Kategoria: Yleinen

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa. Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Isä meidän, joka vaellat siellä jossakin, syvenevien varjojen laaksossa

Jari Pehkonen ja Vuokko Hovatta näyttelevät upeasti etenevää muistisairautta potevaa isää ja häntä kotonaan hoitvaa tytärtä. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt vahvan tulkinnan Florian Zellerin menestysnäytelmästä.

Ranskalaisen Florian Zellerin Isä on loistava näytelmäteksti. Zellerin tarina muistisairaan ihmisen elämästä on tarkka, uskottava ja koskettava.

Zellerin näytelmä kertoo kirjoittajalle ehkä hyvinkin läheisen ihmisen viimeisistä vuosista, kun hitaasti etenevä muistisairaus muuttaa hänen elämän ennalta arvaamattomaksi ja kaoottiseksi.

Eikä näytelmä ole vain yhden perheen tarina. Näytelmä pureutuu suoraan maailmankuvamme peruskysymyksiin. Kysymys kuuluu, mitä todellisuus on?

Ainakin minut Helsingin kaupunginteatterin tulkinta Zellerin näytelmästä pakotti pohtimaan ensiminuuteista lähtien todellisuuden luonnetta.

Meidän itse kunkin minuus syntyy hyvin monimutkaisen prosessin kautta. Me olemme muutakin, kuin kokemustemme summa. Paitsi ulkoa tulevat vaikutteet ja kokemukset, myös biologia, kehon sisältä tuleva informaatio mukkaa meitä kehdosta hautaan. Meidän maailmankuvamme on kuitenkin aivan kirjaimellisesti aivojen luoma ja toki alati muuttuva kuva todellisuudesta.

Muistisairauden iskiessä meidän illuusiomme todellisuuden luonteesta murenee. Syy ja seuraus alkavat heittää häränpyllyä. Zeller kuvaa tätä osuvasti nostamalla kellon yhdeksi näytelmän keskeisistä symboleista.

Wikipedia määrittelee Zellerin postmodernistiksi. Miten lienee? Zeller on syntynyt vuonna 1979. Tämän nuoren miehen nimi kannattaa painaa visusti mieleen. Hänestä kuullaan vielä.

Helsingin kaupunginteatterissa Zellerin tekstin arvo on ymmärretty ja teatteri laittaa näyttämölle parastaan. Reita Lounatvuori on kääntänyt näytelmän pieteetillä ja Milko Lehdon ohjaus on esimerkillisen napakka.

Lounatvuori ei ole vain kääntänyt Zellerin näytelmää, vaan hän on suomentanut sen. Tekstin tuttuus, tunne siitä, että olen itse kokenut tämän, oli hätkähdyttävän voimakas. Lehdon ohjauksessa kohtausten ajoitus oli todella kohdallaan.

Janne Siltavuoren lavastus on oivaltava. Ainakin itse voin kuvitella, miten muistisairaus vähitellen eristää meidät läheisistämme lasisten seinien tavoin.

Helsingin kaupunginteatterin näytelmän ytimessä on Jari Pehkosen huikea roolityö muistisairaana isänä. Pehkonen eläytyy muistisairaan miehen ahdistukseen sydänalaa kouristavalla tavalla.

Vuokko Huovatta loistaa isäänsä uhrautuvasti hoitavana tyttärenä. Näiden kahden välinen dialogi oli kuin suoraan elävästä elämästä.

Näytelmän vaikuttavuudesta kertoo jotakin se, että aika monet meistä itkivät avoimesti näytelmän päättyessä. Varmasti monella katsojalla oli aivan omakohtaisia kokemuksia näytelmän kuvaamasta inhimillisestä tragediasta.

Teatterin ystävät ovat myös huomanneet Zellerin näytelmän laadun. Viime perjantaina Pasilan näyttämön katsomo oli lähes loppuunmyyty. Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoa on usein moitittu liian viihteelliseksi. Kuitenkin ohjelmistosta löytyy jatkuvasti myös todellisia helmiä kuten Kenraali ja Casanova ja Taju.

Etelä-Karjalassa yhä useampi joutuu todennäköisesti myös kohtamaan joko hitaasti etenevän muistisairauden uhrina tai muistisairaan omaisena näytelmän kuvaaman tragedian. Etelä-Karjalan väestöstä jo useampi kuin joka neljäs on ehtinyt täyttää 65 vuotta.

Olisiko Lappeenrannan kaupunginteatterilla rohkeutta ja viisautta tarttua näin ajankohtaiseen ja loistavasti kirjoitettuun näytelmään?

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Tuntematon sotilas taipuu oivaltavaksi monologiksi Mikkelin Teatterissa

valkpaitakadetpaanpaalla — Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne. Mikelin Teatterin Tuntemattoman sotilaan monologit tulkitsee Janne Kyyhkynen, joka tunnetaan myös stand up -koomikkona. Kuva Jere Lauha/Mikkelin Teatteri

Mikkelin Teatterin Tuntematon sotilas alkaa stand up -show’n estetiikalla. Alussa näyttämöllä ei ollut muuta kuin mies ja mikrofoni.

Väinö Linnan Sotaromaanin esittäminen näyttämöllä monologinäytelmänä on hieno dramaturginen oivallus. Se avaa uuden näkökulman sodan todellisuuteen. Vaikka me miellämme varsinkin talvisodan myyttisellä tasolla jonkinlaiseksi kollektiivisen kokemisen kliimaksiksi, sodan ja sen tuottamien kärsimysten kokeminen on viimekädessä hyvin individualistinen prosessi.

Linna kuvaa tätä sodan kauhujen ainutkertaisuutta hyvin esimerkiksi luvussa, jossa konekiväärikomppania osallistuu hyökkäysvaiheen aikana koukkaukseen. Alikersantti Lehdon kuolema on yksi koko romaanin huipennuksista. Teema kertautuu kuvauksella kenttäsairaalasta, jossa vakavasti haavoittuneilla ei ole enää muuta jäljellä, kuin oma kärsimyksensä, kuoleman odotus hirvittävien kipujen keskellä.

Linnan kuvaus siitä, miten yksin ihminen on tällä viimeisellä hetkellä, on vavahduttava.

Sotaromaanin Mikkeliin ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen käyttää monologimuotoa taitavasti tämän romaanin ydinteeman syventämisessä.

Esityksen alussa monologit esittävä näyttelijä Janne Kyyhkynen kertoo, miten Linnan romaani on kulkenut hänen matkassaan 12-vuotiaasta pojasta asti. Kirja on ollut osa hänen henkistä kasvuaan pojasta mieheksi.

Tämän jälkeen monologien sarja alkaa symbolisella riisuutumisella, jossa Kyyhkynen kuorii yltään siviilikamppeet ja pukeutuu sotisopaan.

Paloaukealta ja alikersantti Hietasen filosofoinnista Reunanen vie tarinan yllättäen sotaelokuvaan, joka Kyyhkysen ikäisille on ehkä samanlainen sukupolvikokemus kuin Linnan Sotaromaani suurille ikäluokille.

Kapteeni Kaarnan kuolemasta kertovassa monologissa hahmon habitus on napattu Francis Ford Coppolan elokuvasta Ilmestyskirja Nyt! Kaarnan hahmosta sukeutuu everstiluutnantti William Kilgore.

Kohtaus toimii hämmästyttävän hyvin. Sodassa kauhea ja naurettava kohtaavat. Linna käyttää saman teeman kuvaamiseen Lammion hahmoa, jonka Reunanen on voinut jättää tällä tempulla kokonaan pois esityksestä.

Kyyhkynen on lukenut, kuten useimmat meistä, Linnan kirjaa suomalaisen miehen arkkityyppien kuvaksena. Linnan vahva teksti toimii tällä tasolla myös monologissa, mutta siitä ei tule Mikkelin teatterin hienon esityksen ydinasia.

Sodan kokeneille nuorukaisille sota ei ollut seikkailu, vaan pääsääntöisesti erittäin raskasta ja ikävää työtä vuorotta. Parhaissakin sodan kuvauksissa tämä sodan aikaperspektiivi väkisinkin vääristyy, tappavaa tylsyyttä on lähes mahdoton kuvata taiteen keinoin.

Linnan kirjassa oikea stahanovilainen työn sankari on alikersantti Rokka. Reunasen dramaturgian hienoja oivalluksia on tehdä Rokasta monologissa arvoituksellinen hahmo. Monologinäytelmän Rokka kertoo Kannaksella ruista leikkaavasta vaimostaan kasvot kokonaan veren peitossa.

Reunasen dramaturgia on syvällisesti ajateltu ja oivaltava. Mutta ei Mikkelin Tuntemattoman sotilaan esteettisessä esillepanossakaan ole mitään vikaa. Se on hieno ja koskettava. Mari Heinosen puisista kuormalavoista koottu lavastus toimii hienosti. Jonathan Millerin ja Jukka Revon valot ja muun muassa ortodoksisen mieskuoron laulusta koostuva äänimaisema loivat ensi-illassa vahvan tunnelman.

Kyyhkynen tunnetaan ainakin Mikkelin seudulla hauskana stand up –koomikkona. Miehen koomikonkyvyistä kertoi jotakin ulkopuoliselle se, että yleisö alkoi nauraa ja taputtaa Tuntemattoman sotilaan ensi-illassa heti, kun mies asteli lavalle.

Kyyhkynen tekee hinoa työtä näyttämöllä. Ehkä tämä tarina pitäisi aloittaa lauseella: Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne.

Mikkelistä on tullut kiinnostava paikka myös tällaisen teatterin heavy userin kannalta teatterinjohtaja Katriina Honkasen johtajakaudella.

Tuntemattoman sotilaan ensi-iltayleisö palkitsi esityksen ja Kyyhkysen monet bravuurit osoittamalla suosiotaan seisten loppukumarrusten aikana.

Kun elämä on pelkkää filmaamista

Kielikuva itsetyydytystä harjoittavasta hautausmaasta on häijy. Uusimmassa näytelmässään just filming ohjaaja-dramaturgi Kristian Smeds kyseenalaistaa ja provosoi.

Tosin tässä tapauksessa näytelmästä puhuminen kertoo vain konventioiden voimasta. Kansallisteatterin kantaesitys just filming ei ole näytelmä, vaan huikea performanssi.

Kyseenalaistamien ja provosointi ovat molemmat tyypillistä avantgardea. Tosin provokaatio on itse asiassa meidän taiteen kokijoiden ominaisuus. Me provosoidumme, kun kyseenalaistetaan.

Smeds hylkäsi lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot jo Timo K. Mukan elämästä tekemässään esityksessä Tabu – ihmisen ääni.

Teatteri ei ole kuollut. Smedsiläisen teatterikäsityksen kiirastuli, hautajaiset ja ylösnousemus me koimme jo pari vuotta sitten, kun Smeds kuvataiteilija Kalervo Palsan roolissa kävi viimeiseen taistoon kalvavan epäuskon kanssa.

Jotkut kriitikot ovat ymmärtäneet esityksen niin, että Smeds iskee siinä pilkkakirveensä teatterin taidemuotona. Minusta he eivät voisi olla enemmän väärässä. Pilkan tai oikeammin kriittisen tarkastelun alle laitetaan esityksessä meidän luutuneet asenteemme estradin molemmin puolin.

Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti yö Natsi-Saksan propagandapäälliköksi suuren rakkautensa takia ajautunut romaanihenkilö, amerikkalainen Howard W. Campell Jr. lausuu suuren totuuden: ihminen on se, miksi hän tekeytyy. Jos me tekeydymme teatterissa, elokuvissa, television ääressä ja sosiaalisessa mediassa typeryksiksi, meistä ennen pitkää myös tulee typeryksiä.

Smedsin luoma kuva siitä, miten suuria typeryksiä me itse asiassa olemme, on toki aika lohduton.

Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin, eikä just filming tee tästä poikkeusta. Teatteri on mielentila, siis tila. Esityksen alussa meidät saateltiin Kansallisteatterin Willensaunan teatterisavun täyttämään katsomoon, jota valaisivat vain paikannäyttäjien taskulamppujen ja muutaman valonheittäjän valot. Olimme tulleet tilaan.

Näytelmän ensimmäinen pitkä kohtaus oli hyvin tyypillinen performanssille. Edellisen vuosisadan alun mykkäelokuvat ja Charles Chaplinin mieleen tuovaan rooliasuun pukeutunut maskeeraaja ehosti hiljaa paikallaan istuvaa Annamária Lángia japanilaistyyliseksi geisha hahmoksi.

Kohtauksessa ei ole yhtään vuorosanaa. Se päättyy siihen, että valmiiksi meikattu Láng tarttuu sinkkiämpäriin ja kaataa päälleen vettä.

Seuraavassa kohtauksessa keskiaikaiseen rintarautaan ja alushousuihin pukeutunut Juhán Ulfsak kertoo tarinan näyttelijän lapsuudesta. Pieni poika seuraa näyttämön sivuverhojen takana, miten hänen isänsä näyttelee Per Gyntissä velhoa.

Poika yrittää siepata yhden velhon pahvisienen näyttämöltä, koska se näyttää kauniimmalta kuin sienet luonnossa ikinä. Tarina päättyy siihen, että pojan vahdiksi määrätty teatteritekniikan käyttäjä, vanha eukko (!) sieppaa poikaa niskasta kiinni ennen kuin hän ehtii tehdä kolttosensa.

Monologi päättyy siihen, että Láng toteaa, että aikuiseksi tultuaan hän on tavannut vaikka kuinka monta näyttelijää, jotka jakavat tämän saman lapsuudenkokemuksen.

Niinpä niin. Tässä esityksessä riitti tasoja.

Seuraavaksi näytelmässä tai siis performanssissa ryhdyttiin puimaan sitä, miksi me emme ole enää yksilöitä, ihmisiä, vaan nimettömiä miehiä ja naisia. Näyttämökuvat ovat raastavia, ajoittain jopa julmia.

Smeds kuitenkin myös pehmentää karua maailmankuvansa hänelle tyypillisellä huumorilla. Hauska on varsinkin esityksen päättävä jakso, jossa Láng ja Ulfsak, dubaavat venäjäksi Bernardo Bertoluccin elokuvaa Suojaava taivas.

Bertolucci on ohjaaja, jonka minun ikäpolveni ihmiset muistavat parhaiten elokuvista Fasisti ja Viimeinen tango Pariisissa.

Ainakin me teatterin katsojat olemme Smedsin matkassa kulkeneet pitkän matkan Mathilda Wreden, Jääkuvien ja Rautavaaran maailmasta, jossa jollakin tavalla lutuisat roolihahmot puhkesivat viimeistään näytelmän loppuhuipennuksessa humanistiseen saarnaan ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Voi olla, että myös Smedsin usko jumalaan tai ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on matkan varrella horjunut. Humanismi Smedsistä ei ole kuitenkaan tässä kylvyssä lähtenyt. Sen näkee siitä herkkyydestä, jolla taiteellisten asioidensa takia varmasti myös suuren auktoriteetin omaava Smeds ohjaa näyttelijöitään.

Siinä on jotakin hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Myös just filming on tässä suhteessa edelleen korostetusti teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Virolainen ohjaaja ja näyttelijä Ulfsak on Smedsin kamu, samoin epäilemättä myös unkarilainen Láng, Smedsin kavereita ovat myös säveltäjät Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen, joiden musiikista esityksen puhutteleva äänimaisema on luotu. Samaan ystävien piiriin kuuluvat todennäköisesti myös valosuunnittelija Teemu Nurmelin, saksalainen videosuunnittelija Lennart Laberenz, unkarilainen äänisuunnittelija Krisztián Vranik ja koko ensemble.

Kansallisteatterin just filming on teatterin avantgardea, esitys, joka varmasti herättää joissakin katsojissa myös kiukunpuuskia. Uuden etsiminen on kuitenkin taiteessa välttämätöntä. Muuten jäädään polkemaan paikallaan.

Jonnin joutava Jonni – urheiluhulluuden lyhyt oppimäärä

Lappeenrannan kaupunginteatteri, Jonni, käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö, kantaesitys 4.11.2016, Turo Marttila, Stella Laine — Urheilusankaria ja maailmanmiestä Joonas Myyrää Lappeenrannan kaupunginteatteri Jonnissa näyttelee Turo Marttila, taustalla Stella Laine urheiluselostajan roolissa. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kiskaistiin tiistain ensi-illassa komeita keihäskaaria. Draaman kaari sen sijaan jäi kovin vaatimattomaksi Tuomo Rämön käsikirjoittamassa ja ohjaamassa draamassa. Ainakin minulle Savitaipaleen ihme Joonas Myyrä oli ja on näytelmän jälkeenkin lähes tuntemattomaton suuruus.

Käsiohjelman mukaan Jonni on komedia Savitaipaleen parhaasta keihäänheittäjästä ja pahimmasta huijarista. Myyrä heitti useita maailmanennätyksiä ja voitti keihäässä kultaa Antwerpenin ja Pariisin olympialaisissa viime vuosisadan alkupuolella.

Urheilusaavutustensa ohella Myyrä kavalsi Savitaipaleen kunnan kassan ja saattoi omintakeisilla liikeideoillaan taloudelliseen perikatoon ystäviään ja sukulaisiaan. Näytelmässä vasaran alle jää muun muassa Myyrän omien vanhempien kotitila.

Tarinat Savitaipaleen urheilusankarista ovat toki kiinnostavia. Rämö kertoo Myyrän elämäntarinan kronologisessa järjestyksessä nuoruudesta varhaiseen kuolemaan. Me katsojat saimme vastuksia kysymyksiin kuka, mitä ja milloin? Ainakin minä olisin katsojana kaivannut myös vastusta kysymykseen miksi?

Ihmisten perimmäisiä motiiveja on lähes mahdoton tietää, tehdä näkyviksi tai ymmärtää. Siksi juuri tämä viimeksi mainittu kysymys on kaikkein kiinnostavin. Siinä piilee teatterin estetiikan ydin.

Rämön puolustukseksi voi tietenkin sanoa, että urheilu on teatterin tekijöille kinkkinen aihe. Urheilu on tavalla myös teatteria ja suomalaisittain sen tyylilaji on lähes aina tragikomedia.

Urheilu on toki jaloa kampailua ja parhaimmillaan esteettisesti ylittämättömän kaunista. Myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Jonni oli parhaimmillaan silloin, kun painopiste oli puhtaasti fyysisessä esittämisessä.

Meidän suomalaisten urheiluhulluus sen sijaan on jo lähtökohtaisesti naurettavaa. Tässä suhteessa mikään ei ole Myyrän päivistä muuttunut. Urheilusankaruus tekee meillä kenestä tahansa pölvästistä yhä kaikkein alojen erikoisasiantuntijan.

Ehkä toisenlainen toteutus ja luovempi aikakäsitys olisivat nostaneet näytelmän siivilleen. Aineksia oikeaan komediaan tai viiltävään satiiriin Myyrän tarinasta olisi kyllä löytynyt. Ehkä Rämö on savitaipalelaisten juuriensa vuoksi katsonut aihettaan liian läheltä.

Lappeenrannan kaupunginteatterin johdolla on kovat paineet tuoda näyttämölle harmitonta viihdettä, näytelmiä, joita ”ihmiset haluavat tulla katsomaan”. Kaupunginvaltuuston urheilupuolue vahtii katsojalukuja haukan katseella.

Rämö on ohjannut Jonnin juuri sillä tavalla, jolla meillä on tapana tehdä kesäteatteria, kun katsomot pitää saada täyteen, satoi tai paistoi. Teatterin osaavat näyttelijät vaihtavat rooliasua ja peruukkeja lennossa ja luovat vahvasti liioiteltuja hahmoja näyttämölle liukuhihnalta.

Rämön ohjauksessa tämä liukuhihna vain pyörii turhan hitailla kierroksilla. Toisto ja liioittelu ovat toki teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta roolihahmojen ja kohtausten ajoituksen pitäisi olla balanssissa keskenään. Nyt esimerkiksi Jarno Kolehmaisen sinänsä mainiosti tekemä pastori sai ainakin minut vääntelehtimään tuolissani myötähäpeästä.

Rämö ja Jonnin lavastanut ja valaissut Mika Haaranen ovat vierailijoita ja hyvä niin. Parivaljakko näyttää millaisia tehoja uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta irtoaa. Haaranen käyttää lavastuksessa taitavasti teatterin lukuisia nostimia ja luo niiden avulla yhdessä toisen valosuunnittelijan Timo Hämäläisen kanssa voimakkaisiin vertikaalisiin ja horisontaalisiin linjoihin perustuvia hienoja näyttämökuvia.

Suuren näyttämön tila otetaan Jonnissa hienosti haltuun. Se antaa lupauksia myös tulevaisuuden suhteen. Teatterin tekijät Lappeenrannassa alkavat vähitellen päästä sinuiksi uuden teatteritalon ja sen tarjoamien mahdollisuuksien kanssa.

Potentiaalia on vaikka mihin, kunhan taiteellinen kunnianhimo jälleen pääsee voitolle teatterin taloutta koskevista peloista.

Poliittista teatteria Hömstadin tapaan

Lappeenrannan kaupunginteatteri suuri näyttämö Timo Sokura — Timo Sokura ei varmaan osannut edes pelätä sitä, miten tuuliselle paikalle hän joutui ryhtyessää uuteen ja upeaan taloon siirtyneen kaupunginteatterin johtajaksi. Teatteri on jälleen joutunut täysin kohtuuttoman ja asiattoman ryöpytyksen kohteeksi. Kuva Mika Strandén

Teatteri on joutunut Lappeenrannassa jälleen politikoinnin kohteeksi. On vedetty suuria otsikoita siitä, etteivät kaupunginteatterin lipputulot riitä edes uuden teatterin vuokran maksamiseen.

Eivät kaupunginteatterin lipputulot riittäneet aikaisemminkaan vanhan teatterin vuokra-arvojen kattamiseen, vaikka kaupungin tilakeskuksen teatterilta vanhasta rakennuksesta perimä vuokra, tai oikeammin vuokra-arvo oli alle kolmanneksen uuden teatteritilan vuokrasta.

Teatteri ei tässä suhteessa kuitenkaan poikkea mitenkään muista kaupungin omistamista taide- ja harrastustiloista. Esimerkiksi liikuntatoimen noin seitsemän miljoonan euron tilavuokrista lipputulot ja liikuntatoimen käyttäjiltä perimät vuokrat kattavat vain noin kaksi miljoonaa euroa. Esimerkiksi urheilutalon ylläpito maksaa meille veronmaksajille 1,8 miljoonaa euroa ja jäähallin yläpito 800000 euroa vuodessa.

Urheilutilojen vuokrissa kaupunki siirtää rahaa taskusta toiseen. Tilojen hallinta on keskitetty kaupungin tilakeskukselle, joka jyvittää kiinteistä koituvat kustannukset hallintokunnille. Tämä on järkevää byrokratiaa.

Teatterin kohdalla tilanne eroaa tästä normaalikäytännöstä siinä, että kaupunki perusti kiinteistöyhtiön, Lappeenrannan Teatterikiinteistö Oy:n omistamaan ja hallinnoimaan uuden teatterin tiloja. Puhtaasti juridisessa mielessä teatteri siis todella maksaa vuokraa tiloistaan yli 100000 euroa kuukaudessa.

Päätös uuden teatterin rakentamisesta tehtiin viisi vuotta sitten ja teatteri valmistui aikataulussa ja sen rakennuskustannukset pysyivät hyvin budjetoidussa, mikä on sinänsä aika poikkeuksellista tällaisessa julkisessa rakennushankkeessa.

Kaikki siis osattiin laskea aivan oikein. Yllätyksenä teatterin vaikeudet ovat tulleet korkeintaan sellaisille kaupunginvaltuutetuille ja kunnallispolitiikan kommentoijille, jotka eivät koskaan viitsi lukea pöydällä olevan hankkeen asiakirjoja, tai joille jo yhteen- ja vähennyslasku tuottavat ylivoimaisia vaikeuksia.

Vanha Valtakadun teatteritalo oli jo vuonna 2011 sisäilmaongelmien takia sellaisessa kunnossa, että kaupungilla oli todellisuudessa kaksi vaihtoehtoa, joko rakentaa uusi teatteritalo tai lopettaa kaupunginteatterin toiminta nykymuotoisena.

Teatterin onneksi kaupunki kävi tuolloin neuvotteluja kiinteistöyhtiö Citiconin kanssa Ison-Kristiinan laajennuksesta. Kalliille maanalaisille pysäköintihalleille tarvittiin kannattavuussyistä lisää maksajia ja teatterin rakennusprojektilla kaupunki hoiti kotiin samalla myös sadan miljoonan euron investoinnit kauppakeskuksen laajennukseen.

En epäile, etteikö lappeenrantalaisten päättäjien joukosta löytyisi myös aito kulttuuritahtoa. Niille luottamushenkilöille, joilta tällaista tahtoa ei löytynyt, teatterihanke myytiin silmänkääntötempulla. Ennustetta teatterin saamista lipunmyyntituloista nostettiin talousarviossa edellisen vuoden budjetista 180 prosentilla ja tämä meni valtuustossa täydestä kuin väärä raha.

Jokainen voi mielessään miettiä, mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi uimahallien pitäisi kolminkertaistaa lipputulonsa vuodessa. Uimareiden määrän pitäisi joko kolminkertaistua tai vaihtoehtoisesti piletin hinta pitäisi nostaa nykyisestä kuudesta eurosta 18 euroon – uimahallin altaissa olisi reilusti tilaa polskia.

Miksi sitten kaupungin vastuullinen virkamiesjohto ja ne harvat luottamushenkilöt, jotka todellisuudessa päättävät asioista, turvautuvat tällaisiin temppuihin? Luultavasti siksi, että kaupungin omilla työntekijöillä on luottamushenkilöinä kohtuuttoman paljon sananvaltaa päätöksenteossa. Hallintokutien reviiritaistelut estävät järkevien muutosten tekemisen, kun jokaisen pitää tinkiä yhtä paljon.

On tietenkin täysin kohtuutonta, että kulttuuritoimen muiden laitosten pitää jatkuvasti tinkiä teatterin takia omista menoistaan. Jokainen yhteen- ja vähennyslakua osaava tietää, ettei kulttuuritoimen momentilta löydy sellaisia säästöjä, joilla uuden teatterin vuokrat katetaan.

Valtuuston puheenjohtaja Heikki Järvenpää (kok.) on jo Etelä-Karjalan Radion tekemässä haastattelussa ehdottanut, että teatterin määrärahoja korotetaan puolella miljoonalla eurolla.

Realismi alkaa onneksi nostaa päätään tässä välillä täysin päättömiä sävyjä saaneessa keskustelussa. Uusi teatteritalo on ja pysyy. Kaupungin sataprosenttisesti omistama Lappeenrannan Teatterikiinteistöt tuskin löytävät teatteritiloille toista yhtä maksukykyistä vuokralaista. Keskustelussa on unohtunut täysin, että kaupunki saa teatterinsa ylläpitämiseen myös kohtuullisen suurta valtionosuutta.

Teatterin tilojen käyttötarkoituksen muutoksesta koituisi kaiken lisäksi kaupungille uusi miljoonalasku, kun valtio perisi sen rakentamiseen myönnetyt avustukset takaisin.

Teatteri kyllä pärjää jatkossa ja viimeistään vuosikymmenen kuluttua suurin osa lappeenrantalaisista kiittää kaupungin päättäjiä kaukonäköisyydestä, kun he uskalsivat toteuttaa tämän hankkeen. Lappeenrannan vastuullinen johto on kehittänyt kaupunkia ja sen keskustaa hyvin viisaasti.

Itseäni ottaa kuitenkin usein päähän se pikkusieluisuus, johon Lappeenrannassa aina välillä törmää. Osa meistä lappeenrantalaista taitaa olla pikkukaupunkilaisia tuon sanaparin kaikkein ikävimmässä merkityksessä.

Onko paha mieli – rakas suuri tuntematon?

Ryhmäteatterin Farmi on lumoavan kaunis teatteriesitys. Se on omistettu rakkaalle suurelle tuntemattomalle. Meidän katsojien vastuulle jäi kokea tämä suuri tuntematon.

Heti näytelmän alussa maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) puhuu suoraan tälle suurelle tuntemattomalle, meille katsojille. Mutta yhtä hyvin tämä suuri tuntematon saatoi olla näytelmän tekijöille ja meille sen katsojille historia, tulevaisuus, maailma ja sen kaikista arvoituksista suurin tuntematon, rakkaus.

Teatteri on minulle elämäni toinen suuri rakkaus ja Ryhmäteatterin Farmin jälkilämmössä tiedän jälleen, miksi minua yhä huimaa tällä tunteiden vuoristoradalla. Taide on parhaimmillaan aina hyvin henkilökohtaista.

Esteettisesti Ryhmäteatterin Farmi oli silkkaa runoutta, mutta hyvän taiteen tunnusmerkit täyttyivät myös siinä, että Sinna Virtasen dramatisoima ja Linda Wallgrenin ohjaama Farmi on myös älyllisesti haastavaa teatteria. Virtasen, Wallgrenin, Juha Hurmeen ja Henriikka Toivosen kirjoittamassa konseptissa on tasoja aivan valtavasti.

Ehkä parhaiten esityksen tekemiseen käytetyn ajattelun määrää kuvaa se, että Farmi on ajoittain aivan hykerryttävän hauska. Tapasimme muun muassa Farmin kissan (Samuli Niittymäki) pohtimassa hyvin omakohtaiselta kannalta Erwin Schrödingerin kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä kuvaavaa koetta.

Yhdellä tasolla Farmi on teatteria teatterista. Tämän tason ytimessä on lavastaja Kaisu Koposen, valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäisen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen ja maskeeraussuunnittelija Riikka Virtasen luoma upea esillepano.

Näyttämöä hallitsi näyttämön laidasta laitaan ja lattiasta kattoon ulottuva läpinäkyvä seinä. Sama läpinäkyvä seinämä toimi myös esityksessä käytettyjen videoiden heijastuspintana.

Tällainen ”näkymätön” seinä erottaa paitsi näyttelijät yleisöstään myös usein meidät ihmiset toisistamme tässä oikeassa elämässä. Lavastuksellinen ratkaisu ei kuitenkaan kuvannut vain teatterin neljättä seinää, vaan se loi myös voimakkaan illuusion ajan jaksollisuudesta. Lasiseinän takana oli aikuisten maailma ja kuolema, sen edessä lasten maailma, jossa aurinkoiset päivät toistuvat loputtomiin lähes samanlaisina.

Ajan jaksollisuus on myös se asia, joka on ehkä koko esityksen ytimessä. Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa havahtuneensa keväällä 2011 siihen, että jokin on muuttunut.

”Jaoimme kokemuksen epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta, mutta emme tienneet, mistä se johtui emmekä edelleenkään tiedä, sillä sama olo vaivaa meitä yhä”, he kertovat käsiohjelmassa.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) on aikuisten satu, faabeli, joka kuvaa Venäjän vallankumousta ja sen traagisia seurauksia. Ryhmäteatterin Farmissa eletään eläinten ”hyvinvointiyhteiskunnassa”, johon näytelmän ironinen alaotsikko Orwellin eläinidylli todennäköisesti myös viittaa.

Tähän suuntaan osoittaa ainakin se, että kaikki talon työt oli sälytetty farmin lampaan (Joel Mäkinen) kontolle. Näytelmässä usein esitetylle kysymykselle, onko paha mieli, oli helppo mieltää myös sivumerkityksiä.

Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa haikailevansa jonnekin ”poliittisempaan aikaan ja ”selkeämpään aikaan” eli aikaan, jota kumpikaan ei ole koskaan elänyt.

Itse olen kokenut lapsena ja nuorena 60-luvun vasemmistolaisuuden, joka kivettyi 70-luvulla autoritaariseksi taistolaisuudeksi myös taiteen parissa. Tuskin nuoret tekijät ainakaan haikailevat 70-luvun kivettyneiden asenteiden ja dogmaattisuuden perään, nyt kun Eläinten vallankumouksen vallanhimoiset ”karjut” ovat jälleen tavoittelemassa valtaa tai jo päässeet yksinvaltiaiksi eri puolilla maailmaa.

Jotakin tämän kaipuun suunnasta tietenkin kertoo se, että näytelmä päättyy possun (Tiina Weckström) ja kissan hyvin vaikuttavasti esittämään lauluun Uralin pihlajat.

Farmi on vuosia kestäneiden keskustelujen ja tapaamisten tulos. Itse esityksessä tämä yhteisöllisyys korostui hyvin kauniilla tavalla. Näyttelijöiden panos on ollut lopputuloksen kannalta hyvin ratkaiseva. Otaksun, että kohtauksia on hiottu lähes loputtomasti, kunnes juuri oikeat, ne täydelliset muuvit ovat löytyneet.

Kaikki roolityöt olivat kerta kaikkiaan sydämeen käyvän upeita.

Esityksen koreografiaan askelmerkit on ohjannut Jarkko Partanen. Weckström, Pykäläinen ja Joanna Haartti eivät tietenkään osaa liikehtiä yhtä sulavasti kuin esimerkiksi Kansallisoopperan baletin ballerinat, mutta tanssikohtausten koskettavuus oli vähintään samaa luokkaa. Näin voimakkaaseen tunteeseen läsnäolosta päästään yleensä ehkä vain lapsena yhteisissä leikeissä.

Näytelmän lammasta esittänyt Joel Mäkinen on opiskellut Teatterikorkeakoulun ohella myös Sibelius Akatemiassa ja sen kyllä kuuli, kun Mäkinen soitti pianoa. Se oli todella sykähdyttävää kuultavaa.

Musiikin merkitys kokonaisuuden kannalta korostui muutenkin. Musiikin säveltäjäksi on käsiohjelmassa merkitty Tuomas Skopa. Itse olisin veikannut, että näytelmän säveltäjien joukosta olisi löytynyt myös ainakin Anton Vivaldi, Richard Strauss ja ehkä myös Bedřich Smetana. Oli miten oli Skopan ja Kärkkäinen ovat luoneet esitykselle tavattoman kauniin ja koskettavan äänimaiseman.

Tampereen Patriarkka on ihanan herkkää ja oivaltavaa teatteria

patriarkka_3 — Juha Jokelan Patriarkka on myös hieno kasvutarina. Harjun parikuntaa 70-luvun nuorina aikuisina nuorina näyttelevät Tampereella Pia Piltz ja Antti Tiensuu. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Näin teatteria pitää tehdä. Tampereen Teatterin Patriarkka on hieno kokonaisuus, jossa kaikki esityksen osat ovat kohdallaan.

Samuli Reunasen ohjaus on älykäs ja oivaltava. Reunanen on lavastaja Mikko Saastamoisen, valosuunnittelija Tuomas Vartolan, äänisuunnittelija Jaakko Virmavirran ja videosuunnittelija Joonas Tikkasen kanssa luonut näyttämölle minimalistisen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään turhaa ja kaikki tarpeellinen.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Kuin ensimmäistä päivää –näytelmän tekijöiden kannattaisi harkita teatteriretkeä Tampereelle. Reunanen kumppaneineen näyttää Patriarkassa, miten näyttämötila otetaan haltuun.

Reunanen osaa ohjaajana antaa tilaa sekä näyttelijöilleen että katsojan mielikuvitukselle.

Reunasen ja hänen työryhmänsä sovitus Juha Jokelan näytelmästä avasi ainakin minun silmäni näkemään, miten hieno ja merkittävä näytelmä Patriarkka on. Se on todella vangitseva sukellus suomalaisuuteen, kuten tamperelaiset näytelmää teatterin verkkosivuilla mainostavat.

Jokela ohjasi itse Patriarkan kantaesityksen Kansallisteatteriin pari vuotta sitten. Kantaesitys häikäisi tuolloin esillepanollaan. Jokela hyödynsi työryhmineen tuolloin lähes kaikkia modernin teatteritekniikan tarjoamia keinoja ja kokonaisuus oli häikäisevän hieno.

Reunasen ja kumppaneiden minimalistisen tyylin myötä myös lähestymiskulma Jokelan sukukronikan henkilöihin on muuttunut. Kansallisteatterin kantaesityksessä näytelmä oli ennen muuta suurten ikäluokkien ja suvun ”patriarkan” Heimo Harjun (Raimo Grönberg) tarina luopumisen vaikeudesta. Tampereen Teatterissa tarinan keskiössä on näytelmässä 40-vuotispäiviään viettävän pojan, Jarno Harjun (Risto Korhonen) kasvukivut.

Patriarkka ei ole näyttöpäätteelle tai plariin nuukahtaneita sanoja, vaan hyvin orgaaninen ja elävä teksti, joka on avoin tulkinnoille. Patriarkassa on kaikki merkittävän klassikon ainekset.

Kun Kansallisteatterin Patriarkka esitettiin Tampereen teatterikesässä 2014, Jokela kertoi teatterikesän infotilaisuudessa, että kirjoitti näytelmän, koska ei ymmärtänyt suurten ikäluokkien ihmisten ajattelua ja mentaliteettia. Se oli tietenkin vitsi. Kyllä Jokela ymmärtää omien vanhempiensa ikäisten ihmisten maailmaa vallan mainiosti.

Tampereen Teatterin Patriarkan käsiohjelmassa Jokela kirjoittaa, että ensimmäinen impulssi Patriarkan kirjoittamiseen syntyi vuonna 2010 siitä, että hän sai omia lapsia.

Tämä lähtökohta korostuu Reunasen ja kumppaneiden tulkinnassa.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. En itse ehkä aina muista korostaa riittävästi sitä, miten ratkaisevan tärkeä panos näyttelijöillä on tässä kokonaisuudessa.

Kansallisteatterin Heimo Harju Raimo Grönbergin tulkitsemana ja Tampereen Teatterin Heimo Harju Heikki Kinnusen tulkitsemana ovat roolihahmoina kaksi hyvin erilaista ihmistä, vaikka he näyttämöllä puhuvat aivan samoja vuorosanoja.

Sama pätee myös Kirsti Wallasvaaran Kansallisteatterissa näyttelemään Harjun vaimoon Virpi Harjuun ja Tampereen Teatterissa Ritva Jalosen tulkitsemaan roolihahmoon.

Minun oli ehkä helpompi katsojana aikoinaan samaistua Grönbergin ja Wallasvaaran roolihahmoihin kuin nyt Kinnusen ja Harjun esittämiin roolihahmoihin.

Tämä ei tarkoita sitä, että Tampereella näyteltäisiin jotenkin huonommin. Päinvastoin Tampereen Teatterin Patriarkka on nimenomaan näyttelijäntyön juhlaa. Tampere on teatterin kaupunki.

Teatterista tekee ainutlaatuisen ilmaisuvoimaista juuri se, että näyttelijöiden oma persoonallisuus ja heidän esittämänsä roolihenkilön persoonallisuus lomittuvat toisiinsa kiinnostavalla ja katsojan älyä ruokkivalla tavalla.

Ei varmaan turhaan sanota, että ihminen on laumaeläin, jonka suuret aivot ovat evoluution myötä kehittyneet juuri siksi, että yksilö selviäisi suuren lauman tavattoman monimutkaisista sosiaalisista suhteista.

Tampereen Teatterissa tästä läsnäolosta, näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutuksesta tuli teatteritaidetta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin tragikomediassa traaginen ja koominen eivät kohtaa

Näytelmäkirjailija Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää kantaesitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa syksyllä 2007. Sen jälkeen Krogeruksen näytelmään ovat tarttuneet sekä ammattiteatterit että teatterin harrastajat. Näytelmä on ollut muun muassa Kotkan Kaupunginteatterin ja Kouvolan Teatterin ohjelmistossa.

Kuin ensimmäistä päivää on ollut iso hitti, mikä ei ole aivan tavallista uusien suomalaisten näytelmien kohdalla edelleenkään. Hoivakotiin sijoitettu näytelmä ei siten ole huono valinta myöskään Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden teatteritalon ohjelmistoon, kun tietää lappeenrantalaisen teatteriyleisön ikäprofiilin.

Valitettavasti Lappeenrannan kaupunginteatterin tulkinta Krogeruksen yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta tekstistä on kovin ponneton. Teatterin verkkosivuilla kerrotaan, että näytelmä on tragikomedia. Iiris Rannion debyytissä kaupunginteatterin ohjaajana traaginen ja koominen eivät kohtaa.

Samuli Hallan lavastus tarjoaa komeat puitteet Krogeruksen näytelmälle. Teräsovisten kaapien rivistö antaa mahdollisuuden hienojen näyttämökuvien rakentamiseen. Kiiltävä teräs kertoo katsojalle jo ensi silmäyksellä, ettei Krogeruksen tarinan hoivakoti Lepola ole mikään koti, vaan epäinhimillinen tehotuotantoyksikkö, jossa jokaisen tuotannontekijän kustannukset on tarkkaan laskettu.

Rannio ei kuitenkaan uskalla työryhmineen viedä tätä lähestymiskulmaa loppuun asti. Näyttämölle on haluttu tuoda myös jotakin tuttua ja tuvallista. Kompromissien takia näyttämötilan käyttö ei ole täysin hallittua. Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat usein luvattoman kömpelöitä eikä näyttämön pimentäminen sisääntulojen ajaksi ainakaan parantanut asiaa.

Hiljaisuus ei puhuttele silloin, kun hiljaisen hetken vaatimaa tunnetilaa ei saavuteta. Vaikka Krogerukset näytelmä on tehotalouden kritiikki, kyllä teatterisakin pitäisi pyrkiä jonkinlaiseen ekonomiaan myös ajankäytössä.

Pahin ongelma perjantaina näkemässäni esityksessä liittyi kohtausten ajoitukseen. Kehittelyt ja iskut eivät menneet paikalleen, koska näyttämötila ei ollut näyttelijöiden hallussa. Monta kertaa tuntui siltä, että se teatterin neljäs seinä nousi ajoittain myös roolejaan esittäneiden näyttelijöiden välillä.

Ainakin katsojan kannalta se teatterin tärkein elementti, tunne läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta jäi kovin vaisuksi. Vaikka Krogeruksen tarina suomalaisten vanhainkotien arjesta on vaikuttava, teatteri on myös vaativa tekniikkalaji. Nyt näyttelijät olivat usein aivan hukassa rooliensa kanssa.

Näytelmän tiedoissa ei kerrota, kenen käsialaa Krogeruksen näytelmän sovitus on. Näytelmää on joka tapauksessa pyritty tarmokkaasti paikallistamaan Lappeenrantaan ja Etelä-Karjalaan. Tämä on ihan ok. Vähän outoa oli sen sijaan se, että yhtä keskeistä kohtausta, jossa hoivakodin työntekijät bilettävät kaivosinsinöörien kanssa ei ole paikallistettu.

Talvivaaran symbolimerkitys oli aivan eri vuonna 2007, jolloin näytelmä kantaesitettiin Kainuun pääkaupungissa Kajaanissa, kuin nyt. Tästä kirjoittamien on tietysti lillukanvarsiin menemistä, mutta minulle jo tämä yksityiskohta kertoi, etteivät Lappeenrannan version tekijät ole ehkä ajatelleet näytelmän sisältöä ja rakennetta ihan loppuun asti.

Kuin ensimmäistä päivää oli ensimmäinen näytelmä, jota olen käynyt katsomassa Lappeenrannan uudessa teatteritalossa. Katsoin sitä voimistuvan epäuskon vallassa. Hyvä ystäväni, jonka kanssa jaoin esityksen aiheuttamat tunnekokemukset, ehdotti minulle, etten tällä kertaa kirjoittaisi näkemästäni ja kokemastani mitään.

Uuden teatterin ensimmäisen näytelmän Mummon jätin suosiolla väliin ja Kolmen pennin ooppera jäi näkemättä esitysten peruuntumisen takia.

Uusi teatteritalo tarjoaa joka tapauksessa ainakin periaatteessa upeat puitteet taiteen tekemiselle. Pidin kovasti lämpiön ja suuren näyttämön askeettisen karusta interiööristä. Tosin yleisötilojen toimivuudesta ei saanut kovin tarkkaa kuvaa, koska näytelmää oli katsomassa kaksi viikkoa ensi-illan jälkeen aika vähän katsojia.

Suuren näyttämön koko on tietysti iso haaste teatterin tekijöille. Ilmeisesti myös Ranniolla ja kumppaneilla on ollut omat epäilynsä Kuin ensimmäistä päivää näytelmän kohdalla tilan hallinnasta, koska kahteen etummaisen penkkiriviin ei myydä lippuja.