Karpolla on nyt asiaa Kotkassa. Kotkan kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhdessä toteuttaman esityksen ensi-illassa olivat mukana kaikki ne elementit, jotka tekevät teatterista ainutlaatuisen taiteen lajin. Tunne yhteisöllisyydestä oli voimakas. Tätä varten teatteri on. Tästä syntyy tämän taiteenlajin ainutlaatuinen esteettinen kauneus.
Esityksen on ohjannut suomalaisen teatterin nimi Kristian Smeds. Otaksun, että Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta on Smedsin ensimmäinen julkinen ohjaustyö sen jälkeen, kun hän aloitti työnsä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina.
Smeds on pyrkinyt hallitsemaan omaa julkisuuttaan kieltäytymällä systemaattisesti haastatteluista. Hänen ohjaajana johtamansa ensemblen teokset ovat saaneet puhua puolestaan. Smedsin maine taiteilijana elää kuitenkin omaa elämäänsä, eikä sille Smeds voi mitään.
Osalle näyttelijöistä Karpolla on asiaa on heidän maisterintutkintonsa taiteellinen opinnäyte. Inkeri Hyvönen ja Emma Kilpimaa ovat 2017 vuosikurssin opiskelijoita ja ainakin Saana Koivisto on jo ehtinyt valmistua tänä vuonna teatteritaiteen maisteriksi.
Produktion piti tulla ensi-iltaan jo joulukuussa 2020. Se jäi monen muun produktion tavoin koronaepidemian takia odottamaan parempia aikoja. Sen vuoksi myös käsiohjelman tiedot saattavat olla osin hieman ajastaan jäljessä. Koko katras koostui joka tapauksessa Smedsin oppilaista. Heidän näyttöjensä perusteella lienee lupa pohtia myös sitä, millainen Smeds on ollut opettajana.
Yhteisöllisyys lähtee teatterin ytimestä. Teatteri on taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Samasta ytimestä lähtee myös Smedsin näytelmien humanismi. Smedsin ihmiskäsitystä ja samalla sitä, mitä hän pyrkii taiteellaan kuvamaan voi kuvata sanoilla inhimillinen arvokkuus. Nilsiän öljysheikki Tauno Kuosmasen performanssissa voi aina piillä nerouden siemen. Ihminen on pienine puutteineenkin luotu Jumalan kuvaksi. Tosin Smedsin teatterissa tätä kuvaa ei aina ole muovailtu maan tomusta, vaan aika usein aaltopahvista.
Otaksuttavasti Smedsin ja hänen opiskelijoidensa suhde on aivan erityislaatuinen. Siitä on muodostunut mestarin ja kisällien yhteisö.
Teatterissa luovuus on yhdistelmä synnynnäistä lahjakkuutta ja harjoittelun kautta hankittua ammattitaitoa. Karpo-iltamien monologeissa niiden esittäjät yltivät vahvaan läsnäoloon. Kaikki olivat tavattoman taitavia esittäjiä. Katseen suunta, eleet ja ilmeet, joilla luotiin katsojalle illuusio siitä, että näyttelijä kertoo tämän tarinan juuri minulle, olivat kohdallaan.
Esittäminen kertoi itseluottamuksesta. Minä pystyn ja minä osaan. Olen varma, että jos joku tästä porukasta ryhtyy harrastamaan benjihyppyjä, hän voi aloitta harrastuksensa kiipeämällä kumiköyden kanssa oman itsetuntonsa huipulle.
Karpo-iltamien alun joukkokohtaukset olivat voimakasta, ajoittain suorastaan hurjaa fyysistä esittämistä. Ainakin minuun teki vaikutuksen se näennäinen vaivattomuus, jolla Annikka Hartikka ja Nicklas Pohjola ottivat mittaa toisistaan lumenaurauksesta syntyneessä naapurien kahakassa. Sama ihme toistui esimerkiksi kohtauksessa, jossa Hilma Kotkaniemi ja Anssi Niemi päivittelivät volyymilla naapurinsa hirveyttä ja kohtauksessa, jossa Emma Kilpimaa ja Inkeri Hyvönen esittivät autoaan tuunaavia nuorukaisia.
Sellainen esittäminen vaatii urheilijan tai tanssijan fysiikkaa. Teatterikorkeakoulussa siis edelleen juostaan, ähelletään punttisalilla ja hikoillaan harjoituksissa, mutta ilman julkista meteliä.
Esitykseen on valittu suomalaisen tv-journalismin ikonin Hannu Karpon yli 50 vuotta jatkuneen uran parhaita paloja. Ne ovat Karpon journalistisen työn kautta syntyneitä tosikertomuksia havumetsien maasta, kuten esityksen nimikin lupaa.
Nämä tositarinat on kuitenkin dramatisoitu rankalla kädellä ja tulkinnoissa on ollut vahva koominen pohjavire. Täyslaidallisen tätä herkkua saimme pian esityksen alettua, kun näyttämölle vyöryi rullatuolissaan vantaalainen Matti Hyyhö piinaamaan naapureitaan. Heti sen jälkeen käytiin kirvein ja lapioin naapurien väliseen taisteluun tontinrajan koskemattomuudesta Vähäkyrössä Etelä-Pohjanmaalla.
Molemmat kohtaukset olivat kaikessa surkuhupaisuudessaan riemastuttavan hauskoja. Jälkimmäiseen kohtaukseen Smeds oli ottanut myös suoran sitaatin Karpolta itseltään. Tästä vuonna 1990 ensikertaa esitetystä jaksosta on peräisin Karpon elämään jäänyt määritelmä suomalaisesta naapurirakkaudesta: Mitään se ei kestä, ei salli, ei suvaitse, eikä anna anteeksi.
Esityksen vanhetessa sen kuvaamia ihmisiä ahdistelivat naapureiden lisäksi byrokraatit ja verottaja. Yksi joutui lääkärin tekemän hoitovirheen toinen postin välinpitämättömyyden uhriksi. Mukaan mahtui myös vahvoja naisia kuten Pokan kylässä baaria pitänyt Alma Pokka. Kilpimaan tulkinta tästä hahmosta oli loistava, ehkä myös siksi, että monologi ei ollut Karpon dokumentoimaan Alma Pokan puhetta, vaan kokolailla suoraan Smedsin omasta päästä.
Karpo on palkittu kaksi kertaa elokuvataiteen valtionpalkinnolla. Hän on saanut sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon että valtion journalistipalkinnon tällä vuosituhannella. Karpo on siis elämäntyönsä ansiosta nyt tukevasti kansakunnan kaapin päällä. Kultaisen Venlan hän sai elämäntyöstään vuonna 2015.
Aina ei näin ole ollut. Muistan hyvin opiskeluvuosiltani 80-luvun alkupuolelta, miten Tampereen yliopiston objektiivisen joukkotiedotuksen paavi, tiedotusopin professori Pertti Hemánus leimasi Karpon tv-journalismin sosiaalipornoksi.
En voi tietää millä kriteereillä Smeds on työryhmineen valinnut Karpon tuotannon sadoista helmistä juuri nämä tositarinat esitykseen. Karpo edusti vuosikymmeniä sitä viimeistä toivoa oikeudenmukaisuudesta sadoilletuhansille suomalaisille. Karpoon luotettiin lujemmin vääryyksien oikaisijana kuin maan oikeuskansleriin tai eduskunnan oikeusasiamieheen.
Kansa laittoi uskonsa Karpoon ja Karpo uskoi kansaan. Karpo jakoi usein myös kansan uskomukset. Laajaan tuotantoon kuuluu sellaisia tutkivan journalismin ”helmiä” kuin jutut kaatajapappi Seppo Juntusesta ja kansaa ympäri Suomea kaataneen Niilo Ylivainion hurmoksellisista herätyskokouksista.
Niistä näkee, että myös Karpo on ollut vahva uskossaan.
Esityksen lavastuksen suunnitellut Lucie Kuropatová oli laittanut näyttämön takaosaan rivin ehostuspeilejä valoineen. Minusta ne symbolisoivat hienosti Karpon elämäntyön kaksijakoista luonnetta. Vielä viime vuosisadan puolella eliitin mielestä oli Karpon vika, jos kansakunnan naama näytti peilissä vinolta. Yleisestä mielipiteestä kertoi tuolloin se, että Karpo keräsi enimmillään televisioiden ääreen kerralla lähes kaksi miljoonaa katsojaa.
Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta
Kantaesitys Kotkan kaupunginteatterissa 7.10.2021
Esitys on Kotkan kaupunginteatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteinen tuotanto.
Ohjaus ja dramaturgia Kristian Smeds
Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Ina Niemelä
Äänisuunnittelu Antero Kemppi
Näyttelijät Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Saana Koivisto, Hilma Kotkaniemi, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola