Tämän tarinan alussa ihmisten välistä henkistä välimatkaa mitattiin astronomisilla yksiköillä – Lopussa tultiin iholle asti – ZERO-ZERO kertoi myös tanssitaiteen uudesta renessanssista Suomessa  

ZERO-ZERO on kolmelle tanssijalle sovitettu tarina yksinäisyydestä ja toisten ihmisten kohtaamisesta. Tanssin talossa tanssivat torstaina Ange Clementine. Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee. Teoksen kantaesityksessä Skånen tanssiteatterissa tanssivat Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea ja Michael Marquez. Kuva © Maryam Barari/Skånes Dansteater

Moderni tanssi on tavattoman ilmaisuvoimaista. Eikä Tanssin talon Pannuhallissa torstaina tanssittu ZERO-ZERO ollut poikkeus tästä säännöstä. Koreografi Johanna Nuutisen ja tanssijoiden kanssa luoma liikekieli oli vaikuttavaa. Yhdessä upean toteutuksen kanssa esitys sai aikaan minussa, katsojassa voimakkaan sisäisen tunnetilan.

Tällaista esittävän taiteen pitääkin olla. Minulla, vanhalla miehellä on edelleen kyky ja ehkä jopa lupa haltioitua, kun näen ja koen jotakin todella kaunista ja vaikuttavaa.

Esityksen kantaesitys tanssitiin syksyllä 2022 Malmössä. Nuutisen Johanna Nuutinen +Collaborators ensemblen ja Skånen tanssiteatterin yhteistyönä toteutettu esitys oli Ruotsissa arvostelu- ja yleisömenestys.

Arvoituksellisen nimensä esitys on saanut meteorologiasta. Säätieteessä zero zero tarkoittaa lentäjien kammoamaa sääilmiötä, jonka vallitessa näkyvyyttä ei ole vaaka- ja pystysuunnassa lainkaan.

Nuutisen mukaan me voimme ajautua tällaiseen sumuun myös ihmissuhteissamme. Tällöin näkyvyyden puute voi johtua myös sisäisistä tekijöistä. Ihmissuhteissa tämä näköalojen puute voi johtua näkökulmasta. Etäisyysharhan ohella meitä voi eksyttää läheisyysharha. Voimme olla liian lähellä, yksityisessä itsetutkistelun tilassa, alitajunnan ja tunteiden näkymättömässä maisemassa.

Tätä näkymätöntä maisemaa kansoittaa maapallon mittakaavassa yli kahdeksan miljardia ihmistä ja silti yksinäisyydestä on tullut monelle meistä piinaava, elämän mielekkyyden haastava murhe.

Esityksen alku tutki ihmissuhteiden etäisyyttä hyvin yllättävällä ja symbolisella tavalla. Voimakkaasti topatut tanssijat liikkuivat näyttämöllä kuin Kuiperin vyöhykkeen jäiset kiertolaiset ikuisen pimeyden keskellä. Heidän olemassaolonsa paljastivat vain satunnaiset valonvälähdykset, jotka syntyivät, kun nämä pimeyden keskellä tanssivat järkäleet törmäsivät toisiinsa.

Seuraavassa osiossa käsiteltiin minusta erillisyyden ja yksinäisyyden teemoja. Vaikka Ange Clementine, Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee tanssivat yhdessä näyttämöllä, kukin heistä tanssi ikään kuin omaa pitkää sooloaan. Tanssijoiden etäisyydet toistaan vaihtelivat, mutta kertaakaan he eivät tulleet aivan kosketusetäisyydelle toisistaan.

Tanssijoiden liikekieli oli vaikuttavaa. Tosin minulla ei ole kykyä sen tarkempaan analysointiin. Sen huomasin jälleen, miten vaikuttava elementti hitaus voi olla. Hidas lantiosta lähtevä kiertävä liike, joka jännittää tanssijan vartalon jousen tavoin sitä seuraavaan energiseen purkaukseen.

Erillisyyden teemaa korostivat tanssijoiden koko valkoiset esiintymisasut, jotka etäisesti muistuttivat pukuja, joita käytetään itämaisissa kamppailulajeissa. Jäin miettimään Helena ”Helle” Carlssonin suunnittelemien asujen symboliikkaa. Japanilaisille valkoinen symbolisoi puhtautta, rehellisyyttä ja selkeyttä. Kiinalaisille ja intialaisille valkoinen on joskus myös kuoleman väri. Meille länsimaalaisille kristityille se on kaiketi viattomuuden väri. Ehkä tässä tapauksessa väri ja etenkin asujen kuosi viestivät kuitenkin erillisyydestä.

Kolmas vaikuttava jakso alkoi tanssijoiden kohtaamisesta. Pitkät soolot päättyivät siihen, että tanssijat tarttuivat toistensa käsiin. Tästä alkoi pitkä nostojen sarja, joiden aikana myös erillisyyttä kuvastaneet valkoiset vaatteet riisuttiin vähitellen pois. Lämpimän ihon kosketuksen saattoi melkein tuntea katsomoon asti. Hämmästyttävää minusta oli se, että näissä toistuvien duettojen sarjoissa kunkin tanssijan oma persoonallisuus, liikekielen nyanssit vain korostuivat näyttämöllä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Teos syntyy tekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. ZERO-ZERO oli todella onnistunut kokonaisuus. Upeaa koreografiaa kehystivät melkein kirjaimellisesti Jason Southgaten tilasuunnittelu ja Joonas Tikkasen valosuunnittelu. Teoksen lavastus oli vaikuttava. Samoin tähän täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen kuului Tuomas Norvion teokselle luoma äänimaisema.

ZERO-ZERO

Johanna Nuutinen +Collaborators tanssiryhmän esitys Tanssin talon Pannuhallissa 14.3.2024

Ohjaus: Johanna Nuutinen

Koreografia: Johanna Nuutinen ja tanssijat

Tanssi: Ange Clementine. Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Alkuperäinen osajako (Skåne Dansteater): Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea, Michael Marquez

Musiikki- ja äänisuunnittelu: Tuomas Norvio

Tilasuunnittelu: Jason Southgate

Valosuunnittelu: Joonas Tikkanen

Pukusuunnittelu: Helena ”Helle” Carlsson

Dramaturgi: Jarkko Lehmus

Tekninen tuottaja ja esitysajo: Lauri Lundahl ja Eero Keskinen

Tekstisisällöt: Johanna Nuutinen, Ange Hiroki, Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Tuotanto: Johanna Nuutinen +Colloborators ja Skånes Dansteater

Hurjalla energialla edennyt ja kirpeällä huumorilla pippuroitu esitys oli ilmaisuvoimaista tanssiteatteria parhaimmillaan – Kun Kajastus – Ruumiillisen runon ilta päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan

Kajastus -Ruumiillisen runon ilta oli hyvin fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Kuvassa Suvi Blick omassa soolossaan, taustalla Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.

Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.

Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.

Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.

Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.

Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.

Esityksen ensimmäinen kohtaus antoi Eeva-Liisa Mannerin runojen inspiroimalle esitykselle koomisen pohjavireen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minja Koski, Suvi Blick, Maria Nissi, Kaisa Sarkkinen ja Niina Rajaniemi. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.

Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.

Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.

Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.

Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.   

Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta

Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023

Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023

Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen
Dramaturgi: Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen