Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.


Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

  • Koreografia: Fernando Melo
  • Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
  • Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
  • Valosuunnittelu: Aku Lahti
  • Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
  • Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Maria Mäkelä tanssi Saravatin hiekkaa kengissään. Tanssivirtaa-festivaali alkoi tiistaina koreografi Tuija Lappalaisen vaikuttavalla sooloteoksella HUM – Teoksen raskas temaattinen paino tuntui hartioissa asti – Kuka siivoaisi tämän sotkun?

Pauliina Sjöbergin Maria Mäkelälle esitystä varten suunnittelema esiintymisasu oli yhdistelmä arkista ja juhlallista. Esityksen koreografi Tuija Lappalainen on kuvaajana tavoittanut hienosti Mäkelän liikkeiden herkän kauneuden. Kuva © Tuija Lappalainen

Teoksen alussa kuulimme äänen, jota kaikki koiratkin vihaavat ja pelkäävät. Sitten Maria Mäkelä siirtyi pölyimurin varresta Hällä-näyttämön käytävältä näyttämölle. Hän istui näyttämön takaosaan sijoitetulle säkkituolille, selkä yleisöön päin. Kaikki pysähtyi. Seurasi korvia särkevä hiljaisuus – niin pitkä, että omat aivoni alkoivat kehittää ääntä, huminaa.

Sitten teoksen oma äänimaisema alkoi täyttää tilaa hiljaisella, asteittain kovenevalla huminalla. Tuo itsepintainen ääni pudotti Mäkelän säkkituolilta ja sai hänet kääntyilemään, lopulta pyörimään kyljeltä toiselle kuin hirmuisesta painajaisunesta heränneenä.

Sitä seurasi voimaton raivo. Mäkelä kävi raivokkaasti unessa pettäneen säkkituolin kimppuun. Jokaisella meistä on kokemusta talotekniikan tai liikenteen aiheuttamasta häiriöäänestä, jota ei pääse pakoon. koreografi Mäkelän liikekieli ei kuitenkaan kuvastanut voimatonta raivoa, vaan tietoisuuden kasvua.

Myös katsomossa tuntui siltä, että tuon kasvavan painon alla hartiat tahtoivat mennä kumaraan. Koreografi Tuija Lappalaisen ja Mäkelän ideoimassa liikkekielessä tuo alati kasvava paino liimasi Mäkelän hartiat lattiaan. Liikeradat olivat horisontaalisia, ja lopulta Mäkelä pääsi etenemään vain jaloilla voimakkaasti työntämällä.

Näin ilmiömäisen tehokkaasti ja voimakkaan emootion aiheuttavalla tavalla tanssi voi kuvata sitä maailmantuskaa, jota meistä itse kukin parhaillaan kokee. Oma voimattomuudentunne tuntuu musertavalta.

”HUM on eheä ja pohdiskeleva teos, joka puhuttelee sekä aisteja että älyä. Se avaa katsojalle mahdollisuuden reflektoida omaa paikkaansa yhteisössä ja luonnossa, ja tekee sen tavalla, joka ei alleviivaa vaan kutsuu kokemaan ja tulkitsemaan. Lappalaisen työlle ominainen hienovaraisuus ja tarkkuus välittyvät vahvasti tässäkin teoksessa.”

Näin Lappalaisen teosta analysoi loppuyhteenvedossaan ChatGPT – tuolla tanssitaiteen sisäisellä ja niin helposti ymmärrettävällä jargonilla. Ehkä meidän kulttuurikriitikoiden ja omasta taiteestaan kirjoittavien taiteilijoiden kannattaisi tässä kohtaa pysähtyä – ja ehkä vähän hävetäkin – sitä viljelemäämme sananrieskaa, josta tekoäly on tällaisen mällin leiponut.

Teoksen vaikuttava äänimaisema on Atte Olsonesin käsialaa. Viimeiselle rannalle se johdattaa meitä luontoäänillä, jotka on sijoitettu ihmisen teknokulttuurin aiheuttamien hälyäänien joukkoon. Kuten runolliseksi heittäytynyt tekoäly todisti:

”Äänimaisema – oli se sitten elektronista huminaa, luonnon ääniä tai kehollista hengitystä – rakensi kokemuksellista tilaa, jossa katsoja ei vain nähnyt vaan tunsi teoksen värähtelyt.” (Heh!)

Myös esityksen lavastus ja tilasuunnittelu on koreografi Tuija Lappalaisen käsialaa. Aku Lahden valosuunnittelu ja Atte Olsonesin luoma upea äänimaisema viimeistelivät täydelliseltä tuntuneen kokonaisuuden. Kuvan kohtauksessa ollaan viimeisellä rannalla. Kuva © Tuija Lapalainen

Esityksen keskelle oli sijoitettu seesteinen suvanto. Mäkelä istui baarituolille, joka seisoi tavallaan kirjaimellisesti viimeisellä rannalla. Näyttämön katsomosta käsin oikea reuna oli peitetty hiekalla, ja samaa Saravatin hiekkaa Mäkelä kaatoi pois kengistään, kun hän kohtauksen alussa riisui ne jaloistaan.

Mäkelä alkoi toistaa tarinaa, ja puheen volyymi kasvoi kierros kierrokselta muiden äänimaisemaan kuuluvien äänien tavoin. Päähänsä hän veti lippalakin. Se ei ollut punainen, vaan valkoinen – mutta sillä ei liene väliä. Esitystalouden maailmassa meidän päällemme valellaan yhä uusia merkitysten kerroksia, jotka tarttuvat meihin ja kaikkeen ympärillämme kuin lika, eikä tästä hölynpölystä pääse eroon edes pölyimurilla.

Kuka siivoaisi tämän sotkun?

Tämän seesteisen vaiheen jälkeen teoksen äänimaisema muuttui. Sen hallitsevaksi piirteeksi nousi voimakas, hakkaava rytmi, jonka volyymi kiihtyi jokaisella sydämenlyönnillä. Myös nyt paljain jaloin tanssineen Mäkelän liikekielen suunta muuttui. Liikekieli suuntautui ylöspäin – kohti korkeuksia tuon painon alta.

Liikkeet olivat voimakkaita. Mäkelä tanssi kuin tulisten hiilien päällä kohti koskettavan kaunista finaalia. Tämän kiirastulessa tanssineen kadotetun sielun siirtyminen toiseen todellisuuteen kulki kangassuikaleista kootun oviverhon läpi. Sekä äänet että valo katosivat tästä luovan mielikuvituksen maailmasta.

Otsikossa käytetty Saravatin hiekkaa on viittaus Risto Isomäen samannimiseen dystopiaan. Romaani kertoo ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista. Kirjasta on tehty myös ainakin kolme näyttämösovitusta. Viimeksi sitä on esitetty Espoon & Kaupunginteatterissa kymmenkunta vuotta sitten.


HUM
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 20.6.2025
Koreografia, konsepti, ohjaus ja dramaturgia: Tuija Lappalainen
Tanssija/esiintyjä: Maria Mäkelä
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Äänisuunnittelu: Atte Olsonen
Pukusuunnittelu: Pauliina Sjöberg
Lavastus/tilasuunnittelu: Tuija Lappalainen
Kuva: Tuija Lappalainen
Video: Christoffer Collina

Jarkko Mandelinin jazzorkesteri soitti muunnelmia annetusta teemasta – Suuri 12 tanssijan ryhmä toi joukkokohtausiin näyttävyyttä – Orkesterin liikekielessä klassisen vakavuus muuttui hetkessä populaarimusiikin riehakkuudeksi – Esitys päättyi riemukkaaseen pingviinioratorioon  

Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha    

Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.

Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!

Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.

Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.

Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.

Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.

Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.

Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.

Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.    

Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.

Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.  

Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.    

Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.

Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.

Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.

Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.

Silence

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024

Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat

Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin

Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast

Valosuunnittelu Aku Lahti

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne