Kimo Pohjosen harmonikka soi voimallisesti kuin tuomiokirkon urut – Uzone tuntui luissa ja ytimissä – Pohjonen on suomalainen maailmantähti, jonka luovuudessa ei voi havaita hiipumisen merkkejä  

Kimmo Pohjosen vaikuttavaa musiikkia täydensi loistelias visualisointi. Kuva © Egidio Santos

Aina silloin tällöin löytää tiensä esitykseen, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tämä on täydellistä. Tämän minä muista varmasti lopun ikääni!

Kimmo Pohjosen konsertti Uzone Black & White festivaalilla tarjosi perjantai-iltana tällaisen ainutkertaiselta tuntuvan elämyksen. Pohjosen yhden miehen orkesterin soinnissa ja sävelkuvioissa oli shamanistista voimaa.

Douglas Adamsin scifi-romaanissa Dirg Genlyn holistinen etsivätoimisto tarinan kelpo etsivä on sitä mieltä, että Johann Sebastian Bachin musiikki on ainoa vastaansanomaton todiste jumalan olemassaolosta. Pohjosen syvällä sydänalassa tuntuneesta ja yhä tuntuvasta sielunmessusta tekisi mieli sanoa jotakin saman suuntaista.

Tämä mielleyhtymä tuli jo konsertin ensimmäisestä kappaleesta, joka sai minut ajattelemaan Bachin musiikkia. Pohjosen elektroakustinen harmonikka soi jylhästi kuin suuren tuomiokirkon urut. Vaikutelmaa vahvisti VJ Hellstonen visualisointi. Taustavideossa vaihtuivat kuvat korkeiden puiden muodostamista luonnon katedraaleista kuviin keskiaikaisen kirkon korkeuksiin yltävistä holvikaarista.  

Pohjonen täytti elokuussa 60 vuotta. Sitä on vaikea uskoa. Me näimme Karelia-salin estradilla iättömältä vaikuttavan miehen, jonka painijan käsivarret ja pianistin sormet saivat varmasti painavan konserttiharmonikan soimaan uskomattomalla tavalla.

Pohjonen on kehittänyt taitojaan ja instrumenttiaan 40 vuotta ja se kyllä näkyi ja kuului.

Perjantain konsertti Uzone kertoi meille kuulijoille, ettei miehen taiteellinen tinkimättömyys on yhä tallella, eikä hänen luovuutensa osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä.

Taiteilijana Pohjonen on tehnyt ainutkertaisen uran. Hän on maailmantähti, jota on osuvasti kuvattu harmonikan Jimi Hendrixiksi. Lähes yhtä osuva on vertaus islantilaiseen maailmantähteen Björkiin. Pohjonen lauloi konsertissa voimallisesti syvällä baritonilla kuin joku Pohjan perukoilta Imatralle ilmestynyt tietäjä.

Uzone oli kuin yhden miehen oratorio.  

Pohjosen harteille on helppo sovittaa neron viittaa. Uzone on silti yhteisön toteuttamaa taidetta, kuten taide aina pruukaa olla. Konsertin näyttävä visualisointi on sorvattu kokoon Hellstonen tietokoneissa. Äänisuunnittelun on tehnyt Sami Tammela. Imatran konsertissa äänityksestä vastasi Heikki Iso-Ahola.

Hellstonen visualisointi syntyi näyttävistä fraktaaleista. Välillä meidän silmiemme eteen avautui huima avaruus, osa tuntematonta universumia. Ehkä jo tämän takia konsertin nimi on lupa tulkita sanoiksi unknown zone. Tällä tuntemattomalla vyöhykkeellä symboliset kuvat ensin rusinaksi kuivuneesta maapallosta ja siten tuleen leimahtavasta maailmasta eivät kaivanneet tulkintaa.

Olemme tähän asti vain olleet siinä luulossa, että näin käy vasta noin neljän miljardin vuoden päästä, kun oma aurinkomme paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Uzone on totisesti requiem ihmiskunnalle – sielunmessu.

Konsertti päätyi alkua lempeämpiin sävelkuvioihin ja kuviin pienestä asteroidista, jolla patsasteli saveen valettuna kovasti Kimmo Pohjosen näköinen hahmo. Tuosta Pohjosen esiintymisasuun kuuluvasta hameesta ei voinut erehtyä. Viimeiset kuvat veivät Antoine Marie Roger de Saint-Exupéryn kirjan Pikku prinssi maailmaan.

Myös taiteessa me liikumme tuntemattomalla vyöhykkeellä. Toivoa on niin kauan kuin maailmassa on jäljellä kauneutta ja ihmisiä, joilla on kyky nähdä ja kerto tästä kauneudesta.

Uzone

Kimmo Pohjosen konsertti Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 3.8.2024Kimmo

Pohjonen: elektroakustinen harmonikka
Sami Tammela: äänisuunnittelu
Imatralla esityksen aikana äänistä vastasi Heikki Iso-Ahola
VJ Hellstone: visuaalinen suunnittelu
Kuvat: Petra Cvelbar ja Minna Haittinen

Stauberkinder oli surumielinen ja runollisen kaunis tarina meistä tähtipölyn lapsista – Eri maiden taiteilijoita yhdistää ja kantaa huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta  

Kahdeksan tanssijan ensemble loi näyttämölle voimakkaita joukkokohtauksia ja niiden lomaan runolisen kauniita duettoja. Toula Limaoisin vaikuttava konsepti ja koreografia tekivät näkyviksi Gustav Mahlerin musiikin luomia tunnetiloja. Kuva (c) Dieter Harwig

Toula Limnaios ensemblen Staubkinder kosketti mielen syviä kerroksia. Koreagrafian liikekieli oli perusilmeeltään sekä surumielistä että koskettavan kaunista. Esityksen nimi toi mieleen anglosaksissa maissa käytetyt hautausseremoniat alkusanat: dust to dust. Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman. 

Tanssin ilmaisuvoima perustuu sanattomaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Kehon kieleen kuuluu aina myös leikkimielisyyttä, jopa ilkikurisuutta.

Esityksen nimi Staubkinder (Pölyn lapset) viittaa epäilemättä myös siihen, että me kaikki olemme syntyneet tähdissä. Alkuaineet, joista meidän kehomme koostuu, ovat muodostuneet muinaisten tähtien räjähtäessä miljardeja vuosia sitten. Olemme tähtien tuhkaa. 

Iankaikkisuus on läsnä meidän kuolevissa kehoissamme. Tosin edes atomit eivät ole nykytieteen valossa ikuisia. Myös maailmankaikkeudella on alku ja loppu. 

Limnaoisin koreografian hallitsevia elementtejä olivat vaikuttavat joukkokohtukset ja runollisen kauniit duetot. Vaikuttavista joukkokohtauksista hyvä esimerkki oli toistoineen kohtaus, jossa kaikki kahdeksan tansijaa kaatuivat yhtäaikaa maahan kuin salaman iskeminä. Duettojen nostoissa oli ajoittain leikkisyyttä, jota tanssi aina ilmentää silloinkin, kun vaelletaan syvällä surun ja murheiden alhossa. 

Lauantaina Black & White festivaalilla esitetyn Hinterlandin tavoin Staubkinderissä oli kokonaisuutena havaittavissa dystopisia ja apokalyptisiä sävyjä. Taiteilijoiden huoli maailman tilasta on yhteinen. 

Inspiraattionsa Staubkinder on saanut Gustav Mahlerin musiikista. Mahlerin sävelkieli antoi esitykselle oman surumielisen, jopa traagisen sävynsä.  

Mahler oli lahjakkuus, ihmelapsi, joka piti ensimmäisen julkisen konserttinsa 10-vuotiaana. Hän eli jo lapsena kuoleman varjossa. Tuon varjon heitti perinnöllinen sydänvika, johon yksi Mahlerin veljistä kuoli lapsena. Ilmeisesti monet 14 lapsisen perheen lapsista kantoivat tuota viallista geeniä perimässään. Elämää traumatisoi myös Mahlerin ankara vaimoaan ja lapsiaan mielivaltaisesti kohdellut isä. 

Lähdeteosten mukaan Mahlerin sävellyksille oli ominaista selkeys ja voimakas tunnelataus. Ainakin tässä mielessä Toula Limnaiosin koreografia ja Mahlerin sävelkuviot kulkivat esityksessä käsi kädessä. Näin syntyi tämän kirjoittajan mielessä voimakas, pakahduttava emootio. 

Staubkinder on myös esimerkki siitä, miten kansainvälinen ja kielimuurit ylittävä, esittävän taiteen laji tanssi on. Koreografi Limnaios on kreikkalainen, joka on asunut ja työskennellyt suuren osan elämästään Etelä-Amerikassa. Ensemblen kahdeksan tanssijaa edustavat seitsemää eri kansallisuutta. 

Black & White festivaalin taiteellinen taso on kolmen nähdyn esityksen perusteella todella korkealla. Voi vain puistella päätään silkasta ihastuksesta. Imatran kaupungilla on Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Shahmardanin perustamassa ja elinvoimaiseksi osoittautuneessa festivaalissa todellinen aarre varjeltavanaan. 

Staubkinder 

Toula Limnaios companyn esitys Teatteri Imatran näyttämöllä Black & White festivaalilla 31.7.2024  

Konsepti ja koreografia: Toula Limnaios 
Musiikki: Gustav Mahler 
Tanssijat: Daniel Afonso, Francesca Bedin, Laura Beschi, Felix Deepen, Enno Kleinehanding, Karolina Kardasz, Amandine Lamouroux, Hironori Sugata 
Tila- ja pukusuunnittelu: Antonia Limnaois ja Toula Limnaios 
Vakosuunnittelu ja näyttämötekniikka: Domenik Engemann 
Valokuvat: Dieter Hartwig, Jens Wazel 

Vierasesitystä on tukenut International Guest Performance Fund for Dance, jota rahoittaa Saksan liittovaltion kulttuuri- ja mediakomisaari.

Barcelonalaisten upea Carmen sai Karelia-salin yleisön lankeamaan loveen – Black & White festivaali aloitti uuden vuosikymmenen elinvoimaisena ja taiteellisesti vahvana – Tanssi elää uutta renessanssia myös Imatralla – Olé!

Barcelona Flamenco Balletin valovoimaiset tähdet David Gutiérrez ja Judith Martín tanssivat Carmenin tarinan päärooleissa Escamillona ja Carmenina. Kuva © Miguel Pereda

Black & White teatterifestivaali on yhdistelmä kotikutoista eteläkarjalaisuutta ja maailmantaidetta. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Sahmardanin perustaman festivaali on ihme, jonka vaiheita ja kehitystä olen seurannut alati kasvavan ihailun vallassa nyt 20 vuoden ajan.  

Festivaalin tämän vuoden ohjelma kertoo lukijalle, että 20 vuotta täyttänyt tapahtuma on pysynyt hienosti ajan hermolla. Tanssitaide elää ajassamme uutta renessanssia. Kamran Shahmardanilla on festivaalin taiteelisena johtajana kyky nähdä, mitä ajassa liikkuu.

Festivaalin elinvoimasta kertoi jotain se, että Barcelona Flamenco Ballet oli valinnut maailmankiertueensa yhdeksi esiintymispaikkakunnaksi Imatran. Ryhmä kiertää parhaillaan uuden produktionsa kanssa. Koreografi ja ohjaaja David Gutiérrez on sovittanut Georges Bizet’n oopperasta flamenco esityksen, jonka hahmot ja tarina perustuvat Prosper Mériméen romaaniin.

Imatralta löytyy osaamista ja talkoohenkeä. Perjantain avajaisissa näkyi ja kuului myös Imatran kolmas vahvuus: Imatralla esityksiä seuraa aivan mahtava yleisö. Escamillon pääroolin tanssineella Gutiérrez sai meidät huutamaan ja taputtamaan monta kertaa välillä seisaalle nousten. Olé! Olé! Olé!

Kyseistä huutoa kuulee härkätaistelussa ja se kuuluu myös flamencoon. Molemmat elementit olivat barcelonalaisten esityksessä vahvasti mukana.  

Perjantain avajaisissa 500-paikkainen Karelia-sali oli myyty loppuun melkein viimeistä paikkaa myöten, Imatralla ymmärretään ja arvostetaan korkeatasoista tanssitaidetta. Black & White festivaalin ohella osaamista arvostusta on lisännyt Imatran Balettigaala, joka toi Imatralle esiintymään klassisen baletin maailman huippuja..

Neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen David Gutiérrezin soolot olivat taidokkuudessaan huikeata katsottavaa. Kuva © Miguel Pereda

Mériméen romaani, johon myös Bizet’n oopperan libretto perustuu, on tragedia. Tarina kertoo Carmenin ja Escamillon intohimoisesta rakkaudesta, Escamillon kilpakosijan mustasukkaisuudesta ja tragediasta, johon näiden kahden kilpakosijan kukkotappelu johtaa.

Escamillon kilpakosija Don José puukottaa Carmenin kuoliaaksi. Näissä kohtauksissa korostui flamencon maskuliinisuus. Sama teema toistui myös neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen Gutiérrezin huikeata virtuositeettia todistaneissa sooloissa.

Barcelona Flamenco Ballet kiertää maailmaa suurella ryhmällä. Imatralla esityksessä oli mukana 10 tanssijaa ja neljä muusikkoa. Carmenin roolin tanssi Imatralla Judít Martin.

Bizetin oopperasta mukana oli varmasti kaikkien tuntema Toreadorien marssi. Neljän muusikon orkesteri soitti jazzivaikutteista flamenco musiikkia. Sovitukset sävellykset ovat Alberto Garagginin ja Iban Pérezin käsialaa.

Aikaa mittasivat sydämenlyöntien tahtiin takovat rummut ja kengänkorot.

Flamenco on syntynyt romanikulttuurien parissa. Flamencon juurista muistuttivat lavastukseen kuuluvat viljasäkit. Kiertävät romaniklaanit hankkivat pääasiallisen elantonsa maatalouden kausityöntekijöinä. Näin oli vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa ja näin on ollut varmaan myös Kataloniassa, jossa sanotaan flamencon syntyneen.

Karelia-salin valot tuottivat ryhmälle ongelmia. Tähän oli myös selkeä syy. Esityksen oma valoteknikko oli jätetty ryhmän Suomeen lennättäneestä koneesta. Ryhmän agentti Jaime Trancoso perusteli tätä päätöstä kustannussyillä.

Carmen

Barcelona Flamenco Balletin Carmen Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 26.7.2024

Koreografia ja ohjaus: David Gutiérrez

Päärooleissa: David Gutiérrez ja Judith Martín 
Tanssijat: David Gutierrez, Judith Martin, Alejandro Luque, Carlos Ruiz, Lucia Vicedo, Andrea Amaya, Judith González, Maria Bardolet, Natalia Marina, Carla Martínez
Valosuunnittelu: Gervasio
Äänisuunnittelu: Marcos Prieto
Musiikki: Alberto Garaggi ja Iban Pérez
Kuvat: Miguel Pereda

Kun kaikki toivo on kadonnut, jäljelle jää vain kirskahteleva kauhu – Madame Nielsenin performanssi oli yksi Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin helmistä – The Silver Dollar Duke oli arvoituksellinen ja pelottava kokemus

Madame Nielsen aloitti esityksen hopeanväriseen ihomaaliin verhoutuneena. Kohtauksissa tämän laihan androgyynisen hahmon roolihahmon rooliasut vaihtuivat kohaus kohtaukselta. Kuvan aineeton varjo-olento luotiin vanhalla teatteritekniikalla, jossa näyttelijä projisoidaan valojen avulla valoa läpäisevälle esiripulle. Kuva © Eivind Senneset/Mustan ja valkoisen teatterifestuivaali

Esityksen alussa Claus Beck-Nielsen seisoi näyttämöllä pelkkään hopeanväriseen vartalomaaliin verhoutuneena. Langanlaihan miehen alastomuutta ei heti huomannut. Näyttämön edessä oli valoverho, johon syntyi näyttämöllä seisovan hahmon mittasuhteet moninkertaistava varjokuva.

Siten Madame Nielsen taiteilijanimeä käyttävä tanskalainen kirjailija ja performanssitaiteilija alkoi laulaa omia sovituksiaan David Bowien kuolemattomista hiteistä. Tarinan jatkuessa tämä tähtivaeltaja Ziggy Stardust tai luonnonkaunista elämää elänyt The Thin White Duke muuttui lopulta eri vaiheiden ja hahmojen kautta kurnuttavaksi sammakoksi. Alun science fiction, usko loistavaan tulevaisuuteen muuttui kauhuksi, jota valosilmäinen, kirskahteleva olento näyttämöllä sai aikaan.

On kauhua tietää, mistä tässä maailmassa on kyse. (”It’s the terror of knowing what this world is about”)

Madamme Nielsenin ja säveltäjä ja multi-instrumentalisti Simon Toldamin The Silver Dollar Duke oli jotakin, jota edes useimmat meistä fanaattisista teatterikummajaisista ei ole kuuna päivänä nähnyt tai kokenut. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan osaa totisesti yllättää ja tämän kokemuksen jälkeen arvostan entistä enemmän myös hänen viistoa huumorintajuaan.

Mitään pelleilyä The Silver Dollar Duke ei ollut, ei sinne päinkään. Sitä lienee lupa luonnehtia performanssin, teatteritaiteen ja konserttiesteiikan Noin yhdeksän uutisiksi (One O’Clock News). David Bowie on olut yksi populaarikulttuurin keskeistä hahmoista kahdella vuosituhannella aina kuolemaansa asti. Nielsenin tulkinnat idolinsa musiikista ja runoudesta heijastelivat vahvasti sitä todellisuutta, jossa me parhaillaan elämme.

Siltä se tuntui ja näytti. Tämän esityksen saattoi tulkita myös kuvaukseksi siitä, miten aivan poikkeuksellinen lahjakkuus voi merkitä kärsimystä. Monilahjakkuus on taiteilijan Via Dolorosa.

Nielseniä voi kaiketi kutsua myös äänitaiteilijaksi, jonka skaala ulottui kimeästä falsetista terävään nasaaliin.

Perjantain hyvin erikoinen performanssi kertoi jälleen siitä, miten loistava yleisö Imatralla on. Vaikka me kaikki seurasimme Nielsenin omintakeista performanssia huuli pyöreänä, lähes loppuunmyyty katsomo nousi aplodien aikana osoittamaan seisaaltaan suosiotaan.

Samasta eläytyvästä ja kannustavasta läsnäolosta saavat Imatralla nauttia myös Imatran Teatterin näyttelijät näyttämöllä ja kaupungissa toimivat teatterin harrastajien ryhmät. Kaupungissa toimivien hienojen harrastajateattereiden ansiota varmaan on se, että kaupungin loistava teatteriyleisö osaa, ymmärtää ja rakastaa teatteria.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on syntynyt kahden maahanmuuttajan Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmardanin ideoimana ja sitkeän työn tuloksena. Tiedän, että kohta 20 vuotta jatkuneen kansainvälisen festivaalin järjestäminen on vaatinut heiltä uhrauksia ja todellista kamppailuhenkeä. Suomen monella tavalla kaikkein kiinnostavin kansainvälinen teatterifestivaali on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa. Imatralla on kokemusperäistä tietoa ja taitoa tapahtumien järjestämisessä ja hieno yleisö. Pienellä kaupungilla on suuri sydän.

The Silver Dollar Duke

Madame Nielsenin ja Simon Doldamin performanssi Teatteri Imatran näyttämöllä 28.7.2023

Esiintyjä: Madame Nielsen.

Kappaleiden sovitus ja säestys: Simon Toldam.

Musiikki ja sanoitukset: David Bowie.

Valosuunnittelu: Morten Kolbak

Kuvaus: Eivind Senneset

Leipää ja sirkushuveja

Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Maustan ja valkoisen teatterifestivaali
Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Mustan ja valkoisen teatterifestivaali

William Shakespearen Coriolanus on viiltävä vallan analyysi ylimielisen eliitin ja välinpitämättömän kansan suhteista. Japanilaisen Shiten teatterin japanilaisesta teatteriperinteestä ammentanut esitys väritti Shakespearen synkkää poliittista draamaa myös huumorilla.

Näytelmän Coriolanus ei käynyt taistoon kansansuosiosta roomalainen lyömämiekka gladius tai japanilaiseen samuraiperinteeseen kuuluva lyhyt wakizashasi kädessään. Ei, Coriolanus nosti tanaan pitkän vehnäpatongin. Vahvempaa symbolia vallan syväanalyysiin tuskin tarvitaan – kysymys on aina viimekädessä leivästä.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi tiistaina Imatralla perinteidensä mukaisesti väkevästi. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin oma ohjaus Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta ei ole menettänyt juuri mitään ensi-illan intensiteetistä, vaikka Teatteri Imatran vanhanaikainen näyttämö nosti Jarno Kolehmaisen tulkitseman monologinäytelmän kadeteerille.

Keskiviikkona saimme nähdä jotakin, jonka veroista edes Suomen suurimmat teatterifestivaalit eivät yleensä pysty yleisölleen tarjoamaan.  Japanilaisen Chiten teatterin väkevää Shakespeare-tulkintaa Coriolanus ei ole nähty Euroopassa kuin Shakespearen näytelmiin keskittyvällä, maailmankuululla Globe -festivaalilla Lontoossa ja kerran Venäjällä, jos Venäjä nyt vielä voidaan laskea osaksi Eurooppaa.

Shahmardan ei turhaan kehunut esityksen jälkeen sen ajankohtaisuutta. Näytelmän keskeiset teemat ovat näkyvästi esillä vaikkapa parhaillaan käynnissä olevissa EU-vaaleissa. Kuunnelkaa ja katselkaa, mitä johtavat ehdokkaat puhuvat ja miten he esiintyvät. Lukekaa, mitä ehdokkaista ja vaaleista kirjoittavat merkittävimmät poliittiset kommentaattorit. Molempien puheista paistaa rievien välissä ylimielisyys ja halveksunta tietämätöntä ja typerää rahvasta kohtaan.

Ja toimii se toisinkin päin. Kansa haluaa leipää ja jääkiekon MM-kisojen kaltaisia sirkushuveja. Se antaa tahdottomana taluttaa itseään sinne, mihin eliitti sitä nenärenkaasta vie. Shakespearen näytelmän Coriolanus on susi, joka ”rakastaa” lampaitaan.

Sankarina juhlittu ja kansan äänillä konsuliksi valittu Coriolanus karkotetaan lopulta Roomasta hänen ylimielisen käytöksensä takia. Kostaakseen roomalaisille tämän hylkäämisen Coriolanus liittoutuu vanhan vihamiehensä Aufidiuksen kanssa.

Näytelmän tarina muistuttaa tässä Ukrainan tapahtumia. Ukrainan entisen presidentin Viktor Janukovitshin pako Valadimir Putinin johtaman Venäjän helmaan ei kulje ihan käsi kädessä Shakespearen tarinan kanssa, mutta lopputulos on sama. Eliitin edustaja on valmis uhraamaan jopa oman kansansa turvatakseen omat etunsa.

Tässä lienee myös yksi syy, miksi Shahmardan on valinnut tämän huikean Shakespeare-tulkinnan Imatran festivaalien ohjelmistoon.

Shakespearen tragediat ovat hyvin puheliaita. Olemisen kanssa syntyy jatkuvana nauhana monenlaisia filosofisia pulmia. Shakespearen kieli on kuin suomalainen suo, silmiä hivelevän kaunis, mutta myös petollisen upottava letto.

Kieli ei ole kuitenkaan japanilaisten festivaaliesityksen suurin ongelma. Teatteri Imatran näyttämön takaseinään heijastettiin koko ajan ehkä hieman kömpelösti runomittaan taipuva, mutta sitäkin selkeämpi tekstitys, jonka avulla näytelmän juonta oli helppo seurata.

Suomen ja japanin kielen intonaatiot ovat myös hyvin lähellä toisiaan. Sen huomasi jo siitä, että Chiten teatterin näyttelijät pystyivät tuottamaan näyttämöllä painotuksiltaan ja intonaatioltaan lähes täydellisiä suomenkielisiä lauseita improvisaatiopohjalta. Nämä bravuurit myös yleisö palkitsi raikuvilla suosionosoituksilla.

Myös mentaliteetissa on paljon samaa. Sen tunnistaa jokainen, joka on katsonut ahkerasti esimerkiksi mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvia. Tyynen pinnan alla räiskyy. Volyyminappulassa on tavallisesti vain kaksi asentoa, tyyni arvokkuus (puhumattomuus) ja keuhkojen pohjasta lähtevä raivo.

Suurin pulma esityksen seuraamisessa oli tietenkin se, ettei tällainen maatiaismölli tiedä tai ymmärrä juuri mitään japanilaisesta teatteriperinteestä, jonka juuret ulottuvat katkeamattomina satojen vuosien päähän menneisyyteen. Suurin osa esityksen hienouksista jäi tämän kulttuurimuurin taakse piiloon.

Olen kuitenkin aika vakuuttunut, etteivät ohjaaja Motoi Miura ja hänen ensemblensä ole suhtautuneet sen paremmin Shakespeareen kuin edustamaansa teatteriperinteeseen kovin ryppyotsaisesti. Toisaalta ainakin kabuki-teatterin juuret ovat nimenomaan ronskeissa varietee-esityksissä.

Näytelmän alussa esitetty kohtaus, jossa sankarimme ratsastaa Roomaan, muistutti minusta kovasti Monty Pythonin (Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden) elokuvaa Monty Pythonin hullu maailma, tai oikeammin samasta tekstitä muokattua säkenöivän hauskaa revyytä Spamalot, joka pyörii Lontoon teattereissa tie kuinka monetta vuotta.