Kun elämä on pelkkää filmaamista

just
Kansallistettaerin just filming esityksen näyttämökuvat ovat todella hienoja. Kristian Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin ja hän rakentaa kohtauksia tavalla, joka on tyypillistä myös performanssille. Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat upea pari kansainvälisen tekijöjoukon toteuttamssa produksitiossa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri

Kielikuva itsetyydytystä harjoittavasta hautausmaasta on häijy. Uusimmassa näytelmässään just filming ohjaaja-dramaturgi Kristian Smeds kyseenalaistaa ja provosoi.

Tosin tässä tapauksessa näytelmästä puhuminen kertoo vain konventioiden voimasta. Kansallisteatterin kantaesitys just filming ei ole näytelmä, vaan huikea performanssi.

Kyseenalaistamien ja provosointi ovat molemmat tyypillistä avantgardea. Tosin provokaatio on itse asiassa meidän taiteen kokijoiden ominaisuus. Me provosoidumme, kun kyseenalaistetaan.

Smeds hylkäsi lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot jo Timo K. Mukan elämästä tekemässään esityksessä Tabu – ihmisen ääni.

Teatteri ei ole kuollut. Smedsiläisen teatterikäsityksen kiirastuli, hautajaiset ja ylösnousemus me koimme jo pari vuotta sitten, kun Smeds kuvataiteilija Kalervo Palsan roolissa kävi viimeiseen taistoon kalvavan epäuskon kanssa.

Jotkut kriitikot ovat ymmärtäneet esityksen niin, että Smeds iskee siinä pilkkakirveensä teatterin taidemuotona. Minusta he eivät voisi olla enemmän väärässä. Pilkan tai oikeammin kriittisen tarkastelun alle laitetaan esityksessä meidän luutuneet asenteemme estradin molemmin puolin.

Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti yö Natsi-Saksan propagandapäälliköksi suuren rakkautensa takia ajautunut romaanihenkilö, amerikkalainen Howard W. Campell Jr. lausuu suuren totuuden: ihminen on se, miksi hän tekeytyy. Jos me tekeydymme teatterissa, elokuvissa, television ääressä ja sosiaalisessa mediassa typeryksiksi, meistä ennen pitkää myös tulee typeryksiä.

Smedsin luoma kuva siitä, miten suuria typeryksiä me itse asiassa olemme, on toki aika lohduton.

Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin, eikä just filming tee tästä poikkeusta. Teatteri on mielentila, siis tila. Esityksen alussa meidät saateltiin Kansallisteatterin Willensaunan teatterisavun täyttämään katsomoon, jota valaisivat vain paikannäyttäjien taskulamppujen ja muutaman valonheittäjän valot. Olimme tulleet tilaan.

Näytelmän ensimmäinen pitkä kohtaus oli hyvin tyypillinen performanssille. Edellisen vuosisadan alun mykkäelokuvat ja Charles Chaplinin mieleen tuovaan rooliasuun pukeutunut maskeeraaja ehosti hiljaa paikallaan istuvaa Annamária Lángia japanilaistyyliseksi geisha hahmoksi.

Kohtauksessa ei ole yhtään vuorosanaa. Se päättyy siihen, että valmiiksi meikattu Láng tarttuu sinkkiämpäriin ja kaataa päälleen vettä.

Seuraavassa kohtauksessa keskiaikaiseen rintarautaan ja alushousuihin pukeutunut Juhán Ulfsak kertoo tarinan näyttelijän lapsuudesta. Pieni poika seuraa näyttämön sivuverhojen takana, miten hänen isänsä näyttelee Per Gyntissä velhoa.

Poika yrittää siepata yhden velhon pahvisienen näyttämöltä, koska se näyttää kauniimmalta kuin sienet luonnossa ikinä. Tarina päättyy siihen, että pojan vahdiksi määrätty teatteritekniikan käyttäjä, vanha eukko (!) sieppaa poikaa niskasta kiinni ennen kuin hän ehtii tehdä kolttosensa.

Monologi päättyy siihen, että Láng toteaa, että aikuiseksi tultuaan hän on tavannut vaikka kuinka monta näyttelijää, jotka jakavat tämän saman lapsuudenkokemuksen.

Niinpä niin. Tässä esityksessä riitti tasoja.

Seuraavaksi näytelmässä tai siis performanssissa ryhdyttiin puimaan sitä, miksi me emme ole enää yksilöitä, ihmisiä, vaan nimettömiä miehiä ja naisia. Näyttämökuvat ovat raastavia, ajoittain jopa julmia.

Smeds kuitenkin myös pehmentää karua maailmankuvansa hänelle tyypillisellä huumorilla. Hauska on varsinkin esityksen päättävä jakso, jossa Láng ja Ulfsak, dubaavat venäjäksi Bernardo Bertoluccin elokuvaa Suojaava taivas.

Bertolucci on ohjaaja, jonka minun ikäpolveni ihmiset muistavat parhaiten elokuvista Fasisti ja Viimeinen tango Pariisissa.

Ainakin me teatterin katsojat olemme Smedsin matkassa kulkeneet pitkän matkan Mathilda Wreden, Jääkuvien ja Rautavaaran maailmasta, jossa jollakin tavalla lutuisat roolihahmot puhkesivat viimeistään näytelmän loppuhuipennuksessa humanistiseen saarnaan ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Voi olla, että myös Smedsin usko jumalaan tai ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on matkan varrella horjunut. Humanismi Smedsistä ei ole kuitenkaan tässä kylvyssä lähtenyt. Sen näkee siitä herkkyydestä, jolla taiteellisten asioidensa takia varmasti myös suuren auktoriteetin omaava Smeds ohjaa näyttelijöitään.

Siinä on jotakin hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Myös just filming on tässä suhteessa edelleen korostetusti teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Virolainen ohjaaja ja näyttelijä Ulfsak on Smedsin kamu, samoin epäilemättä myös unkarilainen Láng, Smedsin kavereita ovat myös säveltäjät Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen, joiden musiikista esityksen puhutteleva äänimaisema on luotu. Samaan ystävien piiriin kuuluvat todennäköisesti myös valosuunnittelija Teemu Nurmelin, saksalainen videosuunnittelija Lennart Laberenz, unkarilainen äänisuunnittelija Krisztián Vranik ja koko ensemble.

Kansallisteatterin just filming on teatterin avantgardea, esitys, joka varmasti herättää joissakin katsojissa myös kiukunpuuskia. Uuden etsiminen on kuitenkin taiteessa välttämätöntä. Muuten jäädään polkemaan paikallaan.

 

 

 

 

 

 

Ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kuitenkin

tabu_360x214
Teatterin konventioista Tabussa on hylätty myös esityskuvat. Esityksen kokonaisvaltainen graafinen ilme, joka ulottui ensi-illassa henkilökunnan pukeutumiseen asti, on vastannut Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija Auli Turtiainen teatterisuunnittelutöitä ovat olleet

 

Vaikuttava! Niin vaikuttava, että tästä esityksestä toipuminen kestää päiviä, viikkoja, ehkä koko loppuelämän. Ei jumala, vaan ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kaikki tyyni.

Ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin työtovereineen Kansallisteatterissa toteuttama Tabu – ihmisen ääni on kokonaisvaltainen taideteos, kuten se teatterin omalla infosivulla määritellään. Sen kuvailemiseen tarvittaisiin superlatiivien koko varasto, mutta suitsuttamien on ihan turhaa. Tabu on juttu, joka jokaisen pitää kokea ihan itse.

Tabu on matka pimeästä pimeään myös aivan kirjaimellisesti. Kirjailija Timo K. Mukan kohdalla tämä matka kesti vain 29 vuotta.

Tabu on Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Palsa – ihmisen kuva oli monologi, jonka Smeds tulkitsi näyttämöllä itse. Smeds kertoi vasta kuolemansa jälkeen arvostusta saneen, huippulahjakkaan taiteilijan tarinan hyvin henkilökohtaisesti koettuna ja sammakkoperspektiivistä. Tabussa lähestymiskulma on toinen, hyvin laaja ja avara.

Samalla teoksen sisään rakennettujen merkitysten määrä sen kun kasvaa. Smedsin Paavo Rintalan romaanista Teatteri Takomolle dramatisoima ja ohjaama näytelmä Jumala on kauneus kertoi taiteilija Vilho Lammen elämäntarinan. Kansallisteatterin Tabussa ihminen on kauneus – oikullinen, usein pöyristyttävän julma, mutta ihminen kuitenkin. Mitään muutakaan subjektia tälle kokemiselle ei ole ennen kuin me kohtaamme ihmisinä ja ihmiskuntana jossakin toisaalla maailmankaikkeudessa syntyneen sivilisaation.

Ei ole ei. Tämän Smeds teki ainakin minun mielestäni itselleen selväksi jo näytelmässä 12 Karamazovia, produktiossa, jonka hän toteutti yhdessä Tarton yliopiston näyttelijäntyön opiskelijoiden kanssa. 12 Karamazovia oli lopullinen hyvästijättö nuoruuden idealismille. Esitys ei syyttä loppunut Hiski Salomaan ralliin Vapauden kaiho.

Me olemme lujasti kiinni omassa kristillisessä kulttuurissa niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä tähän viittaa myös Tabun täysin poikkeuksellinen esitysaika, sunnuntaina iltapäivällä. Raamatun mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tästä seitsemännestä päivästä alkoi ihmisen vuoro yrittää näitä luomisen töitä. Smeds toivotti meille ennen esityksen alkua hyvää työpäivää ikään kuin saatesanoiksi.

Palsa – ihmisen ääni monologissa Smeds purki julki omaa turhautumistaan. Taiteen alttarin yläpuolelle alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä. Tabussa Smeds on löytänyt luovuudelleen jälleen aivan uuden vaihteen. Siksi vielä symbolisempi esitysaika, ainakin tässä mielessä, olisi ollut sunnuntaiaamu, kun uusi päivä olisi juuri alkanut sarastaa.

Pohjois-Pohjanmaalla, Muhoksessa syntynyt Smeds eroaa kuvaamistaan pohjoisen suurista taiteilijoista Kalervo Palsasta ja Timo K. Mukasta siinä, että Smedsillä on kyky koota ympärilleen huippulahjakkaista ihmisistä työryhmä, oikea ensemble. Vaikka Smeds hylkää Tabussa lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot, se on kuitenkin teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Luettelo Tabun tekijöistä on vaikuttava. Sellaisten oman alansa huippuosaajien kuten valosuunnittelija Teemu Nurmelinin ja videoalan ammattilaisen Pietu Pietiäisen kanssa Smeds on tehnyt yhteistyötä jo useissa produktioissa. Tabussa uusi yhteistyökumppani on säveltäjä ja viuluvirtuoosi, Pekka Kuusisto, joka on säveltänyt esityksen musiikin ja myös soittaa esityksen läpi yhdessä nuorten viulukoululaisten kanssa.

Vaikka Smeds on ottanut matsia vuodesta 1992 ja näytelmästä Meän tyär lähtien oman kotijumalansa kanssa nimenomaan teatterin tekijänä, hän on syvimmältä olemukseltaan kuvataiteilija. Jos Kansallisteatterin Tabu olisi esitetty toisessa kontekstissa, esimerkiksi nykytaiteenmuseo Kiasmassa, esityksen paikasta taiteen kentässä ei olisi mitään epäselvyyttä.

Smeds on ollut esikuva jo pari vuosikymmentä kokonaiselle teatterintekijöiden sukupolvelle. Itse olen nähnyt vuosien mittaan lukuisan määrän produktioita, joissa hänen antamansa esimerkki on näkynyt ja yleensä hyvin myönteisellä tavalla.

Kuvataiteen ja teatterin hedelmällinen symbioosi ei ole mikään uusi asia. Ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisinta, tai ainakin ehdottomasti kiinnostavinta taidetta tekevät maailmalla tässä meidän ajassamme performanssitaiteilijat. Smeds ei myöskään ensimmäistä kertaa hylkää teatterin keskeisiä konventioita. Samat elementit kuin Tabussa olivat hyvin esillä jo Kansallisteatterin Mr. Vertigossa.

Silti tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.

Vanhan pitää väistyä, jotta uudella syntyisi tilaa. Puhutun kielen merkitys ajatusten ja merkitysten kantajana on väistymässä visuaalisen ilmaisun tieltä. Tällä kehityksellä on tietysti varjopuolensakin. Kaksi viidestä suomalaisesta ei osaa edes yksinkertaista prosenttilaskua ja vielä useammille  luetun ymmärtäminen ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti tuottavat ainakin sosiaalisessa mediassa ylivoimaisia vaikeuksia. Mutta tämä on tietenkin ihan toinen saarnan aihe.

Smeds on joka tapauksessa jälleen taiteilijana uuden ajan airut, ja ehkä vähän huvittavaakin on se, että uusi, voimakas luova kausi näkyy jopa hänen fyysisessä habituksessaan.

Tabu – ihmisen ääni on Smedsin dramatisointi Timo K. Mukan romaanista Tabu. Näin teatterin infossa kerrotaan. Seela Sellalla on esityksessä vain yksi repliikki, jossa on kaksi lausetta. Ne ovat (niin luulen) suoria lainauksia Mukan pienoisromaanista ja niissä romaanin päähenkilö, 13-vuotias Milka sanoo jumalalle suorat sanat – ei olla enää kavereita, turha tuppautua tänne.

Ei Smeds kuitenkaan kokonaan hylkää teatterin keskeisintä elementtiä, näyttelijän läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Läsnäolo on vain nostettu uudelle, hyvin symboliselle tasolle.

Sella on näyttelijä, jonka valloittava kyky läsnäoloon on lumonnut teatterissakävijöitä jo yli 50 vuotta. Hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Laura Ruohosen Sotaturisteissa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Luulen että kysymys ei ole silti vain tämän grand old ladyn upeasta urasta näyttelijänä, vaan 78-vuotias Sella on ihminen, jonka elämänkokemus ja sen tuoma viisaus ovat Smedsille vastaus meitä kaikki polttavaan kysymykseen, mikä on tämän ihmisenä olemisen tarkoitus?

Eikä Smeds olisi Smeds, ellei hänen dramaturgiassaan ja ohjauksessaan olisi myös kokonainen kauhallinen itseironista huumoria. Tero Jartti on Mukan kirjan Kristus-Perkele ja samalla hän saa edustaa sirkuspellen kasvonaamioon ja peruukkiin sonnustautuneena meitä kaikkia maailman miehiä. Sodan äänten keskellä Kristus-Perkeleen jakojen välissä oli tykki, jossa riitti sekä kokoa että näköä.

 

Blogiin on lisätty 7.10.2015 uusi linkki.

 

 

 

 

 

 

 

Taiteesta ja toveruudesta

Vapauden kaiho soi. Tapani Kokon ja Juha Mennan rooliasut Veistäjissä ovat ehtaa ITE-taidetta. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri
Vapauden kaiho soi. Tapani Kokon ja Juha Mennan rooliasut Veistäjissä ovat ehtaa ITE-taidetta. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri

Yleisöö pääsee kurkistamaan siihen toveruuden maailmaan, joka on innoittanut taiteilijoita niin viime vuosisadan alun Pariisin kahviloissa kuin uuden vuosituhannen Helsingissä. Veistäjät ei ole mitään romanttista höttöä, vaan kuvaus hyvin juurevasta taiteilijan arjesta.

Kansallisteatterin Veistäjät on harrastajateatteria Suomen päänäyttämöllä. Vaihtoehtoisesti esityksen voi tulkita ITE-taiteilijoiden performanssiksi Omapohjassa.

Eikä siinä mitään, harrastajanäyttelijät yltävät parhaimmillaan huikean hienoihin tulkintoihin, aitouteen, jota teatterin ammattilaisten on usein vaikea saavuttaa.

ITE-taide on luovaa hulluutta, joka saa ainakin minut lankeamaan loveen. Performanssi puolestaan on teatterin ja kuvataiteen välimaastoon sijoittuva itseilmaisun laji, josta meikäläinen tykkää kuin hullu puurosta.   

Herrojen taiteilijoiden Tapani Kokon, Juha Mennan ja Kristian Smedsin inkkarileikki ei kuitenkaan ensi alkuun oikein innostanut. Vitsitkin olivat tällä kertaa pääasiassa huonoja.

No Koko ja Menna eivät ole mitään kansantaiteilijoita, vaan Kuvataideakatemiasta valmistuneita kuvanveistäjiä ja taiteen maistereita. Smeds on puolestaan Teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalta valmistunut teatterin ammattilainen ja Suomen kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja.

Todella kiinnostavaksi Kuvanveistäjät muuttuu siinä vaiheessa, kun jätkät lopettavat hölmöilyn näyttämöllä ja Kokko ja Menna alkavat kerto itsestään ja työstään taiteilijoina.

ITE on lyhennelmä sanoista itse tehty elämä. Kokon ja Mennan tarinoissa kulkee punaisena lankana luomisen palo, halu tehdä omin käsin ja näiden miesten toveruus, joka on alkanut jo yhteisten opiskeluvuosien aikana.

Kysymys on eräänlaisesta vapauden valtakunnasta, jonka kansallislauluksi sopii hyvin Hiski Salomaan Vapauden kaiho. Tässä valtakunnassa mies saa uhota ja miestä saa lapsettaa. Kysymys on elämänasenteesta, jolla voi välttää sen muumioitumisen, joka usein niistää meiltä keski-ikäisiltä hengen pois, vaikka maha ja viinahissi vielä toimivat.

Esityksen yleisö pääsee kurkistamaan siihen toveruuden maailmaan, joka on innoittanut taiteilijoita niin viime vuosisadan alun Pariisin kahviloissa kuin uuden vuosituhannen Helsingissä. Eikä se ole mitään romanttista höttöä, vaan hyvin juurevasti arjesta lähtevää elämää. Ronskeilla miehillä on ronskit työkalut  

Esityksen ehkä herkullisimmassa kohtauksessa Menna keskustelee aiheesta viisi vuotiaan poikansa kanssa. Poikaa tulkitsee Kokko.

Omapohjan näyttämölle on tuotu suuri joukko Kokon ja Menna teoksia. Jo niiden takia Veistäjiä kannattaa mennä katsomaan. Ainakin minuun Kokon pidäkkeetön ja Mennan hyvin hienostunut muotokieli tekivät vaikutuksen.

Jäniksen vuosi 2013

Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Liisa Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri
Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Riikka Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Maailma on menossa päin helvettiä. Sen me tiedämme.

Eikä matka ole enää pitkä. Perillä ollaan, kun maapallon keskilämpötila nousee nykyisistä lukemista vielä viisi astetta. Vaikka tällä reissulla varmasti rähjääntyy, meidän ei tarvitse kärvistellä enää tässä nykyisessä kiirastulessa kuin muutama vuosikymmen.

Ryhmäteatterin Jäniksen vuoden käsiohjelmassa synkistellään oikein olan takaa. Myös näytelmän toteutus on monta astetta krouvimpaa kamaa kuin Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitus tästä Kristian Smedsin Arto Paasilinnan samannimisestä romaanista dramatisoimasta näytelmästä.

Esa Leskisen ohjaamassa Ryhmäteatterin versiossa kukkaislapset loistavat poissaolollaan.

Ainakin yhdessä asiassa Lappeenrannan kaupunginteatterin riemastuttavan valoisa ja Ryhmäteatterin synkkää synkempi versio kulkevat käsi kädessä. Molemmissa korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä.

Paasilinnan vuonna 1975 ilmestynyt romaani Jäniksen vuosi on kertomus yhden miehen kapinasta järjestelmää vastaan. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa pidetään yhtä: yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta.

Sama teema toistuu myös Ryhmäteatterin esityksessä. Tosin tällä kertaa toivoa paremmasta annetaan vasta upeasti toteutetussa loppukohdassa. Tästäkin notkosta voidaan vielä nousta, jos meitä pitkäkorvaisia vain löytyy tarpeeksi ja löytyyhän meitä.

Yhteistä näille kahdelle Jäniksen vuodelle on myös se, että molempien alussa pohditaan taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Se mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina tekijöiden mielikuvituksen tuotetta, satua. Mutta miten lienee asiat siellä oikeassa elämässä, teatterin ovien ulkopuolella? Millaisia satuja me sepittelemme itsellemme turvataksemme oman mielenrauhamme?

Smeds dramatisoi ja ohjasi Jäniksen vuoden ensimmäisen kerran tallinnalaiselle von Krahl teatterille vuonna 2005. Smeds on ollut mukana tekemässä Jari Juutisen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitusta ja Ryhmäteatterin käsikirjoittajiksi on merkitty Smeds, Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Leskinen on ohjannut Jäniksen vuoden omintakeisella tyylillään. Volyyminappula käännetään heti kohta kaakkoon ja meno näyttämöllä on raplakkaa kuin savolaisella hullujenhuoneella, missä jäniksen kanssa liikkuva Vatanen myös ymmärrettävästi pääsee vierailemaan.

Ja mikä on ohjatessa. Ryhmäteatterilla on riveissään näyttelijöitä, jotka venyvät tarvittaessa aivan uskomattomiin suorituksiin. Sellaiseksi voi hyvin nimetä vaikka Taisto Oksasen ja Juha Pullin oopperaduetto. Herroista mustarastaista lähtee tarvittaessa ääntä kuin Placido Domingosta ja Luciano Pavarottista ikään.

Robin Svartström hallitsee Vatasen roolissa näyttämöä jo pelkillä ilmeillä. Svartströmin murheellisen miehen mimiikka on niin loisteliasta, että se käy jo yksin perustelusta hyvin runsaalle videoiden käytölle.  Viime vuosisadan alun Hollywoodissa miehestä olisi varmasti leivottu mykkäelokuvan tähti.

Huipennuksensa tämä sanaton viestintä saavuttaa koskettavassa loppukohtauksessa, jossa kuviin astuu toinen tämän karun tyylin mestari. Miehen nimeä en tässä kerro. Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi on syytä mennä katsomaan itse.

Freelancer näyttelijä ei Suomessa elä pelkästään teatteria tekemällä. Näytteleminen televisiosarjoissa ja elokuvissa tekee näyttelijästä helposti kovin tutun oloisen. Sanotaan, että kasvot kuluvat telkkarissa ellei sitten satu olemaan Martti Suosalon kaltainen lähes kasvoton ihmemies.

Tunnustan, seuraan ihan innoissani Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamaa Taivaan tulia, joka on jatkunut telkkarissa jo vuodesta 2007.

Niin tai näin, Minna Suuronen kättelee joka tapauksessa kätevästi Jäniksen vuodessa jopa housutonta miestä. Suurosen varsinainen bravuuri on kohtaus, jossa hän esittää savolaisen mielisairaalan ylihoitajaa.

Nuoruuden raikkautta näyttämölle tuo esityksen jänis Anna-Riikka Rajanen. Rajanen laulaa Jäniksen vuoden loppukohtauksessa niin koskettavasti, että mieleen tulivat ne 60-luvun lopun kultaiset vuodet.

Jäniksen rooli on Rajasen taiteellinen lopputyö. Rajanen opiskelee Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa.

Teatterista on hauska kirjoittaa, vaikka minulla ei moiseen puuhaan ole mitään kompetenssia. Esitysten arvottaminen on kuitenkin vähän liian vaativaa puuhaa meikäläiselle puhumattakaan, että eri esityksiä pitäisi laittaa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Sen uskallan sanoa, että pidin todella paljon Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksestä. Juutisen ohjaama Jäniksen vuosi on tavattoman kekseliästä ja raikasta tekemistä. Lappeenrannan kaupunginteatterin ei tarvitse yhtään kainostella tai vähätellä omaa osaamistaan ja teatterin taiteellista tasoa valtakunnallisessa vertailussa.

Veitsi joka viiltää

Salla Kozma näyttelee upeasti Koko teatterin monologinäytelmässä Nainen ja Karhu. Kuva Octavian Bâlea/Koko teatteri
Salla Kozma näyttelee upeasti Koko teatterin monologinäytelmässä Nainen ja Karhu. Kuva Octavian Bâlea/Koko teatteri

Helsinkiläisen Koko teatterin Nainen ja Karhu viiltää, kylmää ja karaisee.

Itseironisesta uhoamisesta on tullut jonkinlainen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin tavaramerkki.

Koko teatterin Nainen ja Karhu ei ole kermavaahtoa ja paskaa edes jälkiruuaksi. Eikä se oikeastaan ole pyörremyrskyn kaltainen tunnekokemuskaan, vaan pikemminkin viiltävä analyysi minuudesta 2000-luvun Suomessa. Sitä dynamiittia ja suussa karvastelevaa salmiakkia toki piisaa.

Totta on, että Salla Kozan hurja heittäytyminen rooliinsa muistuttaa pyörremyrskyä enemmän kuin mitään muuta. Raju monologi saa kuitenkin pian myös muita, herkempiä sävyjä.

Marjo-Riikka Mäkelä ja Smeds ovat käsiohjelman mukaan ohjanneet esityksen työparina. Nainen ja Karhu on joka tapauksessa leimallisesti kolmen vahvan ja lahjakkaan naisen, Mäkelän, Kozan ja lavastaja-puvustaja Maija Poskiparran näytelmä.

Siinä on varmasti paljon myös sävyjä ja nyansseja, joita minunlaiseni, pian 60 vuotta täyttävä ukko ei tavoita eikä ymmärrä, koska omaan elämänkokemukseen perustuva tunnetason yhteys puuttuu.

Silti esimerkiksi Poskiparran lavastus puhuttelee. Krääsäkulttuurin koko olemus tulee kerralla selväksi. Muotiputiikkien ja ostosparatiisien rättejä ja lumppuja piisaa ja niissä voi aina kieriskellä pahimman epätoivon hetkinä.

Monologinäytelmä alkaa rajulla kohtauksella, jossa kukoistaa tämän päivän nelikymppisten ikuinen omnipotenssi. Maailman on olemassa vain minua ja minun tarpeitani varten.

Jo seuraavassa kohtauksessa näytelmän yksinhuoltajaäiti joutuu silmätysten reaalimaailman kovimman reunaehdon kanssa. Ihminen on äkkiä kaulaansa myöten nesteessä myös exclusive luokan katumaasturissa, kun kuolema tunkee luiset näppinsä ikuista nuoruutta viettävien keski-ikäisten bileisiin.

Nopeasti etenevä ja parantumaton aivokasvain ei ole kuitenkaan tämän tarinan ainoa karhu. Monologin toinen viittä vaille vainaja on usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Riipaisevimmillaan monologi on, kun Kozman tulkitsema nainen kertoo hetkistä, jolloin usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen, mitä on oppinut pitämään oikeana ja arvokkaana, taistelun ja kärsimyksen väärtinä samoin tein.

Myös käsiohjelmaan ja Koko teatterin verkkosivuille kirjoitetuista riveistä tavoittaa sen keskeisen teeman, joka on ollut esillä Smedsin ohjauksissa ja käsikirjoituksissa aina Kajaanin kaupunginteatterin Huutavan ääni korvessa näytelmästä asti.

Ihmisten kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan ja myötätunnon puute ovat saavuttaneet meillä jo asteen, joka muistuttaa jonkinlaista joukkopsykoosia. Suomalaisen yhteiskunnan näennäisesti sileän pinnan alla kiehuu käsittämätön määrä vihaa.

Mistä me voimme ammentaa toivoa silloin, kun mitään toivoa ei enää ole? Tässä on se perustavaa laatua oleva kysymys. Jumala on kadonnut jonnekin ja poissa ovat myös ne ihanteet, joiden takia joskus olisi ollut valmis vaikka kuolemaan.

Naisessa ja Karhussa tiivistyvät yhteen monologiin meidän koko sivilisaatiomme keskeiset paradoksit.

Tämä keskeinen teema on mukana jopa Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa, vaikka näytelmässä muuten Smedsin alkuperäisen sovituksen vieraantumisen teemat on muutettu voimautumisen analyysiksi.

Smeds ei vain kuvaa tätä ilmiötä, vaan pyrkii myös erittelemään sen syitä. Koko teatterin monologissa ovat mukana myös ne nöyryyttämisen ja alistamisen mekanismit, joita meillä arkisesti kutsutaan työelämäksi.

Kozman tulkitsema nainen liitetään elämän jatkumoon naisen vanhempien kautta. Tulevaisuutta taas edustaa tämän yksinhuoltajan kuusivuotias tytär.

Tämä lapsi astuu näyttämölle viimeisissä kohtauksissa kantaen povellaan valtavan kokoista ja tappavan näköistä metsästysveistä.

Veitsi on ollut keskeinen symboli useissa Smedsin näytelmissä, milloin näyttämöllä ei ole heiluttu kirveen kanssa.

Kirvellä asiat voidaan lyödä kerralla halki, poikki ja pinoon. Minulle tuo veitsi näyttämöllä on usein symbolisoinut viiltävän terävää tarkkanäköisyyttä.

Tietenkin se symbolisoi hyvin myös ihmismielen perimmäistä haavoittuvuutta, sitä äärimmäistä kipua, jota voimakas ahdistus aiheuttaa sydänalassa.

Katsojan tehtävä on miettiä, minkä merkityksen tämä hirmuinen puukko saa lapsen kädessä. Näytelmän viimeinen kohtaus on arvoituksellinen ja julman kaunis. Uhkaava myös, mutta toisaalta se antaa kantavuutta näytelmän avainrepliikin viimeisille sanoille: ”Mä haluan elää!”

Yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta

Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen
Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on väkevää, ajoittain hulvattoman hauskaa teatteria, jossa jokainen näyttelijä saa vuorollaan loistaa tähtitaivaan kirkkaimpana tähtenä.

Arto Paasilinnaa on meillä totuttu pitämään viihdekirjailijana. Esimerkiksi Ranskassa Paasilinnan kirjailijanlaatu on nähty terävämmin. Viimeistään Kristian Smedsin dramatisointi avasi jopa minunlaiseni tollon silmät näkemään, että Paasilinnan kieltämättä hyvin epätasaiseen tuotantoon sisältyy kirjoja, joissa on klassikon ainesta.

Paasilinnan Jäniksen vuosi taipuu moneksi. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on sävyiltään ja tunnelmiltaan hyvin erilainen esitys kuin Smedsin dramatisoima ja ohjaama kantaesitys Jänese aasta Tallinnan Von Krahl –teatterissa reilut puoli vuosikymmentä sitten.  Totuudentorvi toimittaja Vatasen kädessä on muuttunut pystykorvasta haulikoksi ja tarkkuusammunnan asemasta nyt täräytellään hehtaaripyssyllä.

Paasilinnan kirjan perusteemat nousevat kirkkaasti esiin myös Lappeenrannan esityksessä. Ne eivät ole muuttuneet. Kysymys on vapaudesta ja sen rajoista. Teatterin maailmassa lähtökohta on helppo muuntaa kysymykseksi reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman suhteesta.

Näytelmä alkaa tarinan kovasti Liisa Sofia Pöntisen oloisen jäniksen karvalakki korvilla esittämällä pitkällä monologilla, jossa tätä kysymystä pohditaan perusteellisesti.

Paasilinnan kirjan keskiössä on ihmisen luontosuhde. Vatanen aloittaa yhden miehen kapinan omaa luonnottomaksi kokemaansa elämäntapaa vastaan.

Yhtenäiskulttuuri on aika lailla epämääräinen käsite. Silti maailma on varmasti muuttunut rajusti vuodesta 1975, jolloin Jäniksen vuosi ilmestyi. Sitä Suomea, jossa maaseutukioskin nuori ja hemaiseva myyjätär pystyi tarjoamaan kylmän Pepsin asemasta vain lämmintä ”Kolloo”, ei enää ole, eikä myöskään Hymyn kaltaisia koko kansan skandaalilehtiä.

Jari Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa Vatasen elämän kipupisteet päivitetään uudelle vuosituhannelle. Esitys korostaa yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Tämä julistus ei ole Paasilinnan individualismia korostavassa tarinassa, vaan esityksen muodossa.

Katsojalle tästä annetaan hyvä vihje jo käsiohjelmassa. Ohjelmaan on painettu piirroskuva kuumailmapallosta. Kysymys kuuluu, mikä pitää kuumailmapallon ilmassa?

Luulen, että tästä löytyy vastaus myös tarinan jäniksen esityksen alussa esittämiin kysymyksiin taiteen olemuksesta ja mahdollisuuksista. Ihmissuhteet, ihmisen asema yhteisössä tai paremminkin yhteisöissä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan hyvin konkreettinen, reaalimaailman asia. Ne ovat meidän itse kunkin elämän ehkä tärkeimpiä reunaehtoja.

Paasilinnan kirjan tarina on todennäköisesti lähes jokaiselle katsojalle jo entuudestaan tuttu. Juutisen ohjauksen episodimainen rakenne noudattaa myös uskollisesti tässä kirjan rakennetta.

Näytelmän kieli on ronskia. Se sopii. Juuri näin kirveellä veistettyä suomalainen karvalakkihuumori on, kun älynystyröitä ja volyyminappulaa on hierottu muutaman promillen voimin oikeaan asentoon.

Minua riemastuttivat esityksessä sen monet viittaukset aikaisempiin teatteriesityksiin ja tämän päivän poliittista todellisuutta kommentoivat sukkeluudet.

Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vatasen metsään kadottaneet työkaverit juopottelevat Imatran Valtionhotellissa, vie katsojan noin vain aikamatkalle ja keskelle Jouko Turkan luomaa teatterimaailmaa.

Kohtaus, jossa poliisit pidättävät Vatasen ja jäniksen, toi mieleen Kristian Smedsin näytelmän Mental Finland. Kohtauksessa kierrätetään populaarikulttuurin arkkityyppejä. Tosin Jäniksen vuodessa ironia on huomattavasti lempeämpää ja päivänpolitiikkaan liittyvät irtovitsit todella meheviä.

Kaikki kohtaukset eivät tietenkään toimi yhtä hyvin. Esimerkiksi kirjan kohtaus, jossa Vatasen ja jäniksen asuttamalle erämaakämpälle pölähtää helikoptereilla joukko ulkomaalaisia diplomaatteja ei näytelmän turistiversiona oikein avautunut ainakaan minulle.

Hykerryttävän hauska sen sijaan oli esimerkiksi yleisön spontaanit aplodit saanut kohtaus, jossa matkustettiin Mikkelin Paskabussienlinja-auton kyydissä kohti Savoa Scott Mackenzie – vainaan 60-luvun superhitin If You’re Going To San Francisco tahdeilla.

Näytelmän näyttelijöitä Seppo Kaisanlahtea, Liisa Sofia Pöntistä, kaupunginteatterin riveihin palannutta Jussi Johnssonia, Jarno Kolehmaista, Anna-Kaisa Makkosta ja Turo Marttilaa en varmaan edes osaa kyllin kehua. Aivan upeaa!

Jokainen painaa oman roolinsa ja siihen kuuluvat bravuurit läpi taidolla ja tekemisen riemulla, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Ainakin tällaiselle, omassa työssään raskaimmalla mahdollisella tavalla möhlineelle, alimman palkkaluokan vuorokulille Jäniksen vuosi kävi teatterielämyksen ohella myös terapiasta.

Kyllä se päivä aina jossain vaiheessa paistaa risukasaankin, kun tukea ja myötätuntoa saa omalta työyhteisöltä.

Kesällä yllättäen edesmenneen Riitta Ukkosen lavastus ja puvustus, Olli-Pekka Pyysingin ja Jani Polan äänimaailma, Timo Hämäläisen valot, Kimmo Pasasen videot ja Mikko Kurenniemen upeat lavastemaalaukset kruunaavat kokonaisuuden. Pelkistetty ja hienon hieno skenografia istui kuin nenä päähän näyttelijöiden voimakkaaseen läsnäoloon perustuvaan esitykseen.

Näytelmän käsikirjoittaja Kristian Smeds tuli ensi-illassa kumartamaan yleisölle muiden tekijöiden kanssa. Smeds myös onnitteli halauksilla muita työryhmän jäseniä.

Luulen, että Smeds on ollut vahvasti mukana myös produktion harjoituksissa. Se, että Jäniksen vuotta ei Lappeenrannassa markkinoida maailmalla Suomen tunnetuimman ohjaajan ja teatterintekijän nimellä, alleviivaa esityksen perusteemaa.

Ohimennen ensi-illan jälkeen tapaamani Smedin päällimmäinen murhe oli se, että Veeran kammarissa saman päivän esitettyä Vierailijoita oli tullut katsomaan hänen lisäkseen vain kuusi katsojaa.

Samaa painotetaan myös ulkoasultaan vaatimattomassa käsiohjelmassa. Jäniksen vuosi on leimallisesti työryhmän produktio.

Mitä muuta? No pitää kertoa vielä ainakin se, että minulla on ollut ilo ja kunnia kerran päätä ilmojen teille Jouni Ruotsalaisen kuumailmapallolla ilmeisesti juuri siinä matkustajakorissa, johon Vatanen ja jänis rakentavat näyttämöllä yhteisen pesänsä.

Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä

Liisa Sofia Pöntinen esittää monologin sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Liisa Sofia Pöntinen esittää monologin sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Liisa Sofia Pöntinen esittää vaativan monologinäytelmän sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä.

Pöntisen läsnäolo näyttämöllä saavuttaa asteen, jossa on mukana jo aimo annos hurmosta. Pöntisen roolityössä kristallisoituu se, mitä Imatralla Neva-Saimaa – teatterifestivaaleilla vieraillut Andrei Moguchi tarkoitti sanoessaan, että tärkeintä on olla aito.

Jari Juutinen ohjaa nyt mestarin ottein. Esityksen rytmi on lähellä täydellistä. Kristian Smedsin kirjoittama Dostojevski-tulkinta Sad Songs from the Heart of Europe on niin painava puheenvuoro maailman menosta, että katsojalle on annettava aikaa sen omaksumiseen.

Myös Riitta Ukkosen, Pöntisen ja Juutisen yhdessä tekemässä lavastuksessa näkyy Smedsin luoman teatterikäsityksen ydin. Teatteri ei taiteena kaipaa kimallusta ympärilleen tai koreita hepeniä.

Smeds ei varmasti tykkää, kun väitän että hän tekee myös poliittista teatteria. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että jokainen Smedsin produktio on ollut myös vahva manifesti ekologisen elämäntavan puolesta. Ukkonen ja kumppanit tekevät kunniaa tälle traditiolle.

Itse saatoin jälleen myös aistia vahvasti Smedsin teatterikäsityksen orgaanisuuden. Tai kun orgaanisuus on taiteesta puhuttaessa kovin epämääräinen käsite, olisiko parempi puhua smedsiläisen teatterin evoluutiosta. Tutut esineet, rakenteet ja kohtaukset toistuvat ja ovat tunnistettavia, mutta ne saavat aina uusia merkityksiä.

Ensi-illassa yleisö nousi seisomaa osoittaessaan suosiotaan, eikä taputuksista meinannut tulla loppua. Olimme saaneet yhdessä kokea jotakin ainutlaatuista.

Sad Songs from the Heard of Europe on kuitenkin teksti, jossa todellisen maailman raadollisuus tulee esiin niin väkevänä, että se särkee lumouksen. Se kuvaa todellisuutta, jonka me pyrimme aktiivisesti kieltämään tai ainakin unohtamaan.

Smeds laittaa jo monologin alussa esityksen Sonjan sanomaa, että myös kesken esityksen teatterin katsomosta voi lähteä pois. Ovi on auki myös siihen suuntaan. Repliikki on kuin savukeaskin kanteen painettu varoitus: tämä esitys tekee taatusti kipeää ja voi vahingoittaa pysyvästi katsojan mielenrauhaa.

Ei ole sattuma, että Smeds on tarttunut juuri Fjodor Dostojevskin ehkä kuuluisimpaan romaaniin Rikos ja rangaistus.

Kuten tiedämme Dostojevskin Raskolnikovin ja Sonjan tarina on kirjoitettu 1800-luvun Pietarissa. Smeds haastaa meidät katsojat kysymällä, onko mikään muuttunut 150 vuodessa.

Ensimmäinen vastus esitettyyn kysymykseen on, ei mikään. Ei, ei vaikka siihen väliin mahtuu kaksi maailmansotaa ja maailmanhistorian tähän mennessä hirvittävimmät, teollisessa mittakaavassa, tieteellisin metodein toteutetut kansanmurhat.

Vasta sen jälkeen tajuaa, että kaikki on muuttunut, ja vielä huonompaan suuntaan. Dostojevskin romaanissa Raskolnikov saa kokea lopulta armon myös maallisen oikeuden edessä. Smedsin Raskolnikov päätyy itsemurhaan. Mitään toivoa ei enää ole.

Smeds on monien muiden merkittävien taiteilijoiden tavoin humanisti. Elämä on ihme. Estetiikan kiellä tämän arvoituksen tutkiminen muuntuu kauneudeksi. Suurin kaikista on rakkaus, kuten Raamatussakin asia kauniisti ilmaistaan.

Smeds on siis uransa alusta asti hoitanut virkaa ihmiskunnan unilukkarina. Sävyt ovat kuitenkin produktio produktiolta muuttuneet yhä tummemmiksi.

Kajaanin kaupunginteatterin johtajana Smedsin ensimmäinen produktio oli Huutava ääni korvessa. Siinä esityksessä Smeds toi ensimmäisen kerran esille myös suomalaisessa yhteiskunnassa sileän pinnan alla jylläävät vihan voimat.

Smedsin 12 Karamazovissa ainakin katsoja laitettiin jo kirkkaasti selkä seinää vasten. Koko esityksen läpi kulkee vahvana juonteena väkivalta ja epäilys. Paitsi Jumalan olemassaoloa esityksessä epäillään myös taiteen mahdollisuuksia. Nämä kaksi suurta pyhää ovat myös Smedsin taiteessa vahvasti kytköksissä toisiinsa. Ainakin itse olen vakuuttunut tästä.

Sad Songs From Heart of Europea monologiesityksessä asia sanotaan suoraan. Silti Smeds jaksaa yhä patistella meitä ajattelemaan kaikkia niitä, jotka ovat syrjäytymässä elämästä maaseudulla ja varsinkin suurkaupunkien homehtuvissa lähiöissä.

Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa nuorten aikuisten työttömyys on ylittänyt 50 prosentin rajan aikoja sitten. Romaniassa, Bulgariassa ja muissa köyhissä Euroopan maissa tilanne on vielä monin verroin surkeampi. Näissä maissa nuorilla ei ole mitään mahdollisuuksia edes opiskelun avulla yrittää pärjätä siinä pelissä, jota tulevaisuudeksi sanotaan.  

Puhumattakaan niistä sadoista miljoonista nuorista ihmisistä Afrikassa ja Aasiassa, jotka ovat valmiita riskeeraamaan henkensä saavuttaakseen edes jollakin tavalla ihmisarvoisen elämän. Tai niistä nuorista, jotka elävät orjuutta muistuttavissa oloissa, antaakseen edes perheilleen jonkinlaiset elämisen mahdollisuudet.

Tällaisia Sonjan kaltaisia nuoria tyttöjä on satoja tuhansia, ellei miljoonia myös meidän keskuudessamme täällä periaatteessa vielä hyvin voivassa Euroopassa.

Monologissa Pöntinen heiluttaa yhdessä kohtauksessa Neuvostoliiton pienoislippua. Se kuvaa yhtä toistuvaa teemaa Smedsin näytelmissä. Mikä on rakkauden ja idealismin suhde, ja mihin tämä idealismi voi johtaa?

Väkivalta johtaa väistämättä umpikujaan. Mutta missä on toivo, jos myös rakkaus johtaa samanlaiseen umpikujaan?

Smeds on aikaisemminkin tehnyt selväksi sen, mitä hän ajattelee juopoista. Sonjan virkaheitto ja rapajuoppo isä Marmeladov on helppo mieltää myös kulutusyhteiskunnan symboliksi. Maailman hikipajoissa, bordelleissa ja parempiosaisten piikoina luvuton määrä tyttöjä ja poikia palvelee tätä omia mielihalujaan itsekkäästi toteuttavaa hirmuhallitsijaa.

Markkinoilla on juopon moraali.

Näytelmän alussa ja lopussa Pöntisen on pukeutunut hiukset ja osan kasvoistakin peittävään huiviin. Hänellä on päällään myös vartalon muodot peittävä kirkollista kasukkaa muistuttava takki.

Viittaus lienee selvä. Yhä useampien ihmisten mielestä meidät voi pelastaa lopulliselta kurimukselta vain voimakkaisiin auktoriteetteihin perustuva kuriyhteiskunta. Esimerkiksi islamilainen fundamentalismi ei ole vain uskonnollista kiihkoilua, vaan sen pohjalla on myös vankkoja ja syvällisesti ajateltuja näkemyksiä todellisuuden luonteesta.

Uskontoa ja politiikkaa ei voi 2010-luvullakaan erottaa toisistaan edes rautakangella.

Kajaanin Huutavassa äänessä korvessa laulettiin työväenliikkeen Kansainvälistä kädet ojennettuina natsitervehdykseen.

Se näyttää edelleen hyvin ikävästi ajan kuvalta.