Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha
Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.
Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!
Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.
Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.
Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.
Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.
Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.
Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.
Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.
Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.
Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.
Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.
Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.
Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.
Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.
Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.
Silence
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024
Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat
Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin
Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast
Valosuunnittelu Aku Lahti
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen
Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne
Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.
Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.
Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.
Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.
Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.
Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.
Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.
Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.
Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.
Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.
Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.
Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.
Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.
Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.
Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.
Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.
Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.
Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.
AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.
Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.
Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.
Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.
Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.
Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.
Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.
Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.
Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.
Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.
Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.
Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.
Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.
Peltienkelit
Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo
Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo
Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski
Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka
Pukusuunnittelu Silja Kaarne
Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski
Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola
Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä
Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.
Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.
Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72
Ryhmäteatterin Lemminkäisen äidin kantaesitys perjantaina oli hienoa puhdeteatteria. Siinä kaikki vaikuttavan näytelmän osatekijät olivat kohdallaan. Oivaltava teksti, näytelmän roolihamojen elämän raamit näkyviksi tekevä lavastus ja loistelias näyttelijäntyö olivat yhdessä teatteritaiteen juhlaa. Unohtumattomaksi esityksen teki Minna Suurosen vavahduttavan vaikuttava roolityö näytelmän Elina Lemminkäisenä.
Kalevalan Lemminkäisen äidistä kertoo äidinrakkauden voimasta. Paitsi rakastava myös neuvokas äiti pelastaa hulttiopoikansa kuoleman rajalta. Lemminkäisen äiti ei suin päin sukella Tuonen virtaan poikansa perässä, vaan teettää ensin seppä Ilmarisella vaskisen haravan, jolla kokoaa poikansa jäänteet virrasta.
Äitiys on voima, joka tunteen ja luovan älyn voimalla synnyttää ja ylläpitää elämää.
Kalevalan runo Lemminkäisen äidistä on sankaritarina. Ehkä vähän kylmäävä ja paljastava yksityiskohta runoelmassa on se, etteivät runonlausujat ole antaneet Akseli Gallen-Kallelan kuuluisaan maalaukseen ikuistamalle sankariäidille nimeä.
Käsikirjoittaja Anna Krogerus on näytelmässä Lemminkäisen äiti antanut äidille nimen ja tuonut äitiyden myytit tämän päivän arkitodellisuuteen. Näytelmän lähtöasetelma on keski-ikään ehtineille kasarisukupolven katsojille ja miksei myös meille vielä vakavammin ikävammaisille tuttu juttu.
Elina Lemminkäinen oli opettaja, joka insinöörimiehensä Aku Lemminkäisen (Santtu Karvonen) kanssa asui ja eleli omakotitalossa suomalaiseen keskiluokkaan kuuluvien ihmisten vaurasta ja turvallista elämää. Työ opettajana oli Elinalle kutsumusammatti. Myös Aku oli vahvasti orientoitunut omaan osaamiseensa ja uraansa. Aku suunnitteli Suomen pisintä siltaa ja Elinan loistavasta ammattitaidosta todista myöhemmin hänen maahanmuuttajataustainen oppilaansa Anastasia (Nana Saijets).
Kaikki hyvin? No ei. Elina kiersi näyttämöllä ympyrää, jossa huolia aiheuttivat hänen aikuinen poikansa Nico (Aapo Salonen), vanha äitinsä Maire Konttinen (Marja Leena Kouki) ja rakoileva avioliito. Mielenterveytensä kanssa oireileva Nico oli erakoitunut omaan kämppäänsä ja eli äitinsä kustannuksella, äiti Maire oli yksinäinen ja oireili muistisairauden kanssa, aviomies oli poissaoleva ja vetäytyi työhuoneensa oven taakse. Töissä Elina kantoi huolta 17-vuotiaasta Anastasiasta, joka oli raskaana.
Eero-Tapio Vuoren ohjauksessa tämä Einan elämänympyrä sai kierros kierrokselta ensin tragikoomisia ja sitten traagisia sävyjä. Elina rauhoitteli omaa mieltään ohjatulla meditaatiolla (meditaatio-ohjaajan ääni Robin Svartström) ja kompensoi aikoinaan intohimoisen ja kiihkeän parisuhteensa tuottamia iloja vibraattorilla. Hän yritti miehensä kanssa korjata vuosikymmenten varrella väljähtynyttä suhdettaan etätyötä tekevän parisuhdeterapeutti Jorman (Juha Kukkonen) avulla.
Tässä näytelmä toi näyttämölle alleviivaamatta uhan, joka häiritsee meidän keskiluokkaista idylliämme jossakin mielen pohjalla. Näytelmä teki näkyväksi sen henkisen solmun, joka saa meidät raivostumaan hillittömästi jokaisesta Elokapinan tempauksesta. Ilmastomuutoksella myös Elinan poika, nuorena lahjakas jääkiekkoilija perusteli omaa henkistä alennustilaansa.
Anastasia haluaisi muuttaa perheen autotalli yhteydessä olevaan varastoon asumaan. Elina torjuu hänet.
Anastasian roolihahmon kautta Krogerus kommentoi näytelmässä terävästi maahanmuuttajien kielitaidosta parhaillaan käytävää keskustelua ja vihamielistä politikointia puolustuskyvyttömien lasten kustannuksella. Saijets oli ukrainalaisen maahanmuuttajatytön Anastasian roolissa vakuuttava ja eloisuudessaan kiehtova hahmo.
Syvenevä kierre päättyi perheen kesämökillä, jossa Nico lähti itsetuhoiselle uintiretkelle. Oma päättelykyky, neuvokkuus ja äidinvaisto ohjasivat Elinan ja aluksi vastaan hangoittelevan Akun pelastustehtäviin ja näytelmän ensimmäinen jakso päätyi maalaukselliseen näyttämökuvaan.
Lemminkäisen äidin tarina ei voi tienkään päättyä synkkään pessimismiin ja toivottomuuteen. Elinan äidin pahenevan muistisairauden aiheuttamaan ongelmaan löytyi toisen jakson alussa yllättävä ratkaisu. Elinan torjuma Anastasia ei ollut tehnyt aborttia, vaan palasi tarinaan Nicon ystävänä ja parivuotiaan tyttären äitinä.
Elinan ja Akun avioliiton eheytyminen alkoi Krogeruksen loisteliaasti muotoilemalla dialogilla, jossa Suuronen ja Karvonen näyttelivät hengästyttävän upeasti. Riittely, jopa repivä riitely voi olla rakentavaa silloin, kun kiistan molemmat osapuolet pyrkivät vilpittömästi samaan päämäärään.
Toki Elina otti tämän riidan jälkeen urheilutermein aikalisän sekä työstään että parisuhteestaan muuttamalla 500 kilometrin päässä kodista sijaitsevalla perheen mökille. Viimeiseksi näyttämökuvaksi jäi mielikuva, että tämä tarina päättyy joka tapauksessa onnelliseksi. Vanhuus, jossa elämä on yhä mielekästä ja merkityksellistä, on mahdollista.
Käsiohjelmaan on painettu kokoaukeaman kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta. Myös Lemminkäisen äidin näyttämökuvat olivat maauksellisia. Janne Siltavuoren lavastussuunnittelussa perheen ja sen jäsenten elämäntavan keskiluokkaisuutta oli korostettu kullatuilla kehyksillä.
Maalaustaidetta edustavat myös käsiohjelman maalaukselliset muotokuvat näytelmän näyttelijöistä. Elinan ja Akun kotia kuvaavan kullatun kehyksen yläpuolelle oli ripustettu kullattu elonkehä, joka symbolisoi elämän jatkuvuutta. Krogeruksen näytelmässä on mukana roolihahmoina kolmea eri sukupolvea edustavaa äitiä.
Lemminkäisen äiti
Kantaesitys Ryhmäteatterin näyttämöllä 4.10.2024
Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Eero-Tapio Vuori
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Rooleissa Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Aapo Salonen, Marja Leena Kouki, Nana Saijets
Uuden sukupolven tekijät ovat astuneet estradille ja se tekee hyvää suomalaiselle teatterille. Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa oli raikas ja rosoinen, läsnäolon kauneutta ja elämänuskoa henkivä näytelmä.
Tuvi toas eli pulu huoneessa oli kantaesityksen ensi-illassa perinteinen tarinallinen draama. Se perustuu epäilemättä vuonna 1985 Tallinnassa syntyneen Anna Jaanisoon omiin elämänkokemuksiin.
Sukupolvidraaman tekeminen osoittaa nuorilta tekijöitä myös tervettä ennakkoluulottomuutta. Kun on asia tärkeä, se pitää sanoa niin selkeästi kuin mahdollista. Kiitän näytelmänsä käsikirjoittanutta ja ohjannutta Jaanisoota ja dramaturgi Rasmus Arikkaa tästä. Tuvi toas eli pulu huoneessa on näytelmä, joka lisäsi tämän kirjoittajan tietoja ja ymmärrystä meitä ympäröivästä todellisuudesta merkittävästi.
Näytelmän Mari (Anna-Sofia Tuominen) on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen äitinsä on muuttanut Suomeen töihin Virossa syntyneen Marin ollessa vielä pikkulapsi. Näytelmän alussa Mari joutui tekemään itselleen kysymyksen, kuka minä oikeastaan olen? Kysymys aktualisoitui, kun Mari sai tietää odottavansa lasta.
Kirjoittajana Jaanisoo on terävöittänyt ja selkeyttänyt sanottavaansa pelkistämällä. Näytelmässä keskitytään kolmeen henkilöön, sen minäkertojaan Mariin, hänen äitiinsä ja äidinäitiin, mummoon. Marin muistoissa maailma nähdään lapsen silmin.
Identiteetin kannalta oleellista on se, millä kielellä me ajattelemme. Sitä kieltä sanotaan äidinkieleksi ja näytelmän neuvolan kätilö (Eeva Mäkinen) käytti siitä käsitettä tunnekieli. Marin äidin äidinkieli on viro, mutta Mari ei tuota kieltä enää oikein hallitse, vaikka hänen Virossa asuva mummonsa yritti kaikin keinoin, toistamalla ja korjaamalla kielioppivirheitä ylläpitää lapsenlapsensa äidinkieltä.
Ryhmäpaineissa näytelmän murkkuikäinen Mari piti virolaisia tapoja ja ruokia noloina. Aikuisena hän puhui Virossa matkustaessaan virolaisten kanssa asioidessaan englantia.
Juurien kieltämisen ja sukuyhteyden kaipuun ristiriita kulminoitui mummon kuolemaan. Marin yksiön ikkunasta ei liitänyt sisään albatrossi, vaan pulu. Symboliikka, johon näytelmän kaksikielinen nimi viittaa, oli helposti ymmärrettävää ja sellaisena koskettavaa.
Näytelmän mummolle hänen tyttärensä maastamuutto merkitsi tragediaa. Lapsenlapsi katosi vähitellen kielimuurin taakse. Tämä on sukupolvikokemus myös ennen sotia syntyneille suomalaisille, kun reilut puoli vuosisataa sitten yli puoli miljoonaa suomalaista nuorta aikuista muutti töiden perässä Ruotsiin.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuodenvaihteessa 558294 ihmistä, jotka puhuivat äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea. He ovat näytelmän esimerkin valossa hyvin heterogeeninen joukko.
Yksi sukupolvi kokemus Marin kaltaisia toisen polven maahanmuuttajia todennäköisesti kuitenkin yhdistää, nimittäin köyhyys. Näytelmän Mari valmistautui äitiyteen yksiössä, joka sijaitsi hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Lastenvaunuille ei tässä Kallion kolossa ollut säilytystilaa.
Virosta tulleen maahanmuuttajan silmissä Suomi oli ankean harmaa maa. Annukka Pykäläisen toiminnallisuudessaan suorastaan nerokas lavastus ei jättänyt tulkinnalle sijaa. Se oli harmaa, niin harmaa, ettei tässä vankilassa aikaa voinut kuluttaa edes tiilenpäitä laskemalla. Lavastuksen toimivuudesta kertoi se, että kohtausten sisääntulot sujuivat kuin ovifarssissa ikään.
Toki se kertoi myös hyvää Janisoon kyvyistä ohjaajana.
Tragikoomisia ulottuvuuksia tämä harmaus sai, kun Jaanisoo alkoi ruotia näytelmässään suomalaista byrokratiaa. Kun Virosta vuonna 2004 tuli Euroopan Unionin jäsen, kaikista Suomessa oleskeluluvalla asuneista virolaisista tuli kerralla laittomia maahanmuuttajia. Harva heistä tiesi, että pitää rekisteröityä Suomessa EU-kansalaisiksi. Kukaan ei kertonut. Uusi kierros byrokratian rattaissa odotti vielä niitä, jotka halusivat saada pysyvästä oleskeluoikeudesta todistavan asiakirjan.
Suomettumisen häntään Jaanisoo osui terävällä piikillä. Kohtauksessa Marin äiti (Kate Lusenberg) haki EU:n pysyvää oleskeluoikeutta koskevaa dokumenttia. Kun Migrin virkailija hakulomaketta täyttäessään kysyi, missä äidin äiti oli syntynyt, äiti vastasi Virossa vuonna 1939. Ylimielinen virkailija halusi laittaa äidinäidin syntymämaaksi Neuvostoliiton. Todellisuudessa Viron itsenäisyys päättyi vuosikymmeniksi vasta vuonna 1940 alkaneeseen puna-armeijan miehitykseen.
Kolmas näytelmän keskeinen teema oli yksinäisyys. Sitä käsiteltiin väliajan jälkeen Viron laivalle sijoitetuissa kohtauksissa. Mari jutteli ensin yksin matkustavan virolaisen miehen kanssa. Miehelä oli suomalainen vaimo. Sitten Mari istui ykin pöydässään ja seurasi vieressä pöydässä ruokailevaa suomalaista seuruetta. Kyseessä oli ehkä perhe, jonka jäsenistä yksi alkoi itkeä hillittömästi. Tässä näyttelijöiden bravuurissa muiden seurueen tai perheen jäsenten vaivautuneisuus tuntui katsomossa asti.
Tämän draaman dramaattisia käänteitä saatiin odottaa aivan viimehetkiin asti ja sitten Marin elämän kolme traagista käännettä tulivat peräkkäin. Ensin Mari oli ensimmäistä kertaa vierailulla äitinsä suomalaisen miesystävän kotona, sitten televisiouutiset kertoivat Estonian haaksirikosta, onnettomuudesta, jonka uhreihin kuului myös Marin äidin sisko. Siten hypättiin Marin aikuisuuteen ja nykyhetkeen, jossa Maria kiidätettiin sairaalassa hätäsektioon.
Estonian satoja uhreja vaatinut onnettomuus on olut virolaisille traumaattinen sukupolvikokemus, joka on jättänyt jälkensä. Näytelmässä tätä kokemusta purettiin kohtauksella, jossa käytiin läpi Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan miehistöjen välistä radioliikennettä katastrofin aikana.
Jaanisoo oli katastrofin tapahtuessa yhdeksänvuotias lapsi.
Viimeisissä kohtauksissa Marin lapsi on syntynyt ja elämä jatkuu. Tulevaisuus on avoin.
Tuvi Toasin näyttelijät Tuominen, Mäkinen, Lusenberg ja Olli Riipinen ovat samaa sukupolvea kuin Jaanisoo ja Arikka. Jaanisoo ja Arikka ovat tänä vuonna valmistuneen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi. Ymmärtääkseni myös Lusenberg on valmistunut tänä vuonna. Mäkinen opiskelee vielä TaiKissa. Riipinen ja Tuominen valmistuivat Teatterikorkeakoulusta taiteen maistereiksi vuonna 2019.
Tuvi toas eli pulu huoneessa
Kantaesitys Q-teatterissa 2.10.2024
Teksti ja ohjaus Anna Jaanisoo
Dramaturgi Rasmus Arikka
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka
Videosuunnittelu työryhmä
Rooleissa Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen
Ääninäyttelijät Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa
Näyttämölle oli kasattu suuria ja vielä suurempia, siis aivan valtavia kaiuttimia korkeaksi torniksi. Itse esityksessä kuulimme sitaatteja seitsemän eri muusikon biiseistä ja säkeitä William ShakespearenRikhard kolmannesta. Melodista ja runollista ääntä kuultiin niin paljon, että Samuli Niittymäen ja Tatu NenosenKohina kävi yhden miehen musikaalista.
Tai sitten ei. Ehkä tämä arvotuksellinen esitys kertoi elämän, tuon sydämen sykkeen korviimme luoman vienon kohinan rajallisuudesta. Armahtavasta hiljaisuudesta, joka odottaa meitä jokaista. Tuolle viimeiselle matkalle lähdettiin Rexin alias Raimo Keron nostalgisella ja minun laillani ikivanhalla biisillä Puhtaat purjeet.
Sitten esitys päättyi lohdulliseen näyttämökuvaan. Niittymäki antoi puheenvuoron esityksessä mukana olleelle yrttikasville työntämällä otsamikrofoninsa tuon mintturyppään lehtien lomaan. Näin sanatonta, mutta sitäkin voimallisempaa puhetta kuulee, tai siis oikeammin näkee teatterissa harvoin.
Meidän aikamme on kohta ohi, mutta elämä jatkuu: ”Silloin, kun on hetki viimeinen, olkoon purjeeni valkoinen”. (eh)
Esityksen alussa meitä ympäröi täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Sitten ramppivalot syttyivät ja meitä odotti näyttämöllä mies menneisyydestä. Niittymäki seisoi näyttämöllä kevyessä haara-asennossa, kädet nivustaipeiden päällä ja käsissä tyhjältä näyttävä kangaskassi.
Mies odotti jotain ja tuo odotus tutui kestävän ja kestävän. Välillä Niittymäki lepuutti jalkojaan liikkeillä, joita me kaikki teemme, kun pitää seistä pitkään. Välillä hän kaivoi kassistaan esiin yrttiruukun ja haisteli kasvin lehtiä. Sitten hän otti kassistaan muistikirjan (!) ja hahmotteli siihen kynä (!) kädessä runoa tai laulun sanoja. Niittymäen kädessä oli rannekello, jonka lasista heijastui näyttämölle pieni valoympyrä.
Asetelma toi minun mieleeni Samuel Beckettin absurdin teatterin suuren klassikon, joka on piinannut ajatuksiani ja alitajuntaani vuosikausia ja on varmasti ollut myös Kohinan tekijöiden mielessä: Huomenna hän tulee.
Niittymäen kyky käyttää omaa kehoaan ilmaisun välineenä on ainutlaatuinen. Nyt tuota ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista olemista täydensi Nenosen esitykselle luoma äänimaisema. Harvakseen ohi ajavien autojen kohahdukset korostivat Niittymäen vartiopaikan yksinäisyyttä. Ristiriidan tähän kuvaan toi jatkuva ja lopulta hermoja raastava piipitys: piip…piip…piip.
Sitten koko kuvan rikkoivat korvia särkevät jyrähdykset. Niiden lomassa Niittymäen pantomiimi sai yhä voimakkaampia sävyjä. Nenä tuntui vuotavan, tuli rajuja aivastuskohtauksia, sitten vielä rajumpia yskänpuuskia ja lopulta jalat alta vievä hurja paniikkikohtaus.
Räjäytystyömaalla tuon hermoja raastavan piipityksen muuttuminen jatkuvaksi piip-ääneksi merkitsee sitä, että vaara on ohi. Sairaalassa sama muutos kertoo, että potilas on siirtynyt täältä ikuisuuteen. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono tunnistamaan kappaleita, mutta otaksun, että Nenonen oli luonut kohtauksen päättäneen äänimaiseman upean katedraalin Leslie Barberin kappaleesta Plymouth Chorale.
Näin me koputtelemme taivaan porttiin.
Reilun tunnin mittainen esitys oli jaettu kahdeksi teemoiltaan hieman erilaiseksi näytökseksi. Uudelle jaksolle meidät saateltiin toisen täydellisen pimennyksen kautta. Kun valot jälleen syttyivät, Niittymäki oli kiivennyt kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin ensimmäiselle askelmalle ja käytti siellä kieltä, jollaisella kaukaiset esi-isämme ovat ehkä kommunikoineet keskenään noin miljoona vuotta sitten. Tai ainakin sellaisen mielikuvan tuo raivokas ääntely ja sitä vastaava kehonkieli toivat mieleen. Toki välillä Niittymäki myös puhkesi lausumaan runoja ja laulamaan mitä kauneimmalla suomen kielellä.
Tämän jälkeen Niittymäki riisui päältään otsamikrofonin lähettimineen ja alkoi kokeilla, millaisia ääniä mikrofonilla saa aikaan erilaisista esineistä ja meistä katsojista. Nämä kokeilut päättyivät alussa mainittuun hyvin puhuttelevaan näyttämökuvaan. Ehkä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävässä mintussa on enemmän järkeä kuin meidän suurissa aivoissamme, jotka palkitsevat ja rankaisevat meitä omasta luovuudestamme tavalla, joka muistuttaa kidutusta.
Niittymäki on näyttelijä, joka pystyy voimakkaaseen sanattomaan läsnäoloon. Edellisen kerran olen nähnyt hänet näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä, jossa Teatteri Takomon hyvin puhutteleva ja kaikessa karmeudessaan hauska faabeli Plup Plup esitettiin pääsarjassa.
Kohina on arvoituksellista, moneen suuntaa avautuvaa ja sellaisena todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, älykästä ja ilmaisuvoimaista teatteria. Tässä kuvattu tulkinta esityksestä on tämän kirjoittajan mielikuva esityksestä. Kohina on yhteisön tekemää teatteria. Käsiohjelmassa tekijät jakava erityiskiitosta hyvin suurelle joukolle nimeltä mainittuja ihmisiä.
Kohina
Teatteri Takomon ensi-ilta 1.10.2024
Tekijät: Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen
Bernardon ääni: Markku Haussila
Valaisu: Heikki Paasonen
Kaiuttimet: Tatu Nenonen
Mattion avaimet: Marja Salo
Esityksen sitaatit
ANOHNI (Antony) and the Johnsons – Knockin’ on Heaven’s Door
Leslie Barber – Plymouth Chorale
Michel Chion – Dies Irea
Josen pimeä puoli – Tajunnanvirtaa
Nik Kersaw -The Riddle
Mia Martini – Minuetto
Rexi – Puhtaat purjeet
William Shakespeare: Rikhard III (suom. Yrjö Jylhä)
