Jarkko Mandelinin jazzorkesteri soitti muunnelmia annetusta teemasta – Suuri 12 tanssijan ryhmä toi joukkokohtausiin näyttävyyttä – Orkesterin liikekielessä klassisen vakavuus muuttui hetkessä populaarimusiikin riehakkuudeksi – Esitys päättyi riemukkaaseen pingviinioratorioon  

Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha    

Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.

Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!

Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.

Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.

Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.

Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.

Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.

Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.

Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.    

Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.

Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.  

Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.    

Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.

Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.

Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.

Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.

Silence

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024

Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat

Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin

Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast

Valosuunnittelu Aku Lahti

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne  

Työväenteatterin syksyn kruunaa loistelias Macbeth – Kaunis ja ilmaisuvoimainen teos sai sydänalan värisemään – Esitys herätti vain yhden kysymyksen – Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päihin. Kuva © Mikki Kunttu

Tampereen Työväen Teatterin Macbeth on koskettavan kaunis ja ilmaisuvoimaltaan vertaansa vailla oleva taideteos. Ainakin tämän kirjoittajan sydänalassa lähti sen kosketuksesta liikkeelle mannerlaatan kokoinen pala ja nyt vuorokautta myöhemmin kellun yhä mielihyvähormonien euforisella merellä.

Olen matkalla jollekin ymmärryksen tasolle, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa. Toki ilman kompassia ja suuntaa. Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn yhdessä toteuttama Macbeth on todella stydiä kamaa.

Macbeth on esitys, joka veti sanattomaksi. Teatterikokemuksena se oli todella intensiivinen. Kriitikot lankesivat loveen jo viime keväänä, kun Macbeth kantaesitettiin maaliskuussa Tanssin talossa Helsingissä. Itse olen nyt valmis hyppäämään samaan kuiluun heidän perässään.

Macbethissa yhdistyivät Otso Kauton kristallinkirkas teatterinäkemys ja koreografina maailmanmaineeseen nousseen Tero Saarisen liikekieli, jossa William Shakespearen runollinen teksti toistui käsien, jalkojen ja vartaloiden runoutena. Kenraali Saarisen kyvyssä marssittaa joukkojaan kentälle oli jotakin ainutkertaista ja ainutlaatuista.

Tero Saarisen liikekieli oli voimakasta ja ilmaisi tarinan tahtoihmisten vallantavoittelua ja tarrautumista valtaan. Kuvassa Anna Kuusamo, Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva (c) Mikki Kunttu

Kauton ja Saarisen yhteistyönä kaksi vuotta sitten toteuttama Hamlet – rockmusikaali oli loistava. Sitä juhlittiin kriitikkojen tähtisateessa. Hamlet oli lajissaan liki täydellinen. Minun silmissäni Macbeth nousi vielä korkeampiin sfääreihin, estetiikan tasolle, jota on vaikea määritellä. Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Tanssijoilta ja varsinkin näyttelijöiltä kellon tarkkuudella toiminut Macbeth on vaatinut paljon työtä ja hikeä. Ehkä juuri siksi näyttelijöiden osalta esityksessä on kaksoismiehitys. Teatterin verkkosivujen perusteella torstain esityksessä näyttelivät ja tanssivat teatterin näyttelijöistä Auvo Vihro, Misa Lommi ja Suvi-Sini Peltola. Torstaina esiintyneet David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen ovat Tero Saarinen Companyn tanssijoita ja jonglööri Emil Dahl sirkustaiteen ammattilainen.

Esityksessä ei ole näytelmälle tyypillisiä rooleja. Katsojana kuitenkin poimin tanssivien kruunupäiden joukosta Auvo Vihron. Minulle hän oli tämän tanssivan tarinan Macbeth.

Olen jo pitkään ajatellut, että Vihrossa ruumiillistuu työväenteatterin idea ja henki. Epäilen, että tuon jokamiehen habituksen alla piilee aito shamaani, Väinämöisen reinkarnaatio. Ei ihme, että Vihro on ollut Kauton ohella myös esimerkiksi Esa Kirkkopellon luottonäyttelijä.

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päähän. Monessa joukkokohtauksessa nämä renkaan myös sitoivat tanssijat toisiinsa.  

Esityksen valosuunnittelun on tehnyt alan todellinen taituri Mikki Kunttu. Kuntun valot ovat myös tyhjän näyttämön ainoa lavastus. Samu-Jussi Kosken suunnittelemat valkoiset ja mustata esiintymisasut korostivat Shakespearen tarinan tylyä luonnetta. Teoksen vaikuttava äänimaisema ja musiikki ovat Marko Nybergin käsialaa.

Tampereen Macbethissa on käytetty klassikosta Michael Baranin uutta suomennosta. Tekijöiden mukaan ankara suomennos toimii karttana, jonka hyytävän maiseman liike paljastaa. Niinpä.

William Shakespearen näytelmiin liittyy arvoitus, jota taiteilijat ja katsojat ovat yrittäneet ratkaista kohta 500 vuoden ajan. Miten kauheuksista syntyy meidän tajunnassamme kauneutta?

Hamletin tarina on meille kouluampumisista kertovien uutisten kautta turhankin tuttu. Isänsä kuolemasta järkyttynyt, mieleltään epävakaa ja draumatisoitunut nuorukainen päätyy hirmutekoon, laajennettuun itsemurhaan.

Kansallisteatteri loistelias Hamlet kaksi vuotta sitten perustui Lauri Siparin tuoreeseen suomennokseen. Aina Bergrothin dramatisoinissa ja Samuli Reunasen ohjauksessa Hamlet oli kuorittu esiin tulkintojen patinasta eikä se jättänyt enää tilaa arvailuille.

Kriitikoiden mielestä uusi tulkinta jätti kylmäksi (syvä huokaus).

Macbeth perustuu historiallisiin tapahtumiin, keskiajalla vaikuttaneen Skotlannin kuningas Macbethin vaiheisiin. Shakespearen näytelmää pidetään syystä yleispätevänä hirmuvallan syiden ja seurausten analyysinä.

Esimerkkejä tämän päivän Macbethista ei tarvitse kaukaa hakea. Presidentti Vladimir Putin murhautti joukoittain oman maansa kansalaisia päästäkseen valtaan ja on valtaan päästyään murhauttanut poliittisia vastustajiaan pysyäkseen vallassa. Putinilla on myös omat noitansa, FSB:n ytimeen pesiytynee silovikit, joiden ennustuskin on sama.

Kuningas Macbeth eli ja murhautti ihmisiä 1000-luvulla. Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin on epäilemättä oikeassa. kun hän sanoo, että Venäjällä eletään yhä keskiaikaa.

Kremlin käytävillä ja vallan saleissa haisee veri. Putin varmasti pelkää kuten Macbeth tekojensa seurauksia, mutta tunteeko hän tunnonvaivoja Lady Macbethin tavoin?

Lähihistoriasta löytyy myös Macbethin kuvaamia, hirmuvaltaa ylläpitäneitä pariskuntia. Hakematta tulevat mieleen Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcos ja hänen kenkiin ylen määrin ihastunut vaimonsa Ilmelda sekä Romanian kommunistiruhtinaat Nicolae ja Elena Ceausescu.  

Macbeth

Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn esitys suurella näyttämöllä 12.9.2024

Teksti William Shakespeare

Suomennos Michael Baran

Ohjaus ja koreografia Otso Kautto ja Tero Saarinen

Valolavastus Mikki Kunttu

Puvut Samu-Jussi Koski

Musiikki Marko Nyberg

Näyttämöllä Auvo Vihro, Misa Lommi, Suvi-Sini Peltola, David Scarantino, Emmi Pennanen, Mikko Lampinen, Emil Dahl

Etiopialainen ystävä on katsojalle vaativa, mutta kärsivälliselle palkitseva teos – Se on matka ihmiskunnan aamuhämäristä eliökunnan hautajaisiin – Se mitä koemme nyt, on koettu tuhannesti aikaisemmin – Uutta on vain katastroofin sokeeraava mittakaava

Etiopialainen ystävä alkoi Sanna Kekäläisen pitkällä soololla. Kekäläinen veti näyttämöllä perässään suurta ja arvoituksellista, monin säikein sidottua nyyttiä. Kuva © Harri Hinkka

Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.

Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.

Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?

Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.

Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.

Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.

Kosketus on tassissa voimakas elementti. Sanna Kekäläisen sormien sormet Janne Marja-ahon päälaella oli puhuttelevaa liikekieltä. Kuva © Harri Hinkka

Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.

Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi ElorantaAnniina KumpuniemiJanne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko GrundströmSara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.

Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.

Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.

Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.

Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. 

Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.

Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka  

Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.

Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.

Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.

Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.

Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.

Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.  

Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.  

Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.

Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.   

Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.

Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.

Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.

Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.

Etiopialainen ystävä

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024

Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen
Teksti Kari Hukkila
MusiikkiJussi Tuurna
Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa
Valosuunnittelu Sari Mayer

Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen
Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.  

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.  

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.  

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen   

Häikäisevä Hinterland kertoi fyysisen teatterin ilmaisuvoimasta – Esitystä katsoi aivot kirkkaana, mutta sydän syrjällään – Tekijät kiteyttivät 50 minuuttiin lähes kaiken oleellisen meistä ihmisistä

Hinterlandin joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja. Niissä yhtenäinen liikekieli korosti yhteisöllisyyttä. Yksilöiden anonyymisyyttä korostettiin vielä tekonenillä ja voimakkailla maskeerauksilla. Esiintymisasut olivat joko jonkinlaisia uniformuja tai leninkejä, muuttaa niidenkin samanlaisuutta korosti sama likaisenharmaa väriskaala. Kuva © Laura Vuoma

Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandia katsoi aivot kirkkaana, mutta sydän syrjällään. Esitys oli arvoituksellinen, hurjan energinen ja todella vaikuttava. Käsiohjelmaan painettu arvoituksellinen lause, jonka mukaan esitys on välähdys mielen joutomaasta, maisemasta, jonne varastoimme pitkät varjomme, muuttui ymmärrettäväksi.

Tekijöiden mukaan Hinterland on fyysistä teatteria. Itse ajattelin seuratessani haltioituneena esitystä, miten ilmaisuvoimaista moderni tanssitaide on. Hinterland oli tragikoominen yhdistelmä mimiikkaa, klovneriaa ja äärimmäisen taidokasta liikekieltä. Joukoon mahtui myös niin huimia liikesarjoja, että niissä tarvittiin jo sirkustaiteilijan akrobaatin kykyjä.

Sanoja ei tarvita, koska sanat eivät enää merkitse mitään. Elämme myös jo maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat miljoonaa sanaa. Mitä jää jäljelle? Fyysinen läsnäolo ja suora vuorovaikutus. Määritelmät ja luokittelut eivät ole tärkeitä. Esittävä taide on.

Esityksen temaattiset juuret olivat kuitenkin tiukasti teatterissa. Kun esityksen näyttämölle pystytettiin lehdetön ja kuollut puunranka, olin heti kartalla. Tämä esitys on sukua absurdin teatterin mestarin Samuel Beckettin näytelmille.

Mielleyhtymä Beckettin näytelmään osui kohdalleen. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, että esityksen dramaturgisena lähtökohtana ovat olleet Beckettin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamat novellit. Hinterlandin kohtaukset ovat tekijöiden mukaan Beckettin novellien hengessä julmia ja helliä, epätoivoisia ja mahtipontisia, pienuudessaan uhmakkaita.

Esiintymisasut liittivät esityksen Beckettin novellien kuvaamaan aikaan. Nuhruiset uniformut ja rääsyiset hameet toivat mieleen vanhat dokumenttifilmit toisen maailmansodan sotavangeista ja pakolaisleireistä. Puvustus korosti esityksen painajaista muistuttavaa dystopiaa. Kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut toinen maailmansota kansanmurhineen on jättänyt jälkensä, mutta sen opetukset on jo unohdettu.

Esityksen loppupuolella yksi näyttelijöistä kerää kärryihinsä ruumiita. Näyttämökuva vertautui ainakin minun tajunnassani niihin kauheisiin kuviin, joita kuvattiin sodan viimeisinä kuukausina ja viikkoina vapautetuilta keskitysleireiltä

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Kauri Honkakoski on tehnyt näyttelijöineen tarkkoja havaintoja ryhmädynamiikasta. Ryhmä organisoituu kuin itsestään hierarkiaksi. Jopa keskitysleireillä toiset vetivät raskaita vankkureita ja toiset kannustivat heitä piiskalla. Omaa auktoriteettiasemaa puolustetaan viimekädessä väkivallalla. Näissä kohtauksessa Hiterlandin liikekieli oli niin rajua, että omat mielikuvat veivät Antonin Artaudin julmuuden teatteriin.

Alun ja lopun lyhdyistä minulle tuli mielleyhtymä Diogenes Sinopelainen ja sen pari vuosituhatta kestänyt traditio, jota me nyt kutsumme länsimaiseksi sivistykseksi.

Vaikka maailma muuttuu, ihminen ja ihmisten muodostamat yhteisöt eivät muutu. Me kuljemme nykyistä tuhon tietä apinan raivolla.

Enseblen kotisivulla Honkakoski kertoo, että hänen taiteelliset juurensa ovat Corporeal Mime -miimissä, jota hän opiskeli seitsemän vuoden ajan Theatre de L’Ange Fou’n huippukoulussa ja companyissa, Lontoossa. 

Honkakosken mukaan kyseessä on fyysisen teatterin suuntaus, jonka keskiössä on pyrkimys ilmaista kehollisesti koko ihmisyyden rikas kirjo ruumiillisesta työstä aina abstrakteihin ajatuksiin asti.

”Minulle Corporeal Mime on ilmaisukieli, jonka avulla kirjoitan näkyväksi sisäistä maailmaani”, Honkakoski kirjoittaa.

Kauri Honkakoski Companyn edellinen produktio Pulpetti voitti Edinburgh Fringe 2019 festivaalilla arvostetut Scotsman Fringe First Award ja Summerhall Lustrum Award palkinnot. Harmittelen nyt, etten ole nähnyt tuota esitystä.

Kauri Honkakoski Company ja sen teatteria uudistavat ja meidän katsojien ymmärrystä laajentavat esitykset ovat vahvoja näyttöjä siitä, miten tärkeää kansainväliset kontaktit ja yhteistyö ovat suomalaiselle teatterille.

Samasta kertoo myös Imatran elinvoimainen Black & White festivaali. Festivaalin perustajat Kamran Shahmardan ja Katri Lätt-Shahmardan ovat molemmat taustaltaan maahanmuuttajia.

Hinterland

Kauri Honkajoki Companyt esitys Imatran Teatterissa Black & White festivaalilla 27.7.2024

Ohjaus, dramaturgia: Kauri Honkakoski
Esiintyjät: Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren (Se), Ruben Nagore Santandreu (Es/Fin), Freia Stenbäck, Valter Sui
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Valosuunnittelu, lavastus: Sisu Nojonen
Puvustus: Kauri Honkakoski, Liv Meijer Nordgren
Maskeeraus: työryhmä
Kuvat: Laura Vuoma

Tämän tarinan alussa ihmisten välistä henkistä välimatkaa mitattiin astronomisilla yksiköillä – Lopussa tultiin iholle asti – ZERO-ZERO kertoi myös tanssitaiteen uudesta renessanssista Suomessa  

ZERO-ZERO on kolmelle tanssijalle sovitettu tarina yksinäisyydestä ja toisten ihmisten kohtaamisesta. Tanssin talossa tanssivat torstaina Ange Clementine. Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee. Teoksen kantaesityksessä Skånen tanssiteatterissa tanssivat Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea ja Michael Marquez. Kuva © Maryam Barari/Skånes Dansteater

Moderni tanssi on tavattoman ilmaisuvoimaista. Eikä Tanssin talon Pannuhallissa torstaina tanssittu ZERO-ZERO ollut poikkeus tästä säännöstä. Koreografi Johanna Nuutisen ja tanssijoiden kanssa luoma liikekieli oli vaikuttavaa. Yhdessä upean toteutuksen kanssa esitys sai aikaan minussa, katsojassa voimakkaan sisäisen tunnetilan.

Tällaista esittävän taiteen pitääkin olla. Minulla, vanhalla miehellä on edelleen kyky ja ehkä jopa lupa haltioitua, kun näen ja koen jotakin todella kaunista ja vaikuttavaa.

Esityksen kantaesitys tanssitiin syksyllä 2022 Malmössä. Nuutisen Johanna Nuutinen +Collaborators ensemblen ja Skånen tanssiteatterin yhteistyönä toteutettu esitys oli Ruotsissa arvostelu- ja yleisömenestys.

Arvoituksellisen nimensä esitys on saanut meteorologiasta. Säätieteessä zero zero tarkoittaa lentäjien kammoamaa sääilmiötä, jonka vallitessa näkyvyyttä ei ole vaaka- ja pystysuunnassa lainkaan.

Nuutisen mukaan me voimme ajautua tällaiseen sumuun myös ihmissuhteissamme. Tällöin näkyvyyden puute voi johtua myös sisäisistä tekijöistä. Ihmissuhteissa tämä näköalojen puute voi johtua näkökulmasta. Etäisyysharhan ohella meitä voi eksyttää läheisyysharha. Voimme olla liian lähellä, yksityisessä itsetutkistelun tilassa, alitajunnan ja tunteiden näkymättömässä maisemassa.

Tätä näkymätöntä maisemaa kansoittaa maapallon mittakaavassa yli kahdeksan miljardia ihmistä ja silti yksinäisyydestä on tullut monelle meistä piinaava, elämän mielekkyyden haastava murhe.

Esityksen alku tutki ihmissuhteiden etäisyyttä hyvin yllättävällä ja symbolisella tavalla. Voimakkaasti topatut tanssijat liikkuivat näyttämöllä kuin Kuiperin vyöhykkeen jäiset kiertolaiset ikuisen pimeyden keskellä. Heidän olemassaolonsa paljastivat vain satunnaiset valonvälähdykset, jotka syntyivät, kun nämä pimeyden keskellä tanssivat järkäleet törmäsivät toisiinsa.

Seuraavassa osiossa käsiteltiin minusta erillisyyden ja yksinäisyyden teemoja. Vaikka Ange Clementine, Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee tanssivat yhdessä näyttämöllä, kukin heistä tanssi ikään kuin omaa pitkää sooloaan. Tanssijoiden etäisyydet toistaan vaihtelivat, mutta kertaakaan he eivät tulleet aivan kosketusetäisyydelle toisistaan.

Tanssijoiden liikekieli oli vaikuttavaa. Tosin minulla ei ole kykyä sen tarkempaan analysointiin. Sen huomasin jälleen, miten vaikuttava elementti hitaus voi olla. Hidas lantiosta lähtevä kiertävä liike, joka jännittää tanssijan vartalon jousen tavoin sitä seuraavaan energiseen purkaukseen.

Erillisyyden teemaa korostivat tanssijoiden koko valkoiset esiintymisasut, jotka etäisesti muistuttivat pukuja, joita käytetään itämaisissa kamppailulajeissa. Jäin miettimään Helena ”Helle” Carlssonin suunnittelemien asujen symboliikkaa. Japanilaisille valkoinen symbolisoi puhtautta, rehellisyyttä ja selkeyttä. Kiinalaisille ja intialaisille valkoinen on joskus myös kuoleman väri. Meille länsimaalaisille kristityille se on kaiketi viattomuuden väri. Ehkä tässä tapauksessa väri ja etenkin asujen kuosi viestivät kuitenkin erillisyydestä.

Kolmas vaikuttava jakso alkoi tanssijoiden kohtaamisesta. Pitkät soolot päättyivät siihen, että tanssijat tarttuivat toistensa käsiin. Tästä alkoi pitkä nostojen sarja, joiden aikana myös erillisyyttä kuvastaneet valkoiset vaatteet riisuttiin vähitellen pois. Lämpimän ihon kosketuksen saattoi melkein tuntea katsomoon asti. Hämmästyttävää minusta oli se, että näissä toistuvien duettojen sarjoissa kunkin tanssijan oma persoonallisuus, liikekielen nyanssit vain korostuivat näyttämöllä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Teos syntyy tekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. ZERO-ZERO oli todella onnistunut kokonaisuus. Upeaa koreografiaa kehystivät melkein kirjaimellisesti Jason Southgaten tilasuunnittelu ja Joonas Tikkasen valosuunnittelu. Teoksen lavastus oli vaikuttava. Samoin tähän täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen kuului Tuomas Norvion teokselle luoma äänimaisema.

ZERO-ZERO

Johanna Nuutinen +Collaborators tanssiryhmän esitys Tanssin talon Pannuhallissa 14.3.2024

Ohjaus: Johanna Nuutinen

Koreografia: Johanna Nuutinen ja tanssijat

Tanssi: Ange Clementine. Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Alkuperäinen osajako (Skåne Dansteater): Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea, Michael Marquez

Musiikki- ja äänisuunnittelu: Tuomas Norvio

Tilasuunnittelu: Jason Southgate

Valosuunnittelu: Joonas Tikkanen

Pukusuunnittelu: Helena ”Helle” Carlsson

Dramaturgi: Jarkko Lehmus

Tekninen tuottaja ja esitysajo: Lauri Lundahl ja Eero Keskinen

Tekstisisällöt: Johanna Nuutinen, Ange Hiroki, Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Tuotanto: Johanna Nuutinen +Colloborators ja Skånes Dansteater

Hurjalla energialla edennyt ja kirpeällä huumorilla pippuroitu esitys oli ilmaisuvoimaista tanssiteatteria parhaimmillaan – Kun Kajastus – Ruumiillisen runon ilta päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan

Kajastus -Ruumiillisen runon ilta oli hyvin fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Kuvassa Suvi Blick omassa soolossaan, taustalla Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.

Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.

Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.

Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.

Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.

Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.

Esityksen ensimmäinen kohtaus antoi Eeva-Liisa Mannerin runojen inspiroimalle esitykselle koomisen pohjavireen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minja Koski, Suvi Blick, Maria Nissi, Kaisa Sarkkinen ja Niina Rajaniemi. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.

Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.

Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.

Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.

Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.   

Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta

Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023

Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023

Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen
Dramaturgi: Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen