Sydän syrjällään

Jen McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä. Kuva Black and White Theatre Festival
Jen McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä. Kuva Black and White Theatre Festival

Uusiseelantilainen Jen McArthur esitti autistista ihmistä myötätunnolla ja huumorilla. Esityksessä Echolalia oli inhimillistä lämpöä. Silti sitä seurasi sydän syrjällään.

Aspergerin oireyhtymä aiheuttaa kantajalleen usein elinikäisiä kärsimyksiä. Asperger-ihminen on koko ikänsä potentiaalinen kiusaamisen uhri niin päiväkodissa, koulussa kuin työyhteisössäkin.

Yhteisön näkymättömät sosiaaliset säännöt voivat olla naurettavia, mutta ne ovat olemassa. Me emme reagoi sanattomiin sosiaalisiin viesteihin järjen, vaan vaistojen varassa. Siksi asperger-lapsiin kohdistuvaa julmaa kiusaamista on niin vaikea kitkeä pois päiväkodeista ja kouluista.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin rakenne. Ne ovat myös osa elävää organismia ja muuttuvat alinomaa. Siksi aivot ovat yhä arvoitus myös huimia edistysaskeleita parhaillaan ottaville neurotieteille.

Esihistoriallinen ihminen tarvitsi ja nykyihminen tarvitsee yhä suuria aivoja muiden kädellisten tapaan selvitäkseen lauman hyvin monimutkaisista sosiaalisista suhteista, eikä vain ihmiselle tyypillisen puhutun kielen syntyminen ole ainakaan vähentänyt näiden suhteiden vaikeuskerrointa.

Sen vuoksi neurologinen häiriö, joka vaikeuttaa sosiaalisiin suhteisiin liittyviin sanattomien viestien tunnistamista, on ollut ja on edelleen hyvin kohtalokasta yksilön kannalta. Ennen valistuksen aikaa asperger-ihmiset joutuivat varmasti muita todennäköisemmin esimerkiksi noitavainojen kaltaisten julmuuksien uhreiksi.

Aspergerin syndrooma on yksi oireryhmä autismin laajassa kirjossa. Jen McArthur kiinnostui erilaisista näkökulmista työskennellessään autististen lasten kanssa ja seuratessaan heidän ilojaan ja surujaan. Monologinäytelmässä hän on yhdistänyt työhaastatteluun valmistautuvat nuoren naisen hahmoon piirteitä useista eri lapsista ja nuorista.

Verkossa julkaistussa käsiohjelmassa ei kerrota Aspergerin oireyhtymästä, vaan yleensä autismista, mikä on tässä tapauksessa oikein. Esimerkiksi esityksessä esiinnostettu aistiyliherkkyys ei liene asperger-ihmiselle tyypillinen oire, juuttuminen ja pakko-oireet, esimerkiksi pakonomainen tarve laskea numeroita ovat.

Tässä yhteydessä on tapana luetella Aspergerin oireyhtymästä diagnoosin saaneiden huippututkijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Diagnoosit ovat aina meidän päiviimme asti olleet niin huteralla pohjalla, että ei maksa vaivaa.

Vanhemmille on usein helpotus, kun heidän oudosti käyttäytyvän lapsen oireille saadaan nimi. Luokittelusta tulee kuitenkin turhan helposti myös aidon ymmärtämisen ja oikean ajattelun korvike.

McArthur on ilmiselvästi sekä ymmärtänyt että ajatellut. Hän kaivaa esittämänsä roolihenkilön elämästä esiin ilon silloinkin, kun ahdistus painaa tämän hartiat kasaan. McArthurin tyylikeinona käyttämä klovneria ei pilkkaa, vaan osoittaa syvällistä ymmärrystä.

Näytelmän Echo lohduttaa itseään laskemalla yhä uudestaan numeroita tai pyörimällä vimmatusti itsensä ympäri. Mutta ihan sitä samaa teemme myös me, joita ei ole vielä tarpeeksi tutkittu. Kuka ei olisi joskus harrastanut lohtusyömistä ja -juomista, tai näpelöinyt esimerkiksi älypuhelinta ihan muuten vaan.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi 11 vuotta sitten leimallisesti nukketeatterin katselmuksena. Nukketeatterista on etäännytty aika kauas, mutta se ei haittaa. Festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on tuonut Imatralla suorastaan hämmentävän kiinnostavia esityksiä.

Kaikki tämä on tehty jälleen lähes ilman rahaa. Joku toinen paikkakunta tarjoaa ehkä jatkossa festivaalin järjestäjille paremmat resurssit tapahtumalle. Toisaalta festivaali tuskin löytää mistään muualta niin hienoa yleisöä kuin Imatralta.

Olen jaksanut hämmästellä ja kehua imatralaista teatteriyleisöä. Se otti vastaan myös McArthurin monologinäytelmän tavalla, joka sai esiintyjän selvästi liikuttumaan.

Leipää ja sirkushuveja

Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Maustan ja valkoisen teatterifestivaali
Näytelmän rooleissa näyttelevät Dai Ishida, Satoko Abe, Saki Kohno, Shie Kubota, Yohei Kobayashi ja Koji Ogawara. Kuva Simon Annand/Mustan ja valkoisen teatterifestivaali

William Shakespearen Coriolanus on viiltävä vallan analyysi ylimielisen eliitin ja välinpitämättömän kansan suhteista. Japanilaisen Shiten teatterin japanilaisesta teatteriperinteestä ammentanut esitys väritti Shakespearen synkkää poliittista draamaa myös huumorilla.

Näytelmän Coriolanus ei käynyt taistoon kansansuosiosta roomalainen lyömämiekka gladius tai japanilaiseen samuraiperinteeseen kuuluva lyhyt wakizashasi kädessään. Ei, Coriolanus nosti tanaan pitkän vehnäpatongin. Vahvempaa symbolia vallan syväanalyysiin tuskin tarvitaan – kysymys on aina viimekädessä leivästä.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi tiistaina Imatralla perinteidensä mukaisesti väkevästi. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin oma ohjaus Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta ei ole menettänyt juuri mitään ensi-illan intensiteetistä, vaikka Teatteri Imatran vanhanaikainen näyttämö nosti Jarno Kolehmaisen tulkitseman monologinäytelmän kadeteerille.

Keskiviikkona saimme nähdä jotakin, jonka veroista edes Suomen suurimmat teatterifestivaalit eivät yleensä pysty yleisölleen tarjoamaan.  Japanilaisen Chiten teatterin väkevää Shakespeare-tulkintaa Coriolanus ei ole nähty Euroopassa kuin Shakespearen näytelmiin keskittyvällä, maailmankuululla Globe -festivaalilla Lontoossa ja kerran Venäjällä, jos Venäjä nyt vielä voidaan laskea osaksi Eurooppaa.

Shahmardan ei turhaan kehunut esityksen jälkeen sen ajankohtaisuutta. Näytelmän keskeiset teemat ovat näkyvästi esillä vaikkapa parhaillaan käynnissä olevissa EU-vaaleissa. Kuunnelkaa ja katselkaa, mitä johtavat ehdokkaat puhuvat ja miten he esiintyvät. Lukekaa, mitä ehdokkaista ja vaaleista kirjoittavat merkittävimmät poliittiset kommentaattorit. Molempien puheista paistaa rievien välissä ylimielisyys ja halveksunta tietämätöntä ja typerää rahvasta kohtaan.

Ja toimii se toisinkin päin. Kansa haluaa leipää ja jääkiekon MM-kisojen kaltaisia sirkushuveja. Se antaa tahdottomana taluttaa itseään sinne, mihin eliitti sitä nenärenkaasta vie. Shakespearen näytelmän Coriolanus on susi, joka ”rakastaa” lampaitaan.

Sankarina juhlittu ja kansan äänillä konsuliksi valittu Coriolanus karkotetaan lopulta Roomasta hänen ylimielisen käytöksensä takia. Kostaakseen roomalaisille tämän hylkäämisen Coriolanus liittoutuu vanhan vihamiehensä Aufidiuksen kanssa.

Näytelmän tarina muistuttaa tässä Ukrainan tapahtumia. Ukrainan entisen presidentin Viktor Janukovitshin pako Valadimir Putinin johtaman Venäjän helmaan ei kulje ihan käsi kädessä Shakespearen tarinan kanssa, mutta lopputulos on sama. Eliitin edustaja on valmis uhraamaan jopa oman kansansa turvatakseen omat etunsa.

Tässä lienee myös yksi syy, miksi Shahmardan on valinnut tämän huikean Shakespeare-tulkinnan Imatran festivaalien ohjelmistoon.

Shakespearen tragediat ovat hyvin puheliaita. Olemisen kanssa syntyy jatkuvana nauhana monenlaisia filosofisia pulmia. Shakespearen kieli on kuin suomalainen suo, silmiä hivelevän kaunis, mutta myös petollisen upottava letto.

Kieli ei ole kuitenkaan japanilaisten festivaaliesityksen suurin ongelma. Teatteri Imatran näyttämön takaseinään heijastettiin koko ajan ehkä hieman kömpelösti runomittaan taipuva, mutta sitäkin selkeämpi tekstitys, jonka avulla näytelmän juonta oli helppo seurata.

Suomen ja japanin kielen intonaatiot ovat myös hyvin lähellä toisiaan. Sen huomasi jo siitä, että Chiten teatterin näyttelijät pystyivät tuottamaan näyttämöllä painotuksiltaan ja intonaatioltaan lähes täydellisiä suomenkielisiä lauseita improvisaatiopohjalta. Nämä bravuurit myös yleisö palkitsi raikuvilla suosionosoituksilla.

Myös mentaliteetissa on paljon samaa. Sen tunnistaa jokainen, joka on katsonut ahkerasti esimerkiksi mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvia. Tyynen pinnan alla räiskyy. Volyyminappulassa on tavallisesti vain kaksi asentoa, tyyni arvokkuus (puhumattomuus) ja keuhkojen pohjasta lähtevä raivo.

Suurin pulma esityksen seuraamisessa oli tietenkin se, ettei tällainen maatiaismölli tiedä tai ymmärrä juuri mitään japanilaisesta teatteriperinteestä, jonka juuret ulottuvat katkeamattomina satojen vuosien päähän menneisyyteen. Suurin osa esityksen hienouksista jäi tämän kulttuurimuurin taakse piiloon.

Olen kuitenkin aika vakuuttunut, etteivät ohjaaja Motoi Miura ja hänen ensemblensä ole suhtautuneet sen paremmin Shakespeareen kuin edustamaansa teatteriperinteeseen kovin ryppyotsaisesti. Toisaalta ainakin kabuki-teatterin juuret ovat nimenomaan ronskeissa varietee-esityksissä.

Näytelmän alussa esitetty kohtaus, jossa sankarimme ratsastaa Roomaan, muistutti minusta kovasti Monty Pythonin (Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden) elokuvaa Monty Pythonin hullu maailma, tai oikeammin samasta tekstitä muokattua säkenöivän hauskaa revyytä Spamalot, joka pyörii Lontoon teattereissa tie kuinka monetta vuotta.