verkossa olevien ohjelmatietojen perusteella, että Kaukasialaisesta liitupiiristä on tehty myös vielä pitempi noin neljä tuntia kestävä versio.

Toki näytelmän kohtausten sommittelussa ja ajoituksissa näkyy myös se, että Varsimashvili on työskennellyt ohjaajana myös elokuvan puolella.

Piti oikein kysyä itseltään, miksi tänä päivänä televisiolle tehdyt moniosaiset sarjat ovat usein niin paljon parempia ja imaisuvoimaisempia kuin uudet elokuvat? Ohjaajan vastaus tähän kysymykseen oli aivan ilmeinen.

Roolityöt ovat hienoja. Näyttelijäntyö on tarkkaa. Näyttämöllä myös mennään eikä meinata, kun tarvis on räväkän haitarimusiikin tahdissa. Tosin näytelmän äänimaailmat taitavat olla lähtöisin syntetisaattorista eivätkä ihan oikeista pirunkeuhkoista.

Ensimmäinen ja toinen näytös eroavat tunnelmaltaan. Ensimmäisessä näytöksessä korostuu suorastaan painajaismaisella tavalla väkivalta ja sen uhka. Caja Mikiashvili ja Mamuka Mumladze ovat suorastaan pelottava pari, näytelmän kersanttina ja hänen aseenkantajanaan.

Toisessa näytöksessä alkaa kukkia sarkastinen huumori.

Varsimashvili korostaa ohjauksessaan tuomari Azdakin hahmoon liittyviä koomisia elementtejä. Eeppisen teatterin perustehtävä on hieroa katsojan älynystyröitä, mutta Brecht on myös korostanut sitä, ettei teatteri saa olla ilotonta ja tylsää.

Liberty Theatren Kaukasialainen liitupiiri on kiertänyt ahkerasti maailman teatterifestivaaleja ja ohjaajana Varsimashvili on noussut eurooppalaisten teatterinohjaajien raskaaseen sarjaan.

Perinteet toki velvoittavat. Lähdekirjallisuuden perusteella kaikkien aikojen toistaiseksi parhaana ja tunnetuimpana tulkintana näytelmästä pidetään Varsimashvilin maamiehen ja esikuvan Robert Sturuan Georgian kansallisteatterille tekemään ohjausta.

Mustan ja Valkoisen teatterifestivaali järjestetään nyt kymmenettä kertaa. Imatralaiset Kamran Shahmardan ja Katri Lätt ovat jälleen taikoneet pystyyn festivaalin, jonka ohjelmistossa on teatteritaiteen merkkiteoksia vaikka muille jakaa.

Miten tämä on ylipäätään mahdollista kengännuhabudjetilla pyöritettävillä festivaaleilla? Hyvä kysymys.

Esimerkiksi Imatran kaupunginjohtaja Pertti Lintunen on tukenut festivaalia kaikin käytettävissä olevin keinoin. Lintusta voi kiittää esimerkillisestä kaukonäköisyydestä.

Imatralaisilla ja koko Etelä-Karjalalla on käsissään aarre, jota kannattaa vaalia. Festivaali kokoaa tänä vuonna Etelä-Karjalaan merkittävien tekijöiden lisäksi myös koko joukon teatterikriitikoita. Imatran festivaali alkaa olla maailmalla kovassa maineessa.

Yhtä suuri kiitos tietysti kuuluu sille vapaaehtoisten joukolle, jonka työn ansiosta festivaalin järjestäminen on ylipäätään taloudellisesti mahdollista. Imatralaisilla on tietoa ja taitoa polkaista pystyyn hienoja ja elinvoimaisia tapahtumia.

Varvastossuja ja läskipohjalenkkareita

Jostain syystä edes tanssi kukkien päällä tai pääkallonaamio eivät muutu kliseiksi Ken Main tanssissa. Kokonaisuus on hyvin vaikuttava. Kuva Tuuli Anne Parikka

Teatteria oppii ymmärtämään katsomalla ja opiskelemalla sitä. Tanssin estetiikan oppiminen on tietenkin vielä astetta vaikeampaa, koska tavallisesti tukena ei ole sanoin kerrottua tarinaa. Tarina ja siihen liitetyt merkitykset ja tunteet pitää oppia lukemaan liikkeistä, kehon kielestä.

Japanilaisten Kazuo Ohnon ja Hijikata Tatsumin 1950- ja 1960-luvuilla kehittämä buto on nykytanssin muoto, jota sen harrastajat harjoittelevat koko ikänsä.

Suomessa asuva japanilainen buto-tanssija ja –opettaja Ken Mai on Ohnon oppilas. Ken Main koreografia ”This human body is called a city with eleven gates” perustuu tekijän mukaan vanhoihin Veda-kijoihin ”Upanishadeihin”, jotka on uskomusten mukaan kirjoitettu 700 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Luultavasti Ken Main tanssin hienoudet menivät meikäläiseltä niin paljon yli hilseen, ettei ylimäärästä pöllähdystä tarvinnut esityksen jälkeenkään ravistella pois olkapäiltä. Kun ei tiedä, ei ymmärrä.

Vaikuttava esitys joka tapauksessa oli. Tanssin elekielen suhteen ummikon näkökulmasta kiinnostavinta oli Ken Main koreografia. Se on todennäköisesti tehty alun perinkin kolmelle tanssijalle ja Imatralla Ken Main kanssa tanssivat Kansallisbaletin Balettiopistossa opiskelevat Tiia Huuskonen ja Susanna Sell.

Huuskonen ja Sell tanssivat klassisen baletin sotisovassa, kärkitossuissa ja tyllihameissa. Ken Main esiintymisasuihin kuuluivat kureliivien ja satiinimekkojen lisäksi risaisiksi revityt tanssitrikoot ja noin kymmenen sentin paksuisilla pohjilla varustetut läskipohjalenkkarit.

Tämä ristiriita ei Ken Main koreografiassa ole koominen, vaan koskettava. Elämä on paitsi kummallista, usein myös lyyrisen kaunista. Syntymän ja kuoleman väliin mahtuu pitkä sarja liikkeitä, joista osa voi olla kulmittaan väkivaltaisia, osa taas silmiä hivelevän harmonisia.

Varvastossujen ja läskipohjalenkkareiden esteettinen ristiriita voi kertoa myös jotakin siitä, millainen on puto-tanssijoiden tavoitteleman luonnollisen liikkeen varpailleen nousseen klassisen baletin ero.

Ihmisen syntymä on väkivaltainen ja kivulias prosessi. Kuolema palauttaa lopulta harmonian. Veda-kirjoitukset ovat ohjelmatietojen mukaan syvällistä filosofista pohdintaa siitä, kuinka sielu on kehon hallitsija yli syntymän, kuoleman ja kaiken meidän fyysisen ruumiimme epätäydellisyyden.

Tiedä häntä. Meikäläinen on hieman allerginen koko sielu sanalle. Sielusta puhuvat enää ne, joilla on muutenkin taipumus, joko lasketella työkseen teologis-filosofista luikuria, tai estetiikan kyseessä ollessa, postmodernia pötypuhetta.

Imatralla on joka tapauksessa loistava yleisö. Vaikka Ken Main esitys on erittäin vaativa, Teatteri Imatran Sali oli keskiviikkoiltana lähes täynnä. Esityksen jälkeen yleisö myös palkitsi ryhmän raikuvilla aplodeilla ja bravo-huudoilla.