Teatteri Takomon Puhutaan Richardista on huikea satiiri. Arni Rajamäen käsikirjoitus on sukua Molièren, Anton Tšehovin ja Oscar Wilden mestariteoksille. Rajamäen neronleimaus on siinä, että kulttuurieliitti nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa ylenkatsettaan räyhäoikeistolta kopioidulla aggressiivisella puhetavalla. Ami Karvosen ohjaus oli kellontarkkaa. Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi ja Sofia Smeds näyttelivät ainutlaatuisen intensiivisellä tavalla. Kuoliaaksi naurattamisen taito on suomalaisessa teatterissa tuiki harvinaista herkkua, mutta nyt sitä tarjoiltiin oikein Porvoon mitalla. Olin nauraa itseni tärviölle. Jos nauru pidentää ikää, elän tämän esityksen jälkeen varmaan satavuotiaaksi.
Jo satiirin nimi Puhutaan Richardista on moniulotteinen viittaus. Nyt ei kuitenkaan puhuttu William Shakespearen historiallisesta kuningasdraamasta, vaan näytelmän neljä kulttuurieliitin edustajaa olivat kokoontuneet kuuntelemaan, halveksimaan ja arvostelemaan kovaäänisesti Richard Claydermanin konserttia. Ranskalainen Clayderman on maailman tunnetuin pianisti, jonka klassista ja viihdemusiikkia yhdistelevä ”uusromanttinen” tyyli on ollut myyntimenestys kaikkialla maailmassa.
Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa Rajamäki paaluttaa ”sylttytehtaan” paikan. Uuden eliitin edustajat ja uuden taideuskon varhaiset inkvisiittorit kokoontuvat kertojan tarinassa renessanssikatedraalin rahvaalta suljettuihin tiloihin haltioitumaan taidokkaiden lasimaalausten kauneudesta. Yhdellä hienolla kohtauksella meidät katsojat kastetaan tajumaan kulttuurievoluution luonne. Jopa meidän ”tavallisten pulliaisten” taidekäsityksillä on juuret, jotka ulottuvat vähintään 1700-luvulle ja valistuksen aikaan.
Renessanssiajan ajattelijoiden ja taiteilijoiden suuriin keksintöihin ja inspiraation lähteisiin kuului ajatus ihmisestä yksilönä. Rajamäki ei kuitenkaan ole miehittänyt konserttisalinsa katsomoa yksilöillä, vaan neljän samanmielisen ”kulttuuriälykön” kollektiivilla, jonka jäsenet papukaijaparven tavoin vahvistavat toistolla toistensa käsityksiä ja ennakkoluuloja Claydermanin pianonsoiton kelvottomuudesta.
Useimmat meistä ovat varmasti vakuuttuneita siitä, ettei mitään yksilöllisempää voi olla kuin voimakas taide-elämys. Se on rakkautta versaalilla kirjoitettuna. Itse olen pohtinut taidekokemuksen luonnetta miettiessäni vastausta kysymykseen, miksi Kristian Smeds on tähän mennessä sovittanut ja ohjannut kolme eri versiota taiteilija Vilho Lammen elämästä kertovasta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus.
Oma arvaukseni on, että kauneuden kokeminen on yhteisöllistä. Voimakkaat uskonnolliset kokemukset ovat läheistä sukua taiteen syvälliselle, tunnetasolta lähtevälle kokemiselle. Uskovaiset ovat kuitenkin tässä asiassa meitä epäilijöitä rehellisempiä. Sekulaarissa kodissa ja yhteisössä kasvaneena minulla ei ole kokemusperäistä tietoa uskonnollisesta yhteisöstä, mutta oletan hyvin perustein, että uskonnolliset kokemukset mielletään yhteisöllisiksi. Ainakin tätä uskon yhteisöllistä luonnetta korostetaan voimakkaasti yhteisessä uskontunnustuksessamme.
Rajamäki lähestyy kysymystä antiteesin kautta. Toisen jakson aloitti Dadun häikäisevän hieno monologi. Hän näytteli ajanlaskun alussa syntynyttä vampyyriä, joka oli nähnyt ja kokenut kulttuurin kehityksen Jeesuksen syntymästä aina tähän päivään asti. Äärimmäinen individualismi vei tämän kaikkitietävän verenimijän ja mielikuvitusolennon umpikujaan, jossa mikään ei tuntunut enää miltään.
Vuonna 2021 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneella Rajamäellä on maisterintutkinto myös Helsingin yliopiston taidehistorian laitokselta. Ei siis ihme, että hänen terävät viittauksensa taidehistoriaan osuivat ainakin tämän kirjoittajan pirtaan kuin nyrkki silmään.
Kokonaan ei maltettu pysyä oman asiantuntemuksen alueella, vaan taidekokemusten juuria etsittiin myös biologian puolelta. Tätä varten piti palata renessanssiin. Tosin nyt katedraali oli vaihtunut renessanssiruhtinaan palatsiksi, jossa kertojan esittämä satunnainen matkailija ihaili arvokkaiden taideaarteiden keskellä yhtä yksityiskohtaa: pientä pöytää. Mustasta kivestä tehty pöydänkansi oli koristeltu ornamenteilla. Oletuksena oli, että kyky kokea iloa on evoluution muovaama ominaisuus, joka on yhteinen kaikille kehittyneille eliöille. Ja mitä pöytälevyn ornamentit kuvasivat? No, ankkoja tietenkin.
Molièren, Tšehovin ja kumppaneiden ironian kohteina eivät ole olleet vain taiteilijat kotkotuksineen, vaan satiirin vankkureissa kyytiä on saanut koko ”luova luokka” ja taiteen sekä tieteen hedelmistä nauttiva sivistysporvaristo. Taiteilijat ovat pysyneet taiteilijoina, mutta sivistysporvarien renessanssilinnoitus on joutunut nykyisen äärioikeiston käynnistämän vallankumouksen ja verbaalisten hyökkäysten kohteeksi.
Yhdysvalloissa sodan jälkeen voimaan tullut laki (Fairness Doctrine) velvoitti tiedotusvälineet käsittelemään kiistanalaisia julkisia aiheita ja esittämään niistä vastakkaisia näkökulmia. Presidentti Ronald Reaganin nimittämä FCC:n johto kumosi säännön vuonna 1987. Tuosta vuodesta alkoi Fox-kanavan ja äärioikeistolaisten kommentaattoreiden nousu. Nimekkäin äärikonservatiivinen radioääni Rush Limbaugh jäljitteli puhetavassaan näyttelijä Carroll O’Connorin luomaa arkkityyppiä Archie Bunkeria. Me dinosaurusten aikakaudella syntyneet muistamme Bunkerin roolihahmon televisiosarjasta Perhe on pahin.
Renessanssilinnoituksen muurit murtuivat lopullisesti toisessa jaksossa, ja Claydermanin kiihkeistä vihaajista sukeutui hänen ihailijoitaan. Tätä takinkääntöä pohjusti ensimmäisen jakson päättänyt Smedsin loistava bravuuri, jossa hän imitoi sitä kiimaa, jota maailmantähden kohtaaminen vastentahtoisessakin ihailijassa aiheuttaa. Nuottipaperi, jota itse mestari oli kädellään koskettanut, sai kuolan valumaan ja haarovälin kipunoimaan. Koko porukka lankesi loveen, kun tarinan Clayderman soitti suurimman hittinsä Ballade pour Adeline. Järki, tunteet ja seksi muodostavat taide-elämysten pyhän kolminaisuuden.
Hyvässä teatteriesityksessä on valtavasti tasoja ja nyansseja. Rajamäen farssi oli kehystetty musiikilla, ja klassista musiikkia – tai musiikkia ylipäätään – huonosti tuntevana minulta jäi varmasti monta mehukasta ulottuvuutta tajuamatta, vaikka pää meni alituisesta nauramisesta ylikierroksille. Suomalaisen teatterin tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, kun koulutusaparaatin päästä putkahtaa Rajamäen ja Karvosen kaltaisia lahjakkuuksia jatkamaan ja uudistamaan teatterin perinnettä.
Puhutaan Richardista, Teatteri Takomon ensi-ilta 15.4.2026
Näytelmä: Arni Rajamäki
Ohjaus: Ami Karvonen
Näyttelijät: Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi, Sofia Smeds
Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen
Lavastus: Jaakko Pietiläinen
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Kuva: Jaakko Pietiläinen
