Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.
Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.
Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.
Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.
Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.
Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.
Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.
Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.
Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.
Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.
Perjantaina Tanssivirtaa festivaalilla esitetty Bunch of Scrumps Collectiven Go Strange oli nimensä mukaisesti outo juttu. Esityksessä liikekielen koomisuus ja sanottavan vakavuus muodostivat voimakkaan kontrastin. Toinen toistaa hullunkurisemmat kohtaukset muistuttivat peuhaavien lasten leikkiä.
Hymy katsomossa hyytyi kuitenkin nopeasti, kun tajusi mitä tekijät halusivat sanoa. Meitä ei yhdistä toisiimme vain sosiaalisten suhteiden verkko, vaan yhteinen typeryys. Huikea loppukohtaus toi mieleen suomalaisen sanalaskun, jossa kiivetään pylly edellä puuhun. Puuhun ei sillä pelillä pääse. Sen sijaan uitamme kohta peräpäätämme siinä tulisessa järvessä, jolla meitä Ilmestyskirjassa uhkaillaan.
Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä. Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha järjellä selittää.
Tanssijat astuivat näyttämölle viritettyjen rumpujen ääreen sokkoina. Jesse Ojajärven kasvoja peitti pyöräilykypärä, jonka eteen oli vielä viritetty aurinkolasit. Jacqueline Aylwardin kasvoilla oli ne kokonaan peittävä tamburiini. Iiris Hildénin silmien eteen oli viritetty niskan takaa kulkevalla nauhalla tötterö, jonka laadusta ei oikein päässyt perille.
Meitä tanssijoiden erikoisia asuja ja naamioita ihmetelleitä heräteltiin esityksen outoon todellisuuteen ensin triangelin heleällä kilahtelulla, sitten alkoivat näyttämön reunaan sijoitetut rummut paukkua.
Aylwardin, Ojajärven ja Maja Kalafatićin kollektiivisesti suunnittelemassa koreografiassa korostuivat fyysiset kontaktit. Välillä tanssijat suorastaan kierivät yhtenä keränä näyttämöllä. Tekijöiden mukaan teoksessa tutkitaan kokemuksia, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudoilta. Esitys käytti liikettä, ääntä ja intentiota ponnahduslautoina muuttuneisiin olosuhteisiin.
Ja aikuisten oikeasti hullunkurinen on tietenkin absurdia.
Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmassa todetaan, että teoksen läpi on läsnä ihmisten identiteettiä laajentava representaatio, leikki. Totta kai on, juuri sitähän taide on.
Katsojana ei voi kuitenkaan ohittaa sitä, miten esitys alkoi silmät sidottuna ja miten se päättyi, kun tanssijat konttasivat toisiinsa liimautuneina takapuolet pystyssä ulos koko teatterista. Mieleen painuivat myös kaikki ne pienet eleet, esimerkiksi sormien havina, joka kuvasi sitä sadetta, jota ei enää koskaan tule.
Tänään on tietenkin helppo löytää teoksesta kuin teoksesta maailmanlopun meininkiä. Se johtuu varmasti siitä, että meitä ympäröivästä todellisuudesta löytää tätä meininkiä vielä varmemmin, jos vain uskaltaa avata silmänsä ja ymmärtää, miten asiat ovat. Mitä esimerkiksi tapahtuu maailman ruuantuotannolle, kun keinokasteluun käytetty fossiilinen vesi loppuu ja porakaivot ehtyvät?
Kasvojen peittämiselle esityksen alussa löytyy toki myös esteettinen selitys. Se korosti kolmen tanssijan yhdessä alusta loppuun suunnitteleman ja toteuttaman teoksen kollektiivista luonnetta. Valokuvista ja videoista näkee myös, että ryhmän jäsenet vaihtavat keskenään näyttäviä ja outoja esiintymisasujaan esityksestä toiseen.
Tanssivirtaa festivaalin esityksessä Kalafatićin tilalla tanssinut Hildén on suorittanut tanssijan perustutkinnon Tampereen konservatoriossa vuonna 2017. Kiteeltä maailmalle lähtenyt Ojajärvi tunnetaan myös lahjakkaana jazzmuusikkona. Australialainen Aylward valmistui tanssijaksi Melbournen yliopistosta vuonna 2016.
Go Strange
Bunch of Scrumps Collektiven esitys Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-salissa 24.5.2024
Konsepti ja koreografia: Jacqueline Aylward, Maja Kalafatić, Jesse Ojajärvi
Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Čiča Mičino Pozorište Belgrad, Dom kulture Studentski grad Belgrad, Helsingin keskuskirjasto Oodi, Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kulturanova Novi Sad, Sovintola Kesälahti.
Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.
Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.
Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.
Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.
Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.
Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.
Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.
Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.
Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.
Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.
Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.
Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.
Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.
Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.
Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.
Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.
Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.
Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.
Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.
Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.
”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.
Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!
Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.
Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.
Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.
Nykytanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto. Assosiaatioita ja tunnereaktioita herättävä tanssi on myös mahdollisuus käsitellä taiteen keinoin poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Näin kirjoittaa koreografi Anastasia Krasnoshchoka kotisivulla ja on oikeassa. Ilmeet ja eleet eivät valehtele.
”Rakastan valloittavien ilmapiirien luomista ja voimakkaiden tunteiden herättämistä. Pidän improvisaatiota tärkeänä elementtinä teoksessa, jonka avulla voi luoda spontaaneja ja autenttisia liikeitä. Lisäksi uskon vakaasti tanssin kielen käyttämiseen tärkeiden yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten käsittelyssä”, Krasnoshchoka kirjoittaa.
Tanssivirtaa festivaalin tiistaina aloittanut Krasnoshchokan ja ryhmän tanssijoiden luoma Flowers also cry oli häikäisevän upea näyttö nykytanssin voimasta. Teos perustuu ukrainalaisten naisten kokemuksiin sodasta. Tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Krasnoshchoka omassa soolossaan kuvasi raiskatun naisen kokemaa häpeää ja tuskaa, oli melkein pakko itkeä niiden kukkien tavoin.
Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Pitkä ja viipyilevä aloitus kertoi heräämisestä sodan todellisuuteen. Tanssijat makasivat liikkumatta puoliksi pimennetyllä näyttämöllä. Taustalla kuuluva voimistuva kohina kertoi omaa tarinaansa. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa helmikuussa 2022 sota Itä-Ukrainassa oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.
Alun säikähdys ja epätoivo muuttuivat kohtaus kohtaukselta päättäväisyydeksi. Oivaltava ja voimauttava oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijat marssivat näyttämön poikki sotilaalliselta näyttävässä muodostelmassa. Mukana oli toki myös kohtaus, joka selvästi heijasteli sitä äärimmäistä väsymystä, jota nyt osissa Ukrainaa jo kymmenen vuotta kestänyt sota on aiheuttanut. Joukkokohtausten sarja päättyi upeaan finaaliin, jossa tanssijat näyttivät, miten Ukrainaa rakennetaan tulevaisuutta varten. Siinä Ukrainasta tuli demokratian ja vapauden pysyvä tukipilari, linnoitus vartiotorneineen.
Teoksessa oli mukana kaksi sooloa, jota molemmat olivat yhtä sydäntä särkeviä. Sen toisen soolon tanssi virolainen Maria Solei Järvet. Tämän soolo sanoma oli se, että lapsi on lapsi sodankin keskellä. Järvetin lapsi ryömi esiin pommisuojasta raunioiden keskellä ja leikki, hyppäsi ruutua ja purki sitä luovaa energiaa, joka on lapsille ominaista. Järkyttäväksi soolon teki se, että tämä lapsi äkkiä vain katosi kesken leikkiensä.
Näin kuolema tulee Ukrainan taivaalta. Henkiin jääneiden osalta ensimmäinen merkki ohjuksen iskusta on tärykalvotpuhkova ja kuuloluut pirstova paineisku. Kauempana olevat kuulevat ensin valtavan jyrähdyksen vasta sitten kuuluu monikertaisella äänennopeudella lentäneen ohjuksen ujellus.
Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetossa toinen nainen lohdutti ja tuki surun murtamaa sisartaan. Ehkä Toiviaisen tanssissa esittämä nainen oli juuri lapsensa menettänyt äiti tai sodassa katuneen miehen vaimo. Tuo duetto oli hyvin koskettava ja todella kaunis.
Kotisivullaan Krasnoshchoka kertoo aloittaneensa tanssiharrastuksen Ukrainassa seisemänvuotiaana. Lapsena hän tanssi kansantanssia. Lukioikäisenä mukaan tulivan salitanssi ja erityisen kiinnostuksen kohteena tango. Tanssista tuli hänen ammattinsa vasta Tanskassa. Kööpenhaminan nykytanssikoulussa (Copenhagen Contemporary Dance School) hän aloitti tanssiopinnot vuonna 2019. Sitä ennen hän suoritti kaksi vuotta CCDS:n opintoihin valmentavia tanssiopintoja Sceneindgangen tanssistudiossa.
Tavallaan Krasnoshchokan oma elämäntarina liittyy suoraan Lowers also cry -tassiteoksen teemoihin. Huippulahjakkaalla Krasnoshchokalla on myös fyysikon koulutus. Hän valmistui Ukrainassa fotoniikan maisteriksi ja muutti sen jälkeen Tanskaan aloittaakseen alan tohtorikoulutuksen Tanskan teknillisessä yliopistossa.
Jo lukioaikana Krasnoshchoka teki omia koreografioita ja yliopistossa opiskellessaan hän suunnitteli esityksiä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Hän ei silti tehnyt tanssista itselleen Ukrainassa ammattia. Verkkosivullaan Krasnoshchoka kertoo, että syynä mutkikkaaseen polkuun kutsumusammattiin olivat ne valtavat rajoitukset, joita Ukrainassa oli tanssikoulutuksen ja työmahdollisuuksien suhteen.
Tsaarin Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri pyrkivät systemaattisesti tukahduttamaan ja lopulta tuhoamaan ukrainan kielen ja ukranailaisen kulttuurin. Samaan pyrkii jälleen Putinin hallitseman Venäjän hyökkäyssota. Tunnen toki huonosti vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Ukrainan kulttuuria, mutta olen varma, että vuosikymmeniä ja vuosisatoja kestäneellä venäläisten harjoittamalla venäläistämispolitiikalla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Krasnoshchokasta ei tullut maailmanluokan tanssijaa ja koreografia jo Ukrainassa.
Flowers also cry kantaesitettiin Kööpenhaminassa vuonna 2023. Sen ja muiden loppuunmyytyjen esitysten lipputulot lahjoitettiin tuolloin Ukrainalle ja samaa perinnettä jatkoi myös Tanssivirtaa festivaali tiistaina.
Teoksen luomista ovat tukeneet taloudellisesti Tanskan esittävien taiteilijoiden liitto, William Demant Fonder, Augustinus Fonden, Tanskan ukrainalaisten yhdistys ja Tanskan ihmisoikeuskomissio (Dansk Helsinki Commission for Human Rights).
Flowers also cry
Tanssivirtaa festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 21.5.2024
Ohjaus ja konsepti: Anastasia Krasnoshchoka
Koreografia: Anastasia Krosnoshchoka yhteistyössä tanssijoiden kanssa
Äänisuunnittelu: Karl Chueiri Heding
Esiintyjät: Anastasia Krasnoshchoka, Anette Toiviainen, Natalie Cox, Maria Solei Järvet, Kim Strobel
Nuorten teatterin harrastajien esityksiä on ollut usein ilo seurata. On herkkyyttä ja vilpittömyyttä, on esittämisen ja esillä olon iloa, joka parhaimmillaan on kasvanut vahavaksi läsnäoloksi ja kokemukseksi vuorovaikutuksesta.
Teatterin nuorten harrastajien esityksistä voi tehdä myös valistuneita arvauksia teatteritaiteen tulevaisuudesta. Sekä teatterin tulevat ammattilaiset että se yleisön asiantunteva ja valveutunut ydinjoukko, teatterin sydän ja keuhkot harrastaa juuri nyt teatteria vakavissaan.
Tampereen Nuori Näyttämö -paikallisfestivaalissa oli mukana noin 60 iältään 13-19-vuotiasta teatterin harrastajaa. Poikia tai nuoria miehiä mahtui tuohon joukkoon yhden käden sormilla laskettava joukko. Minulla ei ole tietoa harrastajien sukupuolijakaumasta koko maassa. Tätä tietoa ei ehkä ole edes tapahtuman järjestäjillä. Miksi olisi? Paikalliset aluefestivaalit on järjestetty nyt viidessä eri ammattiteatterissa neljällä eri paikkakunnalla. Yhteensä mukana on ollut satoja nuoria.
Tuoreiden sosiologisten tutkimusten mukaan nuorten naisten ja miesten arvomaailmat ovat eriytymässä Suomessa. Sosiologien kyselytutkimusten nelikentissä nuoret naiset ovat entistä useammin arvoiltaan liberaaleja, kun taas nuoret miehet ovat keskimäärin yhä konservatiivisempia. Johtopäätökset tällaisista tutkimustuloksista jäävät toki vielä pelkkien valistuneiden arvailujen varaan.
Näyttelijäntaiteen linjoille sukupuolilla on Nätyssä ja Teatterikorkeakoulussa omat kiintiöt. Esimerkiksi nyt Nuori Näyttämö -tapahtumaan osallistuneet lahjakkaat tytöt käyvät keskenään näistä näyttelijäntyön koulutuspaikoista muutaman vuoden kuluttua todella armotonta kilpailua. Tulevaisuudessa myös valovoimaisimmat ohjaajat, nimekkäät dramaturgit ja näytelmäkirjailijat ovat todennäköisesti joko naisia tai he edustavat identiteettinsä puolesta jotakin väriä sateenkaari-ihmisten laajassa spektrissä.
Tampereen Teatteri on tänä vuonna ollut ensimmäistä kertaa mukana Nuori Näyttämö -konseptissa. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä esiintyivät Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmä, Tampereen seudun työväenopiston Teatteritaideryhmä IV, Tampereen Nuorisoteatteri ja Frosine Suomen teatteriopistolta.
Nuori Näyttämö -hanke perustuu Englannin kansallisteatterin, National Theatren 90-luvulla luomaan New Connections -konseptiin. Siinä sovelletaan taiteessa iätöntä mestari ja kisällit mallia. Konseptissa nuoret harrastajat saavat ohjaajikseen kovan luokan ammattilaisia. Suomessa kahden vuoden periodeissa järjestettävä Nuori Näyttämö järjestettiin ensimmäisen kerran vuosina 2013-2014.
Hankkeen taustayhteisönä toimii Suomessa Työväen Näyttämöiden Liitto. Tampereen Teatteri päätös lähteä mukaan konseptiin on voimakkaasti polarisoituvassa maassa ja maailmassa on teatterilta hieno kulttuuriteko. Muut 2022-2024 -kauden teatterit ovat Suomen Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri, Lappeenrannan kaupunginteatteri ja Rovaniemen Teatteri.
Uutta Nuori Näyttämö -kautta varten TNL tilasi pari vuotta sitten ammattikirjailijoilta kolme pienoisnäytelmää. Jakson näytelmäkirjailijoita ovat Marko Järvikallas, Pauliina Feodoroff ja Arda Salaniemi (ent. Yildirim). Feodoroff on syntyperäinen kolttasaamelainen kirjailija. Salaniemi on kirjailija, toimittaja ja kriitikko, jolla on etniset juuret. Järvikallas on lahtelainen, näytelmäkirjailija, prosaisti ja dramaturgi.
Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmän ohjaaja Anna-Riikka Haapala oli valinnut ensemblensä produktioksi Järvikallaksen näytelmän Kirsikkapommi. Näytelmän keskiössä oli teini-ikäisen pojan ja poissaolevan isän suhde. Isän oli vanginnut sohvan pohjalle masennus, jonka taustalla tarinassa oli pariskunnan parisuhdekriisi. Tätä kriisiä ja omaa nuoruuttaa oireili myös perheen tytär.
Draamaa Järvilehto oi keventänyt fantasia-aiheilla. Tyttären poikaystävä oli ihmeparantaja, oli puhuvia koiria ja maatilan lehmien ankeaa elämää ja traagisuutta, joka huipentui yhden kantturan kovaan kohtaloon.
Haapalan näytelmävalinta oli kiinnostava siksi, että hänen ryhmässään kaikki teatterin harrastajat ovat tyttöjä. Eikä siinä mitään, toisen ihmisen olemuksen ja ajatusmaailman sisäistäminen on näyttelijäntyön ydintä.
Ryhmä on ehkä ollut koossa vasta vähän aikaa ja monet sen jäsenet vasta aloittaneet teatterinharrastuksensa. Järvikallaksen tekstiinsä piilottamat koomiset ja ironiset sävyt eivät vielä täysin auenneet tekijöille. Siltä se katsomosta käsin näytti ja tuntui.
Ryhmän taiteilijakummina on toiminut Nokian Etunäyttämön taiteellinen johtaja Saija Viljanen.
Frosinen tulkinta Järvikallaksen näytelmästä oli astetta varmempi ja rennompi suoritus. Minna Suovannon ohjauksessa ja näyttelijäntaiteen opiskelijoiden esittämisessä tekstin koomiset ainekset nousivat esiin. Oikea tunnelma ja vire syntyi jo näytelmän murrosikäistä poikaa näytelmän alussa näytelleen Onni Rekosen rennosta virnistyksestä.
Frosine on iso ryhmä. Laskin näyttämöllä 18 näyttelijää. Ohjaajan ja ryhmän oivalluksiin kuului rotaatio. Näyttelijöitä vaihdettiin rooleihin lennossa. Esimerkiksi näytelmän poikaa näyttelivät kukin vuorollaan Rekosen ohella Jere Järvi ja Minttu Kuvaja. Isän roolissa nähtiin Iiris Valkeajoki, Milla Tolonen ja Sara Isique.
Frosinen haltijakummia on toiminut Tampereen Teatterin pääohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.
Tampereen Nuorisoteatteri oli tarttunut ruotsiksi kirjoittavan Christoffer Mellgrenin näytelmään Kakkua jaettavaksi. Mellgrenin mukaan näytelmä on kirjoitettu alun perin Svenska Teaternin pienimmälle Nicken-näyttämölle.
Nuorisoteatterin ohjaaja Marko Taiminen oli sovittanut Sinna Virtasen suomentaman näytelmän suurelle, noin 20 näyttelijän ryhmälle onnistuneesti. Nuoren Näyttämön esityksiin on kautta maan tekemään kurialaisesti, aikuisten oikeasti. Nuorisoteatterin esityksessä oli kuitenkin mukana ripaus sitä anarkistista ja kuritonta energiaa, joka tekee nuorten teatterin harrastajien esityksistä todella valloittavia, kun kaikki menee ikään kuin putkeen.
Mellgrenin Kakkua jaettavaksi oli episodinäytelmä oikeudenmukaisuudesta. Sen ydinsanoma kristallisoitui jo ensimmäisessä episodissa. Siinä kerrottiin myyttiseksi muodostunut tarina haaksirikkoisista, jotka pelastusveneessä pohtivat veden ja ruuan loputtua, kuka surmataan ja syödään jotta muille jäisi mahdollisuus pelastua.
Nuorisoteatterin taiteilijakummina on toiminut Tampereen Teatterin apulaisäänimestari Jussa Palve.
Alussa kirjoitin, miten nuorten harrastajien esityksistä voi tehdä valistuneita arvauksia siitä, millaista teatteria tulevaisuudessa tehdään. Salaniemen näytelmä Meistä, kärpäsistä oli tässäkin mielessä aivan omaa luokkaansa, syvällinen ja viisas. Tampereen seudun syöväenopiston teatteritaideryhmää ohjannut Disa Kamula oli onnistunut avaamaan nuorten näyttelijöidensä kanssa tekstin merkitystasot meille katsojille.
Avauskohtauksessa oltiin sairaalassa. Hereille havahtunut potilas alkoi ihmetellä omaa fyysistä habitustaan, varpaitaan, polviaan ja niin edelleen. Pian puhe vaihtui tanssiksi.
Jo näytelmän nimi kertoi, että sen roolihenkilöiden suhde luontoon oli hyvin läheinen ja erityinen. Myös meidän oma kehomme ja itse asiassa myös minuutemme on osa tuota luontoa. Salanimen näytelmä kertoi tuosta luonnollisesta kehollisuudesta ja sen löytämisestä.
Suomalaisen teatterin juuret ovat olleet aina Aleksis Kiven päivistä lähtien syvällä kirjallisessa perinteessä. Sen rinnalla on kulkenut musiikkiteatterin perinne. Suuret klassikot ja Broadway-musikaalit ovat vetäneet ja vetävät yhä meitä boomereita teattereiden katsomoihin. Nuoria kiinnostaa ehkä nykyään enemmän toisenlaiseen läsnäoloon ja fyysisyyteen perustuva esittävä taide. En yhtään ihmettele, että moderni nykytanssi elää parhaillaan Suomessa uutta renessanssia.
Teatteritaideryhmän taiteilijakumminanon toiminut Tampereen Teatterin näyttelijä Arttu Soilumo.
Tampereen Nuori Näyttämö -paikallisfestivaali
Sirpaleteatterin Nuorten Draamaryhmän esitys Kirsikkapommi Frenckell-näyttämöllä 13.5.2024
Tampereen seudun työväenopiston Teatteritaideryhmä IV:n Meistä, kärpäsistä Frenckell-näyttämöllä 13.5.2024
Tampereen Nuorisoteatterin Kakkua jaettavaksi Frenckell-näyttämöllä 14.5.2024
Suomen teatteriopiston Frosinen Kirsikkapommi Frenckell-näyttämöllä 14.5.2024.
Piti kysyä jälleen kerran itseltään, miten pitkälle konteksti määrittelee taiteen. Koreografi Liisa Pentin ympärille koottu ensemble esitti tanssiteoksen Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle kantaesitettiin nykytaidemuseo Kiasman Kiasma-teatterissa.
Alun äärimmäisen hidas liike, pukusuunnittelusta vastanneen Siru Kososen tanssijoiden esiintymisasuissa käyttämä, ilmeisen harkittu väriskaala ja hiljaisuus veivät assosiaatiot maalaustaiteeseen. Tämä on kuva, tämä on maalausta jäljittelevä performanssi.
Tänä vuonna kevät antoi odottaa itseään. Noin kuvainnollisessa mielessä vähintään yhtä verkkaisesti luonto heräsi uuteen kevääseen perjantai-iltana Kiasma-teatterin näyttämöllä. Esityksen alussa kaikki viisi tanssijaa lepäsivät liikkumatta näyttämöllä. Kevät alkoi versota yhden tanssijan lähes huomaamattomasta kädenliikkeestä. Sitten liike eteni vähitellen. Yhä uusia versoja alkoi nousta sulavan lumen alta.
Liikkeiden vaikuttavaa hitautta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen tanssija oli siitä asennosta, josta tanssin liike perinteisesti aloitetaan, jaloillaan vasta 20 minuuttia tanssin alkamisen jälkeen. Tämä tuli tarkistettua kelloa vilkaisemalla.
Alun mielikuva hiljaisuudesta oli tavallaan harha-aistimus. Liisa Pentti kertoo teoksen käsiohjelmassa, että esitys on saanut innoituksensa japanilaisen säveltäjän Susumu Yokotan albumista Baroque. Ensimmäisen tanssin aikana sen taustalla soi Yokotan albumin ensimmäinen raita Deformed Pearl, josta myös tanssiteos on saanut suomenkielisen nimensä. Tuolla ääniraidalla huokaili ja lauloi rummun tai rumpukoneen tahdittamana äänimaisema, joka toi mieleen meren ja sen rantakallioita huuhtovat aallot.
Käsiohjelmassa Pentti haastoi meidät katsojat kysymyksillä tanssitaiteen perimmäisestä luonteesta? Miten kehon, tanssin ja ajattelun väliset suhteet ilmenevät? Miten luodaan perinteisestä narratiivista vapaata koreografiaa?
Minusta ensimmäisen tanssin maalauksellisuus oli yksi vastaus teoksen konseptin, koreografian ja ohjauksen tehneen Pentin tekemiin kysymyksiin. Ehkä tässä nyt rohkenee käyttää sitä vanhaa kliseeksi kulunutta anekdoottia, jossa maalauksesta etsitään maiseman sielua. Etsin tässä ajatusta siitä, että Pentin koreografiassa ihminen, tanssija ei ole katseen kohde, vaan osa kokonaisuutta, osa luontoa.
Tanssi on tyypillisesti tyhjän tilan taidetta, jossa tanssijat luovat läsnäolollaan vartaloidensa liikkeillä ja ilmeillään teoksen todellisuuden. Fyysiseltä olemukseltaan poikkeuksellisen kauniit ihmiset korostavat liikkeillään tahtomattaankin omaa inhimillistä kauneuttaan. Tanssi nostaa ihmisen helposti jalustalle.
Täydellisyyden tavoittelussa piilee ansa. Ehkä siihen Pentti ja hänen tanssijansa haluavat myös viitata teoksensa nimellä. Täydellisyys merkitsee umpikujaa, jonkin kehityslinja päätepistettä, josta ei enää ole ulospääsyä. Voi olla, että me haemme omista ja toisen ihmisten kasvoista symmetriaa, mutta luonnon kauneus on toisenlaista.
Evoluution kannalta ihminen edustaa lajina erään kehityspolun päätepistettä, geneettistä umpikujaa, josta ei ole enää ulospääsyä. Emme ole luomakunnan kruunuja, mutta helmiä kuitenkin joskin tavalla tai toisella epämuodostuneita helmiä.
Hitaasti edenneen kevään jälkeen katse kohdistettiin lyhyissä duetoissa jälleen ihmiseen. Katseen kohteen ja katsojan rooleja korostettiin siten, että kahden tanssijan tanssiessa muut kolme tanssijaa seurasivat katseillaan esitystä katsomosta ja näyttämön takaosasta käsin.
Näihin tansseihin liittyi myös käsiohjelmassa mainittu video Vancouver, jossa Duras lukee ääneen hänen alter egonsa Aurélia Steinerin tekstiä. Runollisen kauniilta kuulostava ja sisällöltään karu teksti jäi minulta kuitenkin kielimuurin taakse.
Duras kirjoittaa romaaneissaan vahvoista ja urallaan menestyneistä naisista, joilla on vaikeuksia kiinnittyä yhteisöön ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Aurélia Steiner on Durasin teksteissä siirtymän, surun ja trauman hahmo. Vaihtuvina pareina tanssineiden tanssijoiden liikekieli kuvasti minusta samoja teemoja, ikävystymistä, etäisyyttä ja vaikeuksia saada kosketusta toiseen ihmiseen.
Käsiohjelman välistä löytyi Kristiina Haatajan kääntämä katkelma Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Le Navire Night et auteres text.
”Minun edessäni syntyy väri, hyvin intensiivinen, vihreä, se peittää osan merestä, se vangitse merestä paljon itseensä, kokonaisen meren, mutta pienemmän, meren meren kaikkeudessa.”
Epämuodostunut helmi- tansseja keväälle ja hiljaisuudelle
Liisa Pentti +Co & rendezvous ryhmän esitys Kiasma-teatterissa 3.5.2024
Konsepti, koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti
Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Valosuunnittelu: Ina Niemelä
Pukusuunnittelu: Siru Kosonen
Valokuvaus: Pirje Mykkänen
Video: Marguerite Duras
Tanssijat: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen, Maija Mustonen, Anna Torkkel
